Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani (part 1 of 3)

Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani

TAISTELU ROOMASTA I

Historiallinen romaani

Kirj.

FELIX DAHN

Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin Helsingissä 1904.

SISÄLLYS:

I. Teoderik II. Atalarik III. Amalasunta IV. Teodahad V. Vitiges I

ENSIMMÄINEN KIRJA

TEODERIK

"Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie."

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös -- kädensija oli kaunista korinttilaista kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta -- ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.

Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin soihdunkantaja.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan; pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka. Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta tammenjuuresta tehty nuija.

Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa, joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa. Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.

Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta, huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:

"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon erämaahan! Puhu -- mitä on tekeillä?"

Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi: "Missä on neljäs, jonka kutsuin?"

"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan; tunnethan sinä hänen tapansa."

"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti.

Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.

Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua; kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.

Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.

Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä, keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:

"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa.

"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä -- teidät olen valinnut, te olette oikeat.

"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin, että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."

Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua kanssamme?"

"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon partaalla."

"Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.

Hänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.

"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä ja pelastaa sen".

"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien valtakunnan veroista?"

Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas poikani.

"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa -- sinä saat iloa hänestä.

"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun puolesta.

"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä taistelussa.

"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa ja varmaankaan ei uskollisempaa.

"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä, kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja, kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä lähtenyt pesästäsi.

"Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet!

"Hänen sotavuotensa painavat häntä -- sillä hän ja te ja teidän sukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja leikkitoverini -- hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla korppikaupungissa.

"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas tahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja minä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.

"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä valtakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen tyttärensä poika -- nainen ja lapsi."

"Ruhtinatar on viisas", sanoi kolmas, hän, jolla oli kypärä ja miekka.

"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes ajattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä myrskyssä."

"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja pudisti kiharoitaan. "Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa, Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset ruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe missään vaaraa."

"Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen edelliseen, "minä tunnen hänet".

"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt hänen oikea kätensä, -- tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja petollinen kuin meri on Justinianus -- minä tunnen hänet ja pelkään hänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli meidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa -- narri, hän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! -- ja kyseli minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää -- kukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon! Mutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata takaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin jalanjälkeäkään."

"Jos hän voi", murisi vaalean veli.

"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon. Bysantti voi paljon."

Edellinen kohautti olkapäitään.

"Tiedätkö sinä kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista pitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä voittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään", hän lisäsi tyynesti.

"Tosin kyllä!" -- tuli veli toiselle avuksi. -- "Mutta silloin olivat gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on kotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset."

"Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siinä onkin hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!"

"Ne ovat kuninkaamme omat sanat", vastasi moitittu.

"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa meidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia tänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden kuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti."

"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on, jollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?"

"Ole ääneti", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, "pidä sisässäsi, Totila, sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." Hän sai vaivoin itsensä levolliseksi ja jatkoi:

"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan voittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja kilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat meitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme heitä, olemme hulluja."

Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkö pidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?"

"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies tulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan rautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä suomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee myrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin niin, että säästäjä kuolee."

"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset", huudahti jättiläismäinen Hildebad, "ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me muserramme heidät -- noin!" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas, niin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset vapisivat.

"Niin, koettakoot vain" -- huusi Totila ja hänen silmistään loisti sotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.

"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset bysanttilaiset tulevat --" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään veljeensä -- "katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi."

Vanha aseenkantaja nyökäytti päätään mielihyvästä:

"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin. Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä etelämaalaiset" -- hän jatkoi tukahdutetulla vihalla -- "taistelevat torneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan, josta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen erään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin voittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?" -- Tämän kysymyksen hän teki miekkamiehelle.

"Minä tunnen Narseksen", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi. "Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.

"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä ja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.

"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla -- ruhtinatar puoleksi kreikkalainen nainen -- Justinianus väijymässä -- italialaiset kavalat kuin käärmeet -- Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta" -- hän henkäsi syvään -- "me emme ole yksin, me gootit. Viisas kuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin. Vandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen tyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien kuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä isänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla osoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja keltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä --"

"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta ja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot ja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää vapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä paitsi me itse."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri ja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.

Vitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella ja varmalla äänellä: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää, toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että vaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä luulet sitä saatavan?"

Vanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: "Urhoollinen Vitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä ensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin; vielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät tänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja antakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani."

Kun kaikki olivat vaiti, hän kääntyi mustatukkaisen puoleen.

"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi olet ollut tähän saakka vaiti?"

"Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mieltä kanssanne."

Toiset hämmästyivät. Hildebrand sanoi: "Mitä sillä tarkoitat, poikani?"

"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja toivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo."

"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen taistelua", arveli Vitiges.

"Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?" huudahti Totila.

"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän", vastasi Teja ja siveli hiljaa sotakirvestään. "Me tahdomme taistella niin, että se muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien tähti on laskemassa."

"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin", huudahti Totila kärsimättömänä. "Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand, hänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon."

Vanhus pudisti päätään. "Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut hänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla. Hänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. -- Mitä mietit, Hildebad?"

"Minä mietin", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, "että varustamme kaksi sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa menen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien lohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa."

"Meillä ei ole laivoja, millä mennä Bysanttia vastaan", sanoi Vitiges.

"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan", sanoi Hildebrand, "mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot Vitiges?"

"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan."

"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!

"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella on toivo tai huoli rakastajattarestaan.

"Mutta uskokaa minua, aika tulee -- ja hätä voi loihtia sen esille jo teidän nuorina ollessanne -- jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä juomingeista.

"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat maanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen olevaa.

"Minä en sitä voi, ettekä te, eivätkä monet muutkaan luullakseni.

"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine virtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää rakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.

"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit opettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.

"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä ilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.

"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee hautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri kuninkaani.

"Nyt saatte kuulla, mikä minua vielä pidättää elämässä.

"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen pakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne vuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin täällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana ylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva, kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista, ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja elävät samoin kuin minä.

"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä, josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan, uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton."

Vanhus oli puhunut innostuneena -- hänen hiuksensa liehuivat tuulessa -- hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten keskellä, joiden kädet tapailivat aseita.

Vihdoin Teja sanoi: "Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä siinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, -- meissä, -- kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko kansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin?"

"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi. Kuulkaa minua!

"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.

"Me olimme suurimmassa hädässä.

"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun, lyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki ruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren rotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja nahkaa ruoaksemme.

"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä oikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.

"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun; kaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta solasta ulos.

"Olimme joutua epätoivoon.

"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden, viiniä, leipää, lihaa -- vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava toisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan meistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei saisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme, goottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.

"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille nämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin hylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.

"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka oli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat."

Hänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän jatkoi:

"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, -- nimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja tavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde -- he voivat nauraa kreikkalaisten vihaa ja italialaisten petollisuutta.

"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te yhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että tämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin kilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja kaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?"

"Niin voin ja niin tahdon sanoa!" nuo neljä miestä huusivat.

"Hyvä", jatkoi vanhus, "se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien goottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa tästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.

"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin. He häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja saada muita unohtamaan, että he ovat gootteja -- voi niitä hulluja.

"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin lehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne lokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne lehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.

"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja kaikkialla.

"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa, roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja osoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne syleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat voimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?"

"Tahdomme", he vastasivat.

"Minä uskon teitä", jatkoi vanhus, "uskon pelkkää sanaannekin. En sitoakseni teitä lujemmin, -- sillä mikä sitoo petollista --, vaan koska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska paremmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:-- seuratkaa minua."

TOINEN LUKU.

Tämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin sisäsalin -- cellan -- läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan -- posticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät portaita alas ulkoilmaan.

Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona, jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta vastaan.

Tämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin heti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta pohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.

Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä pitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät vielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu ilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan pystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden väliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.

Turpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä ikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja terä piikiveä.

Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui sitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi päänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.

Ääneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle, molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa käsiin muodostaen juhlallisen ketjun.

Sitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti ja laskeutui polvilleen.

Ensin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman olkansa yli.

Sitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen oikealle.

Sen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen pitkässä parrassaan.

Lopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle. Soihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:

"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:

"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.

"Tää illan hetki tuonut meidät on tänne luomaan liiton veljeyden, mi vahva aina on ja iäisesti. Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä, yks' toivo elämän, yks' huoli surujen kuin pisara yks', johon veremme siteeks' veljeyden vuodatamme."

Näin lausuen hän paljasti vasemman käsivartensa.

Toiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi käsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja vetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin että kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.

Sen jälkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi mumisten:

"Ja valan me vannoen lupaamme oman kaiken uhriksi antaa, kodin, karjan ja kalleudet, ratsun, aseet ja raavahat ja vaimon, lapsen ja lempemme ja voiman, veren ja henkemme, ne goottein heimo meiltä saa, sen onni kallein on. Ja ken se meistä pettää kerran tään valan kieltäin uhrejansa --"

Nyt hän nousi vaosta -- hänen viittauksestaan toisetkin -- ja siirtyi pois turvekatoksen alta:

"Sen sydänveri juoskoon kostamatta kuin tää vesi alle ruohoturpeen --"

Hän nosti kattilan ylös, valoi verisen veden siitä vakoon ja jatkoi:

"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon kuin tää raskas ruohoturve."

Hän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti äännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.

Miehet asettuivat käsikkäin turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin:

"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset, ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.

"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?"

"Niin hänelle käy", sanoivat toiset.

Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman ketjun ja sanoi:

"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle -- nyt tästä lähtien teillekin -- miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja tänä yönä liittoa tekemään --, tulkaa katsomaan."

Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.

Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.

Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:

"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta. He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin -- kansansa hyväksi."

Hän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.

Vanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle.

"Nyt on kylliksi", hän sanoi, "tähdet kalpenevat, puoliyö on jo aikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet kanssani -- sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja -- kunniavahdiksi näille kuolleille."

Teja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja asettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat käsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja ajatuksiin vaipuneina.

KOLMAS LUKU.

Muutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen kokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön pimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan toisia tarkoituksia varten.

Se pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa eräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka maanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen kaupungin Rooman katujen ja torien alle.

Nämä salaperäiset käytävät -- alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana -- ovat niin sotkuiset ja niiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat löytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan täysin perehtyneen oppaan johdolla.

Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella, eivät pelänneet mitään vaaraa.

Heillä oli hyvä opas.

Silverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli nimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä portaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan holvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.

Kokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa. Paikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.

Välinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli maanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa koskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he potkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.

Paitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja joukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista, joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja kaupungin korkeimmat virat.

Ääneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä. Tarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden puolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä varustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.

Vielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka liikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja jonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli hänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi muiden puoleen ja sanoi:

"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet tänne pyhään työhön.

"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.

"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven läpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.

"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että mitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen nimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut ahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti kasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.

"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo vähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut -- tähän uskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme, kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja kerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut."

"Asiaan!" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt kiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti kärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt miekka tuli näkyviin. "Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?"

Silverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista rohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:

"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti häiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi. Mutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin tervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan armosta."

"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö takuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli eräs toinen läsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin ulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.

"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä takaus --"

"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti.

"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!" jatkoi pappi hymyillen.

Hän antoi merkin erääseen vasemmanpuoleiseen käytävään.

Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka peitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.

Vähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen päätä ja hartioita.

"Albinus!" huusivat toiset hämmästystä tai vihaa ilmaisevilla äänillä.

Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja joka puolelta kuului hurjia huutoja:

"Kuinka? Albinus? Petturi?"

Aroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot kasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä kiintyivät pappiin apua anovina.

"Niin, Albinus!" sanoi tämä levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista on häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon."

"Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita. "Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja mitä hän on. Arka, kurja petturi --." Viha tukahdutti hänen äänensä.

"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta minä kysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa. Kuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita jaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin, että heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät teloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen syytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää sekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat."

Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja vapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.

Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä olevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen läsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan puhua:

"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei Albinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on tapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani."

"Sinun neuvostasi?"

"Uskallatko sinä tunnustaa?"

"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut Bysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.

"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin olisi lisännyt vaaraa.

"Boëthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta hullua.

"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se osoitti, ettei Albinus ollut yksin.

"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa sen hengellään.

"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä petollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä lisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen hänen vangitsemistaan. --

"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti kidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa itsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?

"Sitä te ette usko, eikä Albinus sitä itsekään uskonut.

"Sen vuoksi täytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja välttää kidutusta.

"Se onnistui mainitun valan avulla.

"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei voitu pelastaa. Heidän vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme varmat.

"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali Filippin luona.

"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.

"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne temppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.

"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt miehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä uhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan palvelukseen suunnattoman omaisuutensa.

"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin kirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.

"Halveksitteko hänen miljooniaan?"

Hämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius huudahti: "Pappi, sinä olet viisas kuin -- pappi, mutta minua ei sinun viisautesi miellytä."

"Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sinä miljoonat. Sinä voit sen tehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon pelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi. Vie hänet pois!"

"Vie hänet pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan ilmausten johdosta. "Cethegus", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.

Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti ja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.

Hän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset terästä.

Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta, arvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti alusvaatteet.

Hänen päänsä oli niitä, joita ei unohda kerran nähtyään.

Paksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen silmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa syvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea kuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.

Teräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä ylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.

Kun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita miehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa, tunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset voivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.

"Miksi te kinastelette", hän sanoi, "asioista, joiden täytyy tapahtua. Sen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän täytyy antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin vainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin -- minä tahdon unohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se heitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan. Koston vuoksi -- Albinus, kätesi."

Kaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä syiden vuoksi.

Lainoppinut vain huomautti vielä:

"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"

"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne."

Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.

Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö. Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"

"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En voi nähdäkään tuota kurjaa."

"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä -- minä tahdon." Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.

Hän astui käytävän kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki.

"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme ja lakejamme."

"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt näkisi."

Hän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.

"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?"

Kaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.

Cethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.

Hän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.

Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton jäsen."

"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan.

"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on aika erota.

"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä. Se lähetetään Belisariukselle.

"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.

"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää kuninkaansa mielen gootteja vastaan.

"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä. Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa huomattavia nimiä.

"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei saa. --

"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet pois. Silloin koittaa vapauden päivä.

"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.

"Herran siunaus olkoon kanssanne."

Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien uloskäytäviin.

NELJÄS LUKU.

Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.

Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen välittömässä yhteydessä.

Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan olevan lampun ääressä.

Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.

Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.

Ei piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.

Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä, oli nähtävästi pakanuuden aikana -- mikä näkyi pitkin seiniä olevista pehmeistä lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan ylistää.

Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten tyyssija.

Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.

Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.

Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.

Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, tämän käden tuon kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"

Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.

Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta."

"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin -- tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään -- tuskin itseäsikään. Synti oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti totella pirullista tahtoasi."

Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.

Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta. Asia näytti häntä kiinnostavan.

Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.

"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään ihmeellistä ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi.

"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.

"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.

"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä. Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa kestää liian kauan.

"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."

Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa ovelle.

Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille, katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.

Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.

"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja asiakirjoja.

"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"

Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena ilmaista liiton muille jäsenille.

"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."

"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."

"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet.

"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin yksityisestä.

"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."

"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten syömään persialaista omenaa.

Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.

Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön valvominen eivätkä muut ponnistukset.

Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.

"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä omatunto, siinä koko arvoitus."

"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies minusta arvoitus."

"Sitä toivonkin."

"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"

"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus muille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."

"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa."

"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.

"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä ja --"

"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt, hän voi heitä hallita.

"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.

"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.

"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen sinulle ja antaisin itseäni hallita -- jos vain voisin sen keksiä.

"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.

"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan, heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin -- sinä ja minä."

Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja ryyppäsi hiukan viiniä.

"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.

"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."

"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --"

"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi, ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä Silverius tahtoo."

Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.

"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä edelleen."

Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: -- "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin säilytettyä, mutta liian makeaa. --

"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain muuta?"

"Joko" -- Silverius sanoi innokkaasti -- "Länsi-Roomalle omaa keisaria --"

"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin kädessä --"

"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --"

"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.

"Hyvin, ystäväni.

"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.

"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi raakalaisia!"

Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.

"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."

Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.

Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina pysyisi sinä."

Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen Forum romanumista.

Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.

Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.

"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?

"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin täytyy tehdä sitä, mitä teen.

"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.

"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.

"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."

Näin sanoen hän meni taloonsa.

Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.

Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja luki:

"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus Aurelius Cassiodorukselta.

"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.

"Saat erittäin tärkeän valtionviran.

"Riennä heti Ravennaan."

VIIDES LUKU.

Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, epäkodikkaassa.

Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.

Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä kadonnut.

Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli.

Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.

Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.

Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa.

Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään sieltä.

Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.

Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen, väkirikkaaseen kaupunkiin.

Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.

Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana tunteena.

Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.

Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä -- oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.

Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen, eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.

Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin -- vilkkaassa liikkeessä.

Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.

Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.

Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.

Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties pahempaakin.

Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.

Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.

Edellinen laski sisään Cetheguksen.

Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen, tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet sisään.

Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä täällä nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita -- akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.

Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryöstöltä.

Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.

Hän meni edelleen.

Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita, kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.

Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, -- sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta päässyt länsigoottien valtaistuimelle -- sekä sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.

Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.

He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään mielenlaatuun.

Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi.

Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion etuhuoneeseen.

Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä. Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.

Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.

Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä, ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta.

Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa, goottien valtakunnan perillinen.

Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa.

Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan, eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.

Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan suvun jäsenet.

Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa.

Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.

Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua.

Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko hän neito? -- hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.

Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.

Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.

Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä olennosta.

Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.

Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.

Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan eloon.

Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien valtakunnassa.

Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi kunnioittavasti.

Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.

"Millainen päivä?" valitti Cassiodorus.

"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii voimaa ja mielenmalttia".

"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", -- sanoi ruhtinatar, irroittautuen Atalarikista -- "ollos tervehditty".

Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat aivan kirkkaat.

"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa", sanoi Cethegus.

"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen sieluansa", oikaisi Cassiodorus.

"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua kreikankielelle."

"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar, palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3). Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian käännös ilmestyi."

Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan. Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:

"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut; lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."

"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.

"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen. Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" -- ja hän veti otsansa ryppyihin tätä ajatellessaan.

"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan", välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen --"

"Kiittämättömät kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.

"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan kaupunkien. Mutta minä pelkään -- Roomaa ja roomalaisia."

Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.

"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti vastaan -- ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten. Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.

"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman oman keisarin hyväksi."

Cethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.

"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle -- tarkoitan pojalleni --, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat, pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.

"Tähän toimeen on Cassiodorus -- ehdottanut sinua. Sano, otatko sen toimen vastaan?"

Ruhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.

Cethegus kumartui ottamaan sen ylös.

Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.

Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.

Oliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?

Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?

Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman keisarin? Kuka siksi tulisi?

Vai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.

Pitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle hyödyksi?

Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui. Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."

"Hyvä on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.

"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus, "niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren läpi nähnyt sydämeni."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Amalasunta.

"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten mielelläni näe barbaareja -- anteeksi -- gootteja Italian hallitsijoina."

"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi roomalaiselle."

"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.

"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.

"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.

"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden vuoksi.

"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.

"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta."

"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat."

Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen allekirjoituksensa puuttuu vielä."

Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan nimesi, poikani."

Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.

Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.

"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten luota tuohon kylmään roomalaiseen -- ei, en luota sinuun ollenkaan, sinä ylpeä mies --. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee vuosisadan suurin sankari -- ja te ajattelette vain hänen kuninkaallisen perintönsä jakoa."

Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista tukkaansa.

Kauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.

Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"

"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."

Ja hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.

Sillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.

"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään mahti maailmassa voi häntä pakottaa."

Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta kuninkaan makuukammioon, avautui.

Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.

KUUDES LUKU.

Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.

Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita. Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että koristeissa vallitsi painostava komeus.

Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen yksinkertainen vuode.

Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka -- vandaalikuninkaan lahja Afrikasta --, ilmaisivat sairaan kuninkaallista arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja melkein karkean jykeviä.

Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.

Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa häneen päin.

Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja. Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen, mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.

Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat jättiläismäistä sairaanhoitajaa.

Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä. "Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".

Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa vasten.

"No, vanhus; nouse. Täytyykö minun lohduttaa sinua?"

Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä, "minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja lyydialaisilla puoskareilla.

"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.

"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo tänään? Ennen yötä?"

Ja hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.

Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset voimansa.

"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla", hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe enää auringonlaskua."

"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä. "Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.

"Ja minähän tarvitsen aikani."

"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?" kysyi Hildebrand pahalla tuulella.

"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan."

"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä kuolet sankarikuninkaan tavoin."

"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua auttaa."

"Mutta nyt -- kuka on sinua auttanut?"

"Jumala ja minä itse. Kuule!

"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"

"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta."

"Oletko sinä sen uskonut?"

"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta."

"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen suuresti.

"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet luullut?"

"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka puolella."

Sairas rypisti kulmakarvojaan:

"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."

"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti vanhus.

"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heitä kohtaan."

Hän huokasi ja vaikeni.

"Miksi olet levoton?"

"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä -- niin olkoon se minun syyni."

"Suuri kuninkaani!"

"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja huokailin valtakuntani vaaroja, -- silloin tuli sieluni silmien eteen toisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn virheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! -- Hänen, hänen kuvansa näyttäytyi minulle."

Sairas puhui nyt vaivalloisesti ja näytti hetken ajan levottomalta.

"Kenen kuva? Ketä sinä tarkoitat?" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen eteenpäin.

"Odovakaria", kuiskasi kuningas.

Hildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik jatkoi vihdoin:

"Niin, vanhus, tämä oikea käteni -- sinähän tiedätkin sen -- on surmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. -- Kuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti vastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona yönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle kostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin käsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon."

Hetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme silmissään:

"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja omalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi? Emmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme useammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme veressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja ajattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin ikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi perikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi. Vihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle, että hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon kamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo seuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti oikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla sen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi käyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden, epätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet antanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin taivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi kansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä -- minä olisin tappanut hänet seitsemän kertaa."

Vanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta jättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.

"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin kuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli sankari -- ainoa vertaiseni! -- Ja hänet minä surmasin ilman mitään todistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta, kateudesta ja -- tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi -- pelosta, pelosta ryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina törkeä rikos. -- En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä alakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin luokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat rippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle anteeksi, niin -- en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä, johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa, että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan veri." -- -- --

Hildebrandin kasvoista loisti ilo.

"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"

Kuningas pudisti hymyillen päätään:

"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin levollisemmin kuin kuukausimääriin.

"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran kostolle. Meidät hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei, sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon, silloin -- tunnen sen selvästi -- ei se tapahdu minun tekoni tähden. Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä sain rauhan ja kuolen rohkeana."

Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä, joka oli tappanut Odovakarin. --

"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. -- Nyt käyttäkäämme jäljellä oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni, en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! -- Ei mitään vastaansanomista! -- Minä tahdon."

Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen leveää doorilaista keskipylvästä vasten.

"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka ovat tuolla ulkona."

SEITSEMÄS LUKU.

Hän seisoi siinä levollisena sillä aikaa kun vanhus työnsi oviverhot molemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui yksi yhtenäinen sali. Kaikki läsnäolijat -- sillä välin oli paikalle saapunut yhä useampia roomalaisia ja gootteja -- lähestyivät kuningasta ihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas, "ovatko ne kirjeet valmiit, joissa kuolemastani ja tyttärenpoikani valtaistuimelle nousemisesta ilmoitetaan Bysanttiin?"

"Tässä ne ovat", sanoi Amalasunta.

Kuningas silmäili nopeasti kaikkia papyruskääröjä.

"Keisari Justinukselle. Ja tämä hänen veljenpojalleen Justinianukselle. Miksei. Hän saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus on ne laatinut -- huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mitä tämä on?" -- ja korkea, kirkas otsa synkkeni -- "pyydän että ottaisitte minut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se menee liian pitkälle. Voi teitä, jos teidän täytyy turvautua Bysantin apuun. 'Pyytäen teidän ystävyyttänne.' Se on tarpeeksi Teoderikin tyttärenpojalta."

Hän antoi kirjeet takaisin.

"Tässä on vielä kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle, Justinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle? Jalopeurojen vartijan hävyttömälle tyttärelle?"

Hänen silmänsä salamoivat.

"Hänellä on suuri vaikutusvalta puolisoonsa", huomautti Cassiodorus.

"Ei, tyttäreni ei saa kirjoittaa portolle, joka on häväissyt kaikkien naisten kunnian."

Hän repi palasiksi papyruskäärön, meni sitten goottien luo salin keskiosaan ja sanoi:

"Vitiges, urhoollinen soturi, mikä on toimesi minun kuoltuani?"

"Minä katsastan jalkaväkemme Tridentiumissa."

"Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sinä et ole vielä toivonut mitään, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen jälkeen. Eikö sinulla ole vieläkään mitään toivomista?"

"On, kuninkaani."

"Vihdoinkin! Se ilahduttaa minua -- puhu!"

"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse kiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta tämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja --"

"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien valtakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus. Urhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi tänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että kaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä ollessasi vaaraan tai" -- lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle -- "jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni. -- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen iloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla."

"Nuori Totila tulee vartioimaan sikäläistä satamaa", sanoi Cassiodorus.

"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried, jumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on totta. Kenties näiden italialaisten sydämet!" Hän huokasi ja jatkoi:

"Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?"

"Cethegus Caesarius", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, "tämä jalo roomalainen".

"Cethegus? Tunnen hänet hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus."

Vastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti painanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki hänen sielunsa läpi.

"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan poissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties vielä vaarallisempaa on, että sinä -- nyt -- ryhdyt valtion palvelukseen."

"Tämä ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas."

"Takaan hänestä", huusi Cassiodorus.

"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. -- Tuskin itsestään. -- Mutta", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti katsellen, "pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää -- tämä Caesarin pää -- petä Italiaa." Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan kotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää mielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja kuiskasi hänelle:

"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule enää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään vastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mikä melu ulkona on?" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi vartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.

"Ei mitään, kuninkaani! Ei mitään merkillisempää, isäni!"

"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo hallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa. Ovet auki!"

Etuhuoneesta ulompaan saliin vievät ovet avattiin.

Lukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja, omituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti sudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut lammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen valtaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.

"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme itärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?"

"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa -- turkiksia -- villamattoja -- miekkoja -- kilpiä. -- Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna -- me tulimme katsomaan --"

"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut vanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte kieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat."

Hän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita lähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä kärjestä, toisella kädensijasta --: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän heitti palaset lähettilästen eteen.

"Avaareilla on huonot miekat", hän sanoi levollisesti. "Tule tänne, Atalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä jaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun keihästäni."

Nuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti hänen kalpeat kasvonsa.

Hän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella voimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen salin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle puuhun.

Ylpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja huusi lähettiläille:

"Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, mitä olette täällä nähneet."

Hän kääntyi ja ovet suljettiin hämmästyneiden avarien mentyä.

"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. -- Kenties viimeinen? Ei, sekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!" -- Hän viittasi kreikkalaisen lääkärin pois luotaan. "Kiitos, vanha Hildebrand, tästä juomasta. -- Minä juon goottien onneksi."

Hän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti marmoripöydälle.

Mutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit olivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui taaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja antoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä koristettua päätä sylissään.

Kaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei liikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.

TOINEN KIRJA

ATALARIK

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.

Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen.

Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan.

Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset -- emmekä tahdo heitä siitä tuomita -- syvästi vieraan vallanalaisuuden häpeän.

Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja kerettiläisinä.

Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut. Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja tyrannien ikeestä.

Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.

Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle vihalle.

Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.

Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.

Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa, Bysantti voittaisi joka tapauksessa.

Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.

Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.

Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen.

Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli täydellisesti riippumaton Bysantista.

Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana.

Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.

Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.

Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan.

Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta hänen vallalleen.

Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.

Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.

Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.

Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin kuoltua.

Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle äitinsä holhoomana.

Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.

Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla.

TOINEN LUKU.

Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta osaa.

Tämä mies oli Cethegus.

Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.

Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levitä.

Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille -- joista hän useita oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.

Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella.

Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, -- kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä -- jolla hän viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään kaupunginpäällikön virkaan.

Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille.

Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. --

Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.

Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myöskin ollut suljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius kavalan näköisenä.

Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta, mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.

Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen, atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.

Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan.

"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.

"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa -- viha tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.

"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.

"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi Silverius tullessaan sisään.

"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan raakalaisille?"

"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"

"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius. Scaevolakin kalpeni vihasta.

"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.

"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö -- sen, mistä sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi konsulia --"

"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten? Entä sitten?"

"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"

"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille. "Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua polvillanne!"

Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne hämmästyneille salaliittolaisille.

"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi käynyt?"

Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:

"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän heittäen kauniin päänsä kenoon.

"Niin. Sitten kun minä panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella iäti, Licinius, mutta näin ollen -- emme päivääkään."

"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.

"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi Cethegus olkapäitään kohauttaen.

Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.

"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.

Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi hänelle.

"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus."

Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä tyytyväisen silmäyksen.

"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.

"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä, mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"

"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja -- vapaa paavinvaali."

"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi. Olkoon menneeksi." --

Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.

"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen jälkeen. "Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin."

Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.

Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.

Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve hallita teki äkkiä tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen.

Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä ja valtiomiehenä Caesarin aikana -- hänen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla.

Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.

Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.

Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään positiivisen vakaumuksen tunnetta.

Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen.

Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.

Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta.

Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi -- yhtä voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki -- huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyörteisiin.

Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.

Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa, mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.

Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.

Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.

Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskellä väkirikasta Roomaa.

Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli tutustunut.

Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.

Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.

Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä vahingonilosta.

Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena.

Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.

Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten, hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että urhoollisuutta.

Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi väkisin hänelle antaa.

Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.

Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.

Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.

Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä -- kuten näytti -- sekä Jumalaan että koko maailmaan.

Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.

Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä diakonin kanssa.

Mutta nyt muuttuivat asiat.

Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.

Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa jättäneet.

Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä -- se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.

Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta, että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton -- hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan:

Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- --

Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen sielunsa läpi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain -- ja unelmana, -- hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.

Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!

Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.

Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä vastaan! --

Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin näiden roomalaisten avulla.

Hän oli yksin.

Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.

Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen katkonaisin lausein:

"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita, näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä palvelijoista taas maailman herroja -- se työ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma -- sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehdä, koska sitä voi ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin, Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."

Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen.

"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä -- se on suloisin kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."

Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman maailmanvallan sotakarttaa:

"Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin pohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri -- ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. -- Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi, seisahtukaa ajatukset!"

Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.

KOLMAS LUKU.

Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle.

Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.

Liiton entiset johtajat -- näköjään Silveriuskin -- olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa perikadosta.

Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.

Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja puolueelle varoja.

Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.

Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta.

Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista suunnitelmaansa.

Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedettävän vallan sijaan.

Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.

Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.

Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.

Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" -- kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin -- hallitusta vastaan.

Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.

Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma palkkansa.

Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen jättäneet.

Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.

Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.

Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei voitaisi häneltä riistää.

Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän, praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä kaupungin turvallisuudesta.

Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä. Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.

Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella.

Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten kuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan."

Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella sotapäällikön nerolla.

Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi.

Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.

Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.

Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla.

Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus kaupunkia vastaan, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.

Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.

Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.

NELJÄS LUKU.

Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön hänen päämäärälleen.

Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa kreikkalaisiakin Roomassa, hänen Roomassaan, kuten hän kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja myöskin niille puolustajia.

Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.

Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.

Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.

Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.

Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.

Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.

Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville -- ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.

Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.

Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.

Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.

Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mikä oli kaikista tärkeintä -- erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.

Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.

Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.

Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.

Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myöskin paljon vastoin niitä.

Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista, mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.

Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.

Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.

Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.

Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.

Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.

Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.

Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.

Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.

Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.

Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja tyytymättömyyttä.

Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen.

Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän kansan voimat.

Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.

Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön vaikutusvalta Amalasuntaan.

Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.

Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.

Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.

Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.

Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja miehekästä rohkeutta.

Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden tavallisesti katsotaan liikkuvan.

Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä alempiarvoisuudesta.

Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen -- Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan -- eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa. Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa hänen etevämmyytensä.

Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.

Hän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran toimeliaana.

Hän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.

Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.

Hän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.

Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin, joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä, uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain Cethegukseen.

Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta, käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. -- Sanalla sanoen hän avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan, tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.

Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.

VIIDES LUKU.

Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta, usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.

Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä, jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.

Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan lähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia. Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi Rusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.

Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo.

Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.

Ennen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.

Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.

Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.

Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti voitetuksi, ja armo annettiin.

Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski taivutetuksi armoa vastaanottamaan.

Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.

Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.

Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin gasellin.

Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas mielikuvitus.

Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen aikana.

Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet, vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja vastaan.

Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa. Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten kokoukseen Roomassa.

Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.

Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston omaksi.

Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.

Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, -- Corbulo oli ammatiltaan kivenveistäjä -- minkätähden hän oli äsken ostanut vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen kuuluvan pienoisen talon.

Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja; rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska "domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.

Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä kuoleman jälkeen.

Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa. Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin pian kuin hän suinkin pääsi.

Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle, josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla sijaitsevan talon.

Mutta hän seisahtui hämmästyneenä -- hän piti kättä silmiensä edessä aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea, mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut. Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt rakennettu siro huvila.

"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu. Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"

Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.

Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna, että hän tuskin tunsi sitä.

Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti, kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:

"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet. Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"

Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen, vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on tapahtunut?"

Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:

Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja vaunuja.

Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.

Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.

Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla naisten tulevan olinpaikan.

Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi väkivallalla.

Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet viipymättä työhön.

Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen, vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.

Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle vasten silmiä.

Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.

"Ja" -- päätti Cappadox kertomuksensa -- "sitä menoa kesti toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja menivät tiehensä.

"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.

"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.

"Nyt voit sinä, herra, -- sen kyllä tiedän -- panettaa minut jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet herra ja Cappadox orja.

"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi puutarhaksi."

Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt tiehensä kesken orjan kertomusta.

Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi. Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi pysyä hänen mukanaan.

Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän, tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan puutarhasta.

Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen, silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai tuskin hänet rauhoitetuksi.

"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.

Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. --

Kun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.

Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille valmistanut.

Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.

Se selvisikin hyvin pian. --

Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.

Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen, että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan ihmistä eikä eläintä.

Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.

Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.

"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla. "Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona. Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se ole täällä!"

Ja he jatkoivat matkaansa.

Muutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.

Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.

Metsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.

Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.

Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä -- metsähenkien näkemistä pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana -- kotiin päin ja huusi emäntäänsä seuraamaan itseänsä.

Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä huvitellakseen heidän hämmästyksellään.

Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.

Hän meni nopeasti pensastoon.

Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli metsästyslaukku ja heittokeihäs.

"Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.

Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" -- sammalsi hän -- "kuningas!"

Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen nurmelle.

Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä. Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, hän -- hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat kätensä sykkivälle sydämelleen -- "nyt tahtoisin kuolla, -- kuolla hänen kanssaan".

Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen ohimoilleen.

Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari -- murhaaja", huusi hän, työnsi Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris tiehensä.

Atalarik ei seurannut häntä.

"Barbaari -- murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki polttavan otsansa käsiinsä.

KUUDES LUKU.

Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.

Mutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.

Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.

Tämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.

Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.

Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen, että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein lapsia silloin.

Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle -- tämä tuskin sitä itsekään tiesi -- eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin täydellisesti käsitti ja tajusi.

Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen isänsä kamala kohtalo.

Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.

Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.

Sen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.

Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa ennenkaikkea juuri häneen.

Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.

Ja nyt -- nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.

Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon ja uudistanut koko huvilan.

Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!

Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi toivoa, että Boëthiuksen tytär --. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään uneen.

Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.

Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.

Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän kuumeista levottomuutta.

Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman käden nojassa, intohimoista kertomusta.

"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä! Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"

Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään piti puoleksi suljettuina.

"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."

Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"

Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.

"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo, joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa käsiimme parempaa tilaisuutta.

"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu hän minua vastaan ja usein voittaakin.

"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."

"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen tytär? Mieheni verinen varjo --"

"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."

"En koskaan, sen vannon."

"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta."

"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"

"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? Sinun asiaasi minä ajan. Sinun kostoasi minä valmistan. Minulle eivät gootit ole tehneet mitään pahaa. Sinä olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä. Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi hyvin!"

"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"

"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"

"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän häntä? Ennemmin kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."

Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.

Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen.

"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.

"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei koskaan suostu."

"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."

He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta Cethegus esti sen.

"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään ja meni sisään.

Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli neuvottomana levännyt.

Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.

"Sinä tiedät, Cethegus?"

"Kaikki."

"Ja sinä tuot minulle avun."

"Koston minä sinulle tuon, Camilla."

Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.

Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylkääminen.

Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma, etelämaalainen veri.

Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.

"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"

"Sinä itse! Se on suloisempaa."

Hänen silmänsä salamoivat.

"Kenelle?"

"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."

"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"

"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle naiselle maan päällä uskoa.

"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."

"Minua? Minä -- voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.

"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."

"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."

"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet. Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen. Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja syöstävä hänet turmioon."

"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. --

Cethegus nousi.

"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että -- sinä rakastat kuningasta."

Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön rinnasta.

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.

"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."

"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."

"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa elää."

Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti. Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.

Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa ja sen hän tietää. Se onnistuu.

"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän, "kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."

"Seurattava kaikessa minun neuvojani."

"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"

"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."

"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."

"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."

"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan --"

"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"

"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen: "Cethegus, sano, olenko kaunis?"

"Kauneimpia naisia maan päällä."

"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."

Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.

SEITSEMÄS LUKU.

Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle kuninkaankaupunkiin.

Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä hallitsijattarelle.

Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun tilaisuuden palata takaisin hoviin.

Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon vainajia kohtaan.

Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt, ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi, päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen, jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.

Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.

Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.

Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä roomalaistuneesta hovista. --

Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa, ennenkuin tapasi Atalarikin.

Nuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.

Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa -- hän oli siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja metsästyksestä -- oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan tautinsa puuskan.

Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet mainitun lähteen luota tainnoksissa.

Tämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.

Hänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.

Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.

Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.

Päivät ja viikot vierivät.

Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin, mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.

Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen jaloa lempeyttään.

Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:

"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä sykkivälle sydämelleen.

Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui levottomaan uneen.

Pahat unet vaivasivat häntä.

Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.

Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.

Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. -- Se tuli yhä lähemmäksi. -- Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. -- Hän tunsi jo otsallaan sen henkäyksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat hänen suutaan. -- Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silmät. -- Tämä kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- Hän hypähti kiljaisten pystyyn.

Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo aamusarastus.

Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.

Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.

Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.

Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan Adrian sinisiin aaltoihin saakka.

Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen. Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla reunalla.

Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut, varjoisat ruokamännyt.

Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa. Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde laski solisten vetensä mereen.

Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli, jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.

Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan, pronssisen kuvapatsaan.

Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".

Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka.

Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.

Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon, joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.

Hän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.

Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä portaalla.

Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin. Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui kuitenkin ensin ja sanoi:

"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua ihailemaan."

Ja hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.

"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua täältä -- eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.

Atalarik meni lähemmäksi.

"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni. He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa, ettet ilmaise minua."

Hän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.

Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään vastaukseksi ja painoi katseensa alas.

Nyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.

Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa. Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren peilikirkkaaseen pintaan.

"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota valon ja loiston luomaa siltaa."

Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.

"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä, kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."

"Autuaiden saarelle", toisti Camilla.

Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.

"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen pari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."

Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän oli ääneti tuskallisena odottaen.

Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti:

"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"

"Niin, ja entä nyt?"

"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"

Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.

Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa. Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:

"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat sivistyskansoista jäljessä."

"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä suhteessa: onnessa!

"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.

"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin.

"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."

"Eikö teiltä muuta puutu?"

"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.

"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen maailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka Edelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan. Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."

Ja hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.

Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.

"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän ja teidän välillenne. Sano, miksi?"

"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!

"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.

"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi. Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret, joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät turmioon."

Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat käydä herkemmiksi.

"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?" sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.

Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa syvyydestä.

"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma, suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin -- yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä häntä, eikä kukaan linnastakaan.

Ajatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.

Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan. Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin tuntein ja mieli muuttuneena.

KAHDEKSAS LUKU.

Samana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.

Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.

"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan. Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua, Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai toisella."

"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena.

"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?"

Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.

Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.

Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun, nuoren tytön, hallita itseään."

"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää tästä asiasta Camillan läsnäollessa.

Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.

Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti. Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä, että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.

Vähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.

Siellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein iltaisin.

Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia, toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.

Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten lähellä lahden suulla.

Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. --

Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.

Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.

Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein kohteli kiivaasti ja tylysti.

Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityön muisto.

Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.

Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja tuskin olisi voinutkaan estää.

Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.

Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla hän taisteli sitä vastaan -- Atalarikin osallisuus hänen isänsä kuolemaan -- ei tahtonut enää oikein tepsiä.

Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, epäillä kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. --

Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä suhteessa oli lausunut.

Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.

Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen kylmyyttään.

"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."

"Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sinä perustat olettamuksesi."

"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt."

"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus hymyillen.

"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen."

Cethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:

"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"

"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti. "Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut ilman vastarakkautta."

"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette kaikki kaunottaria."

"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se ole tähän saakka vaikuttanut --"

"Sinä olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sinä olet voinut huomaamatta?" --

"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta, juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia. Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä. Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."

"Mutta", arveli Cethegus, "tähän saakka se ei ole erityisesti vaikuttanut."

"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat uuden kuun aikana -- sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei vaikuttanut."

Cethegus kohautti olkapäitään.

"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut toimeton ja jos hän nyt juo, niin -- --"

"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"

"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."

Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.

"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä, sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."

Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.

"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.

"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyväkseni suuren uhrauksen --"

"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he rakastavat."

Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään poika, ettekä te saa häntä pilkata."

Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta Rusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"

"Kuolemaan saakka. Mutta hänet on tuhottava, eikä häntä pilkattava."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Cethegus toistamiseen.

"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen vielä sanoiksi.

"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin koetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa sormeen, joka oli sen pelastanut.

"Kiittämätön", sanoin minä.

"Entä sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti koppakuoriaisen eräälle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niitä pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille."

Samalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi tervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.

"Mutta minä" -- hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat -- "minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai -- kuolla."

"Niin hänen täytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi hänen on tehtävä."

YHDEKSÄS LUKU.

Muutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui itse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut kuningattarella.

Hallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa korkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa myöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.

Viimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän sinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli itselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan hyödyksi hänen tuumilleen.

Mutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet muuttamaan päätöksensä.

"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan", puheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä kutsua.

Hänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut läsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.

Kun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik -- hän oli puettuna pitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen päässään ja vaipan alla kalisi miekka -- valtaistuimeltaan, joka oli esiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja talutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:

"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me olemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas, voimme torjua."

Sellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan. Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:

"Viisas äitisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus --"

"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen herransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön, hyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat tähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme ryhtyä hallitukseen.

"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme me enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.

"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on lakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen."

Hän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.

Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan lamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:

"Poikani, täysikäiseksi pääsemiseen vaaditaan keisarin lakien mukaan --"

"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme gootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset nuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot ovat julistaneet heidät asekuntoisiksi.

"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella, kaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen Ravennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana."

Läsnäolijat olivat hämmästyksestä äänettöminä.

"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää", sanoi lopuksi Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja kaikkialle."

"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi Vitiges ovat pitäneet niistä huolen."

"Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.

"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."

"Ja minun tietämättäni", sanoi hallitsijatar.

"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt tapahtua vastoin tahtoasi."

Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.

Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etevämmyydellään -- mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.

Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.

Jalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.

Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla valmistetut säärivarukset.

Hän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla tavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten ajatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli hänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä vihollinen oli.

Jos hän olisi saanut nähdä säärivarukset edes polviin saakka.

Vastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan ja lakkaamatta arvailla.

Ja tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt -- juuri nyt, jolloin kaikki oli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää silmiään seinäkomerosta.

Kuningas jatkoi kenenkään vastustamatta:

"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja Espanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian paljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja laivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat aivan pian tänne."

Ja heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti itsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon. Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.

"Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta erään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin hoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan."

"Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sinä loukkaat sekä äidin että kuningattaren oikeuksia."

"Minä olen sukuni päämies niin pian kuin tulen täysikäiseksi."

"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja sitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut asekuntoiseksi."

Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:

"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita käyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät."

Läsnäolevien goottien äänekäs myöntymys vahvisti hänen sanansa.

Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun takana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?

"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana", alkoi taas kuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi silmäyksen.

Onkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan hämmästyttää, mutta se ei onnistu! --

Hän hämmästyi sittenkin, kun kuningas yht'äkkiä huusi kovalla äänellä:

"Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!"

Hän vavahti, mutta tointui pian ja sanoi päätään kumartaen:

"Herrani ja kuninkaani."

"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala kviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?"

"Niitä kunnioitetaan Teoderikin kansana."

"Pelätäänkö niitä?"

"Roomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä niitä."

"Rakastetaanko niitä?"

Cethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä rakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:

"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei mitään erityistä ole huomattavissa?"

"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavana."

"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti -- taikka sinulla on paha mielessä.

"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta noussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?

"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista, hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan uhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja papit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa. Eräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty Roomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa."

Kuningas nousi pystyyn.

Kaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa uhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen puolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma itsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta silmiin.

"Todista itsesi syyttömäksi, jos voit", huusi kuningas hänelle.

"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko vuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan."

"Sinut voidaan pakottaa."

Iva väreili prefektin kapeilla huulilla.

"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, -- meillä italialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi syylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta vastaan."

"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin toimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja."

"Minä puolustan itse itseäni", sanoi Cethegus kylmästi. "Kuinka syytös kuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?"

"Täällä", huudahti kuningas ja veti esiripun syrjään.

Kiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi astui esiin.

Me tunnemme hänet. Hän oli Teja.

Prefektin silmät ummistuivat vihasta.

Mutta Teja sanoi:

"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius, valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä, että olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua petturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi tahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan."

"Sitä en tahdo", vastasi Cethegus levollisena, "todista syytöksesi."

"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin menevän puutarhaasi", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. "Hän tuli Via sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään. Kahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet. Kun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet kiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin."

"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt yöllisen vakoilijan osaa?"

"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka pakolainen pääsikin minulta karkuun -- niin tämä käärö putosi hänen vaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on selittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö."

Hän ojensi sen kuninkaalle.

Tämä luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola, Calpurnius, Pomponius. -- Voitko vannoa, että naamioitu mies oli Albinus?"

"Minä vannon sen."

"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen. Voitko sen kieltää?"

"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa, sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on kironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista vastaan."

Läsnäolevat gootit päästivät vihaisen murinan.

Tejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen oikea kätensä tarttui miekan kahvaan.

"Niinpä todistan minä sanani miekallani", sanoi hän soinnuttomalla äänellä. "Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja kuolemasta."

"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne mukaan. Mutta goottinakin -- kieltäytyisin taistelemasta äpärän kanssa."

"Kärsivällisyyttä", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan takaisin tuppeen. "Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi tulee."

Mutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengittää vapaammin.

Kuningas sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut roomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän salakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset nuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen talot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan pois."

"Seis", sanoi Cethegus. "Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä, etten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin, että tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin oikeus."

"Älä suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille. "Salli minun vangita hänet."

"Jätä hänet rauhaan", sanoi kuningas. "Häntä kohdeltakoon oikeudella, ankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on syytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen. Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen päättyneeksi."

Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena ulos huoneesta.

Gootit menivät iloisina Tejaa tervehtimään.

Roomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin hänen kanssansa.

Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Cethegus, voinko sinua auttaa?"

"Et, minä autan itse itseäni", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein askelin huoneesta.

KYMMENES LUKU.

Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko holhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja kaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi ensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen tarpeessa.

Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti kokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan tapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.

Camilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta -- rakkauden onnellisin tunne -- täytti valtavasti hänen sielunsa.

"Ei ole epäilemistäkään enää", päätti Cassiodorus huoaten kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu mieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi vastaan, Rusticiana."

Camilla tuli tarkkaavaiseksi.

"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan roomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Rusticiana.

"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä, rukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.

"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni."

Camilla vapisi. -- Tukahuttava tunne kuristi hänen kaulaansa.

"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja jätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa. Atalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti."

Camilla horjui ja nojautui erääseen salin pylvääseen.

"Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eikä kärsinyt turhaan.

"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka hän oli karkoittanut luotaan.

"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi vihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili tyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi, Rusticiana."

"Pian, pian hänen luokseen!" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi ulos.

"Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja roomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli heidän paras turvansa ja nyt -- hallitsijatar-parkani, äiti raukka!"

Valittaen hän lähti ulos.

Rusticiana istui kauan kuin loihdittuna.

Hän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut, horjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.

Tornien varjot kasvoivat yhä pitemmäksi linnanpihalla, jonne hän tuijotti.

Yht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita. Pelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli Cethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin jää.

"Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle kätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.

"Kaikki on hukassa", huokasi hän jääden seisomaan.

"Ei mitään ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta nopeasti."

Cethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa kahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.

"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä."

Nopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn pullon.

Hirveän aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi häneen.

"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on valmistanut?"

"Minä", sanoi Cethegus, "ja minun lemmenjuomani vaikuttavat."

"Sinä!" -- Rusticiana tunsi jäätävää pelkoa.

"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele", sanoi toinen käskevästi. "Sen täytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!"

Mutta Rusticiana empi ja katseli epäillen kädessään olevaa pikku pulloa.

Silloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen olkapäätään.

"Sinä epäilet", sanoi hän vitkalleen. "Tiedätkö sinä, mikä on kysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä enemmänkin. Camilla rakastaa barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko voimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?"

Kovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime päivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt varmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli lausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä pullon ympäri.

Levollisena Cethegus katseli hänen jälkeensä.

"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. -- Se on omituista", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. "En luullut enää kokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas viehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä -- vieläpä vihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella kädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua -- pysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän -- minun tielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset."

Hän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren vastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi kokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia omalla levollisuudellaan.

Hän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä hänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.

Auringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa päivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin nähdäkseen siellä Camillaa.

Tämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli tavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.

Hän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan rukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.

Hän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut häntä muka isänsä veren saastuttamana -- häntä, joka oli uhrannut itsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.

Mutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät kuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä ylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.

Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen, autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista lempipaikoista rakastettuaan.

Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä, että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.

Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään, ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nimeä.

Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten -- sitten? Hän ei tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa unelmissaan.

Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli. Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.

YHDESTOISTA LUKU.

Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat askeleet.

Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa Atalarikiksi.

Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.

Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen kupeellaan.

"Terve, terve, Camilla", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. "Sinun näkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen."

Siten hän ei ollut koskaan puhunut tytölle.

"Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan katseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.

Kuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän ollut koskaan häneen katsonut.

"Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. "Minä pelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä kaikkea tänään on tapahtunut."

"Minä tiedän kaiken."

"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse minua. En ole mikään tyranni."

Tuo jalo, ajatteli Camilla, hän pyytää anteeksi jaloimpia tekojaan.

"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, -- nehän ovat sinun kansaasi! -- minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän heidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa, täytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä, joka nousee sitä vastaan. Kenties", jatkoi hän hitaammin ja juhlallisesti, "kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä määrätty -- mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy elää tai sortua sen kanssa."

"Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin."

"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai -- hyvä. Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut.

"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut sydäntäni ... toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."

Hän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.

"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"

Camilla katseli epäröiden ympärilleen.

"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"

"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi Atalarikiin ja vienosti punastuen.

"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.

Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla.

Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silmää hivelevän kauniit.

Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä vedenpintaa.

Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella, hiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista. Yltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.

Vihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla aironvedolla venettä eteenpäin:

"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä kädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia rakkaita olentoja onneen ja loistoon. -- Mutta mitä mietit, Camilla? -- Näytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä."

Neitonen punastui ja silmäsi sivulleen veteen.

"Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle tänä ihanana hetkenä!"

"Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle päin käännettynä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen aaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon täydellisesti luottaa."

"Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsensä."

"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja ylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden lempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan joku Scipioista."

Ihastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui.

"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?"

"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain häpeää ja pelkoa."

"Camilla, sieluni helmi --"

Neitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:

"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?"

Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa venheessä kaukana merellä.

Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.

Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.

Cethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.

"Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa rannasta.

Tällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus takaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:

"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni ihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi, Camilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle kaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät."

Voimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin että alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.

"Eikö sinulla ole enää mitään puhuttavaa?"

"Oi, ystäväni, kuninkaani -- älä kysele minulta enää mitään."

Atalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia silmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.

"Odotahan -- tuolla saarella -- siellä täytyy sinun minulle --"

Voimakas aironvetäisy vielä -- silloin kuului kumea rätinä, alus sai ankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.

"Taivas", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan veneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.

"Laiva on ajanut karille -- me hukumme", sanoi hän kalveten.

"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin -- me olemme hukassa."

Amphitriten neulat -- me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin korokkeelta -- olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.

Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.

Yhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.

Ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.

Alus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.

Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin lähtenyt rannasta.

Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.

"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä olen siihen syypää".

Hän syleili häntä rajusti.

"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla. Tahdon elää, elää sinun kanssasi."

Hän tarttui Atalarikin käsivarteen.

Äänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.

Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan -- yhä korkeammalle nousi vesi, yhä nopeammin vajosi alus.

Hän heitti airon kädestään.

"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme jäähyväiset."

"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla -- pois silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" -- ja intohimoisesti painoi hän päänsä Atalarikin rintaa vasten -- "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen rakastanut sinua jo kauan -- aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi halveksia sinua."

Hän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.

"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla -- mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Mutta ei" -- ja hän riistäytyi hänestä irti -- "sinä et saa kuolla -- jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä yksin saarelle saakka -- koeta ja jätä minut."

"Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni täyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Tule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta."

Rakkauden ja kuolemantuskan väristykset vaihtelivat keskenään.

Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen vyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää tuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo tuhoisaan hyppäykseen -- kun he molemmat päästivät ilohuudon.

He näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen ympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä kohti.

Heidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila huomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli, neljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä. Kannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa ja pian -- jo olikin aika -- seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi laivaan alemman airokerroksen luukusta.

Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern, eräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.

"Kiitos teille, hyvät ystävät", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te olette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne."

Hämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen kuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa vasten painettuna.

"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen Aligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: "Eläköön, eläköön kuningattaremme!"

Samassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi. Kaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja horrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla selittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille pelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin käsivarsille.

Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"

Hän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.

Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös. Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.

Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita ylös.

"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"

Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä. Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.

"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä, lääkkeitä!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen hänen käteensä.

Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeitä.

Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja sanoi hymyillen:

"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee." Hän ojensi pikarin Camillalle.

Tämä otti sen hänen kädestään.

Silmänräpäyksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan.

Hänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja heittää se maahan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut auttamattomasti hukassa.

Huomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti rangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.

Hänen kanssansa kukistuisivat hänen suunnitelmansa ja Rooman tulevaisuus.

Ja kenen vuoksi? -- Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen verivihollisensa puolelle.

Nyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin, hän tai Rooma, siis -- hän!

Ja levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin pohjaan saakka.

Atalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin marmoripöydälle.

"Tulkaa ylös linnaan", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman olkansa yli, "minua palelee".

Hän kääntyi ympäri.

Silloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.

"Sinä täällä", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti. Silloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen lähteen viereen.

"Atalarik", huusi Camilla ja heittäytyi horjuen hänen päälleen.

Vanha Corbulo juoksi ensimmäiseksi palvelijain joukosta esiin. "Apua", huusi hän, "Camilla kuolee ja -- kuningaskin".

"Vettä, nopeasti vettä", huusi Cethegus.

Hän meni päättäväisesti pöydän luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja huuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti lähteessä, kumartui kuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen sylissä, sillä aikaa kun Corbulo piti Camillan päätä polvensa nojassa.

Neuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat näiden nähtävästi hengettömien ruumiiden ympärillä.

"Mitä on tapahtunut? Lapseni!" huusi Rusticiana, joka juuri oli päässyt maihin ja tunkeutui nyt tyttärensä luo. "Camilla", huusi hän epätoivoisena, "mitä sinulle on tapahtunut?"

"Ei mitään", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. "Hän on vain tainnoksissa.

"Mutta kuningasta on kohdannut sydänhalvaus.

"Hän on kuollut."

KOLMAS KIRJA

AMALASUNTA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Atalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle puolueelle, joka oli juuri tänä samana päivänä saanut niin paljon toiveita.

Kaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heidän hyväkseen, olivat taas mitättömät. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa hallituksessa, jonka etunenässä oli kuningatar yksin.

Varhain seuraavan päivän aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. Hän löysi tämän rauhallisessa, syvässä unessa.

"Voitko sinä nukkua levollisena kuin lapsi sellaisen iskun jälkeen?"

"Minä nukuin", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman käden nojaan, "koska tunsin itseni taas turvalliseksi".

"Niin, sinä olet kyllä turvassa, mutta toisin on valtakunnan laita."

"Valtakunta oli tämän pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin minä. Mutta missä on kuningatar?"

"Poikansa avonaisen ruumisarkun ääressä hän on istunut sanattomana koko yön."

Cethegus hypähti vuoteeltaan.

"Se ei käy päinsä", sanoi hän. "Se ei ole oikein. Hän kuuluu valtakunnalle eikä tälle ruumiille. Vielä vähemmin senvuoksi, että minä olen kuullut kuiskailtavan myrkystä. Nuorella tyrannilla oli paljon vihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?"

"Se on hyvin epävarmaa. Kreikkalainen lääkäri Elpidios, joka tutki ruumiin, puhui tosin muutamista epäilyttävistä asianhaaroista. Mutta, jos myrkkyä oli käytetty, tuumi hän, täytyi sen olla jotakin hyvin salaista, hänelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka joi viimeisen kerran, ei ollut pienintäkään epäilyttävää jälkeä. Niinpä luullaan aivan yleisesti, että mielenliikutus oli palauttanut entisen sydänvian, joka tappoi hänet. Olipa hyvä, että voidaan todistaa kaikki sinun askeleesi siitä alkaen, kun lähdit kokouksesta, sillä tuska tekee ihmiset epäluuloisiksi."

"Kuinka on Camillan laita?" kyseli prefekti edelleen.

"Hän ei ole vielä tointunut tainnoksistaan. Lääkärit pelkäävät pahinta. -- Mutta minä tulin sinulta kysymään, mitä nyt on tehtävä? Kuningatar sanoi, että tutkimus sinua vastaan pitäisi lopettaa."

"Se ei käy päinsä", sanoi Cethegus. "Minä vaadin jutun jatkamista. Rientäkäämme kuningattaren luo."

"Tahdotko sinä häiritä häntä poikansa ruumisarkun ääressä?"

"Tahdon kyllä. Sinun hienotunteisuutesi ei sitä sallisi. Hyvä, tule jäljestä sitten, kun minä olen jään puhkaissut."

Hän sanoi jäähyväiset Cassiodorukselle ja kutsui orjat pukemaan itseään.

Hiukan myöhemmin hän meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen holviin, jossa ruumis oli. Käskevästi hän viittasi tieltään vartijat ja Amalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ääneti sisään.

Se oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit valmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla.

Tähän hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheriäisellä serpentiinillä ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylväät kannattivat, ei koskaan päässyt auringonvalo. Nytkin valaisi seinälevyjen muodostamaa synkkää, bysanttilaista mosaiikkia vain neljä pikisoihtua, jotka loivat himmeätä valoaan nuoren kuninkaan kivisarkofagiin.

Siinä hän makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kypärä, kilpi ja miekka pääpuolessa.

Hildebrand-vanhus oli sitonut tammiseppeleen hänen tummien kutriensa ympäri.

Jaloista piirteistä kuvastui totinen, kalpea kauneus.

Hänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä korkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman käden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei voinut enää edes itkeä.

Pikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa haudanhiljaisuutta.

Cethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä runollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.

Mutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen, koska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä, tuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.

Hän meni hiljaa lähemmäksi ja tarttui Amalasuntan rentoon käteen.

"Nouse, ruhtinatar", sanoi hän. "Sinä kuulut eläville etkä kuolleille."

Pelästyneenä kuningatar hypähti pystyyn.

"Sinäkö täällä, Cethegus?" sanoi hän. "Mitä sinä täältä haet?"

"Kuningatarta."

"Oi, sinä löydät vain itkevän äidin", sanoi hän nyyhkien.

"Sitä en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan näyttää, että nainenkin voi uhrata oman tuskansa isänmaan vuoksi."

"Niin voi", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. "Mutta katso häntä. -- Niin nuori, niin kaunis --! Kuinka taivas voi olla niin julma."

"Nyt tai ei koskaan", ajatteli Cethegus.

"Taivas on oikeutta harrastava ja ankara, mutta ei julma."

"Mitä sinä sanot? Mitä oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sinä häntä syyttää?"

"En minä! Mutta eräässä pyhän kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.' Tässä lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen hän vastusti äitiänsä ja häväisi häntä ylpeällä uhkamielisyydellään. Nyt makaa hän tuossa. Näen siinä Jumalan sormen."

Amalasunta peitti kasvonsa. Hän oli poikansa paarin ääressä antanut sydämestään anteeksi tämän omavaltaisen menettelyn. Mutta tämä käsityskanta, nämä sanat vaikuttivat häneen valtavasti ja hänen surunsa väistyi vallanhimon kiihoituksen tieltä.

"Kuningatar! Sinä olet tahtonut keskeyttää minua vastaan aletun tutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu tapahtukoon, mutta minä vaadin oikeutenani, että juttua jatketaan ja että minut juhlallisesti julistetaan syyttömäksi."

"En ole koskaan epäillyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus täytyisi se tehdä. Sano minulle: minä en tiedä mistään salaliitosta. Silloin on kaikki selvillä."

Hän näytti odottavan Cethegukselta tätä vakuutusta.

Mutta tämä oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi levollisesti:

"Kuningatar, minä tiedän yhden salaliiton."

"Mitä sanot?" huusi hallitsijatar ja katsoi häneen uhkaavasti.

"Olen valinnut tämän hetken ja tämän paikan", jatkoi Cethegus silmäten ruumiiseen, "todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan niin, että se lähtemättömästi juurtuu sydämeesi. Kuule minua ja päätä itse."

"Mitä sinulla on sanottavana?" virkkoi kuningatar varovaisesti ja päätti itsekseen, ettei antaisi pettää itseänsä eikä vaikuttaa itseensä.

"Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pitäisi halveksia minua, jollen minä ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. Tätä ylpeätä kansaa, jota sinäkin, muukalainen, rakastat. Minä tiesin, -- ja sinäkin tiedät, että viha teitä vääräuskoisia ja barbaareita kohtaan kyti roomalaisten sydämissä. Isäsi viimeisinä vuosinaan osoittama ankaruus kiihoitti sitä. Minä aavistin, että salaliitto oli olemassa. Minä etsin sitä ja minä keksin sen."

"Etkä sinä ole mitään ilmoittanut", sanoi kuningatar nousten vihoissaan pystyyn.

"En ole mitään ilmoittanut. Tähän päivään saakka. Nuo sokeat tahtoivat kutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin alamaisiksi."

"Häpeämättömät", huusi Amalasunta kiivaasti.

"Hullut! He olivat jo menneet niin pitkälle, että oli olemassa vain yksi keino, jolla heidät sai pidätetyiksi. Asetuin heidän etunenäänsä, rupesin salaliiton johtajaksi."

"Cethegus!"

"Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet palautetuiksi turmion tieltä. Rauhallisesti sain sitten heidän silmänsä avatuiksi näkemään, että jos heidän suunnitelmansa onnistuisi, he saisivat lempeän hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He käsittivät sen, he seurasivat minun neuvoani eikä nyt yksikään bysanttilainen astu jalkaansa tälle mantereelle, ennenkuin minä heidät kutsun, minä tai -- sinä."

"Minäkö? Oletko hullu?"

"Ihmisen ei pidä mitään vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli minun varoittaa itseäsi, kuningatar. Sinä et näe uhkaavaa vaaraa. Eräs toinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema, uhkaa lähimmässä tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien hallitusoikeutta -- goottien salaliitto."

Amalasunta kalpeni.

"Eilen näit pelästyen, ettei sinun kätesi enää ohjaa tätä valtakuntaa. Yhtä vähän tämä jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten välikappale. Sinä tiedät, kuningatar, että useat kansastasi ovat verenhimoisia raakalaisia, ryöstönhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat ottaa pakkoveroa tästä maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat eläneet. Sinä tiedät, että ylpeä aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja haluaisi taas päästä sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sinä tiedät, että raa'at gootit eivät pidä naista erittäin sopivana hallitsijaksi."

"Minä tiedän sen", sanoi hän ylpeänä ja vihoissaan.

"Mutta sinä et vielä tiedä, että kaikki goottien eri puolueet ovat yhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisystäväliistä hallitustasi vastaan. Ne aikovat syöstä sinut valtaistuimelta tai pakottaa menettelemään heidän tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun täytyy poistua luotasi. Senaattimme hävitetään, oikeutemme riistetään ja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota ja meitä roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan väkivaltaa, kiristystä ja ryöstöä."

"Sinä loihdit esille turhia hirmukuvia."

"Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan käsi olisi ryhtynyt asiaan, eikö sinulta itseltäsikin -- kuten minulta -- olisi riistetty valta? Olitko sinä enää hallitsijatar valtakunnassasi, kodissasi? Eivätkö he jo ole niin mahtavia, että pakanallinen Hildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkkä Teja uhmailivat sinun tahtoasi harhaan johdetun poikasi nimessä? Eivätkö he ole kutsuneet takaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tyttäresi ja --"

"Se on totta. Se on liiankin totta", huokasi kuningatar.

"Sinä kai vaadit todistuksia? Pelkään, että saat niitä liiankin pian. Huomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot estää nuo hirmutyöt. Heitä vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin sinä epäilemättä kuulutkin hengeltäsi ja sivistykseltäsi, me roomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset rähisten ahdistavat valtaistuintasi, salli silloin minun lähettää turvaksesi miehiä, jotka kerran tekivät salaliiton sinua vastaan, roomalaisia isänmaanystäviä. He suojelevat sinua ja samalla itseäänkin."

"Cethegus", sanoi ahdistettu kuningatar, "sinä hallitset ihmisiä helposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle isänmaanystävien ja sinun uskollisuutesi?"

"Tämä luettelo, kuningatar, ja tämä. Edellinen sisältää tarkan selonteon roomalaisista salaliittolaisista -- sinä näet, että siinä on useita satoja nimiä. Jälkimmäinen on luettelo goottilaisen salaliiton jäsenistä, jotka tosin olen vain arvannut, mutta minä arvaan hyvin.

"Nämä luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin täydellisesti sinun käsiisi. Sinä voit millä hetkellä tahansa ilmoittaa minut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut sinun suosiotasi, sinä voit paljastaa minut goottien vihalle -- minulla ei ole enää ainoatakaan puoluelaista, jos sinä niin tahdot. Olen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi."

Kuningatar oli hehkuvin silmin lukenut molemmat luettelot.

"Cethegus", huudahti hän, "minä muistan aina sinun uskollisuutesi ja tämän hetken."

Hän ojensi tälle liikutettuna kätensä.

Cethegus kumarsi hiukan päätään.

"Vielä yksi seikka, kuningatar. Isänmaanystävät, vastaisuudessa sinun ystäväsi niin kuin nyt minun, tietävät, että turmion miekka, barbaarien vihan miekka heiluu heidän päittensä päällä. Pelästyneet tarvitsevat kehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun suojeluksesi. Piirrä nimesi tämän luettelon alkuun ja salli minun siten viedä heille näkyväinen merkki armostasi."

Amalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka hän ojensi hänelle.

Silmänräpäyksen hän mietti epäröiden, mutta sitten hän kirjoitti nopeasti nimensä ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja kirjoituspuikon.

"Tässä on! Pysykööt he yhtä uskollisina minulle kuin sinä."

Silloin Cassiodorus astui sisään ja sanoi: "Kuningatar, ylhäiset gootit odottavat sinua. He pyytävät päästä puheillesi."

"Minä tulen! He saavat tietää tahtoni", sanoi hän kiivaasti. "Sinä, Cassiodorus, saat olla päätökseni ensimmäinen todistaja, päätökseni, joka on kypsynyt minussa tänä vakavana hetkenä ja jonka pian koko valtakuntani saa tietää. Rooman prefekti on tästä lähtien ylin palvelijoistani samoin kuin hän on uskollisin. Hänellä on kunniapaikka luottamuksessani ja valtaistuimeni ääressä."

Hämmästyneenä Cassiodorus talutti hallitsijattaren pimeitä portaita ylös.

Cethegus seurasi hitaasti. Hän nosti vahataulun ylös ja sanoi itsekseen:

"Nyt olet sinä vallassani, Teoderikin tytär. Sinun nimesi tässä luettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi." -- -- --

TOINEN LUKU.

Kun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja aikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia huilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne merkitsivät.

Ensin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä paikoilleen.

Kerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua heti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot Rusticianalla on.

Yhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten valituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon pimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.

Edellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden suruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli pappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä varustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja orjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän roomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä makasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja seppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili hiukan auenneen suun tienoilla.

Arkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä tuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.

Joukko orjattaria päätti kulkueen, joka vähitellen katosi hautaholviin.

Cethegus tunsi nyyhkivän Daphnidionin ja pysäytti hänet.

"Milloin hän kuoli?" kysyi hän levollisena.

"Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyvä, kaunis, emäntäni."

"Tuliko hän kertaakaan ennen kuolemaansa täysin tajuihinsa?"

"Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeistä hengenvetoaan hän avasi suuret silmänsä ja katseli ympärilleen ikäänkuin jotakin etsien:

"Missä hän on? kysyi hän äidiltään. Ah, minä näen hänet, huusi hän sitten ja nousi vuoteeltaan.

"Lapseni, lapseni minne sinä menet? kysyi hänen äitinsä itkien.

"Tuonne, sanoi hän kirkastettu hymy huulillaan, autuaitten saareen.

"Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo autuaallinen hymy jäi hänen huulilleen -- ja hän oli lähtenyt autuaitten saareen, iäksi!"

"Kuka on tuottanut hänet tänne?"

"Kuningatar. Kun hän sai tietää Camillan kuolleen, määräsi hän, että vainaja on vietävä sulhasensa rinnalle ja haudattava hänen viereensä."

"Mutta mitä lääkäri sanoo? Kuinka Camilla saattoi niin äkkiä kuolla?"

"Lääkäri silmäsi häntä vain pikimmittäin. Hän ajatteli vain kuningasta eikä emäntäni sitäpaitsi sallinut vieraan miehen koskea tytärtään. Emäntäni sydän on murtunut, hänkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he tulevat takaisin."

Kulkue palasi samassa järjestyksessä, mutta ilman arkkua. Daphnidion liittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta.

Levollisesti Cethegus käveli edestakaisin yksinäisessä käytävässä odotellen häntä.

Vihdoin tuli murtunut nainen portaita ylös. Hän hoiperteli ja oli kaatua.

Cethegus tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

"Rusticiana! Toinnuhan toki!"

"Sinäkö täällä? Hyvä Jumala! Rakastithan sinäkin häntä? Ja me, molemmat olemme hänet murhanneet." Hän nojasi päänsä Cetheguksen olkapäähän.

"Vaiti, onneton", kuiskasi tämä silmäten ympärilleen.

"Oi, minä, hänen äitinsä olen murhannut hänet. Sekoitin juoman, joka tappoi Atalarikin."

Hyvä on, ajatteli Cethegus, hän ei siis aavistakaan, että tytär joi samasta pikarista eikä tiedä, että minä näin hänen juovan.

"Se oli julma kohtalon isku", sanoi hän ääneen, "mutta ajattele, mitä olisi tapahtunut, jos Camilla eläisi? Hän rakasti Atalarikia?" --

"Mitäkö olisi tapahtunut?" huusi Rusticiana vetäytyen hänestä erilleen.

"Oi, jospa Camilla vielä eläisi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? Hän olisi saanut tulla Atalarikin omaksi, hänen vaimokseen -- hänen rakastajattarekseen, kunpahan hän eläisi!"

"Mutta sinä unohdat, että Atalarikin täytyi kuolla."

"Täytyikö? Miksi hänen olisi täytynyt kuolla? Siksi, että sinä saisit kunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta itsekkyyttä!"

"Sinun suunnitelmiasi minä toteutin, enkä omiani. Kuinka usein minun täytyy se sinulle sanoa! Sinä olet loihtinut esiin kostonjumalan enkä minä. Miksi syytät minua siitä, että kostosi vaatii uhria sinultakin. Malta toki mielesi! Hyvästi!"

Mutta Rusticiana tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.

"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö sinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot uskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan ja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole koskaan häntäkään rakastanut -- kylmäverisesti katselet sinä hänen kuolemaansa -- haa, ollos kirottu -- ollos kirottu!"

"Vaiti, mieletön!"

"Vaitiko? En vaikene. Minä tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos tietäisin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi, jospa saisit, kuten minä, nähdä elämäsi viimeisen, ainoan ilon sortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sinä saatkin sen kokea."

Cethegus hymyili.

"Sinä et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinpä usko surevan äidin kostoon. Vapise! Minä riennän hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki. Sinun täytyy silloin kuolla."

"Ja sinä kuolet mukana."

"Ilolla kuolenkin, kun vain saan samalla nähdä sinun turmiosi."

Hän aikoi rientää tiehensä.

Mutta Cethegus tarttui häneen tiukoin ottein.

"Pysähdy, vaimo! Luuletko, etten ole ryhtynyt turvakeinoihin sinun varaltasi?

"Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa Italiassa, Roomassa, minun talossani.

"Sinä tiedät, että heidän paluunsa rangaistaan kuolemalla.

"Jos sanot sanaakaan, niin -- he kuolevat meidän kanssamme. Silloin voit viedä puolisosi luo poikasikin syöksemällä heidät turmioon, kuten jo olet tyttäresi syössyt. Heidän verensä tulkoon sinun päällesi."

Hän poistui nopeasti käytävän kulmauksen taa.

"Poikani", huusi Rusticiana ja vaipui murtuneena marmorilattialle.

Muutamia päiviä sen jälkeen Boëthiuksen leski lähti Corbulon ja Daphnidionin kanssa iäksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar koetti pidättää häntä.

Uskollinen Corbulo saattoi hänet takaisin yksinäiseen huvilaan Tifernumin luona. Hän katui katkerasti sitä, että oli koskaan sieltä lähtenyt. Hän rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan, jonka kuorikellariin pantiin uurna, missä molempien rakastavaisten sydämet olivat.

Rukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili hän samalla intohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan kuolemaan hän ei edes aavistanutkaan. Sen hän huomasi, että Cethegus oli käyttänyt sekä äitiä että tytärtä välikappaleina omien päämääriensä saavuttamiseksi ja sydämettömästi pannut vaaraan tytön onnen ja elämän.

Lakkaamatta kohosivat yksinäisen äidin rukoukset ja kiroukset taivaaseen.

Vielä tuli päivä, jolloin hän sai tietää prefektin syyllisyyden kokonaisuudessaan ja tuli sekin päivä, jolloin hänen rukoilemansa kosto kohtasi prefektiä.

KOLMAS LUKU.

Mutta Ravennan hovissa kamppailtiin ankara ja katkera taistelu.

Goottilaiset isänmaanystävät, joille nuoren kuninkaan äkillinen kuolema oli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen, kokoontuivat taas pian väsymättömien johtajiensa ympärille.

Hildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen levollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan.

Me olemme nähneet, kuinka näiden miesten oli onnistunut riistää ylin valta Amalasuntalta ja siirtää se hänen pojalleen. Nyt onnistui heidän helposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan, jonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpettäjänä vihattu Cethegus vähitellen muuttui.

Sotajoukkojen ja Ravennan germaanisen väestön keskuudessa vallitseva mieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten.

Vaivoin vanha aseenkantaja sai tyytymättömimmät odottamaan siksi, kunnes muutamia tärkeimpiä liittolaisia oli saapunut puoluetta vahvistamaan.

Nämä liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka Amalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut takaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heidän serkkunsa.

Ensinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten tuomittu kuolemaan erään luulotellun salaliiton vuoksi, mutta pääsi pakoon eikä hänestä senjälkeen kuultu mitään.

He polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut länsigoottien hallitsijasukuna eikä juuri antanut amelungeille perää iässä eikä maineessa. Heidän sukupuunsa ulottui, samoin kuin kuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heidän rikkautensa ja suunnattomat maatilansa sekä heidän sotaisten urotöittensä maine lisäsivät heidän sukunsa valtaa ja loistoa.

Kansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, että valtakunnan etujen vuoksi hänen olisi viisainta nimittää jälkeläisekseen voimakas Thulunin herttua ja syrjäyttää tyttärensä ja tämän alaikäinen poika.

Isänmaanystävät olivat nyt Atalarikin kuoltua päättäneet hätätilassa, s.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusjärjestelmäänsä, toteuttaa tämän ajatuksen.

Cethegus huomasi rajuilman lähestyvän. Hän näki, että goottilaisen kansan itsetietoisuus Hildebrandin ja hänen ystäviensä lietsomana nousi yhä kiihkeämpänä roomalaistunutta hallitusta vastaan.

Vastenmielisesti hänen täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä todellakaan ollut voimia tämän tyytymättömyyden kukistamiseen. Ravenna ei ollut hänen Roomansa, jossa hän vallitsi linnoituksia, jossa hän oli uudestaan harjoittanut porvarit aseita käyttämään ja kiinnittänyt heidät itseensä kiitollisuuden siteillä. Täällä olivat kaikki sotajoukot goottilaisia ja hän pelkäsi, että ne nousisivat kapinaan, jos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin.

Silloin hän teki rohkean päätöksen vapauttaakseen yhdellä iskulla itsensä siitä verkosta, joka häntä ympäröi Ravennassa. Hän päätti viedä hallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, hätätilassa vaikka väkivalloin. Siellä oli hänellä aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siellä oli Amalasunta ehdottomasti hänen vallassaan ja siten gootitkin.

Ilokseen hän huomasi, että kuningatar suostui mielellään hänen tuumiinsa. Amalasunta ikävöi pois näiden muurien sisästä, missä hän tunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. Hän ikävöi Roomaan, vapauteen ja valtaan.

Cethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. Hänen täytyi luopua lyhemmästä maamatkasta, sillä sekä suurta Via flaminiaa että muitakin Ravennasta Roomaan vieviä teitä vartioivat goottilaiset sotajoukot, joita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pelättävissä, että heidän pakonsa huomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytettäisiinkin.

Hän päätti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan satamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sitä tarkoitusta varten voitaisi käyttää.

Onneksi prefekti muisti, että navarkki Pomponius, eräs salaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli luotettava s.o. roomalainen miehistö, Adrian meren länsirannalla Anconan ja Teaten välillä ajellen merirosvoja.

Hän lähetti Pomponiukselle käskyn saapua Epifaniasjuhlan jälkeisenä yönä Ravennan edustalle. Hän toivoi pääsevänsä palatsin puutarhan kautta onnellisesti laivaan yön pimeyden suojassa ja ihmisten viettäessä kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat goottien asemien ohi Teateen, josta pääsisi vaaratta ja nopeasti Roomaan.

Tämän suunnitelman rohkaisemana -- lähettiläs oli saapunut onnellisesti Pomponiuksen luo ja tuonut häneltä lupauksen saapua täsmällisesti sovitulle paikalle -- prefekti hymyili goottien päivä päivältä kasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui häneen, kuningattaren suosikkiin.

Hän kehoitti Amalasuntaa kärsivällisyyteen, ettei tämä kuninkaallisen vihansa raivossa "kapinoitsijoita" kohtaan turmelisi pelastussuunnitelmaa.

Epifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin kirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi kääröihin, samoin arkiston tärkeimmät paperit. Oli puolenpäivän aika.

Amalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet ystävälleen Cassiodorukselle suunnitelmansa, jonka rohkeutta tämä ensin pelästyi, mutta jonka viisauden hän pian myönsi.

He aikoivat juuri lähteä neuvottelusalista, kun palatsin edustalla edestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu kävi yhä äänekkäämmäksi ja kiivaammaksi. Sieltä kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja ja aseiden kalsketta.

Cethegus siirsi syrjään suuren kaariakkunan uutimen, mutta hän näki vain avonaisesta palatsin portista sisään tunkeutuneen väkijoukon jälkipään.

Metelin syytä hän ei voinut keksiä.

Mutta pian läheni meteli portaita, väkijoukon ja linnan palvelijoiden välinen kiista kävi äänekkäämmäksi, muutamia miekaniskuja kuului ja sitten aivan läheltä raskaita askeleita.

Amalasunta ei vavissut. Hän piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo Cassiodorus oli hänet saattanut.

Cethegus meni sillä välin sisään tunkeutuvia gootteja vastaan.

"Pysähtykää", huusi hän salin ovelta, "kuningatar ei ota ketään vastaan."

Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten voimakas ääni huusi: "Jos hän ottaa vastaan sinut, roomalaisen, ottanee hän vastaan meidätkin, goottilaiset veljensä."

Taas meteli kiihtyi ja sisään tuleva joukko työnsi kuin vastustamaton hyökyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset saapuivat aivan valtaistuimen ääreen.

Nämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus ei tuntenut, ja heidän vieressään -- siitä ei ollut epäilystäkään -- herttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata sotilasta.

Tulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi kääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:

"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme teidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se onnistu -- niin huudamme teidät toimeen -- te tiedätte mihin."

Nöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen linnan käytäviin ja saleihin.

"Teoderikin tytär", alkoi herttua Thulun, "me olemme tulleet, koska poikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää ole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä."

"Kun sen tiedätte", vastasi Amalasunta ylpeästi, "kuinka sittenkin uskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan tunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?"

"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin salvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi vaatimukset, jotka sinun on täytettävä."

"Millaista puhetta. Tiedätkö, herttua Thulun, kenen edessä seisot?"

"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän tekee erehdyksiä ja rikoksia."

"Kapinoitsija", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti seisoalleen, "kuninkaasi on edessäsi."

Mutta Thulun hymyili ja sanoi:

"Tekisit viisaimmin, Amalasunta, jos vaikenisit siitä seikasta.

"Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen -- se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa hänen toivomustaan.

"Hän toivoi perillisekseen tätä poikaa, lasta -- se ei ollut oikein.

"Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua ja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas.

"Hän ei olisi koskaan toivonut emmekä me olisi koskaan suostuneet siihen, että tämän pojan jälkeen nainen tulisi meitä hallitsemaan, että värttinä tulisi keihästen hallitsijaksi."

"Siis te ette enää tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne", huusi Amalasunta hämmästyneenä. "Sinäkin, Hildebrand, Teoderikin vanha ystävä, sinäkin nouset hänen tytärtänsä vastaan."

"Kuningatar", sanoi vanhus, "poista syyt, joiden vuoksi olen nyt vastustajasi."

Thulun jatkoi:

"Me emme ole vastustajiasi -- emme vielä. Koska vetoat oikeuteesi, ilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta valtaistuimeen.

"Mutta koska kunnioitamme syntyperäistä aatelia -- me kunnioitamme samalla itseämme -- ja koska tällä hetkellä syntyisi suuria eripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan kruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen sitä kantaa."

Amalasunta kärsi sanomattomasti. Mieluimmin hän olisi heittänyt tuon ylpeän miehen teloittajan käsiin. Mutta voimattomana täytyi hänen nyt kärsiä kaikki. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta silmiin, hän pakotti ne takaisin, mutta vaipui väsyneenä valtaistuimelle Cassiodoruksen tukemana.

Cethegus oli sillä aikaa mennyt hänen toiselle puolelleen.

"Myönny kaikkeen", kuiskasi hän hänelle. "Roomassa voit peruuttaa sanasi. Ensi yönä Pomponius saapuu."

"Puhukaa", sanoi Cassiodorus, "mutta säälikää naista, raakalaiset."

"Mutta", nauroi herttua Pitza, "eihän hän tahdo, että häntä kohdeltaisiin naisena; hänhän on kuninkaamme."

"Vaiti, serkku", torui häntä herttua Thulun, "hän on jalosukuinen, kuten mekin."

"Ensiksi", jatkoi hän, "on sinun karkoitettava läheisyydestäsi Rooman prefekti. Hän kuuluu olevan goottien vihollinen. Hän ei sovellu goottikuningattaren neuvonantajaksi. Hänen sijaansa tulee neuvonantajaksi kreivi Vitiges."

"Suostutaan!" vastasi Cethegus itse Amalasuntan sijasta.

"Toiseksi selität julistuskirjassa, ettei tästä lähtien ainoakaan käskyistäsi ole pätevä, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sitä myöskin allekirjoittanut, eikä ainoakaan laki astu voimaan ilman kansankokouksen hyväksymistä."

Hallitsijatar hypähti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi hänet takaisin istumaan.

"Ensi yönä Pomponius saapuu", kuiskasi hän hänelle. Sitten huusi hän ääneen: "Siihenkin suostutaan."

"Kolmanteen ehtoon", jatkoi taas Thulun, "suostut varmaan yhtä mielelläsi kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa kumartelemaan. Katot ovat täällä meistä liian matalat.

"Amalit ja baltit elävät mieluimmin erillään toisistaan kuten kotka ja haukka.

"Ja valtakunta tarvitsee meidän käsivarsiamme rajamaillaan.

"Naapurit arvelevat, että maamme puolustusvoima on heikentynyt sen jälkeen, kun suuri isäsi kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekevät rankaisematta partioretkiä meidän puolellemme. Näiden kolmen kansan kukistamista varten pitäisi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa kussakin on kolmekymmentä tuhatta miestä. Me kolme baltia johdamme niitä sotapäällikköinäsi pohjoista ja itää kohti."

Koko sotavoima sitäpaitsi heidän käsiinsä -- se ei ole huono suunnitelma! ajatteli Cethegus.

"Suostutaan", huusi hän hymyillen.

"Mitä sitten jää minulle", kysyi Amalasunta, "kun olen tähän kaikkeen suostunut?"

"Kultainen kruunu valkoiselle otsallesi", sanoi herttua Ibba.

"Sinähän osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen", sanoi taas Thulun. "Sellaisia tietoja ei opita turhaan. Tähän pergamenttipalaseen on kirjoitettu -- orjani on tämän laatinut -- vaatimuksemme."

Hän ojensi pergamentin Vitigeksen tarkastettavaksi.

"Onko se oikein kirjoitettu? Hyvä. Tämä on sinun allekirjoitettava, ruhtinatar. Hyvä, olemme siis valmiit. Nyt saat sinä, Hildebad, puhua roomalaisen kanssa."

Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan kahvassa.

"Rooman prefekti", sanoi hän. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee ilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa" -- viha tukahdutti hänen äänensä.

"Rauhoitu", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään -- tuo jättiläismäinen gootti oli näet Hildebad -- "älä nosta niin suurta melua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän verta. Kuule, sinä musta piru", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan tämän silmien edessä leveätä miekkaa, "tunnetko tämän?"

"Pomponiuksen miekka", huusi tämä kalveten ja peräytyen askeleen.

Amalasunta ja Cassiodorus kysyivät pelästyneinä. "Pomponiuksenko?"

"Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä laivamatkasta ei nyt tule mitään."

"Missä on navarkkini Pomponius?" kysyi Amalasunta kiivaasti.

"Haikalojen ruokana, kuningattareni, syvällä meressä."

"Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?"

"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös -- sinä kai tunnet hänet -- oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.

"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä ja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen veljenikin lopuksi suuttui.

"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti hänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni minun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan määrää."

"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka velvollinen vastaamaan."

"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli hänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän käsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta silloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin esillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki -- se olkoon hänen kunniaksensa mainittu -- ei antautunut, vaan taisteli kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä vasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta silloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin hän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän kuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja sanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin pitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli urhoollinen mies. Tässä on miekka."

Ääneti Cethegus otti sen vastaan.

"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä purjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme baltia juuri parhaaseen aikaan."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettivät vaikeata asemaansa.

Cethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen toivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.

Hänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi ikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai ryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?"

Nämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän otti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.

"Sinun täytyy, kuningatar", sanoi hän hiljaa. "Ei ole muuta keinoa."

Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja Thulun otti taulun takaisin.

"Hyvä", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, että valtakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan, että kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa."

Amalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.

Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti edellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa raivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi loukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin kuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin kadottaminen.

"Tällaista on siis miesten etevämmyys", huusi hän ääneensä itkien. "Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa."

"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua suosioosi", lisäsi hän kylmästi. "Minä lähden Roomaan."

"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet houkutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät kruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista."

Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta pahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa päähänsä.

Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut hänelle mitään hyötyä -- ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli jo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi menettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten jouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.

"Minä menen, hallitsijattareni", sanoi hän, "mutta en silti hylkää sinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun läheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin rakastajatarta."

"Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?"

"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lisäsi hän epäröiden, "he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä koskaan."

"Kenties!" huokasi hallitsijatar. "Mitä meitä hyödyttää tuo kenties?"

Cethegus meni hänen luokseen: "He eivät palaa -- jos niin tahdot."

Amalasunta vavahti pelästyneenä.

"Murhaako? Onneton, mitä ajattelet?"

"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se olisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä hetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet."

"Ja se heidät kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin. "He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa -- heidän täytyy kuolla."

"Heidän täytyy kuolla -- heidän ja", lisäsi hän vihoissaan, "ja -- tuon nuoren merisankarin myös".

"Miksi Totilankin? Hän on koko kansani kaunein nuorukainen."

"Hän kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. "Jospa voisin tappaa hänet kymmenen kertaa."

Hänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka oli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.

"Minä lähetän sinulle Roomasta", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä, "kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita. Ne lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, sinä, kuningatar, lähetät heidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen täytyy kuolla samana päivänä. -- Kauniista Totilasta pidän itse huolen. -- Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen vallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!"

Hän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä hetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto. He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.

Hän tunsi olevansa aivan yksin.

Hän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin turhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.

Alakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Salin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli sisään.

"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on kuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän lähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään."

"Justinianus", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä sielustaan.

Hän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt hänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt hän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:

"Bysantti -- Justinianus!"

NELJÄS LUKU.

Fiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin Firenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen rakennuksen jäännöksen.

Muratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista läheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen vuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään huuhtelisi niistä ruokamultaa.

Mutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla oleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat olleet.

Rehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja hyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain sisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.

Mutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta siihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä. Taloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista lapsennaurua.

Metsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja viiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.

Puutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja läheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi suloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.

Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.

Mutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja kimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian suureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla, vaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan haavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.

Nyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli mahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.

"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu", kiljui hän vapisevalle hevoselle, "eteenpäin, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seipäällä ja uusi epätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.

Tästä ajomies vasta oikein suuttui:

"Odota, senkin heittiö", huusi hän ja löi vapisevaa hevosta päähän.

Mutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin salaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.

"Davus, ilkeä koira", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän ääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista vertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan paksua keppiä huutavan orjan selässä.

"Sinä kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Minä opetan sinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä. Taidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin vuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän, niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan -- sinä saat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!"

Kuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen täyttämään käskyä.

Gootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli vedensekaista viiniä.

Tuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului heleä pojanääni, joka huusi: "Vakis, tule tänne, Vakis!"

"Tulen heti, Atalvin, poikani. Mikä hätänä?"

Hän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi taivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä oli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen uhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet nyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.

"Mikä hätänä?" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli.

"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi paarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan enkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin siitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä, jota en ymmärrä."

Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.

"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme pidetään ihminen elukkaa parempana."

"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on käsketty."

Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi: "Me olemme nyt meidän maassamme -- siis on tehtävä meidän maan tavoin."

"Kirottu mustapää, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppiään.

"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."

Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.

"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."

"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista. Hän tanssiikin kuin lehmä."

"Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni vastustajaansa kohti.

Mutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi villatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista kohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä vierestä upoten syvälle oven pieleen.

"Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun. Silloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.

Siellä oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta.

Mutta nyt Vakis suuttui.

Hän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien vastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin huudahduksen: "Kas niin, poikaseni -- tämä on veitsestä -- tämä salakavalasta hyökkäyksestä -- ja tämä lehmästä" -- ja kuka tietää kuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi häntä keskeyttänyt.

"Vakis -- Cacus -- lopetatteko te", huusi täyteläinen, voimakas naisen ääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.

Hän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli pikemmin roteva kuin hoikka.

Kullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta pikemmin voimakkaat kuin hienot.

Harmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui rehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset käsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.

Leveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti levollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.

"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis päästäen toiset irti. "Silmäsi ehtivät kaikkialle."

"Kaikkialle, missä palvelusväkeni tekee pahojaan.

"Milloinhan te opitte elämään sovinnossa?

"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi tehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani."

Hän tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan.

Hän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä kanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen ympärilleen.

Atalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ääneti. Sitten hän kysyi:

"Äiti, onko totta? Onko minun isäni ryöväri?"

Rautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen.

"Kuka niin on sanonut?"

"Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika.

"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan toisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän tiluksemme ulottui aidan tälle puolen -- laajalle ja pitkälle -- niin laajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin puro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:

"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai sinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'"

"No, ja mitä siihen sanoit?"

"En kerrassaan mitään, äiti.

"Heitin hänet vain pää edellä heinäkasalta alas.

"Mutta nyt, jälkeenpäin, haluaisin kuitenkin tietää, onko se totta."

"Ei, lapseni, se ei ole totta.

"Isäsi ei ole varastanut.

"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin nämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin kaikkina aikoina.

"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan pellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa."

Kun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle ruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa kavionkapsetta.

Nopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silmäsi tielle päin.

Tiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella metsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä vinottain selässä olevan keihään kärki.

"Isä, äiti, isä", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas ratsastajaa vastaan.

Rautgundis oli juuri päässyt kukkulalle.

Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Hän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon päin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:

"Hän se todellakin on. Mieheni!"

VIIDES LUKU.

Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän jalkaa ylöspäin.

Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.

Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa maahan.

"Rakas vaimoni", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.

"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo."

"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta -- vaikeata kyllä oli --"

"Mutta pidät sanasi kuten ainakin."

"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa vyötäisille.

He menivät hitaasti taloon päin.

"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista.

"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin -- tällaista tilaisuutta on minulla harvoin täällä maaseudulla --." Vaivalloisesti laahaten perässään raskasta keihästä hän huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on täällä. -- Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan kovan ratsastuksen jälkeen."

Hymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi edelle.

"No, kuinka täällä oikein jaksetaan", kysyi hän Rautgundikseen katsellen.

"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo puserrettu, lyhteet keoissa."

"En sitä kysynyt", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, -- "kuinka sinä voit?"

"Kuten vaimo raukka voi", vastasi hän katsellen miestään silmiin, "joka kaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen puuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka olet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja hovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.

"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa olla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.

"Tällaiset ajatukset ovat tehneet ikävän työn mieluisaksi."

"Sinä olet kelpo vaimo. Mutta etköhän vain rasita itseäsi liiaksi?"

"Työ on terveellistä, mutta palvelusväen ilkeys saa usein mieleni apeaksi."

Vitiges seisahtui.

"Kuka uskaltaa pahoittaa mieltäsi?"

"Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme.

"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää. Calpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia. Vain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin."

Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat pylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.

"Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "että naapurimme on täytynyt luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan."

"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen lisäksi henkensä -- kiittäköön hän Jumalaa", huomautti Rautgundis ylenkatseellisesti.

Silloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän oli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut germaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He tervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.

"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta missä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?"

"Anteeksi, herra", sanoi Vakis hymyillen, "heillä on paha omatunto."

"Miksi? Mistä syystä?"

"Hm -- minä luulen -- he ovat hiukan häpeissään -- sillä kuritin heitä hiukan."

Toiset palvelijat nauroivat.

"No, eipä se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menkää nyt illalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne."

Palvelijat menivät.

"Kuinka Calpurniuksen laita on", kysyi Vitiges kaataen viiniä.

Rautgundis punastui ja näytti olevan hiukan ymmällä.

"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti yöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin", sanoi Rautgundis.

"Kyllä kai hän ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden viiniään.

"Niin minäkin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei hän anna niitä hyvällä -- niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä vastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten renkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija."

Rautgundis rauhoitti häntä ja käski hänet nukkumaan.

"Minä menen", sanoi hän, "mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne, niin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?"

Ja hän juoksi sisään.

"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges. "Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä kestettävänä.

"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani Ravennaan, hoviin."

Vaimo katseli häntä hämmästyneenä.

"Sinä lasket leikkiä", sanoi hän epäluuloisesti. "Et ole koskaan ennen sitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei ole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen, ettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa. Sinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa", lisäsi hän hymyillen, "kuin rikosta".

"Kuin aarretta", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan.

"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä."

"Minulla oli pätevä syy, mutta sitä ei enää ole. Nyt saat tietää kaiken.

"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten kallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik omituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan."

"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin silmin.

"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja senvuoksi kieltäydyin.

"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla, että lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.

"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni. Muistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi eikä tahtonut antaa sinua minulle.

"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua kuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa."

"Mutta miksi olet salannut minulta tämän yhdeksän pitkää vuotta?"

"Koska", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, "koska minä tunsin Rautgundikseni.

"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni kruunun.

"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa. Ken tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa ja tämän rauhallisen katon alla."

Lyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä uudesta asemastaan Amalasuntan luona.

Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi miehensä kättä.

"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi hän.

"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä kuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani. Kuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan."

"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan johtuisi mieleenikään."

"Sinä et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpeä."

"Olen kymmenen kertaa ylpeämpi kuin hän.

"Mutta niin turhamainen en ole.

"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä luonnetta.

"Muuten hän ei olisi tahtonut astua miesten tilalle."

"Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani hoviin."

"Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi ei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole tottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa", sanoi hän nauraen, "ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En olisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi minusta kunniaa."

"Et siis pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä lähteäksesi hoviin."

"Päinvastoin pidän itseäni liian hyvänä."

"Sinun täytyisi vähitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan toisia."

"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten, mutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä päin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja ihmisiä."

"Olet siis ennemmin kuukausimääriä ilman miestäsi."

"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä asemassa.

"Oi, Vitigekseni", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan. "Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.

"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä, missä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien laaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.

"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän ääressä.

"Äitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet.

"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja umpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä uskollinen kuin ne.

"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että vasemmalla puolella.

"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset taivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa kiertelevää tietä pitkin.

"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella. Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen toisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä kesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa. Olisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen näytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä koskaan palannut.

"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä viheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä pesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden ulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon tervassoihdulla.

"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus miettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot kääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi kivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta laaksoihin.

"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin vaatimatonta talonpoikaiselämääni.

"Silloin tulit sinä -- muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset tapahtumat --"

Hän vaikeni vaipuen muistoihinsa.

"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään Juvaviaa vahdista. -- Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. -- Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö parhaillaan nostamassa vettä." --

"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä päässään tuli esille talon nurkan takaa."

"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. -- Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet minusta aina näyttänyt."

"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin kukoistavana.

"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.

"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa -- siellä menehtyisin.

"Jätä minut tänne -- kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.

"Ja sinä -- sen kyllä tiedän -- ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi."

"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." --

Seuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä ylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.

Tämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.

Hänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään, ainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.

Yht'äkkiä Vakis ratsasti isäntänsä rinnalle.

"Herra", sanoi hän, "minulla on sinulle hiukan kerrottavaa."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?"

"Koska minulta ei ole tähän saakka kysytty."

"No, nyt kysyn sinulta."

"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. -- Emäntä on kai sanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri."

"On kyllä. Mitä sitten?"

"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono naapuri."

"Ei. Tiedätkö sinä sen?"

"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat luulivat.

"Mutta he eivät olleet kahden kesken.

"Eräs henkilö makasi läheisessä kuopassa päivällislevollaan."

"Se laiskuri olit sinä."

"Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi."

"Mitä hän sanoi?"

"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä ja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.

"Sen ymmärsin.

"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi tällä.

"Mutta parempi on, että tiedät sen.

"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla -- näetkö, tuolla -- ja nyt, voi hyvin, rakas isäntä."

Hän käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa kotia kohti.

Vitigekselle nousi veri päähän.

Hän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta Vitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.

"Mitä sinä minusta tahdot, naapuri Vitiges", sanoi hän arasti katsellen.

Vitiges tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosensa aivan naapurinsa viereen.

Sitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä aivan toisen silmien eteen.

"Naapuri Calpurnius", sanoi hän levollisesti. "Jos minä kerran lyön sinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse."

Calpurnius hätkähti pelästyneenä taaksepäin.

Mutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpeästi tiehensä.

KUUDES LUKU.

Prefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen mielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.

Hän oli hyvällä tuulella.

Oikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet julistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa olisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli määrännyt, -- hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon määräyksen -- olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.

Hän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen yksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa kaupungissa.

Viime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot olivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat lisääntyivät.

Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain tyytymättömien lukua ja -- mikä olikin pääasia -- Cetheguksella oli nyt salaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat tasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi johtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.

Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita vastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman varustustyöt olivat valmiit.

Sillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua, mutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.

Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota hän oli lukenut, nojasi päänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:

Jumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus.

Joka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi.

Ah, jos meille hyvin käy, tulemme hiukan avomielisemmiksi.

Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään --

Silloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen laakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.

"Sanansaattaja odottaa", sanoi hän ovella.

Välinpitämättömänä Cethegus otti kirjeen.

Mutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen sidenauhoja, sinetin -- Dioskurit -- hän huudahti iloisesti:

"Juliukselta! Tämäpä tuli sopivaan aikaan!"

Hän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki -- kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka muuten oli niille niin vierasta.

"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.

"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani" (-- kautta Jupiterin, tämä tuntuu verraten kylmältä --) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole vielä vastannut.

"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä minä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä -- enkä löytänyt.

"Tiedän kyllä, ettei kirjeeni ollut iloinen.

"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee välinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin sääliä.

"Sieluni oli synkkä, en tietänyt miksi.

"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan -- jalointa kaikista hyväntekijöistä -- --" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).

"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta -- ja sydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.

"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.

"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja kaikkialta etsinyt.

"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (-- hänellä on rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! --) "oi, opettajani, isäni! Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (-- ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! --) "Sydäntä, jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla ystävä."

"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"

"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää, sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" --

Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.

Hullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki edelleen. --

"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä -- sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.

"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (-- ainakin hän on suorasukainen! -- --).

"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.

"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. -- Mutta minun täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (-- se vielä puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan --) "ja on nimeltään Totila." --

Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. -- Sitten hän luki levollisena eteenpäin:

"Ja on nimeltään Totila.

"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.

"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:

"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.

"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.

"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut ovelle.

"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.

"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia. Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu Dioskuri-ryhmä.

"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.

"Mutta tähän saakka olen minä turhaan -- jatkoi hän -- taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten.

"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan.

"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset.

"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa. En löytänyt Ledan kaksoista.

"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa minulle päätäsi ja ruumistasi.

"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana päivänä.

"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on pitkiin aikoihin elänyt.

"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä veljeni Kastorin -- hän oli Totila -- ja minun täytyy myöntää, että itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin minä.

"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.

"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.

"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.

"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.

"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.

"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni -- sinä olisit torunut minua siitä -- ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.

"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.

"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.

"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.

"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:

"En minä sinua -- Totilaa, goottia -- ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. -- Hän oli isaurilainen palkkasoturi."

Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.

"Mieletön sattuma", sanoi hän. "Mihin se olisi voinut johtaa."

Ja hän luki kirjeen loppuun.

"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.

"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen -- tuloksetta.

"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja vahvistanut sen verellä.

"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.

"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.

"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä onnesta.

"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin onneni.

"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.

"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja tästä ystävyydestä. -- Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"

Katkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.

Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin.

Lopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.

"Kuinka voinkin olla niin -- lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.

"Sinä olet sairas, Julius.

"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen."

Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa pullossa, ja kirjoitti:

"Julius Montanus Cethegukselle

"Rooman prefekti.

"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.

"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.

"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.

"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiystäväni Napolissa.

"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.

"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.

"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen ystävätär.

"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sinä.

"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että Cethegus on puhemiehesi.

"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.

"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka tiedät, että minä toivon sitä.

"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu.

"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen?

"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!"

Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.

Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa -- ulkona eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli.

Orja tuli sisään.

"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän palaa se mukanaan Napoliin."

SEITSEMÄS LUKU.

Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.

Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi.

Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja uskonnollisen leimansa.

Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei voinut helposti muuttaa.

Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.

Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut.

Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä ainakin vieraskäynnein ja juomingein.

Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.

Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka.

Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella.

Hän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan hänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.

"Tiedän kyllä", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun hengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota, lienee parasta, ettet tulekaan sinne."

"Ei, poikani. Minä tulen", sanoi Cethegus. "Minua eivät sinne houkuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret roomalaiset." --

Kallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.

Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan mauttomuudelle ja ylellisyydelle.

Kapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien ympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo, jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.

Pohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita myöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.

Cethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan, varsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta commissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään juominkiin.

Niinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat hevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai murattiseppeleet päässä.

Ovella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.

"Terve, Cethegus", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. "Kuten näet on täällä vain pieni seura koolla."

Cethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka hentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso pikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:

"Meitä on vähemmän kuin sulottaria, mutta enemmän kuin runottaria."

"Riennä, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle."

"Olemme valinneet sinut jo edeltäpäin symposiarkiksi, juhlan kuninkaaksi."

Prefekti oli jo ennakolta päättänyt hurmata nämä nuoret miehet.

Hän tiesi siihen pystyvänsä ja tällä kertaa hän tahtoikin tehdä sen.

Hän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka syyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.

Asettaen ruusudiadeemin otsalleen hän heilutti arvokkaasti sauvaansa.

"Siis teen lopun teidän vapaudestanne", sanoi hän.

"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon: yksi kolmasosa vettä -- kaksi kolmasosaa viiniä."

"Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, "bene te! Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on tavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien loppupuolella."

"Niin, ystäväni", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen keskimmäisen sohvan kulmapaikalle -- konsulinpaikalle -- "olen harjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.

"Hei juomanlaskija -- mikä hänen nimensä on?"

"Ganymedes -- hän on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mitä?"

"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera mamertinilaista viiniä -- mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat samasta maasta kotoisin."

Nuoret miehet nauroivat.

Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta hyvin lihava.

"Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun päässäni on murattiseppele ja sormessani ametistisormus -- uhmailen Bakkuksen valtaa."

"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.

"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!"

Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.

Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin varovaisesti.

Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin.

"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.

"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja -- vaan päinvastoin -- siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa."

"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis -- ne ovat minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-ystävästäni."

"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."

KAHDEKSAS LUKU.

"Entä syöminen -- kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyi Cethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"

Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipöydällä.

"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."

"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni sellaisia cyzigeniläiseen saliini."

"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän sinulle uusia persialaisia omeniani -- koska näyt pitävän taidettani arvossa."

"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyynärpäänsä sohvan patjoihin.

"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."

"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."

"Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius.

"Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena.

"Sano, onko tämä helleenistä yksinkertaisuutta?" kysyi Lucius Licinius.

"Rauhoittukaa, ystäväni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia sananparrella: "Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin onnettomuudet."

"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi Kallistratos anteeksi pyytäen, "pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi talooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla."

"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa", käski Cethegus, "sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä viinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan."

Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan Cetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki pienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:

"Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja vihanneksia."

"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä", sanoi Cethegus miettimättä. "Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa pitää juoda oikeista astioista."

"Tuolla", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään esirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.

Hämmästyksen huutoja kuului joka suunnalta pöytien äärestä.

Pöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti järjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin, kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.

Pöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa voittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista tehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä, mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.

"Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimmäinen roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko tämän voittokulun hajoittaa?"

"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi Lucius Licinius tulisesti.

"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota terebinti-puusta tehtyä kupposta."

"Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa", luki lyydialainen edelleen.

"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä ametisti-pikarista."

"Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieliä --"

"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä", huusi Balbus. "Minä kärsin Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon, terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin kuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.

"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä nälkää."

"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman kansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat."

Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua orjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat hajuvesillä voidellut.

He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla koristetut.

"Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että hän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija -- "pehmein pyyhinliina on kaunis tukka" -- ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen Ganymedeen pitkiä kiharoita.

"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti naispuolisia -- nostata ylös esirippu -- laske tytöt sisään."

"Ei vielä", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman Bakkusta ja Cerestä -- tiedäthän sinä --"

"Palelee Venus, mutta ei Massurius."

Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja sieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin, kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena "järjestäjä" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri ruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja täsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn ruokapöydän ääreen.

Sillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa kastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät kiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia kuin korinttolaiset efebit käyttivät.

Muutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen sulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat miellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista; muutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla vastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen apuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden joukossa.

Keskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja Cetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa mukaan aivan selvänä.

"Mitä vieraat arvelevat?" kysyi talon isäntä. "Emmeköhän pelaisi noppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari noppineen."

"No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti orjakauppiaaseen, "tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata kanssani? Anna hänelle pikari, Syphax", lisäsi hän antaen maurilaiselle viittauksen.

"Mercurius varjelkoon minua siitä", vastasi Massurius ollen kauhistuvinaan. "Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa -- hän on perinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen."

"Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen tikarikin mukaan luettuna."

"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan mahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä."

Ja hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi sen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen levollisesti.

"Hyvä, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sinä poimit ruusuja vihollisen okaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut."

"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja pelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni."

"Mitä hän tarkoittaa -- henkesi?" kysyi Lucius Licinius pelästynein katsein..

"Oletko sinä armahtanut hänet?" sanoi Marius.

"Vielä enemmän, olen ostanut hänet vapaaksi."

"Niin kyllä, mutta minun rahoillani", murisi Massurius.

"Sinä tiedät, että annoin hänelle heti sinulta vedossa voittamani rahat."

"Mitä se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siitä aiheen epigrammiin."

"Antakaamme maurilaisen itsensä kertoa -- puhu, Syphax, minä annan luvan."

YHDEKSÄS LUKU.

Arvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän sisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli juhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä. Kaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta. Tumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä heleänpunainen vyöhyt.

"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon lempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä kosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri tunsi.

"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan piilopaikkamme.

"Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehiä eikä pelastusta tullut mistään.

"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli, huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui minuun.

"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut, minut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin vyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka nimi olkoon kirottu."

"Se oli ystävämme Calpurnius", selitti Cethegus toisille.

"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän menehtyköön janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta hampaitaan kiristäen.

"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En sanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.

"Häntä suututti, että niin levollisena kärsin hänen raivonsa.

"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen muodossa.

"Hän tuli eräänä aamuna vuoteeni luo ja näki käärmeen kaulassani.

"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties sen kosto.

"Silloin hän vihastui, löi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!'

"Turhaan rukoilin häntä ja anoin polvillani armoa käärmeelle.

"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä ruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka olisin voinut totella.

"Silloin hän huusi orjiansa ja sanoi:

"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy syödä jumalansa.'

"Minä pelästyin sellaista julmuutta.

"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin käsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman tiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.

"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle sekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.

"Nyt oli kysymys hengestäni."

Vieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle pikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.

"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä, ajaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.

"Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset.

"Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita minä en tuntenut.

"Niin tuli kilpailu epätasaiseksi.

"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät aina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.

"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan palohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni vainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.

"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he hitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.

"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani vasten painettuna, hänet -- ja orjan kauniit silmät säkenöivät -- herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja viisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja suloinen kuin --"

"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota."

"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeytti Kallistratos.

"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä seisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli ihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin paljon edellä takaa-ajajiaan.

"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja oikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni niin pian kuin hän saapuisi sinne.

"Hän on hukassa", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.

"Kenen oma hän on?" kysyin minä.

"Calpurnius on isäntämme", vastasi vieressäni seisova orja.

"Voi häntä silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee orjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen ankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä."

"Niin", sanoi orja, "Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn päästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni, on vapaa."

Katsoin torille päin maurilaista, joka oli tullut aivan lähelle meitä.

"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi", sanoin minä, "millainen vartalo! Lyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun."

Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.

"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun. Katso noita peitsiä tuolla", sanoi Massurius.

Aivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä varustettua orjaa.

"'Olkoon menneeksi', huusin minä, 'tuhat solidia.'

"Hän oli jo aivan edessämme.

"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle jäljellä olevien kahden keihään ylitse.

"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko orjajoukko.

"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen isäntänsä taloon.

"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen pienen basilikan portti oli auki.

"'Juokse tuonne!' huusin hänelle."

"Omalla kielelläni! Hän osaa minun kieltäni", huudahti Syphax.

"Minun luullakseni hän osaa kaikkia kieliä", arveli Marcus Licinius.

"'Tuonne päin, siellä on turvapaikka.'

"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt viimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet maahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.

"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi tämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään."

"Sinä olit siis voittanut", sanoi Kallistratos.

"Minä kyllä, mutta ei hän.

"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.

"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että hän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.

"Syphax valitsi kuoleman.

"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin tämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen."

"Se ei ollut huono kauppa", tuumi Marcus. "Maurilainen on sinulle uskollinen."

"Niin minäkin luulen", sanoi Cethegus. "Syphax, mene paikoillesi.

"Tuolta näkyy keittäjä tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi."

KYMMENES LUKU.

Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty "rhombus" tuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.

"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas", lallatteli Balbus vaipuen pitkälleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin minä itse."

"Hiljaa, ystäväiseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meitä kuule. Hän on sanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta."

Kaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.

Kala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi.

"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa nesteessä.

"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut juhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona asettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista."

"Mitä harvinaista viinilajia se on ja mistä maasta?" kysyi Kallistratos.

"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?" sanoi Piso.

"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä viiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä."

Kaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa, omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta porfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli huolellisesti peitetty kipsikerroksella.

"Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas", nauroi Marcus.

"Mutta sillä on valkoinen sielu", sanoi prefekti. "Näytä se, Syphax."

Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella vasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla palmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan öljykerroksen pois ja täytti pikarit.

Voimakas, huumaava tuoksu levisi tästä valkeasta tahmeasta nesteestä.

Kaikki joivat tunnustellen.

"Jumalien juomaa", huudahti Balbus laskien pikarin kädestään.

"Mutta voimakasta kuin sula tuli", sanoi Kallistratos.

"Ei, minä en tunne tätä viiniä", sanoi Lucius Licinius.

"En minäkään", vakuutti Marcus Licinius.

"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso ja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.

"No", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan vieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, "no, Furius, suuri merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija, joutuuko sinun viisautesi häpeään?"

Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis, atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat kasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään sisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan leikattu.

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, huudahti Kallistratos:

"Mutta, Zeus Xenioksen kautta, minä luulen, ettette te tunne toisianne."

Cethegus katseli tätä huomiota ansaitsevaa miestä tutkivasti.

"Minä tunnen Rooman prefektin", sanoi Furius.

"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta, Länsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin tuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari tuhatta orjaa ja merimiestä ja --"

"Eräs hyvin kielevä ystävä", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun käy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin." --

Ja hän otti hyypänmunan ja löi sen rikki hopealusikalla.

"Tuskin vain", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen.

"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä." Ja hän joi levollisesti keltaisenruskean munan.

Hämmästyneenä Cethegus katseli häntä. "Oikein arvattu", sanoi hän sitten. "Missä sinä olet sitä juonut?"

"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain yhdestä lähteestä", sanoi korsikalainen nauraen.

"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia ruusujen keskellä", huusi Piso.

"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?" kysyi Kallistratos.

"Saatte sen pian tietää", sanoi Cethegus.

"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä päivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa lujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua Apiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin suloisen Isiksen palvelemisen.

"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen, jossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.

"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet muutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan Isiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.

"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar kerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.

"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään -- hän oli villi kissa, mutta hänen viininsä oli hyvää -- ja hän antoi minulle lähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.

"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen. "Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän" -- ja hän paljasti ruskean kaulansa.

"Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen kuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani, silloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä lapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis."

Molemmat joivat toistensa maljan.

Mutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka kumpainenkin luuli yksin tietävänsä.

Mutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän laverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun päästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin -- rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin -- oli hänellä tyhjentymätön varasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten näytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Korsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.

"Sano", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sinä monia kokenut mies -- sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot, gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja sulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni -- ja osaat niille antaa arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?"

"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet mielestäni ikäviä."

"Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä."

"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten viekoittelija, mielten kiihoittaja!"

"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat -- sellaista en ole ennen kokenut."

"Kerro, kerro", pyytelivät toiset.

YHDESTOISTA LUKU.

"Olkoon menneeksi", sanoi isäntä, "vaikken seikkailussa näytellytkään kovin loistavaa osaa.

"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen kylpylaitoksesta.

"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen vieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.

"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica yli pään heitettynä.

"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja aistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja ruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva käynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.

"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät pois.

"Mutta minä -- te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on kuvanveistäjän verta -- minä näin koko yön unta siroista sääristä ja notkuvasta käynnistä.

"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin tulevan taloani kohti.

"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa luulin todella tehneeni valloituksen, -- ainakin toivoin tehneeni.

"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella tunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman seuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea nopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia ajatuksia.

"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua kirjastossa.'

"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli orjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan kasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen -- minä tunnen sen rodun -- ja katsoi minua viekkaasti.

"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon sinulle hyvän sanoman.'

"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan -- sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta --, mutta hän sanoi nauraen:

"'Ei, minut lähettää Hermes eikä Eros.'

"'Hallitsijattareni' -- minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin -- 'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä seinäkomerossa.'"

Nuoret miehet nauroivat ääneen, Cethegus ylinnä muita.

"Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen, "mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin poispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.

"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.

"Silloin tuo kavala käärme sanoi:

"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua ehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on kysymys vain raha-asiasta.'

"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään emäntäni.'

"Tämä oli aivan totta enkä voinut muuta kuin hymyillä.

"'Hyvä', sanoi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.'

"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi tyydytetyksi.'

"'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas tänne.'

"'Pidä silloin Ares käsillä.'

"Hän riensi tiehensä. Minä jäin levottomana paikalleni.

"Myönnän, että uteliaisuuteni oli suuri.

"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen ystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä hetkeä.

"Hetki tuli, kantotuoli saapui.

"Minä odotin ovella.

"Orjatar ilmestyi sieltä.

"'Tule', huusi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'

"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo, purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin --"

"No?" huudahti Marcus kumartuen eteenpäin pikari kädessä.

"Jotakin, jota en koskaan unhota.

"Aavistamattoman kauniit kasvot, ystäväni. Kypris ja Artemis yhdistettyinä.

"Silmiäni häikäisi. En osaa kuvailla häntä.

"Esirippu laskettiin alas.

"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni huumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon."

"Tämä on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eipä sinun pitäisi olla vasta-alkaja Eroksen ammatissa?"

"Mutta", kysyi Cethegus, "mistä tiedät, että tenhottaresi oli gootti?"

"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat silmäripset."

"Kaikki jumalat!" ajatteli Cethegus.

Mutta hän oli vaiti ja odotti.

Ei kukaan läsnäolijoista maininnut nimeä.

"He eivät tunne häntä", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin tämä tapahtui?" kysyi hän isännältä.

"Viime Calendaena."

"Aivan oikein", laski Cethegus. "Hän oli silloin matkalla Tarentumista Rooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää."

"Ja sinä olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdestä ainoasta katseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus liittolaisia. Kallistratos parka."

"Ah", sanoi tämä; "tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli nykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten. Mutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikka Feidiaan veistämän kuvan."

"Oliko se ihannepää?" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja katseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.

"Ei, mallina oli eräs barbaari -- joku goottilainen kreivi -- Vatigis tai Vitigas -- kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi", sanoi Kallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.

Miettiväisenä Cethegus ryyppi viiniään merenpihkapikaristaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen päästään -- kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta ilmaa -- ottaen sijaan vereksen.

"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme -- he lyövät meidät laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.

"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään ketunkarvaisen Aligerin."

"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet hänet myöskin, Furius -- eikö olekin huono maku?"

"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.

"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin, vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."

"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."

"Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein nuorukainen."

"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa jääviinillä.

"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" -- ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi -- "olen häneen suhteissa muullakin tavalla."

"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.

"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut käymään."

"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.

"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja."

"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."

"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."

"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt", lisäsi Massurius.

"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.

"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken jälkeen.

"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti verukkeita.

"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja -- ajatelkaas hämmästystäni -- valepuvussa. Hänellä oli päällään puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan.

"Hiivin hänen jäljessään.

"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.

"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.

"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen. Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."

"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä. Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."

"Hyvä, hyvä, Piso", huusi Cethegus hymyillen -- "runosi on kaunis."

"Ei", huudahti tämä. "Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta."

"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että -- ikäänkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."

"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."

"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta.

"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.

"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan pehmeillä käsivarsilla.

"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani -- Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.

"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.

"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.

"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."

"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. -- Kirottu olkoon tuo gootti."

"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.

"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan. Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."

"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria, soittajia!"

"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille, täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!"

Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.

Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät, patjat ja vierasten päät.

"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus.

Kallistratos löi kätensä yhteen.

Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta.

Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa -- purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa -- astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyö.

"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.

"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."

"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä", ehdotti Marcus Licinius.

"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa -- --"

"Soittoa", käski Kallistratos.

Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon, repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.

"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä."

"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen päästään.

"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä. Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza --"

"Mitä heistä?" kysyi Lucius Licinius.

"Ovat murhatut."

"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren, jonka hän oli siepannut kiinni.

"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan, mutta -- Amalasunta oli päässyt pakoon."

"Minne?" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.

"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla -- Bysanttiin."

Cethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.

"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita kuninkaan."

"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon. Roomalaisetkin valitsevat."

"Kenet, mitä me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeissään.

Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.

Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"

"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."

"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."

Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.

Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.

Huoneeseen tuli himmeä valo.

Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä marmoripatsaita -- kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen --. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti.

Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään, sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.

Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa.

Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla kädellään silmänsä.

Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni paljon sekä hyvää että pahaa.

Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän vaikutuksesta.

"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa.

"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?

"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi.

"Sinä olet kironnut unenselittäjät.

"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.

"Uskallanko minä?"

Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.

Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku, heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä rinnalla.

"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä."

"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."

Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä. Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.

Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.

Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä ilmaisivat.

"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian suhteen.

"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin, magister militum."

Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.

Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja hyväsydämisyyttä.

"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen."

"Hyvä on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellyttää minua suuresti.

"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?"

Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.

"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se on väärä teko."

Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitä Rooman valtakunnalle kuuluu?"

"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman Teoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja Odovakarin kukistetuksi."

"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas."

"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi -- joksi hänen täytyi tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija -- on keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut hänet ja hänen kuningaskuntansa."

"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi, otan tunnustukseni takaisin."

"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi."

"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä politiikan kanssa tekemistä."

"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka."

"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar."

"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" -- hän pysähtyi.

"No toiseksi."

"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri." --

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."

"Aina, Justinianus."

Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun ajatuksesi, patriisi."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.

Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.

Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.

Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.

"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa -- tällä kertaa."

Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.

"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.

"Minä sanoin: tällä kertaa."

"Miksi?"

"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."

"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.

"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"

"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.

"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."

"No, ja mitä se sitten merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."

Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"

"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."

Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.

"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.

"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.

"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.

"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän -- ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan -- sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."

Justinianus pudisti hiljaa päätään.

"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.

"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.

"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."

"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses -- "mikä on hiukan arvokkaampi --, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."

"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi Justinianus.

"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."

Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt sanoja.

"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.

"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.

"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö -- jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."

Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.

Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:

"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut, Narses."

"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.

"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.

"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."

"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.

"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."

Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:

"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy --"

"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.

Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"

Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."

"Mutta kerrottiin -- viimeiset tietosi -- kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"

"Kaikki on sekasortoista.

"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."

"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"

"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.

"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.

"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."

"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat ovat?"

"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.

"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.

"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.

"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."

"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.

"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.

"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.

"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."

"Rohkea mies", huusi Belisarius.

"Vaarallinen mies", sanoi Narses.

"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.

"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.

"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.

"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."

"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"

"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja."

"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö niin?"

"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta -- Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan -- joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.

"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."

"Sen hän saa."

"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa -- toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku -- jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.

"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.

"Mutta lue ensin kuningattaren kirje -- se on luullakseni hyvin tärkeä."

VIIDESTOISTA LUKU.

Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!"

"Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sepä omituinen arvonimi!"

"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat tässä maassa.

"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.

"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista sukuperää.

"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.

"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.

"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.

"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto -- keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen -- muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään vahva linnoitus.

"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.

"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale."

Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.

"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja goottien valtakunnan."

Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.

"Henkivartiasto -- sen hän saa. -- Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius, johdat niitä."

"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sisään. "Tässä on avain."

Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetillä.

"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta, tavallista äänekkäämmin.

Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.

Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.

Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"

Hän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.

Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.

Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.

Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän, epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi tuoreena ja hurmaavana.

Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.

Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.

Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä orjattarella joka päivä suuri puuha.

Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin.

Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia. Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat väsymystä.

Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.

"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.

Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.

Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.

Se oli liian myöhäistä.

Keisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.

"Me ihailemme", sanoi keisari hämillään, "puitteiden kauneutta."

Ja hän ojensi punastuen kuvan hänelle.

"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista.

"Mutta kuva ei ole huono.

"Varmaankin goottiruhtinatar?"

Lähettiläs nyökäytti päätään.

"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"

"Noin neljänkymmenen viiden."

Justinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.

"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros.

"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä vuonna tehty."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus.

"No", änkytti lähettiläs, "silloin imartelevat maalarit kuten --"

"Kuten hovilaiset", täydensi keisari.

Mutta Teodora tuli hänen avukseen.

"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"

"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän, sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."

Silloin Narses sanoi levollisesti:

"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin säästää sanamme."

"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?"

"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä kielestään kuolinhaavan."

"Olet hyvin varomaton, Narses."

"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta.

"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.

"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."

Keisari hymyili:

"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen."

Narses meni hänen luoksensa.

"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."

Keisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.

"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.

"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."

"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."

"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.

"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.

"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot -- ja onneksi heitä on kaksi.

"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"

"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."

"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."

"Kenet sinne lähetät?"

"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."

"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"

"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." --

"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."

"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."

"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."

"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.

"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."

"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.

"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."

"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."

"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.

"Ja vielä eräs asia" -- nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.

"Minä aavistan, mutta puhu."

"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.

"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi -- mutta tiedäthän sinä.

"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.

"Mutta onko taivas siitä tyydytetty -- kuka tietää?

"Hävittäkäämme" -- ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta -- "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."

Justinianus puristi hänen kättään.

"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."

"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi -- ei maan päällä eikä taivaassa.

"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.

"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."

Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.

"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?

"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla? Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.

"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?

"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."

"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"

"Sinä saat selittää tämänkin unen.

"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" -- hän katsahti huolestuneena vaimoonsa -- "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."

"Tietysti! Ne lähettää Jumala. -- Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.

"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala -- Italiaa.

"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.

"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.

"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.

"Hän heräsi ja huusi nimeäni.

"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."

"Entä nainen?"

"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."

"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa aaltoili.

"Unesi on hyvin onnellinen.

"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.

"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota toisensa."

"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."

"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."

"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan -- Belisarius lähteköön."

Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.

"Vielä yksi asia."

Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.

"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".

"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan -- mitä -- mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"

"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."

Justinianus hengitti vapaammin.

"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."

Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.

"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."

"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."

"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."

"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."

"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."

"Mutta kuka virittää verkon?"

Teodora mietti hetkisen ja sanoi:

"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."

"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."

"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."

Hän mietti kauan.

"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan -- lähetä hänet."

"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus -- Petros -- Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä vuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt pontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.

Vuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa oli puhtaasta kullasta tehty kuula.

Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen hopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.

Kädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.

Sitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli aasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä huolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan kasvoja ja kaulaa.

Sitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi oikean kätensä ylös.

Teodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa polvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.

Hän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.

Hän kumarsi, kääntyi oveen päin, huusi: "Agave" ja katosi.

Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon joukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan, niskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin kastetuilla liinoilla.

Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla päällystetylle tuolille, katedralle.

"Suuri kylpy vasta puolenpäivän tienoissa", sanoi hän.

Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta kilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta tuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat siihen.

Sitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa keisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille ja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.

Hän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille, kumarsi ja meni tiehensä huutaen: "Galatea!"

Hänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja, ikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka olikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.

Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa vastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.

"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi hän ojentaen Teodoralle merenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan Adanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät keisarinnaa varten.

"Hyvin. Minä näin unta hänestä."

"Aleksandroksestako?"

"En, narri. Kauniista Aniciuksesta."

"Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa."

"Hän on kärsimätön", hymyili pieni suu. "No, laske hänet sisään."

Hän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen päälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.

Galatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.

Patsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun Galatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko, jonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä oli tumma verho.

Galatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi sisään.

Hän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan käteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.

Teodora veti sen hiljaa pois.

"On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi hän nojaten kaunista päätään taaksepäin, "laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole hauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina miellyttää.'

"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran tulla luokseni vieraisille aamulla.

"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon vuokseni.

"Kiinnitä palmikot lujemmalle!" huudahti hän Galatealle, joka oli alkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.

"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." -- Ja hän ojensi hänelle kaksi oikean kätensä sormea.

"Oi, Teodora", huusi nuorukainen, "tämän hetken vuoksi kuolisin kymmenesti."

"Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä viimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää lähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan saavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli Amalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä."

"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin kaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä."

"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua. En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi."

"Täytynee kai sinulle antaa anteeksi.

"Musta otsanauhani, Galatea!

"Sinä olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pidänkin sinut täällä.

"Sinun olisi taas pitänyt lähteä Ravennaan.

"Mutta minä mietin: minä lähetän vanhemman lähettilään Ravennaan ja pidän nuoremman itseäni varten. Oliko se oikein?" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä puoleksi.

Aleksandros, jonka nämä sanat olivat hurmanneet ja tehneet rohkeammaksi, hypähti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille huulille.

"Seis, majesteetinrikkoja", torui tämä ja löi häntä hiljaa flamingonsulalla poskelle. "Nyt riittää jo tämän päivän osalle.

"Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta barbaarikaunottaresta. Ei, sinun täytyy mennä. Minun on vielä tänä aamuna otettava toinenkin vastaan."

"Toinenkin!" huusi Aleksandros peräytyen. "On siis totta, mitä Bysantin kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla iäti uskottomalla on --"

"Teodoran ystävä ei saa olla mustasukkainen", nauroi keisarinna.

Hänen naurunsa ei ollut kaunista.

"Mutta tällä kertaa voit olla huoletta -- hän tulee vastaasi. Mene!"

Galatea tarttui Aleksandrokseen, vei hänet vastustelemisista huolimatta patsaan luo ja työnsi salaovesta ulos.

Teodora nousi istumaan kiinnittäen vyöllä poimullisen alushameensa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Samassa Galatea tuli sisään tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen miehen, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta.

Viisaat, mutta liian terävät piirteet, tuijottavat silmät, parrattomat, yhteen puristetut huulet -- kaikki todistivat epämiellyttävää viekkautta.

Teodora vastasi päätään nyökäyttäen tulijan matelevaan tervehdykseen. Galatea alkoi maalata hänen kulmakarvojaan.

"Keisarinna", sanoi mies peloissaan, "minä ihmettelen sinun rohkeuttasi. Jos minut täällä nähtäisiin! Yksi ainoa silmänräpäys turmelisi yhdeksän vuoden viisauden hedelmät."

"Mutta sinua ei kukaan näe täällä", sanoi Teodora levollisesti.

"Tämä hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen tunkeilevalta hellyydeltä.

"Nyt on hänen rukoushetkensä.

"Minun täytyy käyttää sitä parhaani mukaan hyväkseni.

"Jumala varjelkoon hänen hurskauttaan.

"Galatea! Aamuviinini. Mitä? Pelkäätkö jättää minut kahden kesken tuon vaarallisen viettelijän kanssa?"

Vanhus meni pahasti irvistäen ja palasi heti takaisin kantaen toisessa kädessään tuopillisen lämmitettyä kios-viiniä ja toisessa vesi- ja hunajapikareita.

"En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka pimeässä rippituolissa sinä olet erehdyttävästi papin näköinen. Keisari tahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun täytyy olla selvillä asioista sitä ennen."

"Mitä on tekeillä?"

"Petros", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja hitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, "tänään on se päivä, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka tekee sinusta suuren miehen."

"Jo olisikin aika", arveli Petros.

"Ole kärsivällinen, ystäväni.

"Galatea, hiukan enemmän hunajaa.

"Valmistaakseni sinua tämän päivän tehtäviin pidän tarpeellisena muistuttaa sinua menneistä ajoista, muistuttaa siitä kuinka -- ystävyytemme alkoi."

"Mitä varten? Miksi se olisi tarpeellista?" sanoi Petros vastenmielisesti.

"Monesta syystä.

"Sinä olit veriviholliseni Narseksen serkku ja puoluelainen.

"Siis myöskin minun viholliseni.

"Vuosikausia olet sinä serkkusi palveluksessa työskennellyt minua vastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eikä liioin sinua hyödyttänyt.

"Sillä Narses, siveellinen ystäväsi, oli päättänyt oman kunniansa vuoksi, viekkaasti kyllä, olla tekemättä mitään sukulaistensa hyväksi, ettei häntä, kuten tämän valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syyttää sukulaisten suosimisesta.

"Pelkästä varovaisuudesta ja maineensa vuoksi hän jätti sinut koroittamatta.

"Sinä elit suuressa puutteessa ja pysyit halpana kirjurina.

"Mutta niin teräväpäinen mies kuin sinä osasi auttaa itseään.

"Sinä väärensit keisarin veroluettelot tekemällä ne kaksinkertaisiksi.

"Maakuntalaisten täytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa toinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat keskenään.

"Jonkin aikaa kävi kaikki erinomaisesti. Mutta kerran --"

"Keisarinna, minä rukoilen --"

"Kertomukseni on pian lopussa, ystäväiseni. Mutta kerran sinun onnettomuudeksesi eräs uusista veronkantajista piti tärkeämpänä keisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista.

"Hän oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun väärentää luettelot ja -- toi ne minulle."

"Tuo heittiö", murisi Petros.

"Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty", hymyili Teodora asettaen pikarin pöydälle.

"Minä olisin nyt voinut saattaa ilkeän viholliseni, vihatun kuohilaan uskotun, päätä lyhemmäksi ja minun täytyy tunnustaa: minun tekikin jo mieleni.

"Mutta minä uhrasin lyhytaikaisen kostonilon pysyväisemmän edun vuoksi.

"Kutsuin sinut luokseni. Sinä sait itse valita, tahdoitko kuolla vai ruveta minun uskolliseksi palvelijakseni.

"Olit kyllin järkevä valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin olemme me, jotka maailman nähden olemme katkerimpia vihamiehiä, salaisuudessa toimineet yhdessä vuosikausia. Olet edeltäpäin kertonut minulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja minä olen sinua palkinnut runsaasti. Sinä olet nyt rikas mies."

"Eipä siitä juuri kannata puhua."

"Ole vaiti, kiittämätön. Rahastonhoitajani sen parhaiten tietää. Sinä olet hyvin rikas."

"Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimiä eikä yhteiskunnallista asemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektejä, ylhäisiä herroja Itä- tai Länsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja Prokopius Bysantissa.

"Kärsivällisyyttä. Tästä päivästä alkaen kiipeät nopeasti kunnian portaita ylöspäin. Kuule: huomenna matkustat sinä lähettiläänä Ravennaan."

"Keisarillisena lähettiläänäkö?" kysyi Petros iloissaan.

"Niin, minun välitykselläni. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.

"Sinä saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan hävittämiseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan."

"Toiminko minä näiden ohjeiden mukaan, vai niitä vastaan?"

"Niiden mukaan.

"Mutta sinä saat vielä erään toimen, jonka Justinianus erityisesti panee sydämellesi, nimittäin että Teoderikin tytär on millä tavalla tahansa pelastettava vihollistensa käsistä ja tuotava Bysanttiin.

"Tässä on minulta kirje, jossa häntä kutsutaan tänne ja hänelle tarjotaan turvapaikka luonani."

"Hyvä on", sanoi Petros aikoen pistää kirjeen povelleen. "Minä siis tuon hänet tänne."

Silloin hypähti Teodora sohvalta kuin hyökkäävä käärme. Galateakin peräytyi pelästyneenä.

"Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut lähetän aivan toista tarkoitusta varten. Hän ei saa tulla Bysanttiin, hän ei saa elää."

Hämmästyksissään Petros pudotti kirjeen lattialle. "Oi, keisarinna", kuiskasi hän, "-- murha".

"Hiljaa, Petros", sanoi Teodora käheällä äänellä, silmissä hurja ilme. "Hänen täytyy kuolla."

"Kuolla! Miksi?"

"Miksi? Sitä ei sinun tarvitse kysellä. Mutta sama se -- ehkä sinun on hyvä se tietää, että pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta -- tiedä siis --", hän tarttui kiivaasti Petroksen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan häneen."

"Teodora!" huusi kaunopuhuja pelästyneenä ja peräytyi pari askelta.

Keisarinna vaipui takaisin sohvalle. "Mutta eihän keisari ole nähnytkään häntä", änkytti Petros toipuen pelästyksestään.

"Hän on nähnyt hänen kuvansa. Hän näkee jo hänestä unta."

"Sinulla ei ole tähän saakka ollut kilpailijatarta."

"Senvuoksi pidän huolta, etten saakaan sellaista."

"Sinä olet niin kaunis."

"Amalasunta on nuorempi."

"Sinä olet niin viisas, sinä olet hänen neuvonantajansa, hänen uskottunsa."

"Siksi juuri olen hänelle vaivaksi. Ja" -- hän tarttui taas Petroksen käsivarteen -- "ota huomioon: hän on kuninkaantytär, syntyperäinen hallitsijatar, minä taas olen jalopeurojen vartijan halpasäätyinen tytär.

"Ja -- niin mielettömän naurettavalta kuin se kuuluukin -- Justinianus unohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika.

"Hän on perinyt kuningasten mielettömyyden, vaikka itse onkin seikkailija. Hän uneksii syntyperäisestä majesteetillisuudesta ja kuninkaallisen veren mysteereistä.

"Sellaisia päähänpistoja vastaan ei ole mitään keinoa. Ketään muuta naista en pelkäisi, mutta tuo kuninkaantytär -- --"

Hän hypähti vihoissaan pystyyn ja puristi pienen kätensä nyrkkiin.

"Varo itseäsi, Justinianus!" sanoi hän kävellen edestakaisin.

"Teodora on näillä silmillään kesyttänyt ja tällä kädellään hallinnut jalopeuroja ja tiikereitä. Saa nähdä, kykeneekö hän pitämään tuota purppuraan puettua kettua uskollisena itselleen."

Hän istuutui taas.

"Lyhyesti, Amalasunta kuolee", sanoi hän äkkiä taas tyyntyen.

"Olkoon niin", vastasi kaunopuhuja, "mutta minun käteni ei häntä surmaa. Sinulla on kyllin paljon veritöihin tottuneita palvelijoita. Lähetä ne. Minä olen kaunopuhuja --"

"Sinä olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun, viholliseni, täytyy se tehdä. Jos joku ystävistäni sen tekisi, herättäisi se epäluuloja."

"Teodora", suostutteli Petros varomattomasti, "suuren Teoderikin tyttären, syntyperäisen kuningattaren murhaaminen olisi --"

"Haa", nauroi Teodora pirullisesti, "syntyperäinen kuningatar häikäisee sinutkin, kurjan.

"Kaikki miehet ovat enemmän narreja kuin heittiöitä.

"Kuule, Petros, sinä päivänä, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan, tulee sinusta senaattori ja patriisi."

Petroksen silmät välähtivät.

Mutta pelkuruus tai omantunnon ääni olivat voimakkaampia kuin kunnianhimo.

"Ei", sanoi hän päättäväisesti, "mieluummin luovun hovista ja tulevaisuudentoiveistani".

"Elämästäsi sinä luovut, kurja!" huudahti Teodora raivoissaan. "Sinä luulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, että silloin silmiesi edessä poltin väärennetyt asiakirjat.

"Hullu! Ne eivät olleet oikeat.

"Katso -- tässä on henkesi."

Hän sieppasi eräästä asiapapereita sisältävästä kotelosta kellastuneen pergamentin.

Hän näytti sitä pelästyneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena polvilleen.

"Käske", änkytti hän, "minä tottelen".

Kamarin pääovelle koputettiin.

"Mene tiehesi", huusi keisarinna. "Ota goottiruhtinattarelle menevä kirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos hän kuolee, kidutus ja kuolema, jos hän elää. Tiehesi!"

Ja Galatea työnsi puolipyörryksissä olevan miehen salaovesta ulos, käänsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan pääovea.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sieltä tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni, hento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin tämä, mutta nuorempi ja kukoistavampi. Hänen ihonvärinsä oli terve ja hänen käytöksensä teeskentelemätön.

"Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!" huudahti keisarinna käyden syvästi kumartavaa tulijaa vastaan.

Belisariuksen puoliso totteli ääneti.

"Kylläpä silmänalukset ovat kuopalla", ajatteli hän ojentautuessaan ylös.

"Kylläpä tuolla sotamiehen vaimolla on jykevät jalat", sanoi siro keisarinna itsekseen silmäillessään ystävätärtään.

"Sinä olet kukoistava kuin Hebe", sanoi hän ääneen Antoninalle. "Kuinka lisääkään valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta.

"Onko sinulla mitään uutta kerrottavana -- hänestä?" kysyi hän ottaen välinpitämättömän näköisenä käteensä pesupöydältä hirmuisen esineen, teräväkärkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. Tällä vihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisiä haavoja orjattarensa hartioihin ja käsivarsiin tämän taitamattomuuden, vieläpä tälle sattuneen tapaturmankin vuoksi.

"Ei tänään", kuiskasi Antonina punastuen, "en nähnyt häntä eilenkään".

"Sen kyllä uskon", tuumi Teodora itsekseen salaperäisesti hymyillen.

"Oi, kuinka katkerasti minä tulen sinua pian kaipaamaan", sanoi hän sivellen Antoninan täyteläistä käsivartta. "Kenties jo ensi viikolla lähtee Belisarius merille ja sinä, vaimoista uskollisin, tietysti seuraat häntä. Kuka ystävistänne tulee mukaanne?"

"Prokopius", sanoi Antonina, "ja -- ja Boëthiuksen molemmat pojat", lisäsi hän luoden silmänsä maahan.

"Vai niin", sanoi keisarinna hymyillen, "kyllä ymmärrän.

"Leirielämän vapaudessa toivot saavasi häiritsemättä iloita kauniin nuorukaisen kanssa, sillä aikaa kun Belisarius-sankari taistelee voitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja --"

"Oikein arvasit. Mutta minulla on sinulle eräs pyyntö.

"Sinulla on hyvät olot. Aleksandros, kaunis ystäväsi on tullut takaisin. Hän jää luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies.

"Mutta Anicius on vielä nuorukainen ja on, kuten tiedät, vanhemman veljensä Severinuksen ankaran komennon alaisena.

"Tämä, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei koskaan suvaitsisi tätä hellää -- ystävyyttä. Hän häiritsisi seurusteluamme tuhansin keinoin.

"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan. Kun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veli Bysanttiin viekkaudella tai väkivallalla -- sinähän voit sen helposti tehdä -- sinä, keisarinna."

"Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa sinun olleen Belisariuksen oppilaana."

Silloin karahti Antonina tulipunaiseksi.

"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten, kuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee punastua."

Teodora loi leimuavan katseen ystävättäreensä.

"Taivas tietää", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, "ettei Belisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin hoviin.

"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet, jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään, eivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.

"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa vastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.

"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta jota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii."

"Onnekseni se muuttuu minusta vähitellen ikäväksi", sanoi Teodora itsekseen.

"Ja kuitenkin -- minä pelkään, että tämäkin on jo rikos Belisariusta vastaan. Oi, kuinka hän on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan hän vain ei olisi liian suuri tälle pienelle sydämelle."

-- Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Surkuteltava ihminen", ajatteli keisarinna, "hän on liian heikko nauttiakseen elämästään ja voidakseen olla siveä."

Silloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttö, tuoden suuren ruusukimpun.

"Häneltä!" kuiskasi hän keisarinnalle.

"Keneltä?" kysyi tämä.

Antonina katsahti juuri heihin, ja Agave teki merkin silmillään.

Keisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle kääntääkseen hänen huomionsa muualle.

"Ole hyvä ja vie tämä tuonne marmorimaljakkoon", sanoi hän.

Sillä aikaa, kun Belisariuksen puoliso täyttäessään keisarinnan käskyä, käänsi heille selkänsä, kuiskasi Agave:

"No häneltä, joka oli eilen koko päivän täällä luonasi kätkössä -- kauniilta Aniciukselta --" lisäsi rakastettava lapsi punastuen.

Mutta tuskin hän oli sanonut nämä varomattomat sanat, kun hän kovasti kiljaisten tarttui vasempaan käsivarteensa.

Keisarinna löi häntä vielä verisellä lansetilla kasvoihin.

"Minä opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita", kuiskasi hän vimmastuneena.

"Sinut suljetaan neljäksi viikoksi kehruuhuoneeseen -- heti -- etkä saa enää koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!"

Tyttö meni ulos itkien ja pitäen käsiään kasvojensa edessä.

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Antonina kääntyen toisiin päin.

"Hän pudotti pienen hajuvesipullon lattialle", sanoi Galatea nopeasti ottaen ylös matolle pudonneen pullon. -- "Hallitsijatar, tukkasi on valmis."

"Laske pukijanaiset sisään ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole hyvä ja silmäile sillä aikaa näitä runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin uusimmat runot apostolien elämästä. Se on hyvin mieltä ylentävä kirja. Varsinkin tämä kohta pyhän Stefanuksen kivittämisestä. Mutta lue itse ja sano sitten arvostelusi."

Galatea avasi pääovet selko selälleen ja etuhuoneesta virtasi sisään kokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja.

Muutamat siirsivät pois huoneesta jo käytetyt pukeutumistarpeet, toiset suitsuttivat hyvää hajua pienistä hehkuvista hiilipannuista tai pirskoittelivat ympäri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista.

Mutta useimmat puuhasivat keisarinnan ympärillä, joka nyt pukeutui täydellisesti.

Galatea otti keisarinnan päältä ruusunpunaisen aamuvaipan.

"Berenike", huusi hän, "tuo tänne purppurareunuksilla ja kultakoristeilla somistettu milesiläinen tunika. Tänään on sunnuntai."

Sillä aikaa kun näppärä vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan tukkaan, kiinnitti erittäin taitavasti siihen kultaneulan, jonka nuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora:

"Mitä uutta kuuluu kaupungilta, Delfine?"

"Sinä olet voittanut, hallitsijatar", vastasi kysytty polvistuen asettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. "Sinun värisi, siniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheriäiset."

"Mainiota", riemuitsi Teodora. "Olen voittanut vedossa kaksi sentneriä kultaa.

"Onko tietoja? Mitä? Italiastako?" huusi hän kirjeitä tuovalle palvelijattarelle.

"Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatar Gotelindikselta -- minä tunnen Gorgon-sinetin -- ja diakoni Silveriukselta."

"Anna tänne", sanoi Teodora, "minä otan ne mukaani kirkkoon. Peili, Elpis."

Nuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista, sileäksi kiilloitetusta hopeasta tehtyä levyä, jota reunustivat runsaasti helmillä koristetut kultakehykset. Levyä kannatti vahva norsunluinen jalka.

Elpis raukalla oli kova työ.

Hänen täytyi pukeutumisen kestäessä kääntää raskasta levyä levottoman hallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, että tämä aina voi nähdä kuvansa siinä. Jollei hän ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista liikettä, rangaistiin häntä.

"Mitä on kaupan, Zefyris?" kysyi keisarinna tummaihoiselta libyalaiselta vapautetulta tämän ojentaessa hänelle aamuhyväilyä varten kesyn kotikäärmeen, joka makasi pienessä korissa pehmeällä sammalella.

"Ei mitään erikoista", vastasi libylialainen, -- "tule, Glauke", jatkoi hän ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan ja piti sitä huolellisesti käsivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen vastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, että se heti laskeutui kauniisiin poimuihin. Sitten hän sitoi vaipan kiinni valkoisella vyöllä kiinnittäen sen toisen pään valkoisen olan yli kultasoljella, joka ennen oli esittänyt Venuksen kyyhkystä, mutta kuvasi nyt pyhää henkeä.

Glauke, erään ateenalaisen kuvanveistäjän tytär, oli useita vuosia tutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi hänestä monta tuhatta solidia. Hänellä ei ollut päivän mittaan muuta tekemistä kuin keisarinnan pukujen poimujen järjesteleminen.

"Hyvänhajuista espanjalaista saippuaa on taas saapunut", kertoi Zefyris.

"Uusi milesiläinen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptiläinen on taas täällä", jatkoi hän hiljaa, "kaupaten Niilinvettään. Hän sanoo, että se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo kahdeksan vuotta oli ollut lapseton -- --"

Huoaten kääntyi Teodora pois päin ja hänen kasvoilleen ilmestyi varjo.

"Käske hänen mennä pois", sanoi hän, "minulla ei ole enää toivoa --"

Tämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän näköinen.

Mutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti päänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.

"Lähetä tämä Aniciukselle", kuiskasi hän vanhukselle. "Erigone, koristeeni!"

Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen työpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.

Erigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina orjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen noihin kimalteleviin aarteisiin.

"Tahdotko vielä kesäsormuksesi, hallitsijatar?" kysyi Erigone.

"En", sanoi Teodora valiten, "niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut."

Erigone ojensi hänelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita.

"Kuinka hyvin", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat yhteen."

"Se on eräs Kleopatran koristeista", sanoi keisarinna välinpitämättömästi. "Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien sukupuun oikeaksi."

"Mutta sinä viivyttelet kovin kauan", huomautti Antonina. "Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin tänne."

"Niin, hallitsijatar", huudahti eräs nuori orjatar peloissaan, "aurinkokellon luona seisova orja huusi jo neljännen hetken. Kiiruhda, hallitsijatar."

Lansetin pistos oli vastauksena.

"Neuvotko sinä keisarinnaa?"

Mutta Antoninalle hän kuiskasi:

"Miehiä ei pidä opettaa pahoille tavoille. Heidän pitää aina odottaa meitä, me emme saa koskaan odottaa heitä.

"Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, että tahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan."

Hän yritti lähteä.

"Oi, Teodora", huusi Antonina hänelle, "älä unohda pyyntöäni".

"En", sanoi tämä äkkiä seisahtuen, "en tietystikään. Ja sinä saat itse nähdä määräykseni, että olisit aivan varma asiastasi", jatkoi hän hymyillen.

"Vahatauluni ja kirjoituspuikko!"

Galatea toi ne nopeasti.

Teodora kirjoitti ja kuiskasi sitten ystävättärelleen: "Sataman prefekti on vanha ystäväni, hän tottelee minua sokeasti. Lue, mitä olen kirjoittanut."

Prefekti Aristarkokselle keisarinna Teodora.

Jos Severinus, Boëthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan, niin pidätä hänet -- hätätilassa väkivalloin -- ja lähetä hänet minun huoneisiini. Hänet on nimitetty kamariherrakseni.

"Oletko tyytyväinen, rakas sisko", kuiskasi hän.

"Tuhannet kiitokset", sanoi tämä loistavin silmin.

"Mutta", huudahti keisarinna koetellen äkkiä kaulaansa, "pääasian olimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyvä ja anna se minulle. Se on tuolla."

Tämä meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pientä kultaista Mercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieressä.

Mutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan "Anicius". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi niiden päälle sinettisormuksellaan merkin.

"Tässä on taikakalu", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo.

"Ja tässä käsky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se lähtöhetkellä Aristarkokselle.

"Ja nyt", huudahti hän, "kirkkoon".

KAHDESKYMMENES LUKU.

Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa.

Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.

Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä, vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen sydämeen.

Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on olemassa henkilö, joka ymmärtää.

Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.

Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan ihmeellisesti.

Totilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden tuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti ihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti helposti ihmisten sydämet puolelleen.

Hän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi alhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla. Hänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille hänessä uinaileva raju voima -- sankarimieltä kertova -- joka ei tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat voitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa häntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen nykyisyyden rintaansa vasten.

Laulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon jumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana, goottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.

Hänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan ystäväänsäkin.

Julius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen luonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon. Tämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja tehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin kohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein synkältä kannalta.

Hänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus yli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua synkkämielisyydeksi.

Onnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen sieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että hänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä ankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.

Kuunnelkaamme hänen omaa kertomustaan prefektille.

"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.

"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen kertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin -- varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi -- hyvin pahasti, mutta sittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota et ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.

"Tuska, jonka tuotit minulle, on vähitellen muuttunut huoleksi sinun vuoksesi.

"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan sieluni pyhäköt -- vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat -- rupesin vähitellen säälimään sinua.

"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.

"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta. Uskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani minua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa on, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.

"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se, mikä olen.

"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni jäännöksiä.

"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt sinulle.

"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta ei sellaiseksi kuin sinä toivoit.

"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on pannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle, mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.

"Kuule, mitä taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja hämmästy.

"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi -- olin vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen -- ja hain käsiini vanhan kestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.

"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa. Huomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja isänmaan ystäväksi.

"Mutta hänen tyttärensä on helmi.

"Olit ennustanut oikein.

"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia tai Virginia olisi ollut edessäni.

"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.

"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa alla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.

"Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma ruumiille.

"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta kaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia lausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa valtaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana aaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili ylimaailmallinen tuli.

"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen elämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä kai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen kohtalot.

"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli hänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja hartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin kirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon ja luostarin.

"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta kultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän alituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.

"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan, pakanallisen maailman lapsi.

"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan äidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana pakkona.

"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran sieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.

"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot määrää.

"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät, että minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät selittämättömänä sekasortona.

"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen melkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen, mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.

"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.

"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista toivoa.

"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian verivihollisina.

"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet suostumaan avioliittoon kanssani.

"Mutta minä kiitän, -- sanonko Jumalaa vai sallimusta -- ettei niin käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei juuri välittänyt --

"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.

"Rakastin häntä syvästi, -- mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.

"Kerran kuudennella hetkellä -- aurinko paistoi tukahduttavasti -- lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.

"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.

"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja, kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.

"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen oman.

"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä hiljaa kuin olin tullutkin.

"Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenikään.

"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden onneni vuoksi.

"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa vieroittaa minua ystävästäni.

"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin, kiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on onnellinen kanssamme.

"Seuraavana päivänä palasin Napoliin noutamaan häntä.

"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle rakkaudestani.

"Hän saisi nähdä hänet ja itse arvata asian.

"Tullessamme huvilaan emme löytäneet Valeriaa sisältä.

"Vein Totilan puutarhaan -- Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja -- me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niitä vasemmalla kädellään.

"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti. Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön eteen.

"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. -- Tajusin nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.

"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.

"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.

"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.

"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.

"Säästä minua jatkamasta kertomustani.

"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä kieltäytymisen oppi saanut minussa, että -- häpeän tunnustaa sitä -- sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä ilosta ystäväni onnen tähden.

"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa.

"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun iloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa isältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän pitää Totilaa vain barbaarina.

"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän ei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi hänen rajatonta onneaan.

"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan toiseen tarkoitukseen.

"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin hänet Totilan omaksi.

"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän kieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen kuolemattomaksi.

"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla -- rakkauden tuska on tehnyt minusta miehen.

"Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta."

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Jätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme mieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin ihanilla rannoilla.

He lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat erään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa germaaniheimoa vastaan.

Totila jäi seisomaan ja ihailemaan kaunista työtä.

"Kuka on tuo keisari", kysyi hän ystävältään, "tuolla voittovaunuissa, siivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans."

"Hän on Marcus Aurelius", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa.

"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset miehet, jotka vetävät vaunuja?"

"Ne ovat germaanikuninkaita."

"Mutta mitä heimoa?" kysyi Totila edelleen. -- "Kas, siinähän onkin kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'."

Ääneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja meni sitten nopeasti portin läpi.

"Marmoriin hakattu valhe", huudahti hän katsellen taakseen. "Tuo imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen merikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!"

"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa", sanoi Julius miettiväisesti. "Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne hallitsee?"

Totila pysähtyi.

"Meidän jälkeemmekö?" kysyi hän ihmeissään.

"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät hallitsevana kansana."

"En tiedä", sanoi Totila lähtien hitaasti matkaa jatkamaan.

"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja makedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat. Luuletko gooteille käyvän toisin?"

"En tiedä", sanoi Totila, "en ole koskaan ajatellut asiaa.

"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla, jolloin kansani" -- hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella tuota ajatusta loppuun saakka.

"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän kuin -- kuin kuolemaa."

"Se on sinun tapaistasi, Totila!"

"Ja sinun tapaistasi on kiusata itseäsi ja muita sellaisilla unelmilla."

"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet todellisuudeksi.

"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten useimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.

"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman tuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä, olet barbaari, kansani vihollinen?"

"Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti. "Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo? Katsele toki ympärillesi.

"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin meidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.

"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa ja suojelusta.

"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu roomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan, ihanamman kuin koskaan on ollut."

"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras kansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja maailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.

"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän välillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa."

"Sinä kumoat lempiajatukseni."

"Se on unelma."

"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen sinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille."

"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja barbaarien välille ei voida rakentaa siltaa."

"Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymmärrä, kuinka voit elää, kuinka sinä minua --"

"Älä puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli suuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan se onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani hyväksi.

"Pyhä usko, joka jo nyt -- ja vain se voi sen tehdä -- yhdistää roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen sieluni -- tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni -- on saanut nämä ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.

"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen kristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani hyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.

"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.

"Senvuoksi voin itse vielä elää, vaikka näen kansani kuolleen.

"Elän ihmiskunnan hyväksi, se on kansani."

"Ei", huudahti Totila vilkkaasti, "sitä en koskaan voisi tehdä.

"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota sieluni voi hengittää.

"Miksi emme voisi kestää ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa.

"Mitäpä persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta.

"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin käynyt.

"Me kukoistamme vielä täysissä nuoruudenvoimissa.

"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni sitä nähkö.

"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.

"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju taistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien, kaikkien ja minun ensimmäiseksi."

Nuorukainen oli puhunut lämpimästi ja innostuneesti.

Hän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he olivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.

"Ystäväni", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, "kuinka tuo innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy meidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun --"

"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää. Jos sellainen taistelu puhkeaa.

"Sinä luulet, että se vaikuttaisi lamauttavasti ystävyyteemme. Eikö mitä.

"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla ystäviä.

"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa täysissä aseissa."

Julius hymyili.

"Minun ystävyyteni ei ole niin julmaa laatua, sinä villi gootti. --

"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti eikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.

"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä ainoastaan yhtä kansaa --"

"Vaiti, ystäväni", huudahti Totila, "missä on ihmiskunta, josta uneksit.

"En näe sitä. Näen vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia.

"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa ihmiskuntaa en tunne.

"Minä palvelen ihmiskuntaa siten, että elän kansani hyväksi.

"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen syntynyt.

"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan yleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.

"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin goottilaiset tunteet.

"Minä voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyllä.

"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän valtiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.

"Meillä on teiltä paljon oppimista -- mutta minä en vaihtaisi gootteja toiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.

"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin heidän hyveitään."

"Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen."

"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää ole olemassa.

"Muuten en olisi Napolin merikreivi.

"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla, joilla ei enää ole omaa kansaa.

"Jokaisen, joka on elävän kansan jäsen, täytyy ajatella samoin kuin minä."

Julius oli hetken aikaa vaiti.

"Ja jos niinkin on, -- olen onnellinen.

"Ehkä kadotan maani, periäkseni taivaan.

"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole täällä alhaalla.

"Se ikävöi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin täällä."

"Pysähdy, Julius", sanoi Totila jääden seisomaan keihääseensä nojaten.

"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja elää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää voimieni mukaan.

"Sinun taivaaseesi en voi enkä tahdokaan seurata sinua.

"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi -- mutta minulla ei ole niissä osaa.

"Sinä tiedät", lisäsi hän hymyillen, "että olen pakana -- parantumaton pakana, kuten Valeriani -- Valeriamme.

"Oikeaan aikaan muistinkin hänet.

"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman olennon maan päällä.

"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti etelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet Valeriuksen puutarhaan.

"Se olisi huono puutarhuri", sanoi hän hymyillen, "joka unohtaisi kukkansa. Voi hyvin -- minä poikkean oikealle."

"Kerro minulta Valerialle terveisiä. Lähden kotiin lukemaan."

"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!"

"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!"

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille.

Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.

Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.

Siellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.

Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs, istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.

Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.

"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.

"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat sanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden rakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja sitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.

"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen vesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä sain.

"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisi Rakelin poika.

"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi."

Mutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa päätänsä.

"Jochem, Rakelin poika, poikani -- minä sanon sinulle, luovu kosinnastasi."

"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa sanaakaan Jochemia vastaan?"

"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät omaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.

"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso tuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille."

Ja hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen esiripun, joka oli huoneiden välillä.

Hiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti sisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.

Laajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö oudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.

Näky oli hurmaavan kaunis.

Laskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla olevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta korvien taakse.

Tuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä harhailivat kaupungin ja meren yli.

"Tummansinisiksi kuin meri" oli runoilija Piso noita silmiä sanonut. --

Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen kieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:

"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin saapuu päivä, mi sen itkut lopettaa?"

"Sen itkut lopettaa?" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä, joka piteli harppua akkunalla.

"Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikö hän ole rakastettava kuin ruusu Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen ruumiissaan ei ole mitään vikaa."

Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme hiljaista koputusta.

Mirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi ahtaita kiertoportaita alaspäin.

Jochem meni akkunan luo ja hänen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyjä.

"Haa, kristitty, Jumalan kiroama", sähisi hän ja puristi kätensä nyrkkiin.

"Siellä on taas tuo vaaleaverinen, hillittömän ylpeä gootti.

"Isä Iisak! Onko hän se kruunuhirvi, joka sopii sinun naarashirvellesi?"

"Poikani, älä puhu pilkallisesti Iisakille!

"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva. Hänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä."

"Mutta kenties Juudan helmi ajattelee häntä."

"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa, joka on pelastanut hänet suden kidasta.

"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella, joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään ja rintaliinan hänen hartioiltaan -- missä oli silloin Jochem, tätini poika, joka häntä saattoi?

"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin."

"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele väkivallan miekkaa."

"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen kanssansa.

"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan isänsä syliin.

"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen askeleitaan."

"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen, tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan."

"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?"

"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.

"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.

"Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten."

Kiivaasti hypähti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan.

"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia? Keisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksi Herran temppelin.

"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin. Voi, voi sinua."

"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista haistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?

"Eivätkö ne paina yhtä paljon ja eivätkö ne kiillä yhtä kauniisti?"

"Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa."

"Entä sinä itse! Etkö sinäkin ole uskottomien palveluksessa?

"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita avaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän mennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä linnaa?"

"Sen teen", vastasi vanhus ylpeästi, "ja uskollisesti aionkin vartioida yöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak, Rubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule tämän portin läpi.

"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin vankeudesta.

"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen kansansa kaikkiin maan ääriin.

"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit kaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan useita julmia lakeja.

"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos roomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla varoillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja sen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret sakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.

"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut askelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä viimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi Siionin kukkuloilla.

"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran, hakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.

"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon palvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin juutalainen."

"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä uskollisuudestasi", sanoi Jochem lähtöä tehden. "Minusta tuntuu, että se päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia vaimokseni -- viimeisen kerran.

"Kenties, isä Iisak, olet silloin hiukan nöyrempi."

Hän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään tapasi Totilan.

Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi solakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan huoneeseen.

Mirjam tuli aivan hänen jäljessään.

"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä silmäripsiään, "ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.

"Hän rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit äskettäin.

"Olen hankkinut valkoisia narsisseja.

"Niiden tuoksu on suloinen."

Hän vaikeni.

"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen sen pöydälle. "Missä on isäsi?"

"Herran siunaus levätköön kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen huoneeseen.

"Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen vaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam otti seinältä.

"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne tietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?"

"Kiittääkö?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen häneen tulisesti. "Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut kiitollisuuden velkasi."

"Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun syvälle silmillensä. "Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.

"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä nähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on iskenyt silmänsä Mirjamiin.

"Sanokaa suoraan, jos teiltä vain puuttuu rahaa -- minä autan mielelläni."

"Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra", vastasi vanhus levollisesti.

"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee jonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi."

Hän laski kätensä ystävällisesti tytön kiiltävän mustalle tukalle.

Kosketus oli hyvin hiljainen.

Mutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen, pannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä. Hän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen juureen.

Tämä peräytyi hämmästyneenä.

Mutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. "Anteeksi, -- ruusu vain putosi jalkoihisi."

Hän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa takaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen suurempaa huomiota.

"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti ojentaen Totilalle kukkakorin.

"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Olen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän haluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään käytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua."

"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?" huusi vanhus. "Tuo hänet tänne. Täällä hän on hyvässä kätkössä."

"Ei", huusi Mirjam, "ei tänne, ei, ei".

"Miksi ei, kummallinen lapsi?" kysyi vanhus nyreissään.

"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen -- tällainen huone -- se ei käy päinsä."

"Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella mennessään. "Aion tehdä salaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi."

Hän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä. Hän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi yksin.

Kauan aikaa hän seisoi liikkumattomana ja silmät ummessa samalla paikalla.

Vihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi silmänsä.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun ensimmäiset säteet.

Ne leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin selustalle.

Mirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin.

Sitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen kypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa vasten.

Hän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut vastustaa haluaan -- hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän vavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin hehkuvaan otsaansa.

Vähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti katsellen ympärilleen.

Sitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.

Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu:

"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tytär Siionin, sun vaivas vaimenee?"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä Porta capuanasta.

Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.

Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua -- niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi -- olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko.

Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset illallisen jälkeen.

Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.

Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus.

Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu.

Totila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.

Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.

Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.

Kun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.

"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.

"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua hänen syleilystään.

"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meitä olemaan onnellisia.

"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."

"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."

"Miksi et, rakas hullu?"

"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni, vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten sinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei kestä kauan -- sinä et tule onnelliseksi."

"Etkö siis ole onnellinen levätessäsi rinnoillani?"

"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin rikos tai vääryys.

"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät eniten vedä minua puoleesi.

"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo sielusi, josta sydämeni on ylpeä.

"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki pikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun läheisyydestäsi.

"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt häntä valonsa täydessä loistossa.

"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai teeskenneltyä.

"En voi nauttia tämän hetken onneakaan -- se on vääryydellä hankittu eikä siis voi kauan kestää."

"Ei, Valeria, eikä niin saa ollakaan.

"Olen aivan samaa mieltä kuin sinä.

"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä sitä kauemmin.

"Olen tullutkin lopettaakseni sen.

"Huomenna, huomenna heitän valepukuni ja kerron isällesi asian suoraan."

"Tämä päätös on paras, sillä --"

"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti äkkiä syvä ääni ja luolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan takaisin tuppeen.

"Isäni!" huudahti Valeria hämmästyneenä, mutta rohkealla mielellä.

Totila pani käsivartensa hänen vyötäisilleen puolustaakseen aarrettaan.

"Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten käskevästi kädellään.

"Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa vasten. "Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla."

"Röyhkeä gootti!"

"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän salaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna loppunut."

"Onneksesi kuulin sen.

"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan tahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.

"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi maksaa viekkautesi.

"Päätöksesi pelasti henkesi.

"Mutta pakene nyt, sillä sinä et saa enää koskaan häntä nähdä." --

Totila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen häntä.

"Isä", sanoi hän levollisesti mennen miesten väliin, "kuule lastasi.

"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se on jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on elämäni elämä.

"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille ilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä miehestä."

"Enkä minä koskaan hänestä", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan käteen.

Nuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä pystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja vartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin kaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.

"Valeria, lapseni!"

"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista askeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini menetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.

"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että tarvitsisin häntä puhumaan puolestani.

"Salli ainakin hänen muistonsa nyt tehdä se.

"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle hetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen ja laski sydämellesi -- kuten itse olet usein sanonut -- onneni arvokkaimpana testamenttinaan." --

Valerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä ja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen rinnassa kiivas taistelu käynnissä.

Vihdoin hän sanoi:

"Valeria, olet tietämättäsi lausunut tärkeitä sanoja.

"Tekisin väärin, jos salaisin sinulta sen, mitä aavistaen mainitsit.

"Kuule siis, mitä äitisi minulle kuolinhetkellään puhui.

"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut aikoja sitten vapauttaneet.

"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa minulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'

"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme tyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus Herralle.'

"'Valeriani valitsee jalosti -- lupaa minulle, että annat hänet miehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'

"Lupasin sen pitäen hänen vapisevaa kättään omassani. --

"Mutta en koskaan anna tytärtäni barbaarille, Italian viholliselle, en, en!"

Ja heilauttaen kiivaasti kättään hän riistäytyi irti tyttärestään.

"Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius", sanoi Totila.

"Ainakin olen minä lämpimin roomalaisystävä koko kansastani.

"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin meidänkin vaarallisimmat viholliset -- bysanttilaiset."

Se oli sana paikallaan.

Sillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjasta Bysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.

Hän oli ääneti, mutta hänen silmänsä katselivat tutkien nuorukaista.

"Isäni", sanoi Valeria, "lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria.

"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina -- niin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.

"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää hänestä -- sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.

"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten itse, onko valintani ollut jalo vai ei."

Hän tarttui isänsä käteen.

"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä.

Vanhus huokasi.

Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa.

"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.

"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.

"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän lupaukseni."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Muutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan lähettilään.

Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen menneiden aikojen tapahtumia -- he olivat opintotovereita, kuten ennen on mainittu -- syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen päälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat siirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia pelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.

"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä", päätti Cethegus kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "että kauheat kertomukset Ravennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti keksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan rauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.

"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli turmella kaiken.

"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut pitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.

"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma korsikalainen -- joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään aavistamatta, mistä syystä -- luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän olikaan.

"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui vähitellen kansa ja senaatti."

"Mutta sinä", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman barbaarien kostolta -- unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman, etupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää."

"Hallitsijatar, -- naisparka!" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat hänen olla valtaistuimella."

"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti. "Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen valtaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten voisin tehdä", lisäsi hän viekkaasti.

Mutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi lähettilääseen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi hän, "miksi teeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin."

"Mitä tarkoitat?" kysyi bysanttilainen hämillään.

"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettä Berytuksessa ja Ateenassa.

"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai keskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen johtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta ja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.

"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi muuttanut."

"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja Justinianus --"

"Tahtoo tietysti kaikin mokomin säilyttää barbaarien vallan Italiassa."

"Se on totta", sanoi kaunopuhuja hämillään, "mutta voi sattua tapauksia --"

"Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "älä viitsi enää syöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.

"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas ollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.

"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.

"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla valtaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä päämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.

"Minun ei tietenkään pitäisi saada tietää, mitä keisari aikoo.

"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun kerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo."

Ilkeä ja katkera hymy väreili lähettilään huulilla.

"Keskustelutaitosi on yhtä osuva kuin Ateenassa", sanoi hän myrkyllisesti.

"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen, Prokopius toinen ja sinä vasta kolmas."

Silloin Syphax astui sisään.

"Hunnutettu nainen", ilmoitti hän, "odottaa sinua Zeus-salissa."

Iloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi prefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:

"No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi."

"Niin, mutta itsellesi", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos.

"Saat vielä katua pilkkaasi, kopea mies", ajatteli bysanttilainen.

Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin veistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun puetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean vaippansa hilkan.

"Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus hämmästyneenä, "mikä tuo teidät luokseni?"

"Kosto", vastasi käheä, ruma ääni ja ruhtinatar meni hänen luokseen.

Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat. Häntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti vuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna. Hän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.

Jäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha, että Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.

"Kostoko?" kysyi hän. "Kenelle?"

"Sen saat sittemmin tietää.

"Suo anteeksi", sanoi hän koettaen tyyntyä, "että häiritsen teitä.

"Ystäväsi Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikö olekin?"

"On. Mistä sinä --"

"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään", sanoi hän välinpitämättömän näköisenä.

"Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Minähän laskin hänet sisään puutarhaportin kautta.

"Nuo molemmat ovat siis päättäneet tavata toisensa täällä.

"Minun ei pitäisi aavistaa sitä.

"Mutta mitä asiaa heillä on minulle?"

"En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.

"Voin kukistaa tuon naisen -- Teoderikin tyttären -- ja minä tahdon sen tehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?"

"Ahaa, Petros-ystävä", ajatteli prefekti, "nyt tiedän jo, mitä sinulla on Amalasuntan kanssa tekemistä.

"Mutta katsokaamme, kuinka pitkällä he jo ovat."

"Gotelindis", sanoi hän arvellen, "sinä tahdot kukistaa hallitsijattaren -- sen kyllä uskon -- mutta epäilen, voitko sen todella tehdä."

"Kuule ja päätä sitten, voinko sen tehdä.

"Hän on murhauttanut nuo kolme herttuaa."

Cethegus kohautti olkapäitään: "Monihan sitä epäilee."

"Mutta minä voin sen todistaa."

"Tuskin", arveli Cethegus epäillen.

"Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tiedät.

"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet talooni.

"Kuten tiedät, oli hän serkkuni -- minähän olen baltien sukua. -- Hän kuoli käsiini."

"No, mitä sairas houraili haavakuumeessaan."

"Ei hänellä ollut haavakuumetta.

"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei päässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet kuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki."

Cethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. "No, mitä hän sanoi?"

"Murhaaja oli", sanoi Gotelindis terävästi, "isaurilainen palkkasoturi, eräs Rooman vallitustöiden työpäälliköitä. Hän sanoi: prefekti Cethegus lähetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin luo."

"Kuka paitsi sinua kuuli tunnustuksen?" kysyi Cethegus vaanivasti.

"Ei kukaan. Eikä kukaan saa siitä tietää mitään, jos autat minua. Mutta jollet --"

"Gotelindis", keskeytti prefekti, "älä viitsi uhkailla. Se ei sinua auta.

"Saat nähdä, että sinä vain sillä ärsytät minua, mutta et voi pakottaa.

"Hätätilassa voin laskea asian julkisen oikeuden käsiteltäväksi. Sinä olet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi yksin -- olit kyllin varomaton myöntämään, ettei tunnustusta kukaan muu kuullut -- ei saa kukistetuksi häntä eikä minua.

"Sinä et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan. Korkeintaan voit hyvällä saada minut puolellesi, jos pystyt todistamaan, että minulle on siitä hyötyä.

"Ja sitäpaitsi hankin sinulle erään liittolaisen.

"Tunnethan sinä Petroksen, ystäväni."

"Hyvin, jo useita vuosia."

"Sallitko, että kutsun hänet osalliseksi keskusteluumme?"

Hän palasi työhuoneeseensa.

"Petros, nainen on ruhtinatar Gotelindis, Teodahadin puoliso.

"Hän tahtoo puhua meidän molempien kanssa.

"Tunnetko hänet?"

"Minäkö? En. En ole koskaan nähnytkään häntä", vastasi kaunopuhuja nopeasti.

"Hyvä on! Tule mukanani."

Kun he olivat saapuneet Zeus-saliin, huusi Gotelindis Petrokselle:

"Terve tuloa, vanha ystävä. Hauska nähdä sinua pitkistä ajoista."

Petros oli ääneti.

Cethegus seisoi kädet selän takana ja nautti bysanttilaisen valtiomiehen ällistyksestä.

Kiusallisen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Siinä näet, Petros, että olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia metkuja.

"Mutta älä nyt ole noin alakuloinen, vaikka viekkautesi tulikin ilmi.

"Te molemmat olette siis tehneet liiton kukistaaksenne hallitsijattaren.

"Te tahdotte saada minut apulaiseksenne.

"Minun täytyy sitävarten saada tarkat tiedot aikomuksestanne.

"Kenet aiotte asettaa Amalasuntan valtaistuimelle?

"Sillä tie ei ole vielä Justinianukselle vapaa."

Molemmat olivat vaiti. He ihmettelivät itsekseen sitä, että prefekti oli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi:

"Teodahadin, puolisoni, viimeisen amelungin."

"Teodahadin, viimeisen amelungin", toisti Cethegus hitaasti.

Sillä aikaa hän punnitsi mielessään kaikkia mahdollisuuksia.

Hän mietti, että Teodahad, josta gootit eivät erityisesti pitäneet ja jonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan bysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi loppuisku aikaisemmin kuin hän tahtoisi.

Hän mietti, että hänen täytyisi joka tapauksessa koettaa pitää itäroomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja hän päätti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyistä asiaintilaa ja samalla Amalasuntaa.

Kaiken tämän hän oli silmänräpäyksessä ajatellut, punninnut ja päättänyt.

"Kuinka aioitte panna suunnitelmanne toimeen?" kysyi hän levollisesti.

"Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyväksi uhaten muutoin syyttää häntä murhasta."

"Ja jos hän kieltäytyy?"

"Niin täytämme uhkauksemme", sanoi Petros, "ja lietsomme goottien keskuuteen myrskyn, joka --"

"Maksaa hänelle hengen", huudahti Gotelindis.

"Kenties maksaa kruunun", sanoi Cethegus.

"Mutta se ei silloin joudu Teodahadille.

"Sillä jos gootit valitsevat kuninkaan, ei sen nimi ole Teodahad."

"Se on totta", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.

"Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi paljon vastenmielisempi kuin Amalasunta.

"Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teidän puolellenne, kannatan Amalasuntaa."

"Hyvä on", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, "siis taistelu meidän välillämme alkaa. Tule, Petros."

"Hiljaa, ystäväni", varoitti bysanttilainen.

"Kenties Cethegus muuttaa mielensä luettuaan tämän kirjeen."

Hän ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut Amalasuntalta Justinianukselle.

Cethegus luki. Hänen piirteensä synkistyivät.

"No", tuumi Petros ivallisesti, "vieläkö aiot puolustaa kuningatarta, joka on määrännyt sinut itsesi tuhottavaksi.

"Mitä sinusta tulisi, jos hän saisi suunnitelmansa täytäntöön, eivätkä ystäväsi pitäisi sinusta huolta."

Cethegus tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Kurja", mietti hän. "Ikäänkuin se minua huolestuttaisi.

"Ikäänkuin hallitsijatar ei olisi oikeassa.

"Ikäänkuin voisin hänelle siitä suuttua.

"Mutta hän on varomattomuudessaan tehnyt sen, mitä minä vasta Teodahadin taholta pelkäsin. Hän on tuhonnut itse itsensä ja uhkaa suunnitelmiani. Hän on pyytänyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne tulevat, tahtoi hän tai ei.

"Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, näyttelee keisari suojelijan osaa."

Hän kääntyi näköjään hyvin liikutettuna lähettilään puoleen ja antoi kirjeen takaisin.

"Ja jos hän panisi päätöksensä täytäntöön, jos hän jäisi valtaistuimelle -- kuinka pian voisivat joukkonne ehtiä tänne?"

"Belisarius on jo matkalla Sisiliaan", sanoi Petros ylpeänä siitä, että oli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, "viikon kuluttua hän voi jo olla Rooman edustalla."

"Mahdotonta", huudahti Cethegus tosissaan hämmästyneenä.

"Siinä näet", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sillä välin antanut kirjeen, "että se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu sinä ennen häntä."

"Ja herrani ja keisarini nimessä pyydän minä sinua auttamaan itseäni goottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa.

"Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun voitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle -- senaattorin arvon Bysantissa."

"Onko se mahdollista?" huusi Cethegus.

"Mutta teidän liittoonne ei tämä suuri kunnia houkuttele minua niin paljon kuin vihani kiittämätöntä kohtaan, joka palkaksi hyvistä töistäni uhkaa elämääni. --

"Oletko varma siitä", kysyi hän huolissaan, "ettei Belisarius heti laske maihin?"

"Rauhoitu, ystäväni", hymyili Petros, "minä hänet tänne kutsun silloin, kun aika on tullut.

"Mutta ensin on Teodahad saatava Amalasuntan sijalle."

"Hyvä on", ajatteli Cethegus, "kun voitetaan aikaa, voitetaan kaikki.

"Eikä bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan aseissa olevan Italian etunenässä."

"Olen liittolaisenne", sanoi hän, "ja luulen saavani hallitsijattaren taipumaan omin käsin panemaan kruunun puolisosi päähän.

"Amalasunta luopuu valtikasta."

"Sitä hän ei koskaan tee", huusi Gotelindis.

"Kenties. Hänen jalomielisyytensä on suurempi kuin hänen vallanhimonsa.

"Vihollisensa voi tuhota heidän hyveidensäkin avulla", sanoi Cethegus miettiväisenä.

"Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar", sanoi hän lopuksi hiukan kumartaen.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen odottavalla kannalla.

Hän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua saavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa kutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti puhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties hän menettäisi henkensäkin.

Vain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet hänelle suojaa.

Hän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin puolin ennen ratkaisevaa hetkeä.

Cetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän kylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja katakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli, pitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.

Hän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston saapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti sitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän ystäviä.

Hän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia, amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita, kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi Grippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen lupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.

Tämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään vastaan -- eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista muka valtiolle vaarallisina -- mutta kuningattaren täytyi hankkia itselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän verikostoaan vastaan.

Hän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien ja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa. Heidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi Arahad.

Hän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän tarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. --

Eräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja tytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.

Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle levollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar edestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen ihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi hänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.

"Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen. "Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa."

"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin", sanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.

"No, sano edes, mitä sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia vastaan."

"Ei mitään muuta kuin etten häntä rakasta."

Kuningatar ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan.

"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä naimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja -- mikä sinun silmissäsi oli luultavasti huono puoli" -- hän lisäsi katkerasti -- "roomalainen".

"Ja siitä huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin."

"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin sinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota."

Matasuntan kauniit huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.

"Turhaan! Minä kutsuin sinut takaisin --"

"Sinä erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!"

"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis, jalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi ylhäisin.

"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu valtaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat auttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä -- sinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?"

"Siksi, etten häntä rakasta."

"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär -- sinun on uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi."

"Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä, "eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan sydäntäni." --

"Niinkö minun tyttäreni puhuu?

"Katso minua, hullu lapsi.

"Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin.

"Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylhäistä, mainitsevat he minun nimeni.

"Olen saavuttanut ihanimman, mitä elämä voi tarjota, enkä ole --"

"Koskaan rakastanut. Tiedän sen", sanoi hänen tyttärensä huoaten.

"Tiedätkö sen?"

"Tiedän, se oli lapsuuteni kirous.

"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.

"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän rakkautta, jota häneltä puuttui.

"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen lämpimän sydämensä."

Amalasunta seisahtui hämmästyneenä:

"Sinä olet hyvin rohkea."

"Olen tyttäresi."

"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin -- näyt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana -- sinä rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi johtuu."

Matasunta punastui ja oli ääneti.

"Puhu", huusi vihastunut äiti, "tunnusta tai kiellä se!"

Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän ollut koskaan ollut.

"Tahdotko sinä kieltää totuuden? Oletko sinä pelkuri, amelungien tytär?"

Ylpeästi tyttö kohotti katseensa. "En ole pelkuri enkä kiellä totuutta. Niin, minä rakastan."

"Ketä, onneton?"

"Sitä ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan."

Hän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää urkkia.

"Hyvä on", sanoi hän, "tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle."

"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein hyväni. Sille tahdon minä uhrata."

"Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on epäkuninkaallista. Katso, sinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin tuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi."

"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun naisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen."

"Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?"

"Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi."

"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole minkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?"

"En, äiti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siitä, melkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit' ei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan minun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani, jotka ovat sitten säilyneetkin.

"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut sydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti."

"Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syypää.

"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen hukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden."

Hän tarttui tyttärensä käteen.

Matasunta veti kätensä pois katkerasti hymyillen.

"Äiti, älä käytä väärin tätä pyhää sanaa. Sinun rakkautesi!

"Et ole koskaan rakastanut.

"Et minua, et veljeäni, et isääni."

"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!"

"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä toivoit valtaistuimen perillistä.

"Ajattele isäni hautaa ja --"

"Lopeta jo", käski Amalasunta.

"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan kruunuun.

"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja löysimmekin kuningattaren."

"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani."

"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.

"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.

"Ei sinua itseäsi ole uhattu -- sinun puolestasi uhraisin kaikki -- valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa, sydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan uhraa rakkauttani, en, en, en!"

Hän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin suojellakseen rakkauttaan.

"Voi sinua!" sanoi kuningatar kiukuissaan, "sinä itsekäs, sydämetön lapsi!

"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten esi-isiesi kruunusta -- sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä etkä äitisi kehoitusta -- hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!

"Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi.

"Tällä hetkellä lähdet sinä seurueinesi Ravennasta.

"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen puolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.

"Kreivi Arahad saattaa sinut sinne.

"Pois luotani. Aika taltuttaa sinut."

"Minutko", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, "ei iäisyyskään!"

Ääneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat koskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.

"Vallanhimo", sanoi hän itsekseen. "Ei, vallitseva tunteeni ei ole vallanhimo.

"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin kruunua.

"Tunnen voivani uhrata elämäni, kruununikin, jos kansani onni sitä vaatii.

"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?" kysyi hän itseltään pannen vasemman kätensä epäillen sydämelleen.

Hänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli huoneeseen.

"No", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, "tuotko huonoja uutisia?"

"En, tekisin vain yhden kysymyksen."

"Minkä kysymyksen?"

"Kuningatar", alkoi hän juhlallisesti, "olen palvellut isääsi ja sinua kolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen, barbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia, joka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän hallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja lempeä.

"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja Symmachuksen -- kuten luulen viattoman -- veren vuotavan. Mutta he kuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina. Minun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään. Mutta nyt --"

"Entä nyt?" kysyi kuningatar ylpeästi.

"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko sanoa, oppilaaltani --"

"Kyllä sen voit sanoa", huudahti Amalasunta lempeämmin.

"Suuren Teoderikin jalolta tyttäreltä pientä sanaa, myöntävää vastausta.

"Jos sinä voit myöntävästi vastata -- minä rukoilen Jumalaa, että voisit -- niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin saakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa."

"Ja jollen minä voi?"

"Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon jäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille."

"Mitä aioit kysyä?"

"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla, kun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua vastaan tehtiin tuo kamala syytös.

"En uskonut tietoa -- minä riensin tänne Tridentumista. --

"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen puhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.

"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja levoton -- enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. -- Sana sinun huuliltasi poistaa kaikki nämä sumut."

"Mitä pitkistä puheista", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin selustaan, "sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää."

"Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sinä syytön kolmen herttuan kuolemaan?"

"Ja ellen olisi -- eivätkö he ole kuolemaa hyvin ansainneet?"

"Amalasunta, minä pyydän sinua sanomaan: olen."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us