Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala (part 1 of 3)

Suomalaisen kirjallisuuden historia I: Kalevala

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTYORIA I

Kalevala

Kirjoittanut

JULIUS KROHN

Weilin ja Göös, Helsinki, 1885.

Saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpapalkinnon 1881.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Johdanto. I. Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta. I. Kalevalan yhtenäisyys. II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan. III. Väinämöinen. IV. Ilmarinen. V. Pohjan neito. VI. Lemminkäinen. VII. Aino. II. Kalevalan runoin löytöpaikat. I. Kalevalan runot Suomen kielen alueella. II. Kalevalan runot Vironmaalla. III. Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin. I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa. a. Lappalaisissa. b. Volgan ryhmässä. c. Perman ryhmässä. d. Ugrilais-ryhmässä. II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa. a. Samodejeissa. b. Tatareissa. c. Mongoleissa. III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germaanilaisessa heimokunnassa. IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa. IV. Kalevalan synty. I. Missä Kalevala on syntynyt? II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa? I. Sampojakso liitteineen. II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat. III. Lemminkäis-runot. IV. Kullervon runot. V. Aino-jakso. III. Milloin syntyi Kalevala? IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen? V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan. Oikaistavia. Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joita varten olin tutkinut Kalevalan niin hyvin kaunotieteellistä arvoa kuin myös syntymishistoriaa. Siinä tämän teoksen alku. Sittemmin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli julistanut kilpapalkintoja annettavaksi 50-vuotisjuhlansa johdosta, rupesin kirjoittamaan luentoni uudestaan, uudistettuin laveampain tutkimusten perästä. Määrä-ajaksi valmistui ainoasti kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa vertauksista muiden kansojen taruihin. Työn laveus ja myöhemmin tarpeelliseksi nähty perinjuurinen tutkimustavan muutos, joka taas teki kaikkein runovarain läpikatsomisen välttämättömäksi, ovat sitten viivyttäneet lopullisen valmistumisen tähän saakka.

Pitkä, välillä kulunut aika, myöhemmin käsille tulleet uudet runovarat ja varsinkin yllämainittu tutkimustavan muutos ovat tehneet, että olen havainnut koko joukon erehdyksiä 1881 saakka painetuissa arkeissa. Useimmat niistä olen uudesti painattamalla poistanut, mutta muutamat pienemmät ynnä pari myöhempiinkin arkkeihin sattunutta erehdystä ainoasti huomauttanut tähän liitetyssä oikaisuluettelossa.

Mitä kaunotieteelliseen osaan tulee, moitittaneen kenties, etten sitäkin ole kokonaan muodostanut käsikirjoitusten perustukselle. Mutta mielestäni on Kalevala nykyisessä muodossansa -- annas olla että siihen Lönnrot'inkin käsi on johonkin määrään vaikuttanut -- jo niin vakaunut, ettei sitä taideteoksena sovi arvostella muuten kuin juuri tämmöisenään. Paitsi sitä on Lönnrot kokoonsovittaessaan, järjestäessään ja lisiä sekaanpannessaan ainoasti jatkanut ja täydentänyt kansanlaulajain oman työn, samaan henkeen ja tapaan kuin he itse, niin että kaikki on pysynyt tosikansallisella pohjalla.

Sitä puutetta suuremmalla syyllä sopinee moittia, ettei tässä ole sanallakaan mainittu vanhan runomittamme synnystä. Mutta tieto, että maisteri Borenius'ella on sitä koskeva perinpohjainen teos tekeillä, on estänyt minua, siksi kun oli liian myöhään.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön! Luonnollisesti en voi toivoakaan, että kaikki, mitä siinä on lausuttu, on saava vakinaisen, pysyväisen talletuspaikan tieteen aarrekammiossa -- jäähän uutismaahan aina kiviä ja kantoja, jotka vastaisen paremman viljelyksen on poistaminen. Mutta kuitenkin, kaikitenkin lienee minulla syy toivoa tästä sitä hyötyä tieteelle sekä isänmaalle, että se on niin hyvin ansioittensa kuin virheittensä kautta virittävä suurempaa intoa kansamme vanhan ikiperinnön kaikinpuoliseen, perinjuuriseen tutkimiseen. Siinä on oleva paras palkka kaikesta vaivasta.

Lopussa pyydän saada kiittää kaikkia, jotka tavalla tai toisella ovat olleet minulle avulliset: etupäässä maisteri A. Boreniusta, joka Lönnrot'in venäjänpuolisten runokeräelmäin järjestämisellä on tehnyt noiden ylen tärkeäin todistuskappaleitten käyttämisen mahdolliseksi ja arvokkaalla kirjoituksellansa Suomen Kuvalehdessä 1873 on ensin johtanut ajatuksen runoin leviämisen oikeaan suuntaan. Suullisia neuvoja ja selityksiä kielitieteen ja muinaistieteen alalta olen saanut provessoreilta E. Aspelin'ilta, O. Donnerilta sekä A. Freudenthalilta. Nimi- ja asialuettelon on minulle hyväntahtoisesti tehnyt neiti A. Winter.

Helsingissä Marrask. 29 p. 1885.

JOHDATUS.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirjan? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän kirjallisuuden historiaksi, kenties pikemmin kurjallisuuden historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? -- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvillisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, josko kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen että

Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteitten kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme Kalevala satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan laulu-runojemme ihana kukkasketo.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta.

I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevalan-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen Steinthal,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eri luokkaan: erinäisiin, liitännäisiin sekä yhtenäisiin epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Servialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavein jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeinmainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattava. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjasta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalat ja tämän maailman kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin työt ja toimet ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-aate höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiansa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikisoki ympäriviskattuja ja hajotettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungenruno (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Franskalaisten laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä on oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eri-osat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan "kentiesi", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljännekö ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi peri-aatteeksi osoittaen kertomuksen siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty K. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimeinkin on nykyään provessori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin "osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä suhteessa olemme saaneet Vironmaalta, Siellä ovat epilliset runot ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä; mutta yhtähyvin Pihkovan läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän laulamansa katkelmat ovat yhden "vanhan, sangen pitkän laulun sanoja" (vana, väga pika laulu sonad)[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä josko suuri osa virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen samallaista nimen-omaista, yleistä todistusta laulajien suusta; kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puoleen, että "paraimmiltakaan laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon".[11] Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas "on sangen harvat runot, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa",[12] jossa seikassa toki luulisi ilmautuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä, Ja yhden tai toisen runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta kokonaisuudesta. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat aina viittauksen: "siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä", taikka: "siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta".[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen itse vastaa,

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko on, kertoma-runon luonteen vaatimuksesta, tapahtunut teko, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailman kokonaisuudessa; siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistyttävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinolla voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset ikään kuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on silminnähtävästi Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan omaisuudeksi. Alkuna tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten pyrintö, saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijan-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaehtoisesti tehty; molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osallansa ja suloinen sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulaunut, ja sen alla piillyt, molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä, Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:

Mik' on Pohjolan eleä, Kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siin' on kylvö, Siin' on kasvu kaikellainen, Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen keskustaan, käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtein; sillä välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä Sammon ryöstölle. Loppuna on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.

Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä suurta, täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret kertomarunoelmat oikeastaan sankarirunoelmia. Useammissa (Odysseiassa, Roland'in laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita, vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan sodasta yleiseen, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille. Samaten on Niebelungenlied'issä Sigfried päätoimintaa kannattavana henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu, koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta suuremmalla syyllä vielä olisi sille nimi "Wäinämöinen" voinut tulla, sillä tämän mahtavan laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pää-aineena ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä. Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi. Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville, takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa, Wäinämöinen oli luotu suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. -- Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros, jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä syövästä, urohia unhottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti olla, jos ei jumala, kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta epillisen runouden luonne vaati, ettei se synty tulisi vaan sivumennen mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommalla voimalla, ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin päätapauksen ensimmäistäkin alkua edellä; ne näkyvät siis olevan ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia tosin saattavat meidät kohta in medias res, keskelle niitä oloja, joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä sitä vastaan on myöskin yksi runo Sigfriedin synnystä ja kasvatuksesta ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä kerran kepeämmin "huoahtaa", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim. Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen ajan esirippua ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.

Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa. Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo sitoo sen kiinteästi Sammon itse syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin, taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa, sen kautta runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa. Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolanretkensä on taas toinen side hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, ja siinä se käyttää välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mielialaa peittävän kuoren läpi. Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän pahanteko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.

Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä toiminnan kulkua, jälkimmäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas enemmän kuin mikään muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta, hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma ilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen Vischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa epoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa Niebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta jylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on ilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen kaikkivaltiaasen voimaan?

Sisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin vahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon, jotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepittäessä on samassa ollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta kaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot "kudotut toisiinsa", Castrénin sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy se yhteys, jota yksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansanepoksessa löytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä viittauksista.

Tietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimen-omaan osallisuudestansa luomisessa:

Omat on meret kyntämäni, Kalahauat kaivamani, Mäet mullermoittamani, Kivet luomani kokohon. Olin ma miesnä kolmantena Ilman pieltä pistämässä, Taivon kaarta kantamassa, Taivoa tähittämässä.[15]

Sittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja joutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta tilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi täten osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli jättänyt yhden koivun

"Lintujen lepeämiksi, Kokon ilman istuimiksi".[16]

Näin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta kertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus selvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on myös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille, jossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen silloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus, jonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo taas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää sen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen katsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa vielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta kysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen ylpeästi:

"Saattanen Sammon takoa, Kun olen taivoa takonut, Ilman kantta kalkutellut!"[18]

Tämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä muotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.

Lemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: "Aika on Ahtia sanoa". Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat runot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi, vaan keskeyttävät suurempaa kokonaisuutta, jossa ne sivutapauksena ovat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas Sammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen hyökkäävälle Lemminkäiselle:

"Oi sie lieto Lemminkäinen! Pettelit oman emosi: Sanoit et käyväsi sotia Kuunna kymmennä kesänä Kullankana tarpehella, Hopeankana halulla".[19]

Tämä nuhde viittaa sitä ehtoa, jonka Lemminkäisen äiti pani pojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi turvapaikkaa; näin muodoin näkyy että toinen käynti Saaressa ei ole erinäinen katkelma.

Mutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemista; sillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu osoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin näyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runoin kanssa.

Tässä esiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siihen, että Kalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkia sivutapauksia läpi käypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus. Yhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano sankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä yhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten Kalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä kieltävät läpikäyvää aatetta, koossa-pitävää yhteyttä. Nämät puutteet toimeenpanossa ovat kolmea laatua: ristiriitaisuuksia, samojen asiain kertominen pari kertaa ja viimein osien liika paisuminen kokonaisuuden suhteen.

Ristiriitaisuuksista ovat useammat sangen tuntuvat ja haitalliset. Ensimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi, jumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa lepäävältä äidiltänsä; ja 47:sä runossa taas tulee hänelle Ilman impi vastaan, ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän sukulais-suhteensa, eipä edes jonkunlainen tuttavuus heidän välillänsä. -- Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa. Untamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka sitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös isänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy aiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee Kullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole tapahtunut.

Sangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on kerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun semmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen toisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa, reki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä, oraa noutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä painetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim. Lemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja samasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat esiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän kodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus kerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen yhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö rantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21] silminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.[22] Koivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas uudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään käen hyväksi.[23] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta toistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon vaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla, itsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka aurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei tämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[24] sillä melkein aivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun tahtoo Sammon ryöstää.[25] Likeistä sukua niinikään ovat toisella kerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan vaskivuoreen.[26] Nämät jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet eivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin rikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin ovat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin paikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.

Haitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin Kalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus. Tosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen suuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin ainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee kuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten vähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti rehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin näkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista, tuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että Kalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös useammissa sen osissa antaa sangen suurtakin syytä moitteesen. Päätapauksen alku- ja keski-osa valmistavin sivutapauksineen eivät näet ole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen tärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan Sampo-retki ynnä sen jälkeisen lopputaistelun kanssa on saanut ainoasti kymmenen osaksensa.[27] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse tässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan vaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei mene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta ristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti toimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta kuvaavassa 36:ssa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen Untamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt kerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä ennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan 8:lla, sano kahdeksalla värssyllä.[28] Hyvin oudon vaikutuksen tekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan, valmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä nähdessä jännittyy kireimmälleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon kauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin uupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla! Vielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu, noilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään todellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa esimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa nauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella voimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän huomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin ponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta ja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle koko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi (haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden maailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta siitä puuhasta -- ridiculus mus! -- tavallinen vene! -- Tietysti ei näin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta yhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen arveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska se myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.

Muutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja luonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat välttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta. Interdum dormitat ipse Homeros! oli jo muinais-ajalla yleisenä lauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin runoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet ristiriitaisuuksia;[29] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja kuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikin käydä toisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti suullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille aloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta aina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareista liittyy yhteen. Kuinka paljon tilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin, kun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon kirjoittamaan, satunnaista mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän ja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinkin tarkasti kaikki paikat hakisi läpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein toisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön ja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa sangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma joku miespolvi ennen tai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset, ovat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot ja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta runopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asiain näin ollen tulisi pikemmin ihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavan yhteydenhengen voimaa, joka kuitenkin siihen määrään, pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki koossa.

Mutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei voi Kalevala edes vetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten sankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös Niebelungenlied'issä on taiteellinen suhteellisuus verrattomasti paremmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka luonnollisena selityksenä, että mainituista runoelmista jälkimmäinen tiettävästi,[30] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän vaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat kansanrunot ainoasti kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, ei runoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi pitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa ainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toiseensa, niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja ko'ota niihin kaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet".[31] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä Kalevalan kokoonsommituksessa; siinä on kansatieteellinen tarkoitus ollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on Kalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut sankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja toista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta. Yhtähyvin ei olisi osien epäsuhtainen laveus sittenkään ollut mahdollinen saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa noudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua enimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä jo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi tukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen välitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman perinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää uudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään muotoon.

Pää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava kokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse kansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin: ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon sijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on suhteellisesti liian niukasti kuvattu. Mutta päätapauksen alkupuoli, joka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat erinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka yksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina hetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat suuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan historiassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat toisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi, Odysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita Saksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja Niebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena olevaa peri-aatetta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet sulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään mahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Taikka olisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi sitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös ohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä ole ainoasti rauhanhetkiä taikka että se kansa, jonka nyt arkipäiväisissä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin kykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä omassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja Hirvenpyytäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi ja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantavat sekaan välitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauheus tulee sitä loistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut kumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon ryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin, on se suunnitelmansa toimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen sankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen kannikan.

Näin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa. Koko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä Kreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä suurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen peri-aatteena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla itäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein näkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim. kuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,

Kutsui Pohjolan kokohon, Urohot asehinensa Nuoret miehet miekkoinensa, Pään varalle Wäinämöisen.[32]

Luulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista urhotöistä -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin käypi, koska, Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän

Pani joukon jousihinsa, Laittoi miehet miekkoihinsa; Latoi miehet laivahansa, Sata miestä miekallista, Tuhat jousella urosta.[33]

Mutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoin kuin myös Wäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan käyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Sama ilmiö Kullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä nyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja luonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin voi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen Kalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka hengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi halveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen jäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[34] Kullervon sotariemua,[35] Wäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[36] viimein vielä veneenkin ikävöimistä sotaan.[37] Kenties olikin vanhempina aikoina Sampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa täydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[38] -- sen nimi on Kalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: "Isosi soti-oronen sotitielle sortukohon!" Mutta eräässä toisinnossa[39] tapaamme me näiden rivien sijasta: "vaollensa vaipukohon kyntö-aikana parasna!" Sitä vastaan kirous veljen osasta: "veljesi veno punainen kohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!" kuuluu siinä: "veljesi sotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!" Sattumus vaan on näissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman muodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin ja paljon suuremmassa määrässä on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan ollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa menetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti urhollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se soti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen käskyläisnä. Koko se ala sen kautta menetti sen perikuvallisen loisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki parhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä edelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen seuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelmaa. Lieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi, Kalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö suunnitelma alkuperäänsäkin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi meillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen muoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan yhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi, samassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti toimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmassa puuttuu taiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.

II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[40]

Osaksi puuttuvan täydellisyytensä suunnitelmassa palkitsee kuitenkin Kalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa suhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän vaikutuksen.

"Tässä virtaa", lausui Grimm,[41] "edessämme runoelma, joka, jos mikään, on puhdas epos, esitystavassaan koreilemattomana ja sen kautta sitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia taikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja lauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää, mielekästä luonnon tajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään muualla paitsi Indian runoissa".

Samoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[42] "Entäs aineen suoritus! Se on niin erin-omainen, ettei voi olla suomatta korkeinta kunnioitusta kansalle, jonka kuvausvoima on niin monimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta kertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia rajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä-luovalla voimalla elävän todellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot, elävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin veistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän asukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden pienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä niin hyvin sankarein luonteissa, kuin myös tapauksissa kaikin puolin esiintuotu".

Enemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi kiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[43] "Vanhusten suusta", sanoo hän, "on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja täysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme unohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei tuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole tosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos maalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on lupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin Iliadin vertaiset ansionsa ja voi se vaatia itselleen sijaa maailman viidentenä kansanluomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian Mahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungen-lied'in rinnalla".[44]

Etevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet tämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä, elävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa runoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden kokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella taiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme mestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta verrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossian'in lauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien luonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä haamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa vai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi, kuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään tapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin liikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten kautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on aivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein suorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto ovat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa yhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa perus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan vaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin epillinen, ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat Venäläisten ja Servialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka elävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka millekin mestariteokselle; mutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin erinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän, koko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta ei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi kokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään katkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki maalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole taidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin syvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti esitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa runollisuutta vailla. "Se on tavallisesti", käyttääksemme saksalaisen tutkijan Vischer'in sanoja, "sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan köyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen saakka".[45] -- Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden, osinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten kertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta laveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus! Kaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme silmillämme, me kuulemme korvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on ollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.

Tässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut laulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä kansallis-ylpeyttä se olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin puolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta meidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se yksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia sangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain jaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös ylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain tarkastuksesta.

Kertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen mukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään näyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan selvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa Kalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä. Mutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja silloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.

Kertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on vanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:

Lauloi vanha Wäinämöinen: Järvet läikkyi, maa järisi, Vuoret vaskiset vapisi, Paaet vahvat paukahteli, Kalliot kaheksi lenti, Kivet rannoilla rakoili.[46]

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:

Nousi tuulet tuulemahan, Säät rajut rajuamahan; Kovin läikkyi länsituuli, Luoetuuli tuikutteli, Enemmän etelätuuli, Itä inkui ilkeästi, Kauheasti kaakko karjui, Pohjoinen kovin porasi. Tuuli puut lehettömäksi, Havupuut havuttomaksi, Kanervat kukattomaksi, Heinät helpehettömäksi; Nosti mustia muria Päälle selvien vesien.[47]

Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:

Souti seppo Ilmarinen, Souti lieto Lemminkäinen, Souti kansa kaikellainen: Lyllyivät melat lylyiset, Hangat piukki pihlajaiset, Vene honkainen vapisi; Nenä hyrski hylkehenä, Perä koskena kohisi, Vesi kiehui kelloloissa, Vaahti palloissa pakeni.[48]

Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä, mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko kirja. Niin esim. kerrotaan kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:

Tautia tavattomia, Nimen tietämättömiä; Alta lattiat lahoovi, Päältä peite märkänevi.[49]

Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:

Ve'en velliksi seoitti, Tarpoi nuotan tappuroiksi, Kalat liivaksi litsotti.[50]

Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti kutoo, istuen taivaan kaarella:

Suikki sukkula piossa, Käämi käessä kääperöitsi, Niiet vaskiset vatisi, Hopeinen pirta piukki, Neien kangasta kutoissa, Hopeaista huolittaissa.[51]

Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:

Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmisvyöllä; Virkku juoksi, matka joutui, Reki vieri, tie lyheni, Jalas koivuinen kolasi, Vemmel piukki pihlajainen.[52]

Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin aljetaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:

Pani vanhat soutamahan, Nuoret päältä katsomahan; Vanhat souti, päät vapisi, Eipä matka eistykänä. Pani neiot soutamahan, Sulhot ilman istumahan; Neiot souti, sormet notkui, Eipä matka eistykänä. Pani sulhot soutamahan, Neiot ilman istumahan; Sulhot souti, airot notkui, Eipä matka eistykänä.

Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:

Jopa joutui puinen pursi, Pursi juoksi, matka joutui; Loitos kuului airoin loiske, Kauas hankojen hamina.[53]

Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavalliset orjat palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut ei tyydyttäneet hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän, niin että

Tuli tuiski ikkunasta, Säkenet ovesta säyhkyi, Tomu nousi taivahalle, Savu pilvihin sakeni,

ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[54]

Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa paikassa, niin nimittäin että, antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee "pienen pilven pohjosessa;" sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:

Saari kaukoa näkyvi, Etähältä häämöittävi; Havukoita haavat täynnä, Koivut kirjakoppeloita.

Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa suuruudessa:

"Jo tulevi Pohjan pursi, Satahanka hakkoavi; Sata on miestä soutimilla, Tuhat ilman istumassa".[55]

Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi, tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[56]

Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi asettauta kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroilleen astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmi-elävänä esiin, kuin noissa kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin "sanoi ja nimesi" y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan draamalliseen muotoon, osoittaen itsensä ainoasti puheissa. Tämmöisistä paikoista ovat Lemminkäisrunot yli muiden rikkaat (esim. molemmat puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa karhunpyynti-runoa. Tämä viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo vuosisatoja on jaetuilla rolleilla näytetty karhunpeijais-juhlissa, jopa monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, "ilveilty" kansan huviksi.

Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös että runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa ei Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän runottaremme luomisille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi. Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa toisistansa. Diomedeen teot aivan hyvin sopisivat Ajax'inkin tehtäviksi j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä, suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia yksilöitä.[57]

Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti. Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle. Kalevalassa taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen-ihanata, herttaisen suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.

Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa runossa kanteleen syntymisestä!

Istui immikkö aholla, Nuori neitonen norolla; Ei se impi itkenynnä, Ei varsin iloinnutkana; Ilman lauloi itseksensä, Lauloi iltansa kuluksi, Sulhon toivossa tulevan, Armahansa aikehessa.[58]

Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru kadonneesta rakkauden onnesta:

Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä poloinen poika, Miten olla, kuin eleä; Istun yön eli makoan, Äijä on yötä, tunti tuhma, Vaivoja, matala mahti. Ikävät on iltaseni, Apeat on aamuseni; Ei ole iltoja ikävä, Ei apea aamujani; Ihanaistani apea, Apeainen armaistani, Mure mustakulmaistani. Jo vainen ijällä tällä Use'in minun utuisen Keski-öisissä unissa Koura tyhjeä kokevi, Käsi vaalivi valetta Kupehelta kummaltakin!"[59]

Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia, kuin miehen ja vaimon välisestä rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:

Pian juoksi matkan pitkän, Pian juoksi, jotta joutui: Mäet mätkyi mennessänsä, Norot nousi, vaarat vaipui, Ylähäiset maat aleni, Alahaiset maat yleni.[60]

Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla huolellisuudella hän sitten hakee, jättämättä pienimpääkään paikkaa:

Kivet syrjähän sysäsi, Kannot käänti kallellehen, Kisut siirti tien sivuhun, Haot potki portahiksi.[61]

Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet jälleen virkoamaan kuoleman unesta.

Huomatkaamme kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

"Äitiseni, armaiseni, Minun kaunis kantajani! Itketkös sinä minua, Koska kuulet kuolleheksi?"

Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava vastaus:

"Et älyä äidin mieltä, Arvoa emon sydäntä! Itkenpä minä sinua, Kun sun kuulen kuolleheksi; Lumet itken iljeniksi, Iljenet suliksi maiksi, Sulat maat vihottaviksi, Vihottavat viereviksi. Mit'en itkeä ilenne, Itkeä inehmisissä, Itken saunassa saloa, Saunan lauat lainehille".[62]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa viimeisessä neuvossa:

"Kuules vielä, kun sanelen, Kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, Tulet toisehen talohon, Emoa elä unoha! Emopa sinun elätti, Imetti ihanat rinnat Ihanasta itsestänsä; Monet yöt unetta vietti, Monet atriat unohti, Tuuvitellessa sinua, Vaaliessa pienoistansa".[63]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös yleensä Kalevalaa läpikäyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys. Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim. Germanein taruissa tuo "kotkan piirustaminen" vihollisen selkään,[64] tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[65] Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä, että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerjinnyt siihen tuntuvasti vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka 12:llä vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa) kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta tappelusta janostuneet Niebelungit yhtä hyvin tässäkin juovat kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä vastaan on yhtä surkea kuin naurattava kuulla Wäinämöisen voivotuksia Pohjolan rannalla:

"Onpa syytä itkeäni, Vaivoja valittoani; Kauan oon meriä uinut, Lapioinnut lainehia. Tuota itken tuon ikäni, Kun ma uin omilta mailta Näille ouoille oville; Kaikki täällä puut purevi, Kaikki havut hakkoavi, Joka koivu koikkoavi, Joka leppä leikkoavi; Yks on tuuli tuttuani, Päivä ennen nähtyäni".[66]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[67] ja johonkin määrään myös Kullervon valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen talosta.[68] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut sisään, oikeastaan toiseen tarkoitukseen sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen pilanteko.[69] Tämä osoittaa itseänsä meidän runoissamme kahdessa erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim. Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti hurjasti kulkien, ajaa rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle. Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita, asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksi mainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpaisetkin yhtähyvin, noudattaen todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka "verevä", Kullervo on "hivuskeltainen korea", Tuonen ukko on "kolmisormi", Tuonen akka "koukkuleuka", Manalan tyttö "matala ja musta." Toiselta puolen taas saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän "kultaisille kutrisille", samoin että hänen silmänsä ovat "meren vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset", silloin kun Pohjolan emäntä, hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan "mursi mustoa haventa".

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita. Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen, siinä tilaisuudessa, kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen, sitä myöten kuin hän niillä somittaa itseänsä, Ilmarisen tullessa Sammon taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille, sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli kuvapiirroksilla kaunistettu:

Heponen sulalla seisoi, Varsa vaapui lappealla, Susi ulvoi suoverolla, Karhu karjui naulan tiessä.[70]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja, vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on "havuhattu, naavaturkki", hänen puolisonsa Mimerkki "siniviitta, punasukka;" Kullervo on "sinisukka", "kullan solki". "kengän kanta kaunokainen". Joskus harvoin vaan on ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä. Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä jatketut sanoilla:

Tinatuppi, vyö hopea, Parta kullan palmikoissa, Pää kullan ripalehissa.[71]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies, joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silmin nähtävä; edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa ettei tuo kääpiö-jättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

Pani haahen haljakkahan, Punaisehen pursipuolen, Kokat kullalla kuvasi, Hopealla holvaeli. Nosti päälle purjepuunsa, Veti puuhun purjehia, Veti purjehen punaisen, Toisen purjehen sinisen.[72]

Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:

Pani kuusi kukkulaista, Seitsemän sini-otusta Vempelille viekumahan, Rahkehille raukumahan. Kantoi tuohon karhun taljan, Istuaksensa isännän, Kantoi toisen turskan taljan Kirjokorjan katteheksi.[73]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se valmistetaan häitä varten.[74]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita. Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla; Pohjolan pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin; jopa näemme joskus hongissakin hopea-oksia, kuusissa kulta-omenia. Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla "Kuuttaren kutomat", hopeat "Päivättären kehreämät".

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menettänyt samalla taidolla kuin Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen, metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja, luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla; sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroillensa. Osaksi ilmautuvat ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin yhteydessä jonkun teon kanssa. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa kanssa. Pohjolan neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

Ohoh kultaista kylästä! Nurmet alla, pellot päällä, Keskellä kylä välillä, Kylän alla armas ranta, Rannassa rakas vetonen; Se sopivi sorsan uia, Vesilinnun vieretellä.[75]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä: ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

Kasvoi otso kaunihiksi, Yleni ylen ehoksi: Lyhyt jalka, lysmä polvi, Tasakärsä talleroinen, Pää levyt, nenä nykerö, Karva kaunis röyhetyinen.[76]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa ei ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista, paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

Rauta vellinä viruvi, Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana.[77]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvannollisia lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän luonnon-käsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

Kieli laski lausehia, Kuin on sälkö sääriänsä, Ratsu jalkoja jaloja.[78]

Morsiamen kutomisesta kehutaan häävirsissä:

Niin sen piukki pirran ääni, Kuin käki mäellä kukkui; Niin sen suihki sukkulainen, Kuin on portimo pinossa; Niin sen käämi käännähteli, Kuin käpy oravan suussa.[79]

Vieraitten vaatteuksesta on hää-lauluissa sanottu:

Kaikk' on kansa haljakassa, Niinkuin metsä huutehessa, Alta niinkuin aamurusko, Päältä niinkuin päivän koite.[80]

Itse morsian puolestansa:

On kuin puola puolikypsi, Niinkuin mansikka mäellä, Tahi kuin käkönen puussa, Pieni lintu pihlajassa, Koivussa koreasulka, Valorinta vaahterassa,[81]

Saajanaisen kauneus taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:

Saajanaisen sirkut silmät, Niinkuin tähet taivahalla; Saajanaisen kuulut kulmat, Kuni kuu meren-ylinen.[82]

Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:

Niin on mieli miekkoisien, Autuaallisten ajatus, Kuin on vellova vetonen Eli aalto altahassa; Niinpä on poloisten mieli, Kuin on hanki harjun alla, Vesi kaivossa syvässä.[83]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvannolliset lempisanat, joissa erittäin nuoret tytöt mainitaan kaikellaisilla rakasten elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi, perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska esim. neito puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvaan niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni Jesus-poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi. Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin alistuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä, kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista luonnon-ihmisestä ei semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi, milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi, vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle kuinka maa on raivattava pelloksi, kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa myös ihmisen omasepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

"Mit' itket, ihana koivu, Puu vihanta vierettelet, Vyöhyt valkea valitat?"

Siihen vastaa surullinen koivu:

"Vajauttani valitan, Kun olen osaton raukka, Tuiki vaivainen varaton Näillä paikoilla pahoilla. Osalliset, onnelliset Tuota toivovat alati: Kesän kaunihin tulevan, Suven suuren lämpiävän. Toisin vaivainen varoan: Kuoreni kolottavaksi, Lehtivarvat vietäväksi. Use'in minun utuisen, Use'in utuisen raukan Luokseni lähenteleivät Lapset kerkeän keväimen, Veitsin viisin viiltelevät Halki mahlaisen mahani; Paimenet pahat kesällä Vievät vyöni valkeaisen, Ken lipiksi, ken tupeksi, Kenpä marjatuohiseksi! Use'in minun utuisen, Use'in utuisen raukan Allani tytöt asuvat, Lehvät päältä leikkelevät, Varvat vastoiksi sitovat! Use'in minä utuinen, Use'in utuinen raukka Kaadetahan kaskipuiksi, Pinopuiksi pilkotahan; Kolmasti tänä kesänä Miehet allani asuivat, Kirvestänsä kitkuttivat Mun poloisen pään menoksi, Heikon henkeni lahoksi. Se oli ilo kesästä, Riemu suuresta suvesta; Ei ole talvi sen parempi, Lumen aika armahampi. Jopa aina aikaisehen Mure muo'on muuttelevi, Pääni painuvi pahaksi, Kasvot käypi kalveaksi, Muistellessa mustat päivät, Pahat ajat arvellessa. Siitä tuuli tuskat tuopi, Halla huolet haikeammat; Tuuli vie vihannan turkin, Halla kaunihin hamehen; Niin minä vähävarainen, Minä koito koivu-raukka Jään aivan alastomaksi, Varsin vaattehettomaksi Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan".[84]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla! Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta, kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan, on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää pitkävetoisuutta.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu yhteen. Tällä tavoin "runomitan tahti ja kieli välin yhdistyvät, välin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä innoittaen liittonsa luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista".[85] Tämän kautta saapi vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi, säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa väsyttävimmän ikävyyden merkin.[86]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista kauneutta; me olemme vertailemisella muiden kansain luomiin samalla alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä? Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin, vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa, joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä vieras aine ei voi olla mikään muu, kuin se, jonka Rosencrantz on katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on keksinyt Kalevalalle nimen "loitsu-epos_". Yliluonnollisuuksia ja loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa, yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera-lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme Odysseiassa suunnatonta Polyphemos-jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi useampia Odysseyn kumppaleita "alakärsiksi". Mutta kaikki nämät ihmeet ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[87]

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kun syntyi, venyi vuotta seitsemän sataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa Pohjolassa taas on niin avara, että:

Kukko kun laessa lauloi, Ei sen ääni maahan kuulu; Penin haukunta perässä Ei kuulu ovehen asti.[88]

Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:

Hämehessä häntä häilyi, Pää keikkui Kemijoella; Päivän lenti pääskyläinen Härän sarvien välillä; Kuun juoksi kesä-orava Häpähästä hännän päähän, Eikä päähän pääasytkänä, Ensikuussa ennättänyt.[89]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia. Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti, päivän pimensi; niin-ikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessa pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[90] Onpa myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen yliluonnollisessa mallivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[91] Tuon jättiläislinnun lentäessä:

Yksi siipi vettä viisti, Toinen taivasta tapasi; Kourat merta kuoppaeli, Nokka luotoja lotaisi.

Hau'illa taas oli:

Kieli kahta kirvesvartta, Hampahat haravan varren, Kita kolmen kosken verta, Selkä seitsemän venettä.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti kuvattu, kotka

Kivastihe vielä kerran -- Siivet välkkyi valkeana, Silmät selvänä tiilenä -- Saipa hau'in kynsihinsä, Nosti suuren suomuhauen Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei vielä asettunut samassa:

Ei vesi ve'elle tullut Hau'in suuren suomuloista; Ilma ei ilmalle hajaissut Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman, syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen taulapalasen viskaamisella mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva rikkoutuu -- niin nämät teot eivät nyky-aikana voi huvittaa muualla kuin lapsikammarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, "laulamisen", vaikutus hyvin useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamisessa, Osmotar samaten tavallisen oluen keitossa; koska Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, ennen kun miehuulliseen, rehelliseen tappeluun ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan täyttää teljot "laulamallansa", siis olemattomalla väellä[92] -- niin menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan viehättävyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röykkeätä Joukahaista,[93] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[94] ja raudan manaus.[95] Sama myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[96] Ilmarisen emännän karjaluvut[97] y.m.m. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.

Oikeastaan, "jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet pitämään kauniina", ei pitäisi Kalevalan loitsimisten laajemmassakaan käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja ojentaen näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa. Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä, samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa; erotus oli vaan siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään, enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa, vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin tunnusti jumalain olevan voimakkaampain häntä itseään, vaikka kyllä hän useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä. Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti, itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan, niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan erotus ei ole ylimalkaan vielä kehinnyt selväksi suomalaisessa muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin orjain, ilman omaa ehdottansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettua käskyä. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tenhokkaampia taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[98]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä yhtähyvin suomalaisen muinais-uskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä se asia juuri onkin! -- Siksi että me emme ole lapsuudesta asti semmoiseen katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta muodostunut kauneuden aistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on, suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolellensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kamoksuttavat. Mutta yht'-äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa kanssa -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarassa maailmassa, nautinto, johonka päästäksemme me toisten mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuottamatta. Lähin tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin, jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään, mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomiset.

III. Wäinämöinen.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

Noita syntyjä syviä, Muinaisia muisteloita, Joit'ei laula kaikki lapset, Ymmärrä yhdet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[99] Joskus ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[100] sekä Tuonen neidon[101] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten viisaan Nestor'in ja kiveräneuvoisen Odysseen yhdistettynä yhdeksi ja samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät, eivät olekaan yhtä vakinaiset; toinen on Wäinämöinen monin puolin luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen? Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin ilmoittaakin yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta, ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita, tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnistään lähettää kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä keskenkasvamattomilla siivillään.[102]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli. Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

Laulelevi, taitelevi Noita syntyjä syviä, Muinaisia muisteloita, Joit' ei laula kaikki lapset, Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja varmana voitosta. Röykkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta, ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röykkeytensä ja ylenkatseensa myöskin sanoilla:

"Vähä on miehen nuoruuesta, Nuoruuesta, vanhunesta; Kumpi on tieolta parempi, Sepä tiellä seisokahan, Toinen tieltä siirtykähän!"

Hänen vaatimukseensa kirvoittamiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

"Mitäpä minusta onpi Laulajaksi, taitajaksi? Ain' olen aikani elellyt Kotipellon pientarilla".

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön. Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

"Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon; Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia, Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihini, luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä. Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään tyydytä Wäinämöistä:

"Muistatko vielä enemmin, Vai jo loppuivat lorusi?"

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle geologollisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi valheeksi.

Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:

"Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani. Oi sie vanha Wäinämöinen, Lähde miekan mittelöhön!"

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

"En noita pahoin pelänne, Miekkojasi, mieliäsi, Tuuriasi, tuumiasi; Vaan kuitenkin, kaikitenkin Lähe en miekan mittelöhön Kerallasi, kehno raukka!"

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöistä alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt alkuperäisestä ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen toimeen saamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä masentuu koko Joukahaisen röykkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa, vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä "ihastui ikihyväksi" ja päästi Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä, Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen lupaus on hänessä sytyttänyt rakkauden kipinän; tämä on hänessä syttynyt sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi, samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa, ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtein voi nähdä yhtään "hienohelmaa", ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly. Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa, vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka hänet jokensa yli saattaa!

Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi, häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista, että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta, jo tuntuu jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla nukuttelee, kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä Wellamon neidot asuu, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä, Menetettyään hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä ole muuta kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä uiksenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:

"Enkä tuota tunnekana, Arvoa, älyäkänä, Kumpi kuoloksi tulevi: Nälkähänkö nääntyminen, Vai vetehen vaipuminen!"[103]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja itkee, parkuu siitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa, kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta ei tällä tarjomuksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä kosjomaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren, kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä pilkkaa laskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle. Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja! Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä; hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan sopimattomain hänen ijällensä:

Siinä kielsi Wäinämöinen, Epäsi Suvannon sulho Vanhan nuorta noutamasta, Kaunista käkeämästä.[104]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateudetta osaa onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun Vipunen on hänet niellyt kitanansa; rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin keinoihin, tehdäkseen oloansa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että tämän täytyy päästää hänet irti.

Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu Wäinämöinen nyt tästä lähtein aina niissä runoissa, jotka kertovat Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos he tuodaankin esiin, niin se tapahtuu yksistään sillä tarkoituksella, että Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamisen kautta, loistaisi sitä kirkkaammin. Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta, hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:

"Jo minä terällä tällä Vaikka vuoret poikki löisin, Kalliot kaha jakaisin!"[105]

Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee, mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:

"Laulettihin laitettaissa Saatavan sotivenettä, Tuovan täyteni eloa, Alustani aarteina; Ei ole sotahan saatu, Eloteillen ensinkänä".[106]

"Muut purret, pahemmatkin", jatkaa pursi vielä, "saavat yhä sotaa käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten sammakkoin ja lintuin asuntona!" Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon yritykseen!

Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle; Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa, sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta. Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen todisteeksi kosio- ja Samporunoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosio-runoissa ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saadaksensa itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eikä huoli apua kansaltaan. Nyt sitä vastaan asian laita on peräti muuttunut; nyt on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa, kerrotaan sankarien teot melkein yksin-omaisesti; muu nimetön, tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekorationina. Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden heikkouden rinnalla sankarein voima ilmautuisi sitä suurempana, jalompana.

Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä hirmuiseen haukiin ja seisahtuu kesken kulkua. Silloin Lemminkäinen ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä ylös ja lausuu pilkkaellen:

"Kaikk' on mieheksi kyhätty, Pantu parrankantajaksi, Sataluvulle lisäksi!"[107]

Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen sivaltaissaan

Miekka murskaksi mureni, Eipä hauki tiennytkänä.

Vasta kun Wäinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.

Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin kumppaneilleen helistettäväksi.

Soitti nuoret, soitti vanhat; Nuoret soitti, sormet notkui, Vanhat soitti, päät vapisi; Ei ilo ilolle noussut, Soitto soitolle ylennyt.[108]

Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:

"Oi te pojat puol'-älyiset, Tekin tyttäret typerät, Sekä muu katala kansa, Ei ole teissä soittajata!"

Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä räminä:

Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Soitto julmasti sorisi.[109]

Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runollinen, kaikkea kauneutta ihaileva luonteensa on jo aivan runoelman alusta tullut viitatuksi. Muistakaamme kuinka hän kaskea kaataissansa jätti yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[110] Nyt on hänen runolahjansa kehkiynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja helähyttää soittonsa kieliä, silloin

Jo kävi ilo ilolle, Tuntui soitto soitannolle, Laulu laululle tehosi.[111]

Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa, voidaksensa nauttia tätä ihmettä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,

Kellen ei itkuksi käynyt, Kun oli ääni kummanlainen, Kenen syäntä ei sulannut, Ukon sointanto suloinen.[112]

Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi muuttunehet,

Helmiksi heristynehet Kuningasten kunnioiksi, Valtojen iki-iloiksi.[113]

Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta lahjasta!

Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua vaarat päältä. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän rajumyrskyn päällehyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja voivotella, niin Wäinämöinen asetuttaa elementtein raivon mahtavalla loitsullaan.

Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat joutsella varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt Wäinämöinen kumppaleitansa:

Soua, seppo Ilmarinen, Soua, lieto Lemminkäinen, Soutakaatte, kansa kaikki, Jotta juoksisi venonen, Pursi eestä ennättäisi![114]

Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä muistavat kansassa piileyvän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa, kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella, paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.

Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä; ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa, menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan mitä uusia vaarallisia hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla ja että hän sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[115]

IV. Ilmarinen.

Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen. Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle:

"Takoa yhä taputat, Ajan kaiken kalkuttelet, Talven rautoja rakennat, Kesän kengität hevosta, Kulkeaksesi kosihin, Päästäksesi Pohjolahan; Jo nyt vievät viekkahammat, Ottavat sinun omasi!"[116]

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:

"En sinä pitkänä ikänä, Lähe Pohjolan tuville, Miesten syöjille sijoille!"[117]

Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin Wäinämöinen ilmoittaa, aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:

"Viikon on Vipunen kuollut; Et sieltä sanoa saane, Et sanoa puoltakana!"[118]

Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, -- todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

"Ei tule tyhjästä mitänä, Kalan ruotasta kalua, Ei seponkana pajassa, Luona taitavan takojan."[119]

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[120] Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdä, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.

Akatpa epäelköhöt, Herjat kesken heittäköhöt; Eipä mies pahempikana, Uros untelompikana![121]

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Hyrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:

"Lempo menköhön merelle! Siellä tuuli turjuttaisi, Saisi sormet soutimiksi, Kämmenet käsimeloiksi."[122]

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[123] Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

Kivet kasvoi kantapäihin, Vahat varvasten sijoille.

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ettei hän aavistakaan, toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen

Ei ole suuri suun piolta, Kovin leu'oilta leveä.[124]

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväis-sanoillaan, joilla Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[125]

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma kovin kipeästi hänen sydämeensä:

Tunkihe sepolle tuska, Rautiolle raskas tunti; Kirposi pihit piosta, Vasara käestä vaipui.[126]

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa pois-menosta:

Se on seppo Ilmarinen, Yöt itki unettomana, Päivät einehettömänä; Eipä kääntynyt käessä Vaskinen vasaran varsi, Kuulunut pajasta kalke Yhen kuuhuen kululla.[127]

Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää, oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä-parka Wertherin-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

"Sinne mieleni tekisi: Kotihini kuolemahan, Maalleni masenemahan!"[128]

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

V. Pohjolan neito.

Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo "maan kuulu, veden valio" kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin, vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttaan, antaaksensa meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:

Kuuhut paistoi kulmaluilta, Päivä rinnoilta risoitti. Otavainen olkapäiltä, Seitsentähtinen selältä.[129]

Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiinmenossa.[130] Kummako siis, jos ukko hetipaikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi: "tule, neiti, korjahani!" Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän kysyy vaan: "miksi neittä korjahasi?" Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen, ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan, peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:

Mesileivän leipojaksi, Oluen osoajaksi, Joka lautsan laulajaksi, Ikkunan iloitsijaksi Noilla Väinölän tiloilla.

Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja näin oli kuulunut rastahaisen laulu:

"Valkea kesäinen päivä, Valkeampi neitivalta; Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta, Niin on neito taattolassa, Kuin marja hyvällä maalla; Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa; Harvoin saapi orja lemmen, Miniä ei milloinkana!"[131]

Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan:

"Lapsi on tytär kotona, Vasta neiti naituansa!"

Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:

"En ole mitätön miesi, Uros muita untelompi".

Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi. Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi toimeen:

"Sitten sun mieheksi sanoisin, Urohoksi arvoaisin".[132]

Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo "ehkä" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet. Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa vähemmin mahdoton. Kumma kyllä, jääpi yhtähyvin juuri tämä veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä keskentäyttämättä.

Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies, kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan. Pohjolan neito

Viitiseiksi, vaatiseikae, Pääsomihin suoritseikse.

Näin koristettuna tulee hän tupaan

Silmistänsä sirkeänä, Kasvoiltansa kaunihina, Poskilta punehtivana; Kullat riippui rinnan päältä, Pään päällä hopeat hohti.[133]

Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla mahdollisilla taidonkeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan "poskensakin punottanut", ottaen siis avukseen tualettikonstia, jota ei olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin ihastuttaa. Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? "Kukapa", kysyy tyttö-veitikka puolestansa:

"Käkiä kukutteleisi, Lintusia laulattaisi, Jos minä menisin muunne, Saisin marja muille maille? Kaikkipa käet katoisi Ilolinnut liikahtaisi Tämän kunnahan kukulta!"[134]

"Paitsi sitä", lisää hän vielä, "en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni":

"Marjat on maalla poimimatta, Lahen rannat laulamatta, Astumattani ahoset, Lehot leikin lyömättäni!"

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikahteleminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimen-omaan kuuluisain kaunotarten maineesen, ettei he liian helposti "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään "ei!" tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

"Kummallenko mielit mennä, Kun tulevat tahtomahan Ikuiseksi ystäväksi, Kainaloiseksi kanaksi?"

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

"Tuopi laivalla eloa, Aluksella aartehia",

jota vastaan Ilmarinen vaan

"Tuopi tyhjeä valetta, Korjan täyden luottehia".

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:

"Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, Vaahti-otsalle varaksi, Sepon hurstin huuhtojaksi, Sepon pään pesettimeksi!"[135]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, siitä syystä ettei siitä olisi mitään palkintoa:

"Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi! Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä ijällisestä".[136]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa "ikuiseksi ystäväksi", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

"Jokos sä venosen veistit, Joko laadit laivan suuren Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista".[137]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittämättä: ei tulevansa ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan: merimiehen ammatin ei olevan hänelle mielenmukaisen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmieleisen, kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä oli miehen urhous ja miehen voima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun, parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole "kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

"Mi oli sinun eleä Näillä taattosi tiloilla! Kasvoit kukkana kujilla, Ahomailla mansikkana; Ei ollut huolta ollenkana, Annoit huolla honkasien, Surra suolla suo-petäjän; Itse liehuit lehtysenä, Pyörähtelit perhosena".[138]

Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:

"Toisin siellä, toisin täällä; Toisin siellä torvet soivat, Toisin ukset ulvaisevat, Toisin vierevät veräjät, Sanovat saranarauat. Et osaa ovissa käyä Talon tyttären tavalla, Et tunne puhua tulta Talon miehen mieltä myöten".[139]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän olo on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämäksi. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen, kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

"Äskenpä olisit neiti Miehelähän mennessäsi; Oisit päätäsi pitempi, Kun ois jalka kynnyksellä, Toinen korjassa kosijan".

Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:

"Toivoin kuin hyveä vuotta, Katsoin kuin kesän tuloa".

Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:

"En mä tuota tunnekana, Mikä multa muutti mielen! En lähe ilolla mielin, Lähen hoikka huolissani, Kuin syksyisen yön sylihin, Kevähisen kierän päälle!"

Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä on:

"Kuin keväinen päivän nousu, Kevät-aamun aurinkoinen".

Mutta morsiamen oma sydän on nyt:

"Kuin pimeä pilven ranta, Kuin syksyinen yö pimeä, Talvinen kuin päivä musta; Viel' on mustempi sitäkin!"[140]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin eikä menisi orjuuteen. Mutta:

"Et sinä sitä totellut; Käeten kävit tulehen, Tieten tervan keittehesen".

Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämän:

"Niin neito ison kotona, Kuin kuningas linnassansa, Yhtä miekkoa vajoa. Toisin tuon miniä-raukan; Niin miniä miehelässä, Kuin vanki Venäehellä, Yhtä vahtia vajoa".[141]

Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:

"Iso kutsui kuutamoksi, Emo päivänpaisteheksi, Veikkosi vesivaloksi, Siskosi siniveraksi".[142]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa mielestä, jos hän töissänsä:

"Utuna ulos menisi, Savuna pihalle saisi, Lehtisenä lenteleisi, Kipunoina kiiättäisi".

Vaan sehän on mahdotonta:

"Et ole lintu lentäjäksi, Etkä lehti liehujaksi, Et kipuna kiitäjäksi, Savu saajaksi pihalle".[143]

Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:

"Huolet loppui, työt väheni, Tämän illan istuimilla".

Mutta nythän:

"Vasta valvoa pitääpi, Vasta huolta hoivatahan; Äsken huntu huolta tuopi. Liina liikoja suruja".[144]

Kovin tulee tästä morsian-paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa katkerasti:

"Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivoin tuon ikäni: Käkesin käkenä käyä, Kukahella kukkuloilla, Näille päivin päästyäni. Enpä nyt käkenä käyne, Kukahelle Olen kuin alli allokossa, Tavi laajalla lahella, Uiessa vilua vettä, Vettä jäistä järkyttäissä!"[145]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä, että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa on nyt uusi otettava:

Ajatellen astuminen, Tuumitellen toimiminen; Ei kuin taaton tanterilla Laaksoloissa laulaminen, Kujilla kukahtaminen.[146]

Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä; sillä:

Tapoja talo kysyvi, Tapoja talo hyväkin; Mies se mieltä koittelevi, Mies mieltä ani paraskin.[147]

Senvuoksi varoitetaan neittä:

"Piä herkät hiiren korvat, Terävät jalat jäniksen; Niska nuori notkuttele, Kaunis kaula kaarruttele, Kuni kasvava kataja Tahi tuore tuomen latva!"[148]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten "tuiskuna" rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

Eikä lausu lapsi-parka, Saata kieletön sanoa: Onko vilu, vaiko nälkä, Vaiko muu tapahtumainen, Ennen kuin tulevi tuttu, Kuulevi emonsa äänen.[149]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja la'aistessa tulee miniän varoa, ettei viskaa vettä lasten päälle:

Nähnet lapsen lattialla, Jos kohta kälynkin lapsen, Nosta lapsi lautsaselle, Pese silmät, pää silitä, Anna leipeä kätehen, Vuole voita leivän päälle; Kun ei leipeä talossa, Anna lastunen kätehen![150]

Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea päällensä:

"Älä liiku liinasetta, Älä kengättä kehaja! Tuosta sulho suuttuneisi, Mies nuori nuristuneisi".[151]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät. Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa puhkailla, ei ähkäillä:

"Ettei appi arveleisi, Anoppi ajatteleisi, Ä'issäsi ähkeävän".[152]

Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:

"Kuvoasi katselevan, Itseäs ihastelevan, Kauneuttas kaivosehen".[153]

Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:

"Käske vieras istumahan, Lausuttele laaskavasti, Syötä vierasta sanoilla, Kunnes keitto kerkiävi".[154]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:

"Taas kun lähtevi talosta, Jäähyväiset jättelevi, Ällös viekö vierastasi Ulkopuolelle ovea! Tuosta sulho suuttuneisi, Kaunosi kamaltuneisi".[155]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:

"Kysyvät kylän miniät: Antoiko anoppi voita, Kuin ennen emo kotona? -- Sano aina annettavan Kapustalla kannettavan, Jos kerran kesässä saanet, Senkin toisentalvellista".[156]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastahamme yksi läpikäyvä perus-sävel: "nöyryys, nöyryys!" Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri-muodoissa: "lempeys, lempeys!"

Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa

Nurkkihin nuhajamahan, Soppihin sohajamahan.

Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:

Aina istui ikkunoissa, Keikkui keskilattioilla.[157]

Älköön myös sulhanen häntä:

"Ikävällä itketelkö! Jos tulisi tuhma tunti, Saisi neiollen ikävä, Pistä valko valjahisin, Tuo neito ison kotihin, Emon tuttavan tuville!"[158]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

"Ällös liinalintustasi Oletelko orjanasi; Älä kiellä kellarista, Älä aitasta epeä!"[159]

Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:

"Seiso seinänä e'essä, Äl' anna anopin lyöä Äläkä apen torua, Talon toisen soimaella!"

Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa:

"Ethän raahi raukkaistasi, Ethän henno herttaistasi!"[160]

Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:

"Neuvo, sulho, neitoasi, Opeta oven takana; Yksi vuosi suusanalla, Toinen silmän iskennällä, Kolmansi jalan polulla!"

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

"Tuopa turkin helman alla, Talon toisen tietämättä!"[161]

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla; vasta kun se keino nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

"Neuvo nelisnurkkaisessa, Älä nurmella nukita! Kuuluisi kumu kylähän, Naisen itku naapurihin".

Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:

"Nauraisi kyläiset naiset: Onko tuo sodassa ollut? Vai susiko sulhasena, Karhu kanssakumppalina?"

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö edessä:

Erotuopit tyhjettynä, Kohti korjat käännettynä, Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikinnyt, joita impenä ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille, jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

"Jää nyt, pirtti, terveheksi, Pirtti lautakattoinesi! Jääpä piha terveheksi, Piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi Maat ja metsät marjoinensa, Kujavieret kukkinensa, Kankahat kanervinensa, Järvet saoin saarinensa, Syvät salmet siikoinensa, Hyvät kummut kuusinensa, Korpinotkot koivuinensa!"[162]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti humorillisella pilapuheella:

"Jää hyvästi, järven rannat, Järven rannat, pellon penkat, Kaikki maassa marjan varret, Marjan varret, heinän korret, Pajupehkot, kuusen juuret, Lepän lehvät, koivun kuoret!"

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'-äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansan-runous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden pois-sulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, "vasta tekee neidon oikein täydesti neidoksi".

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja-paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmiin tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.

VI. Lemminkäinen.

"Aik' on Ahtia sanoa, Veitikkata vieretellä!"

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei ole vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta puoli Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida ylös runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan hän Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä "kauniiksi", välistä "veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi", ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on "mies mitä parahin", vaikka tosin "tuli vähän vialle", koska liian paljon tahtoi elää "impien iloissa, kassapäiden karkeloissa". Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmittelevä äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin erottaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalais-luonteesta, joka on Ilmari-sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taaksi? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaahteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi. Saaressa kasvaa Kyllikki, "Saaren neiti. Saaren kukka", jota Päivä ja Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

Kunne kättänsä ojensi, Siinä kättä käpsätähän; Kunnepäin hän päätä käänsi, Siinä suuta suihkatahan.[163]

"Korea" Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Tässä oli voitto voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti, huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei suvaitakaan halvempi-arvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee kauneudellaan:

"Jos en oo koiltani korea, Suvultani aivan suuri, Mä valitsen varrellani, Otan muilla muo'oillani!"[164]

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle, arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

"Kyllikki, syänkäpyni, Minun maire marjueni, En sua pahoin pitäne: Sylissäni syöessäni, Käsissäni käyessäni!"[165]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin peittää sen puutteen humorillisella sanaleikillä, tehden metsän marjat muka lehmiksensä:

"Ällös olko milläskänä! Mont' on lehmeä minulla: Yks on suolla Muurikkinen, Toinen mäellä Mansikkinen, Kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat; Ei ole illoin kytkemistä, Eikä aamuin laskemista, Heinävihkon heittämistä".[166]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

"Jos en oo suvulta suuri, Enkä korkea ko'ilta. On mulla tulinen miekka, Se onpi sukua suurta, Onpi Hiiessä hiottu, Jumalissa kirkasteltu; Sillä suurennan sukuni!"[167]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[168] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo "lieto", vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

"Mieleni minun tekevi, Juomahan soan olutta, Soan mettä maistamahan!"[169]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivän juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

"En huoli koti-oloista! Ennen juon joesta vettä, Melan tervaisen terältä; Makeamp' on juoakseni, Kuin kaikki kotoiset kaljat!"[170]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on

"Aittaan salvattu satoja, Tuhansia tukkueltu".

Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:

"En huoli koti-eloista! Jos markan soasta saanen, Parempana sen pitelen, Kuin kaikki kotoiset kullat, Auran nostamat hopeat!"[171]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa: mennä omin silmin katsomaan:

"Onko neittä Pohjolassa, Jok' ei suostu sulhasihin, Mielly miehi'in hyvihin!"[172]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:

"Senpä hyötyivät minusta, Min kirves kivestä saapi, Järky jäästä iljaimesta, Tuoni tyhjästä tuvasta!"[173]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:

"Mies on luustossa parempi, Rautapaidassa parempi, Teräsvyössä tenhoisampi!"[174]

Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,

Jok' oli Hiiessä hiottu, Jumalissa kuuraeltu.

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta. Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:

"Eipä ilmalla Jumalan, Tämän taivon kannen alla, Löytyne sitä metsässä Jalan neljän juoksevata, Kut' ei näillä yllätetä, Kalhuilla Kalevan pojan, Liukuimilla Lemminkäisen!"[175]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

"Mi lienee Lapissa miestä, Kaikki hirven kannantahan; Mi lienee Lapissa naista, Kaikki kattilan pesohon! Mi lienee Lapissa lasta, Kaikki lastun poimintahan! Mi Lapissa kattilata, Kaikki hirven keitäntähän!"[176]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen.

Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhka-ylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

"Susi ei syö minun sukua, Sormin sortavi sutoset, Karhu ei kaada Lemminkäistä; Käsin karhut kaatelevi!"[177]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa, täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti-parka surkeasti pettyy! Hänen "veitikkansa" on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut "evillensä entisille". Sanoi lieto Lemminkäinen:

"Viel' olen äijeä vajoa! Tuollapa syämykseni, Tuolla tuntoni makaapi, Noissa Pohjan neitosissa, Kaunoisissa kassapäissä. Homekorva Pohjan eukko Eipä anna tyttöänsä, Joutsenen osoamatta Tuosta Tuonelan joesta!"[178]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

Siinä Kauko katselevi; Silmä karsas Kaukon päässä, Silmä karsas, toinen kiero, Suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa: "Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoinen emäntä, Laitapa olutta paljon, Keitä kaljat kelvolliset Juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenkin Noissa häissänsä omissa Kera nuoren tyttäresi!"[179]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun hän oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se "tuuma aivohon osasi", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen

Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa; Veret vierähti pahaksi Poloisilta poskipäiltä.[180]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:

"Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkoin tahotakana!"

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

"Kurjat kutsuen menevi; Hyvä ilman hyppeleikse!"[181]

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on

"Tuossa kutsut kuun-ikuiset, Airuhut alin-omaiset, Miekassa tuliterässä, Säilässä sakenevassa!"[182]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi:

"Ain' on surmia akoilla, Kaikin paikoin kuolemia; Ei uros hätäille noita. Ei varsin varannekana!"[183]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa. Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

Miekkanen kädessä kääntyi, Kuni tuore tuomen latva Tahi kasvava kataja.[184]

Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:

"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa Tämän miekan miettijäistä, Tämän kalvan katsojaista!"[185]

Samoin hän sitten sivaltaa jalon joutsensa seinältä ja kerskaa:

"Sen mä mieheksi sanoisin, Urohoksi arveleisin, Joka joutseni vetäisi, Kiveräni kiinnittäisi Noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla!"[186]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itseään nöyrästi, siivosti käyttäisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

"Poikueni, ainueni, Lapseni, vakauteni! Jos sä jouut juominkihin, Juopa puoli tuoppiasi, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli; Mato maljassa venyvi, Toukka tuopin pohjukassa! Istu puolella sijalla, Astu puoli-askelella, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli!"[187]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui re'essänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että

Silta liehui lehmuksinen, Tupa kuusinen kumahti.[188]

Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:

"Terve tänne tultuani, Terve tervehyttäjälle!"[189]

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä, olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa pahasti loukkaavaisen vastauksen:

"Jos olet siivolla tuvassa, Oven suussa seisomassa, Oven suussa, orren alla, Kahen kattilan välissä, Kolmen koukun koskevilla".[190]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[191] määrättyyn halpaan sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan tuvassa:

Siitä siirtihe ylemmä, Pyörähtihe pöyän päähän, Istuihe rahin nenähän, Petäjäisen penkin päähän.[192]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt myös istahti koko voimallansa, että:

Rahi vastahan rasahti, Petäjäinen penkki notkui.

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraanvaraa. Senvuoksi Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

"Enpä liene lempivieras, Kun ei tuotane olutta Tulevalle vierahalle!"[193]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa, mutta minkälaista!

Luut lihoista, päät kaloista, Vanhat naatit naurihista, Kuoret leivistä kovista.[194]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn vastauksen:

"Mitä sie tulitkin tänne; Ken sinua koolle kutsui?"

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa. Nämät sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei maltakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röykkeyttä; hän käskee hänet ulos suorilla sanoilla:

"Ei tässä piot parane, Jos ei vierahat vähene; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäkin juomingista!"[195]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys selvästi paistaa läpi:

"Mitä minun on miekastani, Kun on luissa lohkiellut, Pääkasuissa katkiellut! Vaan kuitenkin, kaikitenkin, Kun ei nuo piot parane, Mitelkäämme, katselkaamme, Kumman miekka mieluhumpi!"[196]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse, josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

"Min teki pahoa orret, Kamana tihua työtä, Jotta orsia osoitat, Kamanata kapsuttelet?"[197]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

"Tuo vettä, vihainen piika, Käsiäni pestäkseni Veristä pahan isännän, Häijyn miehen hurmehista!"[198]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuhoovana koskena. Rohkean Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, miettiessä kaikkien hänen tekojensa välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi. Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa, petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari, saattanut pitää puoltansa

Päälle saadessa satojen, Tuhansien tunkiessa.

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä Saaren immet; he kysyvät:

"Mitä läksit, Lemminkäinen? Läksitkö piikojen pyhyyttä, Vaiko vaimojen vähyyttä?"[199]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa; olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymyksen vastaaminen myöntämällä. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

"Lähe en piikojen pyhyyttä, Enkä vaimojen vähyyttä; Saisin jos satakin naista, Tuhat piikoa piellä; Vaan tuli kovin ikävä, Ikävä omia maita, Oman maani mansikoita, Oman niemen neitosia!"[200]

Yksin jäivät siis Saaren neidot ja he itkivät katkerasti:

Sini itki Saaren immet, Niemen neiet voikerrehti, Kuni purjepuu näkyvi, Rautahankki haimentavi; Ei he itke purjepuuta, Rautahankkia haloa, Itki purjepuun alaista, Hankkinuoran haltijata.[201]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön. Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa:

Ei hän itkenyt tupoa, Itki tuttua tuvassa, Eikä aittoa halannut; Aitallista armastansa.[202]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan synkille tuville. Hän vaikeroipi:

"Jo olet kuollut, kantajani, Mennyt, ehtoinen emoni! Kostohon minäkin koito, Kostohon kova-osainen Mittaelin miekkojani Noilla Pohjolan tuvilla, Surmaksi oman sukuni, Kateheksi kantajani!"[203]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

"Hyvä oli siellä ollakseni, Armas aikaellakseni; Siit' oli paha elämä: Pelkäsivät piikojansa, Luulivat lutuksiansa Pahasti piteleväni. Minä piilin piikasia, Varoin vaimon tyttäriä, Kuin susi sikoja piili, Havukat kylän kanoja!"[204]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

"Tokko muistat muinaistamme, Entistä elämätämme, Kun ennen kahen kävimme Suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, Kuss' ei kymmenen taloa, Ei ollut sitä taloa, Kuss' ei kymmenen urosta, Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä melkeätä, Kuta emme kaatanehet Ja kahen kapistanehet!"

Ja Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiiresti, että jo kiukaalla panee kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on entisellään:

Sylkytteli keinoansa, Sylen syöksi keihäsvartta Sylkytteli, nyrskytteli, Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle "sodan avuksi".[205]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken, sangen surkeasti. Uroot ei saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo provessori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia, Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.

VIII. Aino.

Provessori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän provessori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmis-elämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoasti miehen tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen tragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota ei hän rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

"Äläpä muille, neito nuori, Kuin minulle, neito nuori, Kanna kaulan hetairoita, Rinnan ristiä rakenna, Pane päätä palmikolle, Sio silkillä hivusta!"[206]

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

Kirpoi kullat kulmiltani, Hopeat hivuksiltani, Sinisilkit silmiltäni, Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle! Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:

Mieli ei tervoa parempi, Syän syttä valkeampi. Parempi minun olisi, Parempi olisi ollut Syntymättä, kasvamatta, Suureksi sukeumatta Näille päiville pahoille, Ilmoillen ilottomille! Oisin kuollut kuusi-öisnä, Kaonnut kaheksan-öisnä![207]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:

"Sitä itken impi rukka, Kaiken aikani valitan: Kun annoit minun poloisen, Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle varaksi, Ikäpuolelle iloksi! Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien Sisareksi Siikasille, Veikoksi veen kaloille!"[208]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisin.

Siit' astui aittamäelle, Astui aittahan sisälle, Aukaisi parahan arkun, Kannen kirjo kimmahutti: Löysi kuusi kultavyötä, Seitsemän sinihametta. Ne hän päällensä pukevi, Varrellensa valmistavi, Pani kullat kulmillensa, Hopeat hivuksillensa, Sinisilkit silmillensä, Punalangat päänsä päälle.[209]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta -- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.

Läksi siitä astumahan Ahon poikki, toisen pitkin, Vieri soita, vieri maita, Vieri synkkiä saloja. Itse lauloi mennessänsä, Virkkoi vieriellessänsä: "Syöntäni tuimelevi, Päätäni kivistelevi, Eikä tuima tuimemmasti, Kipeämmästi kivistä, Jotta koito kuolisinkin, Katkeaisinkin katala Näiltä suurilta suruilta, Ape'ilta miel'-aloilta. Jo olisi minulla aika Näiltä ilmoilta eritä; Ei mua isäni itke, Ei emo pane pahaksi, Ei kastu sisaren kasvot, Veikon silmät vettä vuoa, Vaikka vierisin vetehen, Kaatuisin kalamerehen, Alle aaltojen syvien, Päälle mustien murien".[210]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.

Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

Kolm' on neittä niemen päässä, Ne on merta kylpemässä; Aino neiti neljänneksi.[211]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:

Kilahti kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni; Neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.[212]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.

Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: lemmen, lemmen! Toinen kukkui: sulhon, sulhon? Kolmas kukkui: auvon, auvon! Kuka kukkui: lemmen, lemmen! Sepä kukkui kuuta kolme Lemmettömälle tytölle, Meressä makoavalle. Kuka kukkui: sulhon, sulhon! Sepä kukkui kuusi kuuta Sulholle sulottomalle, Ikävissä istuvalle. Kuka kukkui: auvon, auvon! Se kukkui ikänsä kaiken Auvottomalle emolle, Ijän kaiken itkevälle. Näin emo sanoiksi virkki, Kuunnellessansa käkeä: "Älköhön emo poloinen, Kauan kuunnelko käkeä! Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Kyynärän ikä kuluvi, Vaaksan varsi vanhenevi, Koko ruumis runnahtavi, Kuultua kevätkäkösen".[213]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[214] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tätä, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä "tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat". Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.

TOINEN LUKU.

Kalevalan runoin löytöpaikat.

I. Kalevalan runot Suonien kielen alueella.

"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti, jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta vaillinaisesti, muistellaan".[215]

Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut, joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti. Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut, eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa. Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja, tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.

Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan. Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi "neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan ja "minä" tekee kaikki tehtävät. Olkoon esimerkkinä tästä menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]

Kesät kengitin hevosta, Talvet tallikonkaria, Valjastin tulisen ruunan; Vesi tippui vempeleestä, Rasva rahkehen nenästä. "Emoseni, vaimo vanha, Kunpa paitani pesisit Mustan käärmehen verillä; Emoseni, vaimo vanha, Haepas varvashattarani! Lähen Hiiestä kosihin, Vuoresta valantehesta". Jou'uin neitosen kotihin. Tupa oli täynnä tuppisuita, Peripenkki tietäjiä, Sivuseinä laulajia; Ne lauloivat Lapin virttä, Hiien virttä vinguttivat. Ulkoa runoja kuulin, Läpi seinän laulajoita, Läpi sammalen sanoja. Itse loime loitsijaksi, Lauloin ma mokomat miehet, "Anna, eukko, tyttöäsi!" -- "Äsken annan tyttäreni, Kun suistat suet saloista, Karhut kahleisin asetat". Mä suistin suet saloista, Karhut kahleisin asetin. "Äsken annan tyttäreni, Kun sä kynnät kyisen pellon". Minä kynnin kyisen pellon. "Äsken annan tyttäreni, Kun sä kylvet kuuman saunan Vastan rautaisen keralla". Minä kylvin kuuman saunan. "Anna, eukko, tyttöäsi!" -- "Jo nyt annan tyttäreni Sekä nuoren morsiamen Korpille Kojon pojalle". -- "Käy nyt, neitonen, rekehen, Lähde, Jesus, kelkkahani!"

Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki samasta myöskin kertomarunoissa.

Toinen huomattava seikka on taas, että niissä seuduissa, missä vanhat runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin, jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin. Silmäänpistävän esimerkin semmoisista antaa tuo runo Wiipurin linnan hävityksestä.[217]

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Sukivi sota-oritta, Sorajouhta suorittavi, Sanovi sanalla tuolla: "Et sie itkisi, emoni, Valittaisi, vaimo-rukka, Jos mä jonnekin menisin, Ruotsin rohkean tiloille, _Suurille sotakeoille, Miehen tappotanterille_". _Emo estellä käkesi, Varoitella vaimo-rukka_. Iivana, iso isäntä, Toki mietti mennäksensä, Lähteäksensä lupasi; _Jalan kenki kiukahalla, Toisen lautsan partahalla, Pihalla kävysteleksen, Veräjillä vyötteleksen_. Latoi laivoja lahelle, Suoritti sotavenoja; Miekoitsi tuhannen miestä, Satuloitsi sa'an urosta. _Latoi miehet laivoihinsa, Kuni sotka poikiansa, Tavi lapsensa latovi_. _Kohenteli purjepuita, Nosti puuhun purjehia, Vaattehia varpapuihin_. Niin on puussa purjehia, Vaattehia varpapuissa, Kuni kummun kuusosia Tahi mäntyjä mäellä. Läksi siitä laskemahan: _Laski päivän maavesiä, Päivän toisen suovesiä, Kolmannen merivesiä_; Niin päivällä kolmannella, Lankes alle Suomen linnan, Alle Wiipurin vihannan: "Onko linnassa olutta Ilman olven panematta, Tulijalle vierahalle, Saavalle käkeävälle? Onko linnassa lihoa Ilman härän iskemättä, Suuren sonnin sortamatta?"

Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato, niin jo

Iivana, iso isäntä, _Siitä suuttui, siitä syäntyi; Kovin suuttui ja syäntyi; Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa_.

Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla. Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]

Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.

Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka vuoksi molemmat maakunnat yhdistämme Inkerin alueen nimellä. Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan (Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä. Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella. Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.

Inkerin alueessa on maailman syntyä kuvaava runo hyvin yleinen. Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa, keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta, taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226] Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä, vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.

Isosta tammesta ei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.

Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulusta on ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228] Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]

Sitä vastoin ovat Aino-runon tapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen tytön kuolemasta.[235]

Kosintarunoista on monta toisintoa, joista muutamat varsin merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.

Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen (välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa, mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsä Ilmaroi t. Ismaroi.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238] Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja kultaneidon takominen.[239]

Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.

Saaressa oli nuori neiti; Tuota neittä kiitettihin, Tuota neittä kosjottihin, Halki maiden haastettihin, Yli maiden mainittihin. Isä tahtoi Ismarolle, Väinämöinen Vennaan mieli.[240] Emo mieli Laukahalle, Syyä Laukahan lohia; Miepä mielin manterelle, Manterelle, seppyelle. Manteren matala seppä Sanoi Saarehen lähössä: "Saapiko nai'a Saaren maalta".

Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.

Sitten ainoi annettihin, Satulahan saatettihin.

Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa nimen "seppä Inkeroinen."[241]

Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama, alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä seuraavat ansiotyöt.[243]

Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa. Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244] Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245] välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa, niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina, kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot korkeat loistavat kosijat saapuvat.

Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyt tarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon. Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossa Länsi-Inkeristä yksinään:

Päivän poika valkeainen Satuloi sata hevosta Satahan satulavyöhön, Sata miestä miekoitteli. Meni Tuonesta kosihin, Manalasta morsianta. Tuoni istui tien selällä, Rautaisen rahin nenässä, Kultatuolin kuppuralla. Tuoni vastaan vastaeli: "Kyllä annan tyttäreni, Kun käyt minun käskyjäni, Astut jalka-askeleeni: Kun kylvet tulisen saunan, Tuli tuiskaavi ovesta, Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta; Jos vieret verisen virstan Neulojen neniä myöten, Kirvehen teriä myöten, Kassaran kasoja myöten; Jos te'et munasta solmun, Solmun tuntumattomaksi, Punot nuoran ruumenista, Ruumenen rajallisista!" Päivän poika valkeainen Otti tuonkin tehäksehen, Ennen kuin ilman ollaksehen, Naisetta elelläksehen; Kylpi tuon tulisen saunan, Vieri tuon verisen virstan, Niin ujuikin uhtuhussa (?), Painui paukasen (?) alatse; Teki solmusen munahan, Solmun tuntumattomaksi; Punoi nuoran ruumenista, Ruumenen rajallisista. Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]

Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- ja Keski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: Antero Ylimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]

Sama Iivana Kojosen poika nähdään toisissakin kosintarunoissa. Yhdessä toisinnossa hän kosii Aapsosta, toimittaa ylimalkaan samat ansiotyöt kuin edellisessä, vie neidon kotiin ja käskee häntä puolestaan siellä laittamaan töppösiä yhdestä villan untuvasta, paitaa yhdestä liinan kuitusesta. Kun ei nuorikko sitä saa toimeen, tappaa hänet Kojosen poika ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[250]

Parin katkelman kautta on täällä tuntematon, pohjoisempana laulettu Väinämöisen kosinta välitetty. Toisessa Väinämöinen Kojosen poikana vie tapetun neidon rinnat anopille;[251] toisessa "ukko ränstykkäinen" pyytää itselleen sulhasiin suostumatonta neitoa, ja saapi myöntäväisen vastauksen:

"Jos ketät kivestä niinen, Punot nuoran ruumenista, Käyt neulan neniä myöten, Naskalin teriä myöten".[252]

Väinämöisen polvenhaava ja verentulvan tukkeaminen ilmautuu muutamissa Sakkulan runoissa.[253] Virsikäs Vipunen on mainittu parissa katkelmassa myöskin Sakkulasta, mutta ei hänestä tiedetä sen enempää.[254] Opettavaisia häärunoja lauletaan yleisesti, pää-asiallisesti samaan tapaan kuin painetussa Kalevalassa.

Isosta härästä (tai siasta) on saatu useampia runokappaleita.[255] Samoin tavataan lyhyitä katkelmia, joissa humala ja ohra ilmoittavat halunsa yhdistymään.[256]

Lemminkäisen nimi on Inkerissä tuiki tuntematon ja Wiipurinkin puolella ilmautuu ainoasti parissa runokappaleessa. Yhdessä, joka on käännös virolaisesta Salmen häärunosta, "herra Lemminkinen" liehuu tanssissa.[257] Toisessa Lemminkinen rakentaa veneen ja purjehtii Suomen linnan alle, jossa vaatii lihaa.[258] Kolmannessa "Männinkäinen" ilmoittaa äidilleen lähtevänsä Lapin maalle lankoihinsa. Turhaan äiti epää:

"Siellä sinua lauletahan, Suin syvihin, pään savehen, Kypenihin kyynäsvarsin".

Päästyänsä perille hän kosii:

"Anna, akka, tyttöäsi! En tuota pahoin pitäisi: Sylissäni syöessäni, Käsissäni käyessäni".

Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi suuren ruunan suistaminen ja joutsenen ampuminen joesta.[259]

Kolmas painetussa Kalevalassa ja sen esikuvassa, eräässä Kerimäen runossa vaadittu ansiotyö, hirven hiihtäminen, ei ole tässä mainittu, mutta jälkiä siitä nähdään kuitenkin yleisesti Inkerin alueessa. Itse hiihtäminen alkaa runon, jossa Lauri Lappalainen, metsässä oravan ammuttuaan, kysyy äidiltänsä, mitä sen hinnalla ostaisi, soti-orihinko, vai sotisatulan? Mutta äiti sanoo niitä olevan ennestään kylliksi kodissa, kehoittaa pikemmin käyttämään rahat kihloiksi morsiamelle.[260] Länsi-Inkerissä sillä on vähän toisellainen muoto: Lauri, tuotuaan oravan, kysyy onko sillä äidin maito maksettuna? --mutta käsketään vielä pari muuta hyvää työtä tekemään.[261] Hirven juoksu taas on liittynyt runoon, missä pilvi taivaalla näkyy, pilvessä pisara, siinä laiva ja kolme miestä, jotka hirven varustavat ja juoksuun lähettävät.[262]

Lemminkäisen surmaakin muistuttavia jälkiä tapaamme muutamia. Tyttö näkee laivan purjehtivan, ui sinne ja kysyy veljeänsä, mutta saa kuulla että hän on surmattu ja mereen heitetty. Silloin hän teettää haravan:

Meren ruo'ot ruokosteli, Meren kaislat kaahisteli, Löysi viitan veljeänsä, Viitan viljan itkuloiksi; Löysi hatun veljeänsä, Hatun suureks harmiksensa.

Viimein hän löytää veljenkin, mutta ei saa häntä enään eloon:

Jo oli siika silmät syönyt, Kuha kulmat kirjoittanut, Hauki hartiat halaissut.

Välistä runo alkaa silläkin lajilla, että veli, mereen pudonnutta sukaa pyytäissänsä, on hukkunut.[263] Yhdessä toisinnossa sisar sitten lohdutuksekseen pukee kannon veljekseen ja saakin sen varsin kauniiksi,

Vaan on kolmea vajoa; Yht' on kieltä, toista mieltä, Kolmatta syäinen verta.[264]

Varsinaisesta Kyllikin runosta ei tiedetä mitään Inkerin alueessa; täällä vaan löytyvät muutamat balladit ja lyyrilliset laulut, mitkä Lönnrot on sen sekaan pannut.

Ainoa täydellisempi Lemminkäis-runoista on hänen käyntiänsä Pohjolassa häitten jälkeen vastaava. Paras, muutaman pohjoisissa toisinnoissa löytymättömänkin seikan sisältävä on taas Länsi-Inkeristä. Kähärpää pojut Kalervon keittää olutta, johon mehiläinen tuo hapatusta. Sinne kokoutuu "unnot ja vennot" juomaan, muiden muassa myöskin Kaukamoinen. Kalervon poika silloin ylimielisyydessään kaataa olutta Kaukoin kaavun päälle. Tämä suuttuu:

"Ei oo kaapu kastettava, Se viitta verillä saatu, Ei viitta ryvetettävä; Kaapu kannan pyörännällä!"

Riidasta tulee tappelu, jota varten mennään ulos pihalle:

"Täss' on ahas airakoia, Siell' on väljä väänteleiä!"

Kaukoi näkyy tappaneen vastustajansa (hämärä paikka) ja juoksee sitten vanhemmiltaan apua pyytämään. Emo kysyy:

"Hoi mun Kaukoi poikueni, Tuliko suuri rauan haava?" "Harakka lävitse lensi, Repo reijästä pakeni. Hoi isäni, hoi emoni, Pankaa säkkihin evästä!"

Pakomatkallaan hän tapaa ensin metsän, sitten niityn ja meren, joiden haltijoilta turhaan pyytää turvaa; he sanovat hänet sieltä löydettävän. Kaukoi nyt soutaa Suomen rannalle ja kysyy pyykkiä pesevältä neidolta: onko sijaa paeta pahantekijän, piillä pilloniekan? Saatuansa myöntävän vastauksen, elää hän kevytmielisesti naisten kanssa, niin että taas täytyy paeta. Tätä lähtöä suree sekä hän että neidot aivan kuin painetussa Kalevalassa. Tämän jälkeen seuraa viimein sama käynti Saaressa.[265]

Vaillinaisempi on toinen toisinto:

Kasvoi kaksi poikalasta: Yksi kasvoi Karjalassa, Toinen Suomessa yleni, Mikä kasvoi Karjalassa, Se oli kaunis Kauko-poika; Mikä Suomessa yleni, Se oli veitikka verevä. Veitikka verevä poika Teki kopeaa tekoa: Kutsui suudit, kutsui santit, Jäipä Kauko kutsumatta. Tuli ilman kutsumatta, Istui ilman käskemättä, Joi oluen antamatta. Niin tuo riitahan rupesi Ja tapahtui tappeluhun; Kuraksetta otti kulkun, Veitsettä veren valutti.

Itse Suomehen pakeni, Niin nousi reen sepäksi, Sai tuo saanin salvajaksi.[266]

Viimeinpä on usein oluen juonti pidoissa liitetty tammen syntyyn. Tämä muodostus alkaa:

Jouuin juottohon jumalan, Keräjihin Väinämöisen. Tuotihin olutta juua; Ei synny olutta juua: All' on hiiva, pääll' on vaaksi, Keskellä olut punainen.

Vieras senvuoksi kaataa pois oluen, josta syntynyt iso tammi sitten kaadetaan ja laitetaan kaikellaisiksi kaluiksi.[267]

Pohjolanretkeä yhdessä Tieran kanssa vastannee yksi runo, jossa ensin sisar etsii veljelleen venepuuta, veli, "Untamon Ylervän poika", veistää veneen, täyttää sen väellä, panee ensin vanhat, sitten nuoret soutamaan ja purjehtii niemen ohitse.

Akka rannalla asuvi, Ve'en pinnalla pysyvi; Ainoa akalla poika, Anteroksi kutsutahan; Sen antoi Ahin avuksi, Antoi tuulen tuntijaksi, Meren ilman mielijäksi.

Tullaan näin Pentin linnan alle, jossa Untamo kysyy: onko linnassa leipää ilman leipomatta, lihaa ilman härkää tappamatta. Silloin tapetaan iso härkä, jota varten oli tullut tappaja Turusta, luinen kirves, vaskivarsi kädessä.[268]

Vanhastaan jo tietty on se seikka, että Kullervon-runot kaikkein täydellisimmässä, kaikkein kauneimmassa muodossansa ovat saadut Inkeristä.[269] Oikeastaan ei olisi siis ollenkaan tarvis sitä todistaa. Tähän pantujen näytteitten tarkoitus onkin pikemmin osoittaminen kuinka paljon Kalevalan toisen laitoksen ulostulon jälkeen kerätyissä Inkerin runoissa vielä olisi kauniita tai muuten tärkeitä lisäyksiä tähän sankarirunoelmamme välitapaukseen. Muutamat semmoiset ovat jo edellisessä luvussa tulleet mainituiksi; mutta ei suinkaan katsottane haitaksi, jos tähän vieläkin julkaistaan pari erittäin kaunista.

Untamon sotaretki Kalervoa vastaan on kuvattu seuraavalla täydellisemmällä tavalla:

Katsoopi Kalervon nainen Oven suusta, ikkunasta: "Jo tulee sato (sade) sakea, Jo tulee vireä vihma, Puuttuvi punainen pilvi!" Katsoopi Kalervo itse Sakarasta (sic!) ikkunasta: "Ei tule sato sakea, Ei puna punainen pilvi; Untamon sota tulevi Kalervoa leikkaamahan; Punertaa punainen vaate, Sinertää sininen vaate!"[270] -- -- -- "Tulee jo peltojen perille, Leikkas vanhat ja vakavat, Tulee tarhojen tasalle, Leikkas vastasyntynehet, Jopa tungeiksen tupahan; Akat ampui kiukahalle, Leikkas suuret, leikkas pienet, Lapset lautsojen välistä".[271]

Muutamien päivien jäljestä lähetti Untamo jälleen orjansa sinne, katsomaan olisko vielä jotain hävityksestä säilynyttä. Silloin löytyi yksi poika kätkyestä:

Orjat näytti miekkojansa, Poika täytti nauramahan.

Orjat tästä rohkeudesta pelästyneenä juoksivat Untamon luokse takaisin, joka sitten ryhtyi noihin tuttuihin surmayrityksiin.[272]

Toiset runot taas, kuvattuansa tarkkaan Kullervon ulkomuodon ennen mainitulla tavalla, kertovat hänen sotaanlähtöänsä näillä sanoilla:

Meni soittain Suomen maille. Soitti Suomen sillan päällä; Suomen silta notkahteli, Aluspalkit paukahteli, Linttilääppä (nauhahattu) läikähteli. Likat (Immet?) katsoi ikkunasta: "No kun tuo minun olisi, Joka huomen harjoaisin, Sylissäni kanteleisin".[273]

Liikuttava on lisäys siihen paikkaan, missä Kullervo, sisaren turmelemisen jälkeen, kohtaa äitinsä. Tämä kysyy:

"Mit' olet pahinta tehnyt? Vai olet miehen tappanunna, Urohon upottanunna?" -- "Eihän se paha olisi, Kun öisin miehen tappanunna! Makasin oman sisaren!"[274]

Viipurinkin puolisessa Inkerin runo-alueen osassa on runsaasti Kullervon runoja; ne ovat siellä rakkaimmat ja yleisimmät kaikista Kalevalan aineisista. Yhtähyvin ovat ne paljoa laihemmat kuin etenkin Länsi-Inkerissä. Ensiksikin lauletaan alkusanat kolmen veljeksen hajoamisesta;[275] surma-yritykset, olo sepän luona ja kosto emännälle hyvin yleisesti,[276] soittaminen poislähtiessä ja vaikutus Ilmariseen,[277] sisaren turmeleminen,[278] sotaan lähtö ja kuolonsanomat,[279] viimein hänen itsemurhansa, kumminkin yhdessä toisinnossa, vaikka tosin toiseen yhteyteen sekoitettuna.

Samporetkestä ei Inkerissä tiedetä yhtään mitään; Käkisalmen puolella sitä vastaan on siitä pari hämärää jälkeä. Parissa kanteleen synnyn toisinnossa näet ilmautuu Joukamoisen kehoitus laulamaan samoilla sanoilla kuin paluumatkalla Pohjolasta:

"Laula, laula, Väinämöinen, Hyräile, hyväsukuinen". "Varahain on laulaakseni, Aikainen ilon teoksi."[280]

Paitsi sitä tavataan myös Pohjolan kokon perään-ajo yhdessä katkelmassa:

Tuli kukko[281] Turjanmaalta, Laskihe Lapista lintu; Tuoll' oli silmät siiven päässä, Näkimet sulan nenissä; Sata miestä siiven alla, Sata miestä höyhenillä.[282]

Samoilta seuduilta on myös pari Kanteleen synnyn kappaletta saatu, jotka jokseenkin käyvät yhteen painetun Kalevalan edellisen kanteleen-runon kanssa. Hänen laulunsa on niin voimallinen, että

Järvet järkkyi, maa järisi, Linnat liikkui, hongat huojui; Vuoret vaskiset vapisi, Kivet rannalla rakoili, Pajat[283] paukkui kalliolla, Portit Pohjasta repesi, Ilman kaaretki katkesi.

Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan Naarvan tietäjiä.[284]

Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään, "minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista; sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]

Veneretkeä kertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten "velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään, täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]

Välistä tavataan myös toisinto tähän tapaan:

Velloni on venosen seppä, Laivan seppä laklueni, Vesti hiekalla venoja, Somerolla sorvaeli Kultaisella kirvehellä, Hopeaisella terällä, Vaskisella vartuella. Iski kerran, syntyi laita, Iski toisen, syntyi toinen, Kolmasti koko venonen. Veno syntyi veistämättä, Laiva lastun pilkkumatta. Tuo vene hyväntapainen, Laiv' oli kolmen kostelinen, Pyrki viemättä vesille, Laskematta lainehille. Ostin purjehen punaisen, Toisen purjehen sinisen, Mastot maksan karvalliset. Laittoi laivansa merelle, Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla; Laittoi laivahan väkeä, Kuin lyhteitä kuilahassa. Pani tuo vanhat soutamahan, Nuoret päältä katsomahan; Vanhat sousi, päät tutaji. Pietari perästä huusi: "Miks' ei meiltä matka jou'u, Matka jou'u, tie lyhene? Miks' on vanhat soutamassa, Nuoret päältä katsomassa?" Pantiin nuoret soutamahan: Nuoret sousi, airot nousi, Vesi kiehui keltanansa, Vaahti pallossa pakeni. Sousi Suomen rantuelle; Suomen nei'ot sotkemassa. Päät valot (= valkopäät) valostamassa. Kysyi Suomen neitosilta: "Onko Suomessa sijoa, Missä maata matkalaisen Ja levätä lentolaisen, Pilloniekan pilkistellä?"[288]

Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan, koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]

Viimeinkin löytyy hyvin tärkeä runo auringon ja kuun vapauttamisesta:

Ennen päivättä elettiin, Kuun valotta kuukkaeltiin; Käsin maita etsittihin, Käsin maita, sormin teitä. Varpailla vaon väliä; Tehtiin kylvö kynttilällä, Valettiin vahan nojalla. Pah' on päivättä eleä, Kuun valotta kuukkaella. Turo, tuima mies kavala, Se keri unen kerälle, Otti mettä makeaista, Pisti luiseen kormantohon; Istui mustalle oriille, Liinaharjalle hevolle, Ajoi Wiipurin mäelle. Yks oli aittanen mäellä, Kolm' oli neittä aittasessa; Yksi päivyttä piteli, Toinen kuuta kuivaeli, Kolmas armoja Jumalan. Turo, tuima mies kavala, Se viskas unokeräsen, Nukutti kolmen neiokkaisen (sic). Turo, tuima mies kavala, Kuun otti käteen kukaksi, Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän, Otti armon Armollisen. Toi päivän omille maille; Pani päivän maan perälle; Se päivä Jumalan luoma Se paistoi isällisille, Se paistoi isättömille.[290]

Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär kulki vähäisen matkaa, niin:

Hiien huonehet näkyvi, Hiien huone kuumottavi; Nuopa kuuhutta pesevi, Päivyttä puhastelevi. Otti kuun olgallehen, Käänsi käsivarrellehen, Tuli matkoja vähäisen, Piti tietä virstan verran. Katsahti takaaeksehen (sic!); Ollaan kiinni-ottamassa Ja kiinni tapailemassa! Otti sieran seslestähän, Viskas paitapovestahan: "Kasvakohon paksu paasi, Paasi paksu ja järeä, Jottei päästä ylitse!" Tuli matkoja vähäisen, Piti tietä virstan verran, Katsahti takaaeksehen: Ollaan kiinni-ottamassa, Ja kiinni tapailemassa! Otti harjan seslestähän, Viskas paitapovestahan: "Kasvakohon kuiva kuusi, Kuiva kuusi, rauta-oksa, Jottei päästä ylitse!" -- -- -- Paistoi päivä rikkahille, Köyhille kereäjille.[291]

Näillä otteilla luulemme täydesti todistaneemme: että runolaulu Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisissä rajapitäjissä vielä on paljoa runsaampi ja täydellisempi, kuin mitä Kalevalan toisen painoksen ulostullessa saatettiin arvata. Jos nyt taas palaten takaisin alkuperäiselle lähtöpaikallemme, sieltä alamme kulkea länteen ja koilliseen päin, niin emme tosin tapaa enään yhtä runsaita runo-aarteita kuin Inkerissä, mutta kuitenkin verrattomasti paljoa enemmän kuin mitä tavallisesti arvellaan ja luullaan.

Ottakaamme ensiksi yhteisesti tarkastellaksemme Savo, Suomen Pohjois-Karjalan lutherilaiset pitäjät, joiden kansa pää-osakseen on savolaista, sekä Oulun lääni Pohjanmaasta. Tässä huomaamme sen merkillisen seikan, että eteläisempi puolisko Pohjois-Karjalasta on antanut melkoisesti lukuisia ja tärkeitä epillisiä runoja, jota vastaan pohjoisemmasta: Pielisjärven ympärystästä sekä Kaavilta ja Liperistä, tuskin on saatu muuta kuin lyyrillisiä, niitäkin varsin niukalta. Savo sitä vastoin on tämän vuosisadan alussa vielä ollut hyvin rikas runoista, pohjoinen osa erittäin epillisistä. Sitä vastoin eivät Pohjois-Hämeen savolaiset pitäjät silloin enään ole antaneet monta sipaletta, vaikka ne 300 vuotta ennen, niinkuin sieltä muuttaneitten Wermlantilaisten runoista näkyy, olivat hyvin rikkaat. Minkätähden ne Pohjois-Hämeestä pikemmin katosivat kuin Pohjois-Savosta on mahdoton ymmärtää, ja vielä vaikeampi, mistä syystä Pielisjärven seutu jäi osattomaksi, vaikka sillä oli tai vieläkin on hyviä runo-paikkoja ympärillään joka haaralla. Tässä on edessämme vielä mutkikkaampi pulma kuin ennen mainitussa Laatokan länsirannikon osassa. Pohjanmaalla ei runo Kajaanin kulmalla ole vielä nytkään vaiennut, ja Oulun läänin läntisillä rantamailla oli se viime vuosisadan lopussa, niinkuin myös tämän alussa, raittiisti raikkuva.

Yksi katkelma Pohjanmaalta kertoo Väinämöisen syntymän, siirtäen kuitenkin sen tapauksen hänen isänsä nimelle:

Kave ukko, Pohjan herra, Ikäinen ikiturilas, Isä vanhan Väinämöisen, Makas äitinsä kohdussa Kolmekymmentä kesä'ä. Ikävystyi aikojaan, Oudostui elämitään, Viilaisi äitinsä kohdun Sormella nimettömällä, Vasemalla varpahalla. -- -- -- Päästin (sic!) miehen miekkoineen, Satuloine'en orihin, Kupehesta Runottaren, Lapsen vaimon lappiosta.[292]

Laveampi toisinto on saatu Suomen Karjalasta: Oli neito Pohjolassa, joka ei suostunut sulhasiin. Viimein kuitenkin hän astui alas meren selälle ja siellä hänet meren ukko, parkka-äijä, teki raskaaksi. Kolmenkymmenen kesän kuluttua Väinämöinen ikävystyi elämäänsä äidin kohdussa ja syntyi samalla tavalla kuin painettu Kalevala kertoo.[293]

Maailman synty pääskysen munasta oli täälläkin tuttu, kuitenkin ainoasti uudemmissa muodostuksissansa, niin että maailman sijasta syntyy hylkeitä[294] tai saari, johonka jälkimmäiseen toisintoon tässä aina on Saaren neidon kosinta liitetty.[295]

Puitten kylvämisestä on Pohjois-Savossa laulettu täydellisemmin kuin tiettävästi missään muussa paikassa. Yhdessä kappaleessa[296] Ahti arvelee mistä saisi nurmen juuren polttajan, niin että pelto "tomeromman touon toisi, paremman terän tekisi." Kuka saataisiin noutamaan Sämpsä Pellervoinen siihen työhön? Susi siihen suostuu, saatuaan tuuheamman turkin, jolla paremmin tarkeneisi pakkasessa. Sämpsä tulee, tuo mukanaan siemeniä ja sanoo Ahdille:

"Hyvinpä teit sinäik, Minun tänne tullessani: Sulaisit jokien suita, Jäitä järvistä alensit!"

Hän rupeaa sitten kylvämään kaikki puut eripaikoilleen:

Ennen Ahti maita puuttui, Ennenkuin Sämpsä siemeniä. Etelähän ensin kylvi, Sitten siuvotti itähän, Pohjan puolelle porotti, Lopettaapi luoteesehen.

Toisessa, viime vuosisadalta, kyntö tapahtuu Vennon härän Uljamoisen avulla.[297] Ison tammen kasvattaminen ja hakkaaminen on ainoasti harvoin yhdistetty Pellervoisen kyntöön,[298] mutta sitä vastaan jokseenkin tavallinen tunnetussa loitsussa pistoksia vastaan.

Harvinainen on Väinämöisen ja Joukavaisen kilpalaulu ja enimmiten vaillinainen, niinkuin Viipurin läänissä.[299] Onpa kuitenkin viime vuosisadalla vielä saatu täydellisempikin Pohjanmaalta.[300] Sanakiistan jälkeen Väinämöinen pistää Joukkavaisen keihäällä läpi sydämen, josta tuskauneena tämä rukoili jumalia ja saikin avun neitsyt Maarialta, niin että yhdessä yössä jälleen parani. Hän kehoitti sitten Väinämöistä laulamaan, jolloin:

Leuat liikkui, pää järisi, Kivet rannoilla rakoopi, Paaet paukkui kalliolla, Väinämöisen laulaessa. Portit Pohjolan repesi, Ilman kannet katkieli, Väinämöisen laulaessa.

Aino-runon tapaisia balladeja, semmoisia kuin Inkerin alueessa, on tavattu muutamia kappaleita samaa toisintoa. Siinä tyttö lähtee paimeneen, varas vie korut, tyttö juoksee itkien kotiin, äiti lohduttaa häntä ja käskee aittaan uusia koruja ottamaan.[301]

Paremmin edustettuna ovat kosintarunot. Näissä molemmissa maakunnissa yksistään näet on tavattu tuo pilven päällä istuvan immen kosinta, josta kahdeksas runo kertoo. Välistä se päättyy Väinämöisen polvenhaavan parantamiseen,[302] välistä vielä jatkuu sillä, että Väinämöinen kuitenkin saa veneensä valmiiksi, täyttää sen väellä, soudattaa vanhat ja nuoret, tarttuu haukeen, rakentaa kanteleen ja soittaa koko luonnon ihastukseksi.[303] Paljoa yleisempi on polvenhaava ja verensulku erillään kosinnasta, välistä yksinään,[304] välistä kanteleensynnyn yhteydessä.[305]

Kilpakosinnasta on ainoasti katkelmia tallella, nimittäin pari palasta ansiotöitten kuvauksesta[306] sekä kultaneidon takominen.[307]

Vipusesta on saatu muutamia täydellisempiä tai katkonaisempia runoja. Enimmiten ne päättyvät jo siihen, kun Väinämöinen saa sen tiedon, että Vipunen on kuollut.[308]

Joskus harvoin laulettiin isosta härästä.[309]

Tältä alueelta saatu on ainoa täydellinen runo Lemminkäisen kosimisesta Pohjolassa, ansiotöistä, kuolosta koskeen sekä äidin haravoimisesta, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa.[310] Hänen surmaansa sekä uudestaan herättämistänsä nähtävästi myös muistuttaa yllä esiin tuotu Ganander'in runo Joukkavaisesta ja Väinämöisestä.

Kyllikki oli ainakin 300 vuotta takaperin tunnettu Pohjois-Savossa; sen todistaa hänen nimensä, mainittu "kiven emuena" eräässä loitsussa.[311]

Hiukkaa runsaammat ovat jäljet retkestä Pohjolan häihin. Muutamassa häälaulussa[312] ilmauntuu Lemminkäisen kerskaus:

"Sen mä mieheksi sanoisin, Urohoksi arveleisin, Joka jouseni vetäisi, Kaareni kiinnittäisi".

Edempänä sitten kuvataan myrkky-oluen tarjominen; käärmeitten onkiminen sekä oluen juonti. -- Vielä pienempiä katkelmia löytyy Savossa sekä Karjalan lutherilaisissa pitäjissä useampiakin.[313]

Pohjanmaalla on oluen syntyä laulettu täydellisesti useissa paikoissa Kajaanin puolella,[314] ja yhdessä toisinnossa on Tuonelassa käynti Päivölän retken yhteydessä.[315] Myös on sieltä saatu koko Lemminkäisen toinen retki.[316] Viimein on Pohjanlahden rannaltakin vielä löydetty katkelma, jossa

Juopui Ahto, juopui Kauko, Juopui veitikka veräjä[317] Sariolan juomingissa, Kirjoverkulan vakoissa. Silloin laskit laulujahan, Opetit osan minulle.[318]

Viimein mainitaan Lemminkäinen eräässä luultavasti Pohjanmaalta saadussa vanhassa katkelmassa "Väinämöisen merimiehenä:"

Sitten vanha Väinämöinen Fani lieto Lemminkäisen (airoille); Äsken keikkui venehen keula, Purajasi purren nokka.[319]

Kullervosta laulettiin Pohjanmaalla hyvin täydellistä runoa samaan tapaan kuin Kalevalan ensimmäisessä painoksessa. Soini l. Sole, siksi häntä nimitetään,

Se kalki Kalevan poika, Kun ensin emästä syntyi Viidellä vesikivellä, Hetikohta kolmi-öisnä Katkaisi kapalovyönsä. Nähtihin hyvä tulevan, Kenitihin (keksittihin?) kelpoavan, Myytihin vierahalle. Karjalahan kaupittihin Sepoille Köyretyiselle. Pantiin lasta katsomahan; Katsoi lasta, kaivoi silmät, Syötti lasta, söi itekin; Lasta taudilla tapatti, Kätkyen tulella poltti.

Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen kotiin.

Pani karhut kahleisiin. Sudet rautoihin rakensi; Neuvoilevi karhuja'an, Susillehen suin puheli: "Repäise emännän reisi!" Tarttui karhu kantapäähän, Repäisi emännän reiden. Sillä kosti piian pilkan, Naisen naurun paransi, Pahan vaimon palkan maksoi.[320]

Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] -- Parissa katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen talosta tai sotaan:

Kävin mä piennä paimenessa, Lassa lammasten ajossa, Pistin pillit pussihini, Soitin suolla mennessäni, Kajahutin kankahalla, Kuului se sepän pajahan; Seppä seisahtui pajassa. Vasara vajos käestä, Kulta kiehui kattilassa.[322]

Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon kosinnalla. -- Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti tallella.[324]

Kanteleen synty laulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma, jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli Savossakin laulettu.

Pohjolan emännän perään-ajosta on molemmissa maakunnissa välistä palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] -- Ennen jo mainitussa runossa Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä, kehoitus lauluun Samporetkeläisten palausmatkalla:

"Laula, laula, Väinämöinen, Hyräile, hyväsukuinen!" Tuopa vanha Väinämöinen Varmoin kyllä vastaeli: "Varainen on laulannaksi, Aikainen ilonteoksi".[329]

Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna. Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä, Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen (= Joukahainen) lähtivät Pohjanmaalle Sammasta hakemaan. Sieltä saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo virtes!' -- 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy, tuvan uuni kuumoittaa'. -- Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut, niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]

Täälläkin laulettiin runo päivän ja kuun vapauttamisesta. Se alkaa kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]

Viimeinpä vielä on ollut tuttu Väinämöisen tuomio. Eräässä katkelmassa näet pikku-lapsi sanoo tuomarilleen:

"Sinä vanha Wäinämöinen, Te'it huorin kolmi-öisnä. Kuss' on kintaani kiviset. Maan karvaiset vanttuhuni, Isäni tulinen turkki, Äitini punainen paita?"[332]

Paitsi näitä tavataan myös sekä Savossa että Pohjanmaalla suuri osa niitä loitsurunoja, jotka on Kalevalaan otettu; mutta ne ovat enimmiten ilman mitään yhteyttä kertomarunoin kanssa.

Siirtyessämme nyt viimein Länsi-Suomeen, täytyy meidän kohta aluksi tunnustaa, että sieltä ei ole saatu ainoatakaan itsenäistä Kalevalaan kuuluvaa runoa. Loitsuja sekä vanhoja lyyrillisiä runoja on kuitenkin vielä ollut jommoinenkin määrä koko Hämeessä ja Satakunnassa sekä Suu-Pohjan sisämaan pitäjissä.[333] Aivan tyhjät niistä ei ole olleet muut kuin Varsinais-Suomi sekä Uusimaa.[334]

Yhtähyvin eivät ole epilliset runot olleet Länsi-Suomessakaan tuntemattomat; sen todistavat sangen lukuisat muiden runoin sekaan eksyneet katkelmat sekä suorasanaiset tarinat.

Satakunnassa laulettiin pieni runopalanen, joka selvästi on kuulunut Kullervon paimenessa oloon:

Kulu, päivä, kulje, päivä. Heitä, päivä, heinikolle, Harppa'a haravan varren, Viittä, kuutta viikatevartta! Ei kulu kivinen kakku Orpolapsen kainalosta: Syrjän söi, sydämen vei Emännälle leipojalle, Piialle vanuttajalle.[335]

Luultavasti samoissa seuduin syntyneessä Piispa Henrikin virressä tapaamme pari vanhaa muistoa. Siinä ensiksi näkyy olevan jälki Hiiden hirven hiihtämisestä. Lähteissään piispaa tappamaan Lalli

Lykkäsi lylyt lumelle, Kun oli vuoltu, vuoleskeltu; Syöksi kalhut kaljamalle, Kuin on talvisen jäniksen. Sitten hiihti hirmuisesti, Lyly juoksi vinheästi: Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvan somman tiestä.[336]

Kuvaus Henrikin ajosta koreassa korjassansa on myös hyvin sen tapainen mitä ainakin muutamat toisinnot kertovat Ilmarisen kosintomatkasta:

Latoi lauman laulajia Päänsä päälle laulamahan, -- -- -- Jänön valkoisen hypitti Edellänsä viltin päällä. Karhu oli rautakahlehissa, Teeri rautainen kukersi Karhun rautaisen kidassa.[337]

Myöskin runo Elinasta ja Klaus Kurjesta (syntynyt Tampereen seudulla n. 1500) sisältää pari yhtäläisyyttä Kalevalan runoin kanssa. Klaus Kurki, näön vuoksi lähteissään keräjille Pohjanmaalle, käskee vaimoansa tarpeellisiin matkan varustuksiin näillä sanoilla:

"Oh mun vähä Elinani, Viillä voita vakkasehen, Sääli säkkihin evästä, Liikkiö sianlihaa, Minun kauas mennäkseni!"

Melkein samoilla sanoilla Lemminkäinen käsikirjoituksissa pyytää äitiänsä, ja painettuun Kalevalaan ne ovat tulleet jo tehdyn teon kuvauksena.[338]

Saman laulun lopussa taas on tunnonvaivoissaan olevan Klaus Kurjen lähtö kotoa sekä itsemurha kerrottu tällä tavalla:

Pisti pillit pussihinsa. Soitti suolla mennessänsä, Kajahutti kankahalla, Järähytti järven päässä; Ajoi päin sula'a merta, Alle aaltojen syvinten.

Näistä värssyistä tapaamme ensimmäiset neljä sanasta sanaan useissa Kullervon sotaanlähdön kappaleissa. Seuraavat kaksi vastaavat yhtä toisintoa Kullervon kuolosta, jonka Lönnrot oli pannut kirjaan Vuokkiniemen tienoilla ja jonka loppu on näin kuuluva:

Ajoi päin sinistä merta. Alle aaltojen syvien. Päälle mustien murien.[339]

Samallaisia yhtäläisyyksiä tapaamme niissä runoissa, joita ennen aikaan laulettiin Hämeessä, Sääksmäen Ritvalan Helka-juhlassa.

Ensimmäisessä niistä, Mataleenan vesimatkassa, Mataleena, kun Jesus häneltä vettä pyytää, vastaa ynseästi, sanoilla, jotka Pohjolan emännän vastausta Lemminkäiselle muistuttavat:

"Ei oo mulla astiata, Eik oo kannuni kotona; Pikarit pinona vieri, Kannut halkona kalisi".[340]

Kolmannen Helkavirren, Kestin lahjan seassa, taas on jälki Hiiden hirvestä sekä isosta tammesta:

Hikos hirvi juostuansa, Toi hirvi janottuansa Heränteestä hettehestä; Siihen kuolansa valotti, Siihen karvansa karisti. Karskasi kataja kaunis, Tuomehen hyvä hedelmä, Katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen; Joka siitä lehden leikkas, Siihen kasvoi tuomi kaunis, So leikkas ikuisen lemmen.[341]

Varsinais-Suomessakin on meille tarjona muutamia tähän vivahtavia pikku seikkoja. Erittäin merkillinen on Rauman murteella sepitetty, n. v. 1600 syntynyt runo Kaarle herttuan sodasta uppiniskaista Suomen aatelia vastaan. Siinä me näemme seuraavat paikat:

Hyvä herra, herttu Kaarle -- -- -- Hankitsevi haaksiansa. Laitteleksi (laittelevi) laivojansa; Purjeet raakaiset rakensi Hahden suuren hartioille. Oli haaksi hankittuna, Päällä purjehet punaiset, Viherjäiset viirit päällä. Antoi soutaa Suomen vaimon.

Laivan varustus on tässä hyvin sen tapainen kuin Viipurin puolen laivaretkissä. Airoille asetettu Suomen vaimo taas ei juuri voi olla muuta kuin muisto Väinämöisen veneessä soutavista neidoista; sillä Kaarle herttuan laivassa ei hänellä tietysti ole mitään virkaa.

Tultuansa Suomen rannalle herttua

Otti tulta tuttisesta, Takelita taskustansa; Meri häälyi, ranta raskui, Kalliot kovin kajasi, Hahdet hartaasti vapisi, Pyssyt parkui partahilla.

Ensimmäiset kaksi riviä nähtävästi tarkoittavat Väinämöisen hätäkeinoa Pohjolan laivan saavuttaissa; ne ovat vaan tässä uuden-aikuiseen kanuunilla ampumiseen sovitetut. Loppu otteesta näkyy olevan muunnos Väinämöisen laulun mahtavan vaikutuksen kuvauksesta, joka muuallakin välistä on Samporetkeen yhdistetty.

Myöskin ansainnee huomiota tapa, jolla on kuvattu Suomen herrain suuttumus Kaarle herttuan lähettämästä kirjeestä; sanat näet ovat aivan samat, joita Kalevalassakin aina käytetään vihan tai surun osoitukseksi. Suomen herrat

Purit huulta, vääristit päätä, Kallisteli kallojansa.[342]

Vielä edempänä on kuvattu kuinka Suomen sotajoukon kävi:

Huovi häijy Hamoseen, Häijyn juoniseen jokehen; Siitä hauit haukkelivat, Ahvenet otti osansa.[343]

Samoin Inkerin alueessa Lemminkäisen surmaa vastaavissa balladeissa välistä lauletaan:

Jo oli siika silmät syönyt, Hauki hartiat halaissut.[344]

Viimeinkin on ko'oltansa vähäinen, vaan sijaltansa erittäin omituinen muisto muinaisrunoistamme säilynyt eräässä Maskun Hemmingin n. 1600 sepittämässä virressä! Yksi kohta siinä kuuluu:

Pilvet taituit, taivaat notkuit, Pyhäin polvet kumarteli.[345]

Mutta nämät rivit eivät ole mitään muuta kuin hengelliseen tarkoitukseen hiukan muodosteltu toisinto parista tulen-synnyn värssystä:

Hopeiset orret notkui; -- -- -- Pilvet liikkui, taivot naukkui, Taivon kannet kallistihe.[346]

Näin olemme siis, pakanuuden-aikuisten laulujemme jälkiä seuraten, saapuneet ihan Suomen kirkollisuuden emän, Turun, porttein edustalle, vieläpä Henrikin tuomiokirkon pyhäin katonkaarienkin alle! Mutta vielä paljoa enemmän, kuin nämät hajanaiset runokatkelmat, sisältävät useat Länsi-Suomesta saadut suorasanaiset tarinat.

Oli Hyytiö niminen mies, niin kerrotaan Tuuloksessa Etelä-Hämeessä,[347] ja sillä vaimo, joka tuli raskaaksi. Siitä suuttui jättiläinen, nimeltä Häyrinen, joka ei kärsinyt kuulla lapsen itkua. Hän pisti siis vaimon tynnyriin ja vieritti mereen: mutta tuuli ajoi tynnyrin saareen, jossa se rikkui kiveen. Näin pääsi vaimo ulos ja synnytti pojan, jolle pantiin Kauko nimeksi. Kasvaessaan poika mielellään katseli ohitse kulkijoita. Viimein hän teki itsellensä vesimaton, jolla läksi purjehtimaan. Jättiläinen sen huomasi ja rupesi Kaukoa kivien viskaamisella ahdistamaan: mutta kotka otti hänet selkäänsä ja kantoi korkealle vuorelle, josta hän pääsi kotiin. Nyt varusti Kauko suuren sodan, jossa kaatoi jättiläisen pojan, ja isä, siitä tuskastuneena, rakensi erityisistä aineksista laivan, joka kulki maitse, meritse sekä ilman kautta, ja läksi matkalle, jolta ei enään ole kuulunut eikä näkynyt palauvan.[348]

Toisessa samasta paikasta saadussa[349] mies suri, kun hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta. Löysi hän sitten munan ja hautoi, siksi kun siitä tuli ihmeen väkevä poika. Mies lähetti hänet kaskea kaatamaan. Poika otti kirveen ja kaatoi hirmuisesti metsää. Siitä suuttuneena isä ajoi hänet pois kodistaan. Poika palkkausi nyt suureen linnaan rengiksi ja sai ensityökseen suuren laakson raivaamisen, kivistä puhdistamisen. Hän otti hirmuisen hongan tyvestä kiinni ja veti sitä perässänsä, joten koko laakso kerrassaan tuli viljelysmaaksi. Kotiin tultua pojalle annettiin sammalista ja suomudasta leivottu kakku, jonka laadun hän vasta leikatessaan huomasi. Kostoksi soitti hän torvellaan kokoon metsän karhut ja ussutti ne isännän päälle. Hädissään tämä lupasi Munapojalle tyttärensä sekä perintönsä omaksi. Mutta tytön äiti ei olisi suonut lastansa köyhälle miehelle; hän läksi pyytämään apua Pohjolan akalta, Tämä suostuikin auttamaan, jos saisi tytön omalle pojallensa. Nyt Pohjolan noita-akka rakensi laivan ja tuli poikansa kanssa neitoa noutamaan; vaan Munapoika veti laivan semmoista vauhtia maalle, että se meni pirstoiksi. Pohjolan akka näki että Munapojalla oli koira; hänkin nyt sylki koiran ja molemmat talonvartijat pantiin vastakkain tappelemaan. Munapoika silloin taas kutsui karhuja metsästä, jotka repivät koiran ja haavoittivat akan. Tämän huutoon riensi avuksi laiva, jossa oli tuhat rautapaitaista soturia. Syntyi nyt hirveä tappelu, niin että kalliot järisivät, mutta viimein Munapoika pääsi voitolle. Haavan saaneelle morsiamelleen hän mehiläisellä haetti mettä ulkomaalta ja paransi hänet jälleen terveeksi.[350]

Kauvatsalta Satakunnassa[351] kerrotaan sama satu, mutta vähän toisin. Munapoika kuninkaan palveluksessa lähetetään puitten hakkuusen. Siellä hän kaataa yhden puun maahan ja samassa romahti koko iso korpi kumoon, niin pitkältä kuin kirveen kalkahdus oli kuulunut. Sitten piti tuoda halot kotiin. Munapojan kuormaansa vetäessä tuli karhu vastaan; hän sen koppasi niskasta kiinni ja viskasi halkojensa päälle. Kotona hän sen pisti härkänavettoon ja aamulla, kun mentiin katsomaan, oli karhu tappanut koko lauman, että oli kaikki vallan lihana. Kuningas nyt tahtoi päästä tuosta vastuksellisesta palvelijasta ja lähetti hänet helvetistä ijankaikkista veroa tuomaan: mutta hän palasi sieltäkin eheänä. Nyt hän käskettiin perkaamaan Limingan niittyä.

Kullervon runoin tapaisia kohtia löytyy vielä useissa muissa tämän kanssa[352] sukulaisuudessa olevissa saduissa, joissa tuo väkevä poika syntyy leppäpölkystä taikka on karhun ja papinrouvan tahi jonkun miehen (useimmiten papin tai sepän) ja metsän neidon sikiö.

Useissa näistä,[353] joissa seppä on pojan isä tai kumminkin isäntä, viedään tuo väkevä hirviö pajaan. Hän kysyy siellä saako lyödä voiman vai taidon kanssa? Seppä siihen vastaa: "se on ykskaikki, jos semmoinen mies lyö voiman tai taidon kanssa!" tai myös: "kyllähän voimatkin tarvitaan kaikkityyni!" Silloin poika nostaa moukkarin ja lyö sillä alaisimen maan alle näkymättömiin, kuulumattomiin. Pelästyneenä siitä seppä hänet yhdessä toisinnossa myö kuninkaalle.[354]

Joskus väkevä poika nimitetäänkin Kalevan pojaksi. Eräässä Sahalahden sadussa[355] "Kalavan poika" lupasi hakata naurishuuhdan muutamalle ukolle. Hän söi ensin koko päivän ja hioi kirvestänsä; iltahämärässä vasta hän läksi metsään, ja kun sitten kerran vaan läimäytti, niin metsä kaatui, niin kauas kuin kirves kuului.

Toisin paikoin kerrotaan Kalevanpojan niityn raivaamisesta tai niittämisestä. Ylöjärvellä esim. "papin poika" päivässä raivasi kymmenen kapan alaa niittyä ja latoi sen ympäritse korkean kiviaidan.[356] Suuret niityt Marttilan ja Pöytyän välillä ovat hänen niittämänsä, jolloin heinä kaatui kerrassaan niin laajalta, kuin viikatteen viuhina kuului.[357] Tämän jo Agricolakin tiesi, joka Hämäläisten jumalia luetellessaan mainitsee:

Calewan pojat niitut ja mwdh löit.

Kullervon muistakin uhkatöistä, joissa hän kaikkea turmelee, ovat muutamat tutut Länsi-Suomessa. Sahalahdessa[358] "väkevä Matti" Paholaisen palveluksessa tappaa lapsen, jonka katsominen hänelle oli uskottu, ja sen jälkeen häntä itseään tahdotaan tappaa. Laitilassa[359] hän toisten ollessa riihessä vaan makaa. Viimein hänkin tulee, potkaisee riihen päädyn pois, ajaa kaikki elot luuvaan, ottaa maston ja "jumppaa" sillä. Kun työ on tehty, panee hän jyvät suureen purjeesen ja vie ne aitan portaille.

Karhun kotiintuonnistakin on toisellainen toisinto, saatu Eurajoelta Varsinais-Suomessa.[360] Poika oli metsässä sälyttänyt rekeen semmoisen kuorman, ettei härät jaksaneet sitä vetää. Hän meni senvuoksi ruoskaa leikkaamaan ja sillä ajoin karhu söi härät. Mutta poika ei ollut siitä milläänkään, valjasti karhun sijaan ja ajoi sillä kuorman kotiin.

Laitilassa kerrottiin kuinka Kalevanpoika kantoi kiviä kostoksi Untamalaisille. niin että heidän niittynsä jäi niittämättä.[361]

Paitsi sitä ilmautuu Kalevanpojan t. Kalevanpoikien nimi monissa muissa saduissa, joissa kerrotut seikat eivät ole yhtäpitävät Kullervon runoin kanssa.[362]

Halikossa kerrottiin vielä tämän vuosisadan alussa vaskivaimosta, jonka seppä oli itselleen takonut.[363]

II. Kalevalan runot Vironmaalla.

Löytöretkellämme, Kalevalan runojen ha'ussa, on meidän nyt poikkeeminen Suomen lahden poikki, niiden veljiemme luokse, jotka siellä elävät Virolaisten nimellä. He ovat kaikkein kau'impana epoksemme nykyisestä parhaasta säilypaikasta; mutta yhtähyvin tapaamme heilläkin aivan arvaamattoman rikkauden vanhoista runoista ja taruista, jotka monin suhtein ovat vieläkin täydellisemmät kuin Inkerissä.

Luomistarusta on Virolaisilla hyvin paljon ja tärkeitä toisintoja. Yksi[364] kertoo, kuinka oli neljä neitoa, sisarusta soutavata: yksi oli joen näkki, toinen neito tähden tytär, kolmas kuun kasvatti, neljäs päivän pääskyläinen. Ne kutoivat Taaran (ylijumalan) käskystä hopea- ja kultakankaita päivälle ja kuulle vaatteiksi, vedelle pitsiverhoa, maalle utuvaippaa. Mutta viimein he siihen työhön kyllästyivät:

Aika lähti ikäväksi, Ajan kierto kipeäksi, Kapeen kierto kapeen kanssa; Ei ole miehet maistamassa, Puolisot ei kaitsemassa.

Mikä ihmeellinen yhtäläisyys Kapeen, Ilman immen, ensimmäisten olo-aikain kanssa! Tosin on suomalaisessa runossa puhe ainoasti yhdestä neidosta, virolaisessa neljästä. Mutta tapaammepa me Kalevalassakin toisin paikoin useampia Luonnottaria.

Joen näkkiä vastannee Kalevalassa veden emoksi muuttunut ilman impi. Päivätär ja Kuutar myös ilmautuvat meidän runoissamme; niillä on hopea- ja kulta-kangasten kutominen virkanansa aivan kuin heidän virolaisilla sisarillansa. Huomattava on että toisessa paikassa taas suomalainenkin "impi ilman päällä" soutaa venehellä vaskisella, purrella punaperällä.[365] Parissa paikoin ilmautuu Kalevalassa kolme Luonnotarta, esim. kun he lypsävät rautamaitoa,[366] tai kun käärmeen synnyttävät.[367]

Toisessa virolaisessa runossa[368] Siuru-lintu, sinisiipi, ilman emän hautomatta syntynyt, lentää ympäri kaikkia ilmoja:

Lensi paljon, liukui paljon, Lensi, liukui lounaan alle, Pyörähti poikittain pohjosehen

ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä yksin eläessä.

Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi, nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä "purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan, viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä laivoja.

Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta. Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sitten Ilmarinen takoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun, tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]

Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntä kaosta. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksi kynnettävä ja kylvettävä. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret, raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa taas[374] Kalevanpoika

Laittoi aisat aurallansa, Orhin auransa etehen, Ruunan kynnölle rakensi: Läksi suolle sahroinensa, Kuivaa maata kyntämähän, Aron pintaa kääntämähän. Kynti maan pinnan tomuksi. Kivet survoi someroiksi, Savet siemenenkasvajoiksi. Tomun idun imettäjäksi. Kynti paikoittain peltomaaksi, Väkeväksi viljamaaksi. Toiset kohdat karjamaaksi, Nurmimaaksi, heinämaaksi. Kylvi suohon sinikoita, Sammaleesen juovikoita, Mättähisin muuraimia. Muutamin paikoin mustikoita. Kynti paikoittain metsämaaksi. Laajat paikat korpimaaksi; Kylvi metsät kasvamahan. Tammet korkeat nousemahan, Pensastikot paisumahan, Kynti paikoin lakeuksia, Laajoja aroja, laajoja nunnia, Hauskoja kävelypaikkoja; Kynti mäet keikkumahan, Kummut kaikki kiikkumahan. Kynti orot, kynti salot, Nurmet (?), luhdat viherjöimään. Kylvi mansikat mä'ille. Pensaan alle puolukoita, Kynti kukat kasvamahan, Kaunoiset rehoittamahan.

Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.

Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin tiedämme, tammi, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika, Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:

Tammi nousi, tammi joutui, Nousi vaaksan paksuiseksi; Tuli tuulonen tuhisten, Vihma vierähti vihisten, Tuuli tammea kohotti, Vihma kostutti vähäistä, Nosti tammen kasvamahan. Vähäisen venähtämähän. Tammi nousi, tammi joutui, Tammi nousi taivahille, Saatti pilvet hajoomahan, Taivon laajan laukeemahan, Rupes päivää peittämähän, Kuutakin sammuttamahan. Tähtiäkin tappamahan.

Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle tultuansa:

Kasvoi kyynärän, kasvoi kaksi, Sirkosi vielä monta syltä.

Sitten hän rupesi tammea hakkaamaan.

Hakkas päivän, hakkas kaksi, Kappalehen kolmattakin; Tammi alkoi tuikutella, Kannon päässä kiikkuella, Latvapuoli lankeemahan. Tammen tyvi peitti saaren, Latva kaatui lainehesen.

Tammesta sitten tehtiin kuuluisa Suomen silta, jonka toinen haara Saaresta meni Viroon, toinen Suomeen.

Kolmas laajalle ympäri Viroa levinnyt toisinto tähän kuvaukseen vielä lisää kertomuksen mitä siitä tehtiin:

Saatiin tynnyrit tyvestä, Kannosta olutpuolikoita, Latvasta lasten kätkyitä. Sydämestä syömäpöytä. Lukkarin luetuspöytä; Mi jäi laudoista jäljelle, Siitä sauna veljelleni,[377]

Lähinnä työnä nyt oli Wäinämöisellä tai oikeastaan Pellervoisella kasken kaataminen, jota tehdessään hän kuitenkin jätti yhden koivun lintujen leposijaksi. Samallainen huolenpito metsän laulajista ilmaantuu myöskin muutamassa virolaisessa lyyrillisessä laulussa.[378]

Wäinämöisen ja Joukahaisen taistelun tapaisia suorasanaisia tarinoita kuuluu olevan Vironkin kansassa.[379] Mahdollisesti on myös tähän luettava Kalevinpojan taistelu Manalan hallitsijan Sarvikon kanssa, jossa jälkimmäinen viimein nivuslihoja myöten pistetään maan sisään.[380]

Runsaasti, vaikka kuitenkin ainoasti katkelmina, ovat Aino-runot edustettuna. Yhdessä[381] nuori tyttö laulaa:

Läksin luutia tekemähän, Kultaluutaa kuusikosta, Hopeaista haavikosta, Tarkan tammen lehtisistä. Otin puukkoni pivohon, Helmahan raudan heleän, Karkean raudan kainalohon. Tuli vastahan Sulevi, Sulevi Kalevinpoika, Pyysi multa huimasti suuta, Huimasti suuta, kiusalla kättä. Minä sulka en suonut suuta, Sepelpää en kääntänyt päätä.

Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa, saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa. Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382] Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä on tapana:

Läksin mereen kiikkumahan -- -- -- Panin helmet heinämaalle, Vitjat pitkän luo'on päälle, Sormukset someron päälle, Nauhat laajan hiekan päälle.

Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa, vakuuttaen:

"Meill' on pyhä jokapäivä, Pitkin vuottamme pitoja!"

Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa, jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle, oikealle ladullensa.

Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385] Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla kuin suomalaisessakin runossa:

Läksin mereen kiikkumahan, Lainehisin laulamahan; Sinne ma kana katosin, Sinne lintunen livahdin, Näivehdyin ma nuori neito, Kaunis kukkanen lakastuin.[386]

Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]

Silmät vettä vierettävät, Kosket laskee lainehia, Vesi vieree silmistäni, Silmistäni poskilleni, Poskiltani kaulahani Kaulastani rinnoilleni, Rinnoiltani helmoilleni, Helmoiltani polvilleni, Polviltani säärilleni, Sääriltä jalan lavalle, Jaloiltani varpahille, Varpailta maahan vajosi.

Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria, saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon seassa:[388]

Kodasmäell' on suuri kuusi, Lepät laajat Leuvalassa, Tammi Tarvasten mäellä; Kukkuvi käkeä kolme, Laulaa kolme linnukaista; Yksi kukkui: "kuole, kuole!" Toinen kukkui: "murhe, murhe!" Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!" Joka kukkui: "kuole, kuole!" Sen ma itsellen' ehitän, Mikä kukkuu "murhe, murhe!" Sen mä laskelle lähetän; Mikä kukkuu "kullan kainaloon!" Kullakseni kasvattelen.

Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:

Yks on siika mustaselkä, Toinen hanki halliselkä, Kolmas lohi laajalauko. Otin ma kalan kätehen, Vein minä kalan kotihin, Kävin kalaa keittämähän Isän pitkällä pinolla, Veljen lastuilla leveillä. Kala virkkoi vastahani: "Ei mua tuotu tuoreheksi, Eipä viety verekseksi; Tuotihin ma laulamahan, Laulamaan, livertämähän!"

Kalevalan kosioretkiä vastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä, tässäkin lähtee kauas kalaan:

Mull' oli vene luikon-luinen, Airot hanhen sulkasista, Astimet (= teljot?) sillin hampahista. -- -- -- Sieltä sousin Saarenmaalle, Saarelta viistoon Suomenmaalle. Mitä kalaa sain merestä, Suomesta salasilakkaa? Vein ma vaimon Suomenmaalta, Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta, Kapenen kalliomaan keskeltä, Pohjan päällikön pereestä, Tauran (sic) tietäjäin suvusta. Hääkutsuihin tuli joukoin suurin Poikasia Pohjanmaalta, Miehiä metsän takoa, Naisia neljästä vallasta, Tyttöjä Turkilan rajalta. Kuormittain kokoon ko'ottiin Aartehia Narvanmaalta, Kultaa Kungelan ääriltä; Antehista aavistelin Puolisoni kalliin hinnan. Sata päivää häät pidettiin, Pohjolan ilopitoja: Merestä makeiset tuotiin, Ruotsin rannoilta rahnakalaa, Kaukaa korvesta karhun lihaa, Peuran lihaa Pohjan piiriltä, Rasvalintuja lainehilta. Jop' oli nyt kiiru kotihin, Omaisia oppimahan, Nuorikkoa näyttämähän, Kuinka oli minut myös ylennetty. Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen, Tuurasta toisen orihin, Panin parin korjan eteen, Kiidätin kallioita myöten merelle. Kansi klasinen merellä, Klasi kallion kovuinen, Kantoi kuormat katkeematta, Kultakuormat kiikkumatta. Nainen nauroi Suomen kielin, Hepo hirnui Hiiden kielin, Ori karjui Tuuran kielin. Kulkuset kullasta kulisi, Korja lauloi Narvan kielin, -- -- -- Vihriä esliina Ruotsin kielin, Punapaita Pohjolaa pajatti. Ratsut rannalla rakensin, Kolmet köyteni kohensin, Panin päälle luisen luokin, Kaulaan rahkehet rahaiset, -- -- -- Läksin lystisti ajohon, Käänsin kotipuoleheni; Ajoin päivät päivän valolla, Yöt kuu-kullan valolla, Kauneulla Pohjan emännän, Ruijan tulten tuikkehella -- Äidin helmien hopeisten, Kultasoljen kuumottaissa, Varjossa vanhan otavan; Vartaat[391] johti vieraan tietä, Koi-tähti kutsui kotihin. Loppui meren kalliosilta, Läksin maita liukumahan, Myöten hankia ajelin, Kynsin pitkiä kujia, Ajoin näin kylä kylältä, Kaupungista kaupunkihin. Nuorikon tuli ikävä, Itki kaukaista kotia. Minä naista mielittelin: "Ällös itke, armaiseni, Älä kaipaa, kultaseni! Ennen koittoa kotihin saamme, Ennen valkenemista äidin syliin, Koiton perästä perintömaalle! -- Oikoa, orit väsynyt, Jalkoa, rauennut ruuna! Kaurat kutsuvat kotihin, Suitseet mieltäs mielittävät!" -- Pihan portille ajelin, Korjani katoksen alle. Tuli tyttö katsomahan, Orja korjaa korjaamahan, Ulos riensi äiti armas, Vastahan vanha isoni. Minä kuulustin emolta, Vierain kielin väännätellen: "Tuokaa juomaa uusin kannuin, Huulen kastetta Marille!" Äiti säikähti, vastaa tuohon: "Kusta otan, kusta löydän? Rainta kultainen ravistui, Kannu rautainen katosi!" Isä huutavi ovesta: "Ota kulta-haarikkamme, Vanhan Lempitin murhe-astia, Sammuta jano nuorikolta!" Toinpa vaimoni tupahan: Kalliit vaatteensa kahisi, Kultavitjansa kilisi. Isä ällistyi tuvassa, Emo vaipui kiukaan eteen, Sisko kätkihe kammarihin, Veikko viinakellarihin. Isä huusi ihmetellen: "Se on Kunglan kuuluisa tytär, Se on puoliso kuninkaan! Vaan ken mainio on miesi, Mi sai morsion mertahansa?" -- "Tule, taatto, tunne poikas, Tule, maammo, tunne poikas!" Eipä tunne taatto, maammo, Eipä tunne veikot nuoret; Tunsipa sisaren silmä Neulomastansa nutusta, Kirjaamistaan kintahista.

Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos. Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen. "Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]

Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393] Värssyt

Pani kädet soutamahan, Jalat takaa tyyrimähän, Hiukset päässä purjehiksi; Souti kiiruin Suomen puoleen, Tyyrieli Turjaa kohti, Purjehteli Pohjaa kohti[394]

näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe. Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa = perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimi mana-tarkka, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia, mahtavimpia tietäjiä.

Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.

Ilmarisen toisen kosintoretken tapainen on yksi runo, jossa veli, sodasta tultuaan, kosii itselleen morsiamen, mutta kotimatkalla kysyy hevosiltansa: "syöttekö neidon lihaa, juotteko neidon verta?" Kun ei hevoset siitä huoli, tappaa hän nuorikon itse.[399]

Kalevalan kosijain ansiotöistä ei Viron runot tiedä yhtään mitään. Sitä vastaan tapaamme taas koko joukon muistoja Pohjolan mainioista häistä.

Isosta härästä puhuu nähtävästi eräs katkelma, joka on eksynyt elonleikkuu-laulun sekaan.[400] Siinä kiitetään, ylistetään herrasväkeä, joka on talkkoita varten hankkinut niin suuren, lihavan elukan:

Ruvetaan härkää tappamahan, Härkää hengiltä ottamahan; Tuhat miest' oli niskassa, Sata miest' oli sarvessa. Saatiin tuhat tynnyriä lihaa, Saatiin sata vadillista verta.

Myöskin oluen synnystä ja sen vaikutuksesta on Virolaisilla muutamia runoja. Yksi[401] kertoo, kuinka humala kasvaa, kuinka se olueksi keitetään ja sitten pyörryttää mielen miesten päässä, puolen mielen naisten päässä. Toinen,[402] joka kuvaa harjakaispidot, sen jälkeen kun Kalevinpoika oli ostanut miekan Suomen sepältä, kuuluu täten:

Seitsemän päivää kesti pidot, Lepäs vasarat, alaisimet, Lepäsivät rautapihdit. -- -- -- Humala, uhkea pensaan oksa, Käpy kaunis köynnöksessä, Oli pitojen isäntä, Suuren ilon lysti luoja; Oli tunkeinut tynnyrihin, Pujahtanut puolikkohon, Sieltä kannuihin karasi, Pikareihin häijy pääsi; Sieltä päihinkin valahti, Otti mielen miesten päästä, Puolen mielen poikain päästä, Tanun (hunnun) tarkkain naisten päästä, Ujouden impien otsasta. Olut tuolla hullutteli, Mesi nurmella melusi: Naiset tanssivat tanutta, Miehet möyräili lakitta, Neidot kaikki nelin ryömin, Kontillansa, kuukuillansa.[403]

Yhdessä laulussa Salmen häistä on kenties tarkoitettu samantapaista häätuvan koristusta kuin Kalevalassa:

Tupa on tu'ista tehty, Hernevarsista valettu.[404] Katosta alkain alas-laskettu,

Itse häitten kuvauksessa ja häävirsissä on vielä enemmän yhtäläisyyttä virolaisten ja suomalaisten runojen välillä. Vävyn vastaan-otosta lauletaan Salmen häälaulussa[405] melkein samoilla sanoilla kuin Kalevalassa:

Talliin viekää tähden[406] hevonen. Tähden laukki liiterihin; Heittäkäätte heinäsiä, Kantakaatte kaurasia, Peittäkää hienoihin liinoihin, Kattakaa leveällä kankaalla, Varjostakaa silkkivaipalla; Silmät samettiin makaamaan, Kaviot kauroihin lepäämään![407]

Tähden poika itse istutetaan:

Etehen hiotun seinän, Taakse tahotun seinän; All' on penkki pihlajainen, Pöytä leveä edessä.[408]

Anoppi nyt kehoittaa vävyä:

"Syö'ös, tähti, juo'os, tähti, Tähti, riemulla eläös!" Kannusrautoja ratisti: "En tahdo syödä, enkä juoda; Tuokaa omani tupahan, Saattakaa Salme permannolle!"[409]

Samoinpa Ilmarinenkin, kun hänelle tervetuliaistuoppia tarjotaan, vastaa:

"En ennen sinä ikänä Juone näitä juomisia, Kuin mä saan nähä omani: Onko valmis valvattini!"[410]

Mutta vielä paljoa enemmän, melkein sanasta sanaan yhtäpitävä virolaisen kanssa on tämän tapauksen kertomus vanhemmassa muodossa, runossa "Suomettaren kosijat".[411]

Pohjolan hää-iloa enentää, niinkuin tiedämme Wäinämöinen suloisella musiikillansa; olipa olutkin jo ennen häitten alkua uhannut särkeä tynnyrinsä, jos ei saisi kuulla laadullisten laulua. Sama uhkaus löytyy myös Virolaisilla.[412]

Niin-ikään melkein samoilla sanoilla kuvaa sitten eräs virolainenkin runo laulun voimaa:

Kun ma lauluhun rupean, Laulan meret nurmikoiksi, Meren kaltaat kukkasiksi, Meren pohjat peltomaiksi, Meren rauniot rahoiksi, Meren hiekkaset helyiksi, Salmen suuhun tattareita, Salmen karit kauramaiksi, Salmen luotoihin pellavia, Kun ma lauluhun rupean, Ennen puuttuu Pursa puita, Pursa puita, Pamma maita, Kura kuivia kaloja, Sörvenniemi säynähiä, Ennen kuin minä sanoja.[413]

Viimein lähtiessään häitten jälkeen kodistansa Kalevin kanssa, sanoo Linda:

"Käskyjalka, käännä korja, Korjan aisat akkunahan, Korjan kylki kynnyksehen, Reen kuomu koiton puoleen!"[414]

Yhtä suuri on myös yhtäläisyys niissä neuvomis-virsissä, joita häissä on tapa laulaa. Kalevinpojan kerta tullessa veljiensä kanssa yhteen taloon, luullaan heidät kosijoiksi ja otetaan siis vastaan seuraavilla sanoilla:

"Mistä tiesitte tänne tulla, Osasitte pihaan ajella? Ei ollut merkkiä mättähässä, Tunnustähteä aidaksessa, Että kasvaapi kanoja, Täällä hautuu sorsasia. Tytöt kasvoi salatuvassa, Kultakangasta kutoen, Silkkipauloja punoen, Kultasormus sormessansa, Suuret soljet rinnassansa, Kalliit taalerit kaulassa. Te kävitte kullan valolla, Ajoitte soljen valolla".[415]

Morsianta itketetään ja varoitetaan Virossakin tällä lailla:

"Oi sisar, matala neiti, Kun sinä kotona kasvoit, Mit' oli sulla muretta? Poski piti pestä, pää sukia, Hiukset hoitaa huomenella. -- -- -- Jätä nyt pois jo neidon huoli, Neidon huoli, lapsen mieli, Kun saat päähäs naisen hunnun, Otsaan naisen huolen merkin, Silmille sinikypärän. Jätä tuimuutes kotihin, Vihat veljesi pihoille. Älä tule tänne nukkumahan; Meill' ei nukkujaa tuvassa, Ei ole unista naista. -- -- -- Jos on appesi äkeä, Tyhjästä toruu anoppi, Ollos vaiti ja vakainen. Älä vie sanaa kylähän, Juttuja toiseen pereesen. -- -- -- Äl' ole kovin kopea, Äl' ole ylen älykäs, Niin olet apen hyvä miniä, Anopin hyvä miniä, Oman miehen mesimarja".[416]

Toisessa häävirressä jatketaan vielä:

Kuink' anopin mieltä noudat, Tahtoa apen, anopin? Ole aamulla ahkera, Varhain ennen valkenemista. Tulta puhalla tuvassa, Lietso liekki kiukoasen. Kysy kaukalo kydyltä, Anopilta kelpo amme, Nadoltasi pyykkinuija; Pese apen hienot paidat, Anoppisi uudet sukat. Puhtaaksi pese pataset, Hiero laidat kiiltäviksi. Kanna vettä kaivosesta, Pannosi pata tulelle. Kun tulevi kylpypäivä, Ota kälyn lapsi kätkyestä, Vie se saunaan kylpemähän, Pue päälle paitukainen, Pane päälle paulokainen, Solmi solkinen etehen, Uinuta uudestaan unehen. -- -- -- Tulee miehesi mereltä, Työstä vaikeesta väsynyt, Riisu pois märjät pukimet, Riisut märjät, anna kuivat.[417]

Kolmannessa varoitetaan morsianta, ettei olisi tyly talon karjalle, palvelijoille eikä lapsille. Jälkimmäisistä erittäin sanotaan hänelle:

Hoida lapsi-raukkasia, Alta pöydän anna suuta, Päältä pöydän pää silitä, Voida voileipä kätehen, Silitä sianlihainen![418]

Tyttö itse Virossakin kehuu naimatonta eloansa:

Ohoh hyvää neidon eloa! Niin paistoin minä kotona, Kuin on mansikka mäellä, Niinkuin puolukka palolla, Omena omenapuussa, Varsi täynnä vaapukoita. Läksin nurmelle munanen, Yli aitojen omena; Isä huusi hellikiksi, Emä hertta-tyttäreksi, Veli Riian ristilöiksi, Sisar kaapunsa koruiksi.[419]

Sulhaselle taas kehutaan morsiamen taitavuutta:

Se on tyttö työtä tehnyt, Kauan kangasta kutonut, Tehnyt silkkisukkasia, Heitellyt heleät langat; Ei ole nukkunut puhtehilla, Torkkunut ei työn ajalla.[420]

Sitten kehoitetaan häntä nuorikkoansa hyvin pitämään:

Sulho, veli-veikkoseni, Pidä tää sisar hyvästi, Helmikaula kaunihisti, Kiitä vaimoas hyväksi, Kutsu kultakumppaliksi. Äl' aja hänt' orjatyöhön, Palkollisten pakkotyöhön. Äl' aja käsikivelle, Utuhun hevon hakuhun; Itse etsiös udusta; Ole (vankkana) metsänä edessä, Vieressä tuki tukeva.[421]

Toinen toisinto on vielä enemmän Kalevalan tapainen:

Sulhaseni, poikaseni, Tiesit viedä tyttäreni, Tiesit viedä, tiedä hoitaa, Tiedä uskolla eleä. Äl' anna häntä lasten lyödä, Lasten lyödä, naisten syödä, Turjuttaa tuli-rusikan, Rautakämmenen rajuta. Seiso seinänä edessä, Ole varjona välillä; Raivaa vastaan niinkuin rauta, Pane vastaan niinkuin pölkky. Sulhokainen, poikaseni, Jos hoidat siskon hyvästi, Niin, kun tulet toisten meille Ja sä jakkaraa kyselet, Tuoli alles annetahan, Pölkky alles paiskatahan; Hirnuu heiniä hevoses, Kaurat kannetaan etehen, Rokka-saavi sille tuodaan.[422]

Selvän muiston Ilmarisen kultaneidosta näemme taas seuraavassa katkelmassa:[423]

Tahdoin puusta naista tehdä, Tahkoa tammen tyvestä. Panin kultaa kaulahansa, Hopeata olkapäihin. Läksin kullan kanssa makuulle, Hopean kanssa vuotehelle. Mikä kylki kultaa vasten, Se on kylki kylmää vasten; Mik' on kylki vaippaa vasten, Se on kylki lämpöä vasten.

Lemminkäisestä, Suomen runottaren lemmikistä, ovat hänen virolaisen sisarensa tiedot ihmeesti niukat ja hämärät. Nimensä (Lämmeküne) ilmautuu ainoasti yhdessä suorasanaisena meille tiedoksi annetussa tarinassa[424] sekä (muodossa Lemmingine) yhdessä runossa Salmen häistä:[425] Sen lisäksi tulee muutamia hajanaisia, sangen hämäriä jälkiä. Kenties voinee olla joku muisto hänestä, että tytöt jokapaikassa haluavat Kalevinpoikaa omaksensa. Niin esim., kun hän täydessä, kalliissa puvussansa ratsastaa sotatanterelle:

Viron neidot katselevat, Vilkuttavat Järven piiat, Harjun armaat huokailevat: "Jospa se mies meidän olisi, Olis se sulho meille luotu! Seisoisimme suven syömättä, Talven murua maistamatta; Syöttäisimme häntä sianlihalla, Kasvattaisimme kananmunilla, Voideltaisiin voi-viilakkeilla. Panisimme patjoille makuulle, Silkkisänkyyn uinumahan, Sametille lepäämähän!"[426]

Samaan suuntaan vivahtaa niin-ikään Kalevinpojan oma kevytmielinen käytös Tuonelasta tavattuja neitosia[427] sekä Saaren tyttöä kohtaan.[428] Mutta toiselta puolen on Kalevinpoika kumminkin todellisille naimistuumille aivan vastahakoinen. Lemminkäisen kerskaamista ensimmäisellä Pohjolan retkellä mahdollisesti vastannevat ne uhkarohkeat sanat, joilla Kalevinpoika aloittaa taistelunsa Suomen noitaa vastaan:

"En mä pelkää kurjan karjaa, Noidan seurajoukkiota, Enkä perkeleen perettä! En ma säikähdy suurimpia, Enkä pelkää uljaimpia. Hiukkanen minuss' on isän väestä, Tilkkanen voimaa äidin maidosta, Palanen omaakin pontevuutta, Kasvin-ajasta perittyä!"[429]

Virolaisessakin runossa luodaan hevonen, yhtä kummallisista aineista kuin Hiiden hirvi, jota sitten Lemminkäisen on ajaminen:

Kasteheinästä kaviot, Silmät pübe-leht-kasvista, Korvat rannan ruokosista.[430]

Eräässä leikkilaulussa taas näkyy olevan Hiiden hirvi ja hevonen sekoitettuna. Hevosta etsitään ja kysytään: "näitkö sä meidän hevosta?"

"Se läksi läpi pihamme, Se teki paljon pahoja, Söi meidän sikojen syömät, Lakki meidän lasten liemet, Karjamaallemme katosi, Läksi Mönnusten mäelle!" -- "Hirnu, hirnu, Hiiden halli, Karju, laukkipää Kalevin, Yli aidan koe karata, Tähän on tehty seivästarha!"[431]

Kuoloon, josta Lemminkäinen kuitenkin jälleen herätetään, voisi mahdollisesti verrata seitsemänviikkoisen unen, johon eräs noita loitsullaan nukutti Kalevinpojan.[432] Hänen haravoimistansa Tuonen koskesta sitä vastaan epäilemättä vastaa kertomus siitä, kuinka Saaren neiti pyydetään merestä. Hukkunut neito rukoilee äitiänsä:

"Oi mun armas äitiseni, Tee sä pitkävartinen harava, Haravahan pitkät piit, Varsi vanhasta vaskesta, Piit tukevasta teräksestä; Mene merta haravoimaan, Lainehia vetämähän!"

Ja äiti ottaakin semmoisen haravan ja astuu "mereen polvia myöten, kalankutuhun kaulaa myöten".[433] Mainittakoon tässä vielä leppätiiran lähettäminen lääkärin avun hakuun, koska vanha Kalevi makaa kuolinvuoteellaan, samalla lailla kuin myös Lemminkäisen äiti haettaa mehiläisellä voiteita poikaansa parantamista varten. Mutta tämmöinen yleinen loitsuluku saattoi tulla käytetyksi eritapauksissa eikä siis ole mikään todistus itse tapausten sukulaisuudesta.

Muistoa Lemminkäisen toisesta Pohjolan-retkestä taas lienee se paikka ylempänä painetussa kosintaretken kuvauksessa, missä kotiin tullut kosija pyytää saada olutta nuorikolleen, mutta äiti, häntä tuntematta, vastaa:

"Kust' otan, kusta löydän? Rainta kultainen ravistui, Kannu rautainen katosi!"

Kalevinpojan taistelussa Sarvikon kanssa, jota varten ulos pihalle mennään, samoin voisi kenties olla vastine Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kahdenmiekkasille.[434] Kalevinpojan kotiintulo metsästä, jolloin äiti ei ole siellä, vaan joutunut Pohjan noidan saaliiksi, muistuttaa viimein mieleen Lemminkäisen palaamista Saaresta.[435]

Mutta jos ovat Viron runot olleet niukat Lemminkäiselle, niin on sitä runsaampi määrä tullut Kullervolle osaksi. Tämä runojakso rehoittaa siellä tuoreemmin ja voimallisemmin kuin mikään muu Kalevalan osa.

Kohta Kalevipoeg-runoston alussa näemme saman veljesten hajoomisen kuin Kullervo-jaksossakin. Pohjan perillä seisoi talo, talossa kasvoi kolme poikaa.

Yksi vierähti Venäälle, Toinen tuiskus Turjanmaalle, Kolmas istui kotkan selkään. Se, ken vierähti Venäälle, Kasvoi kauniiksi kauppiaaksi, Puotipitsien punojaksi; Se, ken tuiskus Turjanmaalle, Sirkosi uljaaksi sotilaaksi, Nousi tapparan tavoittajaksi; Ken ajoi kotkan selässä, Lensi paljon, liukui paljon, Kunnes kannettiin kalliolle, Viskattiin alas Viron rantaan.[436]

Tämä kotkan selässä Viroon tullut veli oli Kalevi; hänen kuoltuansa vasta syntyi nuorin poikansa Sooni, Soini, Sohni[437] l. Kalevinpoika. Hänkin varttui pienenä poikasena ihmeen väkeväksi. Kätkyessään hän jo

Katkaisi kapalovyönsä. Kiskoi paulansa piiruksi, Kaikki katkoi kätkytlaudat, Pääsi liekusta permannolle.[438]

Yliluonnollista voimaansa osoittaa hän kaikellaisissa leikeissä ja töissä, kuitenkin toisissa kuin meidän Kullervomme. Hän viskaa "kurnia" (linna-palikoita) suurilla kallion-lohkareilla, laittaa itselleen lelurekosia isoista hongista y.m. Löytyypä Virossa myös edes hämärä muisto yhdestä Kullervon tekemistä töistä, nimittäin hirrenhakkuusta. Eräs runo laulaa:

Kuhun ääni kuulunevi, Sini metsä murtukohon, Puut ne lähteköön pinohon, Halot ristikkäin latoukoon, Ilman nuoritta miehittä, Terävittä kirvehittä.[439]

Vieläkin hämärämmäksi kulunut on kuvaus Kullervon olosta paimenena:

Paimen saattoi karjan kauas, Lehmät laajaan lepikköön, Vasikkansa viidakkohon; Itse istahti kivelle, Kannon päälle, mättähälle: "Kovin kolkko on isäntä, Kovin on tyly emäntä, Pihakoiran elo parempi, Kuin on kurjalla orjalla. Taatto ei raatsi ruokaa suoda, Emäntä ei piimää lekkeriini. Vähäinen on leipäkakkuni, Sekin silkuista seottu; Kuiva leivän kannikainen Orvon on eväslaukussa; Silkku hampaissa kalisee, Akanat kielen kantimessa".[440]

Metsänpiika pienokainen sitten tätä paimenpoikaa lohduttaa, aivan kuin myöhemmin "siniviitta viidan eukko" ilmautuu murehtivalle Kullervolle ja neuvoo hänelle kuolleiksi luultuin vanhempien piilopaikan.

Kostosta Ilmarisen emännälle ei tiedä Viron runot mitään; ainoasti eräässä sadussa[441] näemme paimenpojan syöttävän karjansa susille ja tuovan nämät pedot kotiin tarhaan, jossa ne emännän palasiksi repivät. Kuitenkin tekee myös runoissa Kalevinpoika tuota kostoa muistuttavan teon. Käydessään Suomen sepän pajassa, miekkaa itsellensä teettämässä, riitautuu hän siellä sepän pojan kanssa ja tappaa hänet uudella miekallaan.[442]

Vastineensa on myöskin Kullervon valituksella, sen jälkeen kun hän kostotyönsä tehtyään on paennut Ilmarisen talosta. Kalevinpoika laulaa melkein samoilla sanoilla, kuitenkin ennen tuloansa sepän luokse:

Kaikk' kullat kotiin lähtevät, Kaikki huoneisin hopeat, Kaikki tuttuihin taloihin. Mull' on kolkko metsä kotina, Laaja korpi mun tupani, Kammarini kuusikossa, Tuulessa tulisijani, Satehessa saunaseni, Uinumis-paikka udussa. Ilmoilta läksi isäni, Ennen kuin pääsin päivän alle; Äiti kaatui surman sänkyyn, Jätti orvoksi jäljelle; Veljet on kaukana Virossa; Toiset Turkkilan rajoilla. Jäin kuin lakia lainehille, Sorsan poika parvestani, Kotka korkealle kalliolle, Ypö-yksin elämähän.[443]

Juuri tässä tilaisuudessa tulee viidan eukko ilmoittamaan Kullervolle, mihin hänen vanhempansa ovat ottaneet turvansa. Samoin vanha akka neuvoo Kalevinpojalle Suomen sepän asunnon. Tämä paikka on merkillisimpiä kohtia Suomen ja Viron yhteisessä vanhassa runoudessa; sillä tuskin on missään muussa sanat säilyneet niin aivan yhtäpitävinä. Akka kysyy vastaan-tulijalta:

"Kunne lähdet kiirein käynnin, Armainen Kalevinpoika?"

Ja tämä puolestansa vastaa siihen:

"Tulipa mieleen hyvä miete, Hyvä ajatus aivoihini".

Hän tahtoisi teettää itsellensä kelpo-miekan ja tarvitsisi neuvoa, miten päästä Suomen sepän luokse. Silloin akka hänelle selittää tietä tällä tavoin:

"Helposti voit sä, veikkoseni, Ilman oppaatta osata. Mene laajan korven läpi, Kauniin kuusikon keskitse, Kiidä joen kallasta myöten; Kulje päivä, kulje toinen, Kulje vielä kolmas päivä; Käänny sitten lännen puoleen, Löydät mäen lakealla, Korkean kummun tien vieressä. Mene mäen äärtä myöten, Käänny vasemmalle kummusta, Niin tulee sulle joki vastaan, Oikealla puolella tien vieressä. Kulje joen kallasta myöten, Kohta näet kauniin laakson, Kauniin laakson keskellä, Korkean mäen juuressa, Siellä on Suomen sepän talo!"[444]

Kullervo nyt saapuu vanhempainsa taloon, mutta on siinä ensin outona vieraana; häntä ei tunneta, ei tahdotakaan uskoa omaksi pojaksi. Samoin myös eräässä virolaisessa runossa, joka kenties on tähän kuuluva katkelma, sodassa käynyt poika palaa kotiin, hirnuttelee hiiroansa, kalistaa kannuksiansa ja sanoo: "tule, isä, tunne poikas!" Mutta ei häntä isä tunne, ei myös äiti, eikä veli. Sisar se vihoviimein kuitenkin tuntee hänet omakutomastansa paidasta, oma-ompelemastansa nutusta.[445]

Suomenmaalle uidessansa poikkee Kalevinpoika saareen ja tapaa siellä nuoren tytön, jonka turmelee.[446] Kuultuaan sitten kuka tuo vieras nuorukainen oli, huudahtaa tyttö säikähdyksestä ja viskaa itsensä meren pohjaan. Enempää ei meille runo siinä paikassa selitä. Mutta myöhemmin tuo hukkunut tyttö meren pohjasta laulaa Suomesta palauvalle Kalevinpojalle ja puhuttelee häntä silloin veljeksensä; siitä me näemme, että tässä on tapahtunut sama kamottava seikka kuin meidänkin runossamme.[447] Saaressa kohtaa Kalevinpoika myöskin tämän tytön isän ja äidin, siis omat vanhempansa, vaikka ne jo edellisten runoin mukaan olivat aikaa sitten kuolleet. Tämä on jälleen merkillinen yhtäläisyys Kalevalan kanssa.

Äsken mainitulla uimaretkellänsä Suomeen tarkoitti Kalevinpoika kostoa Suomen noidalle, joka on ryöstö-yrityksellään tullut syyksi hänen äitinsä kuolemaan.[448] Siinä on siis vastine Kullervon sodalle Untamoa vastaan.[449]

Vironkin runotar ensin, samoin kuin suomalainen, kuvaa sankarinsa tunteita sotaan mennessä:

"Soisin sotaan kuolevani, Vainon syliin vaipuvani, Ilman pitkättä piinatta, Ilman kuolon vaivaamista, Ilman taudin tappamatta. Kaunis on sotaan nukahtaa, Lipun alle kaatua, Miekan meluun henki heittää, Nuolen kautta kohmettua! Ei ole taudista vastusta, Tuskaumista suruihin, Vaivasängyssä valvomista; Sotasurma on suurin ilo!"[450]

Hämärämpi on muisto Kullervon jäähyväisistä:

Tuomas syö herran pöydässä, Kauppamiehen kammarissa. Tuotiin sana: "joudu kotiin! Kotona yksi kuolemassa, Tupa valkean vallassa!" Tuomas tuohon vastoavi: "Aitan saan kahdeksasta hirrestä, Majan uuden markalla; En tule minä kotihin!" Tuotiin sana: "joudu kotiin! Hiirenkarva (orit) kuolemassa, Halli henkeä heittämässä". Tuomas tuohon vastoavi: "Hiiron toisen torilta tuomme, Hallin etukaupungista!" Tuotiin sana: "joudu kotiin; Isä kuolevi kotona, Äiti henkeä heittämässä, Veli vietihin sotahan!" Jo tuli Tuomas kotihin.[451]

Vähän selvempi ja eriäväisyydessäänkin inkeriläiseen toisintoon vivahtava on toinen katkelma, jossa krouvissa juovalle pojalle tuodaan käsky:

"Tule kotiin, nuori miesi, Kuollut on isä kotona, Hautaa kaivetaan isälle!"

Mutta poika vastaa väliä pitämättä:

"Olkoon niinkin, voihan olla; Jääköön niinkin, voipi jäädä!"[452]

Äidin kuolema sitä vastaan saattaa Kalevinpojan puhkeemaan haikeampiin valituksiin:

"Oh mun armas äitiseni, Kylläpä mua kasvattelit, Käden kahden kiikuttelit, Luulit tulevan tukea, Arvelit nousevan apua, Silmäis kiinnipainajata; Mutta nyt kuolit yksinäsi, Näivehdyit näkemättäni".[453]

Kalevinpoika käypi sitten isänsä hautakummulla apua ja lohdutusta pyytämässä; mutta tämä käynti on yhtä turha, kuin Kullervonkin äitinsä kalmalla.

Kalevinpojan sotaanlähtö kaikessa komeudessaan taas suuresti muistuttaa inkeriläistä toisintoa Kullervon ulosmarssista:

Ajoi Suomen siltaa myöten, Rahatietä raksutteli; Harjun paadet paukahteli, Viron tie kovin tärisi. Hepo alla niinkuin ahjo, Tähden kaltainen tulinen, Itse päällä niinkuin päivä, Valituissa vaattehissa, Päässä kullattu kypäri, Vöillä vyö hopeapeltti, Kultakannukset jalassa. Kussa liikkui, taivas läikkyi, Kussa käypi, taivas kiikkuu. Viron neidot vaikeroivat, Ikävöivät Läänen piiat: "Ois se mies meidän omamme!"[454]

Tuttu-luttu! torahti sitten Kalevinpojan sarvi.

Mäki huomas, metsä heräs, Tuuli tykkänään pysähtyi, Asettihe aallot kaikki, Vastaan kalliot kohahti. Joutuin juoksivat soturit Lipun kantajan jälestä Sotatietä tallaamahan, Veritietä vieremähän.[455]

Kalevinpojan tappelu Suomen noidan sotavoimaa vastaan on kuvattu toisilla sanoilla ja hiukkaa laveammin, kuin Kullervon sota Untamoa vastaan:

Miehiä kaatui nurmikolle, Kuin sadetippoja tomulle, Vainion rajalle rakeita, Lunta pellon pientarille. Vöille nousi veri-oja, Kasvoi kainaloihin asti; Virtas pellolle pihasta, Virtas pellolta hakahan; Veri virtasi jokena; Joki järveksi levisi.[456]

Kalevinpojan kuolemaa on verrattu Kullervon surmaan ja sanottu että virolainen käsitys on vähemmin tragillinen. Kalevinpoika tuskin näkyy käsittävänkään pahan tekonsa miksikään rikokseksi; hän saapi surmansa satunnaisesti, miekkansa kautta. Eräs noita näet oli sen häneltä varastanut ja Käpajokeen pudottanut. Kalevinpoika silloin oli lausunut sen kirouksen, että miekka joskus tappaisi sen, jonka kädessä se oli ollut. Hän oli sillä tietysti tarkoittanut noitaa, sen viimeistä pitäjää; mutta hän sattuu arvelematta itse kaalaamaan Käpajoen poikki, ja silloin tulee kirous hänessä itsessänsä täytetyksi.[457] Vaan niinpä Kullervonkin kuolo löytyy vaan yhdessä toisinnossa, ilman oikeaa yhteyttä sisaren turmeluksen kanssa,[458] ja lienee erehdysmuoto.

Ei puutu siis Virolaisilta paljon mitään meidän Kullervojaksomme aineksista; mutta näistä aineksista on suurin osa, lukien pois muutamat hajanaiset katkelmat, liittynyt kokoon runoelmaksi, joka koko hengeltään, vaikka pienissä seikoissa usein ihmeesti yhtäpitävä suomalaisen kanssa, kuitenkin on perijuurisesti eri luontoinen. Niinkuin provessori Schott[459] nerokkaasti huomauttaa, on kaikkina aikoina vapaana ollut Suomen kansa tehnyt Kullervonsa orjaksi, kovassa orjuudessa kitunut Viron kansa sitä vastaan Kalevinpoikansa melkein jumalain vertaiseksi jättiläiskuninkaaksi.

Kullervon käsittäminen kuninkaaksi ei ole kuitenkaan Suomenkaan runoissa aivan outo. Wäinämöisen tuomio Marjatan lapsesta, joka painetussa Kalevalassa on Jesukseen sovitettu,[460] tarkoittaa oikeastaan Kullervoa, niinkuin useammat toisinnot osoittavat. Yhdessä[461] lapsi aivan Kullervon sanoilla valittaa:

Syrjin synnytti emoni, Kaltoin katsoi vanhempani. Isä heitti iljenelle j.n.e.

Sitten tiedustellaan hänen äitiänsä, ja kun ei siitä selvää saada, tuomitsee Wäinämöinen pienokaisen kuolemaan. Mutta puolikuinen poika, kaksiviikkoinen Kaleva, väittää tuomion vääräksi. Tuosta sitten hän ristitään Metsolan kuninkahaksi, Rahavaaran vartijaksi. -- Toisessa neiti Marjatalle syntyy avioton poika. Isä kutsuu hänet Umoriksi, emo ehtopojaksensa, sisaret sotijaloksi.[462] Kolmannessa Pohjan neidolle syntyy poika. Wäinämöinen sen tuomitsee kuolemaan; mutta poika puolikuinen suuttuu, katkaisee kapalovyönsä ja moittii Wäinämöistä. Ilmarinen tuosta nimittää hänet "kauniiksi Kalevanpojaksi", ja poika tulee Rahasaaren vartijaksi, Metsolan kuninkahaksi. Wäinämöinen, häveten väärää päätöstänsä, lähtee kurimuksen kulkkuun piilemään.[463]

Eipä olekaan tämä kertomus Wäinämöisen tuomiosta ainoa kohta, jossa Kullervo ilmautuu korkeassa arvossansa. Yksi runo mainitsee hänet Päivän ja Otavan rinnalla kauniin Katrinan kosijana. Neito hylkää muut ja valitsee Kullervon:

"Kullervolla kaunis olla, Kullervo mies kuningas!"[464]

Virossa on sitten kuninkaallisen Kalevinpojan nimen ympäri myös ryhmittynyt suuri osa muista, eteläpuolella Suomenlahtea liikkuvista Kalevalan aineksista, niin että hän monissa suhteissa samassa on Virolaisten Wäinämöisenä, Ilmarisena sekä Lemminkäisenä.

Yksi näitä Kullervo-taruun alkuansa kuulumattomia, mutta nyt Kalevinpojalle omistettuja töitä on hänen purjehduksensa Pohjan perille, joka sangen monessa seikassa likeisesti vastaa meidän runojemme meriretkiä. Ensi-aluksi on Kalevinpojalla aikomus lähteä hevosella,[465] aivan kuin Wäinämöisellä ja Ilmarisella.[466] Sitten hän lähettää rakennusmestarinsa Olevinpojan kaatamaan suurta tammea laivan tarvepuiksi,[467] jonka asian Kalevalassa Wäinämöisen apulainen Pellervoinen toimittaa. Tosin on meidän painetuissa runoissamme tämä laivanrakennus kuuluva Wäinämöisen toiseen kosimis-yritykseen, mutta käsikirjoituksissa se oikeastaan tapahtuu kanteleen synnyn tahi muiden meriretkien valmistuksissa. Olevinpoika virolaisissa lauluissa ei saakaan kuitenkaan tammea kaadetuksi, vaan kehoittaa Kalevinpoikaa rakentamaan laivaansa raudasta, että se paremmin kestäisi Pohjanperän Ruijan-tulten palaessa.[468] Tähänkin on Kalevalassa jonkunlainen vastine; kehuuhan Wäinämöinen myrskyä pelkäävälle Lemminkäiselle:

"Sentähen sotavenosen Rinta rautahan rakettu, Ja tehty teräsnenähän, Jottei tuulen tuiki vieä, Eikä viskoa vihurin".[469]

Laivansa, Lennokin, täyttää sitten Kalevinpoika monenlaisella väellä: merimiehillä, sotureilla sekä tietäjillä.[470]

Löytyypä Virolaisilla toinenkin runonkatkelma, joka on vielä tarkemmin yhtäpitävä suomalaisen kertomuksen kanssa Wäinämöisen laivaväestä:

Jaan (Juhana) teki Veltsasen venehen. Ullakon alla uuden laivan; -- -- -- Jaan pani päälle purjehia, Niinkuin neidot liinasia; Jaan pani päälle nuorasia, Niinkuin hopealankasia. Lykkäsi laivan hiekalle, Tyrkkäs tervatun vetehen. Jaan pani vanhat soutamahan; Vanhat souti, parta vapisi; Jaan pani nuoret soutamahan: Nuoret souti, purjeet jouti.[471]

Näin meni Jaan kultamaalle ja nai sieltä halvan orjatytön. Hämärämmän muiston samasta matkasta näkyy myös sisältävän seuraava kappale virolaisessa kosiolaulussa:

"Tehkää, miehet, toiset laivat, Paremmat kosiopaatit, Pankaa päälle silkkiseilit, Pankaa vanhat soutamahan! Soutakaa, vanhat, voimattomat, Soutakaa laiva Suomenmaalle, Komea paatti Pohjanmaalle!"[472]

Ennen lähtöänsä Sammon ryöstöön teettää Wäinämöinen Ilmarisella itselleen uuden aseen, josta tulee "miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan". Iloissansa kehuu Wäinämöinen sillä lyövänsä vaikka vuoret poikki.[473] Samoin Kalevinpoika, saatuansa miekan Suomen sepältä, hakkaa sillä alaisimen halki ja huudahtaa:

"Sepä on miekka miestä myöten, Siinä on tuki tukevan!"[474]

Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen seuran lisäksi.

Edempänä saapuvat retkeläiset ihmeelliselle maalle:

"Siinä kukot kultaa syövät, Kukot kultaa, kanat rautaa, Hanhet hohtavaa hopeeta, Vanhaa vaskea varikset, Pesälinnut penningeitä, Viisaat linnut taalereita; Siinä ruohot rehoittavat, Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]

Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvausta Saaren hyvistä oloista:

Puut siellä punalle paistoi, Puut punalle, maat sinelle; -- -- -- Siell' oli mäet simaiset, Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]

Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa, vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.

Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista; hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän

Näkevi selän sinisen, Lavealta lainehia, Vaan on siellä ruokoranta, Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]

Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin Samporunoihin eksynyt lisäys.

Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu. Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.

Mistäs laudat kanteleesen? Lohen suuren leukaluusta, Hau'in pitkistä hampaista. Kusta kielet kanteleesen? Hiuksista neidon nuoren, Tukasta kotikanasen. Ei ollut pillin pieksijätä, Kanteleen helistäjätä. -- "Minun armas veikkoseni, Viepä kannel kammarihin, Säädä sängyn reunan päälle; Piekse itse peukalolla, Osaa itse hyppysillä, Rapsi rautalyöttimillä!" -- Niinpä huusi veikon pilli, Haleasti surusoitto, Niinkuin itkee Viron immet, Lähteissään isän kotoa, Haleasti Harjun neidot, Lähteissään isän kodista, Lähteissään emon kodista, Miehelähän mennessänsä, Puolison kotiin käydessänsä.[478]

Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti, kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa, seitsemän paitansa.[479]

Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia, mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:

"Sisaruet, armahaiset, Iloitkaamme, melutkaamme! Ilo kuuluu Hiiomaalle, Melu herramme hovihin. Siell' juoksee joki kovera, Joess' on kalat kavalat, Siiat suuret, mustaseljät, Lohet laajat laukki-otsat, Hauit pitkät, päät jämeät; Seisovat selin meressä, Lipin lapin lainehissa".[481]

Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo, missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä kalut.[482]

Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. Nuorin Kalevinpoika lauloi kerran

Niin että meri myrisi, Vastaan kalliot kajahti, Puitten latvat maahan painui, Mäen huiput heiluilivat, Pilvet puhkesi hajalle. Metsänhaltijan ainoa tytär, Metsän piiat pienokaiset, Näkin neidot kultahiukset, Ikävöivät nuorta miestä: Olis se miesi meille suotu, Kasvais meille puolisoksi![483]

Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa kuitenkin yksi katkelma:

"Mistä kehitän kultalauluni, Solmean sanat hopeasolmulle?" -- -- -- "Vieretänkö Vanemuisesta, Jonk' oli kannel kullasta, Kanteleen pohja hopeasta, Kielet Jutan hivuksista?"[484]

Toinen taas kuuluu:

Lauluin luoja, laulu-kukko, Muistorikas Wanemuine, Kummulla, kuusen juurella Kuulteli kiurun viserrystä, Laulurastaan raksutusta, Käki-kullan kukkumista, Kyntölinnun liverrystä; Siitä sovitti sanansa, Laulusia lystikkäitä, Niin myös haikeita haluja.[485]

Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen, jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset saivat sen murut aarteiksensa.[486]

KOLMAS LUKU

Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.

I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.

a. Lappalaisissa.

Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin. Jukkasjärvestä Tornionjoen läheisyydessä, aina Herjeådaliin saakka lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.

Suurin niistä, nimeltä Päiven paarne (Päivän pojat)[487] kertoo kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika, joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.

Saipa tämä Päivän poika kerran kuulla kaukaisesta ihmemaasta, tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossa kaikki oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain kivekset hopeasta. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan. Hän työntää purtensa vesille, valitsee uskotuita kumppaneita ja lähtee purjehtimaan ulapalle aukealle. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta, Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. Siellä Jättiläisen neito nuori, Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiä nuotion valossa. Tulijalta neito kysyy: "Tuonenko pöytää etsit, Päivän poika? Tuletko isälleni herkuksi, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika vastaa tulleensa etsimään itselleen kumppalia elämän ja kuoleman ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut miehuutensa ansiotyöllä, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa. Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon, saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neito salakammiosta kolme arkkua, jotka sisältävät rauhan ja sodan, tulen ja veren, taudit sekä kuoleman.

Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren naimiseen-menosta lähtevät he perään-ajoon.

Kuuluvi jo airon isku, Kohti saa kova kohina, Äänten melske, aaltoin polske.

Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas rupeavat lähenemään:

_Rustot rytki, seljät notkui, Kourat kiskoi, jytki, nytki, Sydän hehkui, venhe vieri, Halki aaltojen ajeli_; Veljet alkoi saavutella.

Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:

-- -- -- mastot huojui, Pahoin purje poikkelehti, Vene hyppi kallistuen.

Morsian itsekin säikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu veneen pohjaan ja peittää silmänsä. Mutta, jos peloittava, oli tämä myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutui Päivän l. Äijön poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in) kuuluisa suku. Viimeinen heistä kuoli naimatonna Ruotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas Etelämailla, Tanskan takana.

Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni" tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu kilpakosintaan. -- Jättiläisten maassa tervehditään tulija herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta. Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin ihmemaasta. -- Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489] Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereen piin ja taulan, siis tulukset, ja luopi täten kivikarin. Piilisikö siinä joku hämärä muisto, että valo oli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]

Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".

Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikään Pissan Passan pardne (Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha, Pimentolan päällikön tytär, olivat vannoneet toisillensa vahvan uskollisuuden valan: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa) ottaa Pischan hengiltä ja ryöstää hänen kätketyt aarteensa. Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan. Tämä kysyy kerran: "kussa on isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "Onhan", sanoo poika, "naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella härkäporonsa y.m. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?" Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy äidin salaamiseen on ollut pelko, että poika sitten lähtisi kostolle. "Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta turha on kaikki epääminen. "Äitini", vaatii poika, "anna minulle isäni sotisopa ja kypäri!" -- "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään ypöyksikseni!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset. Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika siellä kyykäärmeitä kiinnisidottuna, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myös pään seipään nenässä; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa Staalu ei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan; ei myös auta hänen lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi, jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa riemuiten äitinsä luo ja rakentaa uudet tuvat isänsä entisille olopaikoille.

Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus, että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan, sekä äidin valitus yksinäisyydestään.

Molemmat nämät merkilliset runot ovat, niinkuin sanottu, saadut Ruotsin Lapista, Kölentunturein itäpuolelta. Norjassa asuvilta Lappalaisilta ei ole enää löydetty mitään kertomarunoja. Mutta useammat juuri heidän murteesensa kuuluvat omituisuudet tässä esiin tuoduissa lauluissa kuitenkin todistavat, ettei ne ennen muinoin ole voineet olla heillekään aivan oudot, ja onpa heilläkin kumminkin suorasanaisia tarinoita, jotka yhtä ja toista Suomen runoihin vivahtavaa seikkaa sisältävät. Semmoisia ovat kertomukset: Talonpojan poika, kuninkaan poika ja päivän sisar sekä "Bäiven kuninkaan tytär", molemmat Tanasta Ruijassa.[493] Edellisessä on puhe ihanasta neidosta idässä, jonka nimi on Bäiväsch oabba (Päivän sisar) l. Aamukoitto ja jolla on toinen sisar, Iltarusko. Edellinen päivän sisar oli niin paistava, että hänen astuessaan pimeään huoneesen, kohta tuli valoisa niinkuin valkealla päivällä. Saadaksensa pitää häät hänen kanssansa, piti talonpojan-pojan hakata maahan kaikki puut kuninkaan metsässä, jonka ansiotyön hän tytön neuvosta saikin aikaan sillä keinolla, että, ensimmäistä puuta kaataissansa, lausui loitsimalla: "näin kaatukoon koko metsä!" Satu päivän sisaresta, jota talonpojan-poika suutelee, mahdollisesti, niinkuin Donner arvelee, voisi olla sukua virolaiselle tarulle Koista ja Ämarikistä. Puitten hakkaaminen taas hyvin muistuttaa mieleen Kullervon raivaamista Untamon metsässä.

b. Volgan ryhmässä.

Kääntäissämme askelemme nyt jälleen itään päin, on meidän kaikkein ensiksi tervehtiminen Volgan varrella asuvia heimolaisiamme, joista varsinkin Mordvalaiset ovat Lappalaisten jälkeen kaikkein likimmät sukuveljemme.

Heissä tapaamme lavean ja tärkeän tarun maailman luomisesta. Alussa,[494] näin kertovat he, ei ollut maailmassa mitään muuta paitsi vettä. Tällä avaralla ulapalla uiksenteli ylijumala Tscham- l. Tschim-Pas kiven päällä. Alkoipa hänen siellä ajellessansa tehdä mieli luomaan maata, mannerta. "Mutta kenenkä kanssa voisin neuvotella siitä", niin hän samassa taas ajatteli, "eihän minulla ole veljeä, ei kumppalia!" Harmistuneena yksinäisyydestään sylkäisi hän mereen ja ui edemmäksi. Mutta kun hän vähän ajan päästä sattui käännähyttämään päätänsä taaksepäin, huomasi hän että sylkensä oli venynyt ja paisunut koko kasaksi, joka ui hänen jäljestään. Tschim-Pas sivalsi sitä kasaa sauvallansa; silloin siitä hyppäsi Schaitan (Paholainen) esille. "Minä rupean sinulle veljeksi!" tokaisi Schaitan rohkeasti ylijumalalle. "Voithan olla vaikka kumppaninani ja apulaisenani, josko et juuri veljenä", vastasi Tschim-Pas tähän tarjomukseen, ja yksin neuvoin ryhtyivät he nyt manteren luomiseen. Tschim-Pas'in käskystä sukelteli Schaitan meren pohjaan ja toi sieltä mutaa ylös, jonka ylijumala ripoitti kuoreksi vesien päälle. Näin luotu maa oli alussa vielä sileä ja tasainen; vuoret ja kukkulat kohosivat siihen vasta myöhemmin Schaitan'in pahuuden kautta. Tämä näet oli, mutaa ylös noutaissansa, aina pistänyt yhden osan poskeensa. Hän aikoi, nähtyään miten ylijumala menetteli, myöskin luoda itselleen toisen manteren. Mutta sitä myöten kuin Tschim-Pas'in piroittama muta paisui ja levesi veden pinnalla, paisuivat myös Schaitan'in poskessa piilevät lönttäreet. Tuskissaan sylkäisi hän ne vihdoin ulos suustansa, jolloin vielä pehmeä manner tuosta kovasta järähdyksestä rupesi läikkymään ja jähmettyikin sitten laineitten muotoon, harjuiksi sekä laaksoiksi. -- Eräs toisinto taas selittää kukkulat juuri niiksi mutalönteiksi, jotka Schaitan sylki ulos maan pinnalle.[495] Tässä tarussa ilmautuu myös toinenkin eroavaisuus. Schaitan ei näet siinä synnykään Tschim-Pas'in syljestä, vaan ilmautuu, ilman luomatta, sorsan muodossa ja sukeltaa sitten, ennen kerrotulla tavalla meren pohjaan.

Ihmisen luomisesta on Mordvalaisilla vielä erinäinen taru. Muodostettuaan ensin ruumiin savesta, läksi Tschim-Pas siihen henkeä noutamaan. Poissa-olonsa ajaksi asetti hän puolitekoisen käsi-alansa viereen koiran vahdiksi, ettei Schaitan pääsisi turmiota tekemään. Mutta Paholainen oli yhtä kavala kuin ilkeä. Hän laittoi kovan pakkasen, niin että koiraparkaa, joka siihen aikaan vielä oli karvaton, sileänahkainen, rupesi kauheasti paleltamaan. Samassa lähestyi kiusaaja ja tarjosi vartijalle turkin hyväntekijäisiksi, jos saisi hiukkasenkin ylijumalan uutta luomaa katsella. Mikäs auttoi koiran muu kuin suostuminen. Schaitan silloin sylkäisi ja puhalsi ihmiseen, josta tähän tarttui tauti sekä synti.[496] Toisen tarun mukaan Schaitan itse rupesi savesta ihmiskuvaa valamaan. Mutta eipä se työ tahtonutkaan häneltä menestyä. Syntyi sikoja, syntyi koiria, syntyi muitakin saastaisia eläviä, mutta ei aiottu luomisen ihme. Silloin Schaitan rukoili hiirtä, joka silloin vielä oli siivekkäänä, lentämään ylös taivaasen ja varastamaan ylijumalan käsipyyhettä. Sillä hän sitten hieroi ja siveli käsi-alaansa, niin että se sai jumalankaltaisen muodon. Mutta hengen siihen pani itse Tschim-Pas, ajettuansa Paholaisen pois karulle.[497]

Manteren peitti nyt Tschim-Pas kauneilla, tuuheilla metsillä, ja kun Schaitan, hänelle kiusaksi, oli nostanut hirmumyrskyn, joka paikoittain mursi metsät maahan, käänsi Luoja sen vahingonkin siunaukseksi. Hän muodosti näet lakeiksi tulleet kohdat niityiksi sekä pelloiksi, ja opetti ihmisille heinän niittämisen sekä viljan kylvämisen taidon.[498] Sen lisäksi hän vielä rakensi ensimmäisen laivan, veisti siihen airot sekä perämelan, ompeli purjeen, ja neuvoi ihmisiä vesillä kulkemaan.[499]

Valmiiksi saatua luomistansa ei Tschim-Pas sitten huolinutkaan enää itse hoitaa ja pitää voimassa; sitä varten hän loi naisjumalan Ange-Patäin, josta kaikki muut hyvät jumalat sekä haltijat ovat syntyneet.[500] Jälkimmäisiä, joita on jokaisella ihmisellä, eläimellä sekä kasvilla yksi suojelushenkenänsä, luopi Ange-Patäi sillä keinoin, että hän iskee tulta ylijumalan antamilla tuluksilla, jolloin joka kipuna muuttuu haltijaksi.[501] Schaitan puolestaan on luonut pahat henget, joihin myös taudit, eläviksi olennoiksi käsitettynä, kuuluvat.[502]

Itse Ange-Patäi nyt asuu taivaassa, pilvien päällä, kultaisessa kodissa, joka on täynnä kaikkia ihmisten ja eläinten alkuja sekä kasvein ituja. Niitä hän yhä piroittelee alas maan päälle lumessa, sateessa, niinkuin varsinkin syksynpuolisissa Kalevan tulissa.[503] Vesisateen käsittivät Mordvalaiset myös Ange-Patäin maidoksi, joka alastullessaan muka heruttaa lehmäin nisät.[504] Tavallisena välityönä, silloin kun hän ei luontokappalten sikiämisestä pidä huolta, on hänellä kehrääminen ja kutominen. Villalankoja hän painaa kirjaviksi taivaan sinellä, auringon punalla, kuun kellalla sekä koiton ruskolla, ja kehrättyään liinalankansa hopeisella kuontalolla, kultaisella värttinällä, hän niistä kutoo paitoja, joihin ompelee nuo kirjavat langat Mordvan tapaan kaikellaisiksi koristeiksi, ja lahjoittaa viimein työnsä valmiina jumalille puvuiksi.[505]

Taivaassa on Ange-Patäi ikuisesti nuorena, kauniina impenä; mutta maan päälle alastullessaan pukeutuu hän ijäkkään eukon muotoon. Täällä on hänen astuntansa erittäin mahtava: missä hän kulkee, manner taipuu, mihin hän jalkansa asettaa, syntyy jälki. Joskus hän myös ilmautuu valkoisena, kultanokkaisena, kultahäntäisenä lintuna, joka ripoittelee siemeniä pelloille.[506]

Niinkuin tästä luonnollisesti johtuu, on Ange-Patäi avioliittoin auttaja, lapsensynnytyksen helpoittaja sekä lasten suojelija.[507] Erittäin rakasti hän runsaasti sikiäväistä kanaa sekä mehiläistä, ja suuressa juhlassa saapi hän uhriksi kultaisia s.o. sipulinkuorilla keilattuja munia.[508] Viimein vielä on hän parhain lääkäri taudeissa.[509]

Ylläkerrotut tarut Ange-Patäistä ovat saadut Ersäläisiltä. Mordvan kansan toinen heimokunta, Mokschalaiset, puolestaan sanoo häntä Azyir-avaksi (emäntä-vaimoksi).[510] Toisen lähteen mukaan on Mokschalaisilla rakkauden sekä avioliittoin suojelijana hänen tyttärensä Ved-asyir-ava l. Vedava (veden-emäntä).[511] Häntä rukoillaan, häntä uhreilla kunnioitetaan kaikissa häissä,[512] pyytäen helppoa lapsensyntymistä sekä muuten varjelusta taudeilta.[513] Häävirsissä kehutaan aina morsianta siitä, että muka veden-emäntä hänellä on ollut käsitöissä apuna. Kun morsian kehräsi, niin myös tuo luonnon eukko kehräsi, kun hän kirjaili vaatteita, myös jumalatar ompeli hänen kanssansa.[514]

Kun nyt näistä taruista perkaamme pois muhamedilaisten Tatarien uskonnosta niihin sekaantuneet lisä-aineet (Schaitan y.m.), niin astuu silmiemme eteen mitä suurin yhdenkaltaisuus Suomen ja Viron runoin kanssa.[515] Tschim-Pas luopi manteren, uiden meressä, samoin kuin Wäinämöinen vanhassa, veden emonen uudessa Kalevalassa maailman. Apuna on edellisellä sorsa, jälkimmäisillä eritoisinnoissa sotka, alli, hanhi y.m. Mordvalaisten sorsa tosin ei laske maailmanmunaa Tschim-Pas'in polville; vaan kenties ovat nuot Ange-Patäille uhrattavat kultamunat hämärä jälki tästä tapauksesta. Muistakaamme että Kalevalassa sotkan munissa on kuusi kultaista, seitsemäs rautainen (s.o. ruosteenkarvainen, siis myös keltainen).[516] Muistakaamme vielä, että Mordvalaistenkin Ilman immen toimia Mokschalaisten käsityksen mukaan hoitaa veden emäntä. Jos sitten vielä tähän liitämme useimmissa Suomalais-kansoissa vallitsevan uskon, ettei ylijumala omin käsin ryhdy maailman luomiseen, vaan toimittaa kaikki omaluomansa sijaisen kautta, niin ei olisi mahdotonta otaksua, Ange-Patäin olleenkin alkuansa maailman luojana, vaikka se työ, kenties muhamedilais- tai kristin-uskon vaikutuksesta, myöhemmin on tullut siirretyksi itse Tschim-Pas'in tekemäksi. Vielä suuremmalla luultavaisuudella voimme sanoa tuon kohdan Kalevalassa, missä "sininen sotka" meren pohjasta noutaa ylös Wäinämöisen kyyneleet,[517] muistoksi mordvalaisesta luomistarusta. Huomatkaamme, että kyyneleetkin siinä ovat muniin verratut. Kenties niiden muuttuminen kiiltäviksi helmiksi ei siis olekaan muuta kuin toisinto mereen pudonneitten munankappaleitten muodostumisesta loistaviksi taivaskappaleiksi.

Yhteydessä tämän kanssa sopii meidän tässä ottaa puheeksi Mordvalaisten taru ihmisen luomisesta. Samassa muodossa se ei löydy runoissamme, mutta kuitenkin on sekä meillä että Virolaisilla siihen vivahtavia tarinoita.[518] Maan luomisen, taivaan tähdittämisen jälkeen, niin kertoo Virolainen, tahtoi Vana Isa (Vanha Isä l. Ukko) luonnon kuningasta varten laittaa sopivan asuinpaikan. Hän käski silloin kaikki elävät Emäjokea (likellä Tarttoa) kaivamaan, jonka rannoilla ihmisen olisi hauska asua. Kaivannosta luotu muta piti ladottaman korkeaksi mäeksi, jolle Vana Isa loisi kauniin metsän; paikka paikoin jätettiin kuitenkin mäkeen rotkoja ja notkelmia ihmiselle suojaksi pahoja säitä vastaan. Ahkerimmille kaivajille, karhulle ja myyrälle, antoi sitten Luoja ikuiseksi muistoksi heidän työstään mudankarvaisen turkin. Tässäkin näemme siis turkin saamisen jonkunlaisen luomistarun yhteydessä. Toisessa hämärtyneessä muodostuksessa ilmautuu se siellä myös sadussa siilistä, joka Kalevinpojalle hyvän neuvon antoi ja siitä sai palan hänen turkinhelmastaan entisen paljautensa peitteeksi.[519] Meillä taas voisi sulkkuturkki, jonka Wäinämöinen antaa sotkalle helmien noutamisesta lahjaksi, hyvin olla kolmas toisinto. Sotka olisi sen silloin saanut maksuksi luomistyössä sukelluksellaan, munan muruin noutamisella annetusta avusta.

Tschim-Pas'in valitus, ettei hänellä ole kumppalia, sitten taas täydesti vastaa Suomen Kapeen sekä Viron Ilman impien ikävää yksinäisyydessään. Maanviljelyksen ja laivankulun keksijänä on hän toiselta puolen aivan Wäinämöisen, puitten kasvattajana Pellervoisen kaltainen.[520]

Näyttääpä myös hänen ja Pellervoisen nimissäkin olevan jonkunlainen sukulaisuus. Pellervoinen sanotaan painetussa Kalevalassa myös Sampsaksi, muutamissa toisinnoissa Sämpsäksi,[521] vielä toisissa Simpura(ise)ksi, Sampura(ise)ksi.[522] Sampsa voisi kenties olla kokoonvedetty vanhemmasta Sampisasta, jolloin jälkimmäinen liittojäsen kokonaan sopisi yhteen mordvalaisen pas'in kanssa. Tätä näet käytetään yleisestikin jumalain nimenä; se on siis sukua basse'lle l. passille, joksi Lappalaiset uhripaikkansa, jumalain asuntopaikat, nimittävät.[523] Pisa taas, joka löytyy korkean Pisavuoren nimessä, voisi olla pyhä-sanan vanhempana muotona. Alkujäsen mordvalaisen jumalan nimessä on Tscha, Tschi l. myös Schi,[524] joka merkitsee aurinkoa. Mutta juuri sama merkitys, niinkuin vasta saamme nähdä, on myös alkuansa Sammolla l. Sampaalla, jonka nimi samaten yhteen juureen viittaa.[525]

Jos ei Ange-Patäin osallisuus luomisessa olekaan muun kuin luultavaisuuden nojalla, niin on hänen yhdenkaltaisuutensa Ilman immen kanssa kaikissa tämän muissa toimissa sitä varmempi ja suurempi. Molempien asunnot ovat aivan samassa paikassa ja samallaiset.[526] Molemmat, vaikka oikeastaan pilvillä asuvat, astuvat tarvittaissa kuitenkin tänne alas. Molemmat ovat taivaallisessa kodissansa nuoria impiä, vaan muuttuvat maan päällä eukoiksi. Myöskin kehrääminen ja kutominen on kumpaisillakin yhteisenä toimena.[527] Ange-Patäin apu morsianten käsitöissä taas vastannee niitä koruja, joita muutamat Ilman immet (Kuutar ja Päivätär) kerran lahjoittivat Ainon äidille. Hänen mahtava astuntansa on Viron runoissa Kalevinpoikaan sovitettu,[528] Kalevalassa Lemminkäisen äitiin, joka hakee kadonnutta poikaansa.[529] Kave-eukko, luonnon tyttö, on mordvalaisen sisarensa tavalla, lapsensynnyttäjille avullinen;[530] Impi, ilman päällä osaa myös kumminkin haavoja parantaa,[531] ja siinä on myös Ange-Patäin mielikki, mehiläinen avullinen.

Ange-Patäin huolenpidolle luontokappalten sikiämisestä taivaasta alas laskettuin ituin kautta ei näytä ensisilmäykseltä olevan vastinetta Suomen runoissa. Mutta tarkemmin syntylukuja tutkiessamme löydämme kuitenkin koko joukon selvempiä tai hämärämpiä todisteita samasta käsityksestä. Karhu ensiksikin on, Kalevalan mukaan, synnytetty

Luona kuun, malossa päivän, Otavaisen olkapäillä, _Ilman impien tykönä, Luona Luonnon tyttärien_.

Yksi niistä pudottaa näet villakarvan mereen, aalto sen ajaa rannalle, ja Mielikki, Tapion vaimo, korjaa sen sieltä, tuudittaa eläväksi.[532] Toisessa luvussa Piika pilven päällä, Kapo kaaren kannikalla pudottaa, hiuksiaan sukiessaan, mereen yhden kamman piin, josta läävämato syntyy.[533] Sama on ampiaisen ja tammen alku, sillä eroituksella, että sukiva neito istuu norossa ja että häneltä piin sijasta joskus yksi hiuksensa suljahtaa.[534] Susi niin-ikään syntyy muutamassa loitsussa (katso alempana) silloin, kun Manuen neiti hiuksiansa sukii.[535] Siikasen (tähkän vihneen) synnyn selitys saattaa meidät jälleen yli-ilmoihin; se saapi alkunsa helmestä, jonka taivaan Herra maahan pudottaa.[536] Sama kerrotaan myös sudesta ja sisäliskosta, kuitenkin sillä tavoin, että helmen pudottaja on maan päällä, alhaalla.[537] Toisessa tarun muodostuksessa Kuutar itkee kultiansa, Päivätär hopeitansa, ja alas piranneista kyyneleistä syntyy tammi.[538] Koivunkin alku on samoin neidon kyyneleistä, vaikka tämä istuu norossa.[539] Kyykäärme on Yön tyttären kehräämästä kivilangasta katkennut palanen.[540] Hammasmadon synty on neulasta, jonka Luonnotar, lehdossa kävellessänsä, on kadottanut.[541] Melkein samoin läävämadon, vaikka naulan kadottaja on Wäinämöinen.[542] Useammissa näistä synnyistä on nimenomaan Kapo, taikka myös joku muu Ilman neidoista (Kuutar, Päivätär) mainittu; enimmiten ne antavat luotaville olennoille alun ylhäisessä kodissansa. Jos ne joskus ovatkin maan päälle siirretyt taikka jos niiden sijaan on toisia epämyytillisiä henkilöitä pantu, niin se nähtävästi on tarun myöhempää turmeltumusta. Huomattava on vielä, että sijitettäväin luontokappalten alut tulevat alas villoina, hiuskarvoina, helminä, neulasina tai kyyneleinä, joista viimeinmainitut epäilemättä sadetta, edelliset kaikki luultavasti vastaavat lunta mordvalaisessa kertomuksessa.

Onpa viimein vielä muutamia suomalaisia lukuja, joissa Luonnotarten maito vuotaa taivaasta alas ja antaa alun maallisille kappaleille (raudalle, voiteille).[543] Näissä ilmautuu siis käsitys, joka on perusteeltaan jokseenkin likeistä sukua mordvalaiselle luulolle lehmäin herumisesta sateen kautta.

Taudit taas ovat suomalaisessa loitsurunoudessa kuvatut samallaisiksi eläviksi olennoiksi, joiksi niitä Mordvalainen arvelee. Ne ovat syntyneet kaiken pahan alun, Pimentolan emännän, tyttärestä Louhiattaresta, samoin kuin Mordvan tarussa Schaitan'ista.[544] Ja tämän oma synty taas likeisesti vastaa käärmeen sekä sisäliskonkin luomista meidän runoissamme. Syöjätär näet sylkee vesille, aalto venyttää syljen pitkäksi, päivänpaiste sitä hautoo ja Herra sille viimein antaa hengen.[545] Onpa yhdessä toisinnossa Syöjätär, tätä tehdessänsä, soittelemassakin merellä venehellä vaskisella, joten yhtäläisyys on aivan täydellinen.[546]

Näin nyt selville saadut seikat pakoittavat meidät vielä kerran palajamaan Lappalaisten luokse. Näiltä ei ole enää löydetty mitään luomistarua; mutta yhtähyvin säilyttävät hekin muutamia hämäriä jälkiä, jotka näkyvät siihen vivahtavan. Heidän käsityksensä mukaan löytyi ensin ääretön alku-ulappa (toisen tarun mukaan kuitenkin vasta vedenpaisumuksen kautta syntynyt), josta ainoasti jotkut harvat kukkulat, korkeimmat Kölen-tunturiharjusta, törröttivät. Samaa tarua vahvistavat myös näitten kukkuloitten lappalaiset nimet: Sullui tschielma (Sulitelma) = saarien kynnys, Suolotschielgge = saariselkä.[547] Vaikkei Lappalaisilla siis ole varsinaista tarua luomisesta, kertovat kuitenkin muutamat heistä tämän ei tapahtuneen ylijumalan Radien atschen, vaan hänen poikansa Radien bardnen l. kiedden (käden) kautta. Nämät molemmat nimitykset ovat nähtävästi kristin-uskon kautta vasta tulleet,[548] mutta itse perusteena oleva käsitys on epäilemättä paljoa vanhempi ja alkuperäinen. Me tiedämmekin toisten taruin kautta, että Lappalaisten todellinen ylijumala, Diermes l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549] Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma (Karjalaisten puheentavan mukaan ilma); jälkimmäinen sana merkitsee ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin myöskin luoja, on siis ilman ihminen. Mutta ylempänä esitetyissä lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassa Ilmaratsche ( = Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain oikeana, lappalaisena nimenä.

Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]

Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia. Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä. Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minä olen suuren jumalan lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas. Jos tapat, niin höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata". Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle, niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta; mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne munia.

Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomasta koivusta, jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri taivaan, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi taivaasen asti.[556]

Yksi merkillinen laulu kertoo humalan synnyn. Missä syntyi, missä kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään, sammion laitaan. Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen, ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan, tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan.[557]

Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]

Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi. Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan, ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla; siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]

Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma, ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla. Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä esiin merkillisen nimen Kala l. Kava, joka tarkoittaa Juman käskyjä toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vielä Kaba Juma, "jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat suuresti muistuttavat meille mieleen Kapeita, jotka Ganander'in mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta, Ilman impeä. -- Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoa Kebe-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]

c. Perman ryhmässä.

Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein ylijumalan nimi In-mar, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa, ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l. Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli hyvä.[572]

Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän. Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa lausuu tyttö vanhemmilleen:

Oudon isän, äidin luokse aiotte minua, Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette; Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan, Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen. Jos kohtaa minua onni ja menestys, Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys, En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]

Sitten, kun kaikki sukulaiset ovat kokouneet, jatkaa hän:

Kaiken onneton jätän tänä päivänä; Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa; Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän, Laihona jätän elopaikkani, Jätän hyvän leivän syömäpaikan, Jätän hyväin vaatetten pitopaikan, Jätän uinailu-paikkani, Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen. Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen, Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla, Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]

Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille lapsuudesta tutuille paikoille:

Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni, Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho, Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi, Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]

Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]

d. Ugrilais-ryhmässä.

Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista (eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.

Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit, oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski heidät taivaasta alas hopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä. Numi Taarom nosti sitten kovan alatuulen (eteläisen), joka tuon pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen), joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille käydä vaivaksi, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata asuinsijaksi. Sen päällä he taas ajelivat meren toisesta päästä toiseen. Heidän kodastansa nainen kerran meni ulos, tuli raskaaksi ja sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksi Elem-pi, Ilman poika.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä, muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa ei onnistunut; mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta järvet, kolmannesta metsät ja nurmet. Näin luotu maa oli kuitenkin vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä. Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön, Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi. Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla, merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja kaikellainen onni.

Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä. Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen. Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,

Kultaisessa kätkyessä, Hihnoissa hopeisissa.[582]

Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa, vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona. Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänet hopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan päähän ja näin laskee alas keski-ilmoihin heilumaan. Siellä tuulet ajelevat kätkyttä meren päästä toiseen ja karhu-paralle tulee laulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva. Lopuksi Numi Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä, hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan. Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle, hänen kuononsa ja kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja veralle. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse, tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]

Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585] Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata pannessaan, peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla, mainioilla peittehillä. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkee suuren kiven -- "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" -- jossa ei ovea, ei ikkunata. Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu tapaa Metsän ukon ja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen mennä jumaloittavan suuren akan kolmelautaiseen korkeaan aittaan levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa hänen loppukohtalonsa vaiheet.

Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä, toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille, säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu "kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589] Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän anteeksi saaliiltansa.[590]

Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä, koska lentelee ympäri metsähanhen muodossa.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myös Päivän pojaksi.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.

Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta, tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena, tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater saapi turvapaikan madekalan nenässä.[597] Toisissa lauluissa Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.

Térn ylhäältä sinkoo, maanpinnalla kulkee, Kulj maan alipuolta kulkee;

taikka myös:

Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas, Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]

Tämä térn merkitsee tautia, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista. Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä rukoelee Jumalaa:

"Pyyhi pois pyhät kipunat, Pyhät saastat sammuttele".[599]

Tulensynty-runostamme vielä tiedämme, että tuli

Ensin poltti paljo maita, Paljo maita, paljo soita, Sitten vierähti vetehen, Aaltoihin Aluenjärven.

Tämä sitten siitä

Kuohui kuusien tasalle, Ärjyi päälle äyrähien, Tuon tuiman tulen käsissä.[600]

Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén jo huomautti, on puhe siitä, kuinka

Meri kuivi, taivas kuivi Sinä suurna poutavuonna, Tulivuonna voimatonna.[601]

Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää, seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös veden kalat.[602]

Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]

Ostjakeilta saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]

Magyareilta ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. föld anyan (maan-emän), Manó'n (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]

II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa.

Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa -- ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan laulu on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]

a. Samojedeissa.

Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa -- onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon kauneus vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]

Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari jo kätkyessä on aika mies ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähtee ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja hänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan, johon neito on pakonsa ottanut, että vaskikatto särkyy. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] -- Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeen nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, kiitäen tuulen voimalla, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. -- Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? -- Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. -- Koivikkoonko? -- Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. -- Männikköönkö? -- Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] -- Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]

Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]

Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä on Mádur, nähtävästi lainattu tatarilaisesta Matyr'istä l. Batyr'istä.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.

b. Tatareissa.

Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä; ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen, molemmat mustien hanhien muodossa. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosi kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa. -- Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". -- Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran, räätikän, sipulin y.m. viljelyksen.

Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.

Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetän kiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä.

Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]

Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.

Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]

Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.

Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]

Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]

Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan, ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]

Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]

Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat. Poikanen kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensä ja lähtee kaloja pyytämään.[640] -- Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti rannalle.[642] -- Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta pahaa pelätään. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] -- Muutamassa Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa. Paimen ilman vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa tarhaan ja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee hänen toimittaa ne metsään takaisin, sillä tullessaan olivat ne tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle. Sen jälkeen yritetään hävittää häntä toisella tavalla, kasataan kokoon 80 kuormaa puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin; mutta hänen vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.

Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia. Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa haudalle, laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa. Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä. Näin muodoin saa hän lapset maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi.[647] -- Usein elähytetään näissä lauluissa kuolleet elämänveden avulla, jolloin heräävät "entistä parempina".[648] -- Khan Pydäi lähtee sotaretkelle. Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta. Sen jälkeen hän vielä saa kiinni kolme karhua sekä pyytää valaskalan sinisestä merestä.[649] -- Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessä kisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden neitosista.[650] -- Sankari ampuu yhden nuolen koivuun ja sanoo: jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä kuollut![651]

Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa. Khan Pildäi kaatuu sotaan molempia Moos'eja vastaan. Isän kuolon jälkeen syntyy leskelle poikanen. Vähän vartuttuaan kysyy tämä äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset. Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] -- Kaksi khan'ia (ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään. Toinen näistä khaneista kuolee ja toinen sitten, kun lapset ovat syntyneet, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan." Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee, pitää häntä poika kädestä kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy ilmoittaa, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on viety. Nuori sankari tuosta pyytää ja saa äidiltä isän hevosen, miekan, keihään sekä joutsen, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen, äiti lopussa kaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle retkelle. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa. Huomaa mitä vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka selviät niiden kynsistä? -- kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta hiirikään ei voi läpi pujahtaa? -- kuinka joudut vuoren tuolle puolle, jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? -- kuinka viimein uit tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos vasempaa, niin 70 laulua. Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät.[655] -- Muutama sankari taas soittaa kanteleella 40 laulua niin ihmeen ihanasti, että vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita säveleitä.[656]

Pienempinä yhtäläisyyksinä lisättäkööt tähän vielä: että täälläkin joskus kotka kantaa sankaria, niinkuin Wäinämöistä,[657] että eräälle pariskunnalla rakennetaan Pohjolan häätuvan kaltainen, pilviin saakka ulottuva, kullalla ja hopealla koristettu uusi teltta.[658] Niin myös tuo Castrénin jo huomauttama ylimalkainen suuri rikkaus jaloista metalleista ja silkistä sekä monet alin-omaiset loitsimiset. Viimein vihdoin useammat kaikille saduille yhteiset kohdat: neitoin lentäminen joutsenpuvussa y.m. Huomattava on sitä vastaan ettei Tatarein eikä Kirgisein häälauluilla ole vähintäkään yhtäläisyyttä Kalevalassa olevien kanssa_.[659]

c. Mongoleissa.

Myöskin mongolinsukuiset Burjatit Irkutsk'in seuduilla tuntevat monesti kerrotun luomistarumme. Alussa, sanovat he, oli ääretön meri, ja sen pohjassa mutaa sekä savea. Jumala käski valkoisen kakertajan sukeltamalla noutaa ylös näitä aineita. Kakertaja ne levitti meren pinnalle mantereksi, jolle sitten kasvoi kaikellaisia kasveja.[660] Heillä on niin-ikään sama taru, kuin Tatareilla, ihmisen luomisesta. Siinä he vaan hiukan poikkeevat, että paha henki ei houkuta vartioivaa koiraa pois turkin lupauksella, vaan karkoittaa hänet hirmumyrskyllä.[661]

Niinkuin tiedämme ovat Mongolit nyt Buddhan-uskolaisia. Yllämainitut kertomukset, jotka eivät Buddhalaisten luomistarun kanssa ole missään yhteydessä,[662] ovat siis taikka vanha muisto entisiltä noita-uskonnon ajoilta, taikkapa myös tatarilaisilta naapureilta saadut.[663] Mongolien nykyisessäkin opissa on kuitenkin yksi merkillinen seikka, jota ei saata olla puheeksi ottamatta. Buddhan-uskonnon mukaisessa luomistarussa on näet puhe ihmeellisestä Sambu-baraka-nimisestä puusta, joka kasvaa keskellä suurta merta ja jonka makeat, suuret hedelmät ovat taivaan haltijoitten ravintona.[664] Tätä puuta tahtoi jo Grimm[665] aikanaan nimen puolesta vetää meidän Sammon verroille, eikä voi kieltää, että siinäkin selityksessä on yhtä ja toista viehättävää. Onhan muutama Sampoon kuuluva seikka nähtävästi likeisessä yhteydessä suuren tammen kanssa. Jälkimmäisenkin oksat antoivat ikuisen onnen, latvat ikuisen tai'an, lehvät ikuisen lemmen. Kumpaisenkin kappaleita (muruja, lastuja) putoo mereen, jossa tuulen ajona kulkevat ja viimein saapuvat rannalle ihmisten käytettäviksi.[666]

Mongolien sankarilauluissa Bogdo-Dschangar'ista[667] ja Bogdo-Gässär-khan'ista[668] on yleisen luonteen puolesta joitakuita yhtäläisyyksiä tatarilaisten ja suomalaisten runoin kanssa. Niissä ilmautuu sama mielikuvituksen suunnattomuus. Dschangar'in palatsin huippu esim. on vaan kämmenen vertaa matalampi ilman kantta; Khongor-sankarin selkälihasten väliin katoisi kameli kuormineen näkymättömiin; kaksi urosta pitää puoltansa kahden kesken kuusi vuotta lakkaamatta 7,000 vihollista vastaan; Scharra Gurgo hallitsee 70 miljonaa maata y.m. Myöskin nähdään sama komeus: kultaa, hopeaa sekä silkkiä loistaa kaikissa kaluissa ja puvuissa. Mutta siihen loppuukin vertaamisen tilaisuus; aineesensa ja tapausten eriseikkoihin nähden ovat mongolilaiset laulut tatarilaisistakin hyvin erilaiset.

III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germanilaisessa heimokunnassa.

Kaukaisilta Itämailta on meidän nyt taas palaaminen takaisin Suomen kansan likirajoille. Me olemme koettaneet poimia kokoon ne yhteiset, vanhasta kodista tuodut muistot, jotka vielä säilyvät avaralle hajonneen heimomme monissa haaroissa sekä sen kaukaisemmissakin sukulaisissa. Mutta yhtäläisyys käsitteissä ei riipu yksistään yhteisestä sukuperästä ja yhteisestä alkukodista. Pitkällinen yhdessä-eläminen ja tiheä kanssakäynti voi usein tehdä naapuruksina asuvain, toisilleen aivan vieras-sukuistenkin kansain maailmankäsityksen ja tarut, niinkuin myös niille perustuvat kansanrunot sangen yhtäpitäviksi. Senvuoksi emme saa päättää tutkimusretkeämme ural-altailaisen sukukunnan piirihin, vaan on se välttämättömästi vielä jatkettava Suomalaisten kanssa jo ikivanhoista ajoista likeisissä suhteissa olleen indo-eurooppalaisenkin heimokunnan alalle.

a. Germaneissa.

Ennaltakin voisi jo luonnollisista syistä arvata, että Suomalaisissa liikkuville taruille ei voi missään indo-eurooppalaisessa kansakunnassa löytää niin paljon ja niin läheisiä vastineita, kuin Germaneissa, joiden vaikutuksen alla meidän kansamme on ollut hamasta tietyn historian alusta. Tarkempi tutkimus näyttääkin tämän ennakkopäätöksen täydeksi todeksi.

Kohta Kalevalan ensimmäisen käännöksen ilmauttua, Saksalainen Grimm[669] jo huomautti melkoisen joukon yhtäläisyyksiä tässä suomalaisessa runoelmassa ja Germanein taruissa, esim. Sammon ja Grotte-myllyn, viisauden taistelut Wäinämöisen ja Joukahaisen sekä Odin'in ja Vafthrudner'in välillä, Wäinämöisen käynnin Vipusen vatsassa ja Odin'in Valan haudalla y.m. Samoin Castrén[670] toi uudestaan esiin nämät samat vertailut, osoittaen sen lisäksi vielä suuren sukulaisuuden Lemminkäisen surman ja Balder'in kuolon, Pohjolan emännän Louhen ja Asain vihollisen Lokin, Kalevalan pääsankarin Wäinämöisen sekä Germanein ylijumalan Odin'in luonteen ja tointen välillä. Myöhemmin on maisteri Alcenius[671] lähemmin ja laveammassa määrässä selittänyt Lemminkäis-runoin yhdenkaltaisuuden Balder-tarun kanssa ja provessori Donner täällä,[672] akatemikko Schiefner[673] Pietarissa, sekä herrat Schott[674] Mannhardt[675] ja Kuhn[676] Saksassa kukin keksineet lisäksi muutamia uusia yhteenvivahtavia piirteitä. Näihin edellisiin töihin niinkuin myös uusiin lähdetutkimuksiin perustuu tässä nyt seuraava vertailus.

Merkillinen on Germanein (samoin kuin ylimalkain Indo-Eurooppalaisten) jumalaistarussa taipuvaisuus kolmilukuun. Luomisjutussa ja myös joskus muuallakin näemme yksissä toimissa Odin'in (ilman), Hoenir'in (veden) ja Lokin (tulen), joita jättiläisissä vastaavat Kári (tuuli), Oegir (vesi) ja Logi (tuli).[677] Juuri samallaisen kolminaisuuden, vaikka vielä vähemmin täydellisesti personoittuna ja luonnonperustuksestaan eronneena tapaamme suomalaisessa raudansynty-runossa:

Ilma on emoja ensin, Vesi vanhin veljeksiä, Rauta nuorin veljeksiä, Tuli kerran keskimmäinen.[678]

Tässä on vaan käytännöllisen tarpeen tähden rauta pantu lisäksi nuorimmaksi veljeksi ja ilma sen sijaan muutettu kaikkien emäksi. Kári-jättiläisen lapsina mainitaan sitten Frosti (pakkanen), Jökull (jäätikkö), Snör (lumi) y.m.[679] Näistä on kumminkin ensimmäisellä suomalainen vastineensa. Pakkasen luvussa[680] sanotaan näet pakkanen "Puhurin pojaksi". -- Myöhemmin tuo alkuperäinen germanilainen jumala-kolminaisuus muuttui osittain toiseksi. Odin (ilma) pysyi paikallaan; mutta Hoenir'in (veden) sijaan tuli Tyr tahi Freyr (molemmat auringon jumalia) ja Lokin ruvettua Asain viholliseksi, otti Thor (ukkonen) hänen asemensa.[681] Jumalain kolminaisuuksia vastasivat sitten myös samallaiset sankaritaruissa; niin esim. Völunder-laulun kolme veljestä: Völunder, Eigil ja Slagfidr. Ensinmainittu näistä oli kuuluisa seppä, toinen tarkka joutsimies. Kolmannesta eivät vanhat tarinat tiedä mitään erinäistä taitoa mainita; mutta myöhemmistä, siihen vivahtavista saduista päättää Simrock, hänen olleen syvä-oppisen lääkärin, s.o. muinais-ajan käsityksen mukaan loitsijan.[682] Selvä on myös veljesten synty tuosta ensimmäisestä jumala-kolminaisuudesta; sillä Odin oli runoin ja loitsuin taitaja, Hoenir nimitetään "nuolikuninkaaksi" ja Völundr on seppänä tulen hallitsija samoin kuin Loki, paitsi sitä samassa myös vasaramies niinkuin Thor. Toiselta puolen ei voi olla huomaamatta silmäänpistävää yhtäläisyyttä Kalevalan kolmen pääsankarin kanssa, joista Wäinämöinen oli paras loitsija ja lääkäri, Ilmarinen ijan-ikuinen takoja ja Lemminkäinen on ainoa sankarirunoelmassamme ilmauva metsästäjä.[683] Painetussa Kalevalassa he eivät tosin, ainakaan kaikki kolme, tule esiin veljeksinä, mutta useissa toisinnoissa kerrotaan heidän syntynsä yhdestä emosta,[684] ja yksi Europaeus'en tuoma runopalanen kuvaa kunkin omituiset toimet tällä tavoin:

Kolm' oli meitä veljeksiä: Toinen kaaren kalkuttaja, Yks oli hirven hiihdännässä, Kolmas venon veistännässä.[685]

Huomatkaamme että luomisessakin on kolme osallisna, nimittäin Wäinämöinen ja Ilmarinen, sekä, kumminkin oman puheensa mukaan, Joukahainen.

* * * * *

Ruvetkaamme nyt tällä perustuksella tarkemmin vertaamaan kutakin meidän sankareistamme vastineisinsa Germanein taruissa.

Ensisilmäykseltä tosin näyttää tyyni, vakaa Wäinämöinen, "Suvantolainen", ihan toisellaiselta kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin, niinkuin on selitetty, osoittaa vimmaa (Wuth), ja joka ennen muinoin sotatanterilla riehui sekä vielä nytkin kansan luulon mukaan myrskyisinä syksy-öinä kauhealla pauhinalla ratsastaa läpi ilman joukkionsa kanssa.[686] Mutta molempien perusteena on kuitenkin sama ilma; se on Odin'in valtakunta, se on Wäinämöisen synnyttäjä. Germani on vaan luonteensa mukaan enemmän vetänyt näkyviin ilman rajun puolen, Suomalainen sitä vastaan tyynen. Huomattava on sen lisäksi, ettei Odinkaan edusta turmiollista myrskyä, vaan sitä, joka asettaa vaihtelevat säät vakavaisiksi. Tästä selviää, kuinka hänestä voitiin sanoa, että hän sanallaan tyynnyttää meren aallot,[687] samoin kuin meillä Väinämöisen tieksi sanotaan venejuova tyyneksi tulleella järven selällä. Alkuansa oli Odin myös päivänpaisteen ja viljavuuden suoja, vaikka se virka sitten siirrettiin Freyr'in omaksi. Wäinämöinen on Kalevalassa yhä vielä maanviljelyksen keksijä ja suojelija. Mutta eivätpä ole myös Odin'in sotaisat työtkään hänelle aivan oudot. Sen osoittavat jo vähän hänen taistelunsa Pohjolan kansaa vastaan; sen todistaa vielä enemmän seuraava loitsurunon pala:

Vaippa vanhan Wäinämöisen, Kaapu kauka-Lappalaisen, Sepä tänne tuotakohon Suurilta sotakeoilta. Veripellon pientarilta, Jonka suojasta sotisin, Jonka tappelen takoa.[688]

Juuri tämä pitkä, leveä kaapu on Odin'in ainainen tunnusmerkki ja hänkin joskus käyttää sitä mielisankareinsa suojelukseksi. Niin esim. pisti hän Hadding-kuninkaan sen alle peittoon ja kuljetti hänet kanssansa merien, maitten yli.[689] Tuulen hallitsijana oli Odin'illa valtaa merenkin yli; kuitenkaan ei hän ollut oikeastaan veden, vaan pikemmin merenkulun jumala. Hän osasi sanallaan kääntää pois tuulet ja asettaa aallot, etteivät tehneet aluksille vahinkoa.[690] Hänen omakseen arvelivat monet Skidbladnir-laivan,[691] jolla aina oli myötätuuli, minne ikinä se meni. Joskus ratsastaa taas Odin hevosellakin aaltoja myöten, samoin kuin Wäinämöinen ensimmäiselle Pohjolan retkelle lähtiessään.[692]

Vielä suurempi on yhtäläisyys Wäinämöisen ja Odin'in viisaudessa, niinkuin myös heidän runo- ja loitsutaidossansa. Syvän oppinsa osoitti jälkimmäinen esim. keskustelussaan Vafthrudnir-jättiläisen kanssa,[693] joka tuntuu aivan kuin toisinnolta meille tutusta kilpaväittelystä Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä. Vafthrudnir'in kysymykseen, kuka hän on, vastaa hän, olevansa Gangrader (matkailija) nimeltään, joka aivan vastaa Kalevalan kertomusta, että Wäinämöinen, Joukahaista kohdatessaan.

Oli teittensä ajaja, Matkojensa mittelijä.[694]

Vafthrudnir nyt vieraaltaan kyselee kaikellaisia taivaan ja maan kappalten nimityksiä. Sitten taas Odin vuorostaan tiedustelee jättiläiseltä noita syntyjä syviä, maailman alkuasioita, sekä myös viimeisten aikain salaisuuksia. Tässä näemme siis, aivan kuin Kalevalassa, edistymisen pintapuolisesta muistotiedosta syvempään syitten käsittämiseen. Kaikkiin osaa viisas Vafthrudnir vastata, paitsi viimeiseen kysymykseen. Tästä tuntee hän viimein kenenkä kanssa hän on sanasilla. "Kuoloon tuomitun huulilla", huudahtaa hän säikähdyksissänsä, "puhuin tietoni muinais-ajoista; mutta nyt on viisauteni tullut koetetuksi Odin'ia vastaan. Sinä olet ikiviisain maailmassa!" Nämät loppusanat ovat melkein puustavista puustaviin samat kuin Wäinämöisen ainainen maine "tietäjä ijan-ikuinen". Vafthrudnir on säikähtynyt, senvuoksi että tietää tuhonsa olevan lähellä, sillä jättiläiset muuttuivat kiviksi, jos heitä viivytettiin puheilla, siksi kun päivä koitti. Näinpä Wäinämöinenkin viimein laulaa Joukahaiselle kivikengät jalkaan, hänen hevosensa rantakiveksi.

Viisautensa todisteita on Odin paitsi tätä myös jättänyt jälkimaailmalle vanhan Eddan Hávamál'issa (korkeassa laulussa), sekä Lodfafnir'in laulussa. Samaa tarkoittavat nähtävästi Wäinämöisen alin-omaiset loppumoraalit Kalevalassa ja niin-ikään hänen erikseen säilyneet sanansa_.[695] Mutta jos Wäinämöisen taistelu Joukahaisen kanssa oli paljoa syvempi germanilaista vastinettansa, niin ovat toiselta puolen nämät hänen viimeksimainitut lausehensa arkipäiväisintä laatua ja kaukana Eddan elämän-ohjeitten ylevästä jaloudesta.

Loitsutaitonsa oppi Odin silloin, kun hän yhdeksän[696] päivää, ilman syömättä, ilman juomatta, riippui Yggdrasil-saarnissa. Senjälkeen sanottiin hän loitsulukujen isäksi.[697] "Runoja osaan", kehui hän sitten, "joita ei edes kuninkaan puolisot taida, eikä mikään ihmislapsi".[698] Melkein sanasta sanaan yhtäpitävästi ylistää Kalevalakin vanhan tietäjänsä taitoa:

Ei ole laulut lasten laulut, Lasten laulut, naisten naurut; Ne on partasuun urohon, Joit' ei laula kaikki lapset, Eikä pojat puoletkana, Kolmannetkana kosijat.[699]

Myöskin osasi Odin, niinkuin yleisesti Suomen noidat, antaa ruumiinsa ma'ata kuolleena (lovessa), jolla aikaa sielu lintuna, kyynä tai kalana kulki kaukaretkillä.[700]

Yhtähyvin ei ollut Odin, vaikka niin suuri noita, kaikkitietävä eikä kaikkivaltias enempää kuin meidän Wäinämöinen. Hänen täytyi, jos tahtoi tietää tulevia asioita, kuulustella niitä kuolleilta. Vegtamsqvidassa ratsastaa hän Hel'in asunnoille (Tuonelaan) ja tulee Valan (velhon) haudalle. Hän herättää vainajan loitsuluvuilla ja sauvallansa kuolemanunesta, aivan kuin Wäinämöinen Vipusen tuuralla pistämällä. Vala on pahoillaan tästä häiritsemisestä. "Minua peitteli lumet, ja piekseli sateet, ja kasteli kasteet -- kuollut olin jo kauan!" sanoo hän Odinille. Vipunen oli niin-ikään jo kauan maannut nurmen alla, niin että suuria puita oli kasvanut hänen päällensä. Tässäkin näemme siis jonkun yhtäläisyyden Kalevalan kanssa, vaikka muuten sivuseikat Wäinämöisen käydessä sanoja Vipuselta saamassa ovat sangen erilaiset. Eroitusta on myös siinä, että Odin lähtee Manalan majoille koko maailman säilymistä tai häviötä koskevilla asioilla, Wäinämöinen sitä vastaan aivan joutavan, yksityisen tarpeen tähden.

Loitsurunoin kanssa oli muukin runous likeisessä yhteydessä. Odin mainitaan senvuoksi yleiseenkin runo- ja laulutaidon keksijäksi. Kaikki, mitä hän puhui, oli rakettu semmoisiksi riimeiksi, joita nyt lauletaan ja sanotaan runoelmiksi; siitä syystä pantiinkin hänelle sekä hänen papeilleen nimi sangesmede (runosepät).[701] Mutta niin suuressa määrässä, kuin Wäinämöisen, ei nähdä kuitenkaan enää Odin'in harjoittavan tätä taidetta; se oli tullut siirretyksi hänen myöhemmin muodostuneelle pojalleen Bragelle sekä hänen tyttärelleen Sagalle. Näistä ei ole kummastakaan mitään jälkeä suomalaisissa runoissa; mutta Virolaiset tuntevat Wanemuisen tyttären Jutan (jutt = juttu = saga), jonka hiukset otettiin kanteleen kieliksi ja jonka huntu näytti kaikki tapahtuneet seikat.[702] Löytyypä kuitenkin muutamia jälkiä siitä, että Odinkin ennen muinoin oli ollut suuri laulu- ja soittomestari.. Ne löytyvät enimmiten sankarilauluissa, joissa, niinkuin Mannhardt nerokkaasti on huomauttanut, usein vanhemmat jumalaistarun piirteet säilyvät, kauan sen jälkeen kun uskonnolliset laulut, kansan käsityksen aikaa myöten muuttuessa, jo ovat saaneet toisen muodon.[703] Gudrun-laulussa Horant laulaa niin lumoovasti, että sitä kuullaksensa pikku linnut herkeävät omasta viserryksestään, metsän elävät syömästä, kalat ja madotkin rientävät likemmäksi.[704] Mutta Hiarrandi, josta tämän Horant'in nimi on muodostunut, onkin yksi Odin'in liikanimistä. Saxon historiassa[705] taas sokea Hother, ihmiseksi tehty Balder'in veli ja surmaaja Höder, ihastuttaa ja viekoittaa kaikkia Balder'in leirissä laulullansa, soitollansa. Vaan sokea Höder, niinkuin Simrock näyttää,[706] on hyvin likeisessä yhteydessä tois-silmäisen Odin'in kanssa. Vielä lisätodisteena on ruotsalaisen vedenhaltijan Näck'in ihmeellinen soitanto, jolla hän voipi puita tanssittaa, koskia seisahuttaa; sillä Hnikar l. Nikuz ovat myös Odin'in liikanimiä, ja edellisellä hän, niinkuin tiedämme, tulee myrskyä asettamaan. Perusteena tällä Odin'in musiikkitaidolla on alkuaan myrskyn voimallinen sävel, jonka kuuluessa puut kumartavat, aallot nousee meren pohjasta.[707]

Tässä lueteltuin monien ja tärkeitten asiallisten yhtäläisyyksien lisäksi voimme viimein vielä tuoda esiin heidän nimiään yhteen liittävän seikan. Liivinmaan rannalla on näet pieni saari, jolla on kaksi nimeä; Viron ruotsinkieliset saarelaiset sanovat sen Odinsöksi, Virolaiset puolestansa Osmasaareksi.[708] Mutta Osmalaiseksi Kalevala nimittää Wäinämöistä sangen monessa paikassa ja sille likeinen Asmund on Odin'in monien sivunimien joukossa lueteltu.[709]

* * * * *

Ilmarisella ei ole Germanein jumalais-tarussa oikein selvää vastinetta. Loki tosin on tulen hallitsija, niinkuin Ilmarinen sen pitelijä; Loki myös kyllä hankkii Asoille kaikki heidän kalleutensa: Odin'in peitsen, Thor'in vasaran, Freyr'in kultaharjaisen karjun, Freyjan kultavitjat y.m.; mutta hän ei niitä sepitä itse, vaan taottaa ne kääpiöillä.[710] Enemmän yhtäläisyyttä on Ilmarisella Thor'in, ukkosen jumalan kanssa, kun hän useimmissa tulensynty-luvuissa iskee

tulta taivahasta. Ilmarinen on niin-ikään takonut ilman kannen[711] ja virolaisen tarun mukaan[712] kiinnittänyt taivaan valot; Thor puolestaan on kumminkin kiinnittänyt Örvandil'in varpaan sekä Thiassin silmät tähdiksi taivaasen ja Mannhardt tästä tahtoo päättää, että hänet entisinä aikoina on mahdettu pitää auringonkin (taivaan suuren silmän) asettajana paikoillensa.[713] Onpa muutamia saksalaisia lauluja, vaikka kyllä myöhäisempiä, joissa on puhe taivaallisesta sepästä.[714] Tämä ilman rautio ei kuitenkaan välttämättömästi tarkoita Thor'ia. Asuivat alkuaan pilvi-vuoressa myös kääpiöt, jotka olivat kuuluisat takomistaidostansa. Muutaman tarun mukaan olivat he auringon ja kuun sepittäneet ja ne taivaan kanteen kiinnittäneet.[715] Erittäin on mainittu yksi heistä, nimeltä Lofar l. Loft (= ilma), siis nimeltään meidän sepän kaima.[716] Perijuurtansa oli yllämainittu mainio takoja Völunderkin alfein s.o. kääpiöin sukua.[717]

Kaikki nämät yhtäläisyydet rajoittuvat kuitenkin ainoasti yleisimpiin piirteisin; ihan toiseksi sitä vastaan muuttuu asian laita, niin pian kun me, jumalaistarut jättäen, siirrymme sankaritarinain alalle, joissa entiset jumalalliset olennot jo ovat vedetyt alas maan päälle täysiksi ihmisiksi.

Vilkinatarina (Vilkina-saga) kertoo meille, kuinka Vilkinamaan kuningas Vilkinus eräällä meriretkellään ihastui kauniisen veden neitoon, josta hänelle syntyi Vade-jättiläinen.[718] Tämä, sitten vuorostaan naituansa, sai pojan, nimeltä Velint ja päätti siitä tehdä työntekijän, ei sotasankaria, sillä hän oli itsekin rauhan mies. Hän antoi hänet siis oppiin kahden kääpiön luokse, jotka asuivat Kallovan (l. myös Ballovan) vuoressa. Nämät osasivat raudasta, kullasta sekä muista metalleista takoa vaikka mitä kaluja tahansa. Heidän johtonsa alla oppi Velint niin taitavaksi sepäksi, ettei maailmassa missään hänen vertaansa. Kerran hän läksi matkoille ja tuli meren rannalle. Siellä hän koversi ison puun onteloksi, astui sen sisään kaluineen päivineen ja kulki näin tuulen työntämänä, aaltoin ajelemana Pohjoiseenpäin, siksi kun saapui Juutinmaan rannalle, Niding kuninkaan hoviin.[719] Täällä hän joutui kiistaan kuninkaan sepän kanssa, kumpi heistä olisi taitavampi, ja päätettiin, että Velint mestarityöksensä takoisi miekan, hoviseppä rautapaidan. Mutta kun Velint tahtoi taontaan ryhtyä, ei löytyneetkään hänen sepänkalunsa siitä kätköstä, maakuopasta, johon hän ne maalletullessaan oli talteen pannut. Nyt muisti hän oudon herran tulleen hänelle vastaan likellä sitä paikkaa, johon hän aarteensa piiloitti; tämä mies se varmaan oli kalut vienyt. Kaikki hovinherrat nyt kutsuttiin kokoon, mutta ei Velint tuntenut yhtään heistä varkaaksensa. Silloin hän takoi kultaisen kuvan, joka oli ihan sen herran näköinen, ja asetti sen etuhuoneesen. Iltahämärässä ohitse astuessaan huomasi kuningas siinä sen kuvan ja huusi iloisesti: "jokos olet, Regin, tullut takaisin retkeltäsi?" Niin hyvin oli kuva tehty varkaan muotoiseksi. Tällä lailla saatuaan kalunsa takaisin rupesi Velint vihdoin työhön.[720] Hän takoi kelpo miekan, johon kuningas suuresti ihastui. Mutta Velint ei ihastunutkaan; hän viilasi miekan puruiksi, pani ne maidon sekä jauhoin sekaan ja syötti vellin linnuille. Näiden sonnan pani hän sitten ahjoon raudan lisäksi ja sai tällä tavoin syntymään miekan kahta vertaa kaunihimman. Kuningas jälleen ihastui suuresti; vaan Velint ei ihastunut, teki vielä kerran saman tempun. Näin syntyi vihdoin kolmannella kerralla miekka, joka myös tekijänsä tyydytti. Hän koetti sitä nyt sillä lajilla, että viskasi villahöytäleen veteen, joka, koska se hiljaa virtaa myöten kulkiessaan sattui miekan terää vasten, leikattiin kahteen puoliskoon.[721] Voitettuaan hovisepän pääsi Velint itse tämän virkaan ja takoi tästä lähtein Niding'ille kaikellaisia tarvekaluja. Lähdettiinpä sitten kerta kaukaiselle sotaretkelle ja huomasi kuningas iltaa ennen ratkaisevaa tappelua, että hänen voitonkivensä oli unohtunut, joka aina tuotti onnea kaikissa sodissa. Tuskissaan lupasi kuningas tyttärensä sille, joka yön kuluessa hänelle tuon kiven toisi. Velint sen nouti kotoa ennen tappelupäivän koittoa, mutta eipä kuningas nyt tahtonutkaan täyttää lupaustansa. Seppä parka ajettiin pois maanpakolaiseksi ja kun hän, silmittömässä rakkaudessaan kuninkaan tyttäreen, kuitenkin vasten kieltoa tuli takaisin, leikattiin häneltä kinnersuonet poikki, niin ettei hän enää kyennyt astumaan. Näin vaivaisena täytyi hänen istua pajassansa ja takoa kuninkaalle. Mutta, raudan kiehuessa ahjossa, kiehui aina myös kostonhimo hänen sydämessään. Kun kuninkaan tytär kerran tuli pajaan, rikkimennyttä sormustansa laitattamaan, turmeli Velint hänet väkisin. Samoin hän sitten houkutti luokseen kuninkaan pienet pojat, tappoi ne ja takoi heidän luistaan juoma-astioita, kynttilänjalkoja y.m. kuninkaan pöytää varten.[722] Viimein vielä hän laittoi itselleen siivet, kohottihe niillä kuninkaan ikkunan eteen ja ilmaisi kaikki kostotyönsä, jonka jälkeen lensi pois omalle maallensa takaisin.[723]

Ensisilmäyskin ilmaisee meille tässä koko joukon Kalevalaan vivahtavia seikkoja. Me tapaamme Ilmarisen takoman kultakuvan, vaikka tosin toisessa muodossa. Miekan sepityksessä on Velint aivan yhtä ankara teoksilleen kuin Ilmarinen kultaneidon taonnassa. Vaikka muut niihin hyvinkin ihastuvat, huomaa hän niissä yhä vikoja ja viskaa ne uudestaan ahjoon, lisä-aineksilla sekoitettuna, että tulisivat oikein erin-omaisiksi. Sammon takomista ei sovi tähän verrata, koska sen kuvaus painetussa Kalevalassa on juuri kultaneidon runosta otettu. Mutta Sammon alku-aineet ovat kaikkityyni tavalla tai toisella edustettuna.[724] Ohran jyvää ja maholehmän maitoa vastaavat raudan sekaan pannut jauhot sekä maito, joutsenen kynää linnut, joille sekoitus syötettiin, ja uuhen untuvakin tulee esiin tuossa villahöytäleessä, millä miekan terä koetettiin. Näillä yhtäläisyyksillä ei kuitenkaan liene kovin suurta todistusvoimaa, koska ne suomalaiseen Sampo runoon nähtävästi ovat tulleet toisista runoista, ja itse Sammon valmistuskin on myöhempi muodostus. Sammon ihmevoimaa ja sen hankinnasta luvattua neitoa muistuttaa tuo juttu voittokivestä, vaan ei tämä yhtäläisyys yhtähyvin liene muuta kuin satunnainen. Viimeinkin Velint'in lento kotimaalle voisi olla jossain yhteydessä sen tavan kanssa, jolla Ilmarinen ensikertaa tulee Pohjolan tuville, "tuulen teitä, ahavan ratoa myöten"[725] jos kohta kyllä tämä ei ilmau muissa toisinnoissa kuin luultavasti nuoremmissa.

Kuninkaan tyttären tuloa Velint'in luokse yhtä koristeitansa korjauttamaan vastaa Annikin juoksu pajaan sekä pyyntö että hänelle sormuksia y.m. taottaisiin. Vastauksessaan Ilmarinen muun muassa lupaa päällispangan parantaa.[726] Vielä likempi Velint'in tarinaa on inkeriläinen laulu manteren sepän l. Ismaron käynnistä Saaressa.[727] Kostotöitä voisi vastata Ilmarisen (Kojosen pojan) menetys ryöstettyä neitoa kohtaan, kun hän silpoo hänet palasiksi ja viepi rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[728] Vilkinatarinaan on tämä kostotapa luultavasti tullut Niflungasagasta, jossa Gudrun puolisolleen Atlelle, kostoksi veljensä surmaamisesta, syöttää hänen poikiensa sydämet.[729] Mutta luultavammin on koko se seikka suomalaisiin runoihin saatu eräästä venäläisestä laulusta.

Paitsi tässä osoitettuja sisältää tarina Velint'istä vielä Wäinämöistäkin koskevan pienen seikan. Velint'in tulo Juutinmaalle ontelossa puussa on hyvin sen kaltainen kuin Wäinämöisen ensimmäinen Pohjolan retki, jolloin hän uiskenteli meressä tuulen ajona, "kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä".[730]

Vilkinatarina on sangen myöhään, vasta 13:lla vuosisadalla tullut käännetyksi Saksasta Islannin kielelle.[731] Mutta useammat siinä kerrotut seikat löytyvät myös jo Vanhassa Eddassa, Völundar-qvidassa, joka luetaan kaikkein vanhimpien joukkoon,[732] ja muistettava on, ettei Edda koskaan kerro mitään tarua täydelleen, vaan ainoasti muutamia erittäin liikuttavia kohtia, olettaen loput tunnetuiksi. Koska nyt vuorostaan tämän Völunder-laulun tutkittavaksi otamme, niin tapaamme siinä vielä yhden merkillisen seikan, josta ei Vilkinasaga enää tiedä. Völunder näet tulee veljiensä kanssa järven rannalle. Siellä he tapaavat kolme Valkyriaa (lentävää sotaneitoa), jotka hetkiseksi ovat riisuneet joutsenpukunsa. Näiden pukimien ryöstämisellä saavat veljekset neidot omiksensa; mutta muutamien vuosien kuluttua ikävystyvät neidot rauhaiseen koti-elämään ja lähtevät kerran, miesten par'-aikaa ollessa metsäretkellä, jälleen joutsenina lentoon. Sangen lähellä tätä näkyy olevan Suomen runon kertomus Ilmarisen väkisin ryöstetystä, uskottomasta morsiamesta, jonka hän vihastuksissansa viimein muuttaa ijäti lenteleväksi kalalokiksi, siis myös merilinnuksi.[733] Samaa tarua myös nähtävästi tarkoittaa Viron runo, jossa Läänen leski aamulla varhain karjamaalta löytää teeren munan, kanan sekä variksen pojan. Niistä sitten kasvoi Salme neito, Linda neito sekä pieni orjapiika, joista tähden poika nai ensinmainitun, Kalevi keskimmäisen.[734] Kalevin kuoltua Suomen noita ryöstää Lindan, niin että yhtenä iltana, Kalevinpoikien palatessa metsältä, runsas saalis olalla, koti on autio ja tyhjä.[735]

* * * * * *

Vilkinatarinassa taannoin huomasimme muutamia Sampoa hämärästi muistuttavia seikkoja.[736] Mutta selvästi ja samassa muodossa kuin nykyisessä Kalevalassa ilmautuu se skandinavilaisessa Grotte-laulussa[737] ja siihen liittyy vielä lisäksi useampia pikkukohtia, jotka tekevät tämän tarun ihmeesti yhtäläiseksi Wäinämöisen ryöstöretken kanssa. Tanskassa, niin kertoo Grotte-laulun edellä käyvä suorasanainen selitys, eli ennen muinoin kuningas Frode, mahtavin kaikista Pohjoismaiden valtiaista. Hänellä oli käsikivi, joka jauhoi mitä ikinä vaan jauhattaja tahtoi. Tätä kiveä vääntämään, joka oli sangen raskas, osti Frode Ruotsista kaksi jättiläis-vaimoa, Fenjan sekä Menjan, ja jauhatti heillä kultaa, rauhaa sekä onnea. Ahneudessaan ei hän koskaan suonut orjillensa joutoaikaa kauemmin, kuin he lauloivat yhden laulun. Siitä vihoissansa lauloivat Fenja ja Menja Grotte-laulun ja jauhasivat samassa sotajoukon, niin että yöllä Mysingr niminen merikuningas tuli rannalle ja tappoi Froden. Voittaja vei sitten kaikki saaliit, niissä myös Grotten sekä molemmat jättiläis-tytöt, kanssansa. Matkalla käski hän heitä suoloja jauhaamaan, ja kun he sydän-yön aikana kysyivät, eikö jo olisi suolaa kylliksi, niin hän vaan tylysti käski jatkaa työtä. Silloin he miesten nukkuessa jauhasivat suolaa niin ylenmäärin, että laiva Grotten kanssa upposi meren pohjaan; siitä asti on sitten merivesi aina ollut suolainen. -- Itse orjain laulussakin on vielä muutamia huomattavia kohtia. Fenja ja Menja _lauloivat siksi, kun Frode väkensä kanssa oli nukahtanut uneen.[738] Laulun päätettyään jauhasivat orjat niin kovasti, että kivenpuu katkesi ja käsitovi lensi kahtia.[739]

Tässä on meillä siis Kalevalan Sampo ilmi-elävänä edessämme, johon Ilmarinen oli takonut

Laitahan on jauhomyllyn, Toisehen on suolamyllyn, Rahamyllyn kolmantehen.[740]

Ilmarinenkin oli väkisin saatettu Sammon taontahan, samoin kuin jättiläisnaiset jauhatustyöhönsä. Pohjolan väen nukuttamisella Wäinämöisen laulun kautta ja tähän retkeen tarpeellisen väen luomisella loitsulla on kumpaisellakin selvä vastineensa. Samoin myös Sammon rikkumisella ja uppoomisella meren pohjaan. Vielä enemmän skandinavilaisen tarinan mukainen on suorasanainen selitys, jonka venäjänkarjalaiset runonlaulajat kysyttäessä välistä lisäävät: mereen jauhomaan jäi se ijäkseen, tuohon Valkeaanmereen. Suoloja jauhoi viimeksi, sitä nyt yhä jauhoo. Ei voi vettä juoda, niin suolainen on meri.[741]

Saksassakin on saduissa säilynyt muutamia muistoja Grotte-tarusta, todistaen että se oli tuttu ympäri koko germanilaisen kansakunnan. Köyhä mies ryöstää taistelulla paholaisilta käsikiven, joka jauhoo ruokaa, kultaa, kaikkea, mitä hän haluaa. Viimein hän sen myöpi laivurille, joka sillä jauhattaa suoloja, siksi kun laiva myllyineen uppoo mereen ja tekee meren suolaiseksi. Myöskin saksalaisissa kansanlauluissa on puhe myllyistä, jotka yön kuluessa tahi joka aamu jauhovat hopeaa sekä kultaa.[742] Westphalissa sanotaan linnunrata taivaalla myllytieksi ja arvellaan auringon päivällis-ajalla seisovan sen keskellä. Siebenbürgen'in Saksalaiset nimittävät sen jauhotieksi. Molempien nimien arvelee Kuhn[743] tarkoittavan, että linnunrata on tie, jota myöten päästään koitteessa kultaa ja hopeaa jauhovalle myllylle s.o. auringolle.

Viron runoissa, niinkuin tiedämme, ei ole selvää tietoa Sammosta. Kalevinpojan suuri meriretki tarkoittaa tiedonhalun tyydyttämistä, on löytöretki. Juuri samallainen tavataan myös myöhemmässä skandinavilaisessa tarinassa. Kuningas Gormos, kertoo tanskalainen munkki Saxo 13 vuosisadan alussa,[744] tahtoi isiltä perityn uskaliaisuutensa pikemmin näyttää luonnon salaisuuksien tutkimisella, kuin sota-aseilla. Hän päätti siis mennä Geruthus'en maalle, josta oli saanut kuulla Thulen asukkailta. Geruthus'en sanottiin olevan äärettömästi rikkaan, mutta tien hänen luokseen täynnä kaikellaisia vaaroja, tuskin kuoleman-alaisille mahdollisen. Piti purjehtia valtamerta, sikskun aurinko ja tähdet katosivat näkymättömiin takaiselle taivaan rannalle, kulkea yhä edemmäksi alinomaisessa pimeydessä. Oppaaksi vei Gormos kanssansa Thorkil'in, joka tuon kaiken oli hänelle kertonut. Tämä kokenut mies käski rakentaa tavallista vahvemman laivan. Merellä ajellessa tuli nälkä, koska eväät loppuivat. Hyväksi onneksi kuultiin samassa kaukainen rantamainingin kohina ja päästiin saareen, jossa laituimella olevasta karjasta tarpeellinen määrä teurastettiin. Yöllä karkasi matkalaisten päälle suuri joukko jättiläisiä, joiden oma karja oli. _Yksi muita suurempi, nuijalla varustettu, kaalasi kauas mereen, laivoille asti ja uhkasi surmaa, siksi että hänelle lepytys-uhriksi annettiin yksi mies kustakin laivasta. Sieltä purjehdittiin vielä edemmäksi äärimmäiseen Bjarmiaan, jossa on alin-omainen pakkanen eikä kasva mitään viljaa. Siellä nähtiin kultasilta, joka erotti ihmisten ja jättiläisten maat. Sen sillan takana näkyi mustan pilven näköinen kaupunki, Geruthus'en asunto, jonka portilla hirveä karhu väijyi, katto oli keihäistä, lattia käärmeistä; siinä oli siis toisilla sanoilla sanoen Manala.

Kalevinpoika niin-ikään, aikoessaan tiedustella maailman perimmäistä äärtä, rakennuttaa sitä varten tavallista vahvemman aluksen. Purjehtiessaan joutuvat retkeläiset tiheään sumuun, joka seitsemän yötä, seitsemän päivää peittää heiltä paistavan päivän ja tuikkivat tähdet. Viimein päästään oudolle rannalle, joka tunnetaan Lapiksi ja josta saadaan viisas tietäjä Varrak oppaaksi. Eräässä maassa, mihin he sitten saapuvat, viepi nuori jättiläisneito muutamia vakomaan ulos lähetettyjä miehiä esiliinassaan kotiinsa, mutta kantaa ne sitten isänsä käskystä jälleen takaisin, kaalaten merta laivaan asti. Edemmäksi kulkiessa purjehditaan jäälohkareitten lomitse, hirmuisella pakkasella. Sitten tullaan kultamaalle, jossa kukot kultaa syövät, hanhet loistavaa hopeaa; sen jälkeen Koirankuonolaisten rannalle, joita vastaan sotiessa Kalevinpoika menettää hyvän ratsunsa ja vimmassaan kiroo maan, ettei se enää saisi kasveja kasvattaa, ei viljanjyviä valmistaa. Siellä tavattu tietäjä varoittaa häntä vielä kauemmaksi pyykimästä, sillä tuo Kalevinpojalle kotona neuvottu maailman ääripaikka, missä avaran ulapan rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja kohoaa, on Manalan salaportti, Tuonen tupien veräjä.[745]

Yksi pieni seikka Kalevinpojan retkestä on vielä viimein lisättävä. Jättiläinen, kun hänen tyttärensä on tuonut muutamia Kalevinpojan miehistä hänelle näytteeksi, panee heidät arvoituksille ja tuntee heidät älykkäistä vastauksistaan ihmisiksi. Tähänkin löytyy taas vastine Gormos'in tarinassa. Thorkil näet, kun kuninkaan käskystä toistamiseen on lähtenyt Pohjan äärimmäisille perille, eksyy siellä vallitsevassa pilkkopimeydessä eikä osaa enää takaisin kotimaalle. Utgardiloki, jonka luokse hän vihdoin sattumalta saapuu, lupaa hänelle neuvoa tietä, jos Thorkil lausuisi kolme kieltämätöntä totuutta.[746]

Jos sitten taas edelliseen retkeen palaumme, niin näemme siinä auringon jäämisessä matkalaisten taakse tapauksen, joka meille on tuttu lappalaisesta Päivänpojan retkestä. Toisen kohdan tapaamme taas varsinaisesti suomalaisissa runoissa. Se on nimittäin veneretkeläisten nälkä ja lihanpyynti useammissa Inkerin ja Viipurin puolen toisinnoissa. Samaa kuvaa myös Lemminkäisen kolmas onnistumaton retki Pohjolaa vastaan. Hänkin ottaa avukseen kumppalin, Tieran l. Kuuran, jäätyy kiinni keskimerelle Pohjolan emännän nostaman pakkasen voiman kautta ja joutuu viimein Nälkäniemeen, missä ei ole lihaa eikä kalaa.[747] Gormos'in retki, Simrock'in epäilemättä oikean selityksen mukaan, on vaan ihmis-maailmaan alas vedetty ja monilla sivuseikoilla lisätty toisinto Thor'in retkistä Utgardilokin ja Geirröd'in luokse.[748] Ylläviitattu Lemminkäis-runo todistaa, että myös Thor'in käynti Hymir'in luona[749] on kumminkin suomalaisiin toisintoihin antanut aihetta. Hymir'in sisään-astuessa kotiinsa näet jäätiköt paukkuvat ja hänen oma partansa on härmässä. Illalliseksi syöpi Thor niin paljon härän lihaa, että jättiläinen pelkää talon varain loppuvan ja viepi Thor'in seuraavana päivänä kanssansa kalastamaan.

Myöskin Kalevalan kertomus kuun ja auringon joutumisesta Pohjolan valtaan sekä vapauttamisesta Wäinämöisen kautta on alkuperäisessä muodossansa, johonka me inkeriläisen toisinnon kautta tutustuimme,[750] sangen likeistä sukua erään Thor'ia koskevan tarun kanssa. Suomalaisessa runossa on hänen nimensäkin säilynyt. Turo, tuima mies kavala, nukuttaa neidot (toisinnossa: noidat), jotka taivaan valot vankeudessa pitävät, ja saattaa ne takaisin paikallensa, virkahansa. Skandinavit puolestaan tarinoivat muutaman jötunin (jättiläisen) tarjouneen Asoille rakentamaan linnoituksen heidän asuntonsa ympäri, sillä ehdolla että saisi auringon, kuun sekä Freijan omaksensa. Työn piti valmistua yhdessä talvikaudessa, muuten luvattu palkka oli menetetty. Väliin tulleen esteen kautta jääpikin rakennus keskenvalmistamatta ja Thor tappaa itse mestarin.[751] Tämän tarun muodon päättää kuitenkin Mannhardt myöhemmäksi ja arvelee taivaan valoin alkuaan todella joutuneen Asain vihollisen valtaan, josta Thor ne päästi ja toi takaisin. Todisteeksi osoittaa hän muun muassa pari värssyä Voluspássa, joissa Asat neuvottelevat: kukahan lienee sekoittanut koko ilman turmeluksella ja _antanut pois kuun sekä auringon jötuneille?[752]

Virolaisten sankari-runoelmaan on vielä sekaantunut koko joukko Thor-taruja, joista ei meidän Kalevalamme tiedä mitään. Kalevinpoika, Thor'in tavalla, kaalaa syviä vesiä,[753] rakentaa siltaa[754] ja taistelee noitia, samoin kuin hänen germanilainen veljensä jättiläisiä vastaan.[755] Nukkuvalta Kalevinpojalta varastaa noita miekan,[756] samoin Thor'ilta Thrymr-jättiläinen vasaran.[757] Tuo törkeä juttu noitatytöstä ja vedenpaisumuksesta, johon Kalevinpoika on hukkumaisillaan,[758] on samallainen kuin Thor'ille tapahtunut seikka matkalla Geirröd'in luokse.[759] Pikkumiehen lennättäminen jättiläisten tuvassa[760] on nähtävästi vaihdos siitä, kuinka Geirröd syöksi Thor'in tuoleinensa ylös lakeen.[761] Kalevinpojan kravustaminen, kokkahonka vapana, kokonainen hevosen raato syöttinä[762] on niin-ikään laimentunut toisinto siitä tarusta, missä Thor Ymir'in luona pistää häränpään koukkuunsa ja onkii Midgård-käärmeen ylös meren pohjasta.[763] Kalevinpojan sukeltaminen kaivoon, haltijan tyttären sormusta noutaaksensa, ja myllykiven nostaminen sieltä[764] on saksalaisen myöhemmän sadun välityksen kautta sukulaisuudessa Thor'in kattilantuonnin ja Skrymer'in kalloon turhaan yritettyin vasaranlyöntein kanssa.[765] Kertomukset Kalevinpojan ja hänen kumppaniensa häränkeitosta Manalan portilla, hänen molemmista käynneistänsä Manalassa, jossa äiti-vainaja häntä neuvoo ja hän juopi voimavettä,[766] ovat viimein myöskin muuttuneita Thor-taruja, muodossa, joka lähinnä on yhtäpitävä slavilaisissa kansoissa hyvin yleisen sadun kanssa.[767]

Samoin on Lokista, vaikkei hän vastaa Ilmarista, paljon muita jälkiä Kalevalan runoissa.

Kavaluutensa tähden uhkaavaa kostoa peläten pakeni hän viimein erämaahan kosken äyräälle. Sielläkin uskalsi hän ainoasti yöllä istua piilopirtissänsä, päivällä muutti itsensä aina loheksi ja kätkeytyi virran pohjaan. Yhtähyvin, vaikka näin turvattuna, oli hän alin-omaisessa pelossa ja mietiskeli yhä mitä keinoja Asat mahdollisesti voisivat keksiä, häntä kiinnisaadaksensa. Kerran yhtenä yönä hän otti pellavalankaa ja solmi sen silmukoiksi, niin että nuotta syntyi. Samassa hän kuitenkin näki Asain lähenevän ja viskasi teoksensa tuleen, etteivät he hänen uutta pyydystänsä ottaisi ja käyttäisi häntä vastaan. Mutta tuhkaan jäi ruutuisia jälkiä silmukoista, joiden mukaan Kvasir, viisain Asoista, kutoi nuotan. Asat vetivät nyt yhden apajan ja Thor kaalasi keskivirtaa nuotan jäljessä. Vaan Loki piili kahden kiven välissä ja nuotta meni ylitse. Sentähden sidottiin nuottaan kiveksiä, jotta se pohjan tapaisi. Loki nytkin yritti hypätä, mutta Thor koppasi hänet kiinni.[768]

Tässä tarussa ei pintapuolisinkaan katsahdus voi olla huomaamatta läpikäyvää yhtäläisyyttä suomalaisen tulen-synnyn kanssa. Tulisoronen oli, taivaasta pudottuaan, vierähtänyt Aluenjärveen, jossa sen sinervä siika nieli; tämä sitten vuorostaan joutui kulean kuujan (s.o. lohilajin) ja se taas halean hau'in kitaan. Wäinämöinen ja Ilmarinen ensin kutovat niinisen, katajaisen nuotan, ja lähettävät Kalevan kansan vedäntään; mutta ei saada sitä kalaa, mitä tahdottaisiin. Kylvettiin nyt tuhkaan siemen, josta yhtenä kesäisnä yönä pellava kasvoi, leikattiin, liotettiin ja loukutettiin, kehrättiin langaksi ja kudottiin nuotaksi. Tällä läksivät Wäinämöinen ja Ilmarinen itse apajalle; mutta ei puuttunut halea hauki sittenkään heidän käsiinsä. Täytyi laittaa nuotta suuremmaksi, vetää apaja syvemmältä, ennen kuin pyytäminen vihdoin onnistui. Mutta kalaa aukaistessa pujahti tulikipuna vielä kerran karkuun ja poltti paljon maita, siksi kun viimein tavattiin kahden kannon välistä.[769]

Färö-saarilta saadussa laulussa,[7770] tapaamme näiden lisäksi vielä pari yhtäläisyyttä, joita ei ollut Eddassa. Eräs jättiläinen tahtoo tappaa talonpojan poikaa; mutta tämän pyynnöstä Odin yhdessä yössä kasvattaa ja kypsyttää ruispellon pakenijalle piilopaikaksi. Jättiläinen rupeaa noukkimaan tähkäpäitä; silloin Hönir muuttaa pojan höyheneksi ja kätkee hänet keskelle joutsenkarjaa. Jättiläinen puree joutsenilta kaulat poikki; silloin Loki lähtee pojan kanssa merelle, onkii kalan, onkii toisen, kolmannenkin, ja tähän viimeiseen kätkee pojan mätijyvän muodossa. Jättiläinen onkii pois kaikki kolme kalaa, soutaa rantaan, perkaa kalat ja saapi jo mätijyvän käteensä. Mutta Lokin neuvosta pujahtaa poika yht'-äkkiä rannalle ja lähtee kepein jaloin juoksemaan, mitään jättämättä.[771]

Viimein vielä kertoo saksalainen satu[772] kuinka kipunasta syttyi suuri kulovalkea, joka tahtoi polttaa koko maata; mutta puro sattui vastaan, johon hypättyään tuli ei päässyt enään edemmäksi. Harmissaan rupesi se kuitenkin vaivaamaan estäjäänsä, niin että puro tuskissansa vääntelihe välin sinne, välin tänne, aivan kuin Aluenjärvi suomalaisessa luvussa ja sitten myös kalat, jotka kipunan nielivät.[773] Ylläkerrotulla tavalla saatuaan Lokin valtahansa, kiinnittivät Asat hänet kolmeen kallioon yhden hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuivat raudaksi. Hänen ylitsensä asetettiin myrkkyä tippuva käärme, jonka suun alla Lokin vaimo pitää maljan; mutta kun hän sen aika ajoin tyhjentää ja silloin joku pisara sattuu Lokin kasvoihin, niin tämä tuskissansa vääntää itseään niin kovasti, että koko maa järähtää.[774] Vähää ennen oli myös hänen poikansa Fenrir-susi tullut kahlituksi. Asat toivat hänelle vahvan kahleen ja pyysivät häntä koettamaan sitä päällensä; tietysti se muka ei voisi niin väkevää petoa kiinni pitää, ja siitä oli hänelle tuleva laaja maine, suuri kunnia. Fenrir-suden houkutti turhamainen ylpeys; hän suostui ehdoitettuun koetukseen. Ensimmäisen kahleen hän repäisi poikki, vaikka se oli raudasta; samoin toisenkin, vielä paksumman; mutta kun hän sitten kytkettiin kolmannella, joka oli kokoonpantu kissankäpälän kapseesta, naisen parrasta ynnä muista sellaisista mahdottomista aineista, niin hän jäi, kun jäikin, vangiksi.[775]

Tästä on silminnähtävästi jälkiä tuossa tunnetussa runossa Luojan kuolennasta.[776] Poikansa kuolon jälkeen menee Maaria haudalle ja rukoilee aurinkoa:

"Paista hetki heltehesti, Toinen himmesti hiosta, Kolmansi koko terältä!"

Ja aurinko totteleekin pyyntöä, lentää alas ja nukuttaa vartijat:

Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat vasten sauvojansa, Keski-ijän keihä'ille.

Viimein vielä se pehmittää hautakivet, niin että Kristus pääsee ulos. Hän pukeutuu nyt kerjäläiseksi ja menee Hiiden kylään. Siellä hän näkee, kuinka pajassa taotaan rautakahletta ja saa tietää sen olevan aiotun Jumalan pojan uudestavangitsemiseksi. Seppä kuitenkin valittaa, ettei oikein tiedä Kristuksen kaulan mittaa. Kerjäläinen sanoo sen olevan juuri yhtä pitkän ja leveän kuin sepän oman kaulan. Näin houkutetaan rautio pistämään päänsä renkaasen, jonka Kristus äkkiä painaa lukkoon; senjälkeen kiinnittää hän kahleen kallioon yhdeksän syllän syvälle ja lausuu sepälle:

"Kilju nyt kivi kovaksi. Karju rauta karkeaksi. Pysy siinä sen ikäsi,

kunnes ei ole enää kuuta tai aurinkoa, ei maata eikä ihmisiä!" Hiiden seppä on epäilemättä yhtä Lokin kanssa, joka kahlittiin Balder'in kuolon tähden. Kiven ja raudan koveneminen läheisesti muistuttaa meille Lokin vangitsemisessa tapahtuneen suolien muuttumisen raudaksi; kahleen koettaminen sepän kaulaan on taas Fenrir-suden kytkemisestä mukailtu.

Viron runoissa Kalevinpoika kiinnittää voitetun Manalan haltijan, Sarvikko-taaton, kahleella kallioon.[777] Ja lopulla hänelle itselleenkin tulee samallainen kohtalo osaksi. Hänen kätensä, jolla hän Manalan portin on halkaissut, jääpi jälleen kokoon-iskevien kallioitten väliin ja sankari vangiksi. Turhaan yrittää hän välistä temmaista kättänsä sieltä irti, jokaisella ponnistuksellaan, samoin kuin Loki, synnyttäen maanjäristystä. Hänen täytyy Taaran päätöksen mukaan pysyä siellä Sarvikon vartijana, kunnes kerran maailman lopussa tuli sulattaa häntä kiinnipitävät kalliot.[778]

Lokia ovat useat jo ennen verranneet meidän Louheemme, Pohjolan emäntään. Yhtäläisyyttä niiden välillä ilmautuukin varsin tuntuvasti useissa tärkeissä kohdissa. Näennäinen vaan on se, joka nähdään siinä, että Louhi alussa on Kalevalaisten ystävä, sitten vihollinen, samoin kuin Loki Asain.[779] Sillä Louhen nimi tavataan vaan yksi ainoa kerta epillisissä runoissamme. Mutta loitsuissa se on hyvin yleinen. Loki oli Hel'in, Manalan haltijattaren, niinkuin myös noiden hirviöitten, Fenrir-suden ja Midgård-käärmeen isä.[780] Meidän loitsuissamme[781] Loviatar synnyttää kaikki pahat, kuolettavat taudit. Mutta Loviatar ei ole mikään muu kuin Louhiatar, Pohjolan emäntä.[782] Se sama Loviatar myös synnyttää suden[783] ja Louhiatar koiran;[784] viimein vielä on Syöjättärellä, joka joskus myös Pohjolan emäntänä ilmautuu, tavallisesti osa käärmeen synnyssä.[785] Pohjolan emäntä sen lisäksi hyvin monessa loitsussa nimen-oman sanotaan Manalan hallitsijaksi. Ei voi siis olla epäilemistä Louhen ja kuolon valtakunnan kuningattaren yhteydestä. Toiselta puolen taas Hel'in asunto Niflhem sanotaan olevan äärimmäisellä Pohjan perällä, ijänikuisen pakkasen kodissa.[786] Molempien ulkomuotokin on kuvattu samoilla sanoilla. Hel on musta karvaltansa ja sokea; Loviatar mustallainen, umpisilmä.[787] Sen lisäksi tulee, että Loki itsekin joskus, Utgarda-lokina, sekoitetaan tyttärensä kanssa ja kuvataan Manalan hallitsijaksi.[788] Ilmaantuupa Loki paitsi sitä kerran naisen muodossa, sinä jättiläis-akkana, joka ei suostu itkemään Balder'in kuoloa ja sillä estää hänen palaumistaan ylämaailmoille.[789] Vihdoin on myös merkillinen yhtäläisyys Lokin ja Louhen nimissäkin huomattava, jonka jo Castrén oli osoittanut.[790]

Meidän Lemminkäisen työt ja kohtalot ovat useissa kohdissa hyvin senkaltaiset kuin Skandinavein Freyr'in ja Balder'in. Kerran, niin vanha Edda laulaa,[791] nousi Freyr ylös Odin'in korkealle istuimelle, josta silmä kannatti koko maailmanpiirin yli. Sieltä hän kaukana jättiläisten maassa näki neidon, jonka käsivarret paistoivat, antaen loistoa, sekä ilmalle että merelle. Silmittömäksi ihastuneena lähetti Freyr palvelijansa Skirner'in tätä neittä hänen omakseen kosimaan. Lähettiläs ratsasti sinne kaikellaisten vaarain läpi: ensin kohtasi hän savuavan ihmeellisen tulen, sitten vihaisia koiria, jotka olivat aituuksen porttiin sidottuna. Portin edessä oli myös karjapaimen vartijana. Puhemiehen pyyntöön Gerda-neito ensin antoi jyrkän, kieltävän vastauksen. Turhaan tarjosi Skirner kalliita lahjoja, turhaan heilutteli Freyr'iltä lainattua tulista miekkaa (päivän sädettä). Vasta kun hän uhkasi mahtavilla loitsuillansa laulaa Gerdan inhottavan Tursaan morsiameksi, antoi tyttö viimein suostumuksensa. -- Tätä tarua kertoissansa osoittaa Simrock jälkiä siitä, että se nykyisessä muodossaan on myöhempi toisinto; alkuaan oli Freyr itse käynyt kosimassa.[792] Samassa Simrock myös näyttää toteen, että tuo jättiläisten maa oikeastaan on Tuonela. Täten me saamme oikeuden toisistakin kuolleitten asuntoa koskevista taruista ottaa lisään piirteitä Gerdan kodin kuvaamiseksi. Fjölsvinsmál'issa on se, paitsi liehuvalla tulella ja vihaisilla koirilla, myös rautaisella aituuksella suojeltu.[793] Toisessa paikassa kerrotaan tämän aidan olevan käärmeen seljillä läpipunotun;[794] ja viimein, yksi, tosin myöhempi tarina lisää vielä, että jokaisen seipään nenään oli ihmisen pää pistetty.[795] -- Ennen kosimistaan oli Freyr, Skirnis-laulun mukaan, tappanut Bele-jättiläisen, Gerdan veljen, jonka johdosta on huomattava, että germanilaisissa taruissa jättiläiset sangen usein ilmautuvat lohikäärmeen muodossa. Mainitussa runossa ei ole semmoisesta muuttumisesta tosin mitään puhetta; mutta sankarilaulussa, jonka useat katsovat saman runon myöhemmäksi muodostumaksi, Sigurd tappaa lohikäärmeen, ennen kuin liehuvan tulen läpi pääsee Sigrdrifan luokse.[796]

Me olemme siis tässä tavanneet kaikki pääseikat, joilla Kalevalassa Lemminkäisen toinen retki Pohjolaan on kuvattu. Hänkin ratsastaa tulisen kosken ja palavan kuopan yli. Hän tapaa Pohjolan veräjällä verenhimoisia karhuja sekä susia.[797] Pohjolan aituus on rautainen, teräksinen,

Keihä'illä seivästetty, Maan ma'oilla aiastettu, Käärmehillä vitsastettu.

Nämät käärmeet olivat vaan selästänsä kiinni aidassa, sillä oli

Heitty hännät heilumahan, Pääkurikat kuilumahan.

Poikin puolin itse porttia makasi hirmuinen lohikäärme,

Pitelämpi seinähirttä, Paksumpi kujapatsasta.

Viimeinkin oli pihamäki täynnä seipäitä, miehen pää joka seipäässä. Sisään tultuansa Lemminkäinen tappoi Pohjolan isännän, joka oli kositun neidon isä, siis lähisukulainen, vaikkei veli.[798]

Näihin yhtäläisyyksiin Lemminkäisen ja Freyr'in välillä liittyy vielä toisia, yhtä suuria, jotka hänestä tekevät Balder'in vastineen. Tätä emme saakaan kovin kummeksia, sillä Freyr ja Balder olivat keskenään mitä likintä heimoa, oikeastaan saman luonnon-ilmiön, päivänpaisteen, ilmauksia. Balder oli paras kaikista olennoista, niin että hänestä ainoasti hyvää oli puhuttavana; hän oli niin kaunis ja kirkas, että loisti ja välkkyi, ja niin lempeä, että häntä kaikki rakastivat.[799] Samaten Edda monessa paikassa Freyr'istäkin laulaa, että hän on paras Asoista, jalo luonteeltaan ja tavoiltaan, niin ettei hänessä ole mitään moitteen sijaa; hän ei ketään impeä eikä miehen vaimoa itketä; hän on loistava, kirkas ja siunausta tuova.[800] Aivan kuin hänen molemmat germanilaiset veljensä oli meidän Lemminkäinenkin ylenmäärin kaunis ja yleiseen rakastettu, kumminkin naisissa. Onpa itse hänen nimensäkin otettu juuri samasta lempeydestä, joka oli Freyr'in ja Balder'in pää-ominaisuutena.[801] Mutta jo on aika että me käännämme huomiomme erinäisiin taruihin Balder'ista.

Hänellä, niin Eddat tarinoivat,[802] oli kerta ollut pahaa ennustava unennäkö. Vähää ennen olivat niin-ikään Thrain ja Dain kääpiöt unissaan saaneet aavistuksen salaa lähenevästä surusta. Sankarit Valhallassa, Odin'in taivaallisessa salissa, näkivät Nannan, Balder'in puolison, surevan. Samoin Idun-neiti, joka kaikki synnyt, ijänmäärät sekä loput tiesi, itki, jumalien kysymyksiin vastaamatta. Yhteisessä neuvottelussa päätettiin näistä enteistä, että kaikkein lemmityiselle Balder'ille mahtoi olla kuolema tulossa. Sitä estääksensä meni hänen äitinsä ulos ja vaati pyhän valan kaikilta luonnonvoimilta sekä luontokappaleilta, tulelta ja vedeltä, kiviltä ja metalleilta, maalta puittensa, käärmeittensä, lintujensa ja nelijalkaistensa kanssa, niin myös taudeilta. Kaikkein piti vannoa, etteivät tee vahinkoa Balder'ille. Ainoasti mistel-vesalta ei otettu mitään valaa, koska se Frigg'in, Balder'in äidin mielestä oli liika nuori ja mitätön. Näin pidettyänsä huolen lemmikkinsä turvallisuudesta, tulivat jumalat jälleen iloisiksi, rupesivat huvitteleimaan leikeillä. He asettivat Balder'in pilkkutauluksi, ammuskelivat häntä, ken nuolella, ken peitsellä, ja riemuitsivat siitä, kuinka kaikki aseet, häntä väistäen, lensivät ohitse. Mutta häijy Loki otti mistel-vesan ja antoi sen Balder'in sokealle veljelle Höder'ille, kehoittaen häntäkin yrittämään ampumista ja luvaten hänelle suunnittaa asetta. Söder ampui ja samassa Balder, mistel-vesan lävistämänä, kaatui kuolijana maalian. Kun ensihämmästys ja tuska tästä arvaamattomasta tapaturmiosta vähän oli asettunut, kysyi Frigg: kuka Asoista hänelle mielennouteeksi tahtoisi ratsastaa Tuonelaan ja koettaa eikö saisi Balder^ia lunastetuksi Hel'in vallasta. Siihen tarjoutui Hermoder, Odin'in uljas poika. Hän ratsasti yhdeksän yötä syviä, pimeitä notkoja, joissa ei voinut mitään silmin nähdä, siksikun saapui Gjöll-virralle, jonka sillan kohdalla Módgudr-neiti istui vartijana. Tämä tiedusteli tulijan nimeä sekä sukua, kummastellen miksi hän ajoi Hel'in tietä, vaikkei hänen näössään ollut kalman merkkiä. Jonkun aikaa näin lähettilään kanssa puheltuansa, neuvoi neito hänelle kuitenkin tien Hel'in asunnolle_,[803] joka oli vielä perempänä Pohjosessa. Hermoder'in hartaisin rukouksiin suostui viimein Hel, mutta ainoasti yhdellä ehdolla. Hän lupasi antaa Balder'in takaisin, jos tämä todella oli niin yleiseen rakastettu, kuin mitä huhu kertoi; siitä se oli näkyvä, jos saataisiin kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, hänen kohtaloansa itkemään. Frigg'in pyynnöstä itkivätkin nyt Balder'ia kaikki kappaleet ja olennot, kaikki luonnonvoimat ja jumalat; yksin vaan vanha jättiläisvaimo Thökk, jonka muotoon Loki oli pukeunut, kieltäytyi itkemästä, ja senvuoksi täytyi Balder'in, suureksi suruksi jumalille sekä kaikille luoduille, maailman loppuun saakka jäädä Manalaisten valtaan.

Verratkaamme nyt tähän mitä Kalevala laulaa Lemminkäisen surmasta. Kun hän ilmoittaa aikomuksensa lähteä Pohjolaan, varoittivat häntä niin hyvin äitinsä kuin vaimonsakin, ja jälkimmäinen sanoo nähneensä pahaa ennustavan unen:

"Tuli ahjona ajeli Aivan ikkunan alatse; Siitä tuiskahti tupahan, Siltalau'oista lakehen, Ikkunasta akkunahan".[804]

Tässä ilmautuu siis se pieni erilaisuus, että Eddassa uni on kääpiön sekä itse Balder'in näkemä, Kalevalassa taas peloittaa Kyllikkiä. Mutta saksalaisessa Niebelungenlied'issä, jonka useat arvelevat Freyr- ja Balder-taruista muodostuneeksi, näemme Kriemhild-neidon, Sigfried'in vastaisen puolison, levottomana pahan-enteisten uniensa tähden.[805] Kriemhild'in mielikuvitelmain sisällys on tosin aivan toisellainen kuin Lemminkäisen vaimon näkeminen; hänen edessään näet kaksi kotkaa iskee nuoreen, jaloon haukkaan, jonka he repivät palasiksi. Mutta toisessa Sigurd-laulun muodostuksessa Högnin vaimo Kosthera koettaa aivan Kyllikin unen kaltaisella enteellä evätä miestänsä seuraamasta Giukinpoikia Atlin pitoihin. "Leimuava liekki", kertoo hänkin, "söi sinun hurstiasi, korkealle kohosi tuli, läpipolttaen minun salini".[806]

Pohjolassa Lemminkäinen loitsii kaiken väen vahingoittamattomaksi. Ainoasti eräs umpisilmäinen karjapaimen jääpi koskematta, joka Lemminkäisen mielestä on liian katala, koska on nuoruudessansa luonnottomia ilkitöitä tehnyt. Tämä kaikkein lumoaminen, paitsi yhden halveksitun, likeisesti muistuttaa mieleen Frigg'in vannotukset. Vielä selvempi yhtäläisyys ilmautuu useammissa loitsuluvuissamme, joissa raudalta, karhulta y.m., ennen kuin heille luomisessa täysi voima suodaan, vaaditaan vala, etteivät rupea väärinkäyttämään sitä lahjaa ihmisten eikä karjain vahingoksi.[807] Syyt mistel-vesan laiminlyömiseen ja paimenen jättämiseen näyttävät tosin ensin erilaisilta; edellinen oli muka liian pieni, jälkimmäinen kovin inhottava. Mutta Simrock'in todennäköisen selityksen[808] mukaan onkin mistel-vesa oikeastaan ja pikemmin tullut hylätyksi luonnottomuutensa tähden (koska se toisissa paikoissa kasvaa ilmassa eikä maassa). Täten tämä syy sitten täydesti vastaisi paimenen kammomista hänen luonnotonten tekojensa vuoksi. Mutta vielä lähempänä mistel-vesaa on itse surma-ase, jolla karjapaimen tappaa Lemminkäisen, nimittäin tuo outo "umpiputki". Sekin oli jäänyt lumoamatta; katkerasti valittaa Lemminkäinen kuolinhetkellänsä, ettei hän, varustaessaan itseään kaikkea muuta vastaan, ollut muistanut äidiltänsä kysyä loitsua tämän vesan tekemää vikaa vastaan.[809] Äidin mainitseminen varjeluslukujen tietäjänä liittää tämän tarun vielä likemmin skandinavilaiseen, missä Frigg poikansa puolesta kaikki toimittaa.

Eräässä kertovärssyssä[810] tulee umpiputken sijasta esiin toinenkin kuolettamisen välikappale, nimittäin vesikyy. Sama elävä ilmautuu sitten myös Sigurd-lauluissa kumminkin yhden etevän uroon, jos kohta ei pää-sankarin, surman syynä. Niissä kaikissa Kriemhild'in veli Gunnar l. Günther saapi loppunsa käärmekuopassa.[811]

Halveksittu paimen on muuten silminnähtävästi sukua tuolle karjankaitsijalle, joka Skirnisför-laulussa, samoin kuin useammissa muissakin germanilaisissa taruissa, tavataan Hel'in asunnon edustalla.[812] Hänen umpisilmäisyytensä taas yhdistää hänet Balder'in sokean tappajan Höder'in kanssa. Tämän yhteyden tekee Pohjolan paimenen liikanimi "märkähattu" vielä varmemmaksi. Myöhemmissä skandinavilaistaruin muodostuksissa, joita Saxo Grammaticus on Tanskan historiaansa varten käyttänyt, on Höder'in nimi vaihtunut Hother'ukseksi,[813] Mutta höttr vanhassa Skandinavian kielessä merkitsee hattupäätä. Nähtävästi ovat siis Suomalaiset, tuon nimen kuullessansa, väärin käsittäneet sen merkityksen[814] ja omalla tavallansa kääntäneet sen kielelleen. Eipä liene saman liikanimen alkupuolikaan tullut ilman syyttä. Sokea Höder, niinkuin Simrock selittää,[815] paljon käy yhteen tois-silmäisen Odin'in kanssa. Mutta tämän moniin liikanimiin kuuluu myöskin Sidhöttr = lierohattu; hänellä näet aina oli päässään leveäreunainen, silmille alasriippuva hattu,[816] siis juuri sellainen, mimmoiseksi rankkasateessa ollut "märkä" hattu tulee. -- Eddassa ilmautuu Höder rakastavaisena veljenä, joka tietämättänsä ilman tahattansa tappaa jumalain lemmikin; yhtähyvin mainitsee häntä jo Nuori Edda yhdessä kohdassa[817] nimellä Heljar sinni (Tuonen kumppali) ja Saxon kertomuksessa on hän kokonaan kuvattu Balder'in viholliseksi. Nämät seikat tekevät siis yhteyden Lemminkäisen murhaajan kanssa vielä täydellisemmäksi. -- Viimein on Pohjolan ilkeän karjapaimenen personaan sulaunut vielä kolmaskin germanilaisen tarun henkilö. Lemminkäinen soimaa häntä siitä, että hän

Kaikki herjasi hevoset, Tamman varsat vaivutteli.[818]

Tämä muistuttaa mieleen yhtä tarua Lokista, joka estääksensä ennen mainittua jättiläistä oikealla ajalla saamasta linnoitusta Asain asunnon ympärille valmiiksi, muuttui tammaksi ja viekoitti pois oriin, jättiläisen välttämättömästi tarpeellisen työkumppalin.[819] Hyvin luonnollisella tavalla on tässä Balder'in oikea murhamies tullut sekoitetuksi yhteen hänen ohjaamansa viattoman tappajan kanssa, ja sitten yksi edellisen muusta historiasta tuttu seikka samaan yhteyteen liitetyksi.

Uljas sankari, joka yksin uskalsi lähteä tuolle vaaralliselle Tuonelan retkelle, Balder'ia lunastamaan, oli, niinkuin tiedämme, Hermoder nimeltänsä. Mahdollisesti on jälkipuolisko tässä sanassa taaskin tullut väärin-ymmärretyksi ja niin muodoin ollut alku-aiheena Suomen runottaren ihanaan toisintoon, jossa äiti[820] etsii surmattua Lemminkäistä, haravoipi hänet Tuonelan koskesta ja saattaa jälleen eläväksi.

Näihin vanhemmissa lauluissa ja runoissa löytyviin yhtäläisyyksiin liittyy vielä koko joukko uudempia, jotka ovat omituiset myöhemmille suorasanaisille Sigurd-tarinoille.[821] Ottakaamme niistä varsinkin Völsungasaga tarkastettavaksi, joka on kaikkein nuorimpia.

Brynhild on tässä kuvattu ylpeäksi, miehille taipumattomaksi. "Ei ole sitä miestä maailmassa, jolle hän olisi suonut istuinsijaa rinnallansa tai jolle hän olisi kädestään tarjonnut oluthaarikan.[822] Hänellä on vaan sankarityöt ja sotaretket mielessänsä". Kun Sigurd yhtähyvin kosijana tulee hänen luokseen, varoittaa häntä Brynhild: "viisain neuvo on se, ettei mies rakenna luottamustansa naisen sydämeen, sillä he aina rikkovat lupauksensa!" Tässä siis kohtaavat meitä melkein samat sanat, jotka Lemminkäinen Kyllikille lausuu, kun tämä koettaa evätä häntä lähtemästä. Suuttuneena tiuskaa urho:

"En usko unia naisten, Enkä vaimojen valoja".[823]

Sigurd'in yhä edelleen ahdistaessa, Brynhild esteleikse sillä, ettei vielä ole kyllästynyt sotiin, vaan tahtoisi jatkaa elämätänsä Valkyriana. Yhtähyvin antaa hän viimein taivuttaa itsensä ja he vaihtavat keskenänsä kalliita valoja: Brynhild vannoo luopuvansa sotaretkistä ja tulevansa tavalliseksi rauhalliseksi aviovaimoksi, Sigurd puolestaan lupaa, ettei hän koskaan ole rakastava yhtään toista neitoa.[824] Tässä on meillä siis täysi Lemminkäisen ja Kyllikin valojen vastine; suomalaisessa muodostuksessa on ainoasti näiden sisällys vaihtunut: Lemminkäinen vannoo olla lähtemättä retkille, Kyllikki käymättä kylän kisoissa, ja että tällä lupauksella oli sama tarkoitus kuin Sigurd'in lausumalla, sen todistavat eräässä toisinnossa lisään liitetyt sanat:

Käydä ei Kyllikki kylässä Toisen miehen tarpehella.[825]

Syy vaihtoon onkin aivan luonnollinen, koska Valkyriain, sotaa käyväin impein käsite oli Suomen kansalle kovin outo. Matkoillansa saa Sigurd sitten kuulla Gudrun'ista, joka on ylt'ympäritse mainio kauneudestaan.[826] Ihastuneena, lumottuna naipi sankari tämän kaunottaren ja saattaa petoksella Brynhild'in taas lankonsa puolisoksi. Hylätty vaimo kiihoittaa valheellisilla syytöksillä Gunnar'in vimmaan Sigurd'ia vastaan. Kuningas rupeaa lähimmän veljensä kanssa neuvoittelemaan Sigurd'in murhaamisesta; mutta molemmat katsovat sen teon itselleen mahdottomaksi, koska olivat veljeyden valan Sigurd'ille vannoneet. Kolmas veli oli yksin jäänyt valaa vannomatta, senvuoksi kun vielä oli kovin nuori. Hänelle nyt vanhemmat veljet syöttävät käärmeen ja suden lihan sekoitusta, jolla saattavat pojan semmoiseen raivoon, että hän tappaa Sigurd'in. Tässä toisinnossa on siis käärme itse pääsankarin kuoloon välikappaleena ja tavallansa tullut mistel-vesan sijaan.[827]

Virolaisissa runoissa tapaamme näiden lisäksi vielä useampia Sigurd-lauluin piirteitä, jotka eivät Kalevalassa ole saaneet sijaa. Kalevinpoika, meren poikki uituaan, pääsee Suomen sepän luokse; samoin Sigurdkin Faeröläisten lauluissa[828] joen yli menee Regin'in tykö. Raution kanssa sitten kauppaa tehdessään, iskee Kalevinpoika aivan kuin Sigurd poikki yhden miekan toisensa jälkeen, siksi kun viimein saapi isänsä kalvan ja sillä halkaisee alaisimen.[829] Tämä ihmeellinen ase oli seitsemästä rantalajista kokoonkiehutettu, seitsemän erijärven ja joen vedessä karaistu sekä kaikella tavalla komeasti koristettu.[830] Samoin myös Vilkina-tarinassa[831] Afrik-kääpiön, joka kuuluisaa Eckesax-miekkaa takoo, piti mennä yhdeksän kuningaskunnan taakse, ennen kuin karkaisuun soveliasta vettä löysi. Sen jälkeen luetellaan siinä tämän miekan koristukset; muun muassa näytti, ikään kuin olisi kultainen käärme juossut kärjestä kahvan terää myöten.[833] Suomen sepän luona harjakaisissa humaltuneena kerskaa Kalevinpoika Saaren neidon viettelyksestä,[833] ja nämät sopimattomat lauseet tuottavat sitten sankarille, niinkuin Sigurd'ille vaimonsa samallainen pilkkapuhe, viimein turmion; sillä seppä kiroo Kalevinpojalle myödyn miekan omistajansa surmaksi.[834] Tämä miekan loitsiminen niin-ikään myös muistuttaa sitä samallaista kirousta, joka oli kiintynyt Sigurd'in anastamaan Fafner'in kulta-aarnioon.[835] Ennen viimeistä suurta sotaansa kätkee Kalevinpoika kaiken kultansa maahan, kiinnittäen sen siihen tenhokkalla loitsulla,[836] niinkuin Högni, ennen lähtöä turmiota tuottaville Atlin pidoille, viskaa Sigurd'ilta saadun aarteen Reinvirran aaltoihin, josta ei sitä enään ole saatu ylös.[837] Viimeisen tappelunsa jälkeen Kalevinpoika vetäytyy pois korpeen ja elää yksinänsä. Siellä tulee kerta muutamia noista maahan tulleista rautamiehistä hänen luoksensa, tarjoovinaan sovintoa, vaan yrittävät kesken tätä ystävällistä keskustelua häntä tappaa. Hyväksi onneksi kuvastuu salamurhaajan kohotettu käsi aseineen Koivajoen veteen, jonka rannalla istuttiin, niin että Kalevinpoika kerkeää sivallusta väistää ja viholliset tappaa.[838] Tämä kertomus osoittaa silminnähtävää sukulaisuutta Sigurd'in (l. Sigfried'in) kuolon kanssa, niinkuin siitä Saksalaiset tarinoitsevat.[839] Färöläisessä laulussa, joka tässä suhteessa pitää yhtä saksalaisten toisintojen kanssa, tulee vielä se seikka lisään, että Sigurd'in miekka on kotiin unohtunut, samoin kuin myös Kalevinpoika viimeisessä tappelussa on ilman kelpo asettansa.[840]

Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka vahvistukseksi molemmin puolin sylkivät yhteen astiaan. Syljestänsä he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä Odhrörir-kattilaan, panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi. Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui. Mutta kun jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_, he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung vei meden kotiinsa, kätki sen vuoreen ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in sen vartijaksi. -- Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan, missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen. Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen, Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään. Siellä makasi Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. Sitten hän muuttihe kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää.

Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin juopui humalaan Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, mutta jätti hänet kuitenkin sitten petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan näkyy kaatuneen. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse kuulustamaan Odin'ia ja soimasivat häntä siitä, että oli valansa Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut.[843]

Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[845]

Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä. Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]

Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "Anna jumalille juomista!" sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista vieraista, estelihe sillä, että muka hänellä ei ollut kattilaa. Tyr silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä toi olutta ja kätki vieraat kattilain alle. Hymir-jättiläisellä, kun hän myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, hänen astuessaan jäävuoret paukkuivat. Illallisella Thor syödä ahmasi kaksi kokonaista härkää, niin että lihat loppuivat talosta. Piti mennä kalaan, että olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. Thor mursi ulkona laitumella suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen tarttui summaton Midgård-käärme, joka meressä makaa manteren ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen omaan otsaan ja silloin pikari meni pirstaleiksi. Sitten käskettiin häntä nostamaan kattilaa; kaksi kertaa hän yritti kaikella voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla se onnistui vihdoin viimein.

Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille. Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se kävi kiusaksi ja hän tappoi toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja vaati olutta. Asat ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin viimein pyyntöön. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. Erittäin kehui hän nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion. Kesken tätä ivaa astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; hän muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon. Päivölän virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle. Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras, jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.

Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu Ahti Saarelaiseksi, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto, muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén, että t Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa. Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa ja oli ylen taitava loitsija, tuli pitoihin Asain luokse.[850] Oegir'illä oli myös toinen nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr, niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti meillä sanotaan Saarelaiseksi ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä hyvin usein sanoo menevänsä Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa. Joskus taas hän menee Saareen sisariinsa, veljiinsä, joka voi muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.

Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus; vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt; melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein aikaisempi sotajumala.

Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa, ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e. Hlér.[853]

Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, tuossa Saaressa, jonka nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia, koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". -- "Kuinka siellä kävi naisten?" kysyy Thor. -- "Olipa meillä siellä", jatkaa Odin "sieviä naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin kaikki viekkaudella, makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä heidän suosionsa." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?

Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva hirvenhiihtäminen näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin tavallinen kertomus kummittelevasta metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta.[855] Monessa semmoisessa ajo tarkoittaa hirveä; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä helvettiin. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan auringon hirvi (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun, Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee. Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas muistuttaa mieleen Eddassa maailman puun latvassa syövää hirveä sekä niitä neljää, jotka sen oksilla urpia pureksivat.[859]

Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin alueen ja Suomen Karjalan runossa.

Yhdessä metsästäjä, kun hirvi häneltä on päässyt, sanoo suoraan:

"Ei minussa päivän perijä, Eikä kuien kysyjä! Kuannu (sic!), päivä, salolle, Pyörähä, kuu, salon sisähän, Rautavaara vastahasi, Tuli koivu kohtahasi, Joki juoksi juuaksesi, Järvi levätäksesi".[860]

Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;

Vaan oli pikkuista vajalla: Yhtä kättä, puolta päätä, Paljo muita muskuloita.[861]

Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon täydelliseksi ruumiiksi:

Liitteli lihat lihoihin, Luut on luihin luikahutti, Jäsenet jäsenihinsä, Suonet suonten sortumihin.[862]

Tämmöinen koko ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista, imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863] ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä lukemattomissa saduissa.

Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen yhteenliittämään:

Sijallensa suonet laita, Suutatusten suuret suonet, Valtasuonet vastatusten, Limitysten liutasuonet, Pienet suonet pääksytysten,[864]

ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:

Luu luuhun, Veri verehen, Jäsen jäseneen, Ikäänkuin olisi liimattu.[865]

Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen, kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]

Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen. Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa, että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.

Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen lentää idät, lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät, lentää viimein armahan asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa.[872]

Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista, sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.

* * * * *

Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta; se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän Kullervo-runojemme kanssa.

Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o. Maanpinnan) kanssa, täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa. "Ei pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä), anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä, kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että hän jo yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena tappoi mahtavan Hunding'in.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten, kuinka Völsungi Sigmund kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan ja hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd annettiin kasvatettavaksi Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki. Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen isänsä surman vielä olevan kostamatta, joka työ oli ennen kaikkea muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]

Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä erilaisuuksia.

Völsunga-saga on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen pojan kautta.

Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, jolta, niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata. Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; ei jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen ja peri valtakunnan.[881]

Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden Valkyria-neidoistansa, joka variksen haamussa lensi kuninkaan linnalle ja laski omenan hänen polvelleen.[882] Vanhus vei omenan vaimolleen syötäväksi ja kuoli pian sen jälkeen. Mutta leski oli omenasta tullut raskaaksi. Tämä tila kesti kovin kauan, kesti kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua hänestä.[883]

Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka keskelle istutti omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen.[884] Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin jo häissään suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät viimeiseen asti. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti nuorin, Sigmund, pääsi pakoon ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja kävi näin tuntemattomana veljensä luona. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut kymmenen vuoden vanhaksi, vei hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa Siggeir'in valtakunnassa.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen ihmisiksi, menivät yöllä Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen asukkaineen päivineen. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä.[887]

Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, Hunding'in poika, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella sotavoimalla. Tappelussa katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia, jonka kautta hän menetti voiton ja kaatui kaikkien miestensä kanssa.[888] Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko Völsungisuvusta, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa. Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund näet oli puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön kanssa metsäpirttiin piiloon. Seuraavana päivänä kävi Hjördis tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. Näin saapui Hjördis sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa. Siellä tuli hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar kuitenkin jo orjana synnyttänyt pojan, tuon sittemmin yli kaikkein maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]

Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan, jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten kulki nyt poika astiassaan virtaa myöten mereen; mutta par'aikaa olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle. Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että rikkoi kätkyenä olevan astian ja astui ulos maalle.[890]

Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla, mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä lapsuudestaan. Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut lapset puolessa vuodessa.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta ja hosui niillä kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia. Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen isänsä.[892]

Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni valitsemaan hevosta ja sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun.[893] Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; mutta ne menivät aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen. "Vaikea", virkkoi Regin, "on takoa sinulle miekka miestä myöten!" Viimein pyysi Sigurd äidiltään isänsä miekan kappaleet ja taotti ne jälleen yhteen. Niistä tuli taas kalpa semmoinen, että, kun Sigurd kaikella sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi puoliskoksi. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "Ensin minun pitää isäni surma kostaa!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan. Matkalla nousi hirmuinen myrsky, mutta, kun eräs tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä, oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta. Arvaamaton auttaja sitten nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895] Perille päästyänsä tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi.[896]

Vilkina-tarinassa taas kuuluisa seppä Mimer[897] löytää vedestä pelastuneen ja sitten metsässä oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, niin että jo yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa. Mutta hän oli samassa niin ilkeä luonteeltansa, että yhä pieksi sepän sällejä. Tätä estääkseen tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. Mutta poikapa löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta. "Mitä muuta mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio, "niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä. Hän laittoi Sigurd'in metsään, sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi. Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän eväät sekä _kirveen ja läksi määrätylle työlle. Mutta hän ei viitsinytkään laittaa varsinaista miilua, hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne päällekkäin hirveäksi rovioksi ja sytytti tuleen. Näin valmistui yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. Nyt istahti Sigurd syömään ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät yhdeksi atriakseen.[898]

Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.

Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, palajavat Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä. Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen: yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin, siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään (Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:

Kasvatti emo kanoja, Suuren joukon joutsenia; Kanat aialla asetti, Joutsenet joelle saattoi.[899]

Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta, että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa: "Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut sorsasta.

Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena) sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta. Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle. Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen hirttäminen, taas muistuttaa Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja riimuja piirtämään.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut, aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa. Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen muinaiskäsityksen kanssa. Vasaramies Thor on näet karjanhoidon nimen-omainen suojelija.[908]

Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan Ismar'in valtaan. Siellä hän ensin pidettiin linnaan suljettuna, sitten käytettiin orjatöihin pellolla; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi ihmisen-kaltaisen, ontelon kuvan, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät tappoivat harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin kuninkaan puolison, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva, jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa. Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä, Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä Ismal kosii Sigurd'in puolisisarta ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian kun ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä.[910] Mutta Ismaroksi nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen kultaneidon.[911]

Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt, ihmepäivönen, -- -- levitä lämmintäsi, -- -- levitä paahdettasi, tule minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa takana!" -- Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet. -- Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt sudenhaamuissa. -- Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa. Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in pieksämien sällein kanssa. -- Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. -- Regin'in sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917] Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918] -- Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut, puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa Pischa-Paschassa. -- Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. -- Kullervo lähtee kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.

Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:

"Jos oisit kasvanut heimos keskellä, Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi; Vaan sotavankina elit täällä; Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]

Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso Sigurd muka on ollut orjana Hjalprek'in hovissa.[920]

Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä. Untamossa, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden Hunding'in poikia. Mo ei ole muuta kuin nimiä muodostava lisäke,[921] ing niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. H:n poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle suomalaista sointua. -- Kullervossa, taas on runkona sana kulta. Se muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen arkkuun ja sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922] Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa; "sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]

Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös Skilfing'it mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa saavat Ruotsalaiset nimen Scylfingas, Tanskalaiset Scildingas, arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan, poika.[929] Kuuluipa Skilfing l. Skilving myös Odin'in omiinkin monilukuisiin nimihin.[930] Skelfing'iksi niin-ikään nimitetään nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, Skilvingit, sitten hallitsi Itämaissa s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: Kylfing'ein idästä päin rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa Kylfingialand (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on Varjägi l. Kolbjagi, niin puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-, Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen, mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in, siis Skilfing'in poikia.[937]

Useammassa paikassa puhuvat Eddat summattomasta saarnista, Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. Sen oksat leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle. Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa (tai Asoissa), toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä (Hel'in asunnossa). Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, kaikki menneet ajat tietävän Nornan, toisella Mimer'in, jolta Odin ikiviisauden juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin tässä puussa riippuen, oppii loitsutaitonsa.[939] Varjellaksensa Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat valkealla sumulla; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu kotka; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941] Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; sen hedelmät paistettuna saattavat naiset synnyttämään.[942]

Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta, jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille, niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta, kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944] Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa, lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]

Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti monihaaraista, pilvenmuotoa ilmapuuksi (Wetterbaum).[949] Tämä vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).

Jättiläis-tammen kaatamiseksi nousee merestä mies, joka ensin ainoasti on

Miehen peukalon pituinen, Vaimon vaaksan korkeuinen,

mutta äkkiä kasvaa ja kohoaa ihmeellisellä tavalla, niin että

Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi.

Hän hakkaa tammea niin voimakkaasti, että

Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni.[950]

Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta, mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että

Alle maljan ma'ata mahtui, Alle seulan seisomahan.

Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista hyvää saatiin, muun muassa

Verta seitsemän venettä, Kuuta kuusi tynnyriä.[952]

Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman sonnin, nimeltä taivaanhalkaisija (Himinbriötr), josta voi päättää sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]

Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä; se on Tursas, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin, ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten Thurs'ien.[955] Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä, Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät, Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] Thurs'in nimen selittää Simrock janoiseksi (siis juojaksi), jotun'in l. jättiläisen (anglosaks. eotan) syöjäksi (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi" ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa Syöjätär, joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös Juojattareksi sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa, erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963] Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai pienemmiksi.[964]

Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan varmaksi.

Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena, ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää, että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita joskus nunniksi[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon terveyslähteen äärellä. He antavat lapsia hedelmättömille aviopareille, auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita, erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] -- Nornien kanssa olivat alkuaan Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot, laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita. Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978] Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla, edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.

* * * * *

Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.

Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] -- Kuolleet Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa; siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana, ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor tai oikeastaan Etelä-Germanein Thonar antaneen nimensä meidän Tuonelle.[983] -- Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää. Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko, ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" -- "Vaikka olisit kuka hyvänsä, minä en pääse ulos". -- Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] -- Valhallassa saivat sankarit ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa vielä on sikana.[988] -- Viimeinkin vielä on mainittava se luulo Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja, ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan oluttuoppia.[989] -- Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen, leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat viimeisenä päivänä saapuvat.[990]

Unineulat tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin Pohjolan väelle.[991] -- Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] -- Samaten niin myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta tapahtuneiksi.

Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.

Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo: "kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]

IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.

Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin tullut heille näiltä naapureilta.

Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran, ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. -- Tämän jälkeen seuraa jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. -- Suuttuneena karttuvan ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää; senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki, arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan, sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen päivineen, raukesi tyhjäksi.

Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen, laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]

Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy, rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle. Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee, siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi.[1000]

Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa, valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot, jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.

Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]

Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii. Jumala käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.

Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä. Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail, joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon, itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]

Yhdessä Koljadka'ssa, se on joululaulussa.[1004] Rusinit Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi? Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho; sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.

Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen. Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]

Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.

Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat. Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat (Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006] Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi). Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien, antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]

Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin, illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani, missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] -- Kuun käsittivät muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta (Hämärättärestä). -- Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta ihmemaasta, jossa

Puut ne paistavi punalle, Puut punalle, maat sinelle, Hopealle hongan oksat, Kullalle kukat kanervan,

ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen sovitettu.[1015]

Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on (Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:

Kukat kulkivat kutuhun, Vesat nuoret notkahteli.[1018]

Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019] Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä lohikäärme itse.[1020]

Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021] Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa kiinni pihdeillään.

Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023] Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa vahvistusta.[1024]

Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui, keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan (lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]

* * * * *

Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla Dobryinuschkalla, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.

Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin nuorilla sankareilla, on leski-äiti, joka pojastansa pitää hellää huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta. Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään, varoittaa häntä äiti poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on ilkeä noita ja on jo hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta menee Dobryinja kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. Sen kuultuansa äiti (muutamissa toisinnoissa sisar t. kummi) rientää Marinan luokse, uhkaa häntä itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja saapi täten poikansa pelastetuksi. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen ihmiseksi muuttaa, on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet on ottava vaimokseen. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä, mutta "opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä kädet, jalat, viimein päänkin poikki.[1031] Eräässä toisinnossa on vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan talon ympärillä olevan rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä.[1033]

Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja vapahtamaan; samoin myös tulisessa Putschai-joessa uimasta. Kun Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle, jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. He vannovat toisillensa valansa: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi. Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun kantamoiseni, on pääsi kallellaan?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs myöten, eikö juomat makua myöten? Vai onko sinua joku narri nauranut, juopunut soimannut? Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi? Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, antaa hänelle isän sotaratsun y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten. Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon. Urho tappaa käärmeen poikinensa ja vapauttaa kaikki vangit. Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, että neito on ruhtinaallista sukua, hän itse alhaista.[1033]

Eräässä toisinnossa äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä, ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, vai sarkka kannettiin ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat?"[1034]

Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys, että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden jätetty pitoihin kutsumatta. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "Minne minut istutetaan, siihen istahdan, mitä saan, sen syön ja juon".[1036] Pitopaikassa oli hänet, muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla: "täällä ei ole sijaa kuokkavieraille!" Mutta hän oli virkkanut nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. Kun ei häntä sanota tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten muut vieraat ulos.[1038] -- Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "emme huoli kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin pää on ainoa, mitä tahdomme!"[1039]

Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä saaduissa.[1040]

Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret, noukkivat, raatelevat linnut sekä suuren lohikäärmeen. Poika yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. Silloin äiti rukoilee häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää kerskaamista. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]

Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan, joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää, aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle. Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "Tee minun kanssani suuri vala!" lausuu hän Dobryinjalle. Kauan ei ole kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle nyt jätät minut ja nuoren vaimosi?" kysyy jäähyväisissä murheellinen äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta; jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä. Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, missä äiti alussa ei tunnekaan häntä pojaksensa, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä, rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]

Eräässä toisinnossa Vladimir antaa Dobryinjalle käskyn mennä Tatarin khanin luokse, veroa viemään. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "Voi äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt! Taikka jos olisit synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi ja viskannut valtameren pohjaan!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on se, että khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle. -- Toisen tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]

Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen. Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch, jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo hän sen, että tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita vaimoja sekä kauniita neitoja.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa Aljoschka teossakin toisessa laulussa.

Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048] Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]

Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa, vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti, jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin, varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii olutta.[1056]

Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla.[1058] Tavallinen on kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "ohoh, kauanpa olenkin nukkunut!" johon pelastaja vastaa: "olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "katsopas taakses, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin molemmat muuttavat itsensä eläviksi, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa".[1063]

Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.

Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja päättää ottaa tytön morsiameksensa. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" -- "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]

Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa. -- "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "Olenpa vaan halpaa sukua, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]

Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu Iivana Karhunpojasta. Papin rouva eksyy metsään ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. Täällä syntyy rouvalle poika, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden suuttuneena yrittää pappi päästä epämukavasta pojantimestaan. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi. Nyt keksii pappi toisen keinon, lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]

Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. -- "Mitä niistä?" kysyy hän. -- "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". -- Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan.[1072]

Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. Poika suistaa karhun ja tuo kotiin. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]

Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]

* * * * *

Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan. Sadko käskee: "veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.

* * * * *

Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön

Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella, Yläisihin maa-emihin, Alaisihin taivosihin,[1078]

olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]

Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, Kolyivan'in ja Samson'in seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:

Sylin Sampoa syleili, Eipä Sampo liikukana, Polvin maassa puuhaeli, Kirjokansi kallukana.[1081]

Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi Kolyivan, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään Kolyivanovitsch'iksi s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. Kolyivan Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan Samson Kolyivanovitschiksi.[1084] Kolyivan Ivanovitsch tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]

* * * * *

Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä

Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta, Puoltatoista polven päästä, Kahta kaation rajasta.[1089]

Taistelu alkaa tuvassa, mutta pian vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle, ennen kuin hänet surmaa; hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen.[1092] Varsinaisten venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.

Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "sulkien läpi (hän oli silloin joutsenpuvussa) iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]

Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]

Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] -- Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]

Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta -- etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle -- se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen -- se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle -- ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:

Luulin kuun kumottavaksi, Kun kumotti kultasolki; Luulin päivän paistavaksi, Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]

Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:

"Kaikk' on kansa haljakassa, Kuni metsä huutehessa; Alta on kuin aamurusko, Päältä niinkuin päivän koite".[1117]

Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:

"Kuukos tää on vaiko päivä, Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]

c. Liettualaisissa.

Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.

Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]

Tammi oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin Rommotaksi l. Ruombotaksi (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]

Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]

Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] -- Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]

Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. Tapahtui kerta, sanovat he, että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja päästivät vangin ulos.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]

Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut kelvottomalle juomarille, joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet silkkinuotalla, olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani!"[1146]

Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!" Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]

Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.

Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä Päivän pojaksi.[1152]

* * * * *

Kullervoon otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] -- Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] -- Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]

Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän Lemminkäinen, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]

* * * * *

Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" -- "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". -- Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa -- niin nuorikko toivoo -- on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" -- Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. -- Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]

Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha Virokannas sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi Viruskundre kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut dvar-gontista, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, vais-ganthos'ina (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]

Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]

d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.

Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]

Kreikkalaisten ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut Orpheun hymnien nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti summattoman suuren munan, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa.[1172]

Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.

Foinikialaisissa tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja munan muoto. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa.[1173]

Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. Eufratesjoessa, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina muna, jonka kala viskasi rantaan sekä kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa.[1175]

Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat Egyptistä perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren munan. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa.[1177]

* * * * *

Persialaisten mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa verivihollistaan Zohak'ia vastaan, pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan äiti sitten epää häntä taistelusta; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?" Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]

Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli munan muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita Kaveh-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]

Indian sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu Kavi, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä Jama, samoin kuin Lappalaisilla Jabme (alkuaan Jame), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on vesi esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen emo l. emot ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui miinaksi; se makasi vuoden, se halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui.[1192]

Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) syntyi yksin. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän ensiksi loi vedet ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui kullankaltaiseksi munaksi, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja loi sen molemmista osista taivaan sekä maan. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]

e. Raamatusta saatuja aineksia.

Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.

Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]

Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "suurisynnyn syömingeiksi", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:

"Mistä tunnen Lemminkäisen?" "Siitä tunnet Lemminkäisen: Yli kansan katselevi, Sokeille saapi silmät, Käet saa käettömille, Jalat saa jalattomille."

Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.

f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.

Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?

Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.

Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.

Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]

Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.

Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein -- eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.

Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us