Marcella: Romaani (part 3 of 3)

Marcella: Romaani (part 3 of 3)

Kalpeana ja horjuen hän nousi pystyyn ja kysyi poliisilta, pystyikö tämä käärettä panemaan. Mies, joka oli käynyt sairashoitokurssin, vastasi ylpeästi myöntäen. Marcella otti kääreen laukustansa ja viittasi tyynesti käsivarteensa. Poliisi toimitti tehtävänsä aika näppärästi ja tuskan uurteet Marcellan otsalla hävisivät vähemmiksi. Sitten hän uudelleen vaipui lattialle sairaansa viereen ja tuijotti tajuttoman naisen vammaisiin kasvoihin, luiseviin, verenpunaamiin käsiin, ja revittyihin, harmahtaviin hivustakkuihin. Kiihkeän säälin kyyneleet tulvivat esteettömästi hänen poskilleen, ja se johti Raeburnin muistiin menneet ajat. Tuollaisena hän oli nähnyt Marcellan kerran ennenkin -- Minta Hurdin luona Hurdin vangitsemispäivänä.

Samassa hän huomasi, että he olivat huoneessa kahden. Toveriaan ja paareja odottaessaan poliisi oli mennyt ulkoportaille kirjoittamaan muistiin muutamain talonasukkaiden nimet ja todistukset.

"Nyt ette voi täällä enää mitään toimittaa", virkkoi Aldous ystävällisesti kumartuen Marcellan ylitse. "Sallittehan minun saattaa teidät kotiin? Tekin kaipaatte hoitoa. Poliisit ovat harjaantuneet tällaisiin toimiin, ja minulla on täällä mukana eräs tuttava, joka myös on pitävä huolta siitä, että muutto toimitetaan huolellisesti."

Nyt vasta Marcella täydelleen havahtui tietoisuuteen. Hän muisti kuka Aldous oli -- missä he olivat -- miten he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Ja muiston keralla lennähti häneen eriskummainen ilon välähdys, vahvempi, tuskaa ja heikkoutta. Hänestä tuntui, ettei Aldous tämän jälkeen saattaisi enää olla tyly hänelle. Koulussa johtajattaren epäsuosioon jouduttuaan, kun hän ei voinut nöyrtyä anteeksipyyntöön, hänen oli tapana teeskennellä päänsärkyä tai leikata haava sormeensa saavuttaakseen sillä sääliä ja anteeksiantoa. Tuo sama salainen tunnelma valtasi hänet nytkin. Ei! -- totta kai Aldous tämän jälkeen kohtelee häntä ystävänään.

"Minä tahtoisin ensin auttaa häntä portaita alas", pyyteli hän väräjävällä äänellä -- ja niin he jäivät äänettöminä istumaan.

Aldousin katse harhaili ympäri huonetta. Se oli kurja, likainen yliskamari, seinäpaperit tahraiset, osittain rikkirevityt. Vikaantuneita tuoleja oli kaksi tai kolme; pari tyhjillä viinapulloilla ja jos jonkinlaisilla rääsyillä peitettyä arkkua toimitti nähtävästi vuoteiden virkaa. Sitten hänen silmäyksensä tarttui jälleen kuoleman kourissa korisevaan naiseen, joka siinä lojui Marcellan ja hänen välillään. Ja palava vihastuksen tunne voitti tällä hetkellä kaikki muut tunteet hänessä, -- vihastus kohtalolle -- Marcellan äidille -- järjettömälle hyväntekeväisyydelle, joka ei häikäillyt lähettää Luojan luomista jalointa ja hennointa toivottomaan taisteluun pirullisuutta vastaan.

"Minä olen käynyt täällä usein ennenkin", sanoi Marcella viimein heikolla äänellä, "eikä tähän asti ole ollut yhtään levotonta. Päivällä ei katu ole sen pahempi kuin muutkaan -- vaikka onhan se hyvin pahassa huudossa. Alakerrassa makaa pieni poika hyvin sairaana lavantaudissa. Tässä talossa asuu monta naista, jotka ovat olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen äidilleen. Tämäkin onneton raukka -- tuli usein poikaa katsomaan -- kun minä olin siellä. -- Kunpa jo tulisivat -- kunpa jo tulisivat!" puhkesi hän maltittomasti sanomaan, katsellen hengettömiä kasvoja -- "joka hetki on tärkeä".

Aldousin astuessa ovelle tähystämään, se aukeni ja poliisit astuivat sisään. Kykenemättä heitä auttamaan, Marcella vain jakeli määräyksiä, mitenkä verinen pää oli nostettava, ja poliisit tottelivat huolellisesti ja taitavasti. Raeburn oli avullisena kuljetettaessa haavoitettua portaita alas, ja kantajat suuntasivat matkansa lähimmälle sairashuoneelle melkein kaikki kadun asukkaat kintereillään.

Palatessaan taloon Aldous harmikseen ja epätoivokseen: näki erään juuri paikalle saapuneen poliisitarkastajan puhelevan Marcellan kanssa nähtävästi neuvoen häntä missä ja miten hänen oli esiinnyttävä todistajana. Marcella nojautui seinää vasten, kannattaen kädellään vioittunutta käsivarttansa, ja näytti olevan pyörtymäisillään.

"Olkaa hyvä ja hankkikaa tänne paikalla ajuri", sanoi Aldous päättävästi Peabodylle ja viittasi sitten tarkastajan luokseen. He vaihtoivat parisen sanaa, tarkastaja nosti lakkiansa ja Aldous palasi Marcellan luo.

"Ajuri odottaa ulkona", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tulkaa heti kanssani. Tällä haavaa ei teitä sen enempää vaivata."

Hän talutti Marcellaa väkijoukon läpi ja auttoi hänet vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin, niin joka sysäys, pieni katukivistä aiheutuva tärähdys koski häneen kuin olisi hän itse kärsinyt tuskia. Kesti kotvan aikaa ennenkuin Marcella tointui siitä kivistyksestä, jonka vaunuihin nousu tuotti hänelle. Hän hengitti läähättäen ja teki voitavansa ettei pyörtyisi.

Aldouskin saattoi hillitä itseään niin paljon, ettei puhutellut häntä. Mutta hänen mielessään kuohui ja raivosi. Tällaistako se sitten olikin -- tähänkö hänen kutsumuksensa -- hänen suuri innostuksensa johti! Kolmekolmatta-vuotiaana! -- nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa! Mikä hirvittävä, anteeksiantamaton tuhlaus! Sitä hän ei voinut kestää, siihen hän ei voinut tyytyä!

Oh! menköön vain naimisiin Whartonin kanssa, kenenkä muun kanssa tahansa, jos hänen vain silloin on mahdoton tuhlata hento kukoistuksensa aika moisiin kauhistuttaviin kohtauksiin. Ihmeellistä, miten arka Aldousin tapainen mies saattaa olla naisen puolesta! Itse hän kyllä saattaa kiihkoisalla mielihyvällä heittäytyä taistelun pauhuun. Mutta nainen! -- hänen on pysyttävä loitolla elämän saastasta ja liasta! Onhan kerrassaan sietämätöntä, että hän vapaaehtoisesti -- kostuttaa hennot siipensä vereen ja kyyneliin. Se sama tunnelma oli hänet vallannut silloin kun rouva Boyce kertoi hänelle Marcellan käynnistä vankilassa, Hurdin mökissä vietetystä yöstä.

Marcella arvasi mitä hänen mielessään liikkui, vaikka kuumeentapaiset ajatukset levottomana pyörteenä vilisivät hänen päässään. Aldous näki, että hänen verettömät huulensa äkkiä hymähtivät.

"Minä tiedän", virkkoi hän ja kohottautui suoraksi, voidakseen katsella häntä silmiin, "että luulette sairaanhoito-toimeni aina olevan tällaista!"

"Toivoakseni ei niin ole laita", vastasi Aldous ja yritti myöskin hymyillä.

"En ole milloinkaan ennen nähnyt tappelua", sanoi Marcella ummistaen uudelleen silmänsä. "Meitä ei koskaan kohdella raa'asti tai epäystävällisesti -- usein minä ikävöin saada kokea jotain jännittävää!"

Ääni oli niin kärsimätön. Raeburnin jäykkä, kova katse heltyi.

"No, nythän on toivomuksenne käynyt toteen", sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Kivistääkö käsivarttanne kovin?"

"Kivistää, mutta kyllä minä voin sen kestää. Se minua vain harmittaa, että minun on luovuttava työstäni vähäksi aikaa. -- Herra Raeburn!"

"Niin." Aldousin sydän sykähti tuimasti.

"Mehän saatamme useinkin joutua yhteen -- lady Winterbournen luona -- tai maalla? Emmekö voisi olla ystäviä? Ette voi aavistaa kuinka useasti -- --" Hän käänsi pois päänsä silmänräpäykseksi ja kokosi sitten kaikki voimansa "-- kuinka useasti olen katunut sitä, mitä tapahtui viime vuonna. Nyt minä huomaan -- käyttäytyneeni -- paljon tylymmin" -- ääni oli alennut melkein kuiskaukseksi -- "kuin silloin saatoin käsittää. Mutta sehän on jo kaikki ollutta -- emmekö voisi nyt olla ystävyksiä -- ja ymmärtää toisiamme ehkä paremminkin: kuin milloinkaan ennen?"

Hänen silmänsä olivat yhä ummessa, häpeä ja uskaliaisuus taistelivat hänessä ylivallasta.

Mutta Aldous ei saanut sanaakaan lausutuksi. Hänet jähmetytti hänen muistossaan kummitteleva kuva terassilla -- hän näki taas Whartonin voitonvarmana lähestyvän. Mutta Marcellan tila -- hetken vakavuus -- masensivat hänet.

"Ystäviähän me aina tulemme olemaan", sanoi hän lempeästi, vaikka hyvin väkinäisesti; sitten hän ei enää löytänyt muuta sanottavaa. Mutta Marcella tiesi kuinka suljettu hän oli, eikä niinmuodoin tällä kertaa pahastunut.

Marcella ojensi hänelle kätensä.

"Ei!" huudahti hän sitten äkkiä, ja tempaisi puistatellen takaisin veriset sormensa; "ei! ei!"

Sitten hän alkoi vavista, ja kauan pidätetty kiihtymys puhkesi rajuun kyyneltulvaan. Hän likistäytyi vaunujen seinämystä vasten, turhaan yrittäen masentaa mielenliikutustansa ja änkyttäen sekavia sanoja naisesta, jota hän ei ollut kyennyt pelastamaan. Aldous koetti viihdytellä ja tyynnyttää häntä, mutta hänen omaa sydäntänsä kirveli, ja Marcella tuskin kuunteli mitä hän sanoi.

Viimein he poikkesivat Maine Streetille ja Marcella näki jo Brown Buildingsin portin. "Nyt olemme perillä", sanoi hän hiljaa, kooten kaikki voimansa; "vielä minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua pihan poikki ja portaita ylös -- sitten en enää ole teille vaivaksi."

Ja niin Marcella astui Raeburnin käsivarren nojassa verkalleen Brown Buildingsin pihan poikki ällistelevän lapsilauman lävitse. Kun he joutuivat hänen ovensa kohdalle, vetäytyi Marcella pois Aldousista.

"Nyt olen kotona", sanoi hän raukeasti hymyillen. "Hyvää yötä!"

Aldous silmäili hyvän aikaa suurta, epäkaunista rakennusta ja läksi sitten kotimatkalle. Hän otti ajurin ja ajoi lady Winterbournen luo ja rukoili tätä noutamaan Marcellan luokseen ja hoitamaan häntä, mutta kaikin mokomin pitämään salassa, mikä osa Aldousilla oli tässä asiassa.

Ja sen jälkeen hän -- Aldous parka! -- vietti niin rauhattoman ja tuskaisen yön, ettei hänellä ollut elämässään ollut monta samanlaista.

XI LUKU.

Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon. Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla häiritsemättä.

Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.

Mutta hänen mietteensä eivät olleet kadehdittavaa laatua. Ensinnäkin hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen. Ensi alussa kun lady Winterbourne toi hänet kotiinsa, olivat pehmeät vuoteet ja sohvat, auliit, tottuneet palvelijat ja maukas ruoka tuottaneet hänelle niin suurta nautintoa, että hän oli soimaellut itseään hekumallisuuden taipumuksista. Mutta nyt hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa ja ikävöi takaisin työhönsä. Hänen mielensä oli niin levoton ja vaihteleva, ettei tällainen mukava ja toimeton elely voinut kauan häntä miellyttää. Hän vakuutteli itselleen, ettei hänen paikkansa ollut enää rikkaiden ja suurten maailmassa. Loitolla näiden puistojen ja palatsien takana, pimeiden katujen sokkeloissa oli hänen toimialansa, se toimiala, jonka hän intohimoisen luonteensa kaikella tarmolla oli tehnyt omakseen. Mutta hänen nyrjähtänyt käsivartensa oli vielä siteessä, ja sitä hoiti sen lisäksi taitava lääkäri. Marcella ei niinmuodoin voinut palata kotiin, kuten hänen äitinsä oli toivonut; eikä liioin ryhtyä työhönsä, asiantila, joka viime aikoina oli tehnyt hänet hiukan vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.

Hänen suurimpana hupinaan olivatkin oikeastaan käynnit kahdesti viikossa sen naisen luona, jonka elämän hän oli kuin olikin pelastanut -- ja oman elämänsä uhalla. Tuo onneton olento oli tosin ikänsä loppuun asti kantava jälkiä miehensä katalasta kohtelusta, mutta hän jäi kuitenkin eloon, ja Marcella, lady Winterbourne ja Raeburn olivat yhteisesti sopineet siitä, ettei hänen tulevaisuudessa tarvitsisi puutetta kärsiä.

Mutta Marcellan mielenrauhaa jäyteli monikin kalvava mietiskely. Katkerasti hän oli pettynyt ja syvästi loukkaantunut huomatessaan, ettei tuo traagillinen puolentunnin yhdessäolo Aldous Raeburnin kanssa ollutkaan pystynyt ystävyyden siltaa rakentamaan niiden tuskaisten, ahdistavien muistojen yli, jotka erottivat heidät toisistaan. Aldous oli käynyt kaksi tai kolme kertaa lady Winterbournen luona hänen siellä ollessaan ja oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen Marcellan todistajana esiintymistä oikeudessa, mutta samaa kohteliaisuutta olisi tietenkin mikä mies tahansa osoittanut naiselle, jota oli tukenut sellaisessa tärisyttävässä tilaisuudessa. Milloin he toisiansa tapasivat, oli Aldousin käytös muodollinen ja jäykkä; keskustelu ei ottanut sujuakseen, ja niinpä Marcellassa joka kerta lujittui se katkera otaksuminen, että Aldous oli hänen lähentelemistänsä ihmetellyt, kukaties vielä paheksinutkin, koskapa se ei ollut saanut sovintoa aikaan.

Lapsellisen maltittomasta hän ikävöi Aldousin ystävyyttä. Ja tottahan se oli luvallista! Sanokoon herra Hallin mitä sanoo, lopulta Aldous sittenkin nai Betty Macdonaldin. Miksei hän sitten voi masentaa ylpeyttänsä ja olla jalomielinen? Tulevaisuudessa heidän on mahdotonta karttaa toistensa seuraa, sillä naapureina he olivat sidotut samaan maapalstaan. Hän tiesi, että hän oli isänsä perillinen, että hän ehkäpä piankin Mellorin haltijattarena on pakoitettu asettumaan kotitilalleen. Sillä nyt hän oli jo selvillä siitä, että isä sairasti parantumatonta tautia. Eipä niinmuodoin ollut syytä katkeroittaa suhteita? -- tehdä ne asianomaisille vieläkin vaikeammiksi? Eikö olisi mahdollista haudata menneisyys ja alottaa uudestaan? Nykyisessä rauhattomassa mielentilassaan hän oli taipuvainen pitämään itseänsä paljon viisaampana ja ylevämpänä kuin Aldousia.

Winterbournen kodissa Marcella oleskeli ihmisten parissa, joille Aldous Raeburn oli rakas ja läheinen ystävä, jotka häntä hartaasti ihailivat ja yhtä hartaasti ottivat osaa hänen yksityiseen elämänsä kuin hänen julkisen toimialansa harrastuksiin. Heidän piirinsä oli hänenkin, ja nyt Marcella ensi kertaa näki, missä suhteissa Aldous ministeriössä ja parlamentissa oli vertaisiinsa ja työtovereihinsa. Tämä katsaus herätti hänessä joukon uusia vaikutelmia, joille hän oli puolittain vastahakoinen, ne kun herättivät hänessä tuon saman epämieluisan tunteen, joka valtaa meidät vieraan ryhtyessä meille selittämään asiata, jonka itse arvelemme tietävämme paremmin kuin kukaan muu. Ihmeekseen hän piankin älysi, että Raeburnin valtiollinen ura oli huomattavan lupaava. Nyt ei kelvannut enää se selitys, että se johtui yksinomaan Raeburnin ylhäisen syntyperän eduista, joista hän Brookshiressä oli usein arvellut hänen arvossapidetyn asemansa johtuvan. Jos kohta valtiomme perustuksiltaan vielä onkin hyvin ylimysmielinen, eivät puolueet sittenkään voi valita miehiänsä muiden perusteiden kuin personallisten ansioitten nojalla.

Marcella näki nyt, että tätä tyyntä, tarmokasta miestä pidettiin hänen umpimielisyydestään ja vaatimattomuudestaan huolimatta koko lailla merkitsevänä valtiomiehenä. Hänen oman puolueensa johtavien miesten ahtaassa piirissä alettiin jo ennustaa hänelle mahtavaa tulevaisuutta, vaikka hänen nimensä oli vielä suhteellisesti tuntematon suurelle yleisölle. Marcella oli itse asiassa koonnut vaikutteensa perin erilaisista lähteistä -- enimmäkseen niiden miesten lauselmista, huomautuksista ja kohtelusta, joiden hartioilla lepäsivät maan vaikeimmat ja vastuunalaisimmat toimet. Hän ei mitään niin rakastanut ja ihaillut kuin valtaa -- ennen kaikkea personallisen kyvykkäisyyden valtaa. Whartonin vaikutusvalta häneen olikin perustunut juuri tähän ominaisuuteen. Nyt hän tapasi sitä Aldousissakin, vaikka ilmaisumuodot olivat ihan erilaiset. Hän soi sille tunnustuksensa melkein ynseästi. Mutta oli miten oli, Raeburn valtasi nyt hänen mielikuvituksessaan uuden sijan.

Lisäksi -- lukuunottamatta valtiollista maailmaa ja sen arvostelua -- Aldousissa esiintyi, hänen tuttavallisessa seurustelussaan Winterbournen perheen kanssa, monta aivan uutta puolta. Lady Winterbourne, hänen äitinsä läheinen nuoruuden ystävä, rakasti häntä melkein kuin omia poikiaan, eikä mikään voinut olla herttaisempaa kuin Aldousin hellä ja leikikäs suvaitsevaisuus lady Winterbournen vähäisiä omituisuuksia ja heikkouksia kohtaan. Monen vuoden yhteiset muistot ja ystävyyssuhteet olivat kiinnittäneet hänet lujasti vanhan rouvan lapsiinkin. Hän oli lady Ermyntruden pienen pojan kummisetä, molempain nuorten Winterbournein ihailtu ystävä ja neuvonantaja -- he olivat kumpikin parlamentissa -- myöskin lordi Winterbourne oli häneen mieltynyt eikä kenenkään kanssa jutellut niin halukkaasti kunnallis- ja maanviljelysasioista kuin Raeburnin. Entisaikaan Marcella oli ihan luullut, että hänellä oli hyvin vähän ystäviä. Ja tavallaan niin olikin. Hän ei helposti kiintynyt ihmisiin, ja vieraat usein pitivät häntä ikävänä ja velttona. Mutta täällä vanhain ystäväin parissa hänen rakastettava ja hieno luonteensa esiintyi peittämättömänä, ja joskin hän nyt Marcellan tähden kävi harvemmin talossa eikä ollut käytökseltään niin vapaa kuin tavallisesti, oli Marcella kumminkin nähnyt sen verran hänen suhteestaan isäntäväkeensä, että häntä ihmetytti, mitenkä he saattoivat hänelle olla niin ystävällisiä, vaikka olivat niin hartaasti kiintyneet Aldousiin.

No niin! Usein Marcellaa arvosteltiin ja moitittiinkin. Se häntä tavallaan ärsytti. Oliko hän yksin syypää siihen, että hän heidän lyhyen kihlauksensa aikana ei ollut oppinut häntä oikein tuntemaan. Toisinaan hän oli hyvin allapäin ja katuvainen, toisinaan taas vanha vastustushenki virkosi hänessä eloon.

Olipa Marcella näiden viimeisten kahden viikon aikana saanut kokea kaikenlaista muutakin, joka ei ollut omiansa antamaan lohtua hänen kirvelevälle sydämelleen. Hänelle kävi hyvin pian selväksi, ettei mikään olisi ollut hänelle helpompaa kuin joutua huvikauden huomion keskuspisteeksi, jos häntä vain olisi haluttanut. Batton Streetin murhenäytelmä oli tietenkin joutunut sanomalehtiin mahdollisimman runsaasti kaunistettuna ja laajennettuna.

Henkilöille, jotka tunsivat Raeburnin perheen tai olivat kuulleet siitä puhuttavan -- ja niitä oli suhteellisesti monta -- iskivät halukkaasti kiinni tähän romanttiseen kohtalon sattumaan. Siitä riitti hyvän aikaa juttelemisen aihetta Lontoon seuraelämässä, ja jokainen halusi nähdä sankaritarta ja näytellä häntä kodissaan. Rouva Lane varsinkin, joka Whartonin päivällisissä alihuoneessa oli ollut emäntänä, arveli olevansa oikeutettu uudistamaan tuttavuutta ja tulikin ensi tilassa lady Winterbournen luo Marcellaa tervehtimään. Pian hän kumminkin oivalsi, ettei Marcellaa haluttanut sankarittaren osaa näytellä, ja että hänen ennen kaikkea oli vältettävä mielenliikutuksia ja rasituksia. Kumminkin hänen onnistui saada Marcella sen verran taipumaan, että hän lupasi toisinaan iltapuolella käydä rouva Lanea tervehtimässä, tavatakseen siellä muutamia hänen tuttujaan. Rouva Lane asui Piccadillyssa ja niinpä Marcella, joka vioittuneen käsivartensa takia ei halunnut ajaa hevosella, saattoi uupumatta jalan kulkea James Streetiltä heidän taloonsa.

Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi, suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan tuntea -- asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.

Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista. Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia. Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä, ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä, jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen, joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa -- Whartonin esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.

Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut. Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan, suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä naimisiin minun kanssani!" mietti hän.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan. Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti sitä mielessään -- ja että häntä arvelutti sellainen askel.

Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi valtaansa häneen.

Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.

Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.

"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä, valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.

"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa kai pian kotiin."

"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää minulle kerro juttuja -- minä olen opettanut hänet paremmille tavoille. Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille. Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."

Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän, herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi, jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!

"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.

Marcella punastui.

"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun näin teidän tulevan sisään."

"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän innokkaasti.

Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.

"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten. "Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä, valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut tehdä!"

"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".

"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, -- "te olette hyödyllinen -- teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään -- ja muuhunkin! Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen, piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:

"Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka Hyvää ei hän koskaan tehnyt -- olihan vain houkka!"

-- "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo -- "lady Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän on näöltään Englannin onnettomin nainen -- ja yhtäkaikki Ermyntrude väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on -- eikä sitä samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä en voi suvaita!"

Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun vierashuoneen ovi jälleen avautui.

"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.

"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.

Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.

"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.

Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat, vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä milloinkaan yrittänyt sitä salata -- seikka, joka ei rahtustakaan estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa kohtaan.

Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä, joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.

Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen sairauttansa -- lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen -- ja sitten lady Winterbourne, vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua lordi Alresfordin, vointiin.

Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana. Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.

Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty, ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.

"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut -- poikani väittävät -- että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan -- ikävä vain, että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".

Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.

"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki! Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."

"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa. Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".

Alresford! -- jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.

"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.

"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti samassa punaiseksi omaksi harmikseen.

"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille -- eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä -- muussa tapauksessa joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet -- ja me olemme sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea -- ja sen ohessa tarjoamme apuamme -- kaikkiin järjellisiin yrityksiin -- olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67 tehtiin -- emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella -- eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän mielestänne ennen -- mutta herra Wharton on kertonut minulle, että nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"

Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan sivulle.

Marcellan mieli alkoi kuohua.

"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat. "Mitähän te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan --" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmaisutapaa -- "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden, jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".

"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte rikkaiden asiaa! -- eikö niin?"

"Marcella!" huudahti lady Winterbourne -- "luulin jo, että olitte heittänyt pois semmoiset ajatukset -- ettette enää ajattelisi niin intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien välillä -- meitä sortajina -- kaikkea tuota toivotonta -- köyhien vihaa meitä kohtaan -- luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä suhteessa".

Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.

Marcella loi häneen kumman katseen.

"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".

"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.

"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen katsoen. "Mutta nähkääs" -- hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili -- "on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".

"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.

Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.

"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti, "tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".

"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne hämmentyneenä.

"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa -- jotka eivät näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään -- joilla ei ole niin pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni juolahtavat!"

"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty jakkaraltaan leuka käden varassa.

"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että jossain löytyy kauneutta, lepoa ja virkeyttä -- ettei se ole maailmasta hävinnyt."

"Kuinka omituista! -- että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin -- köyhien kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.

"Niin kyllä -- toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa", sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia ja itsekkäitä -- tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy kuolla -- jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu enemmän onnea maailmassa kuin toisille -- mutta he eivät ymmärtäneet käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin on kutsumus täytettävänä -- niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.

"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.

"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat -- jotka jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen -- heidän eteensä tekisi monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi rikkaana olemista -- sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai sokeata siksi, että olette näkevä."

"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin -- ja muiden raukkain täytyy kuolla ilman -- --"

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän!" sanoi Marcella tehden sukkelan, epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! -- että varallisuutta -- kauneutta ja lepoa -- voidaan hankkia jokaiselle, se on -- jos asiat olisivat toisin -- jos sosialismi olisi vallalla -- jos saisimme kapitalistit häviämään, -- jos voisimme tasata kaikki alhaalta käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa. Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta. Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta -- satoja hyviä ehdotuksia syntyy ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin -- käy vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan toteudu eivätkä voi toteutua -- että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"

Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta, mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä, sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä huomannut.

"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki radikaalit -- varakkaammat radikaalit tarkoitan -- joksikin ajaksi köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"

Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.

"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"

Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.

"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa -- ja lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"

"Luuletteko", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"

Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä -- teatterimaiselta. Mutta sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".

Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti. Hän oikaisihe suoraksi.

"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien keskuudessa eläessänne".

Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja hymähti sitten.

"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän keskustelun aikana? Itse asiassa -- hyvin lohdullista meille Länsi-Lontoon asukkaille -- vai mitä?"

Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn astuivat peremmälle.

"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona; "olisi ollut sääli keskeyttää".

"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän oloihinsa kuin te, ettei -- kun kaikki ympäri käy -- olekaan mikään rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."

Hän silmäili hymyillen Marcellaa -- siirsi hänestä katseensa Raeburniin ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.

Palatessaan saliin -- hiukan viivytellen ja empien -- Aldous lähestyi Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.

"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo pääsen takaisin työhöni".

Hän kumartui kirjaansa ottamaan.

"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä", sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.

Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään päällysvaatteitaan riisumaan.

"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.

Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin, kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.

"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan -- omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"

"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "Miksei hän lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."

"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa. Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni kalvaa, ettei hän koskaan tunnu onnelliselta."

Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.

Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.

"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?" sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen kylminä -- katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.

Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas. Hänen teki mieli rynnätä tiehensä -- palata oitis Mintan luo. Hän huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi. Katumusta -- nöyrtymistä -- taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä -- mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä? Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut mielettömyyttään -- ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon -- sehän oli niin perin yksinkertaista?

* * * * *

Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä nyyhkytyksissä.

Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet -- tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti Boycen kanssa terassilla -- eikä edes sellaisella ihailulla, joka säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.

Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.

Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti, siirtyivät tulevaisuuden kuviin.

Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen, että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on valmiina lähtöön."

Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina nähdä, että hän oli itkenyt.

"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin kuolemaa."

"Turhaa puhetta", sanoi lady -- Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin -- eihän sitä koskaan voi tietää. Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten paikalla toisen tytön hänen sijaansa."

Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet -- kimaltelevan atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet taipumaan -- pyydä että saisin jäädä -- minä teen kaikki, mitä tohtori käskee -- minä kyllä joutuun paranen -- ei minusta ole paljon vaivaa. Ja kova työhän se minut sairaaksi teki -- ja yläkerran kosteat huoneet -- niin tohtori sanoi."

Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä -- hänen täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla -- koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin sietämättömämpää.

Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa sitten -- että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. Sotahuuto oli niin kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.

Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan, tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.

"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta tehty?"

Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.

"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin alihuoneessa".

"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei -- ei vielä."

"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"

Wharton katsahti ylös.

"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! -- joskus".

Lady Selina naurahti.

"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."

"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."

"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".

Wharton iski häneen vihamielisen katseen.

"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."

"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta. No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."

Wharton säpsähti.

"Missä?"

"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä -- ja hämmästytti meitä aika tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi -- köyhäin parissa elellessään -- muuttaneensa katsantokantaa monessa kohden. Me olimme tietysti kaikki -- herra Raeburn varsinkin -- hyvin mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä päivältä huolestuttavammaksi."

Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.

"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti valkeita hartioitaan.

Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita oli sen reunalla.

"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.

"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin -- eipä tiedä -- ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää yötä, lady Selina."

Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.

Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi, että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon, jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.

XII LUKU.

Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.

Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut alinomainen paha onni. Ennen -- pitkää oli nämä velat maksettava ja niistä muutamat -- jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän rohjennut niitä ajatellakaan -- olivat kiireellistä laatua.

Sitten Sotahuutokin puolestaan kävi hänelle viikko viikolta raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen hilpeä mielialansa aina kun hän astui Sotahuudon toimiston kynnyksen yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.

Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus. Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että Sotahuuto nyt oli täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi laajoissa piireissä.

Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta syntynyt Sotahuudon lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät, niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat olleet yhtä kuin työnantajain voitto.

Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin, kirjoitti päätöksestä kirjoituksen Sotahuutoon, jossa erinomaisen taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.

Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. Sotahuuto oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden. Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden nimistä, jotka Sotahuudon kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.

Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan perinpohjaisen mullistuksen partaalla -- kunhan vain tämä työriita ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät suunnittelivat -- niin huhuiltiin -- koko teollisuutta käsittävän suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.

Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon? Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto -- olkoonpa vaikka rahallisesti turvattukin -- voisi päästä taattuun asemaan. Siinä tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. Mutta ensin oli sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä, muussa tapauksessa raukeaa suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.

"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä. "Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain, ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy. Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! Sotahuuto seuraa entistä kurssiaan -- perään ei anneta!"

Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.

"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten papereitaan yhteen.

Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.

"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!" vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.

Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny, joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli saanut tietää sen raukeamisesta.

Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen kanssaan.

Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena. Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin, ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä. Lakon kohtalo riippui Sotahuudosta tai oikeammin Sotahuudon rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan, ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.

* * * * *

Se on, jos Sotahuuto itse kykenisi pinnalla pysymään -- seikka, josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.

No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä. Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma, jonka hän tarvitsi, oli suuri -- paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi itselleen myöntääkään -- ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei mitään.

Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä voisi pulasta selviytyä.

Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa pääasiallisesti Sotahuudon takia, oli hän erään uuden ja rikkaan tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia suunnitelmia.

Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi. Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi omaksi ihmeekseen -- sillä hän unohti helposti tällaiset asiat -- että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.

* * * * *

Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava, oli ratkaisun kohdalla.

10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.

Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.

10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä -- niin rahallisten kuin yhteiskunnallisten -- lopullinen kohtalo.

Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle myötäinen.

Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä, mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.

Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä, joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella, oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.

Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä ja maustivat hänen elämäänsä.

Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja pitäisikö hänen nyt -- kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen vallassaan -- kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille -- sille miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!

Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.

Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen -- joka Whartonista piti, joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut -- ilmoitti hänelle kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti, ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi päiväksi.

Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.

"Oh! todellako!" virkkoi hän.

* * * * *

Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.

Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä 27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista tunteista.

Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun, ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.

"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa", huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? -- 'Ce qu'on porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! -- presque pas de corsage, et pas du tout de manches!' -- Ei, sellaiset laitokset eivät teille sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön valvoisin tätä tuumien."

Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.

Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan -- rouva Lanen teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli ujostelematta -- ujo hän ei ollut koskaan ollut, -- mutta hänen ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty, joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.

"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.

"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään kieltäkö -- te säikähytitte minua -- niinpä teitte! Ja sitten alatte paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt vastaan -- ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"

Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta, tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen Betyn valtoihin.

Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi, etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös -- kätkeytyikö siihen kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä -- mutta hänen puheensa ei ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta, hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan, mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia paljon suljetumpi.

"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."

Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:

"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."

Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:

"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"

"Rakas lapsi! -- sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen äitinsä -- se ikävä ihminen -- on minulle jutellut! Ja herra Leven on tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti -- ei Ermyntrudella eikä minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."

Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella ei voinut hänen käytöstään toisin selittää -- sitten häntä äkkiä alkoi koko ympäristö iljettää -- niin hyvin Betyn rakkausjutut -- kuin hänen oma kiihkeä uteliaisuutensa -- ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän ei tietänyt mitään nimeä antaa.

Betyn ääni sai hänet havahtumaan.

"Herra Raeburn! te kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa -- minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan -- ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin! Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään -- "että se on kenties ikiajoiksi sinne jäänyt! -- Mutta tuossa -- katsokaa! -- Voi sentään! -- nyt hän taas pääsi häviämään -- nyt en tietysti saa koskaan tietää kuka se oli."

"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."

Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.

"Kenties hiukan parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä, lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."

"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?" -- kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni -- yhtyä keskusteluun -- osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.

Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen, kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.

"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he ovat Keswickissä."

Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui -- olihan tässä edes yksi yhtymäkohta heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön ja yksinkertaisen vastauksen.

Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa. Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut -- sillä hän oli kääntynyt pois -- ja jonka yksin Betyn tarkka silmä äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia virvoitushuoneeseen.

Marcellan katse seurasi heitä.

Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä, hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi -- mies mustassa hovipukineessaan jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti, mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein uskomattomilta.

Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut helmet -- niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä! -- ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta -- se hetki tanssiaisyönä, kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa -- hänen katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä -- oliko tuo kaikki -- nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä? Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo -- tuskin kymmenen metrin matkan päässä hänestä -- mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin ventovieraan.

Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran istua yksikseen.

Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan? Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus, eikä tenhonnut hänen katseensa -- mutta nyt -- kun Marcella ei saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä -- nyt kun hän ei Aldousille ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? -- nyt, kun oli auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? -- --

Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! -- Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään, hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.

Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä viekoitellakseen hänet luokseen.

"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin, niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."

XIII LUKU.

Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.

"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen tänä iltana."

Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.

"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä tykytti vähän levottomasti.

"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti kääntyessään hänen puoleensa.

"Häntä tietenkin!" huudahti Betty välähdys kauneissa silmissään; "mitä hänen kasvoissaan oikeastaan on? Kun vaan olen hänen läheisyydessään, joudun aivan haltioihini. Tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että hänen on täytynyt elää kaksi sen vertaa mitä me muut poloiset, kun hän on päässyt elämänsä loppuun. Ettehän pane pahaksi vaikka juttelen hänestä, herra Aldous?"

Kotvaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten virkkoi Aldous väkinäisellä äänellä Bettyyn katsomatta: "En pane pahaksi, mutta en aio uskotella teille, että mielelläni käyn juttelemaan hänestä."

"Sehän olisi häpeällistä, jos te rupeaisitte minulle jotain uskottelemaan", huudahti Betty kiivaasti, "kaiken sen jälkeen mitä minä olen teille itsestäni kertonut! Minä tunnustin teille kaikki hassutukseni ja paljastin teille hairahtuvaisen sydämeni kaikki kopukat -- taikka melkein kaikki" -- oikaisi hän itseään äkisti punastuen -- "ja te olette ollut minulle kiltti kuin mikäkin iso veli. Mutta te olette niin hirveän ylpeäluontoinen, herra Aldous! Te sulkeudutte vaan itseenne. Se ei ole ensinkään kaunista."

Aldous nauroi.

"Mutta Betty neiti, ettekö ole vielä päässyt selville siitä, että minä olen hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Itsestäni en kernaasti puhu enkä" -- hän epäröi -- "enkä siitäkään, mikä lähinnä sydäntäni koskee -- ensinnäkin, koska se ei ole minulle helppoa -- ja sitten näettekös, en voi tehdä sitä koskettelematta toisten asioita".

"Voi, taivas!" huudahti Betty, "mitähän te sitten oikein olette minusta ajatellut! Tästä puoleen en kerro teille enää niin mitään, siitä saatte olla varma!" -- ja hehkuvan punaisena kasvoiltaan nakutteli hän permantoa pienellä jalallaan.

Aldous kiirehti häntä lepyttämään minkä kykeni. Betty oli ollut hänelle hupainen ja virkistävä seuralainen sekä Maxwell Courtissa, missä he olivat yhdessä viettäneet pääsiäistä, että Italian matkalla. Tytön peittelemätön avomielisyys oli ensin saattanut hänet aivan ymmälle, mutta eipä aikaakaan kun se jo alkoi häntä miellyttää ja huvittaa. Naisen, joka tahtoo ruveta Raeburnin tapaisen umpimielisen ja herkkäluonteisen miehen ystäväksi on uskallettava itse käydä ohjaamaan suhdetta tuttavallisuuden asteelle. Sen Betty olikin arvelematta tehnyt heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen, joskin hän oli täysin perillä niistä hankkeista, mitä hänen äitinsä mielessään punoi. He olivat kaukaista sukua keskenään ja ikäerokin oli melko suuri. Betylle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että äiti saattaa olla kultainen vanha hanhi ja että Aldousista ja hänestä pitää tulla aimo ystävykset -- ja sitä he tavallaan kyllä olivatkin.

Aldousin yhä lepytellessä häntä astui lady Winterbourne tarjoiluhuoneeseen Marcellan seurassa. Vanha rouva iski pikaisen eikä varsin tyytyväisen katseen nurkassa istuvaan pariskuntaan. Marcella jutteli vilkkaasti nuoren sanomalehtimiehen kanssa, jonka Raeburn tunsi, eikä katsonut heihin päin.

"Vielä yksi asia!" kuiskasi Betty innokkaasti puhuen Aldousin korvan juureen. "Sehän oli kaikki pelkkää erehdystä, eikö ollutkin? Nyt kun hänet tunnen, olen aivan selvillä siitä. Ettehän -- ettehän ole hänelle vihoissanne -- ette täydellä todella?"

Aldous kuunteli hänen puhettansa vastahakoisesti. Hän oli suunnannut katseensa Betystä huoneen perälle ja Betty näki äkkiä muutoksen hänen kasvoissaan -- huulet tiukkenivat lujasti yhteen ja silmiin tuli kova, vihamielinen katse.

"Pian kai neiti Boyce lakkaa olemasta arvoituksena meille kaikille!" virkkoi hän nopeasti ikäänkuin sanat olisivat suhahtaneet suusta hänen tahtomattaan. "Emmekö lähde liikkeelle tästä tukahuttavasta nurkasta?"

Betty seurasi hänen katsettansa ja näki erään nuoren miehen tervehtivän Marcellaa niin kiihkeästi ja tuttavallisesti, että sanomalehtimies oli paikalla vetäytynyt syrjään. Tällä nuorella miehellä oli vaalea, kutrinen tukka ja valkea, sirosti kaareva otsa.

"Kuka se on, joka nyt puhuu neiti Boycen kanssa?" kysyi Betty Aldousilta; "olen nähnyt hänet ennenkin, vaikk'en voi muistaa hänen nimeänsä?"

"Se on herra Wharton, yksi vaalipiirimme edustajia", sanoi Aldous nousten seisomaan.

Betty hätkähti hiukan ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin. Sitten hän puhkesi loukkaantuneena sanomaan:

"Kylläpä nyt oikein nolasitte minut!"

Tapansa mukaan Raeburn ei tähän keksinyt sattuvaa tai älykästä vastausta.

"Se ei ollut aikomukseni", vastasi hän koruttomasti, mutta kun Betty syrjästä vilkaisi häneen, pani Aldousin kasvoilla elehtivä ilme hänen sydämensä kouristumaan. Itku oli häneltä päästä.

"Lähdetään Ermyntrudea etsimään!" sanoi hän

* * * * *

Wharton oli parahiksi ryhtynyt puheisiin Marcellan kanssa, kun muuan buffettiin pyrkivä herrasmies kosketti häntä käsivarteen. Wharton käännähti harmistuneena ja ihmetellen. Hän näki edessään nuorehkon, sievämuotoisen miehen, ja tunsi hänet yhdeksi Lontoon merkitsevimmäksi asianajajaksi, joka oli varsinkin rikkaiden ja mahtavien suosiossa.

"Saanko puhua parisen sanaa kanssanne?" kysyi herra Pearson hiljaan ja ystävällisesti. "Minulla on teille tärkeätä asiaa ja olin melkein vakuutettu siitä, että tapaisin teidät tänään täällä. Anteeksi, että häiritsin."

Hän heitti ihailevan katseen Marcellaan, joka oli kääntynyt hänestä pois.

Wharton epäröi levottomana silmänräpäyksen. Mutta sitten hän äkkäsi, että herra Pearsonin käytös olikin peräti hyvänsuopa.

"Odottakaa hetkinen", sanoi hän, "eiköhän tuossa toisessa huoneessa löytyne jokin soppi, missä voimme häiritsemättä jutella".

Hän viittasi päällään kohti pientä naishuonetta, joka oli virvoitushuoneen takana.

Herra Pearson nyökähytti päätään ja astui eteenpäin.

Wharton palasi Marcellan luo, joka oli saanut Frank Levenin toverikseen. Lady Winterbourne ja hänen tyttärensä olivat kiireesti laittautuneet huoneen perälle Länsi-Brookshiren edustajan lähestyessä heidän ryhmäänsä.

"Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran", sanoi hän; sitten hän lisäsi alentaen ääntänsä, "mutta minä olen ikävöinyt päiväkausia tätä iltaa -- tätä tilaisuutta -- tapaanko teidät täällä viiden minuutin kuluttua?"

Marcella, jonka poskia kuumensi helakka puna, vastasi sen riippuvan ajasta ja lady Winterbournesta. Wharton pyörähytti kädellään pienen, epätoivoa ilmaisevan eleen ja kiirehti matkoihinsa. Frank katseli ivallisena hänen jälkeensä.

"Niin hän touhuaa kuin olisi jo itse pääministeri. Milloin hänet vain tapaa, on hänellä aina jotain kiireellistä tekeillä. Miksikä se mies käyttäytyy tavalla kuin olisi koko maailma hänen hartioillaan? Todellisesti suuri mies esiintyy aina ikäänkuin hänellä ei olisi mitään tekemistä."

"Tunnetteko tekin ahkeria ihmisiä?" kyseli Marcella viattoman näköisenä.

"Oh, neiti Boyce, ei kannata tehdä pilaa minusta!" huudahti Frank työntäen kätensä taskuihinsa. "Minä aion ensi talvena tehdä työtä kuin mikäkin juhta, uskokaa tai olkaa uskomatta. Mutta sanokaa, eikö hän ole kerrassaan hurmaava tänä iltana -- Betty?"

Ja väännellen viiksiänsä voimattomassa mustasukkaisuudessaan, hän mulkoili huoneen perälle Aldousiin ja Bettyyn, jotka seisoivat rinnan ja olivat vasta liittyneet Winterbournien ryhmään.

"Mitä te oikein tahtoisitte minun vastaavan?" virkahti Marcella kylmästi naurahtaen. "Jos minä alan häntä ylistää, niin siitä mustasukkaisuutenne vain yltyy. Olkaa hyvä ja pankaa pois kuppini."

Siinä samassa hän näki Whartonin palaavan -- tyytyväisesti myhäilevä ja kellonperiään hypistelevä herra Pearson kintereillään. Whartonin kiihtynyt ulkomuoto vangitsi paikalla Marcellan katseen, eikä häneltä jäänyt huomaamatta se pikainen syrjäkatse, jonka Wharton lennätti Winterbournein puoleen, tullessaan hänen luokseen.

"Tässä vieressä on pieni, viehättävä soppi -- ja siellä tuntuu niin viileältä tästä kuumuudesta päästyä", sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Saanko viedä teidät sinne?"

Hänen säteilevistä silmistään tulviva tarmo kiehtoi Marcellan. Hän seurasi Whartonia. Hänen hameensa oli vähällä sipaista Aldous Raeburnia heidän astuessaan sivu.

Wharton kuletti hänet pieneen sivuhuoneeseen. Se oli aivan tyhjä ja he kävivät istumaan avoimen akkunan ääreen kukkapöydän taa, jossa olivat melkein kätkössä uteliailta silmiltä.

Marcella oivalsi samassa, että ratkaiseva hetki oli tullut ja hän kävi melkein yhtä kalpeaksi kuin hänen valkea pukunsa. Oh! mitä tehdä! Vaistomaisesti hänen sydämensä huusi apua korkeammalta voimalta tukea saadakseen, mutta siinä samassa hän taas jättäytyi tuon oikullisen onnenjanonsa opastettavaksi.

Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan. Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä. "Vaikka" -- tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä pusersi tytön kättä -- "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi. Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.

Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa huoneessa -- niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! -- palasivat vanhat tunteet -- ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla. Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut. Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä, mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa -- ne olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä, jotka johtuivat osittain Sotahuudosta, osittain hänen maatilallaan toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista. Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset, etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä kanssaan. -- Mutta tänään -- hän oli nähnyt Marcellan ja hänen päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.

No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. Hänestä saattaa mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria -- häneltä hän saattoi odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä naisilta.

Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain hänen silmänsä -- kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan ennen -- katselivat anoen Marcellaan -- hänen kätensä etsivät nuoren tytön käsiä.

Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen tuskan saattoi vaimentaa vain tämä -- että menneisyyden muistot saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin tykähdyksiin.

Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! -- mitä epäluottamusta hän tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat, jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän aikaa sitten oli lausunut Aldousille -- nyt vain paljon katkeramman vakaumuksen ilmaisuna.

"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua -- ette sisäistä minuani. Ja minä tunnen -- --"

"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on aivan selvä. Minä en voi epäillä, mutta te -- -- Emmehän itse asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet! Mutta kyselkää itseltänne -- eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen? Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"

Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi: liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi kumma pettymys -- intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut suurempi nautinto rakkauden runsaudesta -- ja hänen tunteilleen olisi tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.

Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä -- ja yhdessä suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä -- tuossa läheisessä huoneessa?

"Vastauksenne?" sanoi hän Marcellalle likistäen hänen kättänsä.

Marcella havahtui liikkumattomuudestaan.

"Minä en voi", sanoi hän ja liikahti aikoen nousta, mutta Wharton painoi hänet lujalla kädellä uudelleen istumaan. "Minä en voi vastata teille tänä iltana, herra Wharton. Tässä on niin paljon ajattelemista -- niin paljon! Minä en ole vielä lainkaan selvillä. Teidän on suotava minulle aikaa."

"Huomiseksi?" virkahti Wharton levollisesti.

"Ei!" vastasi Marcella rajusti, "ei huomenna; minä palaan takaisin työhöni ja minun täytyy saada rauhaa ja aikaa. Kahden viikon kuluttua -- ei ennen. Minä kirjoitan."

"Se on mahdotonta!" sanoi Wharton otsaansa rypistellen.

Ja yhä pidellen Marcellaa veti hän hänet luokseen. Katse liukui tytön kasvoille, pitsin takaa häämöittävän ihon lämpimälle valkeudelle, soreille käsivarsille. Marcella kavahti taapäin tämän katseen edessä, äkillinen inho ja pelko valtasi hänet. Mutta ennenkuin hän pääsi vapautumaan, painoi Wharton nopeasti huulensa hänen puoleiseensa Marcellan käsivarteen.

"Siihen teillä ei ollut lupaa!" huudahti tyttö kiivastuen, vaikka sai vaivoin puhutuksi.

Wharton kohtasi hänen leimahtavan silmäyksensä nöyrän hellästi.

"Marcella!"

Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti -- mutta oli kuin kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.

"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä -- ennenkuin voin -- --" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea etsimään."

XIV LUKU.

Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui rauhattomaan uneen.

Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen, joka nyt oli peruuttamaton.

Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja terävästi punniten.

Herra Pearson? No niin! -- Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen; sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva oikeutta.

Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin yhteiskunnallisessa elämässä.

Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.

Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella istui kukkien välissä -- näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.

"Minua on pyydetty -- hm -- hm", hitto vieköön tuon miehen itserakkaat eleet -- "keskustelemaan kanssanne asiasta, joka koskee Damesleyn lakkoa. Suostuttehan siihen?"

Eikä kulunut kymmentäkään minuuttia, ennenkuin asianajaja oli saanut sanotuksi tärkeän sanottavansa, ja julkean lahjomisyrityksensä hän ymmärsi höystää koko joukolla painavia ja arkaluontoisia puolustussyitä, jotka oikeuttaisivat Whartonin vastaanottamaan lahjomisen.

Työnantajat olivat kuin olivatkin hankkineet itselleen lähettilään. He oivalsivat täydelleen, että Sotahuuto ja sen omistaja olivat vaarallinen mahti. Epäilivät he kumminkin, että lehti voisi iankaiken ylläpitää lakkorahastoa; lainautumisen oireita oli kenties jo näkyvissäkin. Mutta melko kauan se jo oli pysynyt pystyssä ja niin kauan kuin työntekijät luottivat siihen, he arvatenkin ovat itsepintaisesti lakossa, huolimatta laajalle levinneestä kurjuudesta ja hädästä.

Asiain näin ollen mahtavammat työnantajat olivat arvelleet viisaimmaksi lähennellä peloittavaa vastustajaansa ja esittää hänelle sellaisia asianhaaroja, jotka mahdollisesti saattaisivat vaikuttaa hänen menettelytapaansa. Herra Pearsonin he olivat valtuuttaneet selvittämään hänelle sitä ehdotusta, joka oli laadittu metalliteollisuuden uudelleen järjestämiseksi kuin myöskin niitä etuja, joita on koituva työmiehelle vastaisuudessa, jos mainittu ehdotus saadaan hyväksytyksi.

Muutamin sanoin herra Pearson luetteli hänelle suunnitelman eri kohdat. Wharton seisoi vastapäätä häntä, kädet taskussa hiukan kalvakkana, otsa rypyssä, ja silmäili hievahtamatta puhujaan.

Sitten herra Pearson vaikeni ja rykäisi.

No niin! -- tämä oli siis suunnitelma. Hän otaksui, ettei Sotahuudon omistaja tämän selityksen jälkeen enää epäröine muuttaa kantaansa. Hänelle, Pearsonille oli annettu toimeksi selostella hänelle kaikki yksityisseikat, joihin hän vain halusi tutustua. Työnantajat olivat niin kauttaaltaan vakuutetut tämän hankkeensa järjellisyydestä, että jopa itse Sotahuudon omistajaakin ehdottivat rupeamaan syndikaatin osakkaaksi ja tarjosivat herra Whartonille kymmenen perustamisosaketta uudessa yrityksessä siinä tapauksessa, että hän suostuu myötävaikuttamaan sen hyväksi.

Tässä yksinään istuessaan ja tätä kaikkea mieleensä muistutellessaan Wharton vieläkin tunsi kaikissa jäsenissään tuon nytkähtävän vavahduksen, tuon pikaisen verenryntäyksen kasvoihin, kuin olisi häntä isketty ruoskalla.

Sillä parissa sekunnissa hän oli tajunnut asianlaidan. Eilen viimeksi oli eräs hänen City-tuttavistaan virkkanut hänelle: "Kun vain te ja kirottu sanomalehtenne saataisiin väistymään, niin tämä yritys pääsisi luistamaan ja osakkeet nousisivat vuorokauden kuluessa kahteen tuhanteen puntaan."

Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään. Sitten Wharton iski asianajajaan kumman, tutkistelevan katseen ja tunsi valtimonsa lujasti jyskivän.

"Kyllä älyän miltä kannalta moinen tarjoumus on otettava, herra Pearson!"

"Herra Wharton!" puuttui siihen herra Pearson rivakasti, "sallikaa minun neuvoa teitä ennen kaikkea punnitsemaan asiata hyvässä rauhassa -- ainakin punnitsemaan. Tässä on kyseessä monen ihmisen edut -- ei vain teidän. Älkää tänä iltana antako minulle vastausta; sitä en mitenkään halua. Minä olen esittänyt teille ehdotukseni. Tuumikaa sitä! Huomenna on sunnuntai. Jos teitä haluttaa kehittää asiata edelleen, niin tulkaa minun puheilleni maanantaiaamuna -- siinä kaikki! Voitte tavata minua mihin aikaan tahansa, ja silloin kykenen teille antamaan paljon seikkaperäisemmän selostuksen yhtiön suunnitelmista. Mutta nyt minun on mentävä, sillä vaimoni tahtoo lähteä kotiin."

Wharton seurasi häntä huoneen poikki puolittain koneellisesti. Raivo ja himo temmelsivät hänen sisässään. Äkkiä hän pysähytti asianajajan.

"Onko George Dennyllä mitään tekemistä tämän ehdotuksen kanssa, herra Pearson?"

Herra Pearson tuumaili silmänräpäyksen.

"George Dennykö? Herra George Denny, Westroppin edustaja? Sen herrasmiehen kanssa ei minulla ole ollut mitään puhetta tästä asiasta."

Wharton rauhoittui.

Kun hän astui virvoitushuoneeseen, niin hänen katseensa osui ensimäiseksi Aldous Raeburniin, joka hiukan kumarassa puheli lady Winterbournen kanssa, ja tuohon pitkään, valkopukuiseen olentoon, joka seisoi oven läheisyydessä häntä odotellen.

Hänen aivonsa selkenivät siinä samassa. Hän oli täydellisesti perillä siitä, että tässä oli tehty lahjomisyritys mitä röyhkeintä ja kyynillisintä laatua, ja että hän oli sen vastaanottanut hyvin säveästi. Tämä solvaus häntä kohtaan paljasti näkösälle, mitä eräässä ovelassa piirissä ajateltiin hänen luonteensa moraalisesta puolesta, ja hänen omissa silmissään se halvensi häntä ikipäiviksi.

Yhtäkaikki oli hän selvillä siitäkin, että asia oli ratkaistu. Hän ottaa vastaan lahjat, heittää seuraukset kohtalon varaan. Raha-asioihin nähden hän on silloin taas riippumaton mies. Parissa minuutissa epäilyt olivat karkoitetut, päätös tehty.

Mielenliikutus ja itsehalveksuminen raastelivat häntä ja niiden sysäyksestä hän kiirehti Marcellalle tunnustamaan rakkautensa. Vaistomaisesti hän etsi turvaa intohimolta toivoen vaimennusta kivistykselle, jonka tämä uusi, perin epämieluisa kokemus toi muassaan.

* * * * *

Entä sitten! Mikä estäisi häntä suostumasta työnantajain tarjoumukseen?

Siitä hän oli yhtä lujasti vakuutettu kuin hekin, että koko lakko oli jo jonkun aikaa ollut lamassa. Työntekijät pitävät puoliansa niin kauan kuin yleisö kannattaa heitä raha-avustuksilla, sillä he vahvasti luottivat asiansa oikeuteen ja olivat jo heränneet parempia elinehtoja kaipaamaan. Toiselta puolen älysi hän täydellisesti, että työnantajatkin olivat joutuneet pahaan ahdinkoon lakon vuoksi ja että joukossa oli niitäkin, jotka ennemmin lopettaisivat liikkeensä tai siirtäisivät sen mannermaalle kuin antaisivat myöten. Pearsonin mainitsemien tosiseikkain joukossa oli ollut paljon uutta ja hämmästyttävää.

Silti hän myönsi peittelemättä itselleen, ettei tämä kaikki olisi merkinnyt hänelle niin vähääkään, ellei tuota luvattua 20,000 puntaa olisi ollut olemassa. Tähän iltaan saakka hän oli pitänyt lakon kannattamista ja työnantajain kiusaamista itselleen edullisena. Nyt oli lehti: kääntynyt, ja kummalla mielihyvällä hän keksi, että hänen älynsä suunnitteli jo ripein liikkein Sotahuudon keikahdusta vastakkaiseen suuntaan ja niitä puolustussyitä, joita siinä vaaditaan.

Osakkeet olivat tietenkin heti paikalla käteiseksi rahaksi muutettavat. Hankitaan jokin bulvaani häneltä ostamaan, minkä hän todenteolla vain nimellisesti omistaa. Ne miehet, jotka olivat rohjenneet hänet kiusaukseen houkutella, eivät arvatenkaan kuvitelleet hänen haluavan saattaa vaaraan valtiollista asemaansa ja tulevaisuudentoiveitansa pelkästä epävakaisen voiton toivosta.

Oliko hänellä sitten takeita siitä, että asia pysyy salassa?

Heille tietysti ei paljastus likimainkaan merkitse samaa kuin hänelle. Ja Denny, työnantajista mahtavin, oli hänen personallinen vihamiehensä. Asiain vielä tällä kannalla ollen oli hyvin luultavaa, ettei hän päästänyt nimeänsä näkymään tässä hommassa. Sitä ei kumminkaan saattanut kukaan järki-ihminen otaksua, ettei hänen kuuluvilleen olisi sattunut mitään tästä kaupanhieronnasta. Kun hän nyt kylmäverisesti harkitsi tätä, niin hänen pikainen kysymyksensä herra Pearsonilta tuntui hänestä mielettömältä.

Hän astuskeli edestaas tätä kohtaa pohtien. Siinä oli koko jutun karvain pilleri.

Nuoruuden uhkarohkeudella ja huolettomuudella hän lopullisesti päätti uskaltaa heiton. Vaara ei kaiketikaan liene kovin suuri. Liikemiesten ei ole tapana ääneen toitotella omia saastaisia toimiaan ja sitäpaitsi pitänee uusi syndikaatti kyllä varansa, ettei julkinen mielipide rupea sille vastaiseksi.

Jonkinverran vaaraa tässä tietysti sentään oli kyseessä. No niin! Vaarojen ympäröimä hän oli tässä joka tapauksessa. Hän valitsi pienimmän. Ei kumminkaan ilman kamppailua -- ilman viiltäviä tunnonvaivoja. Aikoinaan hän oli tehnyt itsensä syypääksi moneen kunnottomaan ja epäilyttävään tekoon, mutta ei kumminkaan ikinä mihinkään näin siivottomaan. Hänen mieltänsä kirveli aika tavalla ajatus, minkälaiseksi hänen suhteensa eräisiin henkilöihin -- varsinkin Dennyyn -- oli muodostuva. Mutta toimen miehen on häikäilemättä työnnettävä luotansa arvelut ja pelko. Kyseessä oli hänen uransa menestys.

Craven? Kas siinä uhkasi pysty tulla eteen. Aamulla oli hänen kohta sähkösanomalla ilmoitettava hänelle haluavansa puhutella häntä maanantaiaamuna. Marcellan takia täytyy koettaa hyvällä selviytyä siitä miehestä -- tavalla tai toisella.

Entä Marcella! Hänen tietoonsa ei tämä saa koskaan tulla, ei hiiskaustakaan siitä! Hän oli kaiken aikaa paheksunut Sotahuudon kiivasta hyökkäystapaa lakkotaistelussa. Niinpä hän arveli verrattain helposti voivansa puhdistautua hänelle siitä, mitä hän ja yleisö ennen pitkää tulisi näkemään.

Sitten hänen aatoksensa aivan huomaamatta siirtyivät rahoihin. Hän riuhtasi itselleen paperiliuskan ja täytti sen laskelmilla. Tuhat tulimmaista! tämähän vetelee oivallisesti! Työntäessään paperin syrjään ja astuessaan akkunan luo raitista ilmaa hengittämään, hän jo tunsi olevansa aiotun syndikaatin harras jäsen -- oikeudenmukaisen ja viisaasti suunnitellun yrityksen julkinen suosija.

Pienellä, tarmoa ja sisäistä tyytymystä ilmaisevalla nytkähdyksellä singahutti hän paperossinsa pois ja aamuauringon ensi säteiden hiipiessä hänen tomuiseen kammioonsa istui hän kirjoittamassa Marcellalle hehkuvaa kirjettä.

Työlästäkö? Oli tietenkin. Marcellan valtaaminen ja kiehtominen on vievä häneltä aikaa -- paljon kallista aikaa -- niin hyvin nyt kuin vastaisuudessa. Etelän kuuma veri ja perinnäiset englantilaiset siveellisyyskäsitteet -- siinä harvinainen yhdistys. Mutta Wharton hymähti sille suopeasti. Häntä hurmasi lähestyvän kamppailun monet vaikeudet.

Ja valtaansa hänen on se tyttö saatava! Marcellan vastustelemisesta tämä päätös tuntui vain tulistuvan ja terästyvän.

Pitkää mietintäaikaa ei Marcellalle ollut enää sallittava. Nyt hänen, Whartonin, tulot ovat taas turvatut ja elämä kääntyy suopeaksi hänelle. Ajatuksissaan hän jo ylvästeli Marcellan kauneudella.

Hänen ajatuksensa viivähtivät ohimennen lady Selinassakin synnyttäen osittain hilpeyttä, osittain sääliä -- sellaista, jota nuori mies saattaa tuntea kolmenkymmenenviiden korvissa olevaa neitoa kohtaan, joka on ollut huomaavainen hänelle. Sekaantuipa siihen jonkin verran ylvästelevää itsetuntoakin, joka tällä hetkellä oli erittäin tervetullut. Sillä hän olisi tietenkin voinut naida lady Selinan, jos olisi tahtonut. Mutta miksikä hänen vaalinsa ei osunut johonkin toiseen varattomaan poikaan, joka armahtaisi hänen yksinäisyyttänsä. Olihan niitä vaikka kuinka monta ja rahaa hänellä kyllä lienee viljalti. Ukko Alresford kallistui jo loppuansa kohti ja vähäiseksi oli silloin käyvä lady Selinan vaikutusvalta ja mahti, kun ei niitä enää olleet tukemassa Alresford House, ei Busbrigde, eikä muutkaan entiset komeudet.

* * * * *

Aikaisin sunnuntaiaamuna Wharton sähkösanomalla kutsui Cravenin luokseen "neuvottelemaan". Loput päivää kului hupaisesti laivaretkellä rouva Lanen ja useiden muiden naisten seurassa, joiden joukossa oli nuori, kaunis herttuatar, joka lisäksi oli kirjallinen ja sosialisti. Illalla Sotahuudon omistaja meni toimistoon ja kyhäsi Damesleyn lakosta johtavan, jossa harjaantunut silmä saattoi äkätä yhden -- vain yhden -- lauseen, joka jo ennusti uuden politiikan valkenemista.

Paljon levotonta huolta tuotti hänelle tietenkin eri tapausten suhtautuminen toisiinsa. Hän tiesi kyllä, että kauppasopimus Damesleyn työnantajain kanssa ei sietänyt viivytystä. He menettivät joka päivä suunnattomia summia eivätkä arvatenkaan olisi taipuvaisia siirtämään sopimuksen päätöstä parisen viikkoa eteenpäin edistääkseen Whartonin aikeita.

Hänen vaikutusvaltansa oli ostettava nyt -- ratkaisevalla hetkellä -- tahi ei ollenkaan.

Mutta hän oli pahassa pinteessä. Kahden viikon kuluttua oli hänellä puoluekokous niskoillaan. Puoluetovereista oli usea ankarasti, paheksuva hänen muuttunutta kantaansa Damesleyn lakkoon nähden. Tässä kysyttiin ovelaa toimimista -- ovelaa asiain punnitsemista.

Yhdentoista seutuvilla maanantaiaamuna hän ilmoittautui herra Pearsonin toimistossa. Pikainen hymyily väreili kuuluisan asianajajan suupielissä, kun vieraan nimi mainittiin, hymyily, jonka vaaleat viikset salasivat ja joka paikalla taas häipyi. Sitten alkoi kaupanhieronta, jossa molemmat asianosaiset esiintyivät mitä säädyllisimmin. Wharton huomasi, että häntä itse asiassa pidettiin hyvin lujalla. Sotahuudolle suotiin peräytymisen toimeenpanoon ja lakkorahaston lakkauttamiseen vain viikko aikaa.

Herra Pearson salli itselleen ensimäisen -- näkyvän hymyn, kun Wharton hiukan myöhemmin anoi saada jonkinlaista varmuutta sopimuksen salassa pitämisestä.

"Mutta, hyvä herra Wharton, onko sitten tapana tällaisia asioita huutaa julkisuuteen? Muuta varmuutta en voi teille antaa kuin minkä itse asianhaarat suovat. Kirjallista sitoumusta en tottakaan teidän sijassanne hetkeäkään ajattelisi. Pitkällisen kokemuksen kautta olen tullut vakuutetuksi siitä, että mitä vähemmän kirjoitetaan arkaluontoisista asioista, sitä parempi."

Kun asiat jo olivat sovitut, Wharton tähysteli asianajajaa ja kysäisi äkkiarvaamatta:

"Mistä tiesitte minun olevan rahapulassa?"

Herra Pearson kohotti verkalleen kulmakarvojaan.

"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni ei ole teitä jouduttaa -- ei mitenkään -- mutta sallittehan minun huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen -- jota kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä -- kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa. Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.

Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan Sotahuudon toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.

Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän, kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli kädessään päivän Sotahuutoa. "Eihän tämä toki tarkoittane" -- sanoi hän lyhyen tervehdyksen jälkeen -- "että lehden kanta on muuttumassa?"

Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut tukahdutetuksi.

"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" -- sanoi Wharton sulkien oven -- "sitä varten minä teille sähköitinkin".

Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.

Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi, että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden päämäärän puolesta -- inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan yhdistysoikeuden puolesta -- ja kummankin saavuttamiseksi Craven olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen. Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti. Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.

Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän huomautti -- ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi -- että seuraavat kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi sorron välikappale.

Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan. Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:

"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni -- minulle on yhdentekevää jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."

Mutta Craven oli neiti Boycen ystävä ja lisäksi venturisti. Siinä kaksi tosiasiaa, jotka pakoittivat Whartonin esittämään hänelle syynsä.

Ja hän esitti ne tavanmukaisella taituruudellaan. Erikoista painoa pani hän "yksityistä tietä hänelle saapuneisiin tietoihin", joista kävi selville, että koko teollisuus joutuu lakkautettavaksi, jos vastustusta vielä jatketaan, ja että mahtavimmat työnantajat olivat jo antautumaisillaan välipuheisiin italialaisten tehtaiden kanssa.

"Minä tiedän", sanoi hän kaiken lopuksi, "että lakko olisi lopussa, ellei Sotahuuto vielä sitä kannattaisi. No niin! Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tämä edesvastuu on liian raskas. Meistä on lakkolaisille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä asian ydin. Me olemme eri mieltä -- sille en mahda mitään. Minä yksin olen vastuunalainen."

Craven kavahti seisoalleen nopealla, hermostuneella liikenteellä. Profeetta hänessä heräsi puhumaan.

"Tietäkää", huudahti hän nojaten luisevan kätensä pöytää vasten, "että työväestö on katalassa asemassa tällä teollisuus-alalla! -- ja että sovintolautakunnan päätös ja teidän menettelynne työntävät heidät takaisin olosuhteisiin, jotka ovat Englannille häpeäksi ja kiroukseksi!"

Wharton ei virkkanut mitään. Hänkin oli noussut istualtaan ja järjesteli papereita laatikoihin. Vihan purkaus puistatti Cravenia ja silmäillessään seuralaistansa, välähti hänen mielessään tuokion ajan epäilys asiain todellisesta laidasta. Hän työnsi sen syrjään voidakseen kylmäverisesti käsitellä omaa asemaansa.

"Sen te tietenkin käsitätte", sanoi hän tarttuen hattuunsa, "että näin ollen en enää voi pysyä Sotahuudon kirjeenvaihtajana. Teidän on etsittävä toinen mies siihen toimeen."

"Valitan suuresti päätöstänne", vastasi Wharton säveästi, "mutta tietysti minä ymmärrän sen. Toivoakseni ette kumminkaan tykkänään luovu meistä. Minulla on vaikka kuinka paljon töitä, jotka soveltuvat teille. Tässä esimerkiksi" -- hän viittasi pöydälle läjättyihin työväenkomitean sinikirjoihin -- "on aika paljon poimittavaa yleisön luettavaksi. Tätä työtä voitte suorittaa kaupungissakin joutoaikananne."

Cravenin sisässä riehui ottelu. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli survaista tarjoumus vasten Whartonin kasvoja. Sitten hän ajatteli nuorta vaimoansa, pientä, säästäväisyydellä ja monilla kieltäymyksillä perustettua kotiansa, vaimon väistämätöntä kohtaloa, lapsen tuloa.

"Kiitos vaan", sai hän käheällä äänellä sanotuksi; "tuumin asiaa ja kirjoitan teille".

Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.

Sotahuudon omistaja veti pitkän henkäyksen.

"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle. Parasta on että minun selostukseni joutuu ensiksi."

Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja painuksissa.

Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta, tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja menestykseensä.

Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet. -- Mikä liikuttava kirje! -- vaikka oli siinä toisin paikoin, niin päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.

"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana. Eiköhän se liene -- minä luulen, että se olisi -- parasta meille kummallekin. Mutta jollette tahdo -- jos vaaditte minulta vastausta, silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni -- tai jonkun toisen elämää -- sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani en koskaan pääse irti."

"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne, elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata hyväksyä. Mutta -- sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan -- siinähän juuri pulma onkin. Miksi teidän elämänne on niin täynnänsä ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä, kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata -- tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.

"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet tuntemaan elämän alastonta todellisuutta -- usein tietysti surujakin. Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä kuulla -- sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."

"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua! Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten vanha, hyvä ars amandi jo kadonnut maailmasta!"

Seuraavat päivät muodostuivat Whartonille taistelun tuoksinaksi, jossa kysyttiin oveluutta ja tarmon kestävyyttä. Sotahuudon peräytyminen tapahtui taitavan suunnitelman mukaan; Englannin työväenpiireissä ei puhuttu muusta kuin tästä hämmästyttävästä uutisesta. Lakon johtajat tulivat Lontooseen, Whartonin täytyi ottaa heidät vastaan. Alihuoneessa kävivät puoluetoverit hänen kimppuunsa sekä yksityisesti että julkisesti. Bennett tuntui olevan levoton ja pahoillaan. Sanomalehdissäkin pohdittiin vilkkaasti tapausta. Vanhoillislehdet laskettelivat tapansa mukaan kansallistaloudellisia viisauksiaan, ja vapaamieliset lehdet, jotka kaiken aikaa olivat perin laimeasti kannattaneet lakkoa ja joilla ei itsellään sen enemmän kuin muillakaan ollut mitään hyötyä tästä kannatuksesta, olivat hyvillään asiain käänteestä ja asettuivat pontevasti sovintolautakunnan päätöksen puolelle.

Kaiken aikaa Wharton luovaeli vaikeuksien välissä tavattoman taidokkaasti. Sotahuudon palstat huokuivat osanottoa työntekijöitä kohtaan, ja Wharton perusteli kantaansa pitkissä selostuksissa, joissa puhuttiin "järkähtämättömistä tosiasioista" -- ulkomaiden kilpailusta, työnantajain aikeista, ja muista herra Pearsonin hänelle auliisti hankkimista tiedonannoista. Korkeata peliä hän pelasi Bennettin ja muiden alihuoneessa olevien puoluetovereittensa kanssa; hän myönsi erikoisen ratkaisevalla hetkellä uskaltaneensa suositun asemansa niin hyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolella ja teki heille ymmärrettäväksi, joskaan ei sitä julki lausunut, että vielä nykyaikanakin on olemassa miehiä, jotka pystyvät itsenäisesti toimimaan, vaikkakin omaksi vahingokseen. Sen ohessa hän sekä sanomalehdessään että omassa julkisessa elämässään työnsi etualalle paljon muita asioita. Maaseudulla piti hän näiden päivien kuluessa ainakin kaksi huomattavaa puhetta ylähuoneessa viipyvästä lakiehdotuksesta; alihuoneessa otti hän puheeksi valtion virkamiehille maksettavat palkat ja iski tuimasti erään vanhoilliskomitean antamaan lausunnon kimppuun, joka oli suuresti katkeroittanut mieliä Etelä-Lontoon työväenpiireissä.

Kymmenen päivän kuluttua lakko oli lopussa; muristen ja kiukustuneina olivat työmiehet alistuneet ja syndikaatin suunnitelmat esitettiin jo kaikissa lehdissä. Katsoessaan ympärilleen Wharton omaksi ihmeekseen äkkäsi valtiollisen asemansa pikemmin vahvistuneen kuin heikenneen tässä tuokiossa. Hän kävi nyt miehestä, joka kansansuosion menettämisenkin uhalla rohkenee itsenäisesti astua omia latujansa. Hänen vastustajansa kohtelivat häntä suuremmalla kunnioituksella, ja jos kohta muutamat puoluetoverit olivat tällä haavaa katkeralla mielellä, ei Wharton sittenkään sanottavasti pelännyt kärsivänsä tappiota elokuun 10 p:nä pidettävässä puoluekokouksessa. Hän oli osoittanut olevansa riippumaton ja hän kulki pystyssä päin. Jos milloin puheeksi tuli hänen toiveensa johtajantoimeen nähden, puhui hän siitä tyynellä, huolettomalla äänellä, joka soveltui hänelle aika hyvin.

Näyttämön takana seisoi tietysti viisaita ja ovelia ihmisiä, jotka nauraen katselivat tätä peliä. Mutta he pitivät suunsa kiinni, ja Wharton, joka Pearsonin kanssa kauppoja hieroessaan oli huolellisesti karttanut nimien mainitsemista, teki kaiken voitavansa saadakseen heidät unohtumaan. Tuntui hänestä sentään koko ilkeältä kun ryhdikäs Denny alihuoneessa tai kadulla astui hänen sivutsensa. Dennyllä oli merkillinen tapa vilkaista Länsi-Brookshiren edustajaan pienillä raottuneilla silmillään. Näinä päivinä hän teki sitä useammin kuin muulloin ja Whartonilla ei ollut muu neuvona kuin tyytyä siihen lohdutukseen, että kaikesta on hinta maksettava -- hyvä tai paha.

Wilkins oli pysynyt hämmästyttävän vaiteliaana aina siitä päivin kun Sotahuudon kurssi vaihtui. Wharton oli valmistautunut kiukkuiseen hyökkäykseen hänen puoleltaan. Mutta ihme kyllä, Wilkins asteli nyt alihuoneen käytävillä alistuvan ja tuumivan näköisenä; seikka, joka poliittisten tapausten yleisessä tuoksinassa jäi huomaamatta yksinpä hänen puoluetovereiltaankin. Pujahti hänen suustaan kumminkin tuon tuostakin Sotahuudosta ja sen omistajasta jokin pureva huomautus, joka sitten kulki edelleen miehestä mieheen.

Wharton puolestaan tunsi, niin toivovalla kuin levottomalla mielellä ollessaan, itsensä kaiken aikaa pelkäämättömäksi sotijaksi, jonka on pakko pitää kaikki lihaksensa jänteessä torjuakseen päällekarkaavan vihollisen iskuja. Kahden viikon kuluttua oli hän joutuva niiden kolmen rajapyykin luo, jotka hänen oli sivuutettava voittokulussa tai murskattuna: hänen nykyisen parlamentaarisen menestyksensä määräävä kokous, hänen kohtauksensa Marcellan kanssa, -- tuo kirottu "Kansanpankin" vuosikokous kaikkine uhkaavine paljastuksineen.

Mikäli aika eteni, työntäytyi tämä seikka yhä enemmän etualalle hänen ajatuksissaan. Eikä hän voinut keksiä mitään pakokeinoa. Hänen oli ajettava asia loppuun ja onneksi hänellä nyt oli rahaakin.

Yhtiön vuosikokous oli kaksi päivää ennen työväenpuolueen vuosikokousta. Wharton ei ollut läsnä siellä, ja vaikka hän oli valmistautunut kuonoja viestejä kuulemaan, ei hän sittenkään voinut tukahduttaa kirouksiansa lukiessaan klubissaan iltalehden selostuksia tapahtumasta. Hänen nimensä mainittiin yhtenään niiden yhtiön entisten ja nykyisten johtajain joukossa, joita mukiloittiin vilpillisestä menettelystä; kursailematta mainittiin ne rahasummat, jotka hänen arveltiin muutamain muiden kanssa pörssissä voittaneen osakkeiden kauppaamisella, ja osakkaat olivat yleensä esiintyneet raivosta puhkuen. Hän kyhäsi paikalla sanomalehtiin kirjoituksen, julistaen itsensä syyttömäksi pahimpiin jutussa ilmenneihin säännöttömyyksiin ja vaatien tarkkaa tutkimusta asiassa -- kirjoitus, joka tavallisuuden mukaan häntä rauhoitti ja liikutti.

Sitten hän läksi alihuoneeseen mieli rauhattomana ja kuohuksissa. Seurusteluhuoneeseen mennessään hän tapasi Bennettin, joka sivu kulkiessaan vilkaisi häneen levottomasti ja karttelevasti. Mutta Wharton iski kiinni häneen, kuletti hänet mukanaan kirjastoon eikä lakannut hänelle selittelemästä ennenkuin Bennett, joka, vaikka tavattoman ovela ja teräväjärkinen toisissa asioissa, oli raha-asioissa vallan lapsen kannalla, näytti jonkinverran rauhoittuneelta.

Yhdessä he sitten palasivat seurusteluhuoneeseen Wharton pää hyvin pystyssä.

"Torstaina minä puheessani selvittelen koko jutun!" sanoi hän äänekkäästi, kun he erosivat.

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä hänelle ja hymähti.

Näiden miesten välillä oli olemassa ystävyyssuhde, tosin uusi, mutta silti syvä. Wharton oli yhtä hyvillään Bennettin osoittamasta suopeudesta heidän erotessaan kuin Bennett nuoremman toverinsa selityksistä.

Tästä lähtien Bennett pontevasti torjui kaikki Whartoniin suunnatut soimaukset ja koki kaikkialla häntä puolustaa ja puhtaaksi pestä, sillä välin kuin Wharton monien parlamenttitöittensä lomassa virkeänä, säikkymättömänä ja kekseliäänä julisti asianomaisille, että hänellä oli valmiina vastaus kaikkiin syytöksiin -- vastaus, joka hänen asianajajansa arvelun mukaan oli täydelleen puhdistava.

Hetket vierähtivät. Keskiviikko kului Whartonilta suurimmaksi osaksi neuvotteluihin ja lopullisiin suunnitteluihin niin alihuoneessa kuin hänen klubissaan. Kun hän illalla aivan väsyneenä ajoi kotiinsa, oli kaikki hänen mielestään kunnossa ja hän oli miltei varma tulevansa valituksi puolueen puheenjohtajaksi.

Wilkins ja kuusi, seitsemän hänen hengenheimolaistaan tulisivat arvatenkin olemaan leppymättömiä, mutta suuri Nehemiah oli kesän kuluessa, milloin vain Whartonia oli vastustanut, esiintynyt niin kiukkuisesti ja vihamielisesti, että Wharton tavallaan oli siten tullut vahingoittamattomaksi. Ei personallinen kauna ole niinkään vaarallinen ase hänenlaisen miehen käsissä. Wharton olisi ollut tykkänään huoleton ellei Wilkinsin käytöksessä olisi ilmennyt jotain eriskummaista viimeisten kahden päivän kuluessa. Jos Wharton milloin parlamenttirakennuksen käytävissä joutui vastatusten Wilkinsin kanssa, kohtasi häntä tämän silmistä aivan uusi katse -- röyhkeän hyvätuulinen katse, joka pani hänet ymmälle. Mutta hän yritti nähtävästi peittää tappionsa pöyhkeilyyn, eikä Wharton siitä sen enempää harmitellut.

Wharton ei voinut lakata ihmettelemästä verratessaan nykyistä vankistunutta asemaansa horjuviin tulevaisuudenkuvitelmiinsa kaksi viikkoa sitten. Olisipa vaikka itse pimeydenruhtinas tullut hänelle tarjoamaan tällaista sopimusta, niin hänen olisi ollut siihen suostuttava. Onni oli tottakin hänelle myötäinen! Vielä vain pari päivää -- ja sitten hänen onnensa pursi kiitää tasaisesti myötävirtaa.

XV LUKU.

Seuraavalla iltapuolella Marcella palasi kuuden seutuvilla toiselta sairaskiertomatkaltaan. Viikon päivät hän oli ollut kovin uutterassa työssä, mutta nyt tällä haavaa oli rauhallisempi aika, ja hän oli juuri käynyt tervehtimässä paria sairasta osaksi vain siksi, että he asuivat niin lähellä Brown Buildingsiä. Kun ei toimistosta näkynyt tulleen mitään kirjettä tai sähkösanomaa, joka olisi kutsunut hänet uuteen työhön, laski hän luotaan laukkunsa ja viittansa lapsellisen hyvillään tästä ylimääräisestä lepohetkestä.

Kalpealta ja riutuneelta hän näyttikin. Jäljettömästi ei se moraalinen kamppailu ollut kadonnut, joka viimeisten kahden viikon aikana oli hänen sielunvoimiaan järkyttänyt. Eikä hän sittenkään ollut vielä täysin selvillä oikeasta polusta.

Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje -- jos hän sen tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan suostuttava häntä puhuttelemaan.

Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen, haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.

Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen. Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun aika.

Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä -- itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon yhteydessä oleminen meissä synnyttää? Nainen, turhamainen heikko nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen. Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan -- on se ainoa ilo, joka sinulla on jäljellä."

Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia", yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä kauneuden vivahduksiakaan -- personallisuuden leimaa. Siitä tuntui hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.

Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa -- hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan ja siihen hänen oli voimansa koottava.

Viimeisten viikkojen tapahtumat -- Louis Cravenin paluu ja "Kansanpankin" rettelöt -- olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet, mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen. Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki Sotahuudossa samasta asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä. Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.

Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja näki edessään Anthony Cravenin -- otsa hiessä, kalpeana ja poissa suunniltaan.

"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. -- "Oletteko lukenut iltalehtiä?"

"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni noutamaan niitä."

Sen enempää puhumatta seurasi Craven häntä arkihuoneeseen; sitten avasi hän kädessään olevan Pall Mallin ja viittasi vapisevin sormin paksuilla kirjaimilla painettuun uutiseen keskisivulla. Marcella luki:

"Myrskyisiä kohtauksia alihuoneessa. -- Työväenpuolueen kokous. -- Tänään kello kahden aikaan iltapuolella kokoontui joukko työväenedustajia alihuoneessa valitsemaan puolueelle puhemiestä ja muutamia johtomiehiä tarkoituksessa perustaa erikoinen parlamenttaarinen ryhmä. Tapausta seurattiin erikoisella mielenkiinnolla, sillä otaksuttiin yleisesti, että kokouksessa valittaisiin Länsi-Brookshiren edustaja, herra H. S. Wharton työväenpuolueen puhemieheksi ja johtajaksi. On helppo kuvailla mikä mieltenkuohu syntyi niin hyvin kokouksessa kuin parlamentissa, kun Pohjois-Whinwickin edustajan, herra Bennettin lausuttua muutamia sydämellisiä ja pontevia sanoja herra Whartonin eduksi, Derlinghamin kaivosmiesten edustaja, herra Wilkins nousi puhumaan ja toi julki joukon hämmästyttäviä syytöksiä herra Whartonin personallista kunniaa vastaan. Lyhyesti puhuen asia on tämä: äsken päättyneen Damesleyn lakon aikana lahjoivat työnantajat Sotahuudon -- jonka omistaja ja julkaisija herra Wharton on -- uuden syndikaatin osakkeilla, jotka käteiseksi rahaksi muuttuneina jo ovat vilahtaneet herra Whartonin yksityiseen povitaskuun. Tätä äkkikäännöstä Sotahuudon politiikassa, joka aiheutti lakon tukahduttamisen, ei niinmuodoin työväenpiireissä voida pitää muuna kuin häpeällisenä lahjomisena. Näiden paljastusten vaikutus oli suunnaton. Keskustelua jatketaan yhä ja reporttereilta on kielletty pääsy kokoussaliin. Toivomme voivamme myöhemmin antaa tarkempia tietoja."

Sanomalehti putosi Marcellan kädestä. "Mitä tämä tietää?" kysäisi hän.

"Sitä juuri, mitä siinä sanotaan", vastasi Anthony kykenemättä salaamaan hermostunutta kärsimättömyyttään. "Sallitteko nyt", lisäsi hän käyden istumaan, "että minä tästä hiukan juttelen kanssanne? Tehän te oikeastaan saatoitte Louisin sen miehen tuttavaksi. Louisin parasta te ajattelitte ja Wharton on ollut ystävänne. Siksipä me puolestamme arvelemme olevamme teille selityksen velassa. Sillä tämä uutinen tässä", hän osoitti sormellaan lehteä -- "on Louisin ja minun työtä".

"Teidänkö?" kertoi Marcella koneellisesti. "Mutta Louis on yhä kirjoittanut Sotahuutoon -- minähän hänet siihen kehoitin."

"Niin kyllä. Ei itse paljastus varsinaisesti ollutkaan meidän ansiota. Mutta me panimme erään ystävämme toimimaan. Louisilla on ollut epäluuloja kaiken aikaa. Ja viimein -- ikäänkuin sattuman kautta -- pääsimme kaikkein yksityiskohtain perille."

Ja niin hän kertoi Marcellalle koko jutun leimuavin silmin häneen tuijottaen ja kaiken aikaa hattuaan kuihtuneissa sormissaan pyörittäen. Jos hän aavisti, että neiti Boycen ja Harry Whartonin suhde oli ystävyyttä läheisempi, ei se taivuttanut häntä säälien seuralaistaan kohtelemaan. Hänen vihamielisyytensä ulettui Marcellaankin. Muodollisesti hän kyllä saattoi itselleen sanoa, että Marcella oli tarkoittanut hyvää, mutta itse asiassa piti hän Marcellaa tällä hetkellä jonkinlaisena kammottavana Candidana, jonka käsi oli suistanut veljen tähän onnettomuuteen. Siinä ei kyllä, että Louis oli näin äkkiä joutunut työttömäksi, Sotahuudon kirjeenvaihtajana oli hän lisäksi joutunut panettelun alaiseksi ja päällepäätteeksi oli hän ennättänyt mennä naimisiin ja -- velkaantua.

Niinmuodoin Marcella sai kuulla Anthonyn uutiset tuimin, karvain sanoin kerrottuina. Olihan hänen vallassaan pysäyttää kertoja, jos häntä halutti! Mutta hän kuunteli sanatonna.

Asian laita oli näin: --

Marcella oli taivuttanut Louisin vaimonsa ja leipäkullan takia rupeamaan Sotahuudon kirjallisuusarvostelijaksi. Mutta Cravenin aivot askartelivat lakkaamatta kuumeentapaisella levottomuudella lehden äkillisessä peräytymisessä koettaen päästä perille sen syistä. Muistellessaan Whartonin lauselmia ja kirjeitä lakko-kamppailun aikana, hänelle selveni selvenemistään, ettei asian ratkaisuun olleetkaan ne syyt olleet vaikuttamassa, joita Wharton hänelle oli luetellut ja hän yhä vakiintui arvelussaan, että jotain hämärää piili tässä kätkössä.

Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.

Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt lukiessaan Sotahuudossa ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat lakon häviöön.

Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä, että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.

Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa, ja kun poika ovelasti -- juuri otollisella hetkellä -- vetosi Harry Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa hohottaen.

"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"

"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.

"Koska hän on petkuttaja, poikaseni -- ei muuta kuin tavallinen petkuttaja -- jopa minunkin näkökannaltani katsoen -- saatikka sitten sinun."

"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.

Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita, sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.

"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla -- minä ja liiketoverini ostimme tämän miehen -- ja hänen mainion sanomalehtensä -- 20,000 punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme. Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli vaikka minkälaisia -- sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" -- lisäsi hän katsahtaen ylös poikaansa -- "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"

"Jo ymmärrän", virkkoi George Denny kun hän, tarkastettuaan huolellisesti paperia -- joka sisälsi uuden syndikaatin perustajain nimet sekä listan niistä summista, jotka perustamis-osakkeiden muodossa oli maksettu heille -- antoi sen takaisin omistajalleen. "No niin, isä, kuulkaapas nyt mitä minulla on vastattavana. Tulin tänään tänne aikeessa houkutella sinut ilmaisemaan tätä huolellisesti kätkettyä salaisuutta, ja yleisen hyvän nimessä katson olevani en ainoastaan vapaa, vaan vieläpä velvollinenkin saattamaan asia julkisuuteen niin pian kuin mahdollista!"

On helppo kuvailla mikä pelästys ja hämminki tästä seurasi! Mutta uhkaukset olivat tehottomat, samoin rukouksetkin. George Denny oli noita aatteellisia jöröpäitä, jotka eivät haikaile mitään, kun on kysymyksessä oikea asia ja hän selitti, ettei mikään voinut eikä saanut estää häntä heti paikalla kertomasta Nehemiah Wilkinsille, Whartonin etevimmälle kilpailijalle, alihuoneessa tästä lahjomisjutusta, sillä työväenpuolue ja isänmaa oli pelastettava siitä onnettomuudesta ja häpeästä, että Wharton valittaisiin johtajaksi. Aika oli täpärällä, kahden päivän kuluttua oli kokous alihuoneessa.

Pitkän riitelyn jälkeen, joka uuvutti kaikkia asianosaisia ja kesti yömyöhään, taipui ukko Denny viimeinkin seuraamaan poikansa neuvoa ja kävi kirjoittamaan kirjettä Wilkinsille. Sen kautta toivoi hän kaiketi pelastuvansa pahemmista selkkauksista -- eikä hän arvatenkaan, kun siksi tuli, ollut niinkään vastahakoinen suistamaan näin toisten pakottamana mokomata sankaria alas hänen uhkealta jalustaltaan. Kirjeessä käytettiin hyvin varovaista kieltä ja se oli muka kirjoitettu Whartonin etua silmällä pitäen tarkoituksessa saattaa "eräät rumat ja perättömät, minun tietooni tulleet huhut vaikenemaan". Itse kauppasopimus selvitettiin aivan kuivaan liikemiestapaan. "Kun me olimme selittäneet herra Whartonille kantamme syyt, suostui hän olemaan osallisena syndikaatin perustamisessa ja palkittiin tästä avusta kymmenellä uuden yhtiön perustamisosakkeella. Tämä kauppasopimus ei missään kohdassa eroa muista samanlaisista sopimuksista" -- kuului viimeinen, sosialistipojan viekkaasti lisäämä lause, jonka isä, niin kettumainen kun olikin, aivan viattomasti hyväksyi.

Tämän jälkeen George-herra tuskin sai unta silmäänsä ja kello yhdeksän vaiheilla aamulla hän jo ajoi Wilkinsin asuntoon. Mahdotonta olisi kuvailla tämän mustapintaisen isänmaanystävän riemastusta. Hän tarttui käsiksi kirjeeseen niin ylenpalttisen ihastuneena, että George Denny katsoi parhaaksi kääntyä erään toisen, kylmäverisemmän anti-Whartonilaisen puoleen pyytääkseen häntä pitämään silmällä Derlinghamin edustajaa, ettei hän tekisi tai ilmaisisi mitään ennen tuota dramaattista hetkeä.

Seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia George Dennyltä kului väsymättömään puuhailuun ja uutterain ponnistustensa avulla hänen onnistuikin saada luotettavia tietoja uuden yhtiön perustamisosakkeiden käyvästä arvosta, Whartonin velkojen laadusta ja yhteissummasta j.n.e. Ja niinmuodoin, kun 10 p. oli käsissä oli kukin näyttelijä huolellisesti harjoittanut osansa odottaen jännittyneenä näytelmän alkamista.

* * * * *

Näin kuului pääpiirtein Anthonyn kertomus. Kiihtymys ja voitonriemu olivat saattaneet hänet niin haltioihinsa, ettei hän vähääkään tarkannut sen vaikutusta hänen kalpeaan, kiivaasti hengittävään toveriinsa.

"Entä mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Marcella äkkiä, kun Craven viimein vaikeni.

"No, johan sen luitte!" sanoi tämä kummastuneena viitaten iltalehteen -- "ainakin alun. Louis on paraillaan alihuoneessa. Hän voi milloin tahansa olla täällä. Hän sanoi tulevansa tänne." Marcella painoi käsillään silmiään, ikäänkuin kovassa tuskassa. Anthony katsahti häneen myöhästyneen katumuksen pistos rinnassaan.

"Siinä Louis jo naputtaakin!" huudahti hän ponnahtaen pystyyn. "Saanko päästää hänet sisään." Ja vastausta odottamatta kiirehti hän ulko-ovelle minkä kainalosauvoiltaan pääsi. Louis astui sisään. Marcella nousi vaistomaisesti seisomaan. Tulija jäi kynnykselle seisomaan pinnistäen lyhytnäköisiä silmiään hämärässä. Marcellan nähdessään hänen katseensa heltyi. Hän astui ripeästi tytön luo.

"Kyllä tiedän, että meidän on pyydettävä anteeksi teiltä", virkkoi hän, "ja että tämä pahoittaa mieltänne. Mutta ei ollut aikaa valmistuksiin. Kaikki kävi niin nopeasti ja oli niin välttämätöntä pitää asia salassa."

Anthony nykäisi häntä kärsimättömästi käsivarresta. "Kuinka kävi, Louis? Minä olen jo puhunut neiti Boycelle ensimäiset uutiset."

"Kaikki on lopussa", vastasi Louis lyhyesti. "Kokous oli juuri hajoamassa, kun läksin tänne tulemaan. Sitä oli kestänyt melkein viisi tuntia. Wharton ja Wilkins ottelivat tietenkin tuimasti. Sitten Bennett peruutti ehdotuksensa, kieltäytyi itse rupeamasta johtajaksi -- sanottiin, että hän oli aivan nujertunut, hän oli aina ollut Whartoniin kiintynyt ja hänen lempiajatuksensa oli tehdä hänestä johtaja -- ja kaiken lopuksi pitkien kiistojen ja ottelujen jälkeen valittiin Molloy puolueen puheenjohtajaksi."

"Hyvä!" kirkui Anthony kykenemättä intomielisyyttään taltuttamaan.

Louis oli sanaton. Hän katsoi Marcellaan.

"Puolustiko hän itseään?" kysyi tämä matalalla, terävällä äänellä.

Louis nykäisi hartioitaan.

"Puolusti kyllä. Hän puhui -- mutta me kaikki olimme yhtämieltä siinä, että hänen puheensa oli kumman tehoton. Olisi tosiaankin luullut hänen ajavan asiaansa taitavammin. Mutta hän näytti aivan murtuneelta. Hän vastasi tietenkin olleensa vakuutettu ja sanomalehdessään todistaneensakin, ettei lakkoa enää kannattanut pystyssä pitää ja näin ollen arveli hän muka olevansa vapaa rupeamaan osakkaaksi vaikka mihin syndikaattiin. Mutta kokouksessa oli haudanhiljaista hänen puhuessaan, ja kun hän istahti paikoilleen, kuului salissa äänekästä voihkimista. Oh, eikä vielä tässä kyllä! Wilkins oli maustanut puheensa kaikilla häväistysjutuilla, jotka hän oli onkinut Kansanpankin johtokunnan toimista. Hänen häviönsä oli perinpohjainen."

"Eikä hän siitä koskaan nouse?" virkahti Marcella ripeästi.

"Ei hänestä ainakaan meidän miestä tule. Miten hänelle muualla käy, sitä en tiedä. Onhan Anthony kertonut teille kuinka päästiin asian jäljille?"

Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja liikkumattomana kädet polvien ympärillä.

"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä ihailitte -- että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."

Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle, kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.

"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä -- rouva Hurd kuuluu pyytävän hänet sisään".

Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.

"Louis!" huudahti Anthony, "se on hän!"

"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään; "täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra täällä tahtoo puhutella neitiä?"

Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.

Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen -- tuo nuorekkaan voimakas ja sulavaliikkeinen olento -- synkeä päättäväisyyden ja turmion ilme kalvakoissa kasvoissa -- kammottavasti leimuavat silmät. Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.

"Hyvää yötä, neiti Boyce!"

Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi kulkemaan.

"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin sivuuttaessa häntä.

Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan kylmäverinen.

"Niin on", -- vastasi Craven tyynesti. -- "Nyt on teidän vuoronne."

Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja tarttui hänen käteensä.

"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" --

Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi -- ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.

"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta sanottavaa.

Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.

Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot kokoussalin pitkän pöydän ääressä -- Bennettin kuluneessa, mustassa takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa -- ja Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.

Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti yllätetty -- hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä -- eikä kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt -- aah! Kuinka häntä sapetti!

Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.

"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi -- --"

Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.

"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa minullekin kupin?"

Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä tuntenut -- kävi kalpeaksi -- ja Marcella näki hänen teetarjottimella puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus, kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.

Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.

Hänen kätensä -- hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan kättä.

"Teiltä en saa salata totuutta -- teille tahdon tunnustaa!"

Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan, paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa Sotahuudon tarinaa.

Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja tarpeittensa painostuksesta, -- ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja uhkasi turmiota työntekijöille.

"Silloin -- juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta autettava -- tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut -- kuunnellessani heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta -- he antoivat minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani rahaan -- niin tapahtuu joka päivä -- että suurta yhtiötä alulle pantaessa -- niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa. Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen -- ei enemmän kuin teille tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti saarrettu, että vararikko olisi tullut minun ja valtiollisen urani väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti minulle asiansa -- --"

"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän muisti Whartonin maltittomat sanat -- "Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran -- --"

Silloin siis! -- sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan sydämeen.

Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo -- voimaton tuska -- hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan. Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen ollut enää paljon hupia toivottavana.

"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä matalalla, muuttuneella äänellä -- "kasvoistanne minä luen --, ettette luota minuun -- että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä -- juuri teiltä -- on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta -- vaan -- lempeyttäkin."

Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja hänen huulensa vavahtivat.

"Ei", huudahti hän melkein arasti -- "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."

"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."

Marcella katseli häntä kysyvästi -- vienompi ilme silmissään. Vaikeata on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot -- ja jos hän olisi pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.

Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.

Tämä arveli otollisen hetken tulleen.

"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä, "etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että Sotahuuto on minulta niellyt tuhansia. Sotahuuto ja se aate, jonka puolesta se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en saanut apua -- mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki. Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu -- työni, päämääräni, tulevaisuuteni -- kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen -- armotta!"

Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet irti Cravenien vaikutuksesta -- siinä hänen järkkyneen mielensä ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa -- kauneutensa -- yhä kasvava romanttinen maineensa -- niin, ja ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.

Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta, jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa -- nekin varmaan "kansan hyväksi" ansaittuja!

Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen eteensä.

"Marcella! vastaa minulle! -- Minä olen kukistunut ja onneton -- ole nainen ja tule luokseni!"

Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.

"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta. Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"

"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" -- sanoi Wharton yhä pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten -- "miksi se olisi mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä, auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää! Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille -- te ikävöitte pelastaa -- tehdä hyvää -- tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee teiltä apua! -- teille hän tunnustaa -- rehellisesti ja peittelemättä, että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen -- auttakaa hänet jälleen oikealle tielle!"

Marcella poukahti äkkiä pystyyn ja kiskoi itsensä vapaaksi voimakkaalla tempauksella, niin että Whartonkin nousi, kalpeana ja huuliaan purren.

"Kun minä sen sanoin", huudahti Marcella, "niin olin petollinen" -- hetkeksi ääni katkesi -- "me olimme kumpikin kierot -- unohdimme velvollisuutemme. Ei ei! vaimoksenne en tule koskaan. Me vain loukkaisimme toisiamme -- katkeroittaisimme toistemme elämän."

Rajut kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.

"Mitä tarkoitatte?" -- kysyi Wharton tuimasti.

Marcella ei vastannut.

Wharton tulistui uudelleen.

"Muistatteko?" virkkoi hän lähestyen jälleen Marcellaa, "että olette antanut minulle toivomisen aihetta. Nuo molemmat fanaatikot ovat käännyttäneet teidät -- vallanneet teidän mielenne vihallaan."

Marcella loi häneen arvokkaan katseen.

"Otaksuin, että kirjeistäni jo olisitte huomannut", sanoi hän yksinkertaisesti. "Jos olisitte tullut huomenna -- onnellisena voittajana -- saman vastauksen olisitte heti saanut. Tänään -- äsken -- olin heikko -- olin horjuvainen silmänräpäyksen, koska en tahtonut lisätä tuskaa tuskalla. Mutta nyt olen oma itseni -- näen jälleen selvästi. Minä en rakasta teitä -- siinä totuus -- koristelemattomana ja peittelemättömänä -- en voi seurata teitä!"

Wharton tuijotti häneen tuokion katkerana ja sanattomana.

"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi hän viimein pitkään -- "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! -- sehän on aivan luonnollista! -- aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä -- ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta -- silloin kai sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin --"

Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana yritti puolustautua -- lepyttää häntä -- peräytyi Marcella hänestä melkein kauhun eleellä.

"Te ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän katseen, että tämä väisti sitä -- "mutta te pakoitatte minut tunnustamaan. Niin, minä kadun" -- hän hengitti rajusti. "Näiden viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni -- paeta tuskaani -- ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne -- olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen. Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin sydämessäni -- että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte -- jos teitä haluttaa otaksua -- että minulla -- minulla on toiveita ja suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia -- en sille tietysti mahda mitään. Mutta oikeutta ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä. Herra Wharton -- --"

Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.

"Pyydän -- lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt ensinkään tutustua toisiimme -- kaikki on alun pitäen ollut pelkkää turhamaisuutta -- ja erehdystä -- ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon -- oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä. On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."

Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.

Sitten Wharton teki rajun liikkeen -- ikäänkuin pyyhkäistäkseen Marcellan iäksi pois tieltään -- ja siepaten hattunsa astui hän ovelle ja katosi.

Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.

"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt -- rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa!"

Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen haavaansa -- ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.

NELJÄS KIRJA

"You and I -- Why care by what meanders we are here I' the centre of the labyrinth? Men have died Trying to find this place which we have found."

I LUKU.

Kuinka puhtaan ihana oli syksyinen auringonnousu! Lontoon tukahduttavasta ja löyhkävästä ilmasta oli Marcella viimeinkin päässyt Melloriin, ja nyt hän seisoi huoneensa akkunan edessä janoisella mielihyvällä ahmien kostean maan, ilman, ja puiden tuoksua. Kaipaus ja muistelmat vaihtelivat hänen mielessään, kun hän siinä aamun kuultavassa hiljaisuudessa tarkkasi lintusten rattoisaa suhahtelemista puissa.

Ensimäiset auringonsäteet hyväilivät etäisen, vasemmalta siintävän kukkulan harjaa, verhoten äsken leikatun sänkipellon kullan punervaan valoon. Ajotien pyökit olivat jo syksy-väreissä, ja oikealta häämöittävän, pienen kirkkomaan kastanjat olivat jo niin varistaneet lehtiänsä, että kirkontorni pilkisti näkyviin. Kello löi puoli kuusi -- se vanha kello, jonka Hampdenin ystävä, John Boyce oli kirkolle lahjoittanut, ja samassa kajahti lehtokujassa fasaanin kutsuva huuto. Siinä se uhkea lintu jo astua tepsuttelikin, mutta jo seuraavassa tuokiossa se taas levitti siipensä ja pyrähti lentoon.

Tänään oli Mary Hardenilla ja pastorilla oleva paljon puuhaa kirkossa, sillä huomenna oli elonkorjuujuhla. Kaksi vuottako siitä vain oli aikaa? -- vai lähtisikö hän tunnin tai parin kuluttua setripuistosta astumaan kukka vasuineen kirkolle, missä muuan ruskeaan metsästyspukuun verhottu olento seisoi Hardenien kera.

Ei! -- ei! -- hänen päänsä kallistui käsien varaan. Niin muuttunutta oli kaikki nyt! Kolme viikkoa sitten oli pienen kirkon kello kumahtanut miehen muistolle, joka aikakautensa jaloimman käsityksen mukaan oli ollut Jumalan palvelija ja ihmisystävä -- joka oli ollut Marcellankin ystävä ja vielä kuolinvuoteellaankin Edward Hallinin kautta lähettänyt hänelle herttaiset jäähyväiset.

"Sanokaa hänelle", oli lordi Maxwell omin käsin Hallinille kirjoittanut, "että hän on valinnut kauniin työalan, ja että hänestä Jumalan avulla on tuleva jalo nainen. Luulen, että hän aina piti minusta, vanhasta ukosta, eikä niinmuodoin halveksu siunaustani."

Genovassa hän oli kuollut Aldousin ja neiti Raeburnin käsiin. Sillä elokuussa, kun hänen oli määrä palata kotiin, hänen terveydentilansa oli äkkiä käynyt niin huonoksi, että lähetettiin Aldousia noutamaan. Hän tuotiin Maxwell Courtiin haudattavaksi, ja uusi lordi Maxwell oli melkein heti hautajaisten jälkeen lähtenyt Lontooseen, suuresti huolestuneena ystävänsä, Edward Hallinin riutuvasta terveydestä.

Hallinin palattua sisarensa kanssa Lontooseen elokuun puolivälissä, oli Marcella ollut usein yhdessä sisarusten kanssa. Hallin oli näköjään koko lailla virkistynyt maalla, mutta kun hän oli ollut viikon tai kaksi kaupungissa, alkoivat voimat jo taas huveta. Aldous oli Genovassa; neiti Hallin oli aivan suunniltaan levottomuudesta, ja Marcella huomasi, että tässä tarvittiin sekä ystävää että sairaanhoitajatarta. Lopetettuaan sairaskäyntinsä hän joka ilta pistäysi Hallinille, söi illallista heidän kanssaan ja kirjoitti sitten Hallinille tai teki yhdessä hänen sisarensa kanssa voitavansa pidättääkseen hänet työnteosta ja ajattelemisesta.

Itse hän ei tahtonut myöntää olevansa sairas, ja hän keskitti kaiken tarmonsa niiden kolmen, maanjako-kysymystä koskevan esitelmän valmistuksiin, jotka hänen oli määrä lokakuussa pitää suurelle joukolle Lontoon työväenedustajia. Hallinin nimeä pidettiin niin suuressa arvossa ja hänen personallisuutensa oli niin rakastettu, että heti kuin hänen kantansa tuohon uuteen, Lontoon työväestössä niin suunnatonta kannatusta voittaneeseen maanjako-kysymykseen kävi tunnetuksi laajemmissa piireissä, useat johtavat sosialistiset ja radikaaliset klubit lähettivät hänelle kehoituksia pitämään lokakuussa kolme esitelmää Lontoon työväestön edustajain kongressille. Esitelmän jälkeen oli päätetty varata aikaa siitä aiheutuville kysymyksille ja keskusteluille.

Hallin oli kiihkeän halukkaasti suostunut tarjoumukseen, ja nyt hän valmisteli näitä kolmea esitelmäänsä niin uupumattoman sitkeästi, että Susie paran levottomuus yltyi päivä päivältä, hän kun oli mielestään huomaavinaan tässä ylenmääräisessä ponnistelussa murtuneen sielun viimeisen tarmoleimahduksen, jäähyväistervehdyksen, johon ei sisaren harras rakkaus vielä voinut alistua. Sillä Hallinia vaivasivat kaiken aikaa kova sydämenheikkous ja hermoärtyisyys, joka olisi tehnyt työkyvyttömäksi jokaisen, ken ei sielunvoimiltaan ollut yhtä jäntevä kuin hän.

Lordi Maxwell oli vielä elossa, ja töittensä keskessä Hallin huolestuneella jännityksellä odotti Aldousin joka päivä saapuvia tietoja, jotka hän säännöllisesti ojensi Marcellalle luettaviksi, ikäänkuin sen kautta tahtoen ilmaista, että hänessä oli kehittymässä uusi ja vakiintuva luottamus Marcellan, myötätuntoon. Mutta heidän sydämellinen seurustelunsa katkesi äkkiä, sillä eräänä iltana, kun Marcella palasi kotiin, ojensi Minta Hurd hänelle ovella sähkösanoman äidiltä: "Isä vaarallisesti sairastunut. Tule heti kotiin." Myöhään samana iltana hän saapui Melloriin.

Samana päivänä lordi Maxwell kuoli. Viikko myöhemmin hän haudattiin pieneen Gairsleyn kirkkoon. Herra Boycen tila oli silloin hyvin huolestuttava, ja Marcella pysyttelihe kaiken päivää sisässä, pimeässä sairashuoneessa tai omassa huoneessaan, mutta hänen ajatuksensa vaelsivat Maxwell Courtiin ja hän näki uhkean linnan surupuvussa -- ja haudan ympärillä seisovat ihmiset. Hallinkin oli tietysti tullut vanhaa lordia saattamaan viimeiseen leposijaan. Oli sateinen, kolkko syyspäivä, ja Marcella tuskitteli itsekseen ajatellessaan mitä kosteutta ja rasituksia Hallinin oli kestettävä.

Siitä päivin hän oli vähän väliä saanut neiti Hallinilta kirjeitä. Asiat olivat näennäisesti entisellään. Edward oli yhäti ankarassa työinnossa, yhä raihnainen, yhä hyvällä mielellä. "Aldous" -- neiti Hallin ei ollut vielä tottunut uuteen arvonimeen -- asui kaupungintalossa Curzon Streetillä, aivan uppoutuneena ja nähtävästi tuskastuneenakin niihin moninaisiin toimiin, jotka johtuivat osaksi erinäisistä, perinnön yhteydessä olevista lakimääräyksistä, osaksi piakkoin tapahtuvista vaaleista hänen omassa vaalipiirissään. Alisihteerin virastaan sisäasiainministeriössä hänen oli luovuttava, mutta ensi istuntokaudella, virkoja uudelleen miehitettäessä, varattaisiin hänelle arvatenkin toinen paikka ministeriössä. Kaiken vapaa-aikansa vietti hän sisarusten luona, ja neiti Hallin arveli, että Aldousin omaa ikävää ja alakuloisuutta hälvensi hänen vilkas osanottonsa Edwardin työhön ja huoli tämän horjuvasta terveydestä.

Pariin päivään ei nyt ollut tullut kirjettä veljeltä eikä sisarelta, ja hän alkoi jo käydä levottomaksi. Sillä tänään oli 4 p. lokakuuta ja 2 p:nä olisi Hallinin ensimäinen esitelmä ollut pidettävä. Kuinka lie nääntyvän profeetan käynyt. Hän aavisti pahaa. Sillä "vastaanottoiltoinaan" Brown Buildingsissä hän oli tullut huomaamaan, kuinka intohimoisesti ja voimakkaasti työväenluokka oli takertunut tähän kansallistaloudelliseen haavekuvaan. Tuskinpa edes Lontoon työväestö pysyisi maltillisena Hallinin selostaessa kantaansa. Louis Craven oli varmaan oleva siellä. Ja hän oli luvannut kirjoittaa siinä tapauksessa, ettei Susie Hallinilta riittäisi aikaa. Illalla Marcella niinmuodoin varmasti odotti tietoja.

Poloiset Cravenit! Louisin nuori vaimo, joka odotti pienokaista, ei ollut antanut huolten masentaa uljasta mieltänsä. He möivät harvat huonekalunsa maksaakseen velkansa ja vuokrasivat itselleen kalustetun huoneen Anthonyn läheisyydessä. Veljensä suosituksella Louis oli saanut hankituksi sieltä täältä piirustustyötä ja sen lomassa hän kirjoitteli sanomalehtiin. Marcella oli tutustuttanut heidät Hallinin sisaruksiin ja Susie tunsi jo äidillistä osanottoa odotettua pikku kansalaista kohtaan. Aina nyreä Anthonykin teki kaikkensa keventääkseen veljen tukalaa tilaa. Mutta kova aika oli sittenkin edessä, ja Marcella oli viime aikoina huomannut, että Louisilla samoin kuin Anthonyllakin oli vaarallisia taipumuksia raskasmielisyyteen ja eriskummallisuuteen. Marcellan sydän oli usein raskas heidän tähtensä, ja hän suri omaa kykenemättömyyttään, kun ei voinut auttaa heitä.

Eräät toiset haavat oli aika lääkinnyt odottamattoman nopeasti. Kun Marcellan viimeisestä kohtauksesta Whartonin kanssa oli tuskin kolmea päivää kulunut, ja kun työväenpuolueessa tapahtunut loppuratkaisu oli vielä kaikkein suussa ja katkeria sanoja ja syytöksiä yhä sateli Whartonin päälle, hätkähti Hallin eräänä iltana äkisti sanomalehteä lukiessaan ja työnsi sen sitten Marcellalle. Marcella luki seuraavan uutisen:

"Kihloihin ovat menneet herra H. S. Wharton, Länsi-Brookshiren edustaja ja lady Selina Farrell, lordi Alresfordin ainoa elossa oleva tytär. Häät vietetään luultavasti pääsiäisen aikaan. Herra Wharton, jonka terveyttä uuttera työskentely parlamentissa on suuresti heikontanut, aikoo sillä välin lääkärinsä määräyksestä lähteä Itään matkustelemaan. Hän lähtee jo parin päivän kuluttua Ranskan Kokin-Kiinaan, ystävänsä, sir William Ffolliotin kera. Heidän tarkoituksensa on tutkia kuuluisan Kambodjassa olevan Angkor temppelin raunioita, ja jos vuodenaika on suotuisa, on heillä aikomus kulkea Mekongia ylös. Herra Whartonille on myönnetty virkavapautta istuntokauden loppuun."

"Tiesittekö tästä mitään?" kysyi Hallin teeskennellyn huolettomasti, kuten ainakin arveluttavia kysymyksiä tehtäessä.

"En niin mitään", vastasi Marcella rauhallisesti. Mutta äkkiä vastustamaton tunnesysäys pakotti hänet Hallinille uskomaan salaisuutensa. Hän pani sanomalehden pöydälle ja virkkoi oudosti naurahtaen:

"En kai minä voinut sitä tietää. Kaksi viikkoa sitten herra Wharton kosi minua."

Hallin ponnahti huudahtaen ylös tuoliltaan. "Ja hän sai teiltä rukkaset?"

Marcella nyökähytti päätänsä ja sitten hän harmikseen huomasi silmänsä vettyvän hänen tahtomattaan ja suostumuksettaan ja aivan mielettömästä syystä.

Hallin astui oikopäätä hänen luokseen.

"Sallitteko minun paiskata kättä kanssanne?" sanoi hän puolittain häpeissään tunnepurkauksestaan, mutta loistavin kasvoin. "Kas niin! pöllö minä olen! Nyt emme enää puhu sanaakaan siitä -- paitsi lady Selinasta. Oletteko nähnyt hänet?"

"Kolme tai neljä kertaa?"

"Minkä näköinen hän on?"

Marcella epäröi.

"Onko hän lihava -- ja neljänkymmenen korvissa?" uteli Hallin innokkaasti. "Antaako hän Whartonille selkään?"

"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha -- kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin hieno, julman varma omista mielipiteistään -- ja ylvästelee kovasti isällään."

Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.

"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään -- vaikka se kenties ei haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"

"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi tappioksi isänmaalle."

"Alresford -- Alresford? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana -- ahdasmielinen vanha narri! -- sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" -- Hallin tuumaili tuokion -- "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".

Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan, ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen tulevaisuuttansa.

Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen mieleensä keskustelu Nehemiahin -- onnellisen ja voitollisen Nehemiahin -- Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella -- ja aikoi hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta -- seikka, josta Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin milloinkaan ennen.

* * * * *

Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin, levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona, että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin virkistävää unta.

* * * * *

Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.

Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla, näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento. Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan, valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma, mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.

Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja olevan siitä vaivaantunut.

"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."

"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."

Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.

"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.

"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä. Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."

"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."

Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen, oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa ollessaan.

Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.

"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.

"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.

"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."

Ja hän veti leppeästi kätensä pois.

Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille, tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.

Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu, kun hän jo puolittain katui sitä.

"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"

"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".

Marcella tunsi pistoksen sydämessään.

"Isä on jo parempi, äiti -- en käsitä mitä tarkoitat. Ilman sinua en tule koskaan täällä vallitsemaan."

Rouva Boyce käänteli rauhattomana sormuksiaan.

"Kun Mellor ei enää kuulu isällesi, on se sinun omaisuuttasi", virkkoi hän omituisen terävästi ja painokkaasti; "se on jo aikaa sitten sovittu. Minä tahdon olla riippumaton -- ja jos sinä haluat saada jotain aikaan tällä paikalla, on sinun uhrattava sille nuoruutesi ja voimasi. Eikä isä ole parempi -- hän on vain tilapäisesti hiukan virkeämpi. Jo kaksi vuotta sitten, kun pontevasti vaadin tohtori Clarken puhumaan suunsa puhtaaksi, hän ilmaisi minulle taudin laadun ja kehityksen. Isä saattaa elää neljä kuukautta -- ehkä kuusi, jos saamme hänet hyvissä ajoin etelään viedyksi."

Kammottavalta tuntui rouva Boycen kuiva kylmäverisyys. Marcella tarttui uudelleen hänen käteensä ja painoi sen vavahtavalle, nuorelle poskelleen.

"Ilman sinua en voisi täällä elää, äiti!"

Tällä kertaa rouva Boyce ei voinut kokonaan masentaa mielensä sisäistä kuohua.

"Tuskinpa sinä minua paljonkaan kaivannet, kultaseni." Marcella vavahti.

"En ihmettele, että niin sanot!" lausui hän hiljaisella äänellä. "Arveletko erehtyneeni, tehneeni pahoin, kun puolitoista vuotta sitten jätin teidät yksin tänne?"

Rouva Boyce kävi rauhattomaksi.

"En käy ketään tuomitsemaan, ellei minua siihen pakoiteta. Kuten tiedät suosin personallista toiminnanvapautta -- ja oli miten oli -- tarpeetonta on ruveta menneitä asioita penkomaan. Luulisinpa, että olet tottunut suoriutumaan maailmassa ilman meitä. Nyt on minun mentävä isän luo."

Mutta Marcella ei vielä häntä päästänyt.

"Muistatko, äiti, muistatko sitä kohtaa Kiirastulessa, jossa puhutaan pelissä kadonneesta miehestä: 'Kun noppapeli on päättynyt, jää pelin kadottanut murhemielin paikalle; hän tekee heitot toistamiseen ja mielikarvaudestaan viisastuu hän vastaisuuden varalle."

Rouva Boyce katsahti häneen puolittain uteliaana, puolittain levottomana ja nyökähytti päätään myönnytykseksi. Kautta koko elämänsä hän oli ollut harras Danten tutkija. Jo nuoruutensa onnellisina aikoina tämä runoilijoista voimakkain ja intohimoisin oli ollut hänelle rakas, ja tämä mieltymys oli pysynyt muuttumattomana hänen elämänsä myöhemmälläkin jaksolla. Hän ei tietenkään siitä mitään puhunut, se kun koski hänen omia personallisia tunteitaan, mutta nuo pienet, kuluneet kirjat äidin pöydällä oli Marcella nähnyt siellä aina lapsivuosiltaan asti.

"E tristo impara?" toisti Marcella värähtelevällä äänellä. "Äiti" -- hänen kasvonsa painuivat uudelleen äidin vaatteisiin -- "Viimeisenä kahtena vuotena olen menettänyt enemmän heittoja kuin arvaatkaan. Etkö luule, että olen saattanut oppia jotain?"

Hän kohotti silmänsä äitinsä kuihtuneisiin ja ilmeettömiin kasvoihin. Rouva Boycen huulet liikahtivat ikäänkuin kysymykseen valmistuen. Mutta hän ei mitään kysynytkään -- huoahti vain salavihkaa kuten ihminen, joka on tarkoin punninnut vastustuskykynsä kestävyyden eikä uskalla panna sitä alttiiksi oudoille mielenliikutuksille.

"No niin, sinun luontoisesi ihmiset tietenkin aina jotain oppivat", ja kylmä, huoleton äänensävy riisti sanoilta hellän tuttavallisuuden leiman. Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään, sitten rouva Boyce, nähtävästi päästäkseen Marcellasta irti, pyyhkäisi kevyesti hänen hivuksiaan.

"Tuletko puolen tunnin kuluttua ylös, isän luo? Kello lyö jo kaksitoista, eikä Emma koskaan oikein täsmällisesti tuo hänen ruokaansa."

* * * * *

Määrättynä aikana Marcella läksi isänsä luo. Hän tapasi hänet istumassa pyörätuolissaan auringonpuoleisen, avatun akkunan ääressä setripuistoa silmäillen. Huone oli entisaikoina ollut talon vieraiden makuusuojana. Seinäpaperit olivat harvinaisia, niissä oli eriskummaisia, monihaaraisia puita, papukaijoja ja punakauhtanaisia kiinalaisia, samantyylisiä kuin alakerrassa olevassa arkihuoneessa. Huonetta kaunisti leveä, leikelty telttavuode, punaisista, hollantilaisista tiileistä kyhätty uuni, jonka reunalla oli rivi pienoiskuvia Boycen suvun jäsenistä, ja vastakkaisella seinällä telineelle sovitettuina vanhoja miekkoja ja keihäitä. Korko-ompeluilla kaunistetut sängynverhot olivat kauttaaltaan reikäiset, Chippendalen-tuolien topatut istuimet olivat kuluneet tai paikatut. Mutta tämän makuusuojan ylhäinen ja arvokas leima tuotti sittenkin Richard Boycelle jonkinlaista katkeraa tyydytystä, vieläpä hänen sairautensa aikoinakin. Puhukoot ihmiset mitä puhuvat, täällä hän sittenkin oli kuninkaana isänsä ja isoisänsä konnulla; siinä hän hallitsi missä hekin ja -- kuolee missä he kuolivat samat perhekuvat silmäänsä edessä, sama hautaholvi häntä odottamassa.

Tyttären astuessa sisään, herra Boyce käänsi hiukan päätänsä, ja hänen kuopalle painuneista, mustista silmistään välähti eloisampi ilme. Mielikarvaudekseen Marcella oli tehnyt sen huomion, että isän ajatukset kiertelivät alinomaa hänessä, että tyttären tulevaisuus täytti hänen mielensä apeudella ja huolilla ja että hän, vedoten surkuteltavaan tilaansa ja siihen vakaumukseen, että kuolevalla isällä on oikeus puhua suunsa puhtaaksi tyttärelleen, ennen pitkää ottaisi puheeksi asian, joka täytti Marcellan mielen salaisella levottomuudella.

"Oletko nyt hiukan parempi, isä?" sanoi hän astuen herra Boycen luo.

"Sairaanhoitajattaren ei pitäisi kysellä tuollaista", murahti herra Boyce. "Kun ihminen on niin sairas kuin minä, ovat moiset tiedustelut sulaa ivaa!"

"Mutta voihan sairaalla olla hetkiä, jolloin tuskat ovat kovemmat tai lievemmät", vastasi Marcella lempeästi. "Ajattelin, että tohtori Clarken eilinen hoito olisi kenties suonut sinulle jonkin verran hoivaa."

Herra Boyce ei suvainnut vastata. Marcella otti työnsä ja kävi istumaan hänen viereensä. Rouva Boyce, joka oli siistinyt pientä pöytää, missä potilaan lääkkeet olivat, ehdotti nyt että hänet vietäisiin hallin toisella puolella olevaan huoneeseen, joka oli laitettu kuntoon hänelle. Herra Boyce ravisti maltittomasti päätänsä.

"En jaksa nyt. Näethän sen itsekin? Sitä paitsi tahdon puhua Marcellan kanssa."

Rouva Boyce läksi tiehensä. Marcella odotti hätääntyneenä, mitä tuleva oli. Hän istui päivänpaisteessa pää kumarassa ja päärmäsi valkeita musliininauhoja sairaanhoitajatarmyssyynsä. Akkuna oli selki selällään, lauha tuuli riipi varisseita lehtiä setripuiston punertavien ja keltaisten syyskukkien joukkoon. Toiselta puolen ylenivät setrien vankat rungot, toiselta kirjastokyljen harmaa kivimuuri.

Herra Boyce silmäili tytärtänsä otsa rypyssä, liikutteli huuliaan kerran tai pari ennenkuin sai mitään puhutuksi ja rohkaisi viimein mielensä.

"Mahdat sinä Marcella nyttemmin usein katua sitä askelta, jonka otit puolitoista vuotta sitten."

Marcella kalpeni.

"Mitenkä katua, isä?" sanoi hän katsomatta ylös.

"No herra Jumala!" ärähti herra Boyce; "luulisinpa, että katumisen syyt ovat päivänselvät. Sinä hylkäsit miehen, joka rakasti sinua ja olisi voinut korottaa sinut koko kreivikunnan huomatuimpaan asemaan. Ja miksi? Että saisit seurata päättömiä oikkujasi -- joita varmaankin nyt häpeät."

Hän näki Marcellan vavahtavan ja oli hyvillään, että tauti soi hänelle tällaisen mahtioikeuden. Terveytensä päivinä hän ei olisi koskaan uskaltanut puhutella näin Marcellaa. Mutta yksinäisinä sairashetkinään hän oli kuumeisella itsepäisyydellä pohtinut asiata kunnes hänessä kypsyi päätös ottaa Marcella kuulusteltavaksi.

"Etkö muka häpeä niitä?" toisti hän kun ei vastausta tullut.

Marcella katsahti ylös.

"En häpeä mitään, jota tein Hurdin pelastukseksi, jos sinä sitä tarkoitat, isä."

Herra Boyce kiukustui.

"Tottakai sinä tiedät, mitä kaikki sinusta puhuivat."

Marcella kumartui työnsä yli vastaamatta.

"Ei sinun kannata tuosta käydä yrmeäksi", huudahti herra Boyce kuohuksissaan. "Minä olen isäsi ja hetkeni ovat luetut. Minulla on oikeus tiedustella asioitasi. Velvollisuuteni on katsoa, että olet turvattu, ennenkuin täältä erkanen. Onko siinä perää, että kaiken aikaa ahdistaessasi Raeburnia hänen valtiollisista mielipiteistään, metsästyslaista ja Jumala ties mistä kaikesta, sinä olitkin ihastunut Harry Whartoniin ja keimailit hänen kanssaan?"

Herra Boyce puhui merkitsevällä ja lujalla äänellä, kouristaen näivettyneellä kädellään Marcellan käsivartta.

"Mitä hyödyttää menneisiin kajota, isä?" sanoi tämä vuoroin punehtuen, vuoroin kalveten. "Olkoonpa että olen ollut väärässä ja moitittava niin toisessa kuin toisessa suhteessa, mutta sinä et ole koskaan oivaltanut todellista syytä, sitä että -- että -- en rakastanut herra Raeburnia."

"Miksi sitten menit kihloihin hänen kanssaan?"

"Siihen kysymykseen saat peittelemättömän vastauksen", virkkoi Marcella värähtelevin huulin kyynelten himmentäessä hänen silmiään. "Minä lupauduin hänelle, koska minua houkutteli se, mitä sinä juuri äsken sanoit huomattavaksi asemaksi -- vaikka ei kumminkaan juuri siinä merkityksessä kuin sinä tarkoitat."

Herra Boyce oli kotvan ääneti, mutta sitten hän puhkesi puhumaan surkealla, uikuttavalla äänellä.

"Kuuleppas nyt rauhallisesti mitä sanon! Minä olen paljon mietiskellyt tätä seikkaa -- ja Jumala paratkoon, kyllä minulla on ollut miettimisen aikaa tässä kurjuudessani -- ja miettimisen syytäkin -- ja minulle on tässä selvinnyt, että minun olisi koetettava saattaa tämä juttu oikealle tolalle -- ennen kuolemaani. Mies oli sinuun rakastunut, silmittömästi ja mielettömästi sinuun rakastunut. Minun oli tapana pitää häntä silmällä ja minä sen tiedän. Sinä tietenkin syvästi loukkasit ja suretit häntä. Sellaista käytöstä hän ei olisi koskaan voinut odottaa sinulta sen enemmän kuin muiltakaan. Mutta ei hänenlaisensa mies hevillä muuta mieltänsä tai etsi lohdutusta muualta. No niin, jos sinä kadut viimevuotista tekoasi ja käytöstäsi -- en totta tosiaan käsitä mikä estäisi minua -- kuolevaa miestä -- antamasta hänelle hienoa viittausta?"

"Isä!" huudahti Marcella pudottaen käsistään työnsä ja iskien herra Boyceen niin tulistuneen ja kauhistuneen katseen, että tämä vuosi takaperin olisi siitä paikalla mykistynyt. Mutta nyt hän vain nosti torjuen kätensä.

"Salli minun puhua loppuun. Ei kannata ruveta tätä asiaa hommaamaan ensin siitä sinulle ilmoittamatta, sillä pääsisit sinä kumminkin sen perille ja silloin koko puuha menisi myttyyn. Hiton ylpeä sinä aina olet ollut, Marcella, jo vähäisenä lapsenakin, mutta jos sinä nyt nöyrtyisit sen verran, että sallisit minun sanoa hänelle katuvasi -- ei muuta -- tekisit onnelliseksi hänet ja itsesi -- sillä jaloluontoinen mies hän on, sen kyllä tiedät -- ja vielä isä raukkasikin, joka ei sinä ilmoisna ikinä ole tuottanut sinulle harmia!" Ääni katkesi. "Kyllä minä voin sovittaa asiat niin, että sinulta säästyy nöyrtymiset. Entä mitä nöyryyttävää tällaisen erehdyksen tunnustamisessa sitten muka olisi? ja paitsi sitä, ei sinulla olisi mitään hävettävää. Et sinä ole köyhä. Mellorin olen ahertanut velattomaksi, vaikka te, äiti ja sinä, ette arvele minun juuri mihinkään pystyvän!"

Uupumuksesta läähättäen hän vaipui istuimensa selkämystä vasten ja tuijotti herkeämättä Marcellaan oudosti kimaltelevin silmin. Marcellaa peloitti, että tämä kohtaus saattaisi turmiollisesti vaikuttaa isän voimiin, mutta sittenkin itsepuolustuksen vaisto kannusti häntä pontevaan vastarintaan.

"Isä, jos vaan sinä sen teet, niin vastaan siitä, että herra Raeburn saa tietää sen tapahtuneen minun suostumuksettani -- ja sen annan hänen tietoonsa tavalla, joka vastedes tekee mahdottomaksi hänen lähestyä minua. Isä rakas, älä enää sitä ajattele. Pahoin minä kohtelin herra Raeburnia viime vuonna, mutta eihän meidän silti ole lupa nyt häntä kiusata ja vainota. Ennemmin minä vaikka lähden iäksi pois -- jätän sinun ja äidin ja Englanninkin -- enkä koskaan anna tietoja itsestäni."

Tuokioksi hän vaikeni ja koetti malttaa mielensä, ettei sairas ylen kiihtyisi.

"Sehän olisi sitä paitsi aivan järjetöntä! Et ota huomioon, että viime aikoina -- lady Winterbournen luona asuessani tapasin hänet useinkin. Minua hän ei enää ajattele. Ei edes oma turhamaisuuteni voinut olla sitä selvästi huomaamatta. Hänen ystävänsä otaksuvat hänen menevän naimisiin erään vilkasluontoisen, viehättävän pikku olennon kanssa, jonka tapasin useasti James Streetillä -- eräs neiti Macdonald."

"Neiti -- mikä?" kysäisi herra Boyce tuikeasti.

Marcella toisti nimen ja jutteli sitten hänelle kaikki, mitä itse tiesi tämän avioliiton mahdollisuuksista. Mutta kaiken aikaa häntä kalvoi salainen tietoisuus, ettei hän sisimmässään ollut lähimainkaan varma siitä, mitä koetti uskotella itselleen ja isälleen.

Herra Boyce kuunteli hänen puhettansa allapäin ja puolittain pettyneenä, mutta samassa puolittain epäuskoisena. Itsepintainen hän oli ollut kautta elämänsä, ja kuoleman lähestyessä tämä ominaisuus esiintyi hänessä entistä vieläkin jyrkempänä. Hän hoki itselleen, että toimeen tässä oli sittenkin ryhdyttävä tavalla tai toisella Marcellasta huolimatta. Kyllä hän vielä neuvon keksii.

Sillä välin Marcella varovaisesti johti puheen vähemmän arkaluontoisiin asioihin ja hän otaksui jo päässeensä varmoille vesille, kun herra Boyce äkkiarvaamatta tokaisi väliin:

"Entä se toinen -- Wharton. Äiti kertoi sinun tavanneen hänet Lontoossa. Hän oli kai rakastunut sinuun?"

"Entä jos en tahdokaan joutua kuulusteltavaksi", virkkoi Marcella hilpeästi. "Sinä, isä, et muuten taida perin tarkkaan lukea perheuutisten osastoa sanomalehdissä. Jo kolme viikkoa sitten oli kaikissa lehdissä komea uutinen herra Whartonin kihlauksesta lady Selina Farrellin kanssa, joka on kaukaista sukua Winterbourneille."

Samassa astui rouva Boyce sisään ja silmäili levottomasti kumpaakin, Marcellaa puolittain nuhtelevasti. Ahdistunein mielin Marcella nousi paikaltaan ja poistui huoneesta.

Pitkin päivää kiusasi Marcellaa hämärä pahan enne, arvattavasti johtuen tuosta isän sietämättömästä uhkauksesta, johon nähden hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa aivan suojaton.

Oli miten oli, hänen rauhattomuutensa ja huolensa Hallinin suhteen siitä vain yltyivät, Hallinin, joka oli hänen ainoa todellinen ystävänsä, jolle hän hiljakseen, puhumattakin oli avannut sydämensä, jonka henkinen lujuus oli häntä opastanut ja tukenut, jonka ruumiillinen raihnaus oli Marcellassa edelleen jalostanut hänen sairaanhoitajatar-toimessa niin runsaasti kehittynyttä äidillistä vaistoaan.

Hän samoeli rauhattomana tiellä postia odottaen. Mutta Lontoosta ei tullut yhtäkään kirjettä, ja hän palasi kotiin puolittain suuttuneena Louis Cravenille, joka ei ollut pitänyt sanaansa. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä ajatuksella, että hänelle olisi tieto annettu, jos jotain olisi hullusti.

Vähäistä myöhemmin, kun lokakuun ilta jo kallistui loppuansa kohti, Marcella istui vierashuoneessa hiiltyvän takkatulen ääressä. Herra Boyce oli koko päivän ollut hyvin uupunut ja melkein horrostilassa. Äiti oli hänen luonaan, yövalvojaksi oli määrätty lontoolainen sairaanhoitajatar, ja Marcella tunsi itsensä hyljätyksi ja tarpeettomaksi.

Äkkiä katkaisi talon hiljaisuutta kellonsoitto ulko-ovella. Hallissa kuului askeleita -- hän kavahti ylös -- ovi aukeni ja hätääntyneenä ja touhuissaan William ilmoitti -- "Lordi Maxwell!"

Hämärissä hän eroitti ryhdikkään tulijan hahmoviivat -- näki hänen äkisti seisahtuvan, kun hän huomasi Marcellan -- sitten heidän kätensä sattuivat yhteen, ja ensi hetken lamauttava hämmästys oli haihtunut Aldousin vakavan ja liikutetun katseen edessä.

"Suottehan anteeksi", sanoi hän, "että tulen näin myöhään? Mutta pelkään, että pahat uutiseni eivät ole vielä tulleet kuuluvillenne -- ja Hallin itse toivoi hartaasti minun lähtevän sitä teille kertomaan. Neiti Hallin ei ole voinut kirjoittaa, ja Louis Craven kuuluu vilustuneen ja jo viikon päivät olleen vuoteessa. Ettehän mahdollisesti ole lehdistä lukenut mitään selostusta esitelmäillasta?"

"En; eilen ja tänään etsin kyllä lehdistä, mutta ei niissä ollut mitään -- --"

"Jotkut radikaaliset lehdet sisälsivät selostuksia. Toivoin että olisitte sattunut ne lukemaan. Mutta kun iltapuolella saavuimme Lontoosta tänne eikä teistä kuulunut mitään, niin neiti Hallin ja Edward olivat vakuutetut siitä, ettette ollut kuullut -- ja niin minä läksin tänne tulemaan. Se oli kiusallinen, sydäntävihlova kohtaus ja hän -- on hyvin sairas."

Marcella vapisi, ja nyt olivat ajatukset yksinomaan Hallinissa.

"Mutta te olette tuonut hänet Maxwell Courtiin?" kysyi hän henkeään pidättäen. "Mitenkä hän jaksoi kestää matkan vaivat? Kertokaa minulle kaikki -- istukaa, olkaa hyvä."

Aldous kiitti kiireisesti ja kävi istumaan vastapäätä Marcellaa, niin lähelle takkavalkeaa, että hänen surun ja kärsimyksen uurtamat kasvonsa näkyivät selvästi.

"Koko tapaus oli niin perin outo -- tuskinpa pystyn sitä kuvaamaan", alkoi hän pidellen hattua käsissään ja tuijottaen tuleen. "Alku oli hyvinkin suotuisa. Sali oli täynnänsä kuulijoita. Bennett johti puhetta, ja Edward tuntui olevan aika virkeä. Edellisenä päivänä hän oli ollut kurjan näköinen, mutta hän väitti, että hän oli nukkunut hyvin ja että hänen sisarensa ja minä hemmottelimme häntä. No niin, hän oli parahiksi päässyt alkuun, kun minä jo älysin, että kuulijakunta oli hyvin vihamielinen. Ja hän siitä tuli ilmeisesti heti selville, ja puheen aikana se selveni hänelle yhä enemmän. Monesti hänet keskeytettiin, hyvä-huutoja ei kuulunut paljon yhtään -- eikä aikaakaan kun jo huomasin hänen masentuneen -- istuin jotenkin lähellä -- ja kuulijain käyneen tunteettomiksi hänen äänelleen. Oli ilmeistä, ettei heitä ollut kokoukseen houkutellut Hallinin esitelmä, vaan väittely, jonka piti sitä seurata. Hänen oli lupa puhua tuntinsa loppuun -- mutta ei minuuttiakaan kauemmin. Pidin silmällä vierustovereitani ja näin heidän lakkaamatta katselevan kelloa -- intomielin odotellen vuoroaan. Puhui hän mitä puhui, ei mikään tuntunut heihin pystyvän. Hän oli heille vain kuin keila, joka oli kaadettava kumoon. En ole eläessäni nähnyt toista sellaista kokousta -- se oli kuin noiduttu -- niin se oli fanaattisen vakaumuksen läpitunkema."

Hän vaikeni ja tuijotti surullisena maahan. Marcella liikahti, ja Aldous havahtui paikalla muistoistaan.

"Puuttui vain parisen minuuttia esitelmän loppuun -- huokasin helpotuksesta! -- kun äkkiä kuulen hänen äänensä kummasti muuttuvan. En vieläkään ole perillä siitä mitä tapahtui -- mutta luullakseni hän sillä hetkellä ei nähnyt eikä muistanut missä oli -- jännitys -- rasitus -- tieto että hänen puheensa oli ollut tehoton -- olivat olleet ylivoimaiset. Hän alkoi puhua jonkinlaista tunnustusta -- unelmoi yleisölle -- itsestään, elämästään, ajatuksistaan, rukouksistaan, toiveistaan -- enimmäkseen uskonnollisista toiveistaan -- työväestöstä, Englannista --. En ole koskaan ennen kuullut hänen mitään sentapaista puhuvan -- tiedättehän kuinka itseensäsulkeutunut hän oli. Se oli niin tuttavallista -- niin tuskallista -- oh! niin järisyttävää!" Aldousia puistatti tahtomattakin. "Ja lisäksi tämän ihmisjoukon, tämän vihamielisen, intoisan joukon edessä, joka vain ikävöiden odotti hänen viimeistä sanaansa -- saadakseen itse suunvuoroa. Vieressäni istuvat miehet jo iskivät silmää toisilleen ja tirskuivat. Kummasteltiin, miksi hän lasketteli 'tuollaista lemmon lorua' joksi kuulin vierustoverini sitä nimittävän. Minä repäsin muistikirjastani paperiliuskan ja kirjoitin Bennettille pari sanaa, pyytäen häntä tavalla tai toisella saattamaan Edward vaikenemaan. Mutta Bennett näytti joutuneen aivan ymmälle, sillä hän katseli vain minua silmät seljällään ja ravisti päätänsä. Samassa oli hänen puhevuoronsa lopussa ja salissa ruvettiin viheltämään."

Marcellalta pääsi kauhun huudahdus. Aldous kääntyi häneen päin.

"Elämässäni en ole elänyt toista niin traagillista hetkeä", jatkoi hän salaamatta liikutustansa. "Mahdotonta oli keksiä hituistakaan ymmärtämystä tai myötätuntoa tuossa kirkuvassa, kiihtyneessä, hohottavassa ihmisjoukossa, jonka keskellä hän kalpeana kuin kuolema ja oudolla, kaikuvalla äänellä yhä antoi käsittämättömän sanatulvansa virrata. Viimein näin Bennettin nousevan pystyyn juuri kun olin itse aikeessa rientää hänen luokseen. Mutta tulimme kumpikin liian myöhään. Hän kaatui permannolle jalkaimme juureen!"

Marcella nyyhki ääneensä. "Kuinka hirveätä!" huudahti hän. "Marttyyrin kohtalo on hänen palkkansa!"

"Niin on", vastasi Aldous matalalla äänellä -- "marttyyri hän juuri on. Vuosikausia hän on hallinnut näitä suuria kokouksia, ja nyt, kun hän kieltäytyy tyydyttämästä heidän intohimojansa, oikkujansa -- nyt ei ystävällisyydestä jälkiäkään -- ei sääliä -- ei muuta mitään kuin sokeata, kiukkuisaa raivoa! Mutta kaiketi he otaksuivat hänet petturiksi. Oh! oli se sydäntä vihlovaa!"

Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Sitten Aldous jatkoi:

"Kuljetimme hänet viereiseen huoneeseen. Onneksi oli salissa saapuvilla muuan lääkäri. Se oli tietenkin kova sydänkohtaus. Meidän onnistui viimein saada hänet kotiin, ja Susie Hallin ja minä valvoimme hänen luonaan. Kaiken yötä hän houraili, mutta eilen hän hieman toipui ja illemmalla hän pyysi meitä viemään hänet pois Lontoosta. Niinpä hankimme kaksi lääkäriä ja sairasvaunut, ja tänään tultiin kolmen tienoissa Maxwell Courtiin. Tätini oli laittanut kaikki kuntoon -- hänen sisarensa seurasi mukana -- ja sairaanhoitajatar. Clarke oli linnassa meitä vastaanottamassa. Hän arvelee, että Edward voi mahdollisesti elää pari viikkoa -- mahdollisesti vain pari päivää. Isku vei riutuneista voimista viimeisetkin."

Marcella oli kääntynyt hänestä pois ja surunsa valtaamana peittänyt itkettyneet kasvonsa nenäliinalla. Sitten hän äkkiä jollain salaperäisellä tavalla tuli selville siitä, ettei Aldous enää ajatellut Hallinia, vaan häntä.

"Hän ikävöi hartaasti saada tavata teitä", sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa; "mutta onhan teillä itsellännekin heikko sairas kotona. Suokaa anteeksi, etten ole ennen tiedustellut herra Boycen vointia. Toivoakseni hän on jo virkeämpi."

Marcella oikaisihe tuolillaan näennäisesti jo taas hillittynä ja arvokkaana. Hänestä tuntui kuin olisi Aldousin ääneen viimeisten sanojen ohessa pujahtanut kylmä vivahdus.

"Kiitos kysymästä -- kyllä hän nyt on parempi -- ainakin tällä hetkellä. Äitini ei salli minun paljon hoitaa häntä. Meillä on myös sairaanhoitajatar. Milloin minun pitää tulla?"

Aldous nousi.

"Voisitteko tulla huomenna iltapuolella? Aamupuolella tutkitaan hänet vielä kerran, ja lääkärien poistuttua on hänen levättävä. Kuuden tienoissa kenties? -- niin hän itse arveli. Hän on hyvin heikko, mutta täydessä tajussa ja hengenvoimissa. Tätini pyysi minua sanomaan, että häntä ilahuttaisi -- --"

Hän vaikeni ja molemmat kävivät samassa hyvin hämilleen. Marcella ikävöi puhua hänen kanssaan lordi Maxwellista, mutta hänellä ei ollut uskallusta.

Aldousin lähdettyä Marcella jäi vielä seisomaan takkatulen ääreen mieli katkerain, surullisten ajatusten repelemänä. Näinkö haikean tuskaisella asialla heidän siis piti toisiansa kohdata tässä huoneessa, missä Aldous oli hänelle puhunut viimeiset rakkauden sanansa. Mutta sitten hän tarmokkaasti riistäytyi irti näistä muisteluista ja siirsi ajatuksensa kuolevaan ystäväänsä.

II LUKU.

Rouva Boyce osoitti suurempaa myötätuntoa Marcellan uutisen kuullessaan, kuin hänen tyttärensä oli uskaltanut toivoa eikä lausunut mitään huomautusta Aldousin käynnin johdosta -- hienotunteisuus, josta Marcella oli hänelle kiitollinen.

Kun he illallisen syötyään olivat menossa ruokasalista yläkertaan herra Boycen luo, pysäytti Marcella äitinsä silmänräpäykseksi.

"Äiti, etköhän olisi isälle kertomatta, että lordi Maxwell kävi täällä tänä iltana? Ja selitäthän hänelle, minkä vuoksi huomenna menen sinne?"

Rouva Boycen kalvakat posket sävähtivät punaisiksi. Marcella näki, että hän oivalsi.

"Sinun sijastasi en sallisi isän toistamiseen puuttua noihin asioihin", virkkoi hän ylpeän maltittomasti.

"Kunhan voisin sen estää", huudahti Marcella. "Äiti, kerro hänelle Hallinista -- ja kuinka hyvä hän on ollut minua kohtaan!"

Ääni katkesi, ja ylimmällä portaalla hän kiireesti erkani äidistänsä saadakseen yksinäisyydessä etsiä lohtua kivistävälle tuskalleen.

Yö kului Maxwell Courtissa rauhallisesti. Hallin houraili aika ajoin, joskaan ei niin usein kuin edellisenä yönä, ja aikaisin aamulla hänen huoneessaan valvonut nuori lääkäri vastaanotti Aldousin sillä tiedolla, että hän oli rauhallisempi ja hiukan virkeämpi. Mutta sydänvamma oli entisellään ja saattoi vaikka millä hetkellä puhaltaa tuon heikosti liekehtivän elämän sammuksiin.

Vuoteessa häntä ei kumminkaan saatu pysymään, häntä kun vaivasi kova hengenahdistus ja rauhattomuus, ja niinpä hän keskipäivällä kuletettiin Aldousin arkihuoneen akkunan luo, josta hänellä oli ihastuttava näköala yli aavain metsäkukkulain ja ketojen.

Sateista syyskuuta seurasivat nyt lokakuun päivät poutaisina ja heloittavina. Chilternin laajat metsät, pyökkipuille ominaisessa kullankellertävässä väriloistossaan, kaartuivat aaltomaisina kukkuloina tasangon rajalle. Puistossa, akkunan alapuolella, oli syksy värittänyt silkosen nurmen yllä huojuvat kirsikkapuuryhmät ja hentolehtisen vaahteran purppuranpunalla ja kuulakalla kellalla; saksanhirvet hyppelivät ruohikolla ja pyökkien oksilla kisailivat oravat terhoja nakerrellen.

Siitä lähtien kun Aldous ja Susie raukka olivat vieneet hänet kotiin maanjakokysymystä koskevalta luennolta, ei Hallin ollut puhunut montakaan tajullista sanaa ja nekin harvat olivat olleet syvän ja haikean surumielisyyden läpitunkemat. Mutta kun Aldous tänään sairaanhoitajattaren kutsusta tuli huoneeseen, missä Hallin istui tyynyjen välissä akkunan luona aukeaa näköalaa ihaillen, äkkäsi Aldous paikalla silmäänpistävän muutoksen Hallinin kasvoilla. Kuolema kyllä jo pilkisti esiin, hänen sinisistä silmistään niin erehtymättömän selvästi, että Aldousin oli sisäänastuessaan koottava kaikki tahdonvoimansa ja jäntevyytensä voidakseen säilyttää mielenmalttinsa. Mutta lähestyvän vapahduksen tietoisuus ja siitä johtuva luopuminen kaikesta niin ruumiillisesta kuin sielullisesta kamppailusta -- kamppailusta, jota hän oli käynyt halki elämänsä -- näytti palauttaneen Halliniin osan tuosta entisestä tasaisesta hilpeydestä ja sielunrauhasta, joka oli tehnyt hänet ylioppilastovereittensa johtajaksi Oxfordissa ja Aldousin eroamattomaksi ystäväksi.

Aldousin nähdessään Hallin myhäili kohottaen voimattoman kätensä kohti puistoa ja syksyisiä metsiä.

"Ystävällisempää jäähyväistervehdystä ei luonto olisi voinut antaa minulle", puheli hän kuiskaavalla äänellä.

Aldous kävi istumaan hänen viereensä ja painoi hänen kättänsä. Vaiti oli kumpikin, mutta viimein Hallin virkkoi:

"Aldous, onhan tämä huone aina oleva sinun työhuoneesi?"

"Aina."

"Olen hyvilläni siitä. Täällä olen niin kauan nähnyt sinut. Mitä kaikkea olemmekaan täällä keskustelleet ja kiistelleet nuoruutemme kiihko-aikoina. Minä ainakin olin kiihkeä ja sinä olit pitkämielinen minua kohtaan. Maalain uudistaminen -- kirkkolain uudistaminen -- palkkauslain uudistaminen -- kaikki me pohdimme täällä tässä huoneessa. Muistatko erästä iltaa, kun minä juttelin sinulle kirkkosuunnitelmistani ja valvoimme niin kauan, että lopulta oli liian myöhäistä mennä levolle. Kuinka haltioissani minä silloin olin siitä! Kirkko ja kansa sulautuisivat yhteen, hallitsisivat toisiaan -- kasvaisivat ja menestyisivät yhdessä. Sinua ei haluttanut liittyä meihin -- meidän pieneen, poloiseen yhdistykseemme!"

Aldousin huulet vavahtivat.

"Puhukaamme mieluummin asioista, joissa olin yhtä mieltä kanssasi", sanoi hän.

Hallinin katse päilyi hänessä selittämättömän hellänä.

"Onko ollut jotain muutakin, jossa et ole minua avustanut? Muistaakseni ei. Minä olen raastanut sinut mukaani melkein kaikkiin puuhiini. Etkä sinä ollut milläsikään vaikka ei luonnistunutkaan. Ja luonnistuihan minulta usein -- nyt viimeksi vain ei. Mutta niinpä tämä tappio olikin täydellinen ja lopullinen."

Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä sama valoisa ilme. Levollisesti hymyillen hän silmäili akkunasta ulos.

"Luuletko todellakin, että kukaan, joka nykyhetkeä kauemmas tähystää, sanoisi tätä tappioksi?" sai Aldous vaivoin sanotuksi. Hallin pudisti lempeästi päätänsä ja istui hetken äänettä, raskaasti henkeään vetäen.

"Kärsimykseni on ansaittua", sanoi hän äkkiä. "Viime viikolla ajattelin ja pelkäsin paljon enemmän omia tunteitani tappion sattuessa kuin itse tappiota. Mutta eilisestä alkaen -- eilisillasta olen tuosta kaikesta vapautunut. Nyt oivallan, että voimani ovat murtuneet -- etten enää kykenisi taistelua jatkamaan -- en siinäkään tapauksessa, että jäisin eloon. Minä olen joutunut rivistä jälkeen. Minut hylkäsivät ne, joita rakastin ja joita pyysin palvella. Niihin taas en halua ryhtyä, jotka minua kutsuvat. Niinpä minä vaivun -- alas syvyyteen ja juhlasaatto liikkuu eteenpäin ilman minua. Mutta kumma sentään -- että kärsimykseni nyt ovat lopussa. Ja tulevaisuuteen nähden -- muistatko Jowettin johdatusta Phædoniin -- --"

Hän osoitti raukeasti vieressään olevaan avattuun kirjaan. Aldous otti sen ja luki:

"Kun ihmisen viimeinen hetki on tullut, alistuu enin osa luonnon järjestyksen ja Jumalan tahdon alle. He eivät ajattele Danten 'Helvettiä' tai 'Paratiisia' tai 'Kristityn vaellusta'. Taivas ja helvetti eivät ole heille konkreettisia tosiasioita, vaan sanoja tai käsitteitä -- suuren, tuntemattoman salaperäisyyden ulkonaisia vertauskuvia."

"Niin käy minunkin", sanoi Hallin hymyillen, kun Aldous hänen viittauksestaan laski kirjan pois, "vaikka ei juuri niin. Järjelleni on tämä salaisuus käsittämätön ja tuntematon -- mutta sydämelleni se tuntuu paljastuneen -- sydämelläni näen." Hetken kuluttua Aldous säpsähti kuullessaan hänen selvällä ja lujalla äänellä sanovan:

"Muistatko, että tänään on lokakuun 5 päivä?"

Aldous siirsi tuolinsa aivan kohdalle, ettei hänen tarvitsisi korottaa ääntänsä.

"Muistan, Ned."

"Juuri tänään on siitä kaksi vuotta aikaa? Sallinethan minun puhua hänestä?"

"Sinä saat puhua mitä mielesi tekee."

"Panitko merkille, mitä kirjoitin sinulle Genovaan viime kirjeessäni? Mutta panit tietenkin. Ilahuttiko sinua uutiseni?"

"Kyllä, se ilahutti minua", sanoi Aldous lyhyen vaitiolon jälkeen, "se ilahutti minua suuresti. Hän on minun luullakseni välttänyt suuren vaaran."

Hallin tähysteli kiinteästi hänen kasvojansa.

"Hän on vapaa, Aldous -- ja hän on ylevä ja jaloluontoinen nainen -- elämä on häntä kasvattanut, samoin kuolema -- näiden viimeisten kahden vuoden kuluessa. Ja -- sinä rakastat häntä yhä. Etkö arvele olevan syytä vielä kerran yrittää?"

Aldous näki hikipisarain helmeilevän kuihtuneella otsalla ja olisi halulla antanut vaikka oman onnensa, jos olisi kyennyt antamaan hänelle tyydyttävän ja viihdyttävän vastauksen, mutta hän ei mistään hinnasta maailmassa olisi tällä hetkellä voinut olla uskoton omille tunteilleen tai pettää ystäväänsä.

"En luule", vastasi hän pitkään, -- "että tekisin oikein, jos yrittäisin. Ensinnäkin ei minulla ole syytä -- ei pienintäkään syytä -- otaksua että hänen tunteensa minua kohtaan olisivat nyt muuttuneet näiden kahden vuoden kuluessa. Hän on ylimalkaan ollut herttainen ja ystävällinen minulle milloin vain Lontoossa satuimme yhteen. Puhuipa hän kerran viime vuoden tapahtumistakin ja lausui katuvansa käytöstänsä -- ja mikäli minä ymmärsin tarkoitti hän sillä niitä suruja ja kärsimyksiä, jotka olivat johtuneet siitä, ettei hän tuntenut omaa sydäntään. Hän toivoi että olisimme ystäviä. Ja", hän käänsi päänsä syrjään -- "aikaa voittaen kai minä voinenkin olla hänen ystävänä... Mutta näetkös -- tuo kaikki ei silti oikeuta minua häntä lähentelemään. Nyt minä tajuan, että viime vuonna tein onnettoman erehdyksen siinä, että tyydyin -- ja niin halukkaasti, jopa kiitollisenakin, siihen vähään, mitä hän minulle antoi. Siinä minun syyllisyyteni, minun sokeuteni ja -- häntä kohtaan se oli vääryys -- ja oman asemani se teki toivottomaksi. Sillä hänen luonteensa on niin muovaeltu", hänen silmänsä etsivät ystävän katsetta ja ääni lujeni voimakkaaksi ja pontevaksi -- "että se antaa kaikki tai ei mitään, ainakin rakkaudessa -- eikä hän koskaan tule onnelliseksi, eikä saata tuottaa onnea, ellei hän sitä voi tehdä. Sen opetti minulle viime vuosi. Siinäkin tapauksessa että hän -- hyvyydestä tai kärsimystäni säälien -- olisi taipuvainen uudistamaan vanhaa sidettämme -- olisin minä hänen ja itseni pahin vihamies, jos lähestyisin askeltakaan sitä kohti. Senlaatuinen avioliitto olisi minulle nöyryyttävä, eikä se hänellekään olisi miksikään onneksi. Mies, joka ei pysty häneltä mitään vaatimaan", ääni raukesi liikutuksesta, "ei ole hänen silmissään paljon arvoinen. Vaadittakoon häneltä parasta mitä hänessä on -- koko hänen minuutensa. Sen jos hän antaa, voi mies tietää, mitä hänen lempensä merkitsee."

Hallin oli kuunnellut häntä hartaan tarkkaavasti. Tuska ja hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan Aldousin viimeisten sanojen aikana. Hänen mielensä oli täynnä himmeitä ja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa Aldousin esiintuomain väitteiden kanssa. Mutta ne eivät olleet sanamuotoon puettavaksi kyllin selvät. Eikä hän herkästi tuntevana ja ritarillisena, kuten ainakin, tässä heikkoudentilassaankaan unohtanut, mikä traagillinen merkitys aina liittyy kuolevan sanoihin, ja hän päätti vaieta ettei tekisi enemmän vahinkoa kuin hyvää.

Sitten hän levähti hiukan. Hänelle tuotiin ruokaa, ja Aldous istui hänen vieressään ja oli lukevinaan, että Hallin malttaisi levätä. Hänen sisarensa pistäysi hänen luonaan, samoin lääkäri, mutta kun he taas jäivät huoneeseen kahden, tapaili Hallin ystävänsä käsivartta ja kosketti sitä heikosti.

"Mikä on, Ned?"

"Vielä yksi asia, ennenkuin jätämme tämän seikan. Siinäkö siis kaikki, mikä nyt on välillänne? Kesällä puhuit kerran olevasi suuttunut, paljon suuttuneempi kuin olisit voinut odottaa. Olin minäkin tietysti suuttunut. Mutta äsken juuri sanoit, että kaikki on yksin sinun syysi. Onko mielesi nyt muuttunut?"

Aldous epäröi. Hänestä oli tavattoman kiusallista puhua menneisyydestä, ja hänen mieltänsä karvasteli, että sen piti Halliniakin surettaa ja huolettaa erohetkellä.

"Muuttunut ei ole mikään, Ned, mutta aika saa aina jonkinverran muutosta aikaan. Nyt en enää" -- hän yritti hymyillä -- "tahdo siirtää kärsimyksiäni toisten niskoille. Mutta toisin hetkin kummastelen kenties nyt vieläkin enemmän, että hän eräässä suhteessa menetteli kuten menetteli."

Äänessä samoin kuin kasvoissa kuvastui hänen sisäistä olentoansa järisyttävä mahtava mielenliikutus.

Hallin huokaisi.

"Usein olen miettinyt", sanoi hän, "että hän oli harvinaisen kypsymätön -- paljon kypsymättömämpi kuin useat hänen ikäisensä -- tunteisiin nähden. Järki hänellä vain oli toiminnassa."

Aldous nyökkäsi vahvistaen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mutta nyt on toisin", kuiskasi sairas innokkaasti. "Aivan toisin. Kasvi kasvaa ja varttuu korkeaksi ja reheväksi runsaalle elämälle."

Aldous sulki riutuneen käden rakkaasti omaansa. Tämä Hallinin viimeinen kamppailu toisen murheen tähden oli selittämättömän liikuttavaa. Aldousin sydäntä pisteli nähdä sitä, ja hän ikävöi vapahtaa ystävänsä tästä kuormasta niinä harvoina, kalliina hetkinä, jotka hänelle oli elon aikaa suotu. Viimein hänen onnistui, oman luulonsa mukaan, riistää irti hänen ajatuksensa siitä. He vaihtoivat puheenainetta. Hallin ei enää puhunut paljoa mitään. Hän oli kovin rauhaton ja raukea, vaikka vasituisia tuskia ei sanottavasti ollut. Aika ajoin Aldous luki hänelle kohtia Jesaiaasta ja Platosta, ja sairaan kimaltelevat, unettomat silmät seurasivat tarkkaavina joka sanaa.

Kello oli juuri lyönyt kuusi, kun hän käännähti akkunaa kohti.

"Nyt kuulin hänen askeleensa terassilla!" sanoi hän ilon välke silmissään. "Tahdotko lähteä noutamaan tänne hänet?"

* * * * *

Marcella soitti Maxwell Courtin ovikelloa lujasti sykkivin sydämin. Hänen arkaan tervehdykseensä vastasi ovea avaava, vanha hovimestari hänen mielestään tylysti, ja vei hänet ensin vierashuoneeseen. Pieni, surupukuinen olento nousi huoneen perältä ja astui jäykästi häntä vastaan. Marcella tapasi itsensä pudistamassa neiti Raeburnin kättä.

"Suvaitsetteko käydä istumaan ja levähtää hiukan ennenkuin menette yläkertaan?" kysyi vanha neiti huolellisen kohteliaasti, "vai ilmoitanko nyt heti, että olette tullut? Huonompi hän tuskin on -- mutta heikko -- perin heikko."

"En ole rahtustakaan väsynyt", sanoi Marcella ja neiti Raeburn soitti.

"Ilmoittakaa lordi Maxwellille, olkaa hyvä, että neiti Boyce on täällä."

Uusi arvonimi viilteli Marcellan korvaa. Mutta se oli tuskin päässyt kuuluville, ennenkuin Aldous astui sisään korkea vartalo hiukan kumarassa, ja rauhallisesti, melkein yksitoikkoisesti puhuen.

"Hän odottaa teitä -- tahdotteko heti tulla?"

Vaiti ja hiukan edellä kulkien hän johti Marcellan leveitä pääportaita ylös ja pitkin tuttuja käytäviä. Yläkalterissa he kulkivat muotokuvien pitkän jonon sivu kunnes Aldous seisahtui oman arkihuoneensa ovella.

"Hänen ei pitäisi puhua paljoa", sanoi hän viivytellen, "mutta sen te -- tietenkin -- tiedätte paremmin kuin yksikään meistä".

"Kyllä minä olen varovainen", vastasi Marcella tuskin kuuluvasti. Aldous avasi hiljalleen oven ja sulki sen uudelleen Marcellan pujahdettua sisään.

Hallinin vieressä istuva sairaanhoitajatar nousi ylös Marcellan astuessa huoneeseen ja viittasi häntä istumaan matalalle tuolille toiselle puolelle leposohvaa. Susie Hallinkin nousi istualtaan ja suuteli tulijaa kiireisesti, sanaakaan sanomatta, ettei puhkeaisi nyyhkytyksiin. Sitten hän sairaanhoitajattaren kanssa katosi syrjäovesta. Syyshämärä tulvi sisään peittämättömistä akkunoista, mutta huoneessa oli sytytetty pari kynttilä, ja niiden valossa Marcella saattoi vain epäselvästi nähdä kuolevan. Sittenkin kävi hänelle selväksi, kun hän istahti Hallinin viereen, ettei hänellä ollut enää monta päivää elettävänä.

Yhtäkaikki, kun Marcella kumartui hänen ylitseen, näki hän kujeellisen tuikkeen Hallinin sammuvissa silmissä.

"Ettehän ole minulle äkäinen?" puhui hän muuttuneella äänellään -- "te varoititte minua -- te ja Susie -- mutta -- minä pidin oman pääni. Parasta olikin niin!"

Marcella painoi huulensa hänen käteensä ja sai vastaukseksi heikon likistyksen Hallinin kylmistä sormista.

"Jospa minä olisin saanut olla siellä!" sanoi Marcella.

"Ei -- olen kiitollinen ettette ollut. Enkä tahdo enää muistella sitä tai muita ikävyyksiä. Aldous on hyvin katkera -- mutta kaiketi hänkin aikaa voittaen -- tyytyy -- ja oppii heitä oikeudenmukaisemmin arvostelemaan. Eivät he pahaa tarkoittaneet. He olivat yhtä lujasti kiinni omassa käsityksessään kuin minäkin. Kun minä ensin havahduin tajuttomuudestani -- oli kaikki pelkkää epätoivoa. Minä tunsin kauhistusta itseäni kohtaan ja elämää kohtaan. Nyt se on kaikki hävinnyt -- en tiedä miten. Oma tahtoni ei ole tässä mitään saanut aikaan -- näkymätön käsi siirsi pois painon. Tuntuu kuin liukuisin -- ilman tuskia."

Hän ummisti silmänsä ja voimakkaalla tahdonponnistelulla kokosi hän uusia voimia -- muistutellen himmenevässä mielessään, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Estääksensä häntä puhumasta Marcella sillä välin jutteli hänelle puoliääneen, kertoen hänelle isästään, äitinsä väsymättömästä hoidosta -- itsestään -- jos jotain. Miten outoa, luonnotonta, että hän, Marcella, istuu tässä puhelemassa tällaista joutavaa hänelle -- kirkastetulle, tomumajastaan erkanevalle sielulle, jolle suuren salaisuuden portit jo olivat raoitetut.

Hallin lepäsi yhä vaitonaisena; Marcella ei voinut kokonaan estää oman tunne-elämänsä liikehtimistä. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta -- Aldousin tuttua huonetta. Tuossa kirjoituspöydällä kirjeiden ja kirjojen kohdalla oli Hallinin valokuva, siinä vieressä hänen oma kuvansakin oli ennen seisonut; nyt oli paikka tyhjä.

Kaikki oli muuten entisellään -- kukat, kirjat, sanomalehdet ja sadat luonnetta ja personallisuutta kuvaavat pikkuseikat, jotka eron tultua käyvät murheelliselle ja kaipaavalle sydämelle niin tuskaisen paljonpuhuviksi. Päivämäärä -- kihlauspäivä eli vereksenä muistona hänen mielessään.

Sitten hänen ajatuksensa kivistävillä tunnonvaivoilla palasivat nykyisyyteen ja Halliniin. Samassa hän näki, että tämä oli avannut silmänsä ja tähysteli häntä tuskaisella, odottavalla katseella. Sairas teki liikkeen ikäänkuin vetääkseen hänet luokseen, ja Marcella kumartui hänen ylitseen.

"Minusta tuntuu", sanoi Hallin, "kuin hupenisivat voimani nopeasti. Sallikaa minun tehdä teille kysymys -- rakkauteni tähden teihin -- ja häneen. Viime aikoina -- olen ollut huomaavinani -- että tunteenne ovat muuttuneet. Voitteko -- tahdotteko -- uskoa minulle -- vai pyydänkö kohtuutonta?" -- nyt oli äänessä melkein entinen, eloisa voima -- "Onko sydämenne -- vielä entisellään -- vai voisitteko ehkä -- hyvittää menneet? -- --"

Hän piteli Marcellan kättä ja kouristi sitä odottamattoman lujasti. Marcella katsahti säikähtyneenä ylös, ja hänen huulensa vapisivat kuin lapsen. Sitten hänen päänsä painui tuolinselkämystä vastaan, hän näytti ikäänkuin tulevan sanattomaksi.

Hallin liikahti levottomasti ja huoahti.

"Minun ei olisi pitänyt", puheli hän itsekseen; "minun ei olisi pitänyt -- se oli väärin tehty. Kuolevat ovat tyranneja."

Alkoipa hän vielä anteeksipyyntöäkin sammaltaa. Mutta silloin Marcella ravisti päätänsä.

"Älkää!" sanoi hän taistellen sisäisesti, "älkää sanoko niin! Teille -- minä halusta avaan sydämeni -- --"

Kirkastuksen hymy lehahti Hallinin kasvoille.

"Siis!" -- sanoi hän -- "tunnustakaa!"

* * * * *

Pari minuuttia myöhemmin he istuivat vielä vieretysten. Marcella puuhasi jo lähtöä, mutta Hallin ei päästänyt häntä. Hänen kasvoillaan säteili mystillinen ilo -- elävä usko, jonka täytyi etsiä ilmaisua.

"Kuinka käsittämätöntä, että teidän -- ja minun -- ja hänen piti näin läheisesti liittyä yhteen tässä eriskummaisessa elämässä. Nyt en kaipaa mitään -- toivon kaikkea. Vielä yksi todistus -- viimeinen kuulkaa! Me katoamme yksitellen -- pimeään -- mutta itsekukin saa jättää tovereilleen -- merkin -- ennen lähtöä. Te olette ollut kovassa sielun- ja mielenhädässä -- olen sen nähnyt. Uskokaa minua, on olemassa vain yksi osviitta -- yksi ainoa -- hyvyys -- alistuva tahto. Siihen sisältyy kaikki -- kaikki usko -- kaikki uskonto -- kaikki toivo rikkaille ja köyhille. -- Vähät siitä, saavutammeko tietoisesti kamppaillen sen tahdon -- jolle meidän on uhrattava oma tahtomme. Aldous ja minä olemme usein olleet tässä eri mieltä -- sanoissa vain -- sydämestä ei koskaan! Minä osasin käyttää sanoja, vertauskuvia, joita hän ei voi -- ja ne ovat antaneet minulle rauhan."

Hän oli taas hyvän aikaa puhumatta -- mutta heikolla kädenkouristuksella hän yhä esti Marcellaa lähtemästä -- ennenkuin saisi kaikki sanotuksi. Päivä oli jo mennyt mailleen; ulkona syttyivät tähdet puiston punertavassa hämärässä.

"Sen tahdon -- me saavutamme -- velvollisuuksien ja kärsimysten kautta", kuiskaili hän lopulta niin heikolla äänellä, että Marcella vaivoin kuuli mitä hän sanoi, "se on juuri, lähde. Se opastaa meitä elämässä -- se -- tukee meitä kuolemassa. Mutta heikkoina, horjuvaisina raukkoina me tarvitsemme apua -- tarvitsemme ihmiselämää, ihmisääntä -- johon nojata, -- josta ammentaa juotavaa. Me kristityt -- olemme orpoja ilman Kristusta! Ja tässäkin -- yhdentekevä mitä hänestä ajattelemme -- kunhan vaan häntä ajattelemme. Kaikki elämän salaisuudet ja kaikki tieto -- sisältyvät yhteen tuollaiseen elämään -- ja meidän isämme ovat valinneet puolestamme -- --"

Harras ääni aleni alenemistaan kunnes se sammui -- vaikka huulet vielä liikkuivat. Neiti Hallin ja sairaanhoitajatar tulivat sisään. Marcella nousi seisomaan ja loi kuolevaan ystäväänsä viimeisen, kiihkeän liikutetun jäähyväiskatseen. Sitten hän painoi sisaren kättä ja hiipi huoneesta ulos. Hän astui niin kuulumattomasti, ettei hänen askeleittensa kaiku joutunut edes kuuntelevan Aldousin korviin. Ulko-oven raskaan linkun siirsi hän hiljaa syrjään ja tapasi itsensä yksinään tähtitaivaan alla.

* * * * *

Marcellan poistuttua makasi Hallin useita tunteja kuumeisessa huumetilassa. Ei hän nukkunut, mutta ei hänessä liioin huomattu minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä. Mutta hänen mielensä olikin itse asiassa täynnä vilkkaita, joskin hajanaisia mielikuvia ja mietelmiä. Mutta hän ei enää pystynyt eroittamaan niitä huoneessa liikkuvien todellisten ihmisten hahmoista ja eleistä. Ne sekaantuivat toisiinsa ja sulautuivat yhteen. Kaiken aikaa hän tuntui kiihkeästi odottavan Aldousia tai etsivän häntä. Ajatukset harhailivat levottomina etsien -- vielä oli jotain sanomatta, muuan lopullinen tehtävä suorittamatta. Mutta alati tuntui niinkuin jokin olisi kahlehtinut ja pidättänyt häntä, ja yhä tiheämmäksi tuli huntu hänen ja hänen vieressään valvovan, todellisen Aldousin välillä.

Yön lähetessä ei yritettykään häntä muuttaa istuvasta asennostaan leposohvalla hänen omaan vuoteeseensa. Kuolema oli jo liian lähellä. Hänen sisarensa ja Aldous ja nuori lääkäri, joka oli hänet Lontoosta tänne kulettanut, valvoivat hänen luonaan. Akkunaverhot oli vedetty syrjään, ja kuulakalla syystaivaalla heloitti kuunkiekko yli metsäin, hopeanhohtavain ruohokenttäin ja tasangon.

Hiukan päälle puoliyön Hallin kuvaili havahtuvansa virkeänä ja luja päätös mielessään. Omasta mielestään hän puhutteli Aldousia pyytäen saada olla kahden hänen kanssaan. Mutta Aldous istui hievahtamatta paikallaan, hänen murheinen, ystävätä vartioiva katseensa pysyi muuttumattomana. Silloin Hallinin valtasi äkillinen ahdistus ja hätä. Kolme sanaa -- vain kolme sanaa hänen täytyi saada sanotuksi! Hän ponnistelihe uudelleen, mutta liikkumattomana istui yhä Aldous sanattomassa surussaan. Silloin Hallinin hämärtyvään tietoisuuteen välähti ajatus: "Puhekyky on poissa, minä en enää voi puhua."

Se oli kuin terävä pistos, se nostatti nopean kapinantunteen. Mutta siinä samassa tuska ja suuttumus haihtuivat, ja nöyrästi alistuen Hallin luopui viimeisestä toivomuksestaan.

Aldous ei nähnyt muuta kuin että kuoleva avasi kätensä ikäänkuin anoen ystävänsä kättä. Hän pujotti kätensä hapuileviin sormiin, ja Hallinin viimeisen yrityksen kohottaa se huulilleen katkaisi kuolo kesken.

* * * * *

Eikä Marcellan ylevän hetken sokeassa, intohimoisessa luottamuksessa tehty tunnustus niinmuodoin kantanut mitään hedelmiä. Se kätkettiin hautaan Hallinin kera.

III LUKU.

"Kirjeentuoja saapui luullakseni äsken", sanoi rouva Boyce tyttärelleen. "Ja tuossahan Donna Margherita jo meille viittaileekin."

"Salli minun mennä ne noutamaan, äiti."

"Ei kiitos, minun on mentävä sisään."

Ja rouva Boyce nousi istualtaan ja astui hiljakseen ravintolaa kohti pitkin kurjenpolvien ja ruusujen reunustamaa puutarhan pergolaa. Marcella silmäili hänen jälkeensä kunnes solakka, mustapukuinen hahmo katosi ovesta sisään.

He olivat istuneet Cappusiniravintolan mainehikkaassa puutarhassa Amalfissa. Vasemmalla Marcellasta, syvällä terassin alla, kimalteli Salernon lahden vihertävän-sininen pinta; oikealla yleni tammi- ja metsäomenapuu-metsä punertavaa kallioseinää vasten. Lehtevien tammien alta puski maa ilmoille kosteata, uhkuvaa tuoksua. Ilma oli höyryinen ja lämmin. Puutarhan yläpuolelta, näkymättömiltä korkeuksilta helähti jonkun luostarin kello, ja oliivilehdot ja viinitarhat kajahtivat työntekijäin ja lasten lavertelevista äänistä.

Oltiin maaliskuun alussa ja päivät alkoivat huomattavasti pidetä. Herra Boycen kuolemasta oli kulunut hiukan kolmatta viikkoa. Edellisen vuoden marraskuussa rouva Boyce ja Marcella olivat tuoneet hänet meritse Napoliin ja siellä, pienessä Posilipon huvilassa hänen kituva elämänsä kallistui loppuunsa. Raskas oli tämä aika ollut, ja Marcella uskalsi tuskin enää toivoa äitinsä siitä täydelleen toipuvan. Isän hoitaminen -- joka tyttären oli vähitellen onnistunut tyvenellä kestävyydellään siirtää osalleen -- oli hänelle suonut syvää moraalista tyydytystä: Hän oli sillä lepyttänyt omaatuntoansa, ja isän kuva väikkyi nyt hänen mielessään yksinomaan hellän säälin leppeässä muistossa.

Entä rouva Boyce? Marcellan täytyi mielikarvaudekseen nähdä, etteivät nämä viimeiset surun päivät olleet pystyneet häneen painamaan tuota samaa sovittavaa ja viihdyttävää vaikutelmaa. Puolisoiden väli oli viimeiseen asti ollut rikkonainen ja kurja -- huolimatta kiihkeästä rakkaudesta, joka kahlehti heidät toisiinsa. Sairaan riippuvaisuus vaimostaan teki hänet nöyrän alistuvaksi, ja vaimon uhraantuva huolenpito oli ollut ihmeteltävä. Mutta eläessään läheisessä yhteydessä vanhempainsa kanssa ei Marcellalta jäänyt huomaamatta se itsepintainen, mutta sanaton taistelu, joka yhä oli käymässä heidän välillään ja jonka alkujuuret tuntuivat olevan menneisyydessä, vaikkakin sadat pikkutapahtumat nykyajassa pitivät ne yhäti tuoreina. Sielullisen ja ruumiillisen rasituksen painamana oli rouva Boyce kutistunut valkohapsiseksi varjoksi. Richard Boyce oli takertunut kiinni elämään ja pelännyt kuolemaa enemmän kuin on tavallista pitkällistä tautia potevien. Lopulta hän oli hiljaan nukahtanut vaimonsa syliin. Tämä oli sulkenut hänen silmänsä ja suorittanut kaikki viimeiset tehtävät kuivin silmin, eikä Marcella ollut nähnyt hänen kyyneltä vuodattavan ei silloin eikä jälkeenkään. Avaamatta lepäsivät vielä kirjeetkin matkalaukussa, jotka Marcella arveli enimmäkseen olevan hänen omaistensa kirjoittamia. Hän oli hyvin harvasanainen ja rauhaton, eikä Marcella ollut vielä ensinkään selvillä siitä, mitähän suunnitteli tulevaisuuteen nähden.

Hautajaiset pidettiin Napolissa, ja heti sen jälkeen rouva Boyce oli kirjoittanut miehensä asianajajalle pyytäen häneltä testamentin jäljennöstä ja selostusta heidän varallisuussuhteistaan. Sitten hän oli tahdotonna seurannut Marcellaa Amalfiin, ja joskaan hän ei myöntänyt olevansa sairas, oli hän nähtävästi päättänyt tehdä kaikkensa voimistuakseen sen verran, että kykenisi tekemään jonkun ratkaisevan päätöksen, ja vaikka Marcella ei tietänyt minkälainen tämä päätös oli oleva, oli hänellä yhtäkaikki pelokkaita aavistuksia.

Katkeramakuinen kaiho täytti tytön sydämen, kun hän siinä istui Italian lauhan merituulen leyhyessä. Häntä kirvelytti se ajatus, ettei hänen äitinsä rakastanut häntä, ettei hän ollut koskaan rakastanut häntä ja että hän kenties nytkin -- niin tuiki uskomattomalta kuin se kuulostikin! -- suunnitteli jättää hänet. Hallin oli kuollut -- kuka muu nyt enää hänestä välitti? Betty Macdonald kirjoitti usein, kesyttömiä, haaveellisen ihailevia kirjeitä. Marcella odotti niitä jännityksellä ja kirjoitti hänelle helliä vastauksia. Mutta pian kai Betty joutuu naimisiin, ja silloin siitäkin tulee loppu. Marcella oli yhtäkaikki täysin perillä siitä, että Betyn uutiset huvittivat häntä paljon enemmän kuin Betyn ihailu. Aldous Raeburn -- Marcella ei milloinkaan voinut ajatella häntä lordi Maxwellina -- oli nähtävästi Lontoossa politiikkaan uppoutuneena ja tuntui olevan paljon yhdessä Betty Macdonaldin kanssa. Tuskinpa oli otaksuttavaa että heidän, Marcellan ja Aldousin, kohtalot sipaisisivat uudelleen toisiansa. Ajatellessaan tunnustustansa Hallinille Marcella oli ymmällä ja pahoillaan. Hän ei tietenkään ollut vaatinut mitään vaitiolon lupausta kuolevalta, sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Kun hän uskoi Hallinille mitä tämä halusi tietää, oli hän seurannut sisäistä, salaperäistä rakkauden kehoitusta ja tämä sysäys oli ollut niin välitön, niin pulppuavan voimakas, ettei hän ollut tullut miettineeksi mitään muuta sen sivussa. Myöhemmin hänen ylpeytensä kyllä joutui piinapenkille. Olikohan Hallin hellivässä rakkaudessaan voinut olla antamatta ystävälleen mitään viittausta? Jos niin oli, ei viittaus suinkaan ollut mieleinen, sillä Hallinin hautajaispäivästä lähtien olivat Aldous ja hän olleet toisilleen entistä vieraammat. Lady Winterbourne, Betty, Frank Leven olivat kirjoittaneet hänelle isän kuoltua, Aldous vain ei sanaakaan.

Frank Leven oli jouluna, isänsä, sir Charles Levenin odottamattoman kuoleman kautta, joutunut hänen arvonimensä ja tilustensa perijäksi. Lieneekö tämä vaikuttanut edullisesti hänen toiveisiinsa Betyn suhteen? -- mikäli mitään toiveita enää oli olemassa.

Omasta lähimmästä tulevaisuudestaan Marcella tiesi sen verran, että Mellor oli paikalla joutuva hänen omakseen. Mutta hän oli tällä hetkellä sielultaan ja mieleltään niin väsähtänyt, etteivät tämän perinnön edut suurestikaan häntä liikuttaneet, sitä seuraavaa raskasta vastuunalaisuutta hän vain ajatteli. Hänen synnynnäinen taipumuksensa rakentaa nopsasti tuulentupia oli nyt tykkänään lamassa. Valtaa ja vapautta oli hän kerran ikävöinyt voidakseen ripeästi luoda maallisen Taivaan Valtakunnan. Jonkin verran valtaa ja vapautta hän oli nyt saava, mutta eipä häntä nyt huvittanutkaan laatia uljaita maailman parantamis-suunnitelmia. Hän tunnusti itselleen, että kaikkinainen toiminta ulospäin kävisi hänelle mahdottomaksi, jollei hänen rakkautta etsivä sydämensä löytäisi olentoa, jonka puolesta elää, jota rakastaa. Kunpa äiti tekisi lopun noista luonnottomista epäilyistä, kunpa hän koettaisi kiintyä omaan tyttäreensä ja sallisi hänen rakastaa ja lohdutella itseään, niin, silloin kyllä kannattaisi ajatella kylää ja oljenpalmikoimista! Ellei -- nuoren tytön uneksivassa asennossa kuvastui raskas alakuloisuus.

Hän havahtui mietteistään, kun kuuli äitinsä kutsuvan häntä pergolasta.

"Niin, äiti."

"Tahdotko tulla sisään? On tullut kirjeitä."

"Testamentti varmaan", mietti Marcella seuratessaan rivakasti rouva Boycea sisään.

Rouva Boyce sulki heidän arkihuoneensa oven ja astui sitten tyttärensä luo niin levoton ja järkkynyt ilme kasvoillaan, ettei Marcella voinut olla säpsähtämättä.

"Testamentissa on muuan määräys, Marcella, jonka pelkään sinua suututtavan ja pahoittavan. Isä on sen siihen pistänyt neuvottelematta minun kanssani. Nyt tahtoisin tietää, mitä sinun mielestäsi olisi tehtävä. Hän on määrännyt lordi Maxwellin ja minut testamentin toimeenpanijoiksi."

Marcellan posket vaalenivat.

"Lordi Maxwellin!" sopersi hän hämmästyneenä. "Lordi Maxwellin -- Aldousin! Mitä sinä tarkoitat, äiti?"

Rouva Boyce pisti testamentin hänen käteensä ja osoitti sormellaan puheenalaista kohtaa. Sen sanamuoto oli puhtaasti muodollinen. "Täten määrään jne.", ei muuta; mutta kun Marcella oli lukenut tämän lakipykälän, työnsi rouva Boyce hänen kouraansa toisen paperin, perheen-asianajajalta, herra Frenchiltä tulleen kirjelmän, missä tämä äidille ja tyttärelle ilmoitti että herra Boyce, ennen Englannista lähtöään oli jättänyt hänelle lordi Maxwellille osoitetun ja sinetillä suljetun kirjeen sillä määräyksellä, että se olisi kirjoittajan tultua haudatuksi, viipymättä toimitettava määräpaikkaansa. "Tämän määräyksen", kirjoitti herra French, "olen täyttänyt". Ymmärtääkseni ei lordi Maxwellilta ennakolta kysytty oliko hän halukas ryhtymään testamentin toimeenpanijaksi. Joka tapauksessa antanee hän ensi tilassa tietoa itsestään, ja niin pian kuin olemme varmat hänen myöntymyksestään, voidaan käydä testamenttia valvomaan.

"Äiti, kuinka hän taisi?" puhalsi Marcella antaen testamentin ja kirjeen liukua polvelleen.

"Eikö hän antanut sinulle mitään viittausta siitä kun Mellorissa juttelit hänen kanssaan tästä asiasta?" kysyi rouva Boyce kotvan kuluttua.

"Ei niin minkäänlaista", virkkoi Marcella nousten rauhatonna seisomaan ja mittaillen askelin lattiata. Hän kyllä sanoi minulle tahtonsa olevan, että asiat joutuisivat ennalleen -- anoipa minun suostumustanikin kirjoittaakseen lordi Maxwellille. Minä vakuutin hänelle, että kaikki oli mennyttä - ikipäiviksi! Omista tunteistani en maininnut mitään, eihän siitä kuitenkaan olisi mitään apua ollut. Mutta arvelin -- luulin saaneeni hänelle todistetuksi, että lordi Maxwell oli kerrassaan heittänyt kaikki nuo tuumat sikseen, ja että oli lisäksi varsin todennäköistä, että hän menee naimisiin jonkun muun kanssa. -- Sanoinpa hänelle vielä senkin, että ennemmin jätän teidät kaikki -- ennenkuin suostun siihen -- että pieninkin viittaus hänen puoleltaan nöyryyttäisi meitä auttamattomasti. Ja nyt, sittenkin!

Hän keskeytti rauhattoman astumisensa ja väänteli tuskissaan käsiänsä.

"Huoliiko hän meistä ja meidän perinnöstämme?" puhkesi hän uudelleen puhumaan. "Hän ei tietenkään tahdo enää olla missään tekemisissä meidän kanssamme. Ja nyt hänet pakoitetaan -- niin juuri pakoitetaan tällaiseen tuttavalliseen suhteeseen meidän kanssamme. Mitä lieneekään isä kirjeessään puhunut? Mitä onkaan hän mahtanut sanoa? Oh! tämä on sietämätöntä! Meidän on nyt heti kirjoitettava!"

Hän painoi kädet silmilleen nöyryytyksen ja mielenkarvauden kiihkossa. Rouva Boyce tarkkasi häntä kiinteästi.

"Täytynee meidän toki odottaa mitä hän kirjoittaa", tuumi hän. "Huomenna aamuna voi jo kirje olla täällä."

Marcella vaipui avoimen lasioven vieressä olevalle tuolille, ja hänen katseensa harhaili yli kivibalkongin kaiteen ja köynnösruusujen kauvas meren hymyävälle ulapalle.

"Tiettävästi hän suostuu", sanoi hän aivan onnettomana. "Ei hän koskaan kieltäydy tällaisesta, se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta, äiti, sinun pitää kirjoittaa. Minun pitää kirjoittaa ja pyytää ettei hän sitä tekisi. Sehän on aivan yksinkertaista. Me voimme kyllä itse pitää kaikesta huolen. Oh! kuinka isä taisi?" puhkesi hän uudelleen valittamaan, "kuinka hän taisi"?

Rouva Boycen huulet tiukkenivat lujasti. Kysymys oli hänestä järjetön. Hän kyllä olisi tietänyt siihen vastata, kaksikymmenvuotinen kokemus oli sen hänelle opettanut. Kuolema ei ollut hänen mieltänsä muuttanut. Hän arvosteli puolisonsa luonnetta ja omaa, murtunutta, särkynyttä elämäänsä yhä samalla traagillisella selvänäköisyydellä; hänen sydäntään kalvoi yhä sama rakkaus, jota eivät miehen kaikki heikkoudet ja viat olleet saaneet sieltä pois kiskotuksi. Hienotunteisuuden puutetta ja kohtuuttomuutta sellaista kuin tämä viimeinen teko todisti, oli hänen täytynyt myötäänsä nähdä ja kokea, eikä tällainen vehkeily hänen selkänsä takana ollut hänelle uutta.

"Luitko, mitä muuta testamentissa sanotaan?" kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua.

Marcella otti sen uudelleen käteensä ja rupesi haluttomana lukemaan sitä.

"Äiti!" hän äkkiä huudahti ja puna syttyi hänen kasvoilleen. "Siinä ei missään kohdassa mainita sinua. Tässä ei ole olemassa yhtään määräystä sinun hyväksesi."

"Ei ole", vastasi rouva Boyce tyynesti. "Sitä ei tarvittu. Minulla on omat tuloni. Me tulimme toimeen niillä vuosikausia ennenkuin isä peri Mellorin. Minulle ne niinmuodoin ovat tarpeeksi riittävät."

"Ethän toki otaksune", huudahti Marcella koko ruumiiltaan vavisten, "että minä käyn ottamaan itselleni koko isäni maatilan jättämättä mitään -- ei niin mitään hänen vaimolleen. Se olisi mahdotonta -- kerrassaan sopimatonta. Minua kohtaan se olisi yhtä väärin kuin sinua kohtaan, äiti", lisäsi hän ylpeästi.

"Niin en minä ole sitä ymmärtänyt", virkkoi rouva Boyce viileillä ja tyynellä äänellään. "Sinä et vielä käsitä, mistä on kysymys. Isäsi onnettomuus oli saattamaisillaan koko tilan häviöön. Isoisäsi sai kestää paljon huolta ja hänen oli saatava irti suuret rahasummat ennenkuin --" hän etsi sopivata sanamuotoa -- "saimme selvitetyksi isän menettelystä johtuneet selkkaukset. Siitä oli tietysti minulla sama hyöty kuin hänellä. Tämä velkakuorma katkeroitti isoisäsi loppuiän. Hän oli mies, johon olin kiintynyt -- jota kunnioitin. Mellor ei luullakseni ole ollut milloinkaan tätä ennen kiinnitetty. No niin, Robert setä sai velat jonkin verran hupenemaan -- mutta hän oli itse asiassa hyvin leväperäinen. Isä sai aikaan paljonkin, ja sinä arvatenkin toimitat kaikki ennalleen ennen pitkää. Omasta puolestani olen luopunut kaikista vaatimuksistani Melloriin. Itse paikkaa" taas hän epäröi hetken, mutta tällä kertaa oli tunteitten kuohu liian voimakas -- "minä kammoan. Minusta tuntuu, kuin olisin riippumattomampi, ellei minua siihen mikään sido. Ja lopulta minun onnistuikin taivuttaa isä ja hän salli minun seurata omaa päätäni."

Marcella kavahti hillittömästi pystyyn, astui sukkelasti poikki huoneen ja paiskautui polvilleen äitinsä viereen.

"Äiti, vieläkö aiot -- nyt vielä, vaikka me kaksi olemme näin ypö yksin maailmassa -- kohdella minua kuin olisin muukalainen -- enkä oma tyttäresi."

Se oli hätähuuto. Rouva Boycen laihat, riutuneet kasvot vavahtivat äkisti. Hän karkaisi itseään sille, minkä tuleman piti.

"Älkäämme huoliko tehdä asiata näin traagilliseksi", virkkoi hän kepeästi sivellen Marcellan käsiä. "Jutelkaamme siitä järkevästi. Istuhan tähän näin. Eihän minun ehdotukseni ole niin kauhea. Mutta, näetkös, minullakin on samoin kuin sinulla, omat harrastukseni, ja nyt minä haluaisin seurata niitä -- hieman. Osan vuotta tahtoisin viettää Lontoossa, tavatakseni toisinaan joitakin vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt vuosikausiin -- kenties myös sukulaisiani." Ääni kävi huomattavan kuivaksi kun hän puhui heistä. "Ja minusta tuntuisi suloiselta, jos -- pitkän ajan kuluttua -- tulisin temmatuksi pois omasta itsestäni -- saisin kuulla mitä maailmassa tapahtuu, ravita henkeäni jonkin verran."

Marcella näki äitinsä harmaansinisissä silmissä kuumeisen loisteen, joka häntä hämmästytti. Tunsiko hän oikeastaan juuri yhtään tätä eriskummaista olemusta, josta hänen oma elämänsä oli saanut alkunsa. Samaa lihaa ja verta -- mikä luonnon ivailu!

"Minä tietenkin", puheli rouva Boyce edelleen, "kävisin joskus sinun luonasi ja sinä samoin minun luonani. Luulisin meidän sen kautta enemmän kostuvan toistemme seurasta. Tiedäthän, että tapani on punnita asiat sellaisina kuin ne ovat, huolimatta maailman arvostelusta. Siinäkin tapauksessa, että minä jäisin kanssasi asumaan, tarvitset sinä töitäsi ja suunnitelmiasi varten sopivan seuralaisen. Sillä minä en siihen kelpaa. Eikä liene vaikeata löytää jokin sopiva naishenkilö, joka ottaa sinut turviinsa minun poissaollessani."

Kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin. "Miksi lähetit minut lapsena pois luotasi, äiti?" huudahti hän. "Se oli väärin -- julmasti tehty. Minulla ei ole veljeä, ei sisarta. Ja sinä suljit minut pois elämästäsi, kun olin liian nuori ymmärtämään."

Rouva Boyce vavahti, mutta ei puhunut mitään. Hän tuki otsaansa hennolla kädellään. Nykyisin hän oli vain varjo omasta itsestään, mutta hänen hauras raihnautensa oli aina tuntunut Marcellasta kukistumattomammalta kuin toisten vahvuus.

Itku pakkautui Marcellan kurkkuun.

"Ja nyt", jatkoi hän aivan epätoivoissaan, "oletko selvillä siitä, mitä nyt teet. Sinä työnnät minut pois luotasi -- sinä katkaiset kaikki läheiset siteet välillämme juuri silloin kun kipeimmin kaipaan sinua. Sinä näyt arvelevan, että minulta ei puutu mitään, kun vain saan tilan haltuuni ja valtaa ja tilaisuutta toimia oman pääni mukaan. Mutta", -- hän yritti uljaasti nielaista loukatut tunteensa ja puhua levollisesti -- "minä en enää ole sellainen. Minä voisin luottavasti ja kaikesta sydämestäni käydä käsiksi työhön, kunhan sinä vaan jäisit olemaan kanssani ja sallisit -- sallisit minun -- rakastaa sinua ja pitää huolta sinusta. Mutta minusta tuntuu, etten yksin ollen voisi mitään saada aikaan! Onnelliseksi tuskin enää tulen -- en ainakaan pitkään aikaan -- vain työssä ja velvollisuudessa voinen tästä, lähtien tuntea onnea. Naimisiin en arvatenkaan mene. Usko minua tai ei, mutta totta se on. Murheellisia ja yksinäisiä olemme kumpikin. Eikä meillä ole maailmassa muita kuin toisemme. Ja yhtäkaikki sinä puhut noin kammottavan rauhallisesti, että tahdot minusta erota -- päästä minusta."

Hänen äänensä värähti ja katkesi; intohimoisen rukoileva oli hänen katseensa.

Rouva Boyce istui yhä vaiti ja hievahtamatta tarkastaen tytärtänsä merkillisellä, jäykällä katseella. Hänen luonnottoman tyyneytensä alle kätkeytyi itse asiassa vaivoin hillitty maltittomuus. Tuollainen kauneutta ja nuoruutta uhkuva olento juttelee murheistaan, yksinäisyydestään! Mieletöntä kerrassaan! Mutta järkkynyt ja kuohuksissa hänen mielensä sittenkin oli.

"Nyt emme enää huoli siitä puhua!" sanoi hän rauhattomalla liikkeellä. "Minä matkustan kanssasi kotiin -- minä koetan tehdä mitä voin. Jätetään tulevaisuussuunnitelmani sikseen, ainakin muutamiksi kuukausiksi, ehkä sinä siihen tyydyt."

Hän liikahti ikäänkuin noustaksensa seisalleen matalalta tuoliltaan. Mutta Marcellassa kuohuivat syvät vedet, kuohuivat yli äyräitten. Hän lankesi polvilleen äitinsä viereen ja ennenkuin rouva Boyce sai sen estetyksi, oli hän kietonut nuoret, lujat käsivartensa laihan, kuihtuneen olennon ympäri.

"Äiti!" huohotti hän. "Äiti, ole hyvä minulle -- rakasta minua -- minulla ei ole ketään muita kuin sinä!"

Ja hän suuteli valjua otsaa ja poskea melkein hurjan hellästi, mutisten sen ohessa kiihkeitä, käsittämättömiä sanoja.

Rouva Boyce koetti ensin työntää hänet luotansa, mutta ollen ruumiillisesti liian heikko vastustelemaan, antoi hän sitten myöten. Lopulta hän sentään riuhtaisihe irti lyhyen sydäntä vihloovan nyyhkytyksen puistattamana. Hän nousi, astui akkunan luo ja saavutettuaan jonkinverran mielenmalttinsa, läksi hän huoneesta.

Mutta tänä iltana hän ensimäisen kerran salli Marcellan panna hänet sohvalle lepäämään, vaalia itseään ja lukea itselleen ääneen. Vieläkin ihmeellisempää oli, että hän Marcellan lukiessa nukahti. Lampunvalossa hänen kasvonsa näyttivät kurjan vanhoilta ja surkastuneilta. Kauan istui tytär käsivarret polvillaan tuijottaen häneen haikealla ja ikävöivällä katseella.

* * * * *

Marcella heräsi varhain seuraavana aamuna ja kuunteli meren mahtavaa ääntä, kun se kolmesataa jalkaa alapuolella halkaisi aaltojaan pienen kaupungin kalliorantoja vastaan. Hän makasi pienessä valkoisessa suojassa, joka muinoin oli ollut vanhan luostarin koppina ja Salernon vuorien takaa kohoava aurinko piirteli kultajuovia valkoiselle seinälle. Alhaalta kaupungista kajahtivat tuomiokirkon kellon lyönnit. Se löi varmaan kuusi. Vielä kaksi tuntia aikaa ennenkuin kannatti ruveta odottamaan lordi Maxwellin kirjettä.

Valveilla loikoessaan hän ajatteli tätä kirjettä -- ikävöi sitä ja aikaa, jolloin hän voisi siihen vastata. Kaikki yön rauhattomat unet olivat kieppuneet tuossa samassa aiheessa. Ollappa hänellä tässä isän kirje nähtävänä! Oliko otaksuttava, että hän oli maininnut tyttärensä nimen siinä? Ehkäpä hän vain oli vedonnut molempain perheiden entiseen, keskinäiseen ystävyyssuhteeseen. Se oli kyllä mahdollista ja se olisi ainakin jonkinverran muistuttanut sopivaisuutta. Mutta kuka saattoi vastata isästä? Hän painoi kätensä ristiin niskalle ja otsa rypyssä hän suunnitteli keinoja jos joitakin, mitenkä saada Aldous Raeburn vakuutetuksi, ettei hän eikä äiti aikoneet tungeskella hänen rasituksekseen. Häntä painosti lakkaamatta ilkeä ajatus, että Raeburn saattoi epäillä, että hän tahtoi häntä ahdistaa ensin ystävällään, ja sitten isällään. Oh! milloin saapuneekaan kirje ja milloin saanee hän siihen vastata!

Hän koetti lukea, mutta todenteolla hän vain kuunteli joka liikettä, joka ilmaisi päivän toimien alkavan nukkuvassa talossa. Kun äidin kamarineitsyt viimein tuli häntä herättämään, hypähti hän kiireesti pystyyn.

"Deacon, onko tullut kirjeitä?"

"Kaksi on tullut rouvalle, mutta ei mitään neidille."

Marcella työntäytyi aamunuttuunsa ja pujahti äitinsä luo, jolla oli hallussaan melkein yhtäläinen suoja.

Rouva Boyce istui vuoteessaan kirje kädessään ja silmäili hajamielisen näköisenä etäistä meren selkää.

Hän katsahti säpsähtäen ylös, kun Marcella astui sisään.

"Kirje on tietysti kirjoitettu minulle", sanoi hän.

Marcella luki henkeään pidättäen.

"Arvoisa rouva Boyce!

"Asianajajaltanne, herra Frenchiltä sain tänä aamuna kirjeen, jonka herra Boyce itse on kirjoittanut viime vuoden marraskuussa. Siinä hän pyytää minua rupeamaan testamentin toimeenpanijaksi, joksi hän herra Frenchin ilmoituksen mukaan on minut testamentissaankin nimittänyt. Herra French tiedustelee sen ohessa, olenko halukas vastaanottamaan toimen ja pyytää minua kääntymään teidän puoleenne.

"Uskallan siis vaivata teitä näillä muutamalla rivillä. Liikuttavassa kirjeessään herra Boyce viittaa perheittemme välillä vallinneeseen vanhaan ystävyyssuhteeseen ja siihen tosiasiaan, että sukulaisemme ovat useasti toimittaneet samoja palveluksia toisilleen. Mutta tämä huomautus oli peräti tarpeeton. Jos minun apuni voi olla miksikään hyödyksi teille tahi neiti Boycelle, ette voi minulle suurempaa mielihyvää valmistaa kuin ottamalla vastaan sen.

"Tämä asia saattaa minut ymmärrettävästi hiukan epäröimään. Mikäli olen kuullut, on neiti Boyce isänsä perijätär ja tulee niinmuodoin heti Mellorin omistajaksi. Siinä tapauksessa, ettei hän halua minun myötävaikutustani testamentin toimeenpanemisessa, vetäydyn luonnollisesti paikalla syrjään; mutta harras toivomukseni on, ettei hän kiellä minulta tätä pientä palvelusta, jonka niin mielelläni ja vähällä vaivalla suoritan.

"En voi kirjettäni sulkea ilmaisematta syvää osanottoani sen johdosta mitä te ja tyttärenne olette saaneet kokea viimeisten kuuden kuukauden aikana. Välinpitämättömyys ei ollut syynä vaitiolooni, vaikka siltä kenties on näyttänyt. Toivon, ettette katso asiain vaativan teidän ja tyttärenne kotiintuloa, vaan että jäätte Italiaan, hoitamaan terveyttänne. Herra French ja minä voimme kyllä kahden selvittää asiat.

Syvällä kunnioituksella. "Maxwell."

"Vaikeaksi käynee, rakkaani, kirjoittaa nyrpeä vastaus moiseen kirjeeseen", virkkoi rouva Boyce kuivakiskoisesti, kun Marcella laski kirjeen kädestään.

Marcella oli sävähtänyt tulipunaiseksi hämmennyksestä ja mielenliikutuksesta.

"Sietäähän tuota vielä miettiä", sanoi hän poistuen huoneesta.

Yksin jäätyään, rouva Boyce hyvän aikaa pohti asiaa mielessään. Oli ilmeistä, että Marcellan mielessä liikkui selviä katumuksen oireita. Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä ja kuinka paljon tämä tunteiden jyrkkä muutos oikeastaan merkitsi. Marcellan otaksuminen, että Aldous Raeburnin tunteet jo olivat kääntyneet muualle, saattoi kyllä olla tosi sekin, mutta saattoi se myös olla hänen ärtyneen ylpeytensä kuvitelma. Oli miten oli, rakastettavalla mielialalla lordi Maxwell näytti olevan kirjeestä päättäen. Rouva Boycen kalvenneilla huulilla väreili taas vanha ivanhymy, kun hän tätä ajatteli. Aldous Raeburnin käytös ja esiintyminen olivat hänestä aina olleet hiukan liian hyvät tälle matoiselle maailmalle. Älköön nyt Herran tähden tällä kertaa -- jos hän uudelleen aikoo koettaa onneaan -- osoittautuko liian myöten antavaksi tai innokkaaksi. "Sellainen hän aina oli", ajatteli rouva Boyce muistaen pientä valkopukuista tyttöä -- "jos tahtoi saada hänet mieltymään johonkin, oli se otettava häneltä pois".

Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä, pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs, omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin. Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä, että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua kaikista muistoista -- matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin -- hän, joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen, nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.

Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen uudistuminen.

Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan, työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot, talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän koko taikavoima.

Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!

Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen asujain hyväksi oli tekevä.

IV LUKU.

Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.

Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen, personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli täysin tietoinen siitä.

Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni. Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten kävi.

Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään. Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.

"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"

"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne, että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."

"Onko sir Frank täällä jossain?"

"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."

"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."

"Kyllä, mylord."

Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki oven.

"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".

Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja tähysteli taivasta apean näköisenä.

Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään, hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.

Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi kuin hänellä.

Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista aikuisille -- tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.

Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä, mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.

Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat tätä nykyä olivat -- seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää. Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei voinut olla häntä huvittamatta.

Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.

Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä. Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan rouva Boycen kanssa.

Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä kiireellä.

Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli etuterassilla.

Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta surunauha käsivarressa.

"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."

"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen ollut melkein tähän asti."

Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan. Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen, tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi, ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!" kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt kun heidän isä raukkansa on poissa."

Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin" asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun -- kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä, kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi hukkaan paras taimenaika.

Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa. Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili, sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä taholta -- asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä, eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet tyhmää Aldousia mitään älyämään.

Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista, pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä syönyt mitään -- ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.

Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä, ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen lady Leven oli luottanutkin.

Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut metsästysretkellään.

Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.

"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen -- "vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen, "että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"

"Luin uutisen tänä aamuna Timesissä", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.

"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu 'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin -- sen omituisen, mustanaamaisen miehen -- joka palveli ennen 10:ssä husaarirykmentissä -- joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"

"Tunsinhan minä -- pintapuolisesti."

"Hän kertoi minulle kaikki. Hän kuului tuohon Harryn klubin peliseurueeseen, josta on ollut niin paljon juttuja liikkeellä siitä alkaen kun Harryn kävi hullusti. No niin! -- eräänä iltana mennä kesänä, hyvin myöhään yhdentoista ja kahdentoista välillä, hän astui pitkin Piccadillyä, kun Harry äkkiä takaapäin tarttui kiinni häneen. Willie luuli ensin, että hän oli joko järkensä menettänyt tai päissään. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt ihmistä niin merkillisessä mielentilassa. 'Tule kanssani', sanoi Harry, 'tule ja juttele kanssani, muuten ammun kuulan päähäni!' Silloin Willie luonnollisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut. 'Minä olen kihloissa', sanoi Harry, jolloin Willie huomautti, että Harryn käytöksestä ja ulkonäöstä päättäen oli se nuori nainen hyvin säälittävä. 'Nuori!' sähähti Harry ikäänkuin olisi tahtonut paiskata hänet maahan. Ja sitten häneltä pääsi tulemaan -- että hän oli juuri -- tällä hetkellä mennyt kihloihin lady Selinan kanssa. Ja se oli juuri samana päivänä kun hänet löylytettiin alihuoneessa -- juuri samana iltana! Kaiketi hän läksi hänen luokseen lohdutusta saamaan ja arveli sieltä saavansa apua tavalla tai toisella ja tietysti lady Selina otti hänet. Eihän lady Selina enää ole mikään kananpoika ja ukko Alresford voi kuolla milloin tahansa. -- Lahjoamisjutun hän arvatenkin myös oli käännellyt ja väännellyt niin, että hän lady Selinansa silmissä esiintyi syyttömänä uhrina. Kun Willie oli saanut hänet hänen asuntoonsa kuletetuksi, puhua pälpätti hän kaiken aikaa kuin raivohullu ja tiedäthän kuinka kylmäverinen hän aina muuten on, 'Fjolliot,' sanoi hän, lähdetkö ensi viikolla yhtä matkaa minun kanssani Siamiin?' 'Mitä?' vastasi Willie. 'Luulin sinun olevan kihloissa lady Selinan kanssa.' Silloin hän kiroskeli hetken aikaa ja vakuutteli sanoneensa lady Selinalle, että hänellä täytyy olla vielä vuosi vapauden aikaa. 'Tule kanssani tutkimaan noita temppeleitä Siamissa!', sanoi hän ja sitten hän mutisi jotain että 'Miksi tulinkaan yhtään takaisin?' Sitten hän yht'äkkiä rupesi puhumaan lakosta -- ja sanomalehdestä -- ja lahjomisesta ja muusta kaikesta. Hän oli ymmärrettävästi toiminut parhaimman vakaumuksensa mukaan ja kaikki muut olivat olleet konnia ja pettureita! Fjolliot väitti viimein aivan heltyneensä -- sillä mies parka oli niin tykkänään murjottu, -- ja lupasi lähteä hänen kanssaan Siamiin tai minne tahansa, kunhan hän vaan malttaisi mieltänsä jonkinverran. Ja he vetivät esille kartat, ja Harry alkoi rauhoittua, ja viimein Will sai hänet sänkyyn pannuksi. -- Fanny sanoo Fjolliotin kertoneen, että oli täysi työ saada hänet takaisin kotiin raastetuksi. No niin, lady Selinalla on paha onni! -- sillä täällä hän taas on."

"Oh! pian tulee hänestä yksi puolueemme kirkkaimpia valoja", sanoi Aldous alistuvaisena. "Olen kuullut huhuttavan, että hänelle puuhataan ensi parlamenttikaudeksi edustajan paikka Alresfordin naapuristosta. Ensi viikolla, luullakseni, puhuu hän jossain vaalikokouksessa toryjen työväenohjelmasta. Sotahuuto arvatenkin seuraa isäntäänsä."

"Senkin sotkua!" huudahti Frank innokkaasti. "Mutta merkillistä sentään, että hänen laisensa älykäs mies on voinut sillä tapaa takertua vehkeisiinsä. Melkeinpä voin olla hyvilläni siitä, että olen tällainen pöllö."

Hän naurahti katkeranlaisesti ja kasvoille palasi synkkä pilvi, joka hetken aikaa oli ollut kadoksissa.

"Niin kyllä, eivät pöllöt aina ole pahimmat", vastasi Aldous painokkaasti. "Mutta äreät ja ystäviään karttavat ihmiset ovat mielestäni paljon ikävämmät."

Frank karahti punaiseksi, ja iski Aldousiin puolittain epävarman, puolittain raivostuneen katseen. "Mitä tarkoitat?"

Aldous pujotti käsivartensa nuorukaisen kainaloon ja valmistautui mielentyyneydellä siihen kohtaukseen, jota ei nyt enää voitu välttää, kun Frank äkkiä huudahti: "Kas tuossa on neiti Boyce!"

Aldous hellitti silmänräpäyksessä seuralaisensa käsivarren ja ojentautui suoraksi vavahtaen joka jäseneltään. Hänkin näki Marcellan jonkun matkan päässä heistä Mellorin ajotiellä, jolle he olivat vast'ikään poikenneet. Hän oli kumartunut maata kohti eikä nähtävästi huomannut tulijoita. Kylmä auringonsäde pilkisti samassa pilvien raosta koskettaen nuoren tytön kumaraista vartaloa ja esikkojen kultamaa nurmikkoa hänen jalkainsa juuressa.

"En tiennyt sinun aikovan pistäytyä Melloriin", sanoi Frank ymmällä. "Eikö se ole liian aikaista."

Ja hän vilkaisi seuralaiseensa hämmästyneenä.

"Minun on tavattava neiti Boycea ja hänen äitiänsä puhuakseni heidän kanssaan muutamista lakiasioista", kuului Aldousin vähäpuhuva vastaus. "Kaiketi sinusta on yhdentekevää, jos palaat yksin kotiin."

"Lakiasioista?" toisti nuorukainen ehdottomasti.

Aldous epäröi, sitten hän sanoi tyynesti: "Herra Boyce määräsi minut testamenttinsa toimeenpanijaksi."

Frank kohautti silmäkulmiaan ja jupisi itsekseen "tuhat tulimmaista".

Siinä samassa Marcella äkkäsi heidät ja astui heitä kohti. Hän oli verhottu surupukuun, mutta hänen käsissään oli esikkoja, jotka loistivat mustaa vasten, ja lehtikuusien hennon vehreän välistä pilkistävä aurinko kimalteli hänen silmissään ja kauneilla, henkevillä kasvoillaan.

He eivät olleet tavanneet toisiaan siitä lähtien kun molemmat seisoivat Hallinin haudan ääressä. Tämä hetki oli kummankin mielessä. Aldous luuli tuntevansa ilmaisun siitä Marcellan kädenpuristuksessa. Mutta hän ei arvannut, että tyttö ajatteli yhtä paljon hänen kirjettänsä rouva Boycelle ja mitä hän siinä oli lausunut. He seisoivat kotvan, aikaa puhellen päivänpaisteessa. Kun Frank alkoi hyvästellä, sanoi Marcella:

"Haluatteko odottaa -- lordi Maxwellia vanhassa kirjastossa? Me pääsemme sisään sinne puutarhan puolelta ja minä olen tehnyt sen oikein viihtyisäksi. Äiti tietenkään ei tahdo tavata ketään."

Frank epäröi; mutta koska hän ei voinut vastustaa poikamaista uteliaisuuttaan ja koska hän lisäksi oli vakuutettu siitä, ettei hän pääsisi Betyn seuraan ennen toista aamiaista, suostui hän jäämään. Marcella näytti tietä, avasi alakäytävän puutarhanoven -- paikka, missä hän oli nähnyt Whartonin seisovan kuutamossa tuona ikimuistettavana yönä -- ja vei heidät kirjastoon. Kaunis, vanha suoja oli kunnolleen korjailtu, vaikk'ei suinkaan uudenaikaiseksi muutettu. Lovet olivat hävinneet laesta, ja seinien soreat, ennen pilkulliset ja kosteuden pilaamat kipsikoristeet, olivat nyt valkaistut, joten pienillä, neliskolkkaisilla lasiruuduilla varustettujen kaappien kirjat ruskeine ja kullahtavine värivivahduksineen näyttivät ihastuttavilta tätä taustaa vasten. Permannon peitti halpahintainen matto, ja kalustoa oli lisätty muutamilla yksinkertaisilla pöydillä ja tuoleilla. Vanhassa takassa paloi tuli. Marcellan kirjat ja käsityöt olivat esillä siellä täällä, ja jotkut mataloissa saviruukuissa kasvavat hyasintit täyttivät ilman suloisella lemulla. Aldous katseli ihastuneena ympärilleen.

"Tästä toivon aikaa myöten tulevan kyläläisten kokoussalin", sanoi Marcella Frankille kumartuessaan lisäämään puita takkaan. "Luulen että he piankin tottuvat tänne tulemaan, tässä kun on erityinen sisäänkäytävä."

"Vielä mitä!" huudahti Frank. "Tänne he eivät tule. Se on liian etäällä kylästä."

"Sepä nähdään", nauroi Marcella. "Herra Cravenilla on monenlaisia tuumia."

"Kuka on herra Craven?"

"Ettekö tavannut häntä luonani Lontoossa?"

"Oh! nyt muistan!" kirkaisi nuorukainen -- "se hirvittävä sosialisti".

"Hänen vaimonsa on vielä hullumpi", sanoi Marcella hilpeästi. "He ovat asettuneet tänne asumaan. He tulevat minun apulaisikseni."

"Pitäkää heidät sitten Herran nimessä itsellänne", huudahti Frank. "Älkää antako heidän kulkea valloillaan kreivikunnan turmioksi. Ei sellaista väkeä täällä kaivata."

"Oh! kyllä teidän vuoronne vielä tulee. Lordi Maxwell" -- ääni muuttui -- araksi ja hiukan juhlalliseksi. "Suvaitsetteko tulla vierashuoneeseen? Äiti tulee kyllä alas, jos tahdotte tavata häntä, mutta hän arveli että -- että -- me voisimme kenties kahden suorittaa mitä on tehtävänä."

Aldous oli seisonut hattu kädessä häntä katselemassa kun hän puheli Frankin kanssa. Hän hätkähti hiukan, kun Marcella kääntyi hänen puoleensa.

"Kyllä me kaiketi voimme suoriutua ilman häntä", virkkoi hän.

"Tuhat tulimmaista", murahti Frank itsekseen, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja sensijaan, että olisi käynyt istumaan tuolille sanomalehtiä selailemaan, kuten Marcella oli ehdottanut, rupesi hän kiihtyneenä mittailemaan lattiata. "Hänen isänsä määrää Aldousin testamentin toimeenpanijaksi -- Aldous järjestää hänen raha-asiansa -- he ovat niin maireita toisiansa kohtaan kuin ei milloinkaan mitään olisi tapahtunut. Mitä hittoa tämä tietää? Ja yhtäkaikki Betty -- niin, Betty on kun onkin pikiintynyt Aldousiin -- siitä ei päästä mihinkään! -- Ja kyllä sen jokainen arvaa, mitä tuo vanha Raeburnin kissa mielessään hautoo aamusta iltaan. Ei vaan minun järkeni pysty tätä selittämään."

Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka käden varassa roihuaviin halkoihin.

V LUKU.

Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta ensi alussa melkein tukahuttavalta -- niin hän oli hämillään. Hänen ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon, -- olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.

Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi, jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa, ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan. Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.

Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli niska -- käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen -- yhteyteen, jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut -- oli lisännyt hänen olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta, joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"

Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa listassa.

"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."

"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa -- enemmän kuin mitä meillä on -- saadakseni kylän työväenasunnot uuteen kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan. Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli yhäti kummissaan.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin, kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan korjauksia ja uudistuksia varten."

"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."

Marcella katsahti ylös hymähtäen.

Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.

"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" -- hän myhähti leppeästi -- "te olette niin sopinut äitinne kanssa?"

Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.

"Ei!" sanoi hän -- "ei toki! Äiti -- äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo asua osan vuotta minun luonani."

Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.

"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu Melloriin asumaan?"

"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi Marcella nopeasti -- "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä viime vuonna -- minun Lontoossa ollessani."

Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen silmissä.

"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.

Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä? Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.

Eikö hän sitten milloinkaan -- ei milloinkaan -- saa puhua siitä Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä -- pyytää häntä tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! -- Hän tempautui irti näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa -- ja hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella, tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa, milloin hän vain Hallinia ajatteli.

Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen ystävyytensä.

Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan. Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.

"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä mahdottomana toteuttaa -- kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan ei ole riippuvainen minusta -- koska minä oikeastaan olen aivan yksin maailmassa -- sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin -- mitä minun olisi lupa kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon hyvässä kunnossa -- aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi -- katsomatta siihen, mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille -- varsinkin vallan köyhille -- olisi oleva huvituksen, virkistyksen ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" -- hänen poskensa rusottivat innostuksesta -- "on itse kukin maatilan-alustalaisista omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi sijan heidän elämässään -- että se kuuluisi heille -- olisi heidän ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon alhaisemmat" -- lisäsi hän arasti -- "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan noin satakuusikymmentä työläistä -- meidän ja lampuotien työväkeä yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä miestä kohti -- jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan viikossa -- lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi.

"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili Aldous kotvan kuluttua.

"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa -- hän tietysti luulee minua hulluksi! -- mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."

Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.

"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne. Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"

"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti. "Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia. Tiedän ettei monikaan voi toimia näin kuin minä -- että heillä on toisia velvollisuuksia -- joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä tämä koe ei onnistukaan. Mutta -- kävi miten kävi -- ja toivomme mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla, samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä! Nythän kysytään kaikilla työaloilla kuinka paljon voi työntekijä voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja -- siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on toivottava, että he tulevaisuudessa liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin vahvat -- vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa -- koskapa sen voin tehdä -- johon me kaikki pyrimme?"

Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi siinä uuden vivahduksen -- jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.

"No niin -- te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä -- "sehän oli aina Hallinin unelma".

Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko mitä hänen oli tapana sanoa -- suuret mullistukset tulevat -- suuret kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä. Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä -- jo tänään."

Hän vaikeni äkkiä.

"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan -- mitä muistutuksia teillä on esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein miettinyt näitä asioita."

Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä. Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä, pyytelevä ääni.

"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."

Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen, miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin sisässä -- idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli ihminen.

Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi ne.

"Minä puolestani" -- sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan -- "maksan kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti; ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut, että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten hyötyisivät tällaisesta kokeesta."

Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään -- itsevarmana, itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.

Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä, sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.

"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava -- että mahdollisesti voitte mennä naimisiin -- ennenkuin sitoudutte lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".

Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova, kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla kädellä työnnetty takaisin -- hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli pakoittavana velvollisuutena lausunut.

"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella -- tässä yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota papereitaan yhteen.

Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.

Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.

Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.

"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.

"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne, että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä, rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki, mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät -- nehän kaapivat kavioillaan palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" -- hän piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella, hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta. Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas Marcella, saanko tulla takaisin pian -- oikein pian!"

Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen etuistuimella.

"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin sijaa".

Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa, hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen, puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.

"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.

* * * * *

"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.

"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen uudelleen takan ääreen istumaan.

"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu muille."

Frankilta pääsi ähkyvä ääni.

"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."

"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on Kaliforniaan lähteä?"

"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut, ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen, sanokoot muut mitä sanovat."

"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin -- metsästää ja muuten huvitella?" Frank empi.

"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän. "Kai minä siellä metsästän."

"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"

Frankin silmät pyöristyivät.

"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein harmistuneena, "enkä välitä arvata".

"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan. Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja joutilaisuutenne korvaukseksi?"

"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."

"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti, "niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta, ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä horjun -- en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."

Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita, ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä, että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle nyt velvollisuuksista, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan vallanneet hänen harrastuksensa.

"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että olen joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä -- ihmisiä, jotka elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, -- ei niin tikkua ristiin pantavana."

"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin, että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"

Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian viheliäinen kiistelemään.

"Minulle olisi aivan yhdentekevä", virkkoi hän viimein matalalla äänellä Marcellaan kääntyen, "syönkö kakkua vai kovaa kannikkaa, jos vain Betty huolisi minusta".

"Luulette siis todella, että hän huolisi teistä paremmin, jos pötkitte täältä tiehenne", sanoi Marcella säälimättömästi. "Onhan aivan ymmärrettävää, että Betty epäröi nähdessään mikä ero on teidän -- ja -- ja muiden ihmisten välillä."

Frank tarkasteli häntä synkkänä.

"Tarkoitatte varmaan lordi Maxwelliä?"

Seurasi kotvan äänettömyys.

"Tarkoitan jokaista", sanoi Marcella viimein tulta kohennellen, "joka niin ruumiillisella kuin henkisellä työllään rehellisesti maksaa sen, minkä yhteiskunta on hänelle antanut -- ainakin mikäli hän kykenee".

"Kuulkaapa nyt", alkoi Frank ja kävi aivan kukistuneena istumaan Marcellan viereen. "Älkää enää minua näykkikö. Minä olen huono mies -- laiskuri -- en sentään luule huono olevani. -- Mutta kaikki nuhdesaarnat ovat tehottomia niin kauan kuin Betty rääkkää minua tällä tavalla. Tiedättekö, miten hän vastikään käyttäytyi."

Marcella alistui kuuntelemaan. Frank vilkasi häneen tavantakaa syrjästä, mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä tytön mielessä liikkui. Hän istui aivan hiljaa Frankin kuvaillessa; Aldousin ja Betyn alituista yhdessäoloa ja neiti Raeburnin vehkeitä. Samoin kuin Lontoossa silloin, kun hän ensin teki Marcellan uskotukseen, oli Frankilla nytkin epämääräinen tunnelma, ettei hän menetellyt varsin hienotunteisesti. Mutta toiselta puolen oli hän liian onneton malttaakseen mielensä ja hän toivoi voivansa tavalla tai toisella taivuttaa Marcellaa liittolaisekseen.

"Niin, ei minulla ole tähän kaikkeen muuta sanottavaa", sanoi tämä viimein kärsimättömästi, kun Frank herkesi puhumasta, "kuin että kysykää Häneltä ja tehkää loppu asiasta! Ehkäpä hänessä silloin herää jonkinverran kunnioitusta teihin. Ei, auttaa teitä en tahdo, mutta kyllä säälin teitä, jollette onnistu -- sen lupaan. Ja nyt on teidän mentävä."

Frank läksi, ja vaikka hän arveli joutuneensa perin sydämettömän kohtelun alaiseksi, tuntui hänestä sittenkin kuin olisi hän noussut virkistävästä, moraalisesta kylvystä.

Marcella jäi yksikseen ja istui kotvan aikaa aivan liikkumattomana vanhassa kirjastossa. Nuoren miehen vetoaminen häneen pulassaan harmitti häntä, mutta samassa hän jo katui olleensa niin suorasukainen häntä kohtaan. Mutta Frankin kertomusta ajatellessaan pusersi ahdistava tuska hänen rintaansa -- tuska, jota hän ei rohjennut selvitellä itselleen ja joka tavantakaa kumminkin haihtui epäilyihin.

Mutta yksi asia ainakin oli varma ja se oli se, että Aldous oli hänelle puhunut "naimisista!". Hänen sieramensa laajenivat, povi huohotti, ja häntä kuohutti palava suuttumus, jonka hän tiesi epäoikeutetuksi, vaikka ei voinut sitä tyynnyttää. Mutta hän tiesi yhtäkaikki, ettei hänellä ollut mitään anteeksiannettavaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna Marcella läksi kylälle ottaakseen selkoa muutamista, uusia työväenasuntoja koskevista seikoista. Matkalla hän poikkesi pappilaan ja naputti puutarhanovelle toivoen tapaavansa Mary Hardenin ja saavansa hänestä seuraa.

Melloriin tultuaan ei hän ollut usein tavannut Maryä. Mutta jo ensi näkemällä häntä oli huolettanut pastorin sisaren riutunut, veretön ulkomuoto ja alistuva vaitonaisuus, joka oli Marcellalle aivan uutta. Yksitoikkoinen elämäkö hänet oli murtanut? vai olivatko sisarukset kumpikin tapansa mukaan näännyksissä liiasta työstä ja niukasta ravinnosta, kuten usein ennenkin.

Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.

Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko "Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä, jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.

"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.

Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa -- koruton, jokapäiväinen tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary, joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan. Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua. Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko, viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi tauti -- morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä, askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella mielellä alistui.

Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan, että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" -- Mary puhkesi uudelleen kyyneliin -- "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."

"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen haudastaan."

Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä tuoreuttaan ja merkitystään.

Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa ystävänsä kaulaan.

"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja -- en tarkoita pahaa -- mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä -- on ihan kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."

Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.

He läksivät yhdessä kylälle astelemaan. Kun he lähestyivät Hurdin entistä mökkiä, joka nyt oli tyhjä ja revittäväksi tuomittu, vetäytyi inhoa tietävä piirre Marcellan suun ympäri.

"Joko kerroin sinulle uutisen Minta Hurdista?"

Mary ei ollut kuullut mitään, ja niin Marcella kertoi hänelle tuon ihmeellisen ja tympäsevän uutisen, joka oli tullut hänen kuuluvilleen Amalfissa. Jim Hurdin leski oli menossa uusiin naimisiin sen merkillisen, roikelosäärisen "lausunnon professorin" kanssa, jolla oli italialainen nimi ja vilkkuvat silmät, ja joka asui Brown Buildingissä kerros alempana heitä. Marcella oli lujasti vakuutettu siitä, että hän oli veijari -- että hän ansaitsi elantonsa kaikenmoisilla pikku petkutuksilla, että hän oli saanut vihiä Mintan eläkkeestä. Mutta joka tapauksessa, tuli hänestä kelpo aviomies tai Mintan rahoista eläjä ja vaimoaan lyövä heittiö, niin jo se seikka, että Minta saattoi ajatella uusia naimisia, oli tytöstä hirveä.

"Mennä naimiseen sen ihmisen kanssa!" sanoi hän. "Mennä uudelleen naimisiin! Eikö se ole uskomatonta?"

He olivat saapuneet mökin edustalle. Marcella jäi silmänräpäykseksi katselemaan sitä. Hengessään näki hän taas onnettoman vaimon tainnuksissa penkillä, näki kääpiön istuvan käsiraudoissaan vartiansa vieressä tylsällä katseella permantoon tuijottaen, ja uudelleen tunsi hän sen aamuhetken raatelevan sieluntuskan, jolloin hän oli tukenut vaimon avutonta sielua.

Ja tätä murhenäytelmää seurasi nyt tällainen loppu. Marcellaa oikein iljetti kun hän sitä ajatteli. Ja Mary, jonka uskonnolliset periaatteet eivät suvainneet toista avioliittoa, oli jotenkin samaa mieltä.

No niin -- jos Minta olisi ollut täällä puolustautumassa, ei hän varmaankaan olisi voinut kilpailla Marcellan ja Maryn kanssa väittelyssä, eivätkä he arvatenkaan olisi ymmärtäneet tai hyväksyneet hänen selittelyjään.

"Mahtaneeko lordi Maxwell yhä jatkuvasti maksaa hänelle eläkettä?" sanoi Mary.

Marcella pysähtyi vaistomaisesti.

"Vai hänen tointaanko se sitten olikin?" virkahti hän. "Olisihan minun pitänyt se arvatakin."

"Sinä et siis tietänyt?" huudahti Mary hätääntyneenä. "Oh! silloin ei minun olisi pitänyt puhua siitä mitään."

"Kyllä minä oikeastaan sen aavistinkin", sanoi Marcella lyhyesti, ja he jatkoivat matkaa äänettöminä.

Pian he seisoivat rouva Jellisonin soman ja hauskannäköisen asunnon edustalla, kylän äärimäisessä reunassa, maantiestä vasemmalle. Kuistin kohdalla kukki jo päärynäpuu, ja kevään ensi vihanta peitti pienen puutarhan pensaat.

"Tuletko sisään?" sanoi Mary. "Tahtoisin tavata Isabella Westallin."

Marcella säpsähti nimen kuullessaan.

"Miten on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Hän on entisellään. Hän ei ole koskaan tullut selväjärkiseksi siitä lähtien. Mutta hän on aivan harmiton ja rauhallinen."

He tapasivat rouva Jellisonin ja hänen tyttärensä lieden ääressä istumassa pienen kuusivuotiaan Johnnien häärätessä äidin ja isoäidin aloissa. Rouva Jellison palmikoi olkia kuten tapansa oli; hänen punaisen oljen värjäämät sormensa liikkuivat hämmästyttävän nokkelasti. Isabella istui jouten, kädet helmassa kuten aina. Hän töllisteli Marcellaa ja Maryä, kun he tulivat sisään, mutta ei muuten kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Hänen voimakkaat, traagilliset kasvonsa olivat nyt jäykistyneet ja ilmeettömät ja niiden intohimoton tyhjyys säälitti ja kauhistutti Marcellaa.

Hän kävi istumaan lesken viereen ja otti häntä kädestä. Rouva Westall salli hänen hetken aikaa pidellä sitä, sitten hän äkkiä tempasi sen irti ja rypisteli synkästi silmäkulmiaan.

"Niin! niin! ei sitä koskaan tiedä kuinka paljon Isabella ymmärtää ja on ymmärtämättä", puheli rouva Jellison Marylle. "En minä aina tiedä mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hänestä suurta vaivaa ole. Ja se poikaviikari, se on oikea kullanmurunen meille. Koulussa panee hän kaikki nauramaan. Opettaja kysyi häneltä tässä tuonoin Ananiaksesta ja Safirasta. 'Johnnie', kysyi hän, 'mikä sai heidät sellaista ilkeyttä tekemään?'. 'Tiedänkös minä', vastasi poika, 'mutta pöllöjä he vaan olivat' arveli hän. Niin, Herra paratkoon, ei hän sentään sitä pahalla sanonut. Kiitos vaan kysymästä, neiti, hiljakseen sitä eteenpäin mennään, vaikka talvella minulla oli se uusi tauti, jota sanotaan 'flunsaksi'. Kehno minä olinkin. 'Käykää vuoteeseen, rouva Jellison', sanoi tohtori Clarke,' tai teidän käy huonosti'. Mutta minä viis siitä, mitä hän sanoo. Olenhan minä tuntenut hänet siitä alkaen kun hän oli Johnnien pituinen. Minä vain retustelin ympäri täällä, mutta eräänä aamuna minä olin vähällä läkähtyä ja silloin minä hoipertelin huoneeseen ja otin aika siemauksen paloviinaa" -- hän katsahti Maryyn anteeksipyytävällä katseella, sillä hän oivalsi, että pastorin sisar tietystikin paheksuen kuunteli häntä -- "ja uskotte tai ei, mutta tauti meni menojaan siinä samassa. Ensin minä yskin niin että luulin olevani henkihieverissä, mutta -- minä ryyppäsin pullon loppuun asti -- apua siitä lähti, ja nyt olen taas hyvissä voimissa." Maryn onnistui pitää sisässään moisen parannuskeinon paheksuminen, ja vanhus jutteli edelleen kertoen kylänuutisia vilkkaasti ja lystikkäästi, joskin niistä vilahti tuontuostakin esiin hänen alhainen mielipiteensä ihmiskunnasta.

Kun tytöt hyvästelivät häntä, sanoi hän viekkaalla äänenpainolla Marcellalle:

"Entä se oljenpalmikoiminen, neiti? -- vai saako siitä kysyä?" Marcella punastui.

"Niin, sitä minun pitää tuumia, rouva Jellison. Meidän täytyy piakkoin pitää kokous kylässä ja keskustella siitä?"

Vanhus nyökähytti päätänsä ovelan näköisenä, mutta mitään vastaamatta ja seurasi poistuvia katseillaan.

"No kai Jimmy Gedge pysyy hengissä minun aikani", hihitti hän itsekseen.

* * * * *

Eipä Marcella itsekään tällä hetkellä sen paremmin kuin rouva Jellison luottanut omaan kykyynsä parannella olosuhteita, jotka "meidän Herramme ja luonto" vanhuksen arvelun mukaan olivat jo ammoisia aikoja sitten säätäneet. Kotimatkalla kulki hän kylän läpi ja hänen silmänsä viivähti synkällä katsella kaikessa -- nuorissa tytöissä, jotka siistimättöminä istuivat kynnyksellä olkia palmikoimassa, kujilla leikkivissä lapsissa, kapakkain seutuvilla vetelehtevissä miehissä, vanhoissa ja nuorissa, jotka paljastivat päänsä hänelle.

"Mary!" puhkesi hän sanomaan, kun he lähestyivät pappilaa. "Kohta minä täytän neljäkolmatta. Paljonko pahaa luulet minun saaneen aikaan täällä, kun olen neljänseitsemättä vanha." Mary nauroi hänelle ja koetti rohkaista häntä. Mutta Marcellan mielikarvaus ei ollut poistettavissa.

"Väki täällä ei kaipaa", sanoi hän painokkaasti, "aineellista apua; sitä apua, jota minä voin antaa, ei väki täällä niin paljon kaipaa kuin henkistä kehitystä. Kunhan voisin opettaa heitä ottamaan itselleen -- ottamaan vaikka ahnaasti ja itsekkäästi, jos vain ottavat. Eihän minun antamisillani ole mitään todellista ja pysyväistä arvoa." Mary oli kauhistunut.

"Sinä et ole parempi herra Cravenia", huudahti hän. "Hän sanoi eilen Charlesille, että häntä niin iljettää, kun kylän vanhat vaimot -- jotka voisivat olla heidän isoäitejään -- niiaavat heille ja että hän tekee voitavansa saadakseen vastaisuudessa sellaiset tavat täältä poistumaan. Ehkäpä oletkin vielä -- herra Whartonin kannalla siinä, että Charlesin ja minun pitäisi heittää sikseen kaikki hyväntekeväisyyshommat. Mutta älä yritäkään. Me olemme vanhoillisia ja tulemme aina olemaan."

Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.

"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa, suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän sanoi, vaan mitä hän oli!"

He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.

VI LUKU.

"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"

Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.

"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä, ja silmäillen häntä kysyvästi.

Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon -- ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti. "Onko jotain -- jotain hullusti?"

"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä, onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut juoksujalkaa."

Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.

"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava. Lupaatteko olla suuttumatta minuun -- ja uskotteko, että olen asiata ajatellut -- että teen sen vain teidän parasta ajatellen."

Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.

"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.

"No niin -- tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi minuun kummastuneen katseen -- luulenpa, että näytin aika hurjalta. Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle, puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä, ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista. Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan -- ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta -- ja sanalla sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.

"Kun hän kuuli minun sanovan -- 'rakastunut itse häneen', seisahtui hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen. 'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä', sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat siitä -- mikä tietenkin oli pelkkää valetta -- ja lopulta minulta pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta --, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän -- 'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän puhunut mitään -- viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin -- --"

Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.

"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on varma. Mitä minuun tulee' -- en voi selittää, miltä hänen kasvonsa näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään -- 'sinä ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian. Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen -- eikä ole koskaan olevakaan -- jota voin -- rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi tapasimme -- ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut -- teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla -- ei auttanut muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta -- mutta -- nähkääs, neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen -- sen takaan."

Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys, jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa, ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.

Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti Frankia.

"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.

Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä. Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen mielentyyneytensä.

"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin paljon suruja ja huolia".

Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman kalpea.

"Suuttunut en ole -- en vähääkään. Jonkun toisen kerran -- saatte kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"

Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin taikakosketuksesta.

"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."

Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.

"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".

Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä -- olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa. Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.

Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana. Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.

Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto -- hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin. Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin -- ohi äänettömän, kuutamossa uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.

Koko yön oli sen -- hänen kirjeensä -- oltava ikävässä postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.

Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön, vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti, pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan. Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen elämän välillä.

Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana -- hän ompeli hametta köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen äidin luota -- ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä, aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi istumaan sohvan viereen.

Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven, puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle. Kaukana siitä. -- Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä -- muutamin sydämellisin sanoin -- siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta, että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen, hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:

"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."

Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.

Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut; vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.

Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt, että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli tunteiden ryntäys hänen sisässään.

Kierosti oli maailma ehkä arvosteleva hänen palaustansa Aldousin luo. Hänen yhteiskunnallista asemaansa, hänen rikkauttansa pitänevät monet silmiinpistävänä vaikutteena -- ja olivathan ne toden teolla siksi silmiinpistävät, että täytyi tällaisiin otaksumisiin alistua. Mutta ne eivät karvastelleet hänen mieltänsä, ei silmänräpäystäkään. Hänen nykyiselle ajatustavalleen oli vieras tällainen näkökohta samoin kuin Aldousillekin. Juuri se, että hän niin palavan kiivaasti ennen aikaan Mellorissa ahdisti rikkautta ja ylhäistä syntyperää, osoitti miten sanomattoman paljon ne itse asiassa merkitsivät hänelle. Mutta nyt oli elämä jo opettanut hänelle, että onnea ja hellyyttä saattaa löytyä kolmessakin huoneessa, tai kahdessa, kahdeksankolmatta shillingin viikkopalkalla; ja toiselta puolen oli Aldous hänelle todistanut, että rikkaus saattaa olla siveellisenä taakkana ja koetuskivenä, ihmisen huolien ja vaivojen lähteenä, ja sittenkin vaikuttaa jalostuttavasta. Ei yksin rikkaus ja köyhyys ihmistä ihmisestä eroita, Marcella mietti, vaan perin toiset asiat, omat vaihtelevat tunnelmamme, suhtautumisemme toisiin, ja inhimillisen tahdon monet äkkikäänteet.

Entä tuo entinen kiihkeä myötätunto köyhiä kohtaan -- tuo hehkuva sorron viha? Oliko todellinen rakkaus nyt kuolettava hänestä nämä tunteet. Ei koskaan! Minkä hän ennen oli punnitsematta ja kiivaasti omaksunut, mikä oli ollut hänelle puolittain käsittämätön oppi, oli nyt lujittunut pysyväksi vakaumukseksi, jonka oli aiheuttanut jokapäiväinen oleskelu köyhien kanssa, tarkempi perehtyminen tosiasioihin, jalon ystävän vaikutus ja heräävä rakkaus. Venturistien tai jonkun toisen puolueen valmiiksi muovaeltua järjestelmää oli hän lakannut seuraamasta, hän ei enää ajatellut ylenkatsoen ja kammoten sivistyneen maailman ihmisluokkia, ja hänelle oli selvinnyt, että kunkin merkitsevän sivistysasteen suuret ilmaisumuodot, koskekoot ne sitten omaisuutta, lakia tai uskontoa, ovat tarpeelliset, jopa jossain määrässä pyhätkin.

Ikävöivinä, katuvan hellinä viivähtivät aatokset Aldousissa. Marcella muisteli, miten synkkä oli aina ollut Aldousin katsantokanta omaan työhönsä ja kutsumukseensa nähden. Entisaikaan Marcella oli usein pitänyt sitä luonnottomana, joskus teeskenneltynäkin. Häntä oli haluttanut survaista nuoli syvemmälle, saattaa hänet vielä haikeamielisemmäksi. Nyt hänen ensimäinen huolensa vaimona oli oleva rauhoittaa hänet itsensä ja elämän suhteen, kannustaa häntä eteenpäin, vuodattaa häneen uskoa omaan itseensä, ymmärtää, auttaa.

Mutta vapautensa hän, Marcellakin, silti säilyttää, hänellä on omat uhrinsa kannettavana, omat unelmansa toteutettavana. Vesissä silmin ja yhtäkaikki hymyellen hän ajatteli suunnitelmiansa sen maakaistan hyväksi, jonka kohtalo oli luovuttanut hänen haltuunsa; hän lupasi pyhästi muodostaa oman elämänsä sellaiseksi, että jokaisen miehen, vaimon ja lapsen elämä hänen maatilallaan rikastuisi siitä. Ja hän rukoili itselleen alati avointa, vastaanottavaista sydäntä ymmärtämään suuren, vaihtelevan maailman yhteiskunnallisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Ja niin täällä pimeässä, yksin toiveittensa ja rakkautensa kanssa, Marcella teki itselleen pyhän lupauksen lannistumatta, mikäli hänen kykynsä ja voimansa sen sallivat, kamppailla jalomman, inhimillisemmän lähimmäisyyden puolesta ja väsymättä, kiihkeästi hankkia kunniaa, riippumattomuutta ja iloa niille, joille ei elämä ole mitään antanut. Mutta ei yksin, ei enää yksin! Koko hänen rikas olemuksensa väreili rakkauden ja antaumuksen huumauksessa. Oh! jospa yön hetket kuluisivat sukkelammin! sukkelammin! jospa hänen jalkainsa kapse jo pian kuuluisi tieltä ja Marcella saisi kuiskata hänen korvaansa katumuksensa.

* * * * *

"Toivoakseni en tule myöhään. Teidän kellonne, luulisin, edistävät hiukan. Yksitoistahan oli määräaikanne."

Käsi ojennettuna lähestyi Aldous Marcellaa. Hän oli hiukan ihmeissään siitä, että hänet oli viety vierashuoneeseen.

Marcella astui häntä vastaan. Hän oli mustissa ja hyvin kalvakka, mutta hänellä oli rinnassa vihkonen vaaleanpunaisia vuokkoja, jotka soveltuivat tummaan ympäristöönsä aivan tavattoman viehättävästi.

"Ajattelin uudelleen neuvotella kanssanne noista rautatieosakkeista", alkoi hän, -- "kuinka voisin saada ne myydyiksi. Voisitteko te -- voisitteko suosittaa minulle jonkun luotettavan henkilön nimen Cityssä?"

Aldous oli ilmeisesti hämmästynyt.

"Voin tietenkin", vastasi hän. "Jollette tahdo antaa asiata herra Frenchin toimeksi, saatte minulta sen toiminimen osoitteen, jota isoisäni ja minä aina olemme käyttäneet, tai voisin minäkin sen ottaa tehtäväkseni, jos vain haluatte. Olette siis varmasti päättänyt myydä ne?"

"Niin olen", sanoi Marcella koneellisesti. -- "Ja -- ja luulen, että voin itsekin sen tehdä. Tahdotteko kirjoittaa osoitteen minulle ja tahdotteko myös lukea mitä tuossa olen kirjoittanut?"

Hän viittasi pienelle kirjoituspöydälle ja asettui sitten seisomaan akkunan luo, selin Aldousiin. Tämä katsahti häneen levottomalla ja kummeksivalla katseella.

Sitten hän astui pöydän luo, laski hattunsa ja hansikkaansa luotansa ja kumartui lukemaan mitä oli kirjoitettu.

"Tässä huoneessa te sanoitte minulle, että olin pahoin menetellyt teitä kohtaan. Mutta syntisillekin annetaan toisinaan anteeksi, jos he pyytävät. Antakaa minulle merkki, katse, että tietäisin uskallanko pyytää. Jollette sitä voi, rukoilen teitä poistumaan mitään puhumatta."

Kuului huudahdus. Mutta Marcella ei katsahtanut ylös. Hän tiesi vain, että Aldous oli rientänyt huoneen poikki, että hänen käsivartensa ympäröivät häntä ja että hänen päänsä lepäsi Aldousin rinnalla.

"Marcella! -- armas!" oli kaikki mitä Aldous sai sanotuksi ja senkin niin matalalla, tukahtuneella äänellä, että tyttö saattoi tuskin kuulla sitä.

Näin he seisoivat minuutin tai kaksi. Marcella nyyhkytti, kosteat olivat Aldousinkin silmät, ja Marcellan poski lepäsi yhä toisen raivokkaasti jyskyttävällä sydämellä.

Viimein Aldous kohotti Marcellan kasvoja, niin että hän saattoi nähdä ne.

"Vai -- tätä -- tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin kun minä olen ollut toivoton, -- olen taistellut itseäni vastaan ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" -- hän suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja -- --"

Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista, Aldousin taistellessa itsensä kanssa.

Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.

"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy istumaan!"

Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.

"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."

Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.

"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin sinun polvistua minun edessäni!"

"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä olet sittenkin minua ylempänä -- minä olen sinun jalkaisi juuressa -- ja se on sama tuoli -- ja sinä et saa liikkua" -- hän painoi samassa kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta "saa" -- "ennenkuin olen kertonet kaiken -- joka sanan!"

Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa -- ensi ajoilta asti. Usein Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla, välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää, harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana puolena -- hänen tahtonsa määräävänä -- ja viimein sitä kurjuutta ja kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.

"Se oli ensimäinen todellinen kokemukseni!", lausui hän; "se teki minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli ihminen. Sitten tuli se päivä -- jolloin me erosimme -- sairashuoneaika - sairaani -- terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua -- sillä tunnonvaivat -- yksinäisyys -- Hallin -- kaikki loihti kuvasi eteeni. Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle, ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et tahtonut olla ystävällinen -- sinä et tahtonut unohtaa -- sinä vaadit minua kärsimään rangaistukseni."

Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet, pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.

"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen -- sinä iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy -- --"

Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan, epätoivoaan -- ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.

"Hallin minut ymmärsi -- hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen kanssaan saatoin tästä puhua."

Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.

"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän -- "samana iltana kun hän kuoli".

Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes hyväilyyn.

"Hän ei enää puhunut -- ei selvästi -- sen jälkeen kuin sinä läksit. Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän, niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."

Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.

Mutta vähitellen taas rakkaus, nuoruus ja onni astuivat etualalle ja Aldous huudahti:

"Mutta enhän minä vielä ensinkään käsitä, mistä tämä kaikki johtuu, että minä olen täällä, tässä tuolissa, sinun vieressäsi? Paljon vanhoja juttuja sinä olet minulle kertonut! -- mutta hämäräperäistä on minulle yhä kaikki, mikä koskee tämänaamuista tapausta. Kun sinut viimeksi näin, seisoit puutarhaovella niin ylpeännäköisenä, että minä vakuutin itselleni olevani yhä sama tyhmyri kuin ennenkin ja että minun olisi paista pysyä loitolla. Ole hyvä, ja yhdistä sillalla se helvetti tähän paratiisiin!"

Marcella nosti päänsä pystyyn ja rypisteli silmäkulmiansa.

"Sinä puhuit naimisista!" sanoi hän. "Minun naimisiin menostani näin ylimalkaisesti. Ja teit sen päälle päätteeksi sellaisella holhoojan äänellä, kuin lahjoittaisit pois minun käteni. Pitikö minun pitää hyvänäni sellaista?"

Aldous nauroi. Äänen iloinen sävy melkein kirvelteli Marcellaa.

"Näin meidän harvat hyveemmekin ovat meille kiusaksi", huudahti hän vallaten uudelleen Marcellan käden. "Mutta myönnä toki, että hyvin minä näyttelin osaani. Kun minä raivoisalla tuulella ajoin kotiin täältä, lohduttelin itseäni sillä, etten juuri olisi voinut esiintyä sen virallisempana. Mutta tuo on vaan verukkeita. Sanohan minulle suoraan, armas, mikä pani sinut kirjoittamaan minulle eilisiltana tuon kirjeen -- vaikka edellisenä päivänä olit ollut niin kartteleva."

Marcella istui leuka käden varassa, ja kujeellinen hymy vilkkui hänen silmistään.

"Kenen kanssa olit eilen iltapuolella kävelemässä?" kysyi hän verkalleen.

Aldous oli ymmällä.

"Kas niin!" huudahti Marcella tehden äkkinäisen hurjan liikenteen. "Kun minä olen sen sinulle kertonut, on kaikki hukassa. Oh! jos Frank ei olisi koskaan maininnut minulle sanaakaan, jos minulla ei olisi ollut mitään takeita, ei mitään tukipuuta, vaan olisin epävarmana ja hapuillen kääntynyt puoleesi, niin silloin olisi siinä jonkinlaista hyvitystä. Mutta nyt varmaankin luulet, että ensin pikkumaisesti odotin varmuutta, sen sijasta että -- --"

Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.

"Vai oli se Frank", sanoi tämä -- "Frank! Noin kaksi tuntia sitten näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."

Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.

"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan -- "näytänkö sinulle jotain -- jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"

Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja -- pienen metsäköynnösoksan.

Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen -- eipä hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana, lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.

Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.

"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa. Valitse sopivampi sana -- vaimoni!"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us