Marcella: Romaani (part 2 of 3)

Marcella: Romaani (part 2 of 3)

"En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan."

"Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä", virkkoi Mary päättävästi. "Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä istua."

Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija, ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa, muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin pakina -- puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista -- kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.

Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.

"No", lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, "mitä mietitte?"

"Minusta hän on kuin unelma!" sanoi Mary ja punastui samassa mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.

Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä ystävällisesti.

"Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan tanssikumppanin teille."

"Herra Raeburn -- älkää toki!" huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.

Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.

"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas niin, siinä sen näkee -- mikä ero!"

Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli, pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen poistuvan.

"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen turvassa".

"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät teitä puhuttelemaan."

"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse tahdon."

"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni siihen.

Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta sittenkin häntä ihmetytti.

"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin -- uskokaa pois; ainakin niin hyvin kuin olen voinut."

Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili suopeasti.

"Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina tietää missä te olette."

Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady Winterbournen puoleen.

"Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?" kysäisi hän.

"Se on lordi Wandle", sanoi lady Winterbourne, "tuo ruma nainen hänen takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat."

"Lordi Wandle!" huudahti Marcella rypistäen otsaansa. "Voi, hyvä lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia esittämään itseään minulle, mutta en tahdo -- en tahdo -- tutustua häneen."

Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.

"Tuollainen ihminen! -- ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!" huudahti Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.

"Kultaseni, mikä teitä vaivaa?" puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne sanomaan; "ja mitä on lordi Wandle tehnyt?"

"Tottahan te sen tiedätte!" huudahti Marcella vihaisesti. "Ettekö ole viime viikon lehdistä lukenut siitä -- tuosta tärisyttävästä tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa -- eikä siihen ollut mikään muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa -- hänen sydämetön huolimattomuutensa!" Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli itkuun purskahtamaisillaan. "Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen -- hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja saikin vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä -- niin julmaa ja julkeata -- en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua murhaajana -- ja nyt hän on täällä! Ja kaikki vain juttelevat ja nauravat hänen kanssaan!"

Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.

Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.

"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin paljon valeita, varsinkin meistä -- tilanomistajista. Edward sanoo, ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."

Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi. Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.

"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja sitten koetamme päästä hänestä."

"Aldous, minä en voi", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin. "Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla epäkohtelias hänelle."

Aldous näytti hyvin avuttomalta.

"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen. Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."

"Lordi Wandle -- neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana. Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle tytölle.

Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä.

"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava silmäys tai sana."

Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.

-- "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on. Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"

"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.

Lordi Wandle -- raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen mies kuusissakymmenissä -- tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään, sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.

"Pidättekö maaelämästä?"

"Pidän."

Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.

"Entä pidättekö ihmisistä?"

"Muutamista."

Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti, ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.

Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos, Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin pidättää suloista morsiantasi."

Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän ivallisesti.

Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.

Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia -- sitten Aldousia.

"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin väsyksissä -- mennään sinun huoneeseesi."

Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin. Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi. Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut -- ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä -- taas tuota kiusallista näyttelemistä.

"Ei hän kursaile -- katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa", virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa, pianhan he pääsevät yhteen."

* * * * *

Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä -- enempää ei hänelle suotu -- painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän tuon äskeisen tapauksen johdosta. Hänellä yksin oli ollut uskallusta näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta -- vaikkapa hänen rakkaat omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen -- mitä siitä? Tällaisissa seikoissa oli hänen, Marcellan tahto johtava.

Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi. Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan, tyhjältä, arvottomalta -- tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua -- oh! vieläpä hyvin nopeastikin -- seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita -- toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle -- ja vieläkin tuntui raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta, oman personallisuutensa kasvattamisesta -- tuosta kaikesta hän oli nyt jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun jalokiviä!

Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan, hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä, jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, -- tuo mies, jota hän oli uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä hellimpiä hyväilysanoja.

VIII LUKU.

Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään. Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan. Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa -- välikohtaus lordi Wandlen kanssa jäi kumminkin huomaamatta -- ja Aldousin ja Hallinin kanssa jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.

Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin. Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin, myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa morsiameen eikä -- sydämellinen ja avomielinen kun oli -- sitä salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.

Ja nyt Marcella oli väsynyt -- kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää. Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.

Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: "Autanko sinua pukuasi riisumaan, Marcella?"

"Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?"

"En tarvitse. Hyvää yötä."

"Äiti!" Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. "Tahtoisin tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa."

Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä talossa.

"Hän näyttää nukkuneen hyvin", kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään jälleen kynnyksellä. "Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä."

Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa, eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä voisi sammua.

Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan ääreen.

Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen. Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat, tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan, loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan, synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen. Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn nukkumaan.

Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin peiliovessa.

Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus -- kiihkeä, yhä kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.

Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä -- hänen täytyy -- tätä hän ei enää voi kestää.

Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia, milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään. Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.

Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä. Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.

Askeleita -- selvästi -- keveitä askeleita -- ensin pitkin hänen käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata niiden kulkua -- kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.

Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa, molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt -- jalankopsetta, ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain naureskeli hänelle.

Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille, ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa, vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon. Kaikki turhaan.

Mutta tässä ne askeleet nyt olivat -- säännöllisinä, keveinä, erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.

Ei hiiskaustakaan ensin -- sitten heikkoa, epämääräistä liikettä alhaalla -- varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita. Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja astui alas portaita.

Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena. Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti, ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin, joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.

Arvokkaisuus -- luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen. Wharton lähestyi häntä kiireesti.

"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."

Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse silmissä.

"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.

Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin luonnollinen.

"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"

Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.

"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus -- ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle -- vain parilla sanalla -- minkälaista oli tanssiaisissa?"

Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä aamulla.

Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan tunnelmaan.

"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin onnistunut."

Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat, hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan ollut häntä nähnyt -- kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja kaulan -- kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.

Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle -- enemmän kuin Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta! Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?

"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla rikkiväsynyt -- liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on näky, joka ei haihdu mielestä."

Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa, mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.

"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä -- siinä hän näkee kirjansa vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun minä tänne -- käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa -- manaan hänet esille -- ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni tahdo maittaa. Kas! -- tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka tuolla lehtokujalla liikkuu?"

Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat akkunan luo.

"Se on Hurd!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"

Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.

"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä tähystellen ulos.

"En tiedä; meidän metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." -- Wharton hymyili. -- "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta. Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"

Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.

Wharton pudisti päätänsä.

"En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin, oikeastaan se on vain eräs muoto -- moukkamainen muoto -- tuota samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa kaikkea ylivoimaa vastaan -- olkoonpa se sitten luonto, lait tai totutut tavat."

"Kyllä minä sen kaiken käsitän -- enhän minä heitä soimaa!" huudahti Marcella. -- "Mutta se on niin vaarallista! -- niin kauheata juuri nyt! Westall on aina väijyksissä -- ja sitten vielä nuo sala-ampujat liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan -- vaimon ja lasten tähden."

Wharton kohautti olkapäitään.

"Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne -- tuon miehen takia?" lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.

Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi Wharton kiireesti:

"Hän -- saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin osanottonne eräälle -- joka ei ole pelastunut."

"En käsitä mitä tarkoitatte", lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. "Mutta nyt on jo liian myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton."

"Jääkää hyvästi", sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja kuihtuneiden kukkien alla.

"Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne kongressista?"

"Tuskinpa. En tahdo enää -- olla rasituksena -- rouva Boycelle. Teillä on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana -- varsinkin -- jos otetaan huomioon" -- hän puheli verkalleen -- "että tuleva miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä -- ja lähteä heti paikalla. Ja sitäpaitsi -- ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu, eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu."

Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.

"No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen", mumisi hän epäselvästi, "sillä te olette minulle paljon opettanut".

"Sen te pian unohdatte!" vastasi Wharton hilpeästi.

Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen. "Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua. Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee perustua totuuteen -- kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut -- luullakseni jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako. Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään."

Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja huolettomuutta. Samoin äänikin -- se oli kiihkoton, analyseeraava, mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän heti iski kiinni tähän tunnelmaan.

"Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään", sanoi hän ylväästi. "Kyselin häneltä kerran -- pelkästä uteliaisuudesta -- teistä, mutta hän ei kertonut mitään."

"Jalomielistä!" lausui Wharton kuivasti. "Olen kiitollinen!"

"Ei!" huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai purkaa mielenliikutustansa. "Ei! -- Kiitollinen te ette ole. Aina te häntä terävästi arvostelette -- tuomitsette ja ylenkatsotte hänen tekojaan."

Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän hänen poskilleen.

"Olkoon sitten niin", sanoi hän viimein. "Alistun. Kai te sen parhaiten tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva tarpeeksi teille?"

"Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä", puhkesi Marcella tulisesti sanomaan; "te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee, että pidätte minua tekopyhänä! -- enkä minä ole antanut mitään syytä teidän -- --"

"Taivas varjelkoon, ette!" keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä ja kiireesti puhuen. "Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä -- ei muuta -- kuin että te jätätte minut -- me eroamme. Minä ivasin teitä saadakseni teidät puhumaan -- pidättääkseni teitä -- saavuttaakseni huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!"

Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista, painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.

"Älkää puhuko mitään", sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. "Teidän täytyy antaa minulle anteeksi -- minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme, jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne -- kunnianne sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että tämän avioliiton kautta edistätte meidän toiveitamme ja päämääräämme -- sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet lähestyvän -- että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet. Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon; niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne kirjoittaakseni niihin, ja minä kirjoitin. Tästä puoleen ette enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt, ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai kerskuvan? Ah!" Hän veti syvän henkäyksen.

"Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani -- sillä auttanut ja opettanut minä olen! -- olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos tultuani tänne vapaana ja riippumattomana -- ilman itsekkäitä pyyteitä -- entä jos nyt lähden näyttämöltä -- ruhjottuna -- juuri taistelun alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! -- mutta teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen -- lausuttava minulle sydämelliset jäähyväiset."

Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli pyörryttävää päätänsä.

"Älkää tulko lähelle!" lausui hän huojuen. "Mikä on? En voi nähdä. Menkää!"

Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä, ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään ja hän kävi tajuttomaksi.

Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen, missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän siihen vastasi.

"Kerran vain!" kuuli hän Whartonin kuiskaavan. "Kerran vain! Sitten ei muuta -- ei enää milloinkaan!"

Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.

Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa. Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.

"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka rohkenette sellaista tehdä!"

Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä. Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten seurasi äänettömyys.

Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.

"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään. "Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred de Musset? -- hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt jännittävämpää hetkeä kuin minä -- silloin kun hän -- lepäsi -- rinnallani? Avuton -- mutta sittenkin myötenantamaton -- se minua kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa -- en ensinkään. Mutta kun hän katseli minua -- kun hänen silmänsä, sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! -- No niin, siitä alkaen kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin? -- tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"

Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.

"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. Rohkenette! Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni kuutamossa -- ympäristössä -- joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota. Haa! mikä se?"

Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui akkunalle, pamahti uusi laukaus.

"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! --" hän siristi turhaan silmiään. -- "Yhteentörmäys nähtävästi -- tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille sävelille en korvaani kallista."

* * * * *

Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän vain ei tahtonut itseään.

"Kerron kaikki Aldousille -- kaikki", puheli hän itsekseen yhä uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello vasta seitsemän -- seitsemän -- mahdotonta!"

Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin -- saa tunnustetuksi.

Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd -- sitten vanha Patton.

"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat tavallisesti tähän aikaan -- hämärissä. Minä lähden katsomaan -- nyt oitis."

Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä -- vaikkapa kuinka mitättömällä -- huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.

Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa hengittäessään.

Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan selittämätöntä melua -- ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista. Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen heidän tuloansa.

Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja parkuen ja esiliinat kasvoilla.

"Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi Marcella hätääntyneenä tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.

"Voi neiti! voi neiti!" huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä, ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. "Nyt ne juuri löysivät hänet -- kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan -- siinä hän jo tulee, neiti! Käykää syrjään!"

He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.

"Kuka on löydetty?" huusi Marcella. -- "Mitä on tapahtunut?"

"Westall, voih, hyvä Jumala! -- Pää on ammuttu puhki -- ja Charlie Dynes -- hänkin on henkihieverissä -- niin he ovat hänetkin runnelleet. Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja nyt me mennään pastori Hardenin tykö -- hänen tai Mary neidin on tästä leskelle ilmoitettava."

"Ja kuka tämän on tehnyt?" kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi kovasti vaimon käsivartta.

"Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on vaaniskellut! -- Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra varjelkoon sentään!"

Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.

IX LUKU.

Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.

Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa liikkeelle.

Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan läähättäen ja kovassa touhussa.

"Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä -- ei yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli" -- Jenkins oli poliisi -- "läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän oli juuri karkuun lähdössä -- vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään."

Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin, joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään hänen juttelevan pojan kanssa.

"Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin -- mene kotiin -- pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska olen rauhantuomari. Dynes on elossa -- Marcella, minä rukoilen! -- palaa kotiin!"

Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.

Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään hevosen ja ratsumiehen.

"Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet kiinni."

"Aah!" sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. "Hän ei siis yrittänyt päästä karkuun. Marcella -- ethän vain aikone sinne -- itse taloon?"

Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.

"Minun täytyy päästä Mintan luo", läähätti hän. "Älä odota minua!"

Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.

Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen tulevan, antoi se tietä hänelle.

"Nyt hän on rauhallisempi", kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. "Heti sen perästä kuin Jenkins läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan."

"Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin", virkkoi muuan vieressä seisova mies.

Marcellaa puistutti.

"Pääsenköhän minä sisään?"

"Meistä ei pääse sisään kukaan", sanoi mies. "Siinä on Hurdin sisar", hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli. "Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy häneltä."

Komisarius -- tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies -- joka oli kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja jätti ratsunsa eräälle pojalle.

Marcella astui hänen luokseen.

Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.

"Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?"

"Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta, sen lupaan."

Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä sisään.

"Se se vasta on kummallinen", sanoi laiha, ryppynaamainen mies väkijoukossa naapurilleen. "Kuinka se nyt tänne osasi -- ja vielä tähän päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta."

Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä, jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa tuokiossa säälimättömäksi ja raa'aksi.

Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.

"Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa, joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni."

"Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!" pisti väliin toinen ääni. "Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua, jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä syyttää murhasta nyt?"

"Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?" kysyi vanha, valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä äänellä.

"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"

Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut "kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa pöytäkirjaan merkitsemään.

"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.

"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei näy jälkeäkään."

Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari, ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina. Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän yhä katsoi -- isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.

Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.

Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.

"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä komisariuksen lähestyessä -- "tuon neidin kanssa" -- nyökähyttäen päätänsä Marcellaa kohti.

"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."

Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä, vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.

"Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet", puheli Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. "En minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti -- sauva kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin. Me seisoimme aivan lähellä toisiamme -- siksi se kaikki meni päähän. Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti."

Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella, ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja alakuloiselta hän ei näyttänyt -- hänen käytöksessään ilmeni päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin koskaan ennen.

"Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?" kysyi Marcella hetkisen odotettuaan.

Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä tunteita. Miksi olet tämän kammottavan teon tehnyt? -- pettänyt minua -- syössyt vaimosi onnettomuuteen? -- kysyi tämä katse. Koko teko oli Marcellasta liian lapsellinen -- liian typerä ollakseen uskottava.

"Huonosti minä teitä olen palkinnut, neiti", änkytti Hurd, ikäänkuin sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä pystyyn. "Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui", toisti hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok'ikisen sanan.

"Säästäkää nuo puheet asianajajallenne", keskeytti komisarius viimein hänet; "te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin mennä vaimonne luo."

Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.

"Pahasti minun kävi", puhkesi hän sitten sanomaan. "Mutta kiitos sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa." Hän nyökkäsi päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen vaimonsa oli. "Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin karkuun. Mutta minä sanoin: 'Ei, minä vastaan siitä.' Herra Brown hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki kääntävät heille selkänsä."

"Minä pidän heistä huolta", lausui Marcella, "ja teidänkin puolestanne teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo."

Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen. Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen huone, joka oli täynnään ylt'ympäri viskattua romutavaraa ja jota sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät; äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.

Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen. Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.

"Jokohan ne vievät hänet pois?" huusi hän. "Jenkins vakuutti antavansa minulle siitä tiedon."

"Ei, vielä hän on siellä", virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä. "Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan."

Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.

"Nyt teidän on otettava yllenne tämä", puheli Marcella ottaen hartioiltaan turkkiviittansa. "Johan te olette aivan kankea. Antakaa lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne."

Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.

"Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä -- sillä..." -- hän kätki kasvonsa helmaan.

Marcellalle paljastui äkkiä -- ikäänkuin näkynä -- kaikki ne kauhut, joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle samassa lumoavassa kuutamossa, jossa -- --

Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen liikkuvan.

"Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme", virkkoi poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten -- "ainakin kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna 'Viheriässä Miehessä'. Me tuomme hänet saapuville." Sitten hän virkkoi aivan toisella äänellä hattua koskettaen. "En tahtoisi jättää teitä tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin me olemme poissa."

"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta hänen sisartansa -- rouva Mullinsia -- hän saa tietenkin tulla sisään, jos haluaa."

Komisarius epäröi.

"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle, että olette täällä."

"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis lähtemään?"

Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon luo.

"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."

Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui vastatusten miehensä kanssa, niin jokin -- kenties mykkä rukous miehen jännittyneessä katseessa -- pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.

"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.

"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi. Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"

"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.

Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni, ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.

Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt, riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa, joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.

Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen luokseen.

"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."

Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri viittansa hänelle tyynyksi.

"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto? Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."

Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita, ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää -- niin kauhun vallassa kuin olikin -- siitä, että kykeni sääliänsä osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.

Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta kahden miehen välillä, kummallakin -- Hurdilla ja Westallilla -- yhtä suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon -- oli Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa huolellisesti sivuuttivat.

Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin. Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä. Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua. Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen varaa.

"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.

Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli niinikään ollut perin kurjassa tilassa.

Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää kansaa!

Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta jonkinlaisessa horrostilassa.

"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja syödä jotakin."

Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella ei antanut myöten.

"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä -- sitten kerrotte minulle kaikki."

Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.

"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan kuin minä elän."

Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.

"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."

"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."

Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun -- ensin, kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.

"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään. Mutta nähkääs, neiti -- en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa -- ei hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei -- --"

Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.

Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään, tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.

"En minä mitään siitä tiedä", intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella, joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. "Kuinka minä sitä tietäisin? Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän. Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on Sanonut, etteivät ne -- --"

Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.

"Te ette tiedä", sanoi hän tyynesti, "että puhelin miehenne kanssa hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin itsepuolustuksekseen -- koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä Hurdin -- --"

"Charlie Dynes!" parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.

"Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja", puhkesi hän viimein epätoivoisena sanomaan, "en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa. Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen ystävänne -- sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin -- ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia."

Puhuessaan hän nousi pystyyn. Rouva Hurd sieppasi kiinni hänen hameestaan.

"Oh, hyvä Jumala!" ähki hän tuijottaen unissakävijän tavalla lapsiin, jotka uudelleen rupesivat itkemään. "Oh, hyvä Jumala! Kuulkaapa, neiti", -- ääni aleni, turvonneet silmät katselivat kiinteästi Marcellaa ja sanat puhkesivat suusta nopeana kuohuna, -- "Kello neljältä kuulin tuvan oven käyvän; yöpukeissa karkasin ylös ja juoksin alakertaan, ja siinä Jim seisoi edessäni. 'Sammuta kynttilä', ärähti hän minulle. 'Voi, Jim', vastasin minä, 'missä olet taas ollut? Vielä sinä viet hengen minulta ja lapsi raukoilta!' 'Pane sinä vaan maata', sanoi hän minulle, 'minä tulen heti perästä.' Mutta oli niin kirkas kuutamo, että minä saatoin nähdä hänet melkein yhtä selvästi kuin jos olisi ollut selvä päivä, enkä voinut kääntää silmiäni hänestä. Ja siinä hän asteli tuvassa niin oudonnäköisenä, milloin laski hatun kädestään, milloin taas uudelleen tarttui siihen, ja minä näin, että pyssyä ei hänellä ollut muassa. Silloin minä menin ja kouristin häntä käsivarresta. Mutta hän tuuppasi minut pois. 'Jätä minut toki rauhaan?' sanoi hän; 'kyllä sinä sen aikanasi saat tietää.' Ja sitten minä satuin katsomaan hihaani, joka oli hipaissut hänen takkiansa -- voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala!"

Väristen koko ruumiiltaan ja vaalennein huulin piteli Marcella häntä sylissään suljettuna. Hänen mielikuvituksensa oli herkkä ja lentävä kuten yleensä luonteiden, joilla on nopea käsityskyky ja jotka helposti kiihtyvät, ja hän näki tämän kohtauksen, ikäänkuin hän olisi itse ollut läsnä -- näki kuun valaiseman mökin, kurjat aviopuolisot ja murhatun veren vaimon hihalla.

Katkonaisin lausein rouva Hurd edelleen jutteli, mitä oli saanut mieheltään tietää. Yhteentörmäyksestä metsänvartiain kanssa hän kertoi samaa kuin Hurdkin lukuunottamatta joitakin lisäyksiä ja muutoksia, jotka vaimon säikähtynyt mielikuvitus oli esiinloihtinut. Hän kuvaili, kuinka hän oli pakottanut miehensä riisumaan vereen ryvettyneet vaatteensa ja kätkemään ne katossa olevaan loveen ja kuinka hän sitten oli rukoillut Hurdia viipymättä lähtemään karkuun, hän kun parissa tunnissa -- ennenkuin oli päästy rikoksen perille -- kerkiäisi jo hyvän matkaa takaa-ajajista edelle. Mutta mitä kauemmin he juttelivat, sitä lujemmaksi näytti Jimissä vahvistuvan päätös, että hänen oli teostaan vastattava. Sitäpaitsi hän älysi, että pako oli mahdoton hänenlaiselleen vinoselkäselle miehelle, ja sitä hän oli koettanut Mintallekin selitellä. Mutta pelosta tämä oli käynyt ihan mielettömäksi ja sokeaksi, ja viimein, juuri kun päivä alkoi sarastaa, Hurd, lopettaakseen heidän pitkällisen kinastuksensa, sanoi lähtevänsä nukkumaan. Vaimon puheet veivät muka hänen päänsä pyörälle, ja nyt tässä älyä kysyttiin, jos koskaan. Itkien seurasi Minta häntä tikapuita ylös makuuhuoneeseen.

Siellä istui pikku Willie vuoteessaan tukehtumaisillaan kurkkulimaansa ja puolikuolleena säikähdyksestä kuullessaan vanhempain kovaäänistä riitelyä.

"Ja kun Jim näki hänet, istahti hän pojan vuoteelle, kääri hänet peitteeseen, hieroi hänen sääriänsä ja jalkojansa, ja minä saatoin kuulla hänen tuskasta voihkivan. Silloin minä sanoin: 'Jim, jollet tahdo lähteä minun tähteni, etkö lähde pojan tähden?' Sillä nähkääs, neiti, meillä oli kotona hiukan rahaa, ja minä arvelin, että hän voisi piiloutua päivisin ja kävellä öisin ja joutua sillä tapaa Liverpooliin, ja sieltä Amerikkaan. Luulin tuskasta pakahtuvani, kun vaan kaiken aikaa kuuntelin tuleeko kuka, ja kun ajattelin, että hänet voidaan viedä täältä niinkuin loukkoon joutunut hiiri ja ettei kukaan usko meidän puheita todeksi, kun Jim niin usein on Westallia uhannut. Ja hän puhkesi itkuun ja Williekin itki. Ja hän suuteli minua ja lupasi lähteä. Ja minä hoputin kovasti häntä lähtemään, sillä alkoi jo olla niin valoisa; ja juuri kun hän seisoi portaitten päässä ja minä pitelin pikku Willieä sylissäni ja heitimme hänelle hyvästi -- --"

Hänen päänsä vaipui penkille. Kertomus oli lopussa, eikä Marcellakaan enää mitään kysellyt -- hän mietiskeli. Willie, kalpea kutistunut varjo, seisoi äitinsä vieressä silitellen hänen poskiaan. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sihisevä hengityksensä.

Ovella kuului kova naputus. Marcella nousi ja silmäili ulos akkunasta. Väkijoukko oli melkein kokonaan hajaantunut, maantiellä näkyi vielä muutamia uteliaita, ja mökin ulkopuolella seisoi poliisi. Portailla seisoi Aldous Raeburn ja hänen takanaan hänen hevosensa pienen pojan pitelemänä.

Marcella meni ovea avaamaan.

"Minä tulen", sanoi hän heti. "Siinähän rouva Mullins jo tuleekin. Nyt uskallan jättää hänet."

Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia. Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa hän vast'ikään oli ollut läsnä.

"Poloiset", kuiskasi hän verkalleen. "Sinä sanoit hankkineesi jonkun tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin hengen."

Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän, Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.

Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla, antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut eikä silmiään avannut.

"Jaksatko kävellä?" sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he seisoivat mökin ulkopuolella. "Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?"

"Ei, kävellään vaan!"

Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.

"Missä olet ollut?" kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet. "Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki." Hän oli kalmankalpea, mutta kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.

"Olin Dynes raukan luona", vastasi Aldous surullisesti; "minun oli toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä ollessani."

"Kuoli?"

"Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan, että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat oikeuden käsiin!"

Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan värähteleviä hermoja.

"Mitä on oikeus?" huudahti hän; "järjestelmä, joka säälimättä uhraa ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?"

Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi raskas huokaus -- miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.

"Niinpä kyllä!" sanoi hän. "Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?"

Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein Aldous puhkesi sanomaan:

"Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua -- kenties useampikin -- lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen kahden metsänvartian kanssa -- toinen seitsemäntoistavuotias poika -- joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi, metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka murha!"

Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.

"Se ei ollut tahallinen", hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; "ei Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli kahakka -- hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin Westall. -- Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti itseään."

Aldous pudisti päätään.

"Tiettävästi Hurd asian sillä tapaa selittää", sanoi hän alakuloisesti, "samoin vaimo raukka. Hurd ei ole huono eikä paatunut ihminen kuten nuo muut hirtehiset. Nähtävästi hän, toinnuttuaan vimmansa ensi iskusta, ei voinut itsekään käsittää, mitä oli tehnyt. Mutta ei se asiaa muuta. Murha se oli, ei yksikään tuomari tai jury voi siitä olla toista mieltä. Dynesin todistus puhuu selvää kieltä, eikä muitakaan todistuksia puutu."

Hän vaikeni syvästi huolestuneena nähdessään, kuinka kalpeaksi ja tutisevaksi Marcella kävi.

"Oma armaani, kunpa voisin sinua säästää tästä kaikesta."

He olivat kahdenkesken sumuisella tiellä. Poika hevosineen oli kadonnut näkyvistä. Raeburn yritti kietoa käsivartensa Marcellan ympäri. Mutta sitä ei sallittu.

"Tiedä", huohotti nuori tyttö vetäytyen syrjään, "että minä en pidä Hurdia syyllisenä -- että teen kaiken voitavani puolustaakseni häntä. Hän on minun silmissäni kierojen, iljettävien lakien uhri! Ellet sinä tahdo auttaa minua puolustamaan häntä -- kai minun täytyy kääntyä jonkun muun puoleen."

Aldousiin iski äkillinen epäluulon pistos.

"Kyllä hänen puolustuksestaan huolta pidetään, siitä voit olla varma", sanoi hän hitaasti.

Marcella hillitsi itseään ja he astuivat eteenpäin. Kun he poikkesivat Mellorin ajotielle, muisteli Aldous täynnä kiihkeätä intohimoa mitä taivaallisia hetkiä he olivat viettäneet yhdessä hänen huoneessaan, ei täyttä yhdeksää tuntia sitten.

Askeleita kuului hiekkakäytävällä, ja molemmat katsahtivat ylös. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulivat yhteen tytön hämmästyneissä ja myrskyisissä tunteissa, kun hän näki Whartonin.

X LUKU.

Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt, ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja sateenvarjot olivat pystyssä.

Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa -- päästyään vaivoin erilleen siitä ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään -- kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.

"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa sisään, niin saamme jotain juodaksemme."

Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen seurassaan seurasivat häntä sisään.

"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä, ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista varten?"

Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan papin näköinen.

"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat Sanomat, Päivän Uutiset ja Pohjolainen. Minä lähetin sen matkaan jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."

"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe, minkä olette koskaan pitänyt -- paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä on koskaan ollut -- vai mitä?"

Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:

"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna. Taistelua me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan tulla!"

Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa. Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto -- Whartonilla ja Bennettilla sentään vähemmässä määrässä -- joka tavallisesti on nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia, naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin, kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten Casey oli huomauttanut. -- Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti asettuneet hänen tielleen.

Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan -- parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja työmiehen takki -- mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.

Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt, sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa ponnistuksissa.

"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett, maalla ollessani tapasin Hallininkin."

Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille. Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran" kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti, huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.

Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.

"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin saimme hänet piristymään -- herra Raeburn ja minä."

"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä, joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."

"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä. "No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."

"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn asianajajaksi."

Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.

"Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään", virkkoi hän. "Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä metsästys-järjestelmä meidät kytkee?"

"Siitä ei päästä", puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa paperossistaan, "ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin, mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi -- se on selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus -- yleiseltä näkökannalta katsottuna -- se nostattaa mieliä -- --"

Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.

"Aivan erinomainen tapaus siitä tulee", toisti hän sitten matalammalla äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.

"Herra Wharton, tottahan otatte osaa 'Peterloon' päivällisiin tänään?" kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle kahvikuppia. "Se kuuluu tehtäviinne -- ymmärtääkseni."

"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; "olin juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana -- ikävä juttu -- muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian; minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin täpärällä -- --"

Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin, seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa, jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.

Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.

"No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä", nauraa hohotti hän.

Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.

"Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt poissaoloonsa", lausui hän toisiin kääntyen. "Kyllä häntä päivällisillä kaivataan -- mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä. Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?"

"Niin, lauantaina!" sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.

"No, tokkopa vetelee?" uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan katseen.

"Vetelee toki", vastasi Wharton hilpeästi, "oh, kyllä se meille luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta."

"Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?" kysyi Molloy, joka tunsi Brookshiren.

"Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa miinoja täynnä kaikilla -- hyvillä ja huonoilla -- ja sen he tietävät."

"Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen -- minun kärsivällisyyteni tässä jo katkeaa", ärähti Wilkins. "Minun järjelleni on käsittämätöntä, mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille. Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan. Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa."

Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen hyväksyvän liikkeen päällään.

"No niin, nyt jätämme teidät rauhaan", sanoi Bennett. "Teiltä ei liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää, että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla varma. Suurenmoinen se olikin! -- sallikaa minun vielä kerran onnitella teitä. Hyvää yötä -- toivon, että saatte salametsästäjänne vapautetuksi."

Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin. Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen, vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta, haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin. Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen tunteensa uudelleen vavahtamaan.

Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä tärisyttävästä tapahtumasta.

"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut", toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."

"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.

Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän -- he -- näkivät Hurdin astuvan lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.

"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.

"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus tämä on hänelle, sen takaan."

Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan, joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.

Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin, kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia, Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari -- ja Westall tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.

Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen. Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia, joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta -- määräsi tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta, mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä vankatkin ruumiinvoimat.

* * * * *

Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin -- Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan, silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.

"Traagillinen ylevyys varjosi häntä -- sankarittaren ilmakehä. Hänessä tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen ja lehdettömine puineen -- kaikki inhimillinen tuska, joka nyt vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä, tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan ja laskevan valkean poven alla -- sydämen, jossa minä -- minä olin levottomuutta herättänyt! -- kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus, kuinka taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa -- sen huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin -- ja sen miehen omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!

"Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle -- ja vielä enemmän joka sana hänen morsiamelleen -- sapettaa häntä. Mutta malttoi hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi -- en voi syyllä häntä moittia -- vaikka näin minä tuontuostakin, että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista -- tiedot, jotka yksin hän on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut. Minä tempasin hänet ylös, -- minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan. Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka -- tavallinen tappelu -- missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa -- ja kun hän on liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta hän-- hän alkoi vavista -- virkosi jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani -- mutta minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja kiiruhdin tieheni."

Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus, jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies -- ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva -- oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen kanssa.

"Eräs nainen", oli Wharton hänelle puhellut, "herra Boycen tytär Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä. Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa. Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna -- sanokaa hänelle, että tämä juttu on herättänyt minussa myötätuntoa -- että olen lakimies, kuten hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo. Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on tehtävä -- yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on tory -- ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä -- ja minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa -- puhutelkaa myös Hurdin vaimoa, joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta vaalipuuhiini."

Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: --

"Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti miehen asianajajaksi."

Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi maailmassa -- vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.

"Kun me kohtaamme toisemme vasta", hymyili hän itsekseen, "vetää hän itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee kaikkia sanojani ja tekojani -- ja itseään hän epäilee vieläkin enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani, neuvottelemaan kanssani -- hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa. Mikä sai hänet suostumaan? -- kaiketi se kumminkin tuntui hänestä nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön -- naisten tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin? vai olisikohan? -- Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini -- päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä päällä. Kirjoittaisinko hänelle -- aikaa on juuri sen verran, ennenkuin lähden -- pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani -- ennenkuin yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua -- voipi epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti kehittyä. Hänkö -- Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No niin, ehkäpä -- ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. -- Nyt päivällistä syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla toimeen seuraavan kahden viikon ajan?"

Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä, joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.

"Huomasitteko tuota miestä?" kysyi muukalainen tuttavaltaan.

"Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?"

"Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä tunnen -- aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten -- ja politikoitsijana hän on -- mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen isänsä -- pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua -- hyvin silokäytöksinen ja itsepintainen -- jonka hänen vaimonsa kiusasi hengiltä -- oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!"

"Mikä on miehen nimi?" keskeytti toinen. "Wharton -- H. S. Wharton. Äiti oli lordi Westgaten tytär hänen äitinsä taas näyttelijätär, jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana, poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa, epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa."

"H. S. Wharton?" virkkoi vieruskumppani. "No, sehän on sama mies, joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut Iltatähdessä selostuksen siitä. Suuri kokous -- Birminghamin johtavien ammattikuntien kokoonkutsuma -- jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä -- vai siinäkö se mies oli -- sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys -- puhui loistavasti -- ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla."

Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä. Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.

"Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?"

"Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias, sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa, mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka -- niin sosialisti kuin onkin -- on aina ollut luonteeltaan mukavuutta rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa -- ja merkitseehän sekin sentään jotain."

XI LUKU.

Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja valittamatta.

Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia, heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita, hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen -- heikkoudeksi ja petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on tuleva -- saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen tytön.

Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen -- kun oli olemassa loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta. Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen -- ikäänkuin Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa pahalla.

Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle. Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt, että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.

Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.

"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Mitä sitten, tyttöseni."

"Äiti, häät täytyy siirtää! -- ne täytyy! -- pari viikkoa. Minä olen miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä voisin? -- näethän itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun. Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta -- en mitään muuta koko maailmassa -- kuin häntä ja hänen lapsiaan."

Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu kenties juuri sinä viikkona -- ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun meitä vihitään."

Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti työnsä helmaansa.

"Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia", virkkoi hän hetken kuluttua. "Enkä voi käsittää, että se sinun kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä -- sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat olla toista mieltä, ja isä pitää sinua -- --"

"Hulluna", oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi maltillisemman sanan ja sanoi "narrimaisena". Marcellan himmeät silmät leimahtivat uhmaavasti. "Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi. Ja vaikeata se on silloinkin", lisäsi hän ja väristys puistutti hänen jäseniään.

Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti -- --:

"Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin avajaisissa kuuden viikon kuluttua."

Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään -- entisen sopimuksen mukaan -- oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä. Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina, vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.

"Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön", mietti äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär -- niin tuittupäisesti ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin -- osoitti tällä menettelyllä sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.

Melkeinpä tämä sama ajatus -- vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa, jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä -- välähti Marcellankin aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. "Kun minä kerron hänelle sen -- hän arvatenkaan -- ei tahdo mennä naimisiin kanssani -- ja kerrottava se tietysti on."

Ei kumminkaan vielä -- ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen, joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.

Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla. Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä, hentona, mustapukuisena.

Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta. Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko parven."

Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan. Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja asiallinen.

"Kuulusteltiinko Hurdia itseään?"

"Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin puhunut. Mutta oikeus? --"

"Ei uskonut häntä."

"Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut Westallia."

"Katalat pelkurit!" huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet nyrkissä.

Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla äänellä:

"Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös."

"Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?"

"Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi."

"Joista sinä olet yksi?"

Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen arveltuaan Aldous virkkoi:

"Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne."

"Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia", huudahti Marcella, "miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin vuoksi, että hän on salametsästäjä."

Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten Aldous sanoi verkalleen:

"Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä. Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen. Asiasta toiseen" -- ääni muuttui äkkiä -- "kuulin illalla, että Harry Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi."

"Niin", vastasi Marcella uhmaavasti. "Onko sinulla mitään sitä vastaan? Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?"

"Marcella!"

Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut, ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta. Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero. Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.

Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi. Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa -- vaikka se oli niin päivänselvä ja koski niin läheltä hänen sydäntään -- miten sitten käy avioliitossa, missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui taisteluun.

Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.

"Minä odotan", virkkoi hän matalalla äänellä.

"Mitä sitten?"

"Että sinä peruuttaisit sanasi."

Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään, että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa -- sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.

"Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa", alkoi hän mielenliikutuksesta melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta, "sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että -- että" -- ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä rauhattomana kädessään -- "sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä -- --"

Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.

"Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?"

"En", kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla kannallaan.

"Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan. Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän" -- Raeburn epäröi -- "hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä, mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä. Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi? Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö sinä tunne sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?"

Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.

"Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!" huudahti Marcella kiihkeästi. "Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria kohtaan?"

Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen. "Sinä tiedät -- eilenhän minä sinulle juttelin -- kuinka Westall näiden iljettävien metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena ollessa elämän raskaaksi hänelle -- kuinka hän mennä vuonna oli uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin samanlaatuisesta tapauksesta -- tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit, että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin järjestelmää -- niitä muistoja, joita murhaajain mielessä oli mahtanut liikkua. Siinä oli puolustuksia kylliksi -- hän kärsi isänsä puolesta -- sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä. Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin, että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin, että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!"

Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä, läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut, veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.

"Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?" kysäisi toinen levollisesti. "Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia. Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää."

Marcella epäröi ja hämmentyi.

"Minä tiedän", vakuutteli hän, "minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin vihamielisyys."

Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. "Onko mies ammuttava kuin koira syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista kieltä?"

Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen, tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla yhteiskunta aikoi päästä hänestä -- ajatteli vaimoa, jolta sydän oli murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään. Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:

"Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun -- etten saa sinua tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua -- niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta."

Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat kädet -- hänen kuumat, vapisevat kätensä -- suuteli hän niitä intohimoisen hellästi.

"Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus olisi vaikea kestää!"

Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:

"Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?"

"Minä vain pahoitan mieltäsi, armas", vastasi Raeburn allapäin.

"Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet tuomitaan."

"En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia todistuksia Hurdin hyväksi", vastasi Raeburn vastahakoisesti.

"No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän -- tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle -- että -- että -- jos tuomion langettua -- jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt -- joiden sana painaa paljon -- jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet -- --. Sillä sellainen liike pannaan varmasti toimeen -- radikaalit ryhtyvät toimeen. Tahdotko tehdä sen -- tahdotko luvata nyt -- minun tähteni?" Aldous oli ääneti.

Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja päätti koettaa sitä.

"Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi", pyyteli hän, "painaa se elämääni jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia itsekkäitä puuhiani -- häitä -- oljenpalmikoimista -- niin olisin älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset, jotka ovat olleet ystäviäni -- totisia ystäviäni -- tästä surkeudesta."

Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen nenäliinansa silmilleen.

"Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna", kuiskasi hän tukahtuneella äänellä. "'Oi, neiti', puheli hän, 'jos hänet katsotaan syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä -- vaivaista Jim raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? -- ja lordi Maxwellia? Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa. Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä -- ja niin rikkaita -- ja me -- me olemme aina olleet ahdingossa. Voi, mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk'ei kukaan tiedä! Eikö neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen rukoilemaan heitä!'"

Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla, vaikka liikutetulla äänellä:

"Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni. Mutta -- tahtoisin sinulle huomauttaa -- jos armonanomus pannaan liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa silti, että se oli minun omaisuuteni -- minun metsästysalueeni, joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani. Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut painostamaan -- kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia kuin tässä -- --"

Ääni katkesi.

"Mutta", jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, "soisin sinun tietävän, että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua tätä tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin hän itse vaatisi omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: -- oliko teko murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden, mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa -- --"

"Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia asioita kuin laupeutta ja sääliä", keskeytti Marcella rajusti, "ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa ja verta kuin lainrikkojat".

Aldous näytti huolestuneelta.

"Niin kyllä, mutta laki on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita", vastasi hän matalalla äänellä; "ja meidän rotumme ja aikamme laki -- velvollisuudentunne -- olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä, ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska -- luodessamme katsauksen sen kehitykseen -- näemme siinä parhaan todisteen siitä, että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima."

Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta -- mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi että rukoili.

Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta, kuten ainakin äkillinen yllätys.

Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista ja pohjaltaan tottakin -- mutta -- sykähtävän elämän punainen veri puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous nyt pystyy sitä sanomaan? Kuinka hän tässä saattaa tehdä päätelmiä -- kuinka punnita näitä kysymyksiä eetillisellä vaa'alla, kun vaimo on menettämäisillään miehensä, lapset isänsä? Entä eetillinen vaaka itse -- eikö se kallistu puoleen ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä -- salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?

Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma asemansa Aldousiin nähden oli vahva.

Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi. Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.

Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin "Kuinka pystyisin nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?" hän viittasi tutisevalla kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin -- "tämä tuska ja kuolema silmäini edessä?"

Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin -- mikä salainen ajatus lie ollut -- pidätti sanat hänen huulillaan.

"Nyt siis kotiin", sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen. "Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan koettaa ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan, jota toivoakseni hiukan lueskelet."

Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä Aldous kysäisi:

"Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?"

Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa vallitseva hämärä suojeli häntä.

"En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä. Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa sen tehdäkseen."

"Sitä mieltä olen minäkin", virkkoi Aldous miettiväisenä. "Enpä usko, että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa. Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille."

Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.

Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.

"Hyvää yötä -- hyvää yötä -- väsynyt lapsi -- oma armaani. Kun tänä aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat: 'Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!' Ja sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!"

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet -- kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa -- jotka vihkivät hänen traagillisen elämän toimintaan.

Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.

"Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin -- tahdon itkeä kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia -- ja nyt tulin kertomaan sinulle."

"Mitä sanoi rouva Hurd -- kuullessaan päätöksestä?" sai Marcella nyyhkytyksiltään kysytyksi.

"Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin arvattavasti tulee käymään."

Seurasi lyhyt äänettömyys.

"Pian kai saan kuulla", puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy äänessään, "mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen. Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä."

"Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin. Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa, sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään epäilystä. Marcella!"

"Niin."

Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut, kuinka aralta Mary näytti.

"Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän pyytää, ettet -- ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita. Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin uskotella muuta rouva Hurdille."

"Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut", huusi Marcella uudelleen kiukustuen, "vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?" Mary odotti tuokion.

"Charlien sydän on murtumaisillaan", lausui hän viimein; "mutta hän pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa, niin -- vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset jälleen joutua käytäntöön -- jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan -- jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja Jumalan rangaistuksille -- jota aina koetamme välttää."

Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden luotaan.

"Tervehdä veljeäsi minulta, Mary", sanoi hän, "ja sano hänelle, että minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle merkitse mitään niin kauan kuin elän."

Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena tuijottamaan jälkeensä.

* * * * *

Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle, että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut ystävänsä luo puolisille.

"No, kultaseni", kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa astui sisään, "nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty."

"Siirretty!" huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä "Eihän toki! Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki jo oli päätetty."

"Torstaina! -- Niinpä niin!" puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa kiivaasti ja tarmokkaasti; "mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä."

"Mitä tarkoitat, Agneta?"

"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää, onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa -- joka tietenkin on uskottu herra Whartonille. Siinä on nykyajan naiskuva -- tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"

"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta. Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä kertaa aamiaisella teillä?"

"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia -- kaikki sopimukset muutettavat, -- kutsumukset peruutettavat. Niin kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja, jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen mielentilansa kanssa.

"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi -- niinkuin sinuun tai minuun koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."

"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia -- työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."

Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi heikko puna.

"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen, tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta kohtaan?"

Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen -- maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:

"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta pidetty teeskentelemisenä -- sentimentaalisena -- jopa kerrassaan sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella; se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua moisiin asioihin -- murhiin -- ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen kuullut hänen tekevän!"

"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen tekisi."

"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän kyllä osaa olla."

Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.

"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."

Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa, astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.

"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi se mies joutuu -- ei siinä mikään auta -- ja hänen tulinen, hiukan epävakainen luonteensa -- --"

Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa, sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.

XII LUKU.

Kului lähes kolme viikkoa -- lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä ulkonaista että sisäistä levottomuutta.

Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen -- jossa Marcella mieliharmikseen arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan -- kun Hurd ynnä hänen viisi rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi, Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.

"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä. "Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi vastaan. Mutta älä käy täällä nyt -- älä ennen oikeudenistuntoa. Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. Tiedän, että autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."

Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.

"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen kumminkin. Yhtä vain sinulta anon -- älä kuvittele juopaa välillämme suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle, on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!

"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.

"... Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva -- sen täytyy tulla -- jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran kohtasin sinut.

"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat. Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."

Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä edessänsä?

Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät, seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan ja hänen väliin.

Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän, Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata hänen hyväkseen -- se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.

"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä. Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden hahmon -- ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta, Wharton hommaa anomusta, Wharton -- Marcellan kautta -- anoo hänen ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin -- hän saavuttaa Marcellan kiitollisuuden.

Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta, läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään -- ei filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa -- pystynyt etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet -- oli päässyt hänestä perille jo ammoin sitten -- ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä. Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi toinenkin piirre -- nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton -- joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa -- uutterasti lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.

"Se on katkaistava!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja -- ajava perille."

Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti ratsuaan.

* * * * *

Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.

Mutta -- sitä jo Marcellakin oli saanut kokea -- hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.

Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.

Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous -- sieluntuskistaan huolimatta -- ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.

* * * * *

Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.

Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin -- pääsiäiseen -- herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää -- että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu -- ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista -- vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn -- pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.

"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine se on, se neiti Boyce."

"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa, "mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."

"Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia", virkkoi toinen naisista, "sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata. Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan, kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias."

Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli nyt kotimatkalla.

Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.

Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.

"Noh, meneehän se hiljakseen", vastasi hän Marcellan ystävälliseen tiedusteluun. "Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä ensimäisenä päivänä" -- eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi pilvi -- "ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä mitään apua ole", lisäsi hän päättävästi, "mutta hän kävi vallan rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä."

"Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan", virkkoi Marcella surullisesti, "ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on kuohuksissa."

"Vielä mitä", intti rouva Jellison vastaan, "hänelle maksettiin siitä ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?" lisäsi hän alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.

"Hän on hyvin sairas", vastasi Marcella hiukan tylysti. "Tohtori Clarke on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen suostu."

"Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?" kysäisi rouva Jellison.

"Torstaina."

"Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka kuinka viisas mies -- sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan, niin viisas hän on -- Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran, kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle -- älä sinä pelkää -- hirsipuuhun hän joutuu."

Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.

"Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä, ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy, on sittenkin kylliksi suuri!"

"Ei, Jumala paratkoon", puheli rouva Jellison rauhallisesti. "Ei Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä voi saada hänelle armahdusta. Minä puolestani en kanna erikoista vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti -- kyllä meitä vetelee!"

Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys vihertävissä silmissään.

Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.

"Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?" kysyi hän viekkaasti.

"Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi", vastasi Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. "Minulla on nykyisin yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään."

Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.

"Huomenna menen kaupunkiin", tuumaili hän, "juttelemaan Jimmy Gedgen kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni. Hienoista neideistä minä viis välitän -- papeista vielä vähemmän -- varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan, että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä, huomenna tuolla -- kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla kun tarvitaan."

* * * * *

Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.

Kirjeet alkoivat "Arvoisa neiti" ja päättyivät "Kunnioittaen" minkä Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama, joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin, vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään. Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja mitä hänen mielessään liikkuu!

Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä -- Jim yksinään autiossa vankikopissaan -- Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä -- Jim vankilan ruumisarkussa -- ja näistä unista hän heräsi kovalla parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.

Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit tulevat sisään ja sanovat: "Nyt se on tehty -- häneltä on niskat väännetty nurin -- he ovat haudanneet hänet." -- Tällaista kohtaloa hän ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.

Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen oikeudenkäynnin alkua -- niin oli neiti Boyce sanonut. -- Ja sitten jos hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä. Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin, joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.

Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. Minta taas oli tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri- ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta, joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä. Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin hengitetyksi.

Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon -- korkeintaan kaksi -- arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati ponnistellen "kiitosta", kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan. Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.

Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen tunnelma -- pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot, paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa -- se kaikki herätti tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää, joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin -- ne olivat silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, "elämä" oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta vanhempi -- naisellisempi. Marcella oli sukeltanut todellisen elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen kurjuus tuntui tässä raa'an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman julmalta Luonnon -- tai Jumalan puolelta.

Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella -- vaikka täytyi sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei tahtonut häntä auttaa -- ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut -- lieventämään tätä viheliäisyyttä -- sitomaan näitä haavoja. Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos tunnollaan, joka oli tunnustettava -- mutta sittenkin hän tunsi ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa -- sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.

Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet, kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.

Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti William lakkia hänelle.

"Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä."

Marcella teki äkkiseisahduksen.

"Missä rouva Boyce on, William?"

"Vierashuoneessa neiti."

Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa, rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.

Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.

"Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat. Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?"

Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen -- mutta se olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.

"Tahtoisin teitä valmistaa siihen", lausui hän vakavasti, "ettei minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi. Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla, ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa. Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan -- ensiksi hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen -- sitten hänen useasti uusiutunut uhkauksensa 'passittaa' Westall, jos hän käy heidän kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen."

Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.

"Näin ollen", jatkoi hän, -- "kysytään mitä on tehtävä? Meidän on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen -- luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin allekirjoittamaan?"

Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja kivettyneenä.

"Minä koetan", sai hän viimein sanotuksi.

"Siinä tapauksessa", Wharton otti hansikkaansa, "on vielä hiukkasen toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen -- ottaen huomioon tämän jutun yhteydessä olevat asianhaarat -- tullaan panemaan erikoista painoa. Tai oikeammin -- anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota."

"Minä tulen sinne", keskeytti Marcella.

Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän ei lausunut mitään huomautusta.

"No niin", jatkoi Wharton tuokion kuluttua, "siinä tapauksessa ei sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?"

Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia kysymyksiä ja vastauksia.

"Entä vaalinne?" kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.

"Huomenna", vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään. "Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce."

Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni. Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä: "Voinko saada Aldousin taipumaan?"

XIII LUKU.

"Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen."

Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä. Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti -- tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille, suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen, toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä asianajaja-viitassaan ja valetukassaan -- hänen pienet, hienot, herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine silmäkulmineen -- hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen katseensa; -- tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen, joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa -- kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.

Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien todistajien astuessa esiin -- tavattoman heikot vastaväitökset -- Whartonin ärtyisyys sen johdosta -- hänen terävä, hyödytön, taidokas ristikuulustelunsa -- se personallinen menestys, minkä hän saavutti lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus -- ei rahtuakaan siitä kielevästä pontevuudesta ja raa'asta voimasta, joka työväen kokouksessa oli ollut huomattavana -- hänen mestarillinen kykynsä käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan heidän laupeuteensa -- nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet; järki vaati jälleen omansa.

Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.

Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja sanoi ankarasti: -- "Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut miehiä ja naisia -- etenkin naisia -- kuulemaan moista rikosjuttua; mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää salin." Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.

Kuolemantuomiot -- kolme luvultaan -- olivat julistetut. Tuomari oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.

"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle. Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi neuvottoman näköisenä.

"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää vaimoansa. "Siinä hän menee."

Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen hänen räpyttelevistä silmistään.

Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.

"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"

Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins. Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä -- asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.

"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"

"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä -- hanki heille ajuri -- minun täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.

"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja käskekää ajurin odottaa hetkinen."

"Neiti Boyce."

Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.

"Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä", puheli Wharton.

Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven. He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.

"Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!" välähti Whartonin aivoissa. "Tuo synkkä, rypistyvä otsa, -- tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa, alhaista maailmaa kohtaan -- tuo kuninkaallinen ryhti -- --"

Ääneen hän virkkoi:

"Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin -- kuten tiedätte avataan parlamentti maanantaina -- tahtoisin näyttää teille, mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen armonanomuksesta." Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta. "Olen itse sen laatinut -- luulisin, ettei yksikään kohta ole unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana -- mutta nimikirjoitukset -- --"

Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. "Eivät kelpaa", virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. "Kuten ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko seutu, etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken tämän minä jo selitin teille -- ei siis kannata siitä sen enempää jutella. Haluatteko silmäillä listaa?"

Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan -- ja sittenkin seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen hänen puhettansa -- ylpeä pää alaspainuneena -- silmät kysyvästi ja luottavasti häneen luotuina.

"Asia on siis selvä", puheli Wharton edelleen taittaen paperin uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. "Te käytätte kaiken vaikutusvaltanne sillä taholla" -- hän puhui verkalleen -- "josta yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin panen sanomalehdet -- parhaan toivomme -- toimimaan. Radikaalien äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa."

Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.

"Oli hiukan vaikeata saada ajuri", selitteli hän, "ja meidän täytyi lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme häntä saattamaan. Vaunut odottavat."

Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea, käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.

"Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme lähettää sisäasiainministeriöön", sanoi Wharton samanlaisella kylmän kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.

"Vielä sananen, neiti Boyce", -- Wharton kääntyi tyynesti Marcellan puoleen. "Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi, ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole lainkaan kosketeltu."

"Joko tulet?" kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa Marcellan pois suunniltaan.

"Minä teen kaikki, mitä voin", sanoi hän matalalla, selvällä äänellä Whartonille. "Jääkää hyvästi."

Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä tunnetilassaan tämä kosketus -- Aldous Raeburnin läsnäollessa -- oli anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.

Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo papereitansa kokoon.

"Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa", huomautti hän sivumennen. "Hyvästi."

"Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?" sanoi Marcella Aldousille, niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä uteliasta väentungosta. "Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla kotiin."

Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka näyttäytyi jokaisessa liikenteessä -- ja Aldousin sydäntä ahdisteli, kun hän katseli häntä -- hän arvasi mitä oli tulossa.

Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.

"Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?" sanoi Marcella, kun Aldous oli jälleen istahtanut. "Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa? Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi Maxwellia ja sinua -- yhdessä?"

Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa hänen mielessään.

Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin vastaanottamaan heitä.

Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: "Minä olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin."

Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.

"Lapsi kulta, lapsi kulta!" puheli hän pistäen Marcellan käsivarren kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä. "Miten viheliäisen näköinen oletkaan! -- Niin juuri -- Agneta, vie hänet yläkertaan ja anna hänen levätä -- Ja sittemmin haluat puhua kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, -- tietysti -- milloin vain haluat."

Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa, sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.

Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.

Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.

Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen, otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä, olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio sittenkin annettiin niin musertava!

Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: --

"Pyytäisin sinua -- ja lordi Maxwellia myös -- lukemaan tämän, ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. -- M."

Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.

"Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla häiritsemättä puolen tunnin ajan."

Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa taisteluun.

Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.

Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa. Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi häntä vaimokseen.

Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva räkättäminen jostain alakerran huoneesta -- ne olivat ainoat äänet, jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.

Ei! -- ovi kuului käyvän -- Aldous tuli siellä häntä noutamaan.

Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan nähdessään Marcellan tulevan.

"Oletko levännyt -- pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani! -- kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän odottaa sinua."

Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta. Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit, teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui Marcellaa vastaan.

"Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta."

Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt lordi Maxwellista.

"Niin", vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa. "Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja -- ja rukoilemaan teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että ehkäpä -- ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa -- ja voittaa teidät puolelleni -- koska olen tuntenut nämä ihmiset niin hyvin -- ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne."

Miten kuivalta -- miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi, ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan -- Aldous, jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä vastaan -- kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.

Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut. Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan -- kerrassaan kammottavaa!

"Lapsi kulta", virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä isällisesti olkapäälle. "Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle omantunnonasia -- asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes toivoa, että sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä toimiamme tässä asiassa?"

"En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä -- ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää -- täytyyhän jokaisen se tietää -- että tässä jutussa toinenkin puoli, toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?"

"En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen."

"Aldous!" -- Marcellan äänensävy oli paikalla toinen -- "Ajattelin, että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! -- tämän ainoan kerran."

Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.

"Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä."

Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas saamaisillaan hänet valtaansa.

"Asian ydinkohta on siinä", sanoi hän katsahtaen ylös. "Voimmeko uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut -- ja Hurdin pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että, Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se hyvinkin uskottavaa? Häntä ei voi -- ei saa tuomita kuten muita. Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin arvosteltava kuin tavallisia veritöitä."

Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä, mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu -- lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen -- oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan, mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia -- kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä, milloin taas pontevalla äänellä.

Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen -- murheellisen, merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.

Kun Marcellan ääni raukesi -- kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa -- jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva katse silmissään.

Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin", virkkoi hän viimein liikutettuna, "olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä armonanomuksesta. Me olemme kumpikin -- varsinkin hän -- rehellisesti koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi -- niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta minä en voi -- vaikka kuinkakin tahtoisin -- enkä usko Aldousinkaan voivan -- vaikka puhukoon hän itse puolestansa -- tätä käsityskantaa hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan lyhyesti."

Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskuntaelämässämme.

Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri. Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:

"Ette siis tahdo allekirjoittaa?"

"En", vastasi lordi Maxwell päättävästi. "En voi allekirjoittaa. Jos sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan -- palvelijani, jotka minua uskollisesti palvelevat -- ja joista kaksi tämän rikoksen kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!"

Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.

"Niinmuodoin", lausui hän verkalleen, "on Hurd teloitettava."

Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.

"Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus. Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan. Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään -- ei tuntiakaan! Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta."

Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja ennakkoluuloja vastaan.

"Ja niinkö sinäkin sanot?" kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.

"En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle", vastasi nuori mies murheellisena. "Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on kieltää?"

Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan -- eipä edes se mies, joka häntä rakasti, taipunut sen alle.

Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.

"Kas niin, kas niin, Aldous!" sanoi hän nousten. "Nyt jätän teidät hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme ääni meitä neuvoo."

Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Marcella karkasi pystyyn.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", huohotti hän tukehtuvalla äänellä. "Minä lähden sillä välin ylös."

"Marcella!" huusi Aldous, "jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen".

"Oikeudenmukainen!" toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. "Sinä saatat puhua oikeudesta!"

Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan ollut Marcellaa rakastanut -- mutta jotain katkesi hänessä hänen seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä, mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.

"Sinä", toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin tuntein huoneen lattiaa, -- "sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista elämää -- sinä puhut oikeudesta -- siitä oikeudesta, joka vaatii sinua teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi -- sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse mitään -- sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä! Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun mentävä hänen luokseen, köyhien luo -- joita minä rakastan, joille olen antanut sydämeni."

Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta, ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa murskaksi kaiken sen loiston.

"Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta", sanoi Aldous pidellen häntä kiinni ranteista, "mutta sinulla ei ole oikeutta ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt päättäneen hänet leimata!"

Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", sanoi hän. "En voi enempää sietää. Minun täytyy päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän sinulta anteeksi -- oh! tämänpäiväistä käytöstäni -- ja -- ja" -- ääni oli jälleen pettää hänet -- "muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa unohtaa!"

Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi -- heidän silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi nappulaa.

"Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön saattamaan itseäsi kotiin?" kysyi hän antaen palvelijalle merkin odottaa neiti Boycen vastausta.

"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi neiti Raeburnia."

Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.

XIV LUKU.

"Mutta tämähän on sietämätöntä!" sanoi Aldous. "Hän on siis kotona eikä suostu minua tapaamaan!"

Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.

"Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen", vastasi hän kiireesti. "Koetin muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen yritykset."

Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua hän uudelleen katsahti ylös.

"Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?"

"Ei", kuului viivähtelevä vastaus. "Sen hän vain sanoi, ettei hän sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista -- eipä edes teitäkään -- niin kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta."

Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan, ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.

Hän katsoi uudelleen tuolilla olevaan kirjekuoreen ja tunsi samassa käsialan. Hän nousi ja kävi istumaan rouva Boycen viereen.

"Sanokaapa minulle", alkoi hän lujalla äänellä, "onko Marcella nykyisin säännöllisessä kirjevaihdossa Harry Whartonin kanssa? Luullakseni olen oikeutettu sen tietämään."

Rouva Boyce hätkähti tuskin huomattavasti.

"Siltä näyttää", vastasi hän nopeasti. "Mikäli minä olen huomannut, kirjoittaa herra Wharton hänelle melkein joka toinen päivä."

"Antaako hän teidän lukea kirjeet?"

"Useasti kyllä. Ne ovat yksinomaan selontekoa hänen toimistaan Hurdin hyväksi."

Aldous istui taas hetken aikaa ääneti ja kohotti sitten kirkkaat, harmaat silmänsä rouva Boyceen.

"Eikö teistäkin", kysyi hän, "tämän miehen vaikutus Marcellan mielipiteisiin ja koko katsantokantaan ole ollut aivan tavattoman suuri?"

Rouva Boyce oli kauan ollut varustautunut tämäntapaisiin kysymyksiin -- olipa hän salaisesti ihmetellyt, jopa Aldousia moitiskellutkin siitä, ettei hän jo aikaa sitten ollut häneltä tätä kysellyt. Nyt kun häneltä vaadittiin vastausta, koetti hän olla maltillinen ja niin tasapuolinen, ettei kumpikaan riitapuoli saisi moitteen varaa. Äitiä sekä väsytti että kiusasi se alituinen mielenliikutus, jossa Marcella nykyisin oli. Omasta puolestaan hän käsitti ja arvosteli asioita ja tapahtumia kuivan todellisuuden valossa. Mutta hän oivalsi tarkalleen, että nykyhetki oli kriitillinen kihlatuille. Hänen tunteensa olivat sekanaisemmat kuin ennen. Pohjaltaan hän kuitenkin oli sulhasen puolella -- hän oli vihoissaan Marcellalle, vaikka hän samalla tunsi kärsimättömyyttä myös Aldousia kohtaan.

Hän otti koruompelun käteensä ennenkuin vastasi. Neula toimitti hänen mielestään naiselle samaa virkaa kuin paperossi valtiomiehelle.

"On kylläkin", vastasi hän viimein. "Herra Wharton on aika tavalla muodostellut hänen mielipiteitään. Hän on saanut Marcellan lukemaan ja ajattelemaan asioita, joista hän tätä ennen vain jutteli."

Hän näki Aldousin vavahtavan; mutta hänellä oli omat syynsä olla suorapuheinen.

"Eikö ole mitään muuta ollut heidän välillään?" kysyi Aldous omituisella äänellä.

Rouva Boyce ei yrittänyt turvautua verukkeihin. Hän katsoi Aldousia suoraan silmiin. Maaliskuun aurinko heitti säteitään hänen sirolle, tarmokkaalle päälleen ja kullanhohtaville hivuksilleen.

"Sitä en tiedä", lausui hän tyynesti, "mutta en luule heidän välillään olevan mitään muuta. Mutta sallittehan minun antaa teille neuvon."

Aldous asetti silmänräpäykseksi kätensä hänen kädelleen. Jo ennenkin hän oli joskus uskaltanut olla näin tuttavallinen tulevaa anoppiansa kohtaan, jota hän sydämestään sääli ja kunnioitti.

"Olisin kiitollinen siitä", pyyteli hän.

"Jättäkää Marcella rauhaan -- tätä nykyä. Hän ei ole oma itsensä -- hänen mielentilansa on sairaloinen eikä muutu paremmaksi, ennenkuin tämä kauhistuttava juttu on saatu päättymään. Mutta kun se on päättynyt ja hän on kerinnyt hiukan toipua, niin vaatikaa silloin" -- rouva Boycen ohut ääni oli nyt tavattoman painokas -- "mitä teille on tuleva! Kysykää Marcellalta samaa mitä tänään olette minulta kysynyt -- ja pakottakaa hänet vastaamaan."

Aldous käsitti. Rouva Boycen neuvo ja se ääni, jolla se annettiin, ilmaisivat, ettei hänellä ollut suuriakaan ajatuksia tyttären sulhasen itsepuolustuskyvystä. Mutta tämä tunsi, ettei hän olisi voinut menetellä toisin, vaikka hän oli liian ylpeä ja herkkäluontoinen antautuakseen minkäänlaisiin selittelyihin.

"Tulitteko tänään Lontoosta?" sanoi rouva Boyce vaihtaen puheenainetta.

Kaikki tuttavalliset ja personalliset keskustelut olivat hänelle epämieluisia, eikä hän mielestään ollut juuri ollenkaan vastuunalainen tyttärensä menettelystä.

"Tulin, uuden ministeristön muodostaminen pitää meitä kovassa työssä", sanoi Aldous väkinäisesti hymyillen. "Minun on palattava vielä tänä iltana."

"Kumma, että ensinkään pääsitte tulemaan", virkkoi rouva Boyce.

Aldous oli hetken ääneti, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

"Kun on sellaisessa epäilyksen ja levottomuuden tilassa kuin minä, ei kysytä aikaa. Siitä päivin kuin tuomio langetettiin, ei minusta ole ollut miestä mihinkään järjelliseen työhön."

Hän puhui koruttomasti, mutta joka sana kävi rouva Boycen sydämelle. Mitä suunnatonta sekasotkua tämä kaikki olikaan! Ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestään hän oli jo aikaa sitten luopunut.

"Katsokaa!" sanoi hän nostaen mustan kangastilkun lattialta; "hän ompelee jo surupukuja lapsille. Hänellä ei itselläänkään näy olevan minkäänlaista toivoa Hurdin armahtamisesta."

Aldousilta pääsi kauhistuksen äännähdys.

"Ettekö sitten voi mitään tehdä?" huudahti hän nuhtelevasti. "Yöt päivät hän pohtii vain tätä yhtä asiaa -- ei niin mitään muuta -- ja minä olen karkoitettu ja voimaton!"

Hän peitti kasvot käsiinsä.

"En, minä en voi tehdä mitään," vastasi rouva Boyce arvelematta. Sitten tuokion ääneti oltuaan: "Ette otaksu mahdolliseksi, että armonanomukseen suostutaan?"

Raeburn katsahti ylös ja ravisti päätänsä.

"Radikaaliset lehdet eivät tietenkään muusta puhu. Wharton hoitaa asiaa erinomaisella taidolla, ja hänen on onnistunut saada jotenkin hyvää kannatusta alahuoneessa. Mutta minä tapasin sattumalta tuomarin toissapäivänä, ja hän arveli, että sisäasiainministeriö on pysyvä järkähtämättömänä. Mahdollisesti asia siirtyy pariksi päiväksi. Uusi ministeristö esitetään kuningattarelle vasta ensi lauantaina. Mutta, epäilemättä on tämä juttu oleva ensimäisiä, johon uusi sisäasiainministeri tarttuu käsiksi. -- Asiasta toiseen, olisin hyvilläni, jos ei Marcella saisi tietää minun puhutelleen tuomari Cartwrightia", lisäsi hän nopeasti -- melkeinpä rukoilevasti; "en voi sietää sitä ajatusta, että hän kenties otaksuu -- --"

Rouva Boyce mietti harmistuneena mielessään, ettei hän milloinkaan olisi voinut kuvailla sellaisen miehen joutuvan sellaiseen pulaan.

"Nyt minun on mentävä", sanoi Raeburn nousten. "Sanokaa hänelle", lisäsi hän verkalleen, "etten koskaan olisi luullut häntä niin tylyksi, että, tultuani Lontoosta kesken kiireitäni häntä tapaamaan, hän lähettää minut takaisin tyhjin toimin -- ilman ainoatakaan sanaa!"

"Jättäkää se minun huolekseni", hymähti rouva Boyce. "Oh, nytpä muistankin. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Tämänaamuisessa kirjeessään herra Wharton mainitsi teidän antaneen hänelle suosituksia kahdelle tärkeälle henkilölle. Hän erikoisesti muistutti minua kiittämään teitä niistä."

Rouva Boyce oli vilpittömästi hyvillään kuullessaan Raeburnin halveksumisen ja kärsimättömyyden huudahduksen. Hänen mielestään Marcellan sulhanen oli liiaksi taipuvainen unohtamaan, että maailma antautuu vain "voimakkaalle".

Aldous Raeburn astui puutarhan poikki kääntymättä kertaakaan taaksensa. Marcella seisoi akkunalla tähystämässä häntä.

* * * * *

"Kuinka voisin nykyisessä mielentilassani häntä tavata?" kyseli Marcella itseltään alinomaa tämän kolkon odotusajan kuluessa. Kyllä Aldousin aika oli piankin tuleva. Mutta nyt! Kuumat kyyneleet pulpahtivat tytön silmiin, kun ajatukset vain hetkenkään viivähtivät tuossa puolentuntisessa keskustelussa lordi Maxwellin kirjastossa. Mennyt oli rukousten -- väittelyjen aika, mitä Aldousiin tuli. Hänen olisi pitänyt olla hänen, Marcellan puolustaja ja sankari, mutta hän ei tahtonut. Häikäilemättä, kuten mieletön, hän nyt antautui sen miehen ohjattavaksi ja tuettavaksi, joka oli ottanut hartioilleen sen työn, joka hänen mielestään olisi ollut sulhasen tehtävä. Tästä oli sukeutunut kamppailu -- yhteiskuntaa -- lakia -- Aldousia vastaan, johon hän jännitti koko olemuksensa. Taistelun kuohunnassa hän oli ensimäistä kertaa saanut tuta Aldousin järkähtämätöntä päättäväisyyttä, ja se oli hänelle ollut karvas loukkaus.

Miten vähän hän oikeastaan pystyi toimittamaan kaikista ponnistuksistaan huolimatta! Hän haali itselleen kaikki sanomalehdet, joissa Hurdin juttua pohdittiin, ja luki kuumeentapaisella innolla joka rivin. Mielipiteensä ja arvelunsa sekä luetusta että Whartonin kirjeistä hän ilmaisi tälle kirjeellisesti; hän kävi sen komitean kokouksissa, joka Widringtonissa oli perustettu Hurdin pelastamiseksi, ja hän vietti joka päivä tuntikausia Minta Hurdin ja lasten seurassa. Mary Hardenia ja pastoria hän tuskin puhutteli, koska he eivät olleet antaneet nimeänsä anomuksen alle, ja kotona hän oli hyvin tiukoissa väleissä isänsä kanssa.

Herra Boycekin alkoi käydä hyvin levottomaksi, sillä hän vainusi, että onnettomuutta oli tulossa. Raeburnilaiset eivät tosin olleet hänen miehiään, mutta siitä huolimatta hän oli joutua pois suunniltaan ajatellessaan, että tyttären kihlaus saattaisi tavalla tai toisella mennä myttyyn. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi ja vahingoittavansa mainettansa, joka tuskin enää sieti minkäänlaisia töytäyksiä; hän torui Marcellaa ymmärtämättömäksi ja mielettömäksi tytöksi, koskapa hän ei kyennyt arvossa pitämään noin tavattoman edullista naimakauppaa. Niinpä olikin kotona alituisia otteluja isän ja tyttären välillä -- otteluja, jotka halvensivat Marcellaa hänen omissa silmissään ja olivat osaltaan syynä siihen, että hän niin paljon pysytteli poissa kotoa.

Vain Minta Hurdin tuvassa hän hengitti vapaasti, siellä hänen sielunsa löysi viihdytystä. Tämän kauhistuttavan viheliäisyyden rinnalla oma hillitön tuska hupeni. Pikku Willie helmassaan hän istuskeli keväthämärissä tuijottaen takkatulen hehkuun ja itki hiljakseen. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen läsnäolonsa useinkin oli kuormaksi ja rasitukseksi ei vain äreälle kälylle, vaan jopa Minta Hurdille itsellekin. Neiti Boycen ollessa tuvassa eivät kyläläiset näyttäytyneet, ja vaimo raukka ikävöi toisinaan tietämättäänkin koruttomampaa puhetta ja yksinkertaisempia lohdutuksen sanoja, kuin mitä Marcella saattoi hänelle antaa.

Tuli viimeinen viikko. Whartonin kirjeet kävivät epäileviksi ja alakuloisiksi. Radikaaliset lehdet taistelivat sitä kiihkoisammin, mitä vähemmän menestyksen toivoa tuntui olevan. Maanantaina läksi Minta tapaamaan tuomittua miestänsä, joka kielsi häntä enää mitään toivomasta. Tiistai-iltana Wharton esitti viimeisen kysymyksensä parlamentissa. Perjantai oli määrätty teloituspäiväksi.

Oli jotakuinkin myöhä, kun Whartonin kysymys viimeinkin otettiin käsiteltäväksi. Ministerin vastaus oli kieltävä. Wharton poistui heti istuntosalista ja kirjoitti Marcellalle. "Jos sähkötän tänä iltana, on hän uneton koko yön", mietti hän tuolla hänelle ominaisella, melkeinpä naisellisella vaistolla ottaa huomioon ruumiillisen mukavuuden yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, ettei kirje voinutkaan joutua perille aamulla, kahdeksan seutuvilla jaettavaan postiin, hän pani sähkösanoman menemään, estääksensä Marcellaa saamasta nähdä uutisen ensiksi sanomalehdistä.

Marcella oli lähtenyt ulos vaeltamaan ennen aamiaista. Kotona oli hänestä ilma tukahuttava, ja hän tiesi, että ratkaisu oli joka hetki odotettavissa.

Hän oli parahiksi kulkenut talon takana olevan metsikön läpi ja joutunut avonaiselle kentälle, kun hän kuuli jonkun juoksujalkaa kiirehtivän hänen jäljestänsä. Hänen edessään seisoi William punakkana ja merkitsevä katse silmissään ojentaen hänelle sähkösanomaa. Marcella otti sen, hillitsi itsensä, kunnes poika oli päässyt näkyvistä ja heittäytyi sitten ruohikolle sitä lukemaan.

"Kaikki hukassa. Sisäasiainministerin virallinen kielto kumota tuomio lähetetty Widringtoniin tänään. Otan vilpittömästi osaa suruunne."

Hän rutisti paperin kädessään ja kohotti raskaasti päätänsä. Hänen edessään lepäsi tuo sama lakea peltokaistale, jonka reunalla Hurd talviöisin oli harjoittanut kaniininmetsästystä. Mutta tänään se jo henki keväisen ilman tuoksua. Oras viheriöitsi vaoissa, pähkinäpensasaidassa nuokkui urpuja, ilmassa kaarteli leivosparvi, satakaunoja kukki ruohikossa ja suuret, ajelehtivat pilvet heittivät kiiteleviä varjoja vaalealle nurmelle ja aukealle puuttomalle tasangolle.

Inhimillinen voimattomuus, inhimillinen sieluntuska vastakohtana luonnon huolettomalle iloisuudelle -- siinä tunnelma, joka on yhtä vanha kuin maailmakin. Ja ken ei joskus ole tätä tuntenut yhtä hurjan kiihkeästi kuin Marcella tänä varhaisena aamuhetkenä, hän ei ole koskaan saanut täysin tuta mitä ihmisenä oleminen merkitsee.

* * * * *

"Marcella, minun vakava toivomukseni -- minun käskyni -- on, että sinä pysyt tänä iltana kotona."

"Minun täytyy mennä, isä."

Oli torstai-ilta -- ilta ennen Hurdin hirttämiseksi määrättyä aamua. Päivällinen oli juuri lopetettu Mellorissa. Herra Boyce, joka lämmittelihe takkatulen ääressä, oikaisi pienen vartalonsa suoraksi ja heitti vihaisen silmäyksen uhkeaan tyttäreensä. Marcella ei ollut näyttäytynyt päivällisellä ja oli nyt pukeutunut samaan pitkään, mustaan vaippaan ja mustaan hattuun, joita hän viime viikkojen kuluessa oli alituiseen käyttänyt. Herra Boyce inhosi tätä pukua.

"Sinä saatat itsesi naurunalaiseksi, Marcella. Sääli Herran nimessä noita kurjia ihmisiä, mutta älä sinä sentään niin liioittele että sinä -- ja myös me -- joudumme koko kreivikunnan juorujen ja pilkan esineiksi. Ja olisipa suotava, että pitäisit rahtusen lukua Aldous Raeburninkin tunteista ja toivomuksista."

Tämä isän suusta kuuluva varoitus olisi voinut ärsyttää Marcellaa nauruun purskahtamaan, jos hän tällä hetkellä olisi ollut naurutuulella. Mutta nyt hän vain toisti:

"Minun täytyy mennä, äiti tietää minkä vuoksi."

"Evelyn! kuinka voit sallia sitä?" huusi herra Boyce kääntyen kiukustuneena vaimonsa puoleen.

"Marcella on todellakin selittänyt minulle syynsä", vastasi rouva Boyce luoden mieheensä levollisen katseen. "Ei hänen tapansa ole pyytää lupaa keltään."

"Äiti", huudahti tyttö väliin syvällä äänellään, "ethän tahtoisikaan estää minua?"

"En", vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. "En, sinä olet mennyt niin pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard", hän siirtyi miehensä luo -- "älähän huoli tuosta hermostua; luenko ääneen sinulle vai otammeko kortit esille."

Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja valittavaksi.

"Menköön sitten menojansa", murahti hän heittäytyen tuolille istumaan, "mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista siedä."

"Eipä sinun tarvitsekaan, isä", vastasi tyttö rauhallisesti astuen ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.

Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.

Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään saali käsivarrella.

"Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen."

Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.

"Isä on aivan oikeassa", puheli hän edelleen. "Sinulla on ollut jo ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus -- --"

"Älähän, äiti!" huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi käsivartensa äitinsä kaulaan.

"Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!"

Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea itsensä rajuun syleilyyn.

"Kovastipa sinä olet omapäinen", virkkoi hän. "Luuletko todellakin voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo raukka on hyvillään tulostasi?"

Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa. Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.

"Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?" toisti rouva Boyce itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. "Myötätuntoa! onko myötätunto koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut. Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti kaipaa tuollaisella hetkellä -- yksinäisyyden. Millä oikeudella tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista loukkausta?"

Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä kurjuutta, joka sen alla vallitsi.

Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä palvelustytöltä.

"Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä."

"Kyllä, neiti."

Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.

"Ruth, kun sinä rukoilet tänä iltana, niin muista rukoilla Jumalaa lohduttamaan onnettomia -- ja rankaisemaan julmia."

"Kyllä, neiti", virkkoi tyttö pelokkaana ja itkuun purskahtamaisillaan. Lyhdystä heijastui valo neiti Boycen kalvakoille kasvoille ja pitkälle vartalolle. Ruth ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin hänen nuori emäntänsä oli kääntänyt hänelle selkänsä, nuo suuret, mustat, leimuavat silmät nostattivat hänessä kammonsekaisia tunteita.

Mökin portailla Marcella pysähtyi. Sisästä kuului ääniä -- tai oikeammin pastorin lukeva ääni.

Vihastuksen väre viilsi Marcellan sydäntä.

"Kauanko pitää köyhien vielä kärsiä tätä uskontoa -- tätä valeuskontoa -- joka saarnaa kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kun sen pitäisi toitottaa sotaa?"

Hiljalleen hän kumminkin puikahti sisään, ettei häiritsisi. Pastori katsahti ylös ja tervehti häntä vakavalla päännyökähdyksellä. Marcella kielsi pienellä kädenliikkeellä tuvassa olijoita hänen tähtensä liikkumasta ja istahti pallille Willien viereen, jolle oli tuoleista ja tyynyistä valmistettu tilapäinen vuode takkatulen toiselle puolelle. Pastori luki edelleen.

Saavuttuaan iltapuolella vankilasta kotiin Minta Hurd oli ollut niin kehnossa tilassa, että Marcella oli lähettänyt noutamaan lääkäriä. Tämä oli määrännyt, että hänen vuoteensa oli muutettava tupaan, missä oli lämpöisempi, ja siellä hän nyt lepäsi penkille nostetulla aluspatjalla kalpein, kangistunein kasvoin ja silmäluomet ummessa.

Lattialla hänen vieressään istui Mary Harden pää kumarassa ja itkusilmin pidellen sairaan karkeata kättä omassaan. Vastapäätä häntä kapean pöydän ääressä, jolla paloi pieni lamppu, istui nuori pastori, jonka hinterä, poikamainen vartalo terävästi varjostui tuvan seinälle. Hän piteli Uutta Testamenttia kädessään ja oli asettunut istumaan niin, ettei lampun räikeä valo päässyt vaimon silmiä haittaamaan. Äidin ja pikku Willien välissä istui Ann Mullins vaaputellen ruumistansa edestakaisin tulen ääressä-muodoton, juro olento, jota köyhyys ja suuri lapsilauma oli raaistanut -- ja joka useasti saattoi Marcellan maltittomaksi.

"Ja sanoi Jeesukselle: Herra, muista minua, koskas tulet valtakuntaas. Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paradiisissa."

Juhlallisen raskaana pastorin ääni viivähti joka sanalla, sitten hän vaikeni.

"Tänä päivänä", kuiskasi Mary sivellen hellästi Mintan kättä, kyynelten tulviessa poskille. "Hän katui, Minta, ja Herra otti hänet tykönsä -- heti paikalla -- ja antoi hänelle anteeksi kaikki hänen syntinsä."

Rouva Hurd makasi liikkumattomana, mutta tumma varjo tuvan nurkassa teki vaistomaisen liikkeen, joka pani hiilihangon kaatumaan lattialle niin rämähtävällä kolinalla, että Willien näivettyneet jäsenet nytkähtivät. Pastori alkoi jälleen lukea, mutta hetken harras, juhlallinen tunnelma oli haihtunut sekä häneltä että Maryltä. Marcellan myrskyisä läsnäolo vaikutti kumpaankin häiritsevästi.

Mutta ei pastori kumminkaan jättänyt virantoimitustansa kesken, vaan luki edelleen syvällä painolla Kristuksen kärsimyksen historiaa, pysähdellen tuontuostakin kesken lukuaan.

Halki vuosisatojen olivat hänen veljensä ja edeltäjänsä näytelleet kuoleville ja ahdistetuille kärsivän Vapahtajan kuvaa. Nyt oli hänen vuoronsa ryhtyä tuohon ylevään, loppumattomaan tehtävään, ja hän teki sen lempeällä hehkulla, horjumattomalla uskolla.

"Ja kaikki kansa, kuin sinne katselemaan meni, koska he näkivät mitä siellä tapahtui, löivät rintoihinsa ja palasivat kotiansa."

Hän sulki kirjan ja kumartui sitten Mintan puoleen puhellen hänen korvaansa:

"Näin kuoli Hän -- Synnitön ja Vanhurskas -- teidän edestänne -- miehenne edestä. Hän on kärsinyt kuoleman -- julman, väkivaltaisen kuoleman kauhut; ja minne Hän on mennyt, sinne mekin -- heikot, poloiset, puutteelliset syntiset voimme häntä seurata. Ei yksikään synnillinen teko -- olipa se vaikka kuinkakin musta -- voi erottaa meitä Hänestä, riistää meitä hänen käsistään mustiin syvyyksiin, jos vain kadumme -- jos vain heittäydymme Hänen ristinsä juurelle. Rukoilkaamme miehenne puolesta, huutakaamme avuksi Herran laupeutta tällä hetkellä -- tällä tunnilla! -- hänen sielullensa."

Pastori polvistui; rouva Hurd ei liikahtanut, hänen kurkustaan kuului vähänväliä korisevia ääniä. Ann Mullins nyyhki äänekkäästi, ja rukoilevan ja itkevän Mary Hardenin oli tämä pyhä hetki saattanut niin haltioihinsa, että hän luuli jo näkevänsä itse Herran heidän joukossansa -- tuossa mökin lattialla -- ojentaen säälivänä kätensä vaimon yli ja osoittaen vuotavia haavojansa.

Marcella yksin istui selkä suorana. Koko hänen olemuksensa nousi intohimoisesti vastustamaan uskontoa, joka täten sälyttää maailman kaikki rikokset ja kaiken vastuunalaisuuden kaukaisen Lunastajan utuisille hartioille.

"Tuo rukoileva mies tuossa", mietti hän, "on tavallaan yhtä syyllinen kuin ne, jotka johdatettuaan ensin kiusaukseen nyt rankaisevat ja tappavat, kosk'eivät tiedä mitä tehdä sillä elämällä, jonka he ovat tuhonneet."

Ja hän paadutti sydäntänsä.

Kun rukous oli lopussa, olivat herra Harden ja Mary vielä hetkisen polvillaan äänettömään hartauteen vaipuneina. Kesken tätä yleistä hiljaisuutta Marcella näki pojan avaavan silmänsä. Hajamielisellä ihmetyksellä hän silmäili äitiänsä ja hänen vieressään polvistuvia hahmoja. Äkkiä kävi katse selkeäksi, eloisaksi, se etsi jotakin. Marcella seurasi hänen silmäystänsä ja hän huomasi varjossa, pojan vieressä olevalla rikkonaisella tuolilla nuo neljä pientä leikkieläintä, jotka Wharton kerran oli hänelle taittanut paperista. Marcella siirsi hiljaa tuolin eteenpäin, että lapsi voisi paremmin nähdä niitä. Willie käänsi vaivoin kuihtunutta päätänsä, painoi poskensa pienen, luisen kätensä nojaan ja tuijotti aarteitansa -- ainoitansa -- silmissään himmeä välähdys tuota samaa ihastusta, joka niin oli Whartonia lumonnut. -- Silloin Marcellan kurkusta pyrki itku pääsemään ensimäistä kertaa tämän päivän kuluessa. Pastori ja hänen sisarensa nousivat polvistuvasta asennostaan.

"Jumala olkoon kanssanne, rouva Hurd", sanoi herra Harden kumartuen Mintan puoleen; "Jumala teitä tukekoon!"

Hänen äänensä värisi. Rouva Hurd katsahti ylös hämmentyneen näköisenä.

"Oh, herra pastori!" huusi hän äkkiä ääneen voihkien, "herra pastori!"

Vesissä silmin ja vavahtavin huulin tarttui Mary hänen käteensä ja koetti viihdyttää häntä puhelemalla jälleen lohdutuksen sanoja "rakkaasta Herrasta" ja "Vapahtajasta".

Pastori kääntyi Marcellaan.

"Aiotteko jäädä yöksi tänne?" kysyi hän kuiskaamalla.

"Aion. Rouva Mullins valvoi viime yönä. Minä tarjouduin tulemaan tänä iltana."

"Tehän olitte hänen kanssaan vankilassa iltapuolella?"

"Niin olin."

"Saitteko tavata Hurdia?"

"Vain parisen minuuttia."

"Saitteko selvää hänen mielentilastaan?" kysyi pastori hätäisesti. "Onko hän katuvainen?"

"Hän puheli minulle Williestä", vastasi Marcella, terävä ja tyly katse silmissään. "Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään."

Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.

"Minun täytyy siitä teille huomauttaa", sanoi hän päättävällä, mutta kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi kuulla. "Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että te olette katkeralla mielellä. Mary on kertonut minulle -- mutta kyselkää itseltänne -- miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?"

Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt hänen pyöreät poskensa.

"Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan", sanoi Marcella kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.

Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins, joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään, alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta sopottaen käsittämättömiä sanoja.

"Hyvä rouva Hurd", sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. "Ettekö päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä ja Williestä."

Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. "Kovin te olette hyvä, neiti", sopersi hän, "kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa lihaansa ja vertansa -- hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!"

Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.

Marcella ryhtyi yövarustuksiin. "Hän on tavattoman heikko", oli tohtori Clarke sanonut; "sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin voitte."

Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan sitä. "Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet", ajatteli hän. "Ei kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä."

Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin "lääkettä". Minta nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli Willien luo.

"Willie! -- Willie! -- oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa -- eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? -- Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"

Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika kenties jo kuoleekin tänä yönä -- kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella rauhoittui.

Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä, että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja tuskiltaan.

Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.

Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli heittänyt uutta virikettä tuleen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.

Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.

Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten. Naisen kasvot! -- Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset, karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen. Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo, joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin, että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.

Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui, kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.

"Kaipa Hurdkin nyt nukkuu", mietti hän, muistaessaan muutamia ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut, hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista. "Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä, mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä -- ja hän viettää sen nukkumalla -- siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta -- hänen puolisonsa on hänen kaikkensa -- huomenna ei hänellä enää ole puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani. Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä -- ei mitään arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä -- miksi minä olen täällä -- kärsimässä näitä tuskia -- vihaamassa hyviä ihmisiä -- kuten Charles Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta, jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!"

Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki -- tämä pieni palanen ihmisyyttä -- ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.

Pieni surkastunut kätönen! -- Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen, käskevä.

Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja ympäristössä -- tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta -- mitä oli tullut tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta? Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä -- joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt maltittomana tähystelee toiseen elämään -- elämään, jossa kaikki vanhat kahleet ovat katkotut.

Niin kyllä! helppoa oli Marcellan järjellä tehdä erotusta toiminnan ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta tytön tunteet eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä. Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? -- ei! ei -- ei ikinä! Mutta ero on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä -- silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.

Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään, joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn kovalla parahduksella! --

"Oi, Jumalani! Jim, Jim! Ei, ei! -- ottakaa se pois. Voi, olkaa hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on myöhäistä!"

Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin pari tuntia makasi tajutonna.

Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen, myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.

Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu, kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella, mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.

Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!

Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta. Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui -- näki viimeisen aterian -- käsien sitomisen selän taa -- papin.

Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.

Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.

"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko sinua hiukan, kultaseni?"

Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat jääkylmät.

"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta, tulkaa joutuun Willien luo!"

Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja heittäytyi pojan päälle.

"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät? Mutta hierotaan niitä -- pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda, rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.

"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu. Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."

He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun. Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan äidinkin sydämessä.

Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.

"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille. Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden päälle.

Sitten Willie yritti puhua.

"Isi!" kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, "vie ne isi-kullalle!"

Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.

Kumea ääni kajahti ilman läpi -- kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi polvilleen kauhun lamauttamana.

"Oi, Jim!" sopotti hän hiljaa -- "oma Jimini?"

Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan. Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja -- noita ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.

XV LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.

"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa. Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani syypää sen miehen kuolemaan -- että meidän tämän johdosta olisi erottava?"

Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.

"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan. "Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."

Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.

"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle -- mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään."

He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua -- yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.

"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!"

"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton -- tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten -- ja kenties naisten enemmän kuin muiden -- on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."

Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi -- oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt -- että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin -- nuhteisiin -- rukouksiin -- oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.

"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä -- ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua."

Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne -- kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.

"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen -- --?"

"Luin."

"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi -- kärsimyksillesi -- tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?"

Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.

"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt", vastasi hän.

"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille -- omantunnon vapautta -- arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta -- näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta -- josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä -- että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."

"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, "mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi -- että sinulla oli taisteluja -- että sinä säälit minua -- säälit heitä. Mutta sinä arvostelit kaikkea ylhäältä käsin -- sinä katselit alas meihin -- eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla -- keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa."

"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt -- rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua -- esti meitä -- no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti, "olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."

Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.

"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi -- ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja -- etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle -- jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.

"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on rahaa, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. Minun omatuntoni, minun tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta -- puhut tasa-arvoisuudesta -- ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."

Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.

"Oh, jätä minut -- jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa -- etkö ymmärrä -- --? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on niin suuri -- kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme -- mitä onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi pitänyt koskaan -- ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta nyt", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa? Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi -- ja sen sijasta polttaa minussa nyt tuli -- joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin -- jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä, mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi -- rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa -- yhteiskunnallista valtaa -- sitä ennen kaikkea -- minua iljettää, minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella elävät ja todella kärsivät. Minun täytyy elää heidän kanssaan, tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua -- sinun täytyy. Oh! mielelläsi sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun -- kun saat tietää minkälainen minä olen."

Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa? Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan kätkettyinä.

Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.

"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"

Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.

"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän -- vielä muutakin."

Aldous nousi.

"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan, "että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus -- jokin toinen mies?"

Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa kovalla voimainponnistuksella.

"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin tähden -- sehän on -- sehän on vaikeata -- mutta kuitenkin parempi kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet? Melkein heti sen jälkeen kuin -- kuin herra Wharton muutti meille, rupesin minä katselemaan kaikkia asioita -- en omalta kannaltani -- vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista miestä kuin hän -- en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia mahdollisuuksia omassa itsessäni -- joka olisi minulle opettanut miten elämämme -- ei vain omaisuutemme -- on uhrattava suuren asian hyväksi -- joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma itseni en ollut alusta alkaen. Sitten -- tanssiaisten jälkeen" -- Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin -- "kun olin tullut kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita -- tiedäthän, että kerrotaan kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta -- ja minä läksin alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä -- oh, en tiedä -- en tiedä itsekään! -- oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin -- mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita -- ja lopulta -- hän suuteli minua."

Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi -- näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä -- tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä vaikuttaisi tällä tavalla.

Aldous kohotti hitaasti päätänsä.

"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.

"Sanoinhan jo -- tanssiaisyönä -- murhayönä", vastasi Marcella puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."

"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa turhaan odotettuaan jatkoa.

"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.

"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.

Marcella ei vastannut.

Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Hänen vihansa -- hänen ylenkatseensa -- siinähän se juuri olikin se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.

"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut -- kaikkina noina viikkoina, -- antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin, antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen kirjeensä -- nuo harhaan vievät kirjeet! -- ja kaiken aikaa -- --"

"Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle -- alun pitäen oli aikomukseni kertoa sinulle", huudahti Marcella kiihkeästi. "Minä en olisi koskaan voinut pitää tuollaista asiaa salassa -- en oman itseni tähdenkään."

"Mutta sittenkin pidit sitä salassa -- niin kauan", sanoi Aldous kylmästi ja lujasti; "ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana -- minun rakkauteni sinua kohtaan - minun -- --"

Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.

Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.

"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt", lausui hän katsoen häneen. "Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo sinua vaivata."

Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus -- viimeinen suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen poikki, kuuli oven sulkeutuvan.

Hän oli yksinään -- ja vapaa.

KOLMAS KIRJA.

"O Neigung, sage, wie hast du so tief Im Herzen dich verstecket? Wer hat dich, die verborgen schlief, Gewecket?"

I LUKU.

"Älkääpä kuvitelko, että minä olen kiihkeästi innostunut 'Työväenpuolueen etuihin' tai että ne herättävät minussa haikean hellämielisiä tunteita", virkkoi Wharton hymyillen pöytätoverilleen. "Sen jätän toisten toimeksi. Minussa ei ole kylliksi siveellistä voimaa ollakseni fanaatikko. Minun asemani on mitä yksinkertaisin. Kun jokin liike käy väistämättömäksi, asetun mieluummin sen puolelle kuin sitä vastaan. Siinä minun kantani. Mieluummin sallin rajun virran temmata minut mukanaan kuin haudata minut allensa."

"Niin, sehän on selvä", sanoi lady Selina Farrell ja silmäili naapuriansa murennellessaan leipäänsä. Sydney Smithin mukaan osoittaa leivänmurenteleminen päivällispöydässä kiusallista hermostumista; itse hän väittää tehneensä sitä molemmin käsin istuessaan erään arkkipiispan vieressä. Mutta eipä ollut kukaan moneen Herran vuoteen epäillyt lady Selinaa hermostuneeksi, vaikkapa hänellä useastikin oli ollut pöytätovereina piispoja, sekä katolisia että anglikaaneja. Sillä lady Selina otti ahkerasti osaa seuraelämään ja oli alkanut sen jo nuorena.

"Mutta", lisäsi hän hetken kuluttua, -- "julkisuudessa te teeskentelette innostusta -- se on kai välttämätöntä?"

"On tietenkin", vastasi Wharton huolettomasti. "Se kuuluu peliin."

"Miksi oikeastaan? Miksi ette kasvata kansaa, jos kerran olette sen johtaja? Isäni sanoo aina, että tunteet politiikassa ovat yhtä kuin riimit tilikirjoissa."

"No niin!" nauroi Wharton, "kun te olette saanut joukot oppimaan, ettei pidä antaa tunteille valtaa, niin seuraamme neuvoanne. Mutta heidän tunteensa ja meidän aivomme ne ne sillä välin panevat rattaat pyörimään. Entä te itse, lady Selina, oletteko te aina niin tyyni ja kylmä? Jos huomenna näkisitte vallankumouksen puhkeavan Alresford Housen puutarhassa, niin menisittekö silloin parvekkeelle väkijoukon kanssa väittelemään?"

"Harras toivomukseni on, että siellä silloin olisi saapuvilla joku, joka tietäisi soveliaampiin keinoihin ryhtyä", vastasi lady Selina nopeasti. "Mutta ettekö sitten otaksu meilläkin olevan innostusta?"

"No niin, Lippu -- ja Valtaistuin -- ja sen semmoista?"

Se ivallinen tarkkaavaisuus, jota Wharton tällä hetkellä omisti oliivin valikoimiseen, harmitti hänen naapuriansa.

"Niinpä niin", toisti hän painokkaasti. "Lippu ja Valtaistuin -- kaikki, mikä muinoin teki Englannin suureksi. Mutta kyllä me tiedämme, ettei teillä ole mitään innostusta niihin."

Whartonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti.

"Oletteko aivan varma siitä, ettei Busbridge Towersilla ole mitään osaa siihen?" kysyi hän äkkiä häijynkurisesti.

Busbridge Towers oli se uhkea sukutila, joka kuului lady Selinan isälle, hyvin kunnioitettavalle ja perin ylhäiselle lordi Alresfordille, jonka kiittämätön puolue -- ensimäisen kerran -- oli sulkenut pois viimeistä vanhoillista hallitusta muodostettaessa.

"Sehän on selvää", vastasi lady Selina halveksivasti, "että teidän puolueenne -- ja etenkin sosialisti-ystävänne selittävät kaikki meidän tekomme ahneudesta ja itsekkyydestä lähteviksi. Se on meidän onnettomuutemme -- mutta ei vikamme."

"Ei ensinkään", vastasi Wharton levollisesti, "koetinhan vain vakuuttaa teille, että on vaikeata karkoittaa tunteita pois politiikasta. Luuletteko, että isäntämme onnistuu siinä? Huomatkaa -- me olemme radikaalisessa kodissa -- radikaalisissa kutsuissa?"

Merkitsevällä katseella hän työnsi ruokalistan lady Selinalle. Sitten hänen katseensa tavallisella valppaalla nopeudellaan vaelsi ympäri huonetta pysähtyen loistavaan, kukista ja hopeasta uhkuvaan päivällispöytään ja siinä istuviin vieraisiin.

Hän ja lady Selina aterioitsivat erään rikkaan tehtailijan luona, joka kokosi suunnattomia tuloja lännestä ja joka radikaalina oli kuulunut viimeiseen vapaamieliseen ministeristöön ja siinä erikoisesti saattanut itsensä huomatuksi ahdistamalla Lontoon maanomistajia.

Lady Selina huokasi.

"Me elämme hirvittävässä sekamelskassa", sanoi hän, "ja ken tietää, minkälaista on kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Oh! silmänräpäys, herra Wharton, ennenkuin se minulta unohtuu. Oletteko lupautunut minnekään lauantaista viikon kuluttua?"

Wharton veti taskustaan pienen muistikirjan ja silmäiltyään sitä sanoi olevansa vapaa.

"Haluatteko sitten syödä päivällistä meillä?" Hän luetteli kevyesti vierasten nimet -- neljä tai viisi kuuluisaa nimeä, nykyinen vanhoillinen pääministeri niihin luettuna. Wharton kumarsi kohteliaasti.

"Suurimmalla mielihyvällä. Uskallatteko luottaa siihen, että käyttäydyn soveliaasti?"

Lady Selinan hymyily todisti, että hän käsitti pilan sellaiseksi kuin se oli aiottu.

"Oh! kyllä me osaamme puolustautua!" sanoi hän. "Asiasta toiseen, muistan teidän maininneen, ettette ole herra Raeburnin kanssa erittäin hyvissä väleissä."

"Emme olekaan", vastasi Wharton ja kohtasi tyynenä toisen tutkistelevan katseen. "Jos te olette pyytänyt myöskin Raeburnia 23 p:ksi, niin sallinette minun peruuttaa lupaukseni. Ei itseni tähden, käsitättehän, ei ensinkään itseni tähden."

Lady Selina saattoi vaivoin salata uteliaisuuttansa. Mutta Whartonin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Lady Selina oli luullut huomaavansa, että hänen tummat, suoraviivaiset silmäkulmansa, jotka niin omituisesti pistivät silmään vaalean hipiän ja kullanruskeiden kiharain rinnalla, sallivat hänen kantaa kasvoillaan mitä naamaria hän kulloinkin halusi. Ne johtivat katsojan huomion puoleensa poistaen sen kasvojen ilmehikkäämmistä osista, jotka olisivat voineet paremmin tyydyttää utelevaa katsetta.

"Sanotaan", jatkoi hän, "että hän saa tukevaa jalansijaa parlamentissa, jos hänen puolueensa onnistuu vain saada hänet kylliksi innostumaan itseensä. Muuan hänen ihailijoistaan kertoi minulle, ettei hän ollut vähääkään kärkäs vastaanottamaan tuota hiljakkoin hänelle tarjottua virkaa. Hän teki sen vain isoisälleen mieliksi. Isäni mielestä lordi Maxwell on hyvin vanhentunut tänä vuonna. Nykyisin hän on vuoteessa, lienee jotenkin vilustunut. Herra Raeburnin on pidettävä kiirettä, jos aikoo vielä alihuoneessa toimittaa jotakin. Mutta nähtävästi hän ei siitä pidä suurtakaan lukua. Kaikki hänen ystävänsä arvelevat hänen paljon muuttuneen tuon onnettoman jutun jälkeen viime vuonna. Tunsitteko te tuota tyttöä?"

"Tunsin kylläkin. Minä asuin hänen kotonaan hänen kihlausaikanansa."

"Niinkö?" sanoi lady Selina innokkaasti. "Entä mitä hänestä arvelette?"

"No, ensinnäkin", sanoi Wharton viivytellen, "on hän hyvin kaunis -- senhän tiedätte."

Lady Selina nyökähytti päätänsä.

"Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän ihailevat kuin naiset."

Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta. Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen lähestyessään.

"Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon", lisäsi hän, kun Wharton yhä pysyi äänetönnä.

"Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen salametsästäjäänsä puolustin."

"Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo, että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi puuhatun armonanomuksen alle."

"Jotakuinkin totta", vastasi Wharton huolettomasti.

"Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?"

"Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta vuosittain", vastasi Wharton kuivakiskoisesti, "luulisipa ettei hänen silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi."

"Tarkoitan", sanoi lady Selina, "oliko hän rakastunut johonkin toiseen, ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?"

"Ei, en luulisi", sanoi Wharton kohdaten väistämättä hänen urkkivaa hymyilevää katsettansa. "Ei hänestä ainakaan tähän asti ole mitään kuultu. Neiti Boyce on koko vuoden ollut St. Edwardin sairaalassa."

"Oppiakseen sairashoitoa? Sitähän tekevät nykyisin kaikki naiset, jotka riitaantuvat sukulaistensa tahikka sulhasensa kanssa. Luuletteko sitten, että se on niin raskasta?"

"Minua ei haluta koettaa", sanoi Wharton, "haluttaako teitä?"

Hänen hymynsä kiusoitti lady Selinaa.

"Mitä hän aikoo tehdä, kun hänen oppiaikansa on päättynyt?"

"Luultavasti ruveta sairaanhoitajattareksi köyhien keskuudessa."

"Suurenmoista, mutta eipä juuri käytöllistä hänen kannaltaan katsoen. Kuinka paljon enemmän hän olisi voinut vaikuttaa köyhien hyväksi kolmellakymmenellä tuhannella punnalla vuodessa! Ja Aldous Raeburniin voisi kuka nainen tahansa tyytyä."

Wharton nykäytti olkapäitään.

"Nyt palaamme takaisin noihin tunteisiin, joista te niin ylenkatseellisesti puhuitte, lady Selina."

Lady Selina naurahti.

"Niin, mutta tunteiden on oltava sellaisia, että niitä voi käsittää. Ja tämä syy tuntuu minusta olevan liian vähäpätöinen. Olitteko te vielä siellä, kun kihlaus purettiin?"

"En; en ole nähnyt häntä sen päivän jälkeen, kuin tuomio langetettiin."

"Vai niin! hän on siis vetäytynyt syrjään kaikista ystävistään?"

"Sitä en tiedä. Kerron vain, mitä tiedän omasta kokemuksestani."

Lady Selinan kielellä pyöri vielä koko joukko muita kysymyksiä, mutta hän jätti ne kuitenkin toiseen kertaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan ja sitä kesti, kunnes emäntä antoi merkin pöydästä-nousemiseen. Lady Selina tarttui viuhkaansa ja hansikkaihinsa ja sujahti ulos huoneesta pöydän päässä istuneen kreivittären jäljessä vanhempien naisten, ministerien rouvien ja muiden antaessa nöyrästi tilaa hänelle.

Istuttuaan jälleen paikalleen Wharton merkitsi Alresford Housen päivälliskutsun, johon hän oli lupautunut, hiukan tarkemmin muistikirjaansa. Jo toisen kerran, kolmen viikon kuluessa lady Selina pyysi häntä päivällisille ja Wharton tiesi hyvin, että tässä seurassa oli useita muita, poliittisesti samalla tasolla olevia miehiä kuin hän itse, jotka olisivat suurella mielihyvällä olleet hänen asemassaan. Sillä lady Selina, vaikka olikin naimaton eikä erikoisen kaunis tai viehättävä, oli personallisuus -- ja tiesi sen. Isänsä monien linnojen emäntänä ja sukulaisuussuhteissa puolen Englannin hienoimpien aatelisperheiden kanssa oli hänellä seuraelämässä varsin huomattava sija, jota hän viisaasti tiesi käyttää hyväkseen. Ei hän ollut erityisen suosittu, mutta hän oli aikoinaan ollut suureksi hyödyksi monelle, ja hänen kutsunsa olivat kuulut. Wharton oli tullut esitetyksi hänelle tämän parlamenttiaikansa toisen istuntokauden alussa, oli kohdellut häntä kevyellä, hätyyttävällä "personallisella" tavallaan -- joka oikeastaan olikin hänen luonnollinen käytöksensä naisia kohtaan -- ja oli paikalla voittanut, menestystä.

Kun hän oli pistänyt muistikirjan takaisin taskuunsa, siirtyi hänen naapurinsa, muuan parlamentinjäsen, jonka kanssa hän oli jotakuinkin hyvissä suhteissa, lähemmäksi.

"Teidän lakiehdotuksenne otetaan kai käsiteltäväksi ensi perjantaina", virkkoi tulija.

Wharton nyökähytti päätänsä.

"Siitä mahtanee sukeutua aika sotkuinen ja hajanainen äänestys."

"Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen", sanoi Wharton hymähtäen.

Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta halveksuvalla katseella.

Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija. Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.

"No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä", jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. Mutta silloin!"

"Aha, kylläpä huomaan, etten teistä saa kannattajaa."

"Minäkö! -- äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle."

Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.

"Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia -- silloinkin -- kun työmiehet itse suostuvat siihen!"

"Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää", vastasi Wharton leppeästi. "Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön pantavaksi."

"Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä rangaista?"

"Siitä", sanoi Wharton, sytyttäen itselleen uuden paperossin, "on paljon väitelty. Omasta puolestani minä pidän vankilarangaistusta viisaampana kuin sakkoja."

Toinen poukahti pystyyn tuoliltaan.

"Mitä, te saattaisitte vangita minut ylityöstä -- vaikka käyttäisin vapaaehtoisia miehiä työhön!"

Wharton tarkasteli häntä myhäilevällä mielentyyneydellä. Muutamat toiset pöydän päähän ryhmittyneet vieraat -- muuan vanha kenraali, eräs ministerin yksityissihteeri ja eräs tunnettu, korkeassa asemassa oleva virkamies, olivat käyneet tarkkaavaisiksi ja lakkasivat puhelemasta kuunnellakseen.

"Vain hätätilassa sallii laki poikkeuksia", sanoi Wharton. "Niin kyllä, suurimmalla mielihyvällä minä teidät telkeisin vankilaan. Ylityölle kahdeksantuntisen päivätyön jälkeen on joka tapauksessa pysty pantava eteen."

Välähdys hänen sinisistä silmistään kohtasi nuorta tehtailijaa. Sitten hän levollisesti jatkoi polttamistansa.

Herra Batesonin naama kuumoitti suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.

"Mutta käsitättehän -- tottapa teidän täytyy se käsittää -- että sellainen järjestelmä olisi sulaa hulluutta. Kauppaliikkeemme on nykyisin laskemassa, vienti ulkomaihin vähenee vuosi vuodelta. Ranskan tavaroiden tuonti nousee samassa määrässä. Ja yhtäkaikki te vaaditte meitä kilpailemaan maan kanssa, jossa työskennellään yksitoista tuntia päivässä pienemmällä päiväpalkalla, sillä välin kun laki moisilla toimenpiteillä sitoo meidän kätemme? No niin" -- hän naurahti ylenkatseellisesti, -- "tähän kaikkeen on olemassa vain yksi selitys. Te ja ystävänne olette heittäneet hiiteen koko kansallistalouden ja luulette sen kautta päässeenne siitä kaikiksi ajoiksi. Mutta minäpä ennustan, että se vielä tekee teille aika kepposet."

Hän vaikeni tulistuneena. Tavallisuuden mukaan hän ei saanut sanottavaansa sellaiseen muotoon, kuin olisi halunnut, ja niinpä hänen harmistumiseensa Whartonia kohtaan kätkeytyi samalla tuo tavanmukainen äkeys omasta kykenemättömyyden tunnosta.

"Voipi olla", huomautti Wharton yhä ystävällisen rauhallisesti. "Mutta selvittäkäämme hieman lähemmältä tuota kansallistalous-sanaa, että käsittäisin mitä sillä tarkoitatte. Ei ole olemassa toista sellaista sanaa, jota niin röyhkeästi tulkitaan jokaisen mieliksi!"

Ja niin hän hyvätuulisesti ja hätäilemättä, yhäti mukavassa asennossa paperossiansa poltellen, rupesi käymään herra Batesonin kimppuun kysymyksillä ja häijynilkisillä kaskuilla, houkutellen vastustajaltansa sukkelin kääntein sellaisen joukon viattomia myönnytyksiä, että miespoloinen teki auttamattoman haaksirikon omain vastaväitteidensä meressä, kykenemättä kertaakaan menestyksellä sirottelemaan ympärilleen lempitieteensä suuria iskusanoja, joilla hän oli tottunut voitollisesti esiintymään sekä julkisuudessa että perheensä keskuudessa.

Korkea virkamies pöydän alapäässä kuunteli tarkkaavana ja huvitettuna tätä epätasaista taistelua. Kerran kun väittely sipaisi Millin oppia tuotantokustannuksista verrattuna erään etevän nykyaikaisen kollektivistin oppiin, sekaantui hän keskusteluun, tehden pienen oikaisun johonkin, mitä Wharton oli sanonut. Wharton otti paikalla paperossin suustaan ja kääntyi kohteliaasti hänen puoleensa. Heidän välillään sukeutui nyt vilkas ja sattuva vuoropuhelu, jossa kävi näkyviin kummankin perinpohjainen asiantuntemus, mutta se keskeytyi parhaassa vauhdissaan, kun isäntä antoi merkin siirtyä saliin naisten seuraan.

"Minun vakaumukseni on se", sanoi Bateson noustessaan, "että te ja ystävänne ennen pitkää kukistatte vapaamieliset noilla ehdotuksilla -- ne ovat puolueelle paljon vaarallisemmat kuin konsanaan Irlannin asiat."

Wharton naureskeli.

"Olisipa melkein kansallinen onnettomuus, ellette te tekisi tiukkaa vastarintaa", lasketteli hän kevyellä pilaäänellään, jonka rinnalla toisen raivokas ulkomuoto näytti hullunkuriselta.

"Olisinpa utelias tietämään, mitä tuo mies aikoo parlamentissa saada aikaan", sanoi korkea virkamies toverilleen, heidän hitaasti noustessaan portaita ylös. "Hän alkaa saada mainetta tulevaisuuden miehenä, vaikkei kukaan ole oikein selvillä minkä vuoksi. Häntä sanotaan eteväksi puhujaksi, ja ensi perjantaina hän arvatenkin herättää huomiota puheellaan. Mutta hänen tulevaisuutensa näyttää minusta vielä hyvin epäilyttävältä. Merkitsevä mahti hänestä voi tulla ainoastaan jos hänen onnistuu päästä uuden työväenpuolueen johtajaksi. Mutta missä puolue on? Kaikki he tahtoisivat hallita. Ainoa seikka, mikä mahdollisesti vaikuttaa hänen edukseen, on, että he luultavasti haluavat johtajaksi sivistynyttä herrasmiestä. Mutta sittenkin, vaikka hän pääsee siihen asemaan, on vielä epätietoista, pystyykö hän tekemään mitään aineksestaan."

"Toivottavasti ei!" sanoi vanha kenraali tuimasti. "Nuo tuulenpieksäjät saavat vielä kerran valtakunnan häviön partaalle. He ovat jo alkaneet hävitystyönsä, missä vain näkevät jotain revittävää."

Salissa Wharton uhrasi parisen minuuttia emännälleen, pienelle kunnianhimoiselle naiselle, joka hänen näennäisesti tarkkaavaan korvaansa syyti huoliansa ylhäisten ja rikkaiden vapaamielisten naisten huonosta käytöstavasta ja puolueen siitä johtuvasta ikävästä asemasta Lontoon seuraelämässä.

"Joko he ovat pöyhkeitä -- sepä juuri on niin naurettavaa -- tai seurustelevat he kaikkein kanssa!" hänen valkeat hartiansa ja punainen viuhkansa liikkuivat antaen tahtia hänen sanoilleen. "Mieheni on yhtä onneton siitä kuin minäkin. Puolueella on siitä paljon haittaa, että sen seuraelämässä liikkuu niin kirjavaa joukkoa. Oh! teille se kenties ei merkitse mitään, koska olette sosialisti. Mutta uskokaa minua, ne meikäläisistä, jotka vielä uskovat parempain ihmisten vaikutukseen, ovat hyvin pahoillaan siitä."

Wharton kuunteli vielä muutamia pisteliäitä kaskuja tästä surkuteltavasta asiaintilasta, mutta sitten, kun ei talon rouva eikä hänen valituksensa enää häntä huvittaneet, hän otti jäähyväiset ja kävi vielä portailla pientä sanasotaa lady Selinan kanssa, joka oli menossa toiseen illanviettoon kuten hänkin.

Parisen minuuttia myöhemmin hänen ajurinsa pysähtyi Berkeley Squarella olevan uhkean talon eteen, missä oli suuret iltakutsut erään tuollaisen ylhäisen vapaamielisen perheen luona, jota äskeinen emäntä oli niin avomielisesti soimaillut. Talon isännällä oli ollut korkea toimi edellisessä hallituksessa.

Kun Wharton hiljakseen astui väenahdingon peittämiä portaita ylös, huomasi hänet uhkea timanteista säteilevä nainen valkeassa silkkipukineessa, joka vastaanotti vieraitansa salin ovella. Hän astui askeleen tai pari vastaan Whartonin nimeä mainittaessa, eikä mikään voinut olla mairittelevampaa kuin se hymy, jolla hän ojensi nuorelle sosialistille hansikoidun kätensä.

"Oletteko aina sunnuntaisin ollut poissa kaupungista?" kysyi hän vieno nuhtelu äänessään. "Minähän olen aina kotona -- kuten tiedätte -- olenhan teille sen sanonut." Hän puheli keveästi ja vapaasti kuten se, joka tietää asemansa seuraelämässä sallivan tuollaista suorapuheisuutta. Wharton pyyteli anteeksi ja jäi tuokioksi juttelemaan hänen kanssaan uusien vieraiden lakkaamatta tulviessa tervehtimään emäntää. He olivat tutustuneet toisiinsa pääsiäisloman aikana maalla erään yhteisen tuttavan luona, ja varustettuna ylimysnaisen vaistolla kaikkeen, mikä elämän aterialle antaa höystettä ja tuoksua, hän oli paikalla kiinnittänyt huomionsa Whartoniin.

"Sir Hugh pyytää teitä tulemaan Sussexiin meitä tervehtimään", huusi hän vielä Whartonin jälkeen, kun tungeskeleva vierastulva viimeinkin kuljetti tämän mukanaan saliin. "Tuletteko?"

Vastauksen teki kuulumattomaksi äänekäs puheensorina, mutta hän nähtävästi otaksui sen suostumukseksi, sillä hän nyökähytti hänelle päätänsä myhäillen, kunnes hänen vieraansa katosi väkijoukkoon.

Saliin jouduttuaan Wharton heti sattui yhteen itse entisen valtiosihteerin kanssa, joka sydämellisesti häntä tervehti ja sitten alkoi hieman laskea leikkiä hänen tulevasta lakiehdotuksestaan.

"Tuleepa aika huvittavaa nähdä, miten te aiotte asian esittää. Mutta eihän sillä ole mitään oleellista arvoa -- eikä sillä voi koskaan ollakaan -- ennenkuin kaikki olette yksimielisiä keskenänne. Te väitätte, että teillä on kaikilla samat pyrkimykset -- ja perjantaina te kaiketi vaikka vannotte sen -- mutta todellisuudessa -- --"

Valtiomies pyöritti kujeellisesti päätänsä.

"Niin, kyllä myönnän, että yksityiskohdat ovat vielä jotenkin utuisia", hymähti Wharton.

"Ja luuletteko periaatteilla päästävän pitkälle, ellei olla selvillä yksityiskohdista. Niistä kaikki riippuu. Periaatteet itsessään eivät tuota paljon päänvaivaa!"

Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan. Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö hänen tulevaisuutensa sittenkään varmalla, epäämättömällä pohjalla? Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin päivä päivältä yhä vaikeammaksi?

Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä, toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua "seurustelupiirin" puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.

"Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi", mietti hän hiukan pahatuulisena. "Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön -- jos se milloinkaan tapahtuu -- ei minua enää nähdä lady Cradockin kutsuissa."

"Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte teatterissa?" puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. "Haluttaisiko teitä ihailla meitä lauantaina 'Pastorin kosinnan' ensi-illassa? Minulla on aitiossani yksi paikka varattu jollekin hyvin hauskalle henkilölle. Mutta sen henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!"

"Olen suuresti kiitollinen", vastasi Wharton. "Ovatko puvut todellakin niin ihastuttavat?"

"Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?" -- ja hän lehahti jälleen eteenpäin.

"Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni esitetty?" kuului ankara ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa, jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin, vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava, henkevä ulkomuotonsa -- kutrit, silmät, ilmehikäs suu -- kaikki tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja siitä, että "seurassa oleminen" oli hänestä niin hauskaa, että hän edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan -- veljistään -- ihanteistaan -- lempipapistaan -- ja paljosta muusta.

"Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä päivällistä parlamentinravintolassa -- aivan pieni seura -- kokoonnutaan minun huoneeseeni?"

Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan kylmästi. Wharton kääntyi -- näytti silmänräpäyksen verran tuumivan -- ja suostui sitten myhäillen.

"Näkemiin asti siis!" sanoi toinen tyytyväisenä vetäen kätensä pois Whartonin hartialta -- "hyvästi! Minun on vielä risteiltävä kahden tällaisen seuran läpi, ennenkuin pääsen vuoteeseen. Surkeata! Onko täällä ketään teidän miehiänne?"

Wharton ravisti päätänsä.

"Liian ankarat kaiketi?"

"Vain hännystakkikysymys, luulisin", vastasi Wharton kuivakiskoisesti.

Toinen nykäytti hartioitaan.

"Ja tämä on olevinaan puoluekokous radikaalisessa ja kansanvaltaisessa talossa -- mikä naurettava farssi!"

"Myönnetään! Hyvästi!"

Wharton läksi jälleen liikkeelle ja kohtasi samassa ylös katsoessaan parin silmiä, jotka kiinteästi tarkastivat häntä eräältä etäiseltä ovelta. Niiden omistaja, hänen äskeinen ujo tyttötuttavansa, käänsi nopeasti pois katseensa, punehtui ja katosi näkyvistä.

Samassa astui ovesta sisään talon isäntä kainalossaan uusi vieras, korkea, vakavannäköinen, mutta jo aivan harmahtava mies. Hämmästyksekseen Wharton tunsi hänet Aldous Raeburniksi. He astuivat puhellen häntä kohti. Tungos esti häntä heti poistumasta huoneesta, mutta hän vetäytyi syrjään ja otti läheiseltä pöydältä aikakauskirjan, jota hän alkoi selailla.

"Teistä hän siis on hiukan parempi?" kysyi ex-ministeri.

"On kyllä -- paljonkin parempi -- mutta pelkäänpä, ettei hän tällä istuntokaudella enää voi ryhtyä parlamenttityöhön. Lääkärit tahtovat lähettää hänet etelään."

"No niin", sanoi toinen hymyillen, "eipä näytä siltä kuin teillä tällä haavaa olisi mitään tärkeämpää ylähuoneeseen lähetettävää, niin että kyllä hän vielä kerkiää toipua."

"Kunhan vaan olisin varma siitä, että hän toipuu", sanoi Raeburn allapäin. "Hänen voimansa ovat kovin heikontuneet. Ensi viikon lopulla minä lähden viemään häntä ja tätiäni Italian järville, ja kun olen saanut heille siellä olinpaikan, palaan takaisin."

"Tuletteko olemaan poissa jostain komiteanistunnosta?" kysyi hänen isäntänsä. Hän ja Raeburn olivat kumpikin jäseniä tärkeässä työväenasioita koskevassa komiteassa, jonka uusi vanhoillinen hallitus oli asettanut.

"Tuskinpa", vastasi Raeburn. "Olen erittäin harras kuulemaan D--n lausuntoa."

Ja he juttelivat vielä hyvän aikaa tästä komiteasta ja sen töistä. Wharton, joka oli likistynyt naisparven väliin, ei tällä hetkellä päässyt liikkumaan, ja hän kuuli kaikki, mitä sanottiin, vaikka vasten tahtoansa. Häntä äkeytti kuulla Raeburnin niin rauhallisesti ja erinomaisella asiantuntemuksella juttelevan tästä aineesta. Whartonille itselleen ei mikään koko maailmassa olisi ollut niin mieluista kuin mainittuun komiteaan kuuluminen.

"Kah! tuossahan on lady Cradock!" sanoi Raeburn huomatessaan emäntänsä ihmisvilinän takana ja vastaten hänen pieneen kädentervehdykseensä. "Minun täytyy puhua hänen kanssaan parisen sanaa ja saattaa sitten tätini kotiin."

Raivatessaan itselleen tietä tungoksen läpi hän sattui äkkiä työntämään Whartonia, joka ei voinut väistyä. Raeburn katsahti ylös, tunsi miehen, jota oli hipaissut, punehtui lievästi ja kulki eteenpäin. Näytti siltä, kuin eivät kumpikaan olisi ennen nähneet toisiansa.

II LUKU.

Kaksi tai kolme minuuttia myöhemmin Wharton vaelsi Piccadillyyn vievällä syrjäkadulla. Tämä satunnainen kohtaus viilteli häntä kovin vastenmielisesti kaiken sen imartelevan huomion jälkeen, joka oli tullut hänen osakseen tänä iltana.

Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa -- ja katsoen Raeburnin käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan, hän oli arvatenkin sen tehnyt -- entä sitten? Suvaitsemattomalla siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä, jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.

"Minäpä olin totuuden välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin häntä sylissäni kirjastossa, hän eli. -- Raeburn tarjosi hänelle valtaa ja asemaa; minä puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla -- mutta se oli totinen ja pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti Raeburn syytää kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä."

Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen aina nostatti hereille hänessä.

"Eikö hän ole sortanut vapauttani -- ja polkenut minua pedanttisella jalallaan -- jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa korvauksen siitä -- nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa -- saakoon sitten!"

Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin ja häneen liittyviin tapauksiin -- varsinkin siihen, josta neiti Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.

Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi ja suojelijaksi -- vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat jo kääntäneet hänelle selkänsä.

"Miksikä hän sen lienee tehnyt?" ajatteli Wharton, "Ihmisystävällisessä tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille."

Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin kiusallisesta ahdingosta. Sitten -- hiukan myöhemmin -- hän saattoi nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn, lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita olivat viettäneet elokuun. No niin -- kummako se, jos hän rupesi mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli ollut ilmassa! -- kesässä, veressä -- yhtä mahdotonta oli ollut sitä vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli ollut uppiniskainen -- ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja ystävyys oli lopussa.

Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään, jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut parisen tuollaista juttua.

No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen. Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä -- kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa, jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.

Tämän käänteen jälkeen olivat hänen ja Raeburnin välit käyneet paremmiksi, ainakin oli Aldous, kun he osuivat Lontoossa tai muualla yhteen, näyttänyt taipuvalta unohtamaan entiset ja kohtelemaan häntä kohteliaasti, joskaan ei ystävällisesti. Siihen oli Whartonkin ollut suostuvainen, vaikka hän samaan aikaan asettui Länsi-Brookshiren parlamenttiehdokkaaksi ja tavattoman virkeällä mielihyvällä nautti siitä, että sai oleskella Aldous Raeburnin kihlatun kanssa saman katon alla.

Nähtävästi Aldous Raeburn, kuullessaan tuosta kirjastokohtauksesta, oli luullut siinä tuntevansa tuon entisaikojen miehen ja hänen vehkeensä, ja silloin hän epäilemättä oli tuntenut katkeraa, voittamatonta inhoa ajatellessaan Marcella Boycen suhdetta häneen. Mutta siinäpä hän erehtyikin!

"Tuon tytön vetovoima minuun ei ollut aistillista vetovoimaa. Vallasta tästä oli kysymys -- minä halusin valtaani luonnetta, joka ärsytti minua ja joka samassa hengenheimolaisenani kuului minulle. Tätä valtaa häneen en olisi koskaan voinut säilyttää minkäänlaisilla intohimon syöteillä. Jos minä olisin edelleen lähestynyt häntä samalla tapaa, niin koko hänen siveellinen luonteensa olisi noussut vastustamaan minua ja hänen omaa petollisuuttansa. Sen tiesin aivan hyvin ja siksipä muutinkin paikalla menettelytapaa, koska peli sillä hetkellä oli liian kiihottava, liian mieltäkiinnittävä voidakseni siitä luopua. Sillä hetkellä! sitten pari päivää -- pari viikkoa myöhemmin -- Jumala! miten haihtuvaisia ovatkaan ihmistunteet!"

Ja hän kohautti hartioitaan ivallisesti.

Ihmeellinen oli tosiaankin ollut se henkisen painopisteen perinpohjainen muutos, joka oli hänessä tapahtunut hänen parlamenttaarisen ratansa ensi viikkoina. Hurdin juttu oli otolliseen aikaan tehnyt hänet vilkkaan julkisen huomion esineeksi. Siitä mihin hän alkujaan oli ryhtynyt tarkoituksessa säilyttää vaikutusvaltansa nuoressa tytönsielussa, olikin lopulta sukeutunut uuden ja perin toisenlaisen tarkoituksen välikappale. Wharton oli tuskin astunut jalkansa alihuoneeseen, ennenkuin hän jo tunsi itsensä merkillisen kotiintuneeksi siellä. Hänellä oli taipumusta väittelemään, taipumusta ohjaamaan toisia ja sen ohessa hänellä oli herkkä ja kekseliäs kunnianhimo. Itsekin hän oli kummissaan, kun hänelle selvisi, miten paljon hänessä oli henkistä kestävyyttä, kärsivällisyyttä, vieläpä kykyä suorittaa ikävää ja koneellista työtäkin, ja kuinka hyvin hän tuli toimeen pitkäveteisten puoluetoveriensa kanssa. Alku oli suotuisa, melkeinpä hämmästyttävän suotuisa. Täällä ei enää ollut häntä haittaamassa naapurien eikä sukulaisten nurjamielisyys. Täällä, hänen uudessa maailmassaan arvosteltiin itsekutakin sen mukaan, minkä arvoinen hän oli parlamentaariselta kannalta katsottuna. Julkisen toimintansa kautta kahtena edellisenä vuotena Wharton alun pitäen joutui huomatuksi alihuoneessa, häntä kuunneltiin ja hänestä puhuttiin. Hänen asemansa vastaperustetussa eikä vielä läheskään vakaantuneessa työväenpuolueessa oli mitä lupaavin, ja sen kautta että se oli niin huojuva ja salahautoja täynnä, se kävi vieläkin jännittävämmäksi.

Ollen vilkasluonteinen ja joustava hän heti paikalla perehtyi parlamentti-elämään. Marcella Boyce ja kaikki mikä liittyi häneen, oli kuin poispyyhkäisty Whartonin tietoisuudesta. Jonkun kerran hän tosin hymyhuulin onnitteli itseään siitä, ettei ollut pahemmin takertunut kiinni Mellorissa. Laupias taivas! Kyllä olisi ollut helisemässä se mies, joka Marcella Boycelle olisi antanut vaatimisen oikeuksia -- varsinkin jos miehen, Whartonin lailla, pitäisi olla oman onnensa seppä! Eikö ollut yhtä hyvä antautua väleihin traagillisen muusan kuin tämän myrskyisän, hillittömän olennon kanssa!

Tällä kannalla olivat asiat olleet tähän asti. Mutta tänä iltana lady Selinan kyselyt ja kohtaus Raeburnin kanssa olivat taas uudelleen johtaneet hänen mieleensä menneet tapahtumat. Kun Raeburn päästi näkyviin tuon vanhan paremmuuden tuntonsa kiusaantui Whartonkin ajattelemaan hänen vanhaa rakkausjuttuansa.

Missä lienee neiti Boyce nykyisin? Jo kai hänen oppivuotensa sairashuoneessa on tätä nykyä päättynyt.

Hän poikkesi St. Jamesin kadulle, pysähtyi talon edustalla, joka ei ollut kaukana palatsista, ja haparoi pimeässä toiseen kerrokseen. Unenpöpperössä oleva miespalvelija avasi oven ja nähdessään, ettei isäntänsä vielä aikonut makuulle, hän toi hänelle tulta ja mineraalivettä. Wharton oli raittiusmies. Jo poikana hän oli oikkuansa seuraten kieltäytynyt kaikista väkevistä juomista, ja muutamat yliopistoelämässä tehdyt humalakokemukset olivat olleet omansa lujentamaan tapaa, joka kenties alkujaan oli lähtenyt huomionherättämisen tavoittelusta. Hänellä oli oivallinen terveys, ja ollen tottumaton päänkivistykseen ja kuvotuksiin, jotka olivat tällaisten juominkien tavallisia seurauksia, hän niitä inhosi ja pelkäsi. Hänen oli helppo luopua tavasta, joka ei ollut koskaan saanut valtaa hänessä, ja aikaa myöten oli kohtuus käynyt hänelle sekä turhamaisuuden että huomionherättämisen lähteeksi. Hän oli kovasti kiukuissaan, kun kuuli ihmisten otaksuvan hänen ruvenneen raittiusmieheksi periaatteellisista syistä. "Jos tuo iljettävä juoma maistuisi minusta, niin minä jo huomispäivänä olisin sikahumalassa", puheli hän harmistuneena, kun hänen tuttavansa ahdistivat häntä hänen raittiutensa tähden. "Rupeisinko minä suotta syyttä kloraalin, morfiinin tai muiden myrkkyjen orjaksi?"

Sen sijaan hän oli uupumaton polttaja.

"Vieläkö muuta, sir?" sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.

"Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!"

Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten kirjoittaja jatkoi: -- -- ** "En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa. Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä -- ja tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti pyyhitty pois -- ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle -- jos vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni -- jos voitte antaa minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä en kiellä apuani.

"Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää.

"Kaikki on minulta surkeasti päättynyt -- työsuunnitelmani, ystävyyssuhteena -- kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset, joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.

"Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät. Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan, että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!

"Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut -- Louis, Anthony ja Edith Cravenia -- ja voisitte antaa työtä Louisille Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne minusta venturistin tekivät?

Kunnioittaen Marcella Boyce."

Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille lauseille.

"'Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme'. 'Ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. 'Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää' -- jopa nyt! jopa nyt! -- kuinka naiset aina rakastavat suuria sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut -- tuo hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta luomiltaan?"

"Kas vaan!" huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien, "miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!"

Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun. Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi Työmiehen Sotahuudon toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta, olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he siinä tapauksessa luottaa Sotahuudon kannatukseen? Sotahuudossa oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko Sotahuuto nyt täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka Sotahuudolle ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.

Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten. Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään, joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä parlamentissa -- olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki "nujerretuiksi". Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä. Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön säälintunne työmiehiä, noita "poloisia hylkyjä" kohtaan ja toivo voida edistää heidän asiaansa.

"Sinne on kohta lähetettävä joku", puheli hän itsekseen. "Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi", lisäsi hän nyrpeissään.

Sillä se mies, joka Työmiehen Sotahuudon erikoisena kirjeenvaihtajana oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.

Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen: "Parlamentinjäsen". Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme -- yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa isännöitsijältä ja kolmannen Sotahuudon toimituksesta tulleen, tällä kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.

Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi miettimään.

Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti, etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat saaneet lainaksi.

Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle, edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä Sotahuudon toimituksessa. Sotahuudon omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi täydelleen mitä sen alla piili.

Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin Sotahuudon toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista Sotahuuto sai pääasiallisen kannatuksensa.

Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki Sotahuudon omistajalle tiettäväksi, että sen "epäkunniallisen kannan" johdosta, jolle mainittu lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa työväenlehteä.

"Lurjus! kateellinen, itsepintainen lurjus!" puhisi Wharton vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet, jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.

"Personallinen johtajantoimi -- siinä koko ongelman ratkaisu", mietti hän apean toivottomuuden vallassa. "Voinko minä -- kuten Parnell -- muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä Sotahuudon kautta -- ja vaikutusvaltani avulla parlamentin ulkopuolella päästä valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan, ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä, jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista, näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja."

Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen käsistänsä.

"Senkin vietävä!" huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa ulos akkunasta. "No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä, ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta -- kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti Boycen ystävä?"

Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: --

"Kunnioitettava neiti Boyce!

"Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan, että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista? Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna on Sotahuudossa toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?

"Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla -- parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä -- ja lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.

"Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee Sotahuutoa, on kiireellinen.

Kunnioittaen H.S. Wharton."

Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen huulilleen.

Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi. Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet siitä alkaen kuin Sotahuuto -- joka alkujaan ostettiin eräältä sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla -- joutui hänen haltuunsa.

Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä ponnisteluistaan huolimatta Sotahuuto ei sittenkään tuottanut hänelle rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.

Toista vuotta sitten, kun Sotahuuto vielä oli parhaassa menestyksen vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.

Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään -- olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää Sotahuutoa vaikutusvaltaisena sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö Sotahuudon perustukset saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti, jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja, jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä suhteessa kuin Sotahuuto. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö on joko "pässejä tai pölkkypäitä", se ei huoli lukea eikä kannattaa muuta kuin urheilua -- ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä tuntea halveksuvaa epäluottamusta "rahvaan joukkoja" kohtaan kuin se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin työväenpuolueen johtajaksi.

Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.

Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.

Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat ajatukset luotansa.

"Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!"

Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten puhaltelevia henkäyksiä.

"Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren tuolla puolen", ajatteli hän. "Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?"

"Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi -- sen kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!"

"Mutta" -- hän pyörähti ympäri kannallaan -- "entä jos ensin yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!"

Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata kekäleen palavasta pätsistä.

Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä, kielevällä valollaan.

"Hei, hei!" huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja pää kuin lordi Byronilla. "Täällä tulee työväenpuolueen johtaja -- antakaa tietä!"

Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli hävinnyt ja voittanut -- pääasiallisesti hävinnyt -- melkoisia summia. Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.

III LUKU.

"Jos aiotte mennä kellariin, sisar, niin on parasta, että heti otatte hiilikopan matkaanne, sillä tuli on sammumassa ja teiltä säästyy uusi meno sinne."

Marcella silmäili huvitettuna neuvonantajaansa. Se oli pieni mustasilmäinen ja suipponenäinen juutalaispoika lyhyissä polvihousuissa ja paidassa. Hän nojausi lattiaharjaan, jota hän juuri oli suurella taituruudella käsitellyt, paidanhihat olivat työnnetyt ylös aina hartioihin saakka ja jättivät ohuet käsivarret paljaiksi, hänen katseensa oli läpitunkeva ja terävä kuin haukan.

"No, Benny, pidä sinä sitten äitiäsi silmällä, sillä välin kuin minä olen poissa, äläkä päästä sisään ketään muuta kuin tohtori."

Ja Marcella kumartui hetkeksi sairaan vaimon yli, joka nähtävästi oli ylen heikko puhuakseen tai liikkuakseen.

"Olkaa huoleti", vastasi poika lyhyesti ja alkoi jälleen tarmokkaasti lakaista. "Ja jos lapsi rupee itkemään, annan tietysti pulloa sille?"

"Etpä annakaan", virkkoi Marcella pontevasti; "se on juuri saanut pulloa. Lakaise sinä vaan lattiaasi ja jätä lapsi rauhaan."

Benny näytti hieman loukkaantuneelta, mutta samassa hän taas oli entisellään ja tarkasteli lähdössä olevaa Marcellaa tutkistelevalla katseella kiireestä kantapäähän.

"Kuulkaapahan, sisar", puhkesi hän viimein puhumaan säälivällä äänellä, "ettehän vaan mene hiilikellariin ilman kynttilää. Kyllä sitten saatte juosta takaisin ylös-saatte kuin saattekin, se on vissi!"

Näin puhuen hän töytäsi kaapille, etsi sieltä tahraisen kynttilänjalan kynttilänpätkineen sekä muutamia tulitikkuja, asetti ne Marcellan vasemmalla käsivarrella olevan hiilivasun pohjalle, silmäili häntä uudelleen tarkastelevalla katseella ja päästi hänet sitten menemään.

Marcella haparoi eteenpäin pimeään kellariin. Talo oli peräisin kahdeksanneltatoista vuosisadalta kuten monet muutkin talot Lontoon läntisen keskustan köyhissä osissa ja oli arvatenkin tohtori Johnsonin aikana kuulunut jollekin ylhäiselle perheelle. Nyt se oli jaettu pieniin epäterveellisiin asumuksiin, joista puuttui ilmaa, valoa ja vettä, mutta vieläkin saattoi uuninreunustuksissa ja lahonneissa portaitten kaidepuissa nähdä sen siron kotitaiteen jätteitä, joka oli ollut määräämässä tätä ylhäistä kotia rakennettaessa ja sisustettaessa.

Mutta eipä Marcellaa tällä hetkellä haluttanut ihailla porrasseinän veistoksia eikä taittuneen rautaristikon soreita kuvioita. Kun hän ohimennessään vilkaisi puoleksi avatuista ovista täyteen ahdettuihin huoneisiin ja inhoten pani merkille, kuinka siivottomat ja rappeutuneet portaat olivat ja kuinka ilkeä löyhkä täytti kellarin, arveli hän päinvastoin, että mokomat talot olivat häpeäksi koko kaupunginosalle -- mielipide, joka hänessä vain vakaantui, kun hän kiusoittavan etsimisen jälkeen alakerroksen luolista viimeinkin kapusi ylös portaita kantaen täysinäistä vesisankoa ja hiilivasua.

Taakka oli raskas hänenkin nuorille voimilleen, ja hän oli viettänyt unettoman yön. Edellisenä iltana häntä oli käyty kiireesti noutamassa erään pahoin sairastuneen naisen luo. Hän tuli ja tapasi nuoren juutalaisnaisen, kymmenen päivän vanha lapsi vieressään, niin raivokkaassa kuumehoureessa, että hänen miehellään ja kahdella naisystävällä oli täysi työ pysyttäessään häntä vuoteessa. Huone oli tukehduttavan täynnä kirkuvia, suurisilmäisiä juutalaisnaisia, jotka kukin järjestänsä pitelivät sairasta, siinä välissä taas toraillen ja pakisten, keskenään. Marcellan ensi huolena oli tyhjentää suoja näistä tarpeettomista auttajista, ja sen hän sai tehneeksi korottamatta kertaakaan ääntänsä tai menettämättä malttiansa. Meluava seura häädettiin ulos ja järkevin naisista pantiin pitämään vahtia ovella ja olemaan sairaanhoitajattaren käskyläisenä, sillä välin kuin Marcella sairaan yhä hurjasti kirkuessa ja vastustellessa valmisti vuodetta ja pesi häntä niin hyvin kuin taisi.

Se oli toimi, jossa mitä suurimmassa määrin kysyttiin niin henkisiä kuin ruumiillisiakin voimia. Parin uuvuttavan ja tuskaisen tunnin kuluttua hänen onnistui lopulta saada potilas, kahdenkymmenenkuuden korvissa oleva nainen, huumeiseen uneen nukutetuksi, ja kiitollisin mielin silmäilivät Marcella ja mies tuota liikkumatonta olentoa, kun hän virui vuoteessaan, mustat hiussuortuvansa -- joihin Marcella ei ollut uskaltanut kajota -- levällään ja takkuisina puhtailla vuodevaatteilla ja yöpuvulla, jotka hänen sairaanhoitajattarensa oli haalinut kokoon sieltä täältä naapurieukoilta.

"Ach, mein Gott, mein Gott!" huokaili mies nousten seisaalleen. Hän oli Saksan Puolan juutalaisia ja rotuunsa nähden harvinaisen suuri mies, rakenteeltaan ja jänteiltään oikean kilpapainijan näköinen. Mutta viimeisten kahden tunnin ponnistelujen jälkeen hän oli nyt hikipäissään kuin löylystä tullut.

"Siinä tapauksessa, että tämä kohtaus uudistuu, täytyy teidän lähettää hänet sairaalaan", sanoi Marcella.

Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa, sitten sairaanhoitajattareen.

"Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti", pyyteli hän, "ettehän jätä minua yksin?"

Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle poloiselle jättiläiselle.

"En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain maata."

Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.

Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa. Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä -- isän ja lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.

Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa hänen itsetietoisuudelleen.

Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua, ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.

Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.

"No, Benny", sanoi hän astuessaan sisään, "miten sujuu työsi?"

"Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään", sanoi Benny haikealla mielellä, "ja siksipä minä heitin sikseen koko homman."

"Siinä oletkin oikeassa, Benny", sanoi Marcella allapäin silmäillen lattiaa. "Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että rouva Levi tulee tänne puhdistamaan."

Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei -- ellei lääkäri nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä. Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.

Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä silmäniskulla.

"Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette toimeen yksinkin. Mokomatkin!"

Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä imeskellä tuiman näköisenä.

Marcella nauroi.

"Sukkela poika, se Benny", virkkoi hän taputellen häntä päähän. "Mutta mikset ole koulussa, hyvä herra?"

Benjamin virnisteli.

"Mikä sitten perii äidin ja pikku lapsen, jos minä olen poissa?" vastasi hän nokkelasti.

"Entä jos poliisi tuleekin kimppuusi, Benny. Olehan varuillasi!"

Pikku vekkuli päästi äänekkään naurunhohotuksen.

"Viime viikollahan tuo täällä juuri oli. Eihän se voi joka päivä nuuskia meidän kadullamme."

Ovelle naputettiin lujasti.

"Tohtori tulee", sanoi Marcella, ja kujeellinen iloisuus haihtui samassa hänen kasvoiltaan. "Riennä avaamaan, Benny."

Benny avasi oven, tarkasteli lääkäriä kylmällä ja tutkivalla katseella ja poistui sitten porrastasanteelle, missä hänen sisarensa odottivat häntä leikkimään.

Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies, astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan sairaanhoitajattareen.

"Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?"

Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään, kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.

Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta. Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo menetti malttinsa.

"Eiköhän olisi parasta", sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta, "että jätätte hänet minun haltuuni -- ja -- itse menette tiehenne!"

Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti vihaisesti Marcellaan.

"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän. "Ettekö tiedä missä paikkanne on?"

Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä lepäsi hievahtamatta lääkärissä.

"Kyllä -- kyllä minä tiedän."

Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla tyyneydellä. Hän tiesi -- eikä toinen voinut sitä vastaan väittää -- että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat aivot selkenivät Marcellan puhuessa.

Hänen silmänsä leimahtivat, vihanpuna hehkui poskilla, ja silmänräpäyksen ajan Marcella luuli, että hän löisi häntä. Mutta hän käänsikin vain paidankalvosimensa paikoilleen ja poistui vuoteelta.

"Tietäkää", sanoi hän paksulla äänellä, kääntyen Marcellaan hattu kädessään, "että tähän taloon minä en astu jalallani, ennenkuin teidän yhdistyksenne voi antaa minulle avuksi sairaanhoitajattaren, joka noudattaa lääkärin määräyksiä olematta hävytön hänelle. Lähetän vielä tänään valituskirjelmän yli-intendentillenne."

"Olkaa niin hyvä", vastasi Marcella levollisesti. Ja hän astui ovelle ja avasi sen.

Lääkäri astui hänen ohitseen pilkallisesti naurahtaen.

"Kas vaan, onpa teillä hienoilla sairaanhoitajattarilla aika suuret ajatukset itsestänne. Parempi vaikka mikä vanha otus kuin koko parvi tuollaisia!"

Marcella silmäili häntä tuikeasti.

"Menettekö?" sanoi hän.

Lääkäri iski häneen raivoisan katseen ja loikkasi alas portaita mutisten mennessään kirouksia ja uhkauksia.

Marcella tuki hetkisen otsaansa kädellään ja veti syvän hengähdyksen.

Samassa hän huomasi, että portaat olivat jälleen täyttymässä mustasilmäisillä juutalaisvaimoilla, jotka lakkaamatta kurkistelivat sisään ja pälpättivät keskenään. Minuutin tai kahden kuluttua he jo olisivat hänen piirittäneet. Hän huuteli kaikuvalla äänellä Bennyä sisään.

Tämä näyttäytyikin heti yläportailla ja tuuppasi kursailematta syrjään juutalaisakat.

"Mitä pitää olla, sisar? Ei, pysykää te vain siellä, ei teitä täällä kaivata!"

Ja Benjamin karkasi sisään ja olisi paiskannut oven kiinni heidän nenänsä edessä, ellei Marcella olisi pidättänyt häntä sanomalla:

"Anna rouva Levin tulla sisään."

Hyväntahtoinen naapurinvaimo, joka oli pitänyt lapsista huolta, pujahti sisään, ja ovi lukittiin. Marcella piirrälsi pari riviä paperiarkin-puoliskolle ja antaen Bennylle tarkat ohjeet lähetti hänet matkaan sen kanssa.

"Lähetin noutamaan toista lääkäriä", selitti hän rouva Leville yhä kalpeana ja otsa rypyssä.

Vaimon oliivinkarvaiset kasvot kirkastuivat mielihyvästä. "Herralle olkoon kiitos ja ylistys!" huudahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Mutta millä kummalla te sen saitte aikaan, neiti? Kaikki me tässä talossa vapisemme hänen edessänsä. Mutta ei vaan hänestä päästä, niin pian kuin joku vaimoväestä sairastuu, lähetetään häntä hakemaan -- meidän täytyy, nähkääs. Häntä pidetään taitavana, koska hän on niin raaka. Ei sen törkeämpää ihmistä ole missään!"

Marcella kumartui sairaan yli, kohenteli hänen tyynyänsä ja koetti saada hänet uudelleen mukavaan asentoon. Mutta vaimo oli taas käynyt rauhattomaksi ja alkoi uudelleen mutista vierasmurteisia sanoja, joita Marcella ei ymmärtänyt. Kuume oli nopeasti kohoamassa, ja toinen raivokohtaus oli tulossa. Marcella hädissään toivoi jaksavansa rouva Levin kanssa pidellä häntä, kunnes lääkäri saapui. Tehtyänsä kaiken voitavansa hän istahti tuon onnettoman, nytkähtelevän olennon viereen, viihdytellen ja tukien häntä ja kuunnellen rouva Levin vaahtoavaa sanatulvaa sairaustapauksen kulusta ja ja tohtori Blankin menettelystä siinä. Marcellan valtasi jälleen tuo entinen kiihkeä tuska ja viha olevien olojen nurinkurisuudesta ja säälintunne köyhiä kohtaan. Köyhien kärsimykset -- heidän köyhyydestä johtuvat kärsimyksensä -- ne ne vieläkin useasti synkistivät häneltä taivaan ja maan. Tämä lurjus olisi varmaankin käyttäytynyt siivosti ja olisi arvatenkin hoitanut ammattiansa kunnolla, jos hänet olisi kutsuttu sairaskäynnille jonkun niin sanotun vallasnaisen luo tämän köyhän ja väkirikkaan kaupunginosan varakkaampaan perheeseen.

"Halloo!" kuului reipas ääni huutavan, "teillä näkyy tässä olevan paha tapaus hoidettavana."

Sanat olivat musiikkia Marcellan korville. Vaimo, jota hän piteli, kävi yhä rajummaksi -- vastikään hän oli kirkunut "myrkkyä" sitten "veistä" saadakseen ottaa itsensä hengiltä, ja hänen hoitajattarensa ja rouva Levi tuskin jaksoivat yhdistetyin voimin estää häntä paiskautumasta vuoteesta lattialle tahikka riuhtomasta irti suuria tukkoja mustista hiuksistaan. Lääkäri -- nuori punapartainen skotlantilainen, silmälasit nenällä -- astui joutuin vuoteelle, teki Marcellalle muutamia kysymyksiä, kohautti olkapäitään kuullessaan Marcellan kuivan selonteon tohtori Blankin menettelystä, veti sitten taskustaan mustan nahkakotelon ja alkoi sovittaa morfiiniruiskua järjestykseen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin siitä näkyi lähtevän minkäänlaista apua. Lähetettiin noutamaan miestä, joka tuli vapisevana ja vaimonsa raivokohtausten väliaikoina hartaasti rukoili lääkäriä ja sairaanhoitajatarta, etteivät jättäisi häntä yksin.

Tapauksen tärisyttävä traagillisuus valtasi niin kokonaan Marcellan ajatukset, ettei hän huomannut ajan lentoa. Kaikki lääkärin määräykset hän suoritti niin taitavasti, hellästi ja kylmäverisesti, että tämä oli virkaurallaan harvoin sellaista kokenut. Kerran kun nuori äiti raukka silmänräpäykseksi jätettiin vartioimatta, hän tähtäsi kädellään ilmaan hurjan iskun, joka tapasi Marcellan poskea, ja hän kavahti taapäin voimatta pidättää heikkoa huudahdusta.

"Koskiko teihin?" huudahti tohtori Angus kiirehtien hänen luokseen.

"Ei, ei", hymyili Marcella kyynelten välistä, jotka lyönti oli heristänyt hänen silmiinsä, ja työntäen jotenkin maltittomasti lääkärin syrjään; "ei se ole mitään. Jäätähän te pyysitte, eikö niin?"

Ja hän katosi perähuoneeseen noutamaan sitä.

Lääkäri seisoi kädet taskuissa katselemassa potilasta.

"Kyllä teidän on lähetettävä hänet sairashuoneeseen", sanoi hän miehelle; "ei tässä ole muuta neuvona."

Marcella palasi takaisin tuoden jäätä ja asetteli sitä sairaan pään päälle. Tämä oli nyt levollisempi, voihki hiljakseen ja näytti taas vaipuvan täydelliseen herpoontumistilaan.

Tohtorin valppaaseen silmään tarttui hänen edessään oleva kuva: kalpeat vääntyneet naisenkasvot tyynyllä ja niiden yli kumartuva uhkea pää keveästi kuopalle painuneine poskineen, missä hurjistuneiden sormien jäljet vielä punaisina leimusivat. Hän oli jo ennenkin kerran tai pari sattunut sairasvuoteen ääressä yhteen tämän tytön kanssa ja hän tiesi minkä arvoinen hän oli.

"No niin", sanoi hän viimein tarttuen hattuunsa, "mitäs apua enää on tuumimisesta. Minä lähden noutamaan tohtori Swiftiä." Tohtori Swift oli piirilääkäri.

Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi. Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.

Viimein hän astui miehen luo.

"Ettekö tahdo jotain syötävää?" sanoi hän ystävällisesti. "Tuossahan Benjamin jo teitä odottaa", ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.

Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.

Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja, harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton, kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla. Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat lapset polvissaan riippuvina.

Kuinka kuuma täällä oli! -- portailta kohosi tukahuttava haju, ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä lapsiansa.

IV LUKU.

Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.

Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan, joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus tavallisesti tuottaa -- tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.

Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero 10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.

Siinä yhdistyksessä, johon Marcella kuului, oli piirihoitajattarien lupa asua ulkopuolella piirin "kotia", kunhan noudattivat eräitä säädettyjä ehtoja. Ja ne oli Marcella täyttänyt muuttaessaan vanhan ystävänsä kanssa asumaan tähän taloon, jossa asui köyhää, vaikka kaikinpuolin kunniallista väkeä. Rakennuksen isännöitsijä oli antanut hänelle luvan ovella yhdistää omat huoneensa rouva Hurdin asuntoon, niin että hän saattoi olla yksinään ja häiritsemättä tai seurustella heidän kanssaan, milloin mielensä teki.

Astuttuaan ovesta sisään hän oli pienessä eteisessä. Vasemmalla oli hänen makuuhuoneensa, vastapäätä arkihuone ja sen takana pieni keittiö.

Arkihuone oli hauskannäköinen, jopa sieväkin. Siinä tuli näkyviin hänen Kensingtonin taidekoulussa kehittynyt taiteellinen aistinsa. Halpahintaiset sinivalkoiset seinäpaperit, pari vanhaa tammipöytää, kaksi tai kolme korituolia kirkasvärisine kattuunityynyineen, kaksi intialaista mattoa öljytyllä lattialla, valokuvat ja etsaukset seinillä, kirjat pöydillä -- kukin yksityinen esine sinänsä tuotti hänelle mielihyvää ja piti hänen mielensä virkeänä raskaan työn ohella. Tänä iltapuolena, hänen avatessaan ovea ja kurkistaessaan sisään, nuo kauniit värit ja muodot tekivät häneen saman vaikutuksen kuin vesi janoavaan. Äiti oli lähettänyt hänelle edellisenä päivänä hiukan kukkia. Siinä niitä oli pöydällä, suuria kimppuja kuusamia, sinikelloja ja Banksia-ruusuja. Ja uunin yläpuolella riippui valokuva setripuistosta; siinä näkyivät sen hoitamattomat ruohokentät, suihkulähteet ja harmaat muurit.

Pihalle antavan akkunan viheriän akuttimen oli huolellinen käsi laskenut alas suojatakseen huonetta kuumilta auringonsäteiltä. Marcellan lempipaikan, kevyen, puisen kiikkutuolin viereen oli asetettu tarjotin teevehkeineen. Marcella huoahti pitkään tyytyväisyydestä laskiessaan laukkunsa lattialle.

"Jaksanko odottaa teetä siksi kuin olen peseytynyt ja vaihtanut vaatteita?"

Hetkisen hän taisteli itsensä kanssa kuten ahnas lapsi, sitten hän kiireesti riensi keittiöön ja avasi rouva Hurdin puolelle vievän oven.

"Minta!"

Sisältä kuului ääni vastaavan.

"Minta kulta, ole niin hyvä ja valmista minulle hiukan teetä ja keitä muna. Minä tulen heti takaisin."

Ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän näyttäytyi jälleen arkihuoneessa, kalpeana, mutta somana ja puhtosena. Hän oli riisunut yltään sairasleninkinsä ja esiliinansa ja pukeutunut väljään, valkeaan aamupukuun, joka pitkinä, viileinä laskoksina ympäröi häntä.

Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä paheksuvalla katseella.

"Miksikä tulette niin myöhään kotiin?" kysäisi hän hiukan ärtyisesti. "Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä."

"En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus."

Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt. Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista elämää?

Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli, tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden, eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa, ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään. Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen Brown-Buildingsiin Marcellan luo.

Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa, joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen. Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon "professori" ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki herra Strozzin istuvan siellä.

Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana, vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota, kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä. Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti itseään siitä.

Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat ajatukset kaukana hänestä.

"Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä illallisella."

"Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne", virkkoi Minta ripeästi; "olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on nyt niin hienonnäköinen."

"Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian hieno näillä kaduilla kulkea."

"Se on juuri niinkuin teillä olla pitää", sanoi Minta päättävästi. "Siinä kaikki teidän tuttunne -- ja äitinne varsinkin -- tahtovat nähdä teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää -- mokomatkin rievut!"

"Eikö mitä!" huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; "ja omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin."

Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin, että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.

"Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?" huudahti hän äkkiä Marcellan ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.

Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.

"Missä on Daisy?" kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen; "kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?"

"Tässä minä olen", hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. "Äiti, pikku sisko on hereillä."

"Tule tänne, sinä marakatti", sanoi Marcella; "tule nukkumaan minun kanssani. Oletko saanut teetä jo?"

"Olen toki", sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. "Aiotko nukkua kauan?"

"En -- pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt. Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi -- en minä herää."

Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet. Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas, heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.

Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.

"Minun käskettiin herättää! tähän aikaan", sanoi Minta vetäen akkunaverhon ylös, "mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään tuli."

Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.

Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet polvien ympärillä.

Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.

"Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen, sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani."

"Kas niin -- nythän näytätte joltakin!" sanoi Minta tarkastaen hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. "Pitääkö Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?"

"Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!"

Ja hän kumartui suutelemaan pientä näivettynyttä naista. Hän toivoi, niin hartaasti hän toivoi, että Minta suuremmalla avomielisyydellä ja lämmöllä vastaisi hänen ystävyyteensä.

Ripeän astunnan jälkeen hän pysähtyi pitkän, vanhanaikuisen kadun varrella olevan talon eteen ja nousi ylös edellisen vuosisadan portaita, ihaillen niiden runsaita stukkoteoksia -- siroja italialaisia nauhoja ja mitaleja vaaleanvihreällä pohjalla. Koristeet olivat puhtaat ja hyvin säilyneet, talo kaikin puolin hyvässä kunnossa. Edward Hallin sisarineen asui sen ylimmässä kerroksessa.

Neiti Hallin, miellyttävän näköinen, rumahko nainen noin kolmenkymmenenviiden korvissa, avasi oven kuullessaan Marcellan naputuksen ja tervehti häntä sydämellisesti. Edward Hallin hypähti pystyyn kirjoituspöytänsä äärestä.

"Myöhäänpä tulettekin. Alice ja minä arvelimme jo, että olitte unohtanut meidät!"

"Minä tulin kotiin vasta neljältä ja sitten minun vielä täytyi vähän nukkua", selitteli Marcella hiukan arasti. "Mitä! ettehän vain liene ollut yövalvonnalla?"

"Olen, tällä kertaa minun täytyi."

"Alice, toimita illallinen pöydälle ja pidetään sitten oikein hyvää huolta hänestä."

Hän työnsi Marcellalle mukavan nojatuolin viime vuosisadan rakennetta olevan ihastuttavan kaariakkunan eteen, joka täytti melkein koko peräosan huonetta ja antoi sille oman, ominaisen luonteen. Huone oli avara ja niukasti sisustettu. Seiniä kyllä peittivät lattiasta kattoon kirjahyllyt tahikka valokuvat Italiasta ja Kreikasta, mutta huonekaluja ei siinä ollut paljon muita kuin Hallinin suuri, akkunan ääressä oleva kirjoituspöytä ja joitakin tuoleja sinisellä matolla, jonka sisarukset pitkällisen epäilyksen jälkeen viimeinkin olivat valinneet, sillä ostaessaan jotain, johon molemmat olivat niin suuresti ihastuneet, he pelkäsivät suovansa itselleen luvatonta myöntyväisyyttä. Takan toisella sivulla oli neiti Hallinilla oma soppensa. Siinä oli hänen tuolinsa ja pöytä, missä hän säilytti mielikirjansa, työvasunsa ja talouskirjansa. Siinä hän joutoaikoinaan istui lukien tai ommellen, aina hilpeänä ja toimeliaana ja aina huolehtien veljen terveydestä.

"Olisi ollut hauskempi", sanoi Hallin hieman tyytymättömänä Marcellan asetuttua istumaan, "jos saisimme olla yksiksemme tänä iltana; te saisitte paremmin levätä".

"Mitä? tuleeko vieraita?" kysyi Marcella hiukan nyrpeissään. Hän oli todellakin toivonut saavansa olla yksin sisarusten kanssa.

"Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä."

Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen aivojansa.

"Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!" sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. "Ette usko kuinka paljon olen ajatellut sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle."

"Minä teen yhä vaan samaa työtä", sanoi Marcella nauraen. "Ei kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme työmme kuten muutkin ihmiset -- toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä työtä, elleivät olisi pakotetut siihen."

Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden. Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.

"Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne sairashuoneessa?" kysyi hän.

"Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli määrätyt velvollisuuteni -- joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon päänvaivaa -- muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa."

"Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?"

Marcella nyökäytti päätänsä.

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin. "Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?"

Marcella punastui.

"Miksei sitä olisi voinut uskoa", sanoi hän hiukan maltittomasti. "Mutta ensin minä en yhtään pitänyt siitä. Välistä se oli minusta oikein vastenmielistä. Olisin ollut hyvillä mielin, jos he olisivat jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun hieroa, kiillottaa ja pestä -- kuten ensimäisenä kuukautena. Nähdessäni pöytäni täynnä kimaltelevan kirkkaita laseja ja messinkitappini kiiltävinä olin ylpeä kuin riikinkukko. Mutta sitten minun tiettävästi täytyi ryhtyä käsiksi itse työhön, ja silloin olin monesti helisemässä."

"Miten niin?"

Marcella myhäili omille muistelmilleen.

"Kaikki oli minusta niin nurinkurista. Meidän osaston johtajattarena oleva sisar oli mielestäni jotakuinkin typerä olento. Mellorissa olisin tuskin vaihtanut kahta sanaa hänen kanssaan. Mutta täällä hän minua komensi -- ja toruikin paljon pahemmin, kuin koskaan itse olen ketään palvelijaa torunut -- naureskeli minulle, kun milloin en tietänyt sitä tai tätä, ja antoi yleensä minun tuntea, että tietämätön sairaanhoito-oppilas ei ole minkään arvoinen. Tiedän kyllä, että hän itsekseen mietti näin: 'Ellen minä tuota ylpeätä tyttöä saa nujerretuksi, ei hänestä koskaan tule kalua"; ja niin minun täytyi alistua siihen. "Suurenmoista!" nauroi Hallin. "Lohdutitteko itseänne sillä, että kaikilla oli sama kohtalo."

Marcellan huulet nytkähtelivät kujeellisesti. "En heti. Monesti minulla oli mitä hassunkurisimpia päähänpistoja. Minun täytyy vieläkin nauraa niitä muistellessani -- kenties ne vain lähtivätkin omituisesta hermostumistilasta. Koulussa ollessani, kun vimmastuin tovereihini, koetin nujertaa heidät ylvästelemällä isosedälläni, joka oli ollut alihuoneen puhemiehenä. Ja niin kävi sairaalassakin. Toisinaan välähti päähäni ajatus, että he eivät voineet täällä tietää, että minä olin Mellorin neiti Boyce, joka oli isänsä kylää hellinyt ja hallinnut. Jos he sen tietäisivät, arvelin, kohtelisivat he varmaankin minua toisella tavalla. Onneksi tiesin pitää suuni kiinni. Mutta sitten eräänä päivänä tuli käännekohta. Minun oli laitettava kuntoon leikkauksessa tarvittavat kapineet ja olin tehnyt sen oikein hyvin. Olipa tohtori Marshall salavihkaa antanut minulle pienen kiitoksenkin siitä. Mutta jäljestäpäin kesti jonkun aikaa, ennenkuin sairas virkosi, ja tarvittiin kuumia pulloja. Minä olin tietysti varannut niitä, mutta ne olivat liian kuumat, ja touhuissani ja hädissäni minä poltin sairaan kyynäspäät kahdesta kohti. Voi, sitä elämää, sitä torumista, ja kuinka minä sain hävetä. Lähtiessäni illalla leikkaussalista olin päättänyt seuraavana päivänä lähteä kotiin."

"Mutta ette sentään lähtenyt?"

"Jos minulla olisi ollut aikaa punnita asiaa, olisin luultavasti sen tehnytkin. Mutta olin ylen väsynyt jaksaakseni mitään miettiä tai punnita -- olin kuolemakseni väsynyt. Se se juuri on oppilasajan pääpiirre ensimäisinä kuukausina -- sitä on aina niin avuttoman uupunut iltaisin. Kivistävin jäsenin pannaan maata ja kivistävin jäsenin taas noustaankin. Terveenä ollessa, kuten minä olin, se ei haittaa mitään, mutta kun nukkumisaika tulee, niin kyllä silloin täytyy nukkua. Tänäkin onnettomana iltana olin parahiksi saanut pääni tyynylle, kun jo vaivuin uneen. Seuraavana aamuna alkoi tavanmukainen kiertokulku, ja myöhästymisen pelko ajoi minut oikeaan aikaan leikkaussaliin. Tullessani sinne mittaili johtajatar minua omituisella katseella ja puhutteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Oh! kylläpä olin kiitollinen hänelle! Pelkästä ihastuksesta olisin vaikka ruvennut hänen kenkiänsä puhdistamaan tai tehnyt jotain muuta alhaista palvelusta hänelle. Ja siitä alkaen pääsin vauhtiin. Minut valtasi tavaton innostus työhöni -- tulin kunnianhimoiseksi -- minut työnnettiin nopeasti etualalle -- vihamieheni tuntuivat äkkiä muuttuneen ystäviksi -- ja lopulta oli sairashuone mielestäni ihastuttavin ja mieltäkiinnittävin paikka koko maailmassa."

"Sepä omituinen kokemus", sanoi Hallin. "Ette luultavasti ole koskaan ennen ketään totellut?"

"Koulussa vain -- eikä sielläkään -- kovin paljon."

Hallin vilkaisi häneen syrjästä hänen levätessään suuressa nojatuolissa. Kuinka paljon sielukkaammiksi hänen kasvonsa olivat käyneet! Ilme ja värit olivat kyllä yhtä vaikuttavat kuin ennenkin, mutta melkein tykkänään haihtunut oli entinen kova, kylmä, tutkisteleva katse, joka paremmin muistutti nuorukaista kuin nuorta naista, ja joka heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli niin vastenmielisesti vaikuttanut Halliniin. Sen sijalle oli tullut uusi katse -- surunvoittoinen ja samassa lempeä, joka loi kasvoille ennentuntematonta suloa.

"Kauanko olette ollut työssä tänään?" kysyi hän.

"Kello yksitoista minut haettiin eilisiltana ja neljän tienoissa nyt iltapuolella palasin kotiin."

"Annettiinko teille ruokaa?" huudahti Hallin.

"Luuletteko, että minä rupean nälkää kärsimään ja laitan itseni kelvottomaksi työhön?" vastasi Marcella hiukan halveksuvalla äänellä ja näyttäen hyvin mahtavalta. "Ja tietäkää, ettei tällaisia tapauksia niinkään usein satu. Hyvin harvoin me yleensä olemme yövalvonnalla."

"Minkälainen tapaus teillä sitten oli?"

Marcella selitti sen hänelle kiertämällä ja kuvaili niinikään parin sanoin riitelynsä tohtori Blankin kanssa.

"Kai hän siitä mellakan nostaa", sanoi hän rauhattoman näköisenä, "ja minä tietenkin syyn saan."

"Sen arvatenkin se toinen tohtori estää", sanoi Hallin.

"Ei tiedä. Mutta en voinut olla sitä tekemättä. Ja kuitenkin on meitä ankarasti varoitettu sokeasti tottelemaan lääkärin ohjeita. Viime viikolla minä myös saatoin yhdistyksemme pahaan välikäteen. Muuan sairas, jota jo viikkokausia olin hoitanut ja johon olin oikein kiintynyt, oli muutettava sairaalaan. Hän pyysi minua leikkaamaan hiuksensa poikki. Se oli surkean vanukkeissa, ja tiesin että sairaalassa se kumminkin leikataan. Niinpä minä täytin hänen toivomuksensa ja jätin hänet hyvillä mielin vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua minun oli tultava takaisin vastaanottamaan lääkäriä ja auttamaan häntä matkaan. Palatessani huomasin, että koko piha oli kuohuksissa. Oven ulkopuolella seisoi vaimon sisar minua tähystämässä ja vannotti minua heti lähtemään matkaani. Mies oli joutunut raivosta aivan mielettömäksi nähdessään, että olin leikannut hänen vaimonsa hiukset hänen luvattansa. 'Hän murhaa teidät', sanoi sisar, 'jos hän tapaa teidät täällä! Älkää tulko sisään! Hän on hullu! -- Hän ryömii ympäri lattiaa nelinkontin!'"

Hallin keskeytti hänet naurunhohotuksella. Marcellakin nauroi, mutta Hallin näki hämmästyksekseen hänen kätensä värisevän ja kyynelten kimaltelevan hänen silmissään.

"Hyvä teidän on nauraa", sanoi hän huoaten, "mutta minun oli häpeällä käännyttävä takaisin koko kadun ällistellessä minua. Ja keskustoimistossa hän sitten vielä piti niin pahaa äläkkää, ettei ole moista kuultu. Se oli hyvin harmillista -- me nähkääs emme tahdo, että kansa alkaa vieroa sairaanhoitajattaria. Ja nyt lisäksi tohtori Blank! -- Aina minä joudun ikävyyksiin. Toista oli sentään sairaalassa, missä kaikki työt ennakolta määrättiin."

Hallin saattoi tuskin uskoa korviansa. Marcella Boycessako tällaista naisellista pelkoa ja alakuloisuutta! Olikohan hän sittenkin liian nuori tähän työhön vai kalvoiko salainen sieluntuska hänen luontaisia voimiansa? Hallin tunsi, että häntä oli kohdeltava hellyydellä ja säälien kuten väsynyttä lasta, ja hän ryhtyi häntä rauhoittamaan ja rohkaisemaan.

Se häneltä jotakuinkin onnistuikin, mutta kesken puhettansa, hän äkkiä näki Marcellan säpsähtävän. Hän seurasi tytön silmäystä ja huomasi pöydällä lepäävällä käsivarrellaan työntäneensä näkyviin pienen, kehyksissä olevan valokuvan, joka tähän saakka oli ollut kätkössä kukkalasin takana. Rauhallisesti aikoi hän panna sen entiseen piilopaikkaansa, mutta Marcella ojentautui suoraksi tuolillaan.

"Antakaapa se minulle?" sanoi hän käsi kurotettuna. Hallin antoi sen paikalla hänelle.

"Alice toi sen tässä tuonnoin neiti Raeburnin luona käydessään. Hänen tätinsä sai hänen viimeinkin taivutetuksi istumaan yhdelle noista valokuvaajista, jotka aina saartavat julkisissa toimissa olevia ihmisiä. Meistä se on hyvä kortti."

"Se on hyvin hyvä", sanoi Marcella hetken vaiti oltuaan. "Onko hän todellakin -- käynyt noin harmaaksi?" Hän viittasi kuvaan.

"On niinkin. Olen niin hyvilläni siitä, että hän lähtee lordi Maxwellin kanssa Italiaan. Se on ainakin kymmenen päivän lepo hänelle. Tätä nykyä hänellä on aika työtaakka hartioillaan. Paitsi omia töitään on hänellä vielä isoisänsäkin työt suoritettavina; ja sitten hänen pitää lisäksi hikoilla noissa komiteanistunnoissa. Oikeastaan oli aivan tarpeetonta hänen vastaanottaa tuo uusi virkansa."

"Mikä virka?"

"Ettekö ole kuullut! Hänestä on tehty sisäasiainministeristön alisihteeri. Nyt hän niinmuodoin kuuluu hallitukseen".

Marcella asetti valokuvan paikoilleen ja muutteli tuoliaan niin, että saattoi akkunasta nähdä huojuvat vaahterapuut ja palasen iltataivasta.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän äkkiä. "Hän on aika lailla muuttunut. Hänen loppunsa voi olla käsissä milloin tahansa."

Hallin näki tuskaisen värähdyksen tytön kasvoilla. Hän tiesi, että Marcella oli aina ollut kiintynyt lordi Maxwelliin. Äkkiä hän nopeasti vilkaisi ympärilleen. Neiti Hallin puuhaili pienen palvelustytön kera huoneen perällä laittaen illallispöytää järjestykseen.

"Sanokaa", sanoi hän hiljaa ja innokkaasti ojentautuen tuolin käsinojan yli, "joko hän alkaa sen unohtaa?"

Hallin katsoi häneen mitään puhumatta, mutta hänen katseensa, puolittain surullinen, puolittain ivallinen, oli kylläksi selvä vastaus.

"Jospa hän sen tekisi!" huokasi Marcella maltittomasti, ikäänkuin itsekseen. "Hänen pitäisi mennä naimisiin -- se olisi kaikille mieleen."

"En ole tähän asti huomannut hänellä olevan mitään naimahommia", vastasi Hallin kuivasti.

Hän rupesi järjestelemään kirjoituspöydällä olevia papereita. Hänen käytöksessään ilmeni kylmä arvokkuus, jonka Marcella vallan hyvin ymmärsi. Tuosta ikimuistettavasta päivästä alkaen, kun Hallin kihlauksen purkamisen jälkeisenä aamuna Aldousin pyyntöä noudattaen oli tullut Marcellan puheille -- vastenmielisesti ja paheksuvana, mutta liikutettuna ja muuttunein mielin, Marcellan ystävänä lähtenyt hänen luotansa -- oli heidän keskinäinen suhteensa tähän yhteen seikkaan nähden pysynyt muuttumattomana. Hallin oli ollut Marcellalle herttainen ja osanottavainen, ja hänen vaikutuksensa nuoren tytön elämään oli ollut suuri viimeisten puolentoista vuoden aikana. Tämä heidän ensimäinen keskustelunsa, minkä tarkoituksena oli varoittaa häntä miehestä, jonka kanssa Aldous luuli hänen aikovan mennä naimisiin vastaisuudessa, se tapa, jolla Hallin koetti tavattoman vaikeasta tehtävästään suoriutua -- hänen yksinkertaiset sanansa, hienotunteinen kunnioituksensa toisen personallisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea aavistus harvinaisen rikkaasta, puhtaasta luonteesta, joka tahtomattakin paljastui Marcellalle molemminpuolisen mielenliikutuksen painosta -- tämä kaikki oli murtanut tunteiden sulut hänen kalpealta, ylpeältä puhekumppaniltaan, ja Hallinin suureksi hämmennykseksi Marcella oli puhjennut kyyneliin ja sellaisiin tunnustuksiin, sellaisiin välittömiin avun ja ymmärtämyksen pyyntöihin, jotka saivat heidät kummankin hämmästymään.

Tämäntapaiset kokemukset eivät Hallinille olleet uusia. Ne korkeat, ylevät päämäärät, joita hän tavoitteli, hänen horjuva terveytensä, joka pidätti häntä sadoista hänen toveriensa huvituksista ja toimista ja etenkin avioliitosta, hänen palava temperamenttinsa, kiehtova olentonsa ja hieno huomiokykynsä, jotka jo kehdosta asti olivat olleet hänen lahjojansa, olivat omansa muovailemaan hänet jo poikavuosilta asti voimakkaampien ja kiihkeämpien luonteiden tueksi ja johtajaksi. Useasti vastoin hänen omaa tahtoaankin, sillä häntä kiusasi alituiset, tuskaiset epäilyt siitä, ettei hänellä ollut kyllin voimia eikä aikaa suorittaa loppuun niitä tehtäviä, jotka hän oli ottanut hartioilleen. Nämä toisten avunvaatimukset kysyivät häneltä usein henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia, joihin hänellä ei lainkaan olisi ollut varaa.

Mutta hänen herkkä, sydämellinen osanottonsa teki hänet siinä suhteessa helposti saavutetuksi saaliiksi. Niinpä Marcellakin heitti kuormansa hänen niskoilleen, kuten muut ennen häntä olivat tehneet. Siitä lähtien kuin heidän ystävyytensä alkoi, he olivat olleet kirjevaihdossa keskenään pitkiä väliaikoja pitäen. Sairashuone-elämästään hän oli tuskin yhtään puhunut Hallinille ennen tätä iltaa. Marcellan kirjeet olivat luonteen intohimoisia purkauksia, joka on kyllästynyt itseensä ja tällä haavaa myös elämään; täynnänsä selityksiä, jotka oikeastaan eivät mitään selittäneet. Hallinista ne kyllä olivat mieltäkiinnittäviä, alakuloisia ja eräässä suhteessa suurenmoisiakin, mutta hän ei koskaan pystynyt niihin vastaamaan ilman sisäistä voihkimista. Maailmassa oli niin paljon muitakin ihmisiä, joiden kamppailu kulki samojen vaikeuksien läpi.

Yhtä seikkaa ei heidän kasvava ystävyytensä sentään koskaan saanut muutetuksi -- Hallinin järkkymätöntä paheksumista Marcellan menettelystä Aldous Raeburnia kohtaan. Sanoin hän ei ollut juuri ensinkään tätä paheksumistansa ilmi tuonut. Siitä huolimatta Marcella kyllä tiesi, kuinka lujassa se Hallinissa istui. Se oli kuin jyrkkä kallio heidän ystävyytensä virrassa. Keskustelun laineet saattoivat vaahdota sen ympärillä, nousta sen harjalle tai väistää sitä, muuttumattomana se sittenkin pysyi. Hallinin lempeän, tuntehikkaan sielun sisimmässä piili Marcellaa kohtaan tuimuus, jonka hän itse usein unohti -- tyttö ei koskaan.

Marcellan tietämättä tämä arka kohta heidän keskinäisessä suhteessansa oli jättänyt häneen syvät jäljet ja se painosti häntä yhä edelleenkin, varsinkin sen jälkeen kuin hänen työalansa oli saattanut hänet asumaan sisarusten läheisyyteen, niin että hän seurusteli heidän luonaan usein ja tuttavallisesti. Mutta se vaikutti eri tavalla. Monesti -- kuten tänä iltana -- se yllytti hänet jonkinlaiseen uhmaavaan vastustushaluun.

Hallinin vaiettua hän istui minuutin tai pari äänetönnä, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

"Sain tänään kirjeen herra Whartonilta. Hän tulee huomenna teelle minun luokseni, ja perjantaina menen luultavasti Edith Cravenin kanssa parlamenttiin kuulemaan hänen puhettaan."

Hallin hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan Whartonin nimen. Mutta hän ei virkkanut mitään, järjesteli vain yhä kirjeitänsä eri läjiin.

Hänen äänettömyytensä pisteli Marcellaa.

"Muistatteko", sanoi hän matalalla, painokkaalla äänellä, "mitä kerran teille sanoin. En voi koskaan olla kiittämätön, en koskaan unohtaa mitä hän on tehnyt?"

"Kyllä muistan", vastasi Hallin terävähkö sävy äänessään. "Lupasittepa auttaakin häntä, jos hän milloin apua tarvitsee -- onko hän nyt sitä pyytänyt?"

Marcella selitti, että tässä nyt oli puhetta Louis Cravenin avustamisesta ja että Whartonin tarjous sattui hyvinkin otolliseen aikaan, hän kun palavasti ikävöi päästä naimisiin ja oli menettää rohkeutensa, elämänhalunsa ja terveytensä pelkästä mielipahasta, kun ei onnistunut saamaan vakinaista paikkaa itselleen. Lämpimästi ja osanottavasti hän puhui ystävistään ja heidän huolistaan, ja Hallinin täytyi sisällisellä harmilla myöntää, että hänen puheensa kuulosti järkevältä. Sen eriskummaisen keskustelun aikana, joka heistä oli tehnyt ystävykset, Marcella oli intohimoisesti kääntynyt Hallinin puoleen huudahtaen: "Kyllä tiedän vallan hyvin, mitä tarkoitatte! mutta minä en aio mennä naimisiin herra Whartonin kanssa, turha on niinmuodoin minua varoittaa -- sen hän on muutoin itsekin tehnyt -- mutta kiitollisuutta hän on minulta ansainnut, ja jos hän joskus sitä minulta pyytää, en minä milloinkaan sitä kiellä." Sen hetken jäljestä ei Whartonin nimeä ollut heidän kesken mainittu. Sydämensä sisimmässä Hallin Marcellaa epäili, vaikka hän itse sitä tunnetta häpesi. Hän oli tavattoman herkkä ja mustasukkainen ystävänsä puolesta. "Jos sinä uudelleen alat samalla tapaa" -- saneli hän itselleen Marcellan jutellessa edelleen -- "en voisi sitä kantaa, en voisi antaa sitä sinulle anteeksi."

Hän odotti vain, että Marcella lopettaisi puhelunsa Whartonista. Mutta tämä päinvastoin itsepintaisesti pysyi samassa aineessa. Hänen täytyi päästä selville siitä, mitä Hallin ajatteli hänen parlamentti-urastaan, hänen tulevaisuudentoiveistaan, hänen puhujataidostaan. Hallin vastasi yksikantaan kuten ihminen, joka puhelee asioista, jotka eivät häntä liikuta.

"Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton", ajatteli Marcella harmistuneena. "Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi arvostella puolueettomasti, koska --"

Niinpä heidän keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille -- se oli hänen luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta, kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun, kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin häntä johtaa ja ohjata -- ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.

V LUKU.

Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi tuttu ääni äkisti vaitiolon:

"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"

Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.

"Frank! -- tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.

Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä istui.

"Kas! sepä minua ilahuttaa!" huudahti hän astuen jättiläisaskelin huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. "Neiti Boyce! Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä silmiänne! No mutta -- --"

Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän iloisella hämmästyksen katseella.

"Hän odotti näkevänsä minut täysissä tamineissani, myssy päässä ja esiliina edessä", nauroi Marcella, "tai ainakin hän oli niin tekevinään."

"Tunnustaa täytyy, että odotin jotain tärisyttävää! Ja tässä te olette ihan entisellänne, vain kaksi kertaa niin -- -- eikö hän ole kukoistava, Hallin!" -- viimeiset sanat sanottiin teatterikuiskauksella Hallinille puhujan riisuessa hansikkaita käsistään ja yhä tutkivasti Marcellaa silmäillessä.

"Minusta hän näyttää uupuneelta", vastasi Hallin heikosti hymähtäen. Kaikki olivat tavallaan jännityksessä, pienimmässäkin sanassa tuntui vaara piilevän, ja perin tervetullut oli senvuoksi neiti Hallinin kutsu illalliselle.

Yksinkertainen ateria syötiin rattoisan mielialan vallitessa. Hilpeästi laverteleva ylioppilas toi seuraan tuulahduksen iloista huolettomuutta, johon toiset kolme -- kaikki rasittuneita ja kiusaantuneita -- ilomielin yhtyivät. Hallin varsinkin oli vallattomalla tuulella ja houkutteli nuorukaista juttelemaan kaikesta, mikä hänen ajatuksissansa pyöri. Niinpä hän pian paljasti heille rehentelevän ylpeytensä siitä, että oli valittu Oxfordin yksitoistamiehisen kilpasoutukunnan jäseneksi, kertoi mitä crickettikutsumuksia hän oli saanut kesäksi, mitä kepposia hän oli tehnyt opettajilleen ja tunnusti heille yhä kestävän ällistyksensä siitä, että oli läpäissyt tutkintonsa.

"Luulin, että Rooman keisarit antaisivat minulle potkut!" selitteli hän lapsellisella tyytyväisyydellä. "Senkin vietävät. Minä en voinut pitää niitä muistissa. Minä opettelin niitä ylhäältä alas, pitkittäin ja taaksepäin -- mutta ei siitäkään ollut apua; ne olivat vähällä jättää minut kiikkiin."

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin viekkaasti hymähtäen. "Ja kuitenkin muistelen, että kun eräältä nuorelta herrasmieheltä kerran kysyttiin jonkun Derby-kilpailujen entisen voittajan nimeä, hän alkoi alusta ja lasketteli meille kaikki voittajat ulkoa ensimäisestä viimeiseen kertaakaan takertumatta."

"Derby-kilpailujen voittajan!" huudahti Frank innokkaasti. "Totta maar minä sen tunnen. Siihen ei tarvita muistia, se on tietoa! -- Taivas! kuka se?"

Viimeinen huomautus lausuttiin Marcellalle kuiskaamalla. Illallinen oli syöty, ja molemmat vieraat olivat Hallinin kanssa palanneet akkunan luo istumaan, sillä välin kuin neiti Hallin, ylpeästi kieltäytyen apua vastaanottamasta, itse korjasi ruuat pöydästä ja laittoi kaikki kuntoon.

Kuullessaan koputusta ovella Hallin meni avaamaan. Neljä miestä tömisteli sisään, kaikki silminnähtävästi Hallinin ja hänen sisarensa hyviä tuttuja. Kaksi viimeksi tullutta oli työmiehiä, toiset kaksi olivat Bennet, Hallinin vanha ja uskollinen ystävä työväen johtajain joukossa, ja parlamentinjäsen Nehemiah Wilkins. Hallin esitteli heidät kaikki Marcellalle ja Levenille, mutta uudet tulokkaat eivät näyttäneet paljonkaan piittaavan muista kuin isännästään. He ryhmittyivät hänen ympärilleen istumaan ja alkoivat heti keskustella asiasta, johon nähtävästi kaikki olivat hyvin perehtyneet ja johon Hallin paikalla heittäytyi tuolla kiihkeällä avomielisyydellä, mikä oli hänelle ominaista niin pian kuin jouduttiin yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Hän näytti olevan aivan vastakkaista mieltä kuin muut -- seikka, joka häntä itseään tuskastutti ja toisia kiukutti.

Marcella tarkkasi heitä paikaltaan akkunan luota ja häntä halutti mennä lähemmäksi kuuntelemaan. Mutta Frank Leven kääntyi äkkiä välkkyvin silmin hänen puoleensa.

"Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh, onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia -- tuollaisia ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän mieluimmin juttelee. Tuo tuossa vasemmalla on suutari -- todella aika ovela mies -- ja tuo toinen, joka istuu edessä, on muistaakseni muurari -- sosialisti tietysti ja hirttäisi minut mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin meidät ammutaan -- johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo toiset taas -- ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett -- kelpo mies -- joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. -- Entä Wilkins sitten -- hei! Wilkins" -- hän nauraa hohotti täyttä kurkkua -- "sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa Wilkinsiä."

Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.

"Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne", sanoi hän hiukan halveksuvasti.

"Enkä muuta haluakaan", vastasi nuorukainen, "ja se minua lohduttaa. Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! -- neiti Boyce."

Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja surkeutta hänen vieressään.

Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.

"Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?" sanoi hän. "Kuinka monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi tapasimme?"

"Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!" kuului harmistunut ääni sormien lomitse. "Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin."

Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.

-- "Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä jutella -- te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan. Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan -- ehkäpä minun ei pitäisi teille kertoa -- te pidätte minua moukkana, raakana, epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen -- ja sittenkin -- --"

Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut nuorukaista melkein äidillisesti. "Minä en naura", sanoi hän; "kertokaa vaan."

"Ettekö todellakaan? -- uskaltaisinkohan?" Ja niin tulvaili hänen huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö -- tai ennemmin "hurmaava olento", jonka hän oli tavannut sukulaisten luona Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava, vaikkei tietysti ilmankaan -- miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!

"Ja tiedättekö", puhui Frank innokkaasti, "vaikka hän on niin hirveän sievä -- tai oikeammin hirveän kiehtova -- ja aistikkaasti vaatetettu ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt usein -- ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon -- suunnattoman paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce", hän katseli Marcellaan luottavaisesti, "niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean viisaana. Ja niin pieni hän on -- ja siro sitten -- ja kuinka hän tanssii -- taivas! näkisitte hänen tanssivan -- serpentiini-tanssia tarkoitan -- ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös, kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale -- ei, sitä en tarkoittanut -- tietysti en! -- mutta hän on niin raihnainen ja sairas -- kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty on enkelimäinen häntä kohtaan -- on niinkin -- vaikka hänen äitinsä alinomaa näykkii häntä. Ja köyhiä kohtaan -- --"

Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen puhetulvaansa.

"Asiaan, hyvä herra -- joko olette kosinut häntä?"

"Luulisinpa toki sen tehneeni", sanoi Frank tulisesti. "Kerran viikossa joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani -- sitä tekevät aina sellaiset kuin hän, -- mutta luulen sentään, että minulla voisi olla toiveita, ellei hänen äitinsä -- tuo hirvittävä vanha -- ei, enhän minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei pitänyt teille kertoa -- minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!"

Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.

Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.

"Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta", sanoi hän. "Mikä teitä vaivaa? -- teidän täytyy kertoa minulle."

"No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!" huusi Frank sukeltaen jälleen esille käsistänsä. "Mitä ihmeitä te siitä piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua kanssanne siitä -- -- Nähkääs", laukesi häneltä viimein, "hän lähtee Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille, ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle -- ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan -- ja kyllähän sen hölmökin ymmärtää, mitä se tietää -- ja mihin hänen äitinsä tähtää. En usko, että Betty itse tahtoo. Raeburn on liian vanha hänelle, eikö teistäkin? Voi, herranen aika!" hän antoi onnettoman näköisenä aika iskun polvelleen, "nyt minä sen kuitenkin tein. Minun on kerrassaan mahdotonta olla vaiti, vaikka nytkin olin niin lujasti päättänyt olla tästä asiasta hiiskumatta!"

"Te arvelette", sanoi Marcella hiukan maltittomasti, "että hänen äitinsä toivoo hänen menevän naimisiin herra Raeburnin kanssa."

Frank katsoi hätääntyneenä Marcellaan. Hän lepäsi mukavasti suuren nojatuolinsa selystää vasten, kädet velttoina helmassa. Hänen ryhdissään, pään asennossa ja väsähtäneessä ja samassa arvokkaassa kasvojen ilmeessä oli jotain erinäistä, joka paikalla sai Frankin itsekkäät ajatukset haihtumaan ja hänet masentuneena tuijottamaan lattiaan. Kiusaus uskoa Marcellalle huolensa oli ollut ylen suuri, hän ei ollut voinut sitä vastustaa. Marcella muistutti hänelle Raeburneja, ja Raeburnit olivat tätä nykyä hänen mielessään yötä päivää. Hän tiesi menetelleensä epähienosti ja sopimattomasti, mutta yhtä kaikki hänen poikamainen itsekkäisyytensä syöksi hänet suin päin tunnustukseen. Lisäksi hän oli palavan utelias näkemään, mitä se vaikuttaisi Marcellaan -- mitä hän siihen sanoisi.

Mutta nyt hänellä oli oikeita tunnonvaivoja. Hän siirsi tuolinsa lähemmäksi Marcellaa ja puhkesi katuvaisiin ja ristiriitaisiin anteeksipyytelyihin, jotka Marcella nopeasti keskeytti.

"En käsitä, mitä varten te anteeksi pyytelette", sanoi hän katsellen Frankia vakavalla katseella. "Luuletteko, etten minä siedä kuulla herra Raeburnin nimeä mainittavan? On todellakin aivan yhdentekevää mitä minä luulen tai mitä te ajattelette nykyisestä mielentilastani. Minun ei olisi pitänyt koskaan mennä kihloihin herra Raeburnin kanssa. Minä menettelin hyvin pahasti. Sen tiedän itse -- yhtä hyvin kuin muutkin."

"Mutta elettävä jokaisen kumminkin on. Ikävä kyllä, olette tällä kertaa suruinenne kääntynyt aivan väärän henkilön puoleen, sillä jos minä jotain oikein toivomalla toivon, niin toivon juuri herra Raeburnin naimista."

Frank Leven tarkasteli häntä hämmästyneenä ja pahoilla mielin.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", jupisi hän.

"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä."

Vähään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Huoneen toisessa päässä kiihtyi keskustelu yhä äänekkäämmäksi.

Lopulta Marcella moitti itseään myötätunnon puutteesta. Frank istui hänen vieressään hämillään ja nolattuna.

"Vai on neiti Raeburnilla sellaisia aikeita?" kysäisi Marcella hymyillen ja aivan tavallisella äänellään.

Frankin kasvot kirkastuivat siinä tuokiossa.

"Tiedän varmaan, että hänellä on. Betyn veli on minulle melkein suoraan sanonut, että neiti Raeburn ja rouva Macdonald -- se on Betyn äiti -- isää hänellä ei enää ole -- ovat siitä keskustelleet. Ja nyt Betty matkustaa heidän kanssansa Italiaan, ja Aldous lähtee mukaan kymmeneksi päiväksi -- ja kun minä näyttäydyn Macdonaldeilla, kohtelee äiti minua niinkuin kulkisin vielä polvipöksyissä, ja Betty kiusaa minut hengiltä. Se on sietämätöntä!"

"Entä herra Raeburn, mitä hän sanoo?"

"Oh, Aldous näyttää paljon pitävän hänestä", kuului alakuloinen vastaus. "Betty kiusoittelee ja huvittelee häntä alinomaa. Kun hän on heidän luonaan, hän on aina Aldousin kimpussa. Hän lukee ääneen Betylle, ja heillä on yhteisiä ratsastusmatkoja. Betty viekoittelee häntä juttelemaan kaikenmoisista asioista, joista ei kukaan luulisi Aldousin huolivan väitellä -- Betyn ihailijoista, hänen rakkausjutuistaan ja rakkaudesta yleensä! -- merkillistä kerrassaan, kuinka taitavasti hän Aldousin kietoo sormensa ympäri. Pääsiäisenä hän oli äitineen kutsuttu Maxwell Courtiin. Eräänä iltana siellä oli vieraita -- hyvin hienoa väkeä -- mutta kaikki olivat niin kuivia ja tylsiä, ja Betty oli ikävään menehtyä." Äkkiä hän kavahti pystyyn ja juoksi Aldousin tykö. "Kuulkaapa, herra Aldous", sanoi hän, "tämä ei kelpaa! teidän on tultava tanssimaan minun kanssani ja työnnettävä tuolit ja pöydät syrjään" -- ja luultavasti hän lisäksi polkaisi pientä jalkaansa -- "ja muiden pitää myös tanssia. Ja hän sai Aldousin tanssimaan -- sai kun saikin. Aldous vakuutteli, ettei hän milloinkaan tanssi -- ei auttanut. Ja sitten Betty alkoi suorittaa kaikkia konstejansa, serpentiinitanssia ja sen semmoista -- ja sillä tapaa ilta meni menojaan kuin savu."

Marcella katseli puhujaan hievahtamatta, silmät selki selällään.

"Ja herra Raeburnista se oli hauskaa?" kysäisi hän uskomattomana.

"Olipa niinkin! Betty kertoi minulle, että sen illan jälkeen heistä tuli oikein läheiset ystävät ja että Aldous kertoo hänelle kaikki -- oh, ei", lisäsi Frank jälleen perin hämillään -- "enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut. Ja Betty on niin tavattomasti mielissään siitä -- sen näkee selvästi -- hän kertoo minulle, että hän ihailee Aldousia -- että hän on ainoa suuri mies, jonka hän tuntee -- että minä en kelpaa hänen saappaitansa kiillottamaan, ja että minun pitäisi olla kiitollinen joka kerta, kun hän suvaitsee minua puhutella, ja muuta sellaista lorua. Ja nyt Betty lähtee matkoille heidän kanssaan. Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin ampua itseni!"

"Ei vielä kuitenkaan", sanoi Marcella rauhoittavalla äänellä; "asia ei ole vielä ratkaistu. Odottakaa, kunnes he palaavat ulkomailta. Menemmekö nyt toisten luo? Tahtoisin kuulla mistä keskustellaan. Mutta ensin -- tulkaa minua tervehtimään, milloin mielenne tekee - 3:n ja 1/2 5:n välillä, Brown Buildings, Maine Street -- ja kertokaa, miten tämä juttu edistyy."

Hän puheli leikkisän huolettomasti ja nauroi kursailematta Frankille. Tämä, jonka ajatukset viimeisinä kuukausina olivat alinomaa pyörineet naisväen pienimmässä ja siroimmassa edustajassa, hämmästyi uudelleen hänen pituuttansa ja komeata ryhtiänsä, kun hän nousi seisaalleen ja siirtyi toisten viereen.

"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja niistä hän tietysti vielä kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"

* * * * *

Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka vähän ihmiset -- läheisimmätkin ystävät -- tuntevat toisiansa, ja koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan -- niin monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin toiveet.

Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa -- väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.

Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden. He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat innostuneina Sotahuudosta ja väittivät, että sen omistaja jo itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.

Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se oli sietämätöntä!

Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja riidan liekit leimusivat korkeina.

"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän meidän miehiä -- meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä puhutte sen puolesta, että heidän joukostaan lähtenyt mies -- joka elää koroillansa -- ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta -- kävisi johtamaan minua ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan -- ja kyllä hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä -- tahikka esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa -- yhdentekevä! -- kyllä hänen äänensä minulle kelpaa. Mutta ei hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"

Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari, silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.

"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi, "ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu niinkuin teillä parlamentissa?"

"Enhän minä järjestymistä vastaan väitä", tiuskaisi Wilkins. "Siinä minä vain pysyn, että työväen luokasta se johtomies on valittava -- sellainen mies se olla pitää, jolla on työmiehen tarpeet ja tunteet -- johon meikäläinen voi luottaa, eikä mikään verta-imevä tilanomistaja tai kapitalisti. Korvapuusti se on jokaiselle kunnon työmiehelle maassamme, jos muodostatte työväenpuolueen ja asetatte Harry Whartonin sen johtajaksi."

Nuori sosialisti vilkaisi häneen syrjästä. "Itse kai tahtoisit siksi ruveta", ajatteli hän. "Mutta me valitsemme miehen, joka voi pitää aatelistonkin aisoissa, ja siinä me teemme oikein."

"Joskohta herra Wharton onkin tilanomistaja, niin hän on hyvä isäntä!" huusi suutari, pitkä, luiseva mies huolellisesti harjatussa takissa. "Monet meistä ovat kuulleet hänen puhuvan siitä, mitä hän on yrittänyt saada aikaan omalla tilallaan ja osuusfarmillaan. Rehelliset pyrkimykset hänellä on -- on kuin onkin. Sosialistista valtakuntaa ei ole vielä olemassa -- eikä hän sille mitään mahda, että hän on tilanomistaja. Hän on syntynyt siksi."

"Omaa asiaansa se mies vain ajaa, uskotte tai ette", intti Wilkins vastaan, ja punaiset täplät hänen tummaverisillä kasvoillaan suurenivat, -- "sanomalehteänsäkin hän vain toimittaa omaksi edukseen -- kyllä minä siitä olen perillä. Ja kerran minä sen vielä näytän toteenkin! Ensin hän metkuillaan houkuttelee teitä ansaan, ja kun se on tehty, niin hän nauraa teidän houkkamaisuuttanne. Tilanomistajia vastaan hän ei ikinä esiinny, kun tosi tulee eteen -- kyllä minä sen joukon tunnen -- sanon minä -- kyllä minä sen joukon tunnen."

Heleä ja ylenkatseellinen naisen ääni puuttui nyt keskusteluun:

"Onpa sentään hieman omituista, että sillä aikaa kuin me täällä Lontoossa lakkaamatta valittelemme ja voihkimme epäterveellisistä asumuksista ja teemme siellä täällä pieniä parannusyrityksiä, nuo samat parjatut tilanomistajat ovat meidän aikanamme rakentaneet uusia asumuksia puolelle Englannin maaköyhälistöä ja vuokraavat heille viisihuoneisia rakennuksia yhdestä shillingistä ja neljästä pencestä viikossa!"

Hallin käännähti tuolillaan ja tuijotti puhujaan -- ällistyneenä.

Wilkinskin vilkaisi häneen alta kulmain. Hän ei pitänyt naisista -- hienoista naisista ei varsinkaan.

Hän murahti vastaukseksi, että jos niin olisikin laita -- jota hän puolestansa epäilee -- ovat tilanomistajat sen tehneet itsekkäistä vaikutteista, joko ostaaksensa yleisen mielipiteen puolellensa tai rehennelläkseen. "Tilalla, missä on palkittuja sikoja ja palkittuja härkiä, täytyy tiettävästi olla myös palkittuja työväenasuntoja ja rotuorjia!"

Pää pystyssä ja leimuavin silmin Marcella kosti puolustuspuheella, missä hän järkkymättä piti kiinni tosiasioista; hän selitteli, mikä ero oli tilanomistajaan kylien ja niin sanottujen "vapaiden" kylien välillä, teki selkoa niistä maanviljelyskokeiluista, joihin useat suuret tilanomistajat olivat ryhtyneet, ja kuvaili valaisevasti sellaisen järjestelmän etuja -- sosialistiseltakin kannalta katsottuna -- joka on säilyttänyt maan suurissa, yhtenäisissä osissa valtion lopullista käyttöä varten, vastakohtana Ranskassa vallitsevalle järjestelmälle, joka kerrassaan tekee kaiken sosialismin mahdottomaksi.

Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.

"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän. "Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"

Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.

"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme", sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä. "Teitä ei hevin saisi nolatuksi."

"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen; "olen niinkin."

Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.

Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.

"Onko työväenpuolueessa montakin tuollaista jäsentä?" Äänessä oli yhä pilkallinen värähdys.

"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin; "mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva. Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."

Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.

"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.

Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.

"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "Me kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan -- mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on niin paljon sanottavaa!"

Marcella punehtui.

"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.

Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.

* * * * *

Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.

Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan näännyttänyt sinut."

"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä, Susy -- hyvää yötä."

Yksin jäätyään hän heittäytyi uudelleen tuolilleen ja ajatteli: --

"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin niskoitteli! Hän ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."

Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa. Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.

Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä. Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.

Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä, joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät -- nämä seikat olivat olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.

Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta ystäväin puolelta -- ensimäisen kerran.

Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt Tulevaisuus ja Maa niminen kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta, mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta "Edistys ja köyhyys", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti, mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan, mehevän sukkelaan tyyliin.

Kirjalla oli suunnaton menestys -- kerrassaan "repäisevä". Hallin huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta -- tartuntaa, ja se levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja se nähtiin joka miehen kourassa.

Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen sisäinen vakaumuksensa -- niin siveellinen kuin henkinen -- ei voinut hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa tästä uudesta ilmiöstä.

Ja hän puhui suunsa puhtaaksi -- puhui kaikella tarmollaan, kaikella väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan -- ensimäisen kerran yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta, arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä, suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet. Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten, ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin kohtalosta.

Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella tämän vanhan ystävän luopumisessa -- ystävän, joka niin monessa kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa, että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli mahdotonta. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.

Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä, joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta -- lepoa -- päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan voineet mitään muuttaa tai parantaa!

"Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu viisaus ovat ristiriidassa keskenään!" Nämät sanat oli kirjoittanut mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha, vaan salattu viisaus. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään kiinni siitä uskosta? Mutta -- mikä sitten on uskon tehtävä, ellei juuri se?

VI LUKU.

"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis Craven. "Nyt on perjantai -- sanokaamme maanantaina." Wharton nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään. Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven oli heti suostunut rupeamaan Työväen Sotahuudon kirjeenvaihtajaksi Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa. Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut, ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.

"Ja te olette niinmuodoin päättänyt kannattaa lakkoa ja loppuun asti pysyä sen puolella?" sanoi hän.

Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut hänen seurassaan -- niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin nytkin.

"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton painokkaasti. -- "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia tehtaanisäntiä."

Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.

"Oh, Denny", tuumi Craven; "niin, kyllä Denny on kova mies, mutta samassa oikeamielinen oman käsityksensä mukaan. Pahempia kuin hän on viljalti."

Nämät sanat muistuttivat epämieluisasti Whartonia tuosta venturistien tavasta olla hyväksymättä toisen arvostelua sitä tutkimatta. Hänestä hänen oma käsityksensä Dennystä olisi saanut kelvata Cravenillekin.

"Vielä yksi seikka", sanoi Craven äkkiä Whartonin tarttuessa keppiinsä -- "puhutaan sovinto-oikeuden asettamisesta."

"Niin, kyllä tiedän!" sanoi Wharton kärsimättömästi. "Pelkkää petkutusta kaikki tyynni. Työmiehiä on kahdesti ennen sillä puijattu. Asia siirretään jonkun naapurituomarin ratkaistavaksi, joka muka on puolueeton -- ja päätös langetetaan luonnollisesti työmiesten vahingoksi."

"Sotahuuto ei niinmuodoin asetu sovinto-oikeutta puoltamaan?"

Craven veti esiin muistikirjansa.

"Ei! -- Tyytymättömyys on kaikin puolin aiheutettu. Korkealle eivät työmiesten vaatimukset tähtää, ja niihin on suostuttava, jos mieli poloisten elää. Sama on laita kaikissa muissakin kotiteollisuudenhaaroissa -- palkat poljetut. Tukea heitä täytyy! Aikomukseni on kannattaa heidän vaatimuksiaan hyvällä tai pahalla. Niitä vaivaisia! Luitteko mennä vuonna eräästä sinikirjasta selostuksen näistä oloista? Sovinto-oikeutta muka! ei maar! ensin niiden on pysyttävä hengissä!"

Craven katsahti ylös hajamielisen näköisenä.

"Annoittehan minulle herra Thorpen osoitteen?" Herra Thorpe oli ennenmainittu sihteeri.

Uudelleen Wharton masensi kiukkunsa. Jos hän suvaitsi laveammin asiasta lausua mielipiteensä, ei Cravenin sopinut olla tarkkaamaton.

Craven taas, jolle työmiehen kärsimykset todella olivat läheinen sydämen asia, puhui niistä aina kuivakiskoisesti, vaikka hän kylläkin kirjoituksissaan käytti aika kiihkoisaa kieltä. Hän halveksui syvästi kaikkea tuollaista halpahintaista tunteiden näyttelemistä. Mutta juuri tämä ominaisuus samoin kuin hänen hämmästyttävä epäitsekkyytensä oli tähän saakka esteellisesti vaikuttanut miehen menestykseen.

Wharton toisti osoitteen ja antoi vielä joitakin hätäisiä ohjeita kirjoitusten pituuteen ja laajuuteen nähden, joita Craven tarkkaavana kuunteli.

"Saako tulla sisään?" kysyi Marcellan ääni.

"Totta kai", sanoi Wharton aivan muuttuneella äänellä. "Asiat on loppuun puhuttu, ja minä olen pois menossa!"

Puhuessaan hän otti hattunsa.

"Ei ensinkään. Tässä tuodaan teetä, ja ilman sitä ei lähde talosta kukaan vieras", sanoi Marcella, ottaen pienen tarjottimen punakutrisen Daisyn käsistä, joka häntä seurasi.

Wharton katseli häntä päättämättömän näköisenä. Ennen Louis Cravenin tuloa hän oli jo puolen tunnin ajan jutellut Marcellan kanssa kahdenkesken, ja nyt oli jo aika hänen kiirehtiä parlamenttiin. Mutta eipä ollutkaan niin helppo lähteä tiehensä nyt, kun Marcella jälleen näyttäytyi. Kuinka ihmeteltävän kaunis hän oli yksinpä tuossa valepuvussakin! Hän oli sairaanhoitajattaren pukineessa, sillä hänen toinen päivävuoronsa alkoi kello puoli viideltä, ja tuolille hänen viereensä oli asetettu valmiiksi viitta, päähine ja laukku. Hoitajapuku oli sileätä, ruskeata Hollannin palttinaa, kaulus ja kalvosimet valkeata liinaa, mutta Whartonin mielestä ei tuo tumma italialainen pää ja notkea, solakka vartalo olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta. Hän epäröi ja jäi.

"Kaikki sovittu?" sanoi Marcella puoleksi kuiskaamalla kulkiessaan Louis Cravenin sivu kakkua noutamaan kyökistä.

Craven nyökähytti hymyillen päätänsä, ja ilosta hehkuvana, tyytyväisenä itseensä ja kaikkiin muihin Marcella palasi takaisin teepöydän luo.

Seuraava neljännestunti kului hyvin hupaisesti. Wharton istui tuon pienen piirin keskellä, ollen siksi viisas, ettei ruvennut venturistille suojelijan osaa näyttelemään, mutta yhtäkaikki hän tunsi hallitsevansa asemaa, vaikka esiintyikin toisten vertaisena. Craven ei puhunut paljon mitään, venyi vaan Marcellan korituolilla käsivarret pään taa heitettyinä, mutta hänen tyyni, iloinen katseensa todisti, kuinka mielissään hän oli, ja Marcella jutteli ja nauroi hilpeästi kuten ihminen, jonka maailmanparannus-puuhat ainakin tällä haavaa ovat ottaneet luonnistuakseen. Vai ilmaisikohan hänen käytöksensä naisen salattua tietoisuutta siitä, että lähellä oli henkilö, joka häiritsevämmin ja magneettisemmin vaikutti hänen tunteisiinsa kuin kukaan muu.

"No niin, perjantaina siis", sanoi Wharton viimein, kun ei hän enää uskaltanut viipyä. "Teidän täytyy saapua hyvissä ajoin, sillä siellä tulee olemaan aika väenrynnäkkö. Tuleehan neiti Craven mukaan? Mainiota! Pyydän ovenvartiaa pitämään varalla, milloin tulette. Hyvästi! -- hyvästi!"

Hän kätteli kiireellisesti sisaruksia, loi vielä viimeisen tutkistelevan katseen ensin Marcellaan ja sitten hänen pieneen, vaatimattomaan arkihuoneeseensa ja poistui.

Hän oli parahiksi kadonnut näkyvistä, kun jo Anthony Craven, rampa vanhempi veli, astui sisään.

"No -- kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän Marcellan työntäessä tuolia hänelle.

"Kaikki reilassa!" sanoi Louis, jonka käytös oli aivan muuttunut Whartonin lähdettyä. "Maanantaina minä lähden matkaan ryhtyäkseni Sotahuudon kirjeenvaihtajaksi. Damesleyn lakko vaatii nyt heti miestä sinne. Kuukausi koeaikaa ja sitten palkkaa -- kaksisataa puntaa vuodessa. Oh, se vetelee."

Hän vääntelihe levottomana tuolillaan ikäänkuin koettaakseen peitellä veljeltä mielihyväänsä. Mutta se ei onnistunut, sillä se oli kerrassaan muuttanut hänen huolten uurtamat kasvonsa.

"Ja ensi viikolla kai Anna ja sinä lähdette papinkansliaan?" sanoi Anthony nyreänä ottaessaan Marcellalta teekuppia.

"Ei vielä ensi viikolla", pisti väliin Edith Cravenin tyven ääni. "Annan täytyy ensin päättää oppiaikansa paitatehtaassa. Vasta kymmenen päivää sitten hän jätti puku-ompelun ja ryhtyi tähän työhön. Ja hänen oli määrä koetella kuukauden aika kumpaakin ompeluhaaraa."

Marcellan kohotetut silmäkulmat pyysivät selitystä. Hän ei ollut vielä nähnyt Louisin kihlattua, mutta sisarukset olivat häntä kuvailleet hyvin tarmokkaaksi ja lujaluontoiseksi nuoreksi naiseksi, ja moneen työväenkysymykseen sanottiin hänen olevan paljon paremmin perehtynyt kuin Louis.

Louis selitteli, että Anna erästä työväenlehteä varten tutki oloja erinäisissä ammattikunnissa, missä kiristysjärjestelmä oli vallalla. Viime viikolla hän oli ansainnut neljätoista shillingiä puku-ompelussa, mutta tämä suurtyö oli niin uuvuttanut hänen voimansa, että Louis oli vaatinut häntä lepäämään kaksi tai kolme päivää, ennenkuin hän siirtyi paitoihin. Paidoilla oli tällä haavaa luja menekki, ja työnteko helteessä oli kahta väsyttävämpää.

"Paidoistahan heidän tuttavuutensakin sai alkunsa", sanoi Edith miettiväisenä. "Louis asui piharakennuksen toisessa kerroksessa, Anna kolmannessa ja he kohtasivat usein toisiansa portaissa. Eräänä päivänä Anna kuuli Louisin pyytävän pientä siivojatartansa ompelemaan pari nappia hänen paitaansa. Tyttönen keikahutti päätänsä ja arveli, että kylläpä käskis! Kun Louis oli lähtenyt tiehensä, meni Anna alakertaan, pyysi tyynesti saada hänen paitansa ja lähti sitten omalle puolelleen niitä paikkaamaan. Kotiin palatessaan Louis äkkäsi pöydällään aimo kasan korjattuja paitoja. Tietysti hän vuodatti muutamia liikutuksen kyyneliä -- väitelköön vaikka kuinka sitä vastaan. Mutta seuraavana aamuna Anna neiti löysi kenkänsä ovensa ulkopuolella paremmin kiilloitettuna kuin koskaan ennen ja niiden sisässä pienen kirjelippusen. Olihan se liikuttavaa? Siitä lähtien, niin kauan kuin he asuivat siinä talossa Anna paikkaili ja Louis kiillotti. Anthony ja minä tietenkin oivalsimme, mikä oli tulossa."

Marcella nauroi.

"Teidän täytyy tuoda hänet tänne, että saan tutustua häneen", sanoi hän Louisille.

"Kyllä tuon", vastasi Louis ja näytti olevan hiukan ymmällä, "jos vaan voin saada hänet käsiini. Mutta milloin hän ei ompele, hän kirjoittaa tai puuhaa ammattiyhdistyksiä. Hän työskentelee kuuden verosta. Hän on ansaitseva melkein yhtä paljon kuin minä, kun me olemme naimisissa. Oh! kelpaa meidän elää!"

Anthonyn katse sumeni ja hän näytti kiukustuneelta kuullessaan tällaista tunteidenpurkausta muuten niin hillityn ja ivallisen Louisin suusta.

"Kaksisataa puntaa vuodessa?" toisti hän verkalleen; "suunnilleen yhtä paljon kuin herra Harry Wharton vuosittain tuhlaa vaatetukseensa. Sanotaan, että siinä suhteessa hän on vallan suurellinen. Ja sillä summalla, minkä hän uhraa vaatteisiinsa, hän saa sinut ostetuksi ruumiinesi, sieluinesi, ja sinä, Louis, näyt päälle päätteeksi olevan siitä kiitollinen hänelle."

"Yhdentekevä", vastasi Louis huolettomasti. "Olen hyvilläni siitä, ettei hän ostanut ketään muuta -- ja kiitollinen olen kuin olenkin!"

"Ei tuhat tulimmaista, sitä et saa olla!" huudahti Anthony kiukkuisesti. "Sinäkö olisit riippuvainen mokomastakin kerskurista! Sitä en totta totisesti voi sietää. Sinä tiedät aivan hyvin, mitä minä siitä miehestä ajattelen ja kuinka minua kiusaa se tieto, että sinä ryhdyt hänen palvelukseensa."

Marcella nousi suuttuneena pystyyn. Louis intti vastaan.

"Joutavia!" murahti Anthony; "sinun on suvaittava, että puhun suuni puhtaaksi -- minulla ei ole Annaa, joka odottaa."

"Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi sitä suvaita", sanoi Marcella kääntyen hänen puoleensa. "Luullakseni te tiedätte, että olen herra Whartonille kiitollisuuden velassa. Olkaa hyvä ja muistakaa se!"

Anthony silmäili häntä tuokion mitään virkkaamatta. Kysymys väreili hänen huulillaan. Sitten hän teki hieman kömpelön kumarruksen.

"Olen mykkä", sanoi hän, "käytökseni ei ole entisiltä ajoilta parantunut, kuten huomaatte."

"Mitä te sellaisella huomautuksella tarkoitatte?" huusi Marcella tulistuen. "Kuinka saatatte pelkillä solvauksilla viedä kunnian ja maineen mieheltä, joka niin vähässä ajassa on saavuttanut sellaisen aseman kuin hän -- niin monella eri alalla? Se ei ole yksin kohtuutonta -- se on typerää! Ja mitä te sitäpaitsi tiedätte hänestä?"

"Te unohdatte", sanoi Anthony levittäen rauhallisena voita leivälleen, "että siitä on runsaasti kolme vuotta aikaa kun nuori herra Harry Wharton yhtyi venturisti-liikkeeseen ja alkoi herättää huomiota. Minä olen pitänyt häntä silmällä alun pitäen, ja joskohta en itse tunne häntä hyvin, niin tuntevat ainakin minun ja Louisin ystävät hänet. Ja enimmät heistä -- sen Louiskin tietää! -- arvostelevat häntä nykyisin melko ankarasti."

"Älähän huoli, Anthony!" rauhoitteli Louis. "Eihän kukaan otaksu, että tämäntyyppinen mies olisi puhdasverinen isänmaanystävä. Mutta sinä et voi kieltää sen paremmin kuin minäkään, että hän on sentään tehnyt puolueelle monta kunnon palvelusta. Vaaditaanko minua avaamaan sylini hänelle. Tietysti ei! Hän tarjoo minulle työtä ja lupaa maksaa siitä. Minua tämä miellyttää, aikomukseni on hänen ja hänen lehtensä kustannuksella ansaita hieman rahaa, jota tarvitsen, ja sen ohessa hyödyttää yhteistä asiaamme."

"Sinäkö -- Harry Whartonin kustannuksella!" naurahti raajarikko niin purevan pilkallisesti, että Louisin ohuet posket sävähtivät punaisiksi ja Marcellan suuttumus yhä yltyi. Anthony Cravenin hyökkäykset Whartonia kohtaan olivat hänestä pelkkää mieskohtaista ennakkoluuloa ja pahansuopaisuutta. Olihan perin luonnollista, että tuollainen mies kuin hän -- köyhä, epäonnistunut ja katkeroitunut -- katsoo karsain silmin voitollista ja yleisessä suosiossa olevaa ilmiötä.

"Mitä jos nyt jättäisimme herra Whartonin rauhaan?" virkkoi hän päättävästi, ja Anthony, tehden pienen ylpeän alistumisen liikkeen, vaikeni ja nojautui jälleen tuolinsa selkänojaa vasten.

Uudistettuaan tuttavuutensa Cravenien kanssa Marcellalle oli piankin selvinnyt, että Anthonyn tyytymättömyys ihmisiä kohtaan, varsinkin sosiaalisia uudistajia ja politikoitsijoita kohtaan, oli kehittynyt voimattomaksi katkeruudeksi. Louis oli ripustanut taiteensa naulaan ja antautunut sanomalehtityöhön, politiikkaan ja nälkäpalvelukseen, mutta Anthony oli yhä pysynyt taiteilijana, elättäen itseään pääasiallisesti mallien piirustamisella. Hän se veljeksistä kumminkin oli kiihkoisampi venturisti ja antikapitalisti. Mutta nämä harrastukset, jotka Louisissa liittyivät huumaaviin toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta, synnyttivät Anthonyssä epätoivoista mielialaa. Hän inhosi varallisuutta intohimoisemmin kuin milloinkaan ennen, mutta hänen luottamuksensa työläiseen, heimolaiseensa, oli järkkynyt. Rikkaiden täytyi poistua, mutta yhtäkaikki oli maailma vielä sittenkin oleva surujen tyyssija.

Tarkattuaan hetken aikaa toisia hän keskeytti äkkiä heidän puheensa kysymällä:

"Mitä työtä se sitten on, Louis?"

"Sanoinhan jo. Minun on otettava selvää Damsleyn työoloista ja tehtävä selkoa lakosta ja kannatettava sitä, kun se ensi viikolla puhkeaa."

"Turhaa työtä!" sanoi Anthony lyhyesti; "työnantajat ovat liian vahvat. Puhelin eilen Dennyn kanssa asiasta."

Mainittu Denny ei kumminkaan ollut Whartonin vihamies alihuoneessa, vaan hänen poikansa -- nuori mies, joka alotettuaan elämänsä mitä jäykkäniskaisimman ja virkavaltaisimman kapitalistin perijänä oli aikaa myöten omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, kieltäytynyt vastaanottamasta avustusta isältään ja oli nyt niin sanotun "henkisen köyhälistön" jäseniä ja kollektivistisen liikkeen johtaja. Hän oli hiljakkoin liittynyt venturisteihin. Anthony oli häneen hyvin mieltynyt. Louis sitävastoin ei tuntenut häntä paljon yhtään.

"Niinkö", vastasi hän veljen huomautukseen. "En tiedä. Minä luulen, että Sotahuuto voi saada jotain aikaan. Sanomalehdistön vaikutusvalta käy nykyisin yhä painavammaksi."

Ja hän toisti mitä Wharton hänelle oli ilmoittanut -- sitä samaa Wharton aina teki Sotahuudosta puhuessaan -- että lehden menestys oli kasvamassa ja sen vaikutusvalta työväen riitaisuuksiin nähden karttumassa.

"Tyhjää puhetta", intti Anthony kuivasti vastaan, "pelkkiä juttuja! Minun uskoni on, että Sotahuuto on huojuvalla kannalla ja että hän sen tietääkin."

Nyt täytyi Marcellan ja Louisin nauraa täyttä kurkkua. Kun liioitteleminen kohoaa yli erään rajan, käy se hullunkuriseksi. Tällainen väite ei pystynyt heissä vihastusta nostattamaan, ja seuraavan kymmenen minuutin kuluessa oli Anthonyn tyydyttävä näyttelemään riidanhaluista ihmistä, jonka kustannuksella pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei huolita väitellä. Hän alistui vaieten kohtaloonsa ja tarkasteli palavilla, vihamielisillä katseilla milloin kutakin vastustajaansa.

Mutta kun sisarukset viimein nousivat hyvästelemään, pudisti Marcella hyvin ystävällisesti hänen kättänsä. Hän ei koskaan unohtanut, että Anthony oli sairas ja yksinäinen, ja tytön sääli ja kunnioitus häntä kohtaan olivat aikaa sitten myöntäneet raajarikolle oikeuden olla epäkohtelias.

"Mitä teille nykyisin kuuluu?" kysyi Anthony äkisti päästäen Marcellan käden.

"Oh, hyvää vain! yli-intendentti jättää minut melkein tykkänään rauhaan, ja se merkitsee, että hän on tyytyväinen. Eräs piirilääkäri sanoo minua? 'hyväksi hoitajattarekseen', ja muuan terveyshoitokunnan tarkastaja tarjoutuu alinomaa minua avustamaan neuvoillansa, milloin olen tarpeessa. Muuta valittamista ei ole."

"Ja köyhät ovat teille yhtä rakkaat kuin ennenkin?"

Ivallinen äänensävy herätti Marcellan vastustushenkeä, ja hän vastasi:

"Olen tavannut heidän parissaan paljon enemmän onnea kuin odotin."

Anthony nauroi.

"Kuinka naismaista! Jotkut kurjissa asunnoissa elävät maalaiset tekivät teistä demokraatin. Jotkut hyväpalkkaiset Lontoon käsityöläiset vievät teidät turvallisesti takaisin oman säätyluokkanne helmaan. Omaisenne tekivät viisaasti, kun sallivat teidän ryhtyä tähän työhön."

"Luuletteko, että minun sairaani ovat kaikki hyvin palkattuja käsityöläisiä?" vastasi Marcella pilkallisesti. "Enkä minä puhunut 'rahasta' tai 'mukavasta elämästä', vaan onnesta, eikö niin? Ja mitä tulee kansanvaltaisuuteeni, niin te ette kenties pysty sitä arvostelemaan."

Hän nojasi molemmin käsin takana olevaan pöytään ja loi Craveniin uhmaavan katseen suurista, palavista silmistään.

"Minkävuoksi olette vielä venturisti?" kysyi Anthony äkisti.

"Koska minulla on oikeus olla! Minä liityin yhdistykseen, jonka päämääränä on työskennellä 'paremman tulevaisuuden' hyväksi. Ja mikäli heikot voimani sallivat, pyrin minäkin kantamaan korteni saman asian hyväksi."

"Te ette ole sosialisti. Puolet siitä, mitä sanotte ja teette, todistaa sen. Mutta me olemme sosialisteja."

Marcella epäröi ja tarkasti kiinteästi sairasta miestä.

"En olekaan! -- jos sosialismilla tarkoitatte poliittista järjestelmää -- kaiken yksityisen yritteliäisyyden ja kilpailun polkemista ja muuta semmoista -- niin myönnän, että etenen siitä yhä kauemmas. Ei! siitä alkaen kun aloin liikkua näiden päiväpalkkalaisten joukossa, olen tahtomattanikin huomannut, ettei menestys riipu niin paljon tuloista kuin luonteenominaisuuksista. Minä käyn kahdessa erilaisessa kodissa samassa rakennuksessa. Toinen on helvetti -- toinen taivas. Miksikä? Molemmat kuuluvat hyväpalkkaisille käsityöläisille, joilla on yhtäläiset elämänehdot, jotka voisivat mukavasti ja huolettomasti elää. Mutta toinen on kunnon mies, toinen joutuu ennen pitkää perheineen päivineen keppikerjäläiseksi. Se ei merkitse paljon, kyllä minä tiedän -- oh! älkää huoliko ruveta todistelemaan! -- Mutta se on kumminkin toisin kuin olin kuvaillut. Minun työpiirissäni työskenteleviä sosialisteja kohtaan -- teitä lukuunottamatta -- en tunne niinkään suurta myötätuntoa kuin esimerkiksi Hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäseniä kohtaan, jotka hiljaisuudessa raatavat ja saavat vain moitetta ja kiittämättömyyttä palkakseen joka taholta."

Anthony naurahti pilkallisesti.

"Sehän on kaikkien naisten tapa", sanoi hän; "kattilanpaikkuri on aina parempi kuin uudistaja."

"Ja mitä sosialismiinne tulee", lasketteli Marcella edelleen hyvillä mielin, kun sai puhua suunsa puhtaaksi asiasta, jota jo kauan oli mielessään hautonut, -- "niin näyttää se minusta -- kuten moni muukin mieltäkiinnittävä ja jännittävä seikka -- olevan määrätty tienraivaajaksi jollekin muulle! Kristikunta alkoi köyhäin holhoomisella ja tavarain jaolla -- siitä kehittyi omaisuuden ja läänityslaitoksen suuri etuvarustus. Entä ristiretket -- Herran hautaa ne lähtivät etsimään! -- mutta niiden varsinainen merkitys oli siinä, että ne elähyttivät kauppaa ja tieteitä. Niin on laita sosialisminkin. Se puhuu uudesta valtiojärjestyksestä, mutta sen tehtävänä on saattaa vanha järjestys terveeksi."

Anthony taputteli ivallisesti käsiään.

"Mainiota! Toivon, että pyydätte minua kuulemaan, kun julkisesti puhutte Vapauden ja Omaisuuden puolustukseksi."

Sillä välin seisoi Louis heidän takanaan kädet taskuissa ja kujeellinen pilke silmissään. Kauniin, kolmenkolmatta-vuotiaan, pintapuolisen kasvatuksen saaneen tytön mielipiteitä hän täydellä todella ylenkatsoi. Mutta Anthony vain teeskenteli ylenkatsetta.

Siitä huolimatta Louis, hyvästellessään emäntäänsä, kiitti häntä vilpittömästi ja hänelle harvinaisella tunnelämmöllä. Kaksi vuotta sitten hän oli parin kuukauden ajan ollut Marcellaan rakastunut. Hän tiesi, ettei hän Marcellan puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin hyvän toverin ystävyyttä; ja nyt oli hänen Annansa tykkänään anastanut hänen sydämensä. Mutta miehen karkean sosialismin pohjalla oli kätkössä synnynnäinen ja lempeä ritarillisuus, ja se tyttö, joka oli voittanut hänen kiihkeän nuoruudenlempensä, ei voinut koskaan kokonaan kadottaa viehätystänsä hänen silmissänsä. Ja kuinka ystävällisesti, kuinka avuliaasti Marcella nyt oli auttanut häntä saamaan Annan!

Heidän lähdettyään Marcella heittäytyi hetkeksi tuolille miettimään. Hänen suuttumuksensa Anthonyyn oli pian haihtunut. Mutta Louisin kiitokset olivat synnyttäneet hänessä suloista mielihyvää. Silmät säteilivät ja posket rusottivat lämpiminä. Hänen vanha intohimonsa saada hallita ja johtaa toisten kohtaloa oli uudelleen vironnut.

"Minä toimitan, että kaikki käy hyvin", puheli hän itsekseen, "minä pidän heistä huolta."

Hän tarkoitti: "Minä toimitan, että herra Wharton pitää heistä huolta!" ja tätä tietä kiitivät ajatukset takaisin siihen puolen tunnin yhdessä-oloon, jonka hän ennen Cravenien tuloa oli viettänyt Whartonin seurassa.

Kuinka muuttunut hän oli ja samassa kuitenkin niin entisellään! Tuskin kymmentä minuuttia hän oli istunut Marcellan vieressä, ennenkuin jo molemmat alkoivat tuntea vilkasta tunteiden vuorovaikutusta välillään. Siinä oli tuo entinen eloisuus ja pelottomuus, vanhat, jyrkät vaatimukset päästä Marcellan uskotuksi, tuttavallisiin väleihin -- ja samassa ympäröi häntä uusi ilmapiiri, uusi arvokkuus, jota suo ihmiselle kasvava edesvastuuntunne, vallan huolet ja korkea asema -- kaikki omiansa panemaan liikkeeseen Marcellan laisen tytön mielikuvitusta. Vaaleanruskeiden kiharain ympäröimällä otsalla näkyi uurteita, jotka häntä miellyttivät -- uurteita, jotka nainen panee merkille, koska hän arvelee niiden tietävän elämänkokemusta ja etevämmyyttä.

Marcella oli mielissään, että oli saanut tavata häntä. Nuorta sosialisti-edustajaa jo ajatellessaankin hän oli hyvillään, ja hyvillään hän oli siitäkin, että pian saisi kuulla hänen puhuvan parlamentissa; ilahutti häntä sekin, että Wharton oli uudistanut tuttavuutta hänen vanhain ystäväinsä kanssa. Ja tämä mielihyvä ei häirinnyt omanarvontunnetta, se oli tunne, jonka hän rehellisesti ja peittelemättä saattoi omaksua. Kun muistelmat lähenivät tuota rumaa kohtaa menneissä tapahtumissa, niin hän rypisteli otsaansa, mutta ravisti sen samassa kiihkeästi mielestään. Jospa hän vain muistuttaa siitä tai viittaa siihen, niin lopussa on silloin heidän ystävyytensä. Muussa tapauksessa he pysyvät ystävinä ja Marcellan personalliset harrastukset Whartonin julkiseen toimintaan nähden ikäänkuin vapauttavat sitä painostusta, jonka alituinen köyhyyden ja kärsimysten näkeminen jättää mieleen. Miksi se ei kävisi laatuun? Tämänlaatuiset ystävyydensuhteet miesten ja naisten välillä käyvät päivä päivältä ymmärrettävämmiksi. Hallinin epäluottamukseen ja Anthony Cravenin kateelliseen vihamielisyyteen hän ei aikonut kiinnittää minkäänlaista huomiota. Saattoiko kukaan vaatia, että temperamenttia sellaista kuin Whartonin katsoisi suopein silmin Hallin, Craven -- tai -- muuan kolmas henkilö, jota hänen ei tehnyt mielensä ajatella? Eihän häntä sitäpaitsi kukaan pitänyt virheettömänä. Tuo monimutkaisuus ja ongelmallisuus hänen luonteessaan, se se juuri tekikin miehen niin kiehtovaksi.

* * * * *

Hetken aikaa hän punoittavin poskin istui näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneena tuntien saaneensa uutta sisällystä elämäänsä, ja vasta kun Minta astui sisään teevehkeitä pöydältä korjaamaan, hän havahtui unelmistaan.

"Kas, joko kello alkaa olla puoli viisi!" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä ovat tarpeeni?"

Hän silmäili läpi sairasluettelonsa, tutki vielä kerran, että laukussa oli kaikki mitä tarvittiin, ja puki sitten kiireesti yllensä viittansa ja päähineensä.

Äkkiä -- huone oli tyhjä, sillä Minta oli lähtenyt teetarjottimineen -- ajatusten eriskummainen kiertokulku loihti hänen sielunsa eteen Hallinin kirjoituspöydällä olleen kuvan, -- kärsivän katseen -- harmaantuneen pään! Hänen kätensä, jotka kiinnittivät viittaa, soluivat vastustamattoman tuskan painostuksesta alas, ja hän väänteli niitä rajusti -- liike, joka ilmaisi äänetöntä katuvaisuutta ja masennusta.

Hän! -- hän puhuu sosiaalisista parannuksista ja "luonteista"; hän lausuu mielipiteitään eetillisistä kysymyksistä; hän, jonka tähänastisista suurtöistä on ollut huomattavin se, että hän on saanut hyvän miehen kärsimään. Äskeinen ylvästely ja tyydytetty itserakkaus lyyhistyivät siinä samassa kokoon. Hiljakseen, pää painuksissa, hän poistui huoneesta.

VII LUKU.

Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin. Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen yläkerrassa.

Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas. Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle, joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.

Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen, kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.

"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen niin hellävaroen --" tai -- "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin hitaasti -- oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar --" tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis pelätä."

"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana -- sillä sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"

"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi -- "Emily raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän sen kohta tekeekin."

"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."

Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta tässä hauraassa kuoressa hehkui elämä, iloinen luottamus ja lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.

"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun se tapahtuu -- sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän sentään aikansa määrää. -- On sillä tyttö paralla kantamista omista suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna sormusta?"

Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi hän hiljaa, vaikka suuttuneena, -- "etten koskaan enää pane sitä sormeeni. Se polttaisi kättäni."

Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä. Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan "kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan kuin oppiaikaa kesti.

Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.

Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.

"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.

Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.

"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis raukealla, pitkäveteisellä äänellään -- "hän oli hyvin sivistymätön mies".

Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta viimeisessä lauseessa.

"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan tapaan; "tämä rouva tässä" -- hän viittasi kädellään rouva Burtoniin -- "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä luin juuri hänelle ja Emilylle -- yskäni kun on heittänyt minut hiukan rauhaan -- erästä vanhaa traktaattia."

Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen. Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä. Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.

"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" -- ääni aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan -- "hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"

Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.

"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on -- ja sisareni -- oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua, mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."

Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.

"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena, "Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän niinmuodoin on."

"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.

Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan. Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.

"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".

Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin räpyttelevän elämänliekin.

"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla, vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt -- ja voikaa hyvin."

Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä luo.

"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas Jumalan armosta."

Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään; tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.

Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta, vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa pitääksensä silmällä äitiä.

Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt. Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan. Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään. Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen, että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan mahdollisuus häntä miellyttänyt.

Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton. Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.

"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä päivinä."

Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.

Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään. Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti! syödä!"

Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä, aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin nälissään.

Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään, mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä. Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa -- muuta syötävää ei ollut näkösällä -- ja vaihdettuaan käärettä Bertien säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.

Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.

Marcella läksi etehiseen.

"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois, sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle, minkä ennättää!' Ja niin Charlie -- se on hänen miehensä -- ja minä raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän vain istuu -- ihan on sydän minulta pakahtuu" -- nainen vei esiliinan silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni -- minä asun aivan lähellä, neiti -- kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."

"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien varovaisesti oven takanaan.

"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä, miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin mennessään -- ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut, minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi -- eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat -- he ja lapsi raukat!"

Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.

"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää jättäkö häntä yksin."

Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.

Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja avasi ensimäisen kerran suunsa:

"Äitini kanssako te puhuitte?"

"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä valmistan teille?"

Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten, että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.

"Hän löi minua tänä aamuna! -- Charlie löi minua -- ensimäisen kerran seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"

Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä, hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! -- väkisin kotiinsa viety!

Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut hänet valtaansa, -- ties mitenkä -- ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen johtaja.

"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi -- ja silloin -- hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru -- ja kiskoi minua käsivarresta -- ja viskasi minut maahan -- niinkuin jauhosäkin. Eikä koskaan ennen, ei koskaan hän ole minuun koskenut -- ei niin sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla -- mutta silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt -- hän sanoi koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän teki parastansa -- ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on, kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä? mitä minun pitää tehdä? Eikö kukaan voi mennä häntä noutamaan? eikö kukaan voi auttaa minua?"

Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.

Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään -- ettei hänen oma sisäinen elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta ihmissielua, joka häneen turvasi.

Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan -- eivät löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin, jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?

Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat kohdalle.

"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"

Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.

"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa lieventänyt.

* * * * *

Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.

Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten -- hänen myrskyisän lapsuutensa aikainen asento -- ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä -- pyhimystä -- joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.

Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut ikäänkuin sisäinen kamppailu -- "synnintunto" -- kuten rouva Jervis olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista. Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen mieleensä ja pilkkasivat häntä -- ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti, köyhät -- yksitellen kukin nousi häntä vastaan -- syyttäen -- soimaten. "Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet -- mitä vaikutusvalta, kauneus, äly? -- luonne vain -- ja sydän on jonkin arvoista."

Ja luonnetta -- sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.

Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä -- painui ja syöpyi siihen. Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".

Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä, että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa tyydyttävä evankeliumi.

Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa -- eikä köyhän kansan parissa -- eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka "ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille se oli elämän pakottavana voimana -- nöyryyttäen, täydellisentäen ja vapahtaen -- jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.

Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin hän halavoi jotain muutosta -- ei hän tiennyt mitä -- sitten Aldous Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri sitä -- itsensä unohtamisen voimaa -- rakkauden voimaa.

Vaarallinen aika naisen elämässä -- toivottomuuden ja uinailujen aika!

VIII LUKU.

Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa. Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.

Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.

"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä vuosilukuja.

Wharton kokoeli papereitaan.

"Eipä juuri."

"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen poistuen kirjoineen.

Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea hän ajatteli.

Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli ollut samaa laatua -- vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi -- kuin se, minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen ajatuksensa olleet kaiken aikaa? Unohtaa? -- tuollaista Luojan luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!

Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen vanhat tuttavalliset välit -- olipa seuraus siitä vaikka mikä. Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa. Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen jälkeen.

Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin. Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta! Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin ja eläkööt kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä. Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. Il ne faut pas sortir de son caractère (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).

Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.

Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.

"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan -- ja muuta lorua. Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."

"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie, jätetään rauhaan koko mies!"

Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen riitapukarina -- puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään, vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys, joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen, että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva siitä.

"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana. Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."

Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä, mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan. Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.

No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.

Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita ylös kohti naisten lehteriä.

Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton oli yleensä palveluskunnan suosikki.

"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat -- ei vielä ole tungosta sir -- mutta kyllä pian tulee."

Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein! -- siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena, melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon alihuone pistää naiskuulijansa.

Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa juuressa.

"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? -- ja missä on hallituksen paikka? -- Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka nyt puhuu?"

"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä, tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan entisen puhemiehen jälkeläistä?"

"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne", sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith, katsohan! -- hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava, vaikka olet ennenkin täällä ollut -- etpä kumminkaan tunne puoliakaan näistä ihmisistä!"

Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.

"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."

"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! -- olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton, missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? -- Vai tuossa -- ja siinä on herra Bennett -- ja tuo mustapintainen mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla -- hän ei ole ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja tarkkasi Whartonia tutkivasti.

"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi -- saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille Irlanninkahakkaa! -- jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia hukassa."

"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä paikka demokraatille, herra Wharton -- minä huomaan olevani hirveästi rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"

Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa Marcella kavahti kiireesti taapäin.

"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."

Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.

Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan. Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti salissa.

"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni. "Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät eräälle tuttavalleni -- Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle, jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää huolta."

Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai tehdä mitä halutti.

"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein nahkoin."

Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!

Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin. Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.

"Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä minussa parasta on!" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies -- joka nyt on niin välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan -- tuoko se kerran lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!

Ja nyt -- nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi -- ja kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen ei enää ollut luvallista murtautua.

Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö -- tuo pieni tanssiva, keimaileva tyttö! -- no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä. Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä. Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt -- se merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.

"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että minusta pääsi!"

Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.

Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty, ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella. Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus -- kaikki olivat täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko edustajia.

"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.

Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan. Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä muistoja.

Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea, epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet sanovat "hyvä-huudoiksi"?

Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui, ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.

Miksi? Koska se sittenkin on keskus -- valtiokoneiston toimeenpaneva voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen -- huonosti ja puutteellisesti kenties -- mutta pannaan toimeen kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja runsassisältöinen henkinen elämä -- elämä, joka tempaa mukaansa katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.

Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu! Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi, maltillisesti, käytännöllisesti -- ennen kaikkea maltillisesti selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta tietämättömyys.

Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa, työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa, ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta, todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta elämästä, tieteistä ja huvituksista -- silloin ei kuulunut yhtä vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.

"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana, joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset puheet."

"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.

"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli ottanut käteensä aikoessaan poistua.

Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen syvään henkäisten.

"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot -- ja niitä oli hänessä vaikka kuinka monta -- olivat puhujasta ja puheesta saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.

Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin, hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.

Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt -- ja jäljellä oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin vastaista kohtaloa kohtaan.

Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja -- ja siksipä kaikkia mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta, vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti, joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen Lontoon-aikansa päivinä.

"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä, "Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä Wilkins!"

Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana, että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin, väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.

Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin, tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! -- ettekö edes tätä ole voinut estää?"

Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti vapaamielisiä vastaan -- jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua, kosk'ei enää muuta ollut neuvona -- silloin raikui sali äänekkäistä naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.

Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti hallituksen non possumus-kannan eikä sitä tehdessään tietenkään laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi. Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia, ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.

Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa, ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin, joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen elämänsä oli kierrellyt -- ja taas oli hän syrjästäkatsojana.

Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä -- mutta silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen. Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille. Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun johtajantoimeensa nähden.

Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies, jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin, joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa erikoisesti parlamenttiin tultuaan.

Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa. Wilkinsille -- joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista -- hän antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta -- ja ennenkuin hän oli istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit -- itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista -- kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.

Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa -- kalmankalpeana ja vavahtavin huulin.

"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni naurunalaiseksi."

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.

Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille, palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto takana! -- ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja saada Marcellan vain itseään varten?

"No!" sanoi hän iloisesti, kun neiti Boyce kääntyi hänen puoleensa lehterin pimeässä.

Mutta outo ujous esti Marcellaa antamasta tunteilleen valtaa, ja Wharton paremmin tunsi kuin näki, kuinka haltioissaan hän oli.

"Ei huolita jutella täällä", lausui Marcella. "Eikö päästä ulos? Minä olen ihan sulaa!"

"Päästään tietysti. Tulkaa terassille. Ilta on jumalallinen, ja siellä tapaamme päivällisseuramme. No, neiti Craven, mitä piditte?"

Edith hymähti viileästi.

"Menihän se mukiin", virkkoi hän.

"Piru vieköön nuo itserakkaat venturistit", mietti Wharton mielessään johtaessaan heidät ulos.

IX LUKU.

"Ihastuttavaa!" huudahti Marcella, kun he saapuivat terassille ja virta, ranta ja taivas avautuivat heidän eteensä ihanan kesäillan moninaisissa valo- ja varjovivahduksissa. "Oh, olipa siellä kuuma -- onhan aivan häpeällistä, että teljette meitä naisia moiseen häkkiin!"

Whartonin voitonvarmat silmät säteilivät hänen katsoessaan Marcellaan.

Tämä oli sievässä, valkeassa kesäpukineessa -- Wharton muisteli ennenkin nähneensä sen -- paksuilla, aaltoilevilla hiussuortuvilla oli pieni mustista pitseistä tehty hattu, joka säädyllisesti oli sidottu leuan alle mustilla silkkinauhoilla. Marcellan nuorekas kauneus, jossa sen ohessa kuvastui niin paljon luonteenlujuutta ja arvokkaisuutta, hänen ilmehikäs, sointuva äänensä, pään ylväs asento, -- kaikki esiintyi tällä hetkellä Whartonille tavattoman elävästi. Tuntui kuin Marcella tänä iltana olisi kuulunut hänelle, ollut hänen omaisuuttaan, hänen vallassaan.

Terassi oli täpötäynnä väkeä, ja äänten sorina oli huumaava. Sittenkin Wharton huomasi, että Marcellaa ruvettiin paikalla tähystämään heidän raivatessaan itselleen tietä rouva Lanen luo. Kaikki, jotka sivuuttivat heitä tai väistyivät syrjään heidän liikkuessaan, kääntyivät katsomaan häntä.

Nuori tyttö oli niin kokonaan mieluisien, jännittävien vaikutelmainsa vallassa, ettei hän tästä mitään huomannut. Ahmimalla hän nautti auringonlaskun valosta -- virran runollisesta salaperäisyydestä -- sillan viehkeistä muodoista ja niistä muistoista, joita tämä paikka hänen mieleensä johti. Tuontuostakin hän säpsähti peläten, että joku väenvilinässä liikkuva hahmo saattaisi olla Aldous Raeburn, mutta kun vastaantulija olikin ventovieras, antautui hän uudelleen mielihyvänsä valtaan. Mutta Wharton tiesi, että Marcellaa huomattiin; Whartonin korva tapasi ne kuiskaukset, jotka häntä seurasivat. Hänen turhamaisuutensa, joka tänä iltana jo oli saanut niin paljon tyydykettä, otti osan Marcellalle osoitetusta huomaavaisuudesta omaksi kunniakseen, ja tämä julkinen tunnustus nuoren tytön kauneudelle kohotti hänet yhä enemmän hänen seuraajansa silmissä.

"Kah, tuossahan rouva Lane onkin!" sanoi hän lähestyen mustapukuista, lyhyenläntää naista, jota ympäröi ryhmä herroja.

Marcella ja Edith esitettiin. Sitten Edith tapasi erään tuttavan, nuoren lontoolaisen parlamentinjäsenen, jonka piti syödä päivällistä heidän kanssaan, ja hän poistui tämän kanssa terassille kävelemään päivällistä odoteltaessa.

"Minä lähden näyttämään neiti Boycelle terassin toista päätä", sanoi Wharton Lanelle. "Emme vielä kotvaan saa mitään syötävää. Mikä tungos! Eipä Alresforditkaan vielä näy tulleen."

Lane kohotti hartioitaan tähystäessään ympärilleen.

"Raeburn on myös pyytänyt joitakin vieraita, ja paitsi meitä kuuluu vielä olevan kolme, neljä muuta päivällisseuraa. Taitaa tulla ruokaa yhtä niukasti kuin passausta!"

Wharton vilkaisi Marcellaan tutkivasti, mutta tämä puheli rouva Lanen kanssa eikä ollut mitään kuullut.

"Käymmekö yhdessä katsomaan terassia toiselta puolelta", sanoi Wharton hänelle. "Päivällisestä ei ole mitään toivoa vielä kahteenkymmeneen minuuttiin."

He läksivät yhdessä liikkeelle. Mutta paljon he eivät päässeet etenemään, sillä illan sankaria puhuteltiin ja onniteltiin yhtenään, ja hänen seuralaiseensa vilkaistiin uteliaasti.

Viimein he pääsivät pakoon ahdinkoa, joka oli pahin terassin pääsisäänkäytävällä, ja tulivat läntiselle sivulle, joka oli suhteellisesti tyhjä, siellä kun käyskenteli vain muutamia yksinäisiä pareja ja ryhmiä.

"Saanko tavata herra Bennettiä?" kysäisi Marcella innokkaasti, kun he pysähtyivät sillan rintamaan ja silmäilivät harmahtavan ruskeaan veteen. "Minua niin haluttaisi puhutella häntä."

"Pyysin häntä päivällisille meidän kanssamme, mutta hän ei tullut. Hän on mennyt johonkin hartausseuraan -- niin ainakin luulen. Westminsterissä puhuu tänä iltana kuuluisa amerikkalainen saarnaaja -- ja olen varma siitä, että Bennett on mennyt sinne ja aikoo ravita itseään Moodylla ja Sankeylla. Merkillistä joukkoa me ihmisparat olemme! -- Vai niin, hänen puheensa oli teille mieleen?"

"Kuinka kylmästi te kysytte!" naurahti Marcella. "Oliko se teille mieleen?"

Wharton oli tuokion ääneti ja tähysteli myhäillen vettä. Sitten hän kääntyi Marcellaan.

"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen mielestänne hänelle?"

"Niin suuressa kuin vaan jaksatte suorittaa", vastasi Marcella painokkaasti. "Epäitsekkäämpää ja jalomielisempää puhetta en ole koskaan kuullut."

"Vai niin, te olette siis aivan hurmaantunut?"

Nuori tyttö lennätti häneen omituisen, puolittain vakavan, puolittain uhmaavan katseen.

"En olekaan. Minä en usko teidän lakiehdotukseenne -- ja olen varma siitä, ettette koskaan voi viedä sitä perille!"

Wharton kohautti silmäkulmiaan.

"Kenties suvaitsette ilmaista minulle, millä kannalla nykyisin olette", sanoi hän, "että tietäisin miten sovitella sanani. Kun viimeksi Mellorissa juttelimme näistä asioista, olitte ymmärtääkseni -- sosialisti."

"Se on pientä, mitä minä olin mennä vuonna", vastasi Marcella hilpeästi, vaikka äänessä samassa oli surunvoittoinen vivahdus. "Silloin olin pikku lapsi! Nyt minulla kenties on muutamia vaivaisia mielipiteitä -- mutta ne ovat kaikki vielä yhtenä sekasotkuna -- eikä minulla ole koskaan aikaa järjestellä niitä."

"Oletteko luopunut venturisteista."

"En! -- mutta minä olen niin ymmällä, ja Cravenit, pelkään, tulevat piammiten sulkemaan minut pois yhdistyksestään. Nähkääs -- nyt minä jo tunnen muutamia työläisiä."

"Tunsittehan viime vuonnakin."

"En!" intti Marcella päätään pyörittäen -- "se oli aivan toista. Mutta nyt minä elän heidän maailmassaan -- yhdessä heidän kanssaan -- ja he juttelevat minulle huoliaan. Kerran viikossa otan kotonani vastaan kaikki tuttavani, jotka asuvat piirissäni -- miehet ja naiset. Rouva Hurd -- tiedättehän kuka se on" -- hänen silmäkulmansa rypistyivät tuskin huomattavasti -- "tulee käsitöineen pitämään meille seuraa, ja niin tulee Edith Cravenkin; ja välistä on pikku huoneessani väkeä ihan ahdinkoon asti. Miehet tupakoivat -- jos akkunoita voi pitää auki! -- ja luulenpa, että minäkin pian kohta rupean polttamaan -- se panee heidän kielensä paremmin liikkeelle. Siinä on kansaa kaikenkarvaista -- sosialisteja, vanhoillisia, radikaaleja -- --"

"-- -- Ja sosialisteja kohtaan ette ole suopea?"

"No niin, he ovat mieltäkiinnittäviä, uneksivia miekkosia", virkkoi Marcella nauraen, "jotka eivät huoli säästää ja tarttuvat käsiksi elämään väärästä päästä. Todisteluilla ei heitä saa vakuutetuksi! Sosialistinen työmies ei välitä tuon taivaallista tosiseikoista, jotka eivät hänen asiaansa aja. On tosiaankin suurenmoista, miten ylimielisesti hän ne työntää syrjään."

"Niinpä me kaikki teemme!" sanoi Wharton nykäyttäen olkapäitään. Sitten hän kääntyi selin sillan rintanojaan voidakseen paremmin pitää Marcellaa silmällä. Vilvoittaakseen itseään hän oli ottanut hatun pois päästään, ja tuuli leikitteli hänen pehmeillä hiussuortuvillaan. "Mutta sanokaapa", jatkoi hän, "kuka on teidät käännyttänyt? -- Hallinko? Kerroitte minulle seurustelevanne paljon hänen kanssaan."

"Ehkäpä. Mutta entä jos elämä itse olisi vienyt minut toisiin ajatuksiin. Vuosi sitten en nähnyt maailmassa muuta kuin mustaa tai valkoista. Nyt minä valvon yökausia pohtiessani kaikkia niiden välisiä värivivahduksia -- siinä se erotus on. Vai kahdeksantuntista työpäivää kaikille työntekijöille kaikissa ammateissa!" Äänen ylenkatseellinen värähdys pani Whartonin hämmästymään. "Te tiedätte, ettei sitä koskaan saada läpi ajetuksi. Entä ne muut suurelliset parannukset, joista puhuitte, niitä ei saada, ennenkuin maailma on muuttunut Uudeksi Jerusalemiksi -- ja kun maailma on Uusi Jerusalem, ei niitä enää tarvita."

Wharton kumarsi ivallisesti.

"Hyvin puhuttu! -- vaikka olemme tuon ennenkin kuulleet. Kunniani kautta, olettepa astuneet eteenpäin koko joukon, vai onko ehkä Edward Hallin kantanut teitä? Niinmuodoin ovat köyhät nykyisin mielestänne kyllin hyvillä päivillä, ja maailma ei kaipaa enää lisää parannuksia -- sekö on seurauksena sairaanhoito-toimestanne? Te olette samaa mieltä kuin Dennykin, se mies, joka nousi puhumaan minun jälestäni?"

Hänen äänensä kiusoitti Marcellaa. Sitten tämä nimi äkkiä johti hänen muistiinsa epämieluisan ajatuksen, joka veti hänen otsansa ryppyyn.

"Sekö se sitten oli se mies, jota te tänä aamuna ahdistitte Sotahuudossa!"

"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas hyvätuulisena. "Niin oli -- sillä minä alotin sotaretken. Kuten tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin vakuuttaa teille, että ainakin yhden lukijan saitte siihen käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen vastustajaansa kohtaan?"

"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton halveksuvasti.

"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme -- se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin kuin vastustajamme, -- tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan 'sääliksi' -- 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain häijy opettajatar!"

Wharton punastui tahtomattaankin.

"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin kaikki torat yhdellä haavaa."

Marcella katseli häneen hievahtamatta.

"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"

Wharton säpsähti.

"Mitä! eikö se ollut totta?"

"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä tekin tiedätte, ettei se ollut totta."

"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt", virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."

Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen kätensä vapisevan.

"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"

Marcella oli vaiti.

"Palatkaamme puheeseeni", sanoi Wharton nauraen, "ettehän luule tekään, että uskon lakiehdotukseni toteuttamisen mahdolliseksi?"

"En tiedä", sanoi Marcella harmistuneena ja alkoi uudelleen poimia kiviä muurista. "Siltä minusta kuulosti."

"Se on minun lahjani -- mon petit carillon, kuten Renan sanoisi. Mutta kuvailetteko, että minusta on mieluista, kun te tai muut tulette minulle sanomaan, ettei tuollaisen lakiehdotuksen aika ole vielä tullut? Selvähän se on, ettei sitä vielä saada perille."

"Miksikä sitten pidätte tuollaisia mahtipontisia puheita, jotka huikaisevat ystäviänne ja vievät alihuoneen harhaan?"

Wharton näki mielihyväkseen tutut myrskynenteet -- välkkeen silmissä, helottavan punan poskilla. Marcella ei ollut koskaan niin kaunis kuin vihassa.

"Koska meidän täytyy kehittää voimiamme, arvoisa neiti. Höyry on pidettävä voimassa -- se on annettu minun tehtäväkseni. Kahdeksantuntista laillista työpäivää kaikissa eri ammattihaaroissa emme saa aikaan -- mutta agiteeraamalla tämän houkutteleva unikuvan hyväksi, pauhaamalla ja toitottamalla saamme hankituksi monta seikkaa, joita me todella kaipaamme. Rohkaiskaa ystäviänne ja säikyttäkää vihollisianne -- muuta keinoa ei ole olemassa politiikassa, jos tahtoo tulla huomatuksi. Älkää huoliko katsella minuun, ikäänkuin haluaisitte ruveta minua syyttelemään -- sillä silloin minun täytyy korvata samalla mitalla. Minä yhä vielä omalla tavallani taistelen aatteitteni puolesta, te, huomaan minä, olette jo niistä luopunut!"

Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin. Marcella purskahti matalaan, hilpeään nauruun, joka pani nuoren parlamentinjäsenen aivan hämille.

"Te ivaatte minua?" sanoi hän nopeasti -- "katsotte varmaankin, että olen vilpillinen ja tunnoton? -- Kas vaan! Mutta te ette ole oikeutettu ivaamaan minua. Viime vuonna lupasitte lupaamistanne palkintoa minulle. Nyt on maksuaika tullut -- nyt minä sen vaadin."

Hän puhui matalalla, selvällä äänellä melkein Marcellan korvaan, ja hänen sanansa vaikuttivat melkein magneettisesti. Muistojensa valtaamana, mutta samassa sotien niitä vastaan -- nuori tyttö käänsi kasvonsa verkalleen häneen. Jos Marcella tällä hetkellä olisi seuralaisensa kasvoissa äkännyt pienintäkään viittausta siihen kohtaukseen, jota hän kammosi muistella, niin olisi Wharton siinä silmänräpäyksessä kadottanut valtansa häneen. Mutta hän käyttäytyi moitteettoman hienosti. Marcellan tutkivaa silmää kohtasi vain arvokas ja ystävällinen katse, joka yhdessä välähdyksessä johti hänen mieleensä kaikki, mitä he yhdessä olivat jakaneet ja kokeneet, ja muistutti niitä traagillisia hetkiä, joilla hän arveli sovittaneensa tuon halpamaisen teon.

Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi ylpeästi:

"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."

"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte minulle ystävän. Missä hän on?"

Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.

"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?" sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan sovellu teille."

"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"

"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä tarvitaan omassa säätyluokassanne -- vertaistenne parissa -- niiden ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat. Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"

Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.

"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."

Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö hän.

"Yhdessä kohden olette vallan entisellänne -- te ette koskaan anna myöten! Olkaapa nyt vaihteen vuoksi hiukan nöyrä tänä iltana. Kas tuossa, herra Lane jo kutsuu meitä?"

Ja siinä seisoikin herra Lane, etäällä huitoen käsivarrellaan ilmaa.

"Tunnetteko lady Selina Farrellin?" kysyi Wharton, kun he joutuun astuivat toisten luo.

"En; kuka hän on?"

Wharton nauroi.

"Kaitselmus tekisi viisaasti, jos antaisi lady Selinan kerran viikossa kuulla tämän kysymyksen -- teidän äänellänne! No niin, hän on personallisuus -- lordi Alresfordin tytär -- naimaton -- rikas -- pitää 'salonkia', tai luulee pitävänsä -- johtaa monen ihmisen elämää ja kohtaloa -- tai luulee johtavansa -- mikä itse asiassa onkin samaa lady Selinalle. Hän haluaa hartaasti tutustua teihin. Luuletteko voivanne olla ystävällinen hänelle. Siinä hän on -- sallittehan minun esittää? Hän kuuluu päivällisseuraamme."

Samassa Marcella esitettiin pitkälle, valkoveriselle naiselle, jonka päätä koristi hyvin kuosikas musta, punanauhanen hattu ja joka suosiollisesti ojensi hänelle kätensä.

"Olen kuullut niin paljon teistä puhuttavan!" sanoi lady Selina heidän yhdessä astuessaan käytävää pitkin ruokasaliin. "Kuinka suurenmoista, että olette ruvennut sairaanhoitajattareksi."

Marcella naurahti jotenkin väkinäisesti.

"Mitä vielä", sanoi hän, "meitä on vaikka kuinka monta."?

"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on kertonut teistä -- niin mieltäkiinnittävää."

Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän kömpelö tai ei.

"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä herra Whartonin kanssa."

"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en tunne ketään."

"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"

Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.

Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian. Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että saisi Marcellan puhumaan.

Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu olikin pääasiallisesti yleinen -- hilpeätä, huoletonta juttelua ja juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.

Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden" ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut oltava maailman silmissä.

Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa, joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan, ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi puhutella häntä -- moittia häntä!

"Ei auta -- nyt täytyy lähteä", sanoi Wharton viimein laskien pois lautasliinansa ja nousten ylös. "Lane, olethan sinä isäntänä sillä välin? Terassilla kohtaamme jälleen."

"Kunhan vain löytää meidät!" sanoi Marcellan naapuri. "Tällaista ahdinkoa en ole koskaan täällä nähnyt. Kumma mikä nautinto ihmisillä on ahmia päivällisensä näissä rumissa ravintolahuoneissamme."

Marcella kuljetti hymyillen katsettaan ympäri autiota huonetta, missä heidän pöytänsä oli asetettu kunniapaikkaan huoneen perälle. Hiukan etäämpänä, oven kohdalla, istui kaksi pienempää päivällisseuruetta.

"Onko täällä vielä muitakin huoneita?" kysyi hän jotain sanoakseen.

"Yksi vain", sanoi häntä vastapäätä istuva nuori herra, joka oli tullut Marcellalle esitetyksi, mutta jonka ei vielä ollut onnistunut kiinnittää hänen huomiotaan puoleensa. "Mutta sen on anastanut tänä iltana toinen suuri päivällisseura -- Raeburn on nimittäin koonnut sinne suuren seuran", kääntyi hän viattomana ministerin puoleen. "Se on harvinainen tapaus."

Ministeri vilkaisi nopeasti seuralaiseensa. Mutta tämä oli kääntynyt lady Selinaan, vastatakseen erääseen kysymykseen ja jutteli edelleen hänen kanssaan, kunnes noustiin pöydästä.

Kun väkijoukko taas tulvi ruokasalista terassille vievälle käytävälle, riensi Marcella kiireimmiten rouva Lanen luo.

"Minä luulen", virkkoi hän -- "minä pelkään, että neiti Cravenin ja minun täytyy lähteä. Eiköhän herra Lane -- eiköhän hän tahtoisi johtaa meitä pois täältä -- kyllä me sitten saamme ajurin."

Hänen hätäinen, rukoileva katseensa hämmästytti rouva Lanea. Mutta takaapäin puuttui väliin herra Lanen ystävällinen, raikuva ääni:

"Ei, hyvä neiti Boyce! -- sitä emme totta tosiaan voi suvaita -- ei, ei -- jääkää edes puoleksi tunniksi -- meidän täytyy vielä juoda kahvia ja ihailla kuutamossa terassia ja virtaa! Ja jollette tahdo palata istuntosaliin äänestystä kuulemaan, hankimme sitten ajurin teille. Katsokaa toki kuuta! -- ja vettä" -- he olivat joutuneet suurelle terassille antavalle ovelle, -- "eivätkö ne houkuttele teitä jäämään?"

Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. Missä oli Edith? Tuolla kaukana toisessa päässä! -- nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton. Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.

"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."

Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita, joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua! Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.

"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta -- Whartonin puheesta?" kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? -- puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! -- Ensin heidän täytyy saada pauhata -- ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas -- kuka siellä? -- no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."

Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean, mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle kuutamo kimalteli.

"Marcella!" huusi naisen ääni.

Niin -- siinä hän oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.

Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään oleva kuva -- jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa kimaltelevine goottilaisine akkunoineen -- joen sinervä juova, jonka pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat -- ohi kiitävä höyrylaiva kirkkaasti valaistune kajuuttineen -- ja tuossa hänen edessään tuo tuttu, tumma hahmo.

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa kuin hänen omansa.

"Oh! tulkaa pois -- tulkaa minun kanssani pois! -- Tahtoisin puhua kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.

Lady Winterbourne totteli häntä hämmentyneenä, ja he poistuivat terassille.

"Voi lapsi kulta, lapsi kulta!" huudahti vanha rouva -- "kuinka omituista, että tapasimme teidät täällä! Se on niin käsittämätöntä, niin kauheata! Ei! -- sitä en tarkoita. -- Täytyyhän teidän tietysti joskus joutua yhteen -- mutta eilen vielä hän kertoi minulle, ettei hän ole teitä tavannut sen jälkeen kuin -- ja siksipä minä niin hätäännyin. Kylläpä olin hupsu äsken. Kas niin -- jääkää tänne hetkiseksi ja kertokaa jotain itsestänne."

Ja uudelleen he pysähtyivät joen partaalle. Nuori tyttö vilkaisi hermostuneesti ympärilleen ikäänkuin peikkojen ahdistamana. Lady Winterbourne rauhoittui, ja Marcella huomasi taas hänen piirteissään ja katsannossaan tuon omituisen sekoituksen ankaraa traagillisuutta ja vienoa, ujoa pehmeyttä, joka ennen vanhaan oli niin usein pistänyt hänen silmäänsä. Marcella hyväili häntä hellästi, melkein kuin omaa äitiänsä, ja suuteli hänen valkeata, rypistynyttä kättänsä pimeässä kenenkään huomaamatta.

"Niin hauskaa taas tavata teitä", sanoi hän kiihkeästi, "niin hauskaa!"

Lady Winterbourne oli hämmästynyt ja liikutettu.

"Miksi ette ole kirjoittanut minulle riviäkään, paha lapsi! Tuskin olen mitään saanut kuulla teistä -- eikä äidiltännekään saanut koskaan mitään tietää. Milloin tulette minua tapaamaan -- vai tulenko minä teidän luoksenne? En voi viipyä täällä nyt; tyttäreni Ermyntrude Welwyn pitää kiirettä, sillä hänen on mentävä tanssiaisiin tänä iltana erään nuoren tytön kanssa. Olipa se omituista", päivitteli hän uudelleen, "olipa se omituista, että te ja hän satuitte tapaamaan toisenne juuri tänä iltana! Hän lähtee huomenna Italiaan lordi Maxwellin kanssa, näettekös!"

"Sen kuulin", sanoi Marcella levollisemmalla äänellä. "Tuletteko ensi viikolla teelle minun luokseni? -- Minä kirjoitan vielä tarkemmin milloin. -- Nyt meidän täytyy lähteä -- missä mahtaa ystävättäreni olla?"

Ahdistunein mielin hän tähysteli terassille.

"Minä vien teidät joka tapauksessa takaisin Lanein luo", sanoi lady Winterbourne, "vai yhdyttekö meihin?"

"Ei! ei! viekää minut takaisin Lanein luo."

"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni kuului sanovan:

"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut mukaansa. Tulkaa nyt!"

"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce -- sinun neiti Boycesi?"

Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin -- jotka vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät -- otsaa peittävään, vaaleaan kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.

"Eipä näy teistä olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"

Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani seurastaan ja lähestyi verkalleen.

"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"

Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.

"Oh! tuossahan hän onkin -- tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella helpottuneesti. "Hyvästi -- hyvästi!"

Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.

Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään. Hän astui Raeburnin luo.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas -- en ollut ensinkään kuullut -- minä -- --"

Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka vastasi?

"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."

"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt minun täytyy mennä -- tule jättämään hyvästi -- kaikki puuhaavat jo lähtöä."

Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi, tuska -- katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo tylyt, väkinäiset sanat! -- Katuvana Marcella oli yhtä hillitön kuin hätyyttävänäkin -- ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden oli lähestynyt Aldousia -- toivoen jotenkuten voivansa saada hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt, siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet, astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä? Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja omantunnon rauhaa?

Mutta hänet oli työnnetty pois -- heitetty syrjään -- ja sen oli tehnyt miehistä hienotunteisin ja ylevämielisin! Hän astui terassia pitkin ikäänkuin sumuverho silmillään, mitään näkemättä, pureskellen huultansa ja taistellen suuttumuksen kyyneliä vastaan. Tuo hämäränsekainen kaipuu, jonka alkusyytä hän ei itsekään tuntenut, oli myrskyten täyttänyt hänen sielunsa ja pakottanut hänet lähentelemään miestä, joka kerran oli rakastanut häntä, mutta joka nyt näytti vain ylenkatsovan ja paheksuvan häntä. Hän oli pitänyt niin ymmärrettävänä, niin melkein asiaan kuuluvana, että Aldous rakastuisi häneen! Mistähän mahtoi johtua, että häntä nyt niin kirvelsi rakkauden ja vaikutusvallan kadottaminen? Hän ei ollut koskaan rakastanut Aldous Raeburnia -- hän oli huolettomasti lupautunut hänelle ja sitten ravistanut hänet pois luotansa tuntematta rahtustakaan omantunnonvaivoja. Ja sittenkin Raeburnin muutamat kylmät sanat -- hänen ylpeä, karttava käytöksensä olivat synnyttäneet hänessä niin viiltävän tuskan, että hän tuskin saattoi sitä kestää. Hän tunsi äkkiä olevansa niin yksinäinen ja onneton!

Mutta onnellinen hänen sittenkin täytyi olla! -- täytyi olla rakastettu! Tähän outoon tulokseen hänen raskas, vaivalloinen työvuotensa oli lopultakin hänet johtanut.

* * * * *

"Oh, rakas rouva Lane, olkaahan nyt niin herttainen!" kuului Whartonin ääni. "Vain parisen pientä kierrosta vielä! Sitten tulee äänestys, ja sitten me kaikki lähdemme lepäämään laakereillemme!"

Siinä tuokiossa hän jo oli Marcellan vieressä, avopäin, säteilevänä, vieläpä häikäilemättömänäkin, kuten hänen oli tapana kiihtymyksen hetkinään. Tullessaan terassille hän näki Marcellan puhelevan Raeburnin kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä niin yksinomaan uppoutuneet hänen omiin muistelmiinsa, etteivät toisten asiat -- ei Marcellankaan -- tällä hetkellä merkinneet hänelle mitään.

Tyydytetyn turhamaisuuden ja kiihottuneen kunnianhimon hymy päilyi hänen huulillaan, ja hänen hilpeää mielialaansa kartutti yhä Marcellan mieluisa läsnäolo. Milloin rohkein, milloin tuttavallisin sanoin hän osoitti nuorelle neidille kunnioitusta ja mairittelevaa huomaavaisuutta, ja hän tiesi kyllä, että tämän illan tapahtumat olivat tuntuvasti kohottaneet hänen merkitystänsä ja arvoansa Marcellan silmissä.

Marcellakin saattoi tänään, Whartonin mielihyväksi, riemuita voitosta. Hänen korvissaan surisi lakkaamatta ne huomautukset, joita terassilla liikkuvat ihmiset yhtenään tekivät. Marcellan kauneudesta. Raha -- tuo kirottu raha! -- ellei se olisi vastassa, niin --! Voisiko ylöspäin kiipeävä valtiomies koskaan toivoa itselleen häikäisevämpää puolisoa?

Viisi minuuttia venyi kymmeneksi, ja kun alihuoneen jäsenet viimeinkin riensivät äänestämään ja Whartoninkin täytyi riistäytyä irti, silloin ei Marcellakaan enää tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty, ja hän oli antanut Whartonille enemmän syytä kuin milloinkaan ennen pitää häntä kauniina ja rakastettavana.

X LUKU.

"Ned ystäväni, olehan nyt järkevä! Sisaresi on epätoivoissaan ja niinpä minäkin. Miksikä kiusaat meitä jäämällä kaupunkiin tässä helteessä ja ottamalla vastaan kaikki nuo tuhannet toimet, vaikka tiedät, ettet pysty niitä suorittamaan paremmin kuin -- --"

"Sairas heinäsirkka", naureskeli Hallin. "Kelpaa sinun puhua! Siksikö päivä sinut noin ruskeaksi paahtoi, että Italiasta kotiin tultuasi alkaisit meille vaivaisille saarnata järkeä. Älä luulekaan, että välittäisin näyttää niin voimakkaalta kuin sinä. Kaikkea voi olla liikaa, rakas ystävä."

Aldous silmäili huolestuneena puhujaan eikä ottanut ensinkään rauhoittuakseen hänen leikinlaskustaan.

"Sisaresi on kertonut minulle", jatkoi hän, "että näännytät itsesi noilla loppumattomilla luennoillasi, ettet saa öisin unta ja ettei hän kuukausimääriin ole ollut niin huolestunut terveydestäsi kuin nyt! Mikset heitä nyt kaikkea sikseen ja asetu kunnollisesti lepäämään? Voithan sitten taas talvella tarttua käsiksi työhön?"

Hallin asetteli sormenpäitään yhteen ja hymähti hiukan.

"Tuskinpa minä talven yli pääsen", virkkoi hän rauhallisesti.

Raeburn säpsähti. Hallin puheli tavallisesti terveydestään reippaasti ja toivehikkaasti, milloin häntä halutti siihen kajota.

"Niinhän sinä menettelet, kuin todella toivoisit tuon ennustuksen käyvän toteen!" sanoi hän kärsimättömästi.

Hallin ei heti vastannut, ja Raeburn, joka nojautui akkunalautaa vasten, tarkasteli levottoman ja onnettoman näköisenä ystävänsä kuihtuneita kasvoja ja hintelää vartaloa.

"Älähän sureksi minun puolestani, poikaseni", virkkoi Hallin viimein asettaen laihan kätensä Raeburnin käsivarrelle -- "pian minä kaikesta luovun. Tahikka oikeammin, pian minusta kaikki luopuvat. Työmiehillä on muita hommia, ei heitä haluta kuumina heinäkuu-iltoina istua kuuntelemassa ikäviä luentoja. Minä matkustan pian järville. Mutta muutamia luentoja minun on sitä ennen vielä pidettävä, vaikka myönnän kyllä, etten koskaan ennen ole ollut näin rauhaton. Yö joutuu, ja silloin ei kukaan tee työtä."

Keskustelu siirtyi tästä politiikan alalle ja kosketteli päivän kysymyksiä, työväestön mielipiteitä ja sen semmoista. Raeburn oli jo kotvan aikaa huomannut ystävänsä sieluntilan kummasti vaihtuneen. Intoisan nuoruutensa aikana Hallin oli seurannut miltei yksinomaan positiivisia ihanteita ja tarkoitusperiä. Mutta viime aikoina näytti negatiivinen suunta päässeen valloille; hän oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle useihin ympäri maata kiertäviin ja suosiota saavuttaneihin käsityskantoihin nähden, ja aikaisempien vuosien onnellinen, poikamainen ääni oli muuttunut miehen myrskyäväksi sotahuudoksi, joka Hallinin tapaiselle luonteelle on yhtä välttämätön kuin nuoruuden ihanteiden ilot.

Raeburn pelästyi sitä tulista kiihkoa, joka hehkui hänen ulkonaisen malttinsa alla. Niinpä Hallin puhuessaan Bennettin kääntymyksestä Whartonin lakiehdotuksen puolelle tai tuosta uudesta omaisuudenjakokirjasta, jonka oppia vastaan hän niin tulisesti saarnaeli, masensi kyllä suuttumuksensa ja ylenkatseensa, mutta hänen sanoihinsa kätkeytyi niin intohimoinen tuska, että se oli Raeburnista järjetöntä, kerrassaan sietämätöntä nähdä, ja se näytti juuria myöten uuvuttavan tuon ennaltaan jo hauraan elämän. Aldousin sielu kapinoi sitä vastaan. Mitä hyötyä oli siitä, että kiivaat, veriset uskonsodat on saatu häviämään, ilmaantuuhan alinomaa uusia, vastakkaisia katsantokantoja, jotka turmelevat sydämen ja lähimmäisenrakkauden yhtä suuressa määrässä kuin entisaikojen taistelut homoiusianin ja homousianin välillä? Eivätkö ne jo olleet riistäneet häneltä hänen rakkauttansa? Oliko hänen nyt vielä uhrattava niille ystävänsäkin?

"Riittää jo tästä asiasta!" sanoi Hallin viimein -- "vie minut takaisin Italiaan! Ethän ole kertonut minulle mitään matkastasi -- et paljon mitään!"

"Kerroinhan sinulle, että rankkasateessa läksin ja rankkasateessa palasin", sanoi Aldous; "se oli ensimäinen sade Pohjois-Italiassa nelikuukautisen kuivuuden jälkeen. Niin, kuritusta ihminen ansaitsee! 'Sadetta Reggiossa, sadetta Parmassa -- Lodissa sadetta, Piacenzassa sadetta!' -- siinä päiväkirjani suunnilleen, yhtä loistavaa päivää lukuunottamatta, jolloin tätini, Betty Macdonald ja minä kiipesimme ylös Milanon tuomiokirkkoon."

"Oliko Betty hupainen matkatoveri?"

Aldous nauroi.

"Ainakin hän teki ohjelman vaihtelevaksi. Milanossa ollessamme tätini ja minä saimme tuskin muuta tehdä kuin juosta hänen jäljestänsä, niinkuin olisimme leijaa tavoitelleet. Ensin hän eksyi meistä tuomiokirkon torilla ja juoksi tiehensä kuin villikauris, ja äkkiä, Neta tädin selittämättömäksi kauhuksi, me keksimme, että hän ajoi takaa nuorta, sinikaapuista italialaista upseeria. Kun saavutimme pariskunnan, niin Betty mongertaen parasta italiankieltänsä kysyy, mistä 'Signor' on ostanut kaapunsa, sillä hänen täytyy kaikin mokomin saada samanlainen, ja toinen lakki kädessä selittelee 'Signorinalle', että jos hän suvaitsee seurata häntä kadun kulmaukseen soturiräätälin luo, niin hän voi saada toivomuksensa heti paikalla täytetyksi. Sinnepä meidän siis kaikkien oli astuttava, niin oli Betyn tahto. Kuvaile, miltä Neta tädin naama näytti. Betty osti pienen laivanlastillisen kangasta -- ja alkoi sitten kursailematta tanssia kadulla pelkästä mielihyvästä -- ällistelevän upseerin ihmeeksi. Tuomiokirkon torniin noustessamme hän oli niin hurjan yritteliäällä päällä, että täti rukka oli järkensä menettää, ja minäkin päästin helpotuksen huokauksen, kun vihdoin sain heidät turvallisesti alas."

"Pelkkää kujeilemistako se tyttö vain on?" sanoi Hallin hymähtäen. "Jutuistasi saan melkein sen käsityksen, että hän on pikku apina, joka juuri on päässyt livahtamaan karkuun positiiviltaan."

"Niin kyllä, mutta tällä pikku apinalla on niin kiltti sydän", vastasi Aldous ja nauroi uudelleen, kuten kaikkien oli tapana Betty Macdonaldista puhuessa, "ja kaikkia sairaita ja murheellisia olentoja se kohtelee vastustamattomalla herttaisuudella. Näkisitpä vaan, minkälainen hän on vanhoja, naimattomia naisia kohtaan. Siinä hän on kerrassaan nerokas. Iltaisin ravintolan suuressa salissa hän istuu heidän ympäröimänään -- välittämättä herroista, jotka istuvat syrjässä harmistuneina ja pahatuulisina. Milloin Betty vain näkee huoneessa jonkun, joka kenties tuntee itsensä syrjäytetyksi -- kotiopettajattaren, koulutytön tai kömpelön nuorukaisen -- niin eikö hän vaan silloin ryhdy hänen kanssaan puheisiin. Se on kaunis piirre; usein olen mielessäni ihmetellyt, onko se totista osanottoa vai pelkkää teeskentelyä."

Hän kävi äänettömäksi, mutta myhäili yhä. Hallin loi häneen tutkistelevan katseen. Ajatus, mikä liikkui hänen mielessään, kuvastui luultavasti hänen kasvoissaankin. Sillä Raeburnin kasvot saivat äkkiä toisen ilmeen; väsähtynyt, rasittunut katse, joka viime aikoina oli astunut entisen filosofisen rauhan sijaan, tuli uudelleen näkyviin.

"En ole kertonut sinulle, Hallin", virkkoi hän matalalla äänellä, nostaen silmänsä ystäväänsä, "että olen nähnyt hänet".

Hallin oli kotvan aikaa vaiti. Viimein hän sanoi:

"Et. Tiesin, että hän oli parlamentissa kuulemassa Whartonin puhetta ja että hän söi päivällistä siellä. Minä kyllä otaksuin, että olitte siellä sattuneet yhteen -- mutta hän ei ole itse mitään siitä virkkanut."

"Minulla ei tietysti ollut aavistustakaan siitä", sanoi Aldous; "terassilla lady Winterbourne ja minä äkkiä jouduimme yhteen hänen kanssaan. Silloin minä huomasin, että hän kuului Whartonin seuraan. Hän tuli puhuttelemaan minua -- minulle selviää nyt -- että hän tahtoi olla ystävällinen" -- hänen äänensä ilmaisi, miten vaikeata oli saada sanat puhutuksi -- "mutta minä näin samassa Whartonin lähestyvän häntä. Minua hävettää nyt ajatellessani, miten tylysti hänelle vastasin, mutta en voinut sille mitään."

Hänen kasvoissaan ja silmissään oli nyt outo hehku. Kuukausimääriin Raeburn ei ollut maininnut Marcella Boycen nimeä, mutta siitä huolimatta Hallin oli selvillä kahdesta seikasta: ensinnä, että Aldous oli yhä vielä saman kiihkeän intohimon vallassa, joka muodosti osan hänen elämäänsä, toiseksi, että viime vuoden tapahtumat olivat iskeneet hänen mielensä paljon katkerammaksi, kuin Hallin oli saattanut aavistaa.

"Huomasitko mitään sellaista", kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua, "joka panisi sinut otaksumaan, että hän aikoo mennä naimisiin Whartonin kanssa?"

"En -- en", vastasi Aldous verkkaisesti, "mutta hän on nähtävästi ystävällisissä, kenties tuttavallisissa väleissä sen miehen kanssa. Ja juuri tätä nykyä luulisin, että Whartonilla saattaa olla suurempi vaikutusvalta häneen kuin milloinkaan ennen. Hänen puheensa parlamentissa kaksi viikkoa takaperin oli tavallaan suuri voitto hänelle. Näkyy olevan yleinen luulo, että hän ennen pitkää on alihuoneen ensimäisiä miehiä."

"Niinpä näkyy. Mutta minä en usko sitä. Siinä puolueessa on kateellisuus liian suuri. Olisipa hän Parnell! Mutta häneltä puuttuu juuri nuo vaadittavat ominaisuudet -- mielenmaltti, kyky pidättäytyä kaikista vähäpätöisistä asioista ja toimista, itsensä keskittämisen taito."

Aldous kohautti hartioitaan.

"Eipä häntä juuri siitä voi moittia! Mutta se kyllä on tosi, ettei hän pysy loitolla mistään eikä kestään. Tulin minne hyvänsä, aina minä kuulen hänestä puhuttavan."

"Mitä! -- muka ylhäisissä piireissäkin?"

Aldous nyökäytti päätänsä.

"Sitten on tapahtunut keikahdus hänen politiikassaan", tuumi Hallin. "Hänellä mahtaa olla jokin varma tarkoitusperä. Sillä pelkkä nautinnonhimo ei voi sellaista miestä saada haltuunsa."

"Ei tietenkään!" vastasi Aldous kuivakiskoisesti. "Kyllä hänellä tarkoitusperä on. Ei kukaan pidä häntä pelkkänä liehakoitsijana. Oli miten oli, luulenpa sentään, että hän arvostelee liian suureksi sen puolueen mahdin ja vaikutusvallan, jonka suosioon hän pyrkii. Oletko seurannut Sotahuudon johtavia kirjoituksia lakosta?"

"En!" huudahti Hallin punoittavin poskin. "En tahdo lukea niitä mistään hinnasta maailmassa! Jos sen tekisin, en kenties kykenisi enää antamaan lakkokomitealle raha-avustusta."

Aldous oli ääneti, ja Hallin oivalsi samassa, että hänen ajatuksensa olivat vierähtäneet takaisin siihen ainoaan seikkaan, joka yksinomaan piti hänen sielunsa kahleissa. Hallin oli kyllä selvillä siitä, että tosi ystävänä hänen ei pitäisi koskaan puhua Aldousille Marcella Boycesta -- ei koskaan kehottaa häntä ajattelemaan häntä tai mitään, joka oli yhteydessä hänen kanssaan. Mutta hän ikävöi niin hartaasti saada osoittaa ystävälle osanottoansa, ettei hän kyennyt tätä vakaumustansa seuraamaan.

"Neiti Boyce on käväissyt täällä luonani kaksi tai kolme kertaa Italiassa ollessasi", virkkoi hän nopeasti nousten ylös kirjettä sulkemaan.

Aldous epäröi; sitten hän sanoi:

"Tuntuuko sinusta, että sairaanhoitajattaren toimi tyydyttää häntä?"

Hallin väänsi naamansa pieneen irvistelyyn.

"Milloin hänestä olisi tullut sellainen henkilö, joka muka tuntee 'tyydytystä'? Hän hoitaa potilaitaan suurenmoisella ja ihmeteltävällä tarmolla. Kun hän on täällä, niin minä ihailen häntä kaikesta sydämestäni ja säälin häntä samassa niin, että olen melkein itkeä hänen tähtensä!"

Aldous säpsähti.

"En tiedä, mitä tarkoitat", lausui hän niinikään nousten ja asettaen kätensä Hallinin kädelle. "Mutta älä selitä mitään! Parasta on, etten ensinkään siitä puhu. Voisin ehkä helpommin unohtaa koko jutun, jos hän esiintyisi ajatuksissani jonkun toisen miehen kanssa kuin Whartonin. Mutta tuo -- tuo -- --" Ääni katkesi; mielenliikutustansa salataksensa hän oli tarkastavinaan kääröä, joka oli hänen kädessään ja jatkoi sitten: "Muuan henkilö, jonka sinäkin tunnet, sanoi tässä tuonoin minulle: 'Kuulostaa kenties pahalta, mutta en voisi koskaan ilman nurjamielisyyttä ajatella naista, joka on hyljännyt minut.' Hänen sanansa hämmästyttivät minua, mutta toisinaan käsitän ne vallan hyvin. Minutkin valtaa usein suuttumus, joka on yhtä hyödytön kuin naurettava!"

Hän kohottautui hermostuneena suoraksi samassa jo melkein katuen mielettömyyttänsä, puuttuvaa itsensähillitsemiskyky. Hallin laski kätensä Aldousin hartioille, ja ystävykset silmäilivät toisiansa ääneti.

"Älähän huoli, vanha poika", sanoi Hallin viimein koruttomasti. "Käydään käsiksi työhömme. Mitä sinä halusitkaan tietää, olen aivan unohtanut sen."

Aldous tarttui hattuunsa ja kääröönsä ja alkoi selittää asiaansa tavallisella tyvenellä äänellään. Hän oli pistäytynyt hetkeksi Hallinia tervehtimään, koska hänen tiensä kulki melkein hänen asuntonsa sivutse. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli viettää aamupuolensa ennen parlamentin kokoontumista tarkastamalla joitakin pieniä työhuoneita Drury Lanen naapuristossa. Sisäasiainmisteriötä oli pyydetty tutkimaan ja valvomaan tämän seudun työoloja, ja koska virastoon saapuneet tiedonannot niistä olivat olleet aivan ristiriitaiset, oli Aldous lopulta päättänyt lähteä itse ottamaan selvää asianlaidasta.

Tähän seikkaan oli Hallinkin hyvin perehtynyt, ja hänen harrastuksensa asiaan oli lämmin. He juttelivat parisen minuuttia siitä, ja Hallin selitteli innokkaasti Raeburnille niitä kahta tai kolmea kohtaa, joissa hän arveli hallituksen todellakin voivan saada joitakin parannuksia aikaan.

Sitten Raeburn teki lähtöä.

"Huomenna iltapuolella tulen raastamaan sinut ulos kävelylle", virkkoi hän ovea avatessaan.

"Tarpeetonta", hymähti Hallin; "tai oikeammin, jätä se tekemättä, sillä huomenna on minun kiertokulku-päiväni."

Ja Aldous käsitti, että hän sillä tarkoitti tavallista iltapuolenviettoansa lauantaisin. Hänen oli nimittäin tapana jonkun kansakoulun vanhempien poikien tai tyttöjen kanssa lähteä ulos retkeilemään tai näyttelemään heille Lontoon ihmeitä.

"Sinä et jaksa huomenna retkeillä poikien kanssa", intti Aldous vastaan, "jätä se minun toimekseni."

"Vielä mitä", vastasi Hallin hilpeästi työntäen hänet ovesta, ulos.

* * * * *

Tie Hallinin asunnosta Drury Laneen kulki kuumien, tukahuttavien katujen läpi. Pienten puistikkojen nurmikot nuokkuivat jo velttoina ja kellertävinä, kadut olivat likaiset ja tomuiset, ja liike Holbornissa ja sen ympäristössä tuntui Aldousista tänään vieläkin kuumeisemmalta ja pyörryttävämmältä kuin tavallisesti. Oltiin heinäkuussa, ja Lontoon lyhykäinen kesä oli jo kadottanut kaiken tuoreutensa.

Raeburnin mieliala oli lohduton ja painuksissa. Koko hänen elämänsä tuntui hänestä äkkiä niin tarkoituksettomalta, häntä inhotti kaikki -- tämänpäiväinen tarkastusmatkansa, josta hän oli vielä eilen ollut suhteellisesti huvitettu, parlamentaarinen toimintansa ja hänen maatilaansa kuuluvat toimet, joihin hänen kotiinpalattua oli ryhdyttävä. Lisäksi oli hän allapäin siitä, mitä vastikään oli saanut kuulla isoisänsä terveydentilasta. Raskaana painoi häntä tietoisuus, että se kallis elämä, johon hänen oma elämänsä lapsuuden päiviltä asti oli niin kiinteästi liittynyt, nyt kallistui loppuansa kohti. Kuolema oli nyt riistävä häneltä sen ainoan olennon, jolle hänen yhä oli sallittu tuhlata kaikkea sitä hellivää rakkautta, jota hänen sydämensä pystyi antamaan ja jonka Marcella Boyce oli hyljännyt. Lisäksi ne ulkonaiset elämänmuutokset, jotka tämä kuolemantapaus oli aikaansaava hänen yhteiskunnallisessa asemassaan -- hänen siirtymisensä ylähuoneeseen ynnä ne moninaiset velvollisuudet, jotka uusi, korkea arvoasema oli häneltä vaativa -- herättivät nyt hänen mielessään vastenmielisyyttä ja inhoa, lisäten yhä hänen surujensa kuormaa. Harvalla oli niin vähäiset ajatukset kansanvaltaisuuden hyödystä kuin Aldous Raeburnilla, vaikka toiselta puolen taas ei monikaan ollut niin jyrkästi paheksuvalla kannalla eräihin säätyetuoikeuksiin nähden kuin hän.

Pikku Queen Streetin kulmassa Aldousin oli kohdattava se nuori tarkastelija, jonka opastuksella hänen oli määrä tarkastaa puheenalaisia työhuoneita. Määräpaikalle tullessaan Aldous näki siellä pitkäkasvuisen miehen, jolla oli parrakkaat, mustanpuhuvat kasvot ja hiukan jörömäinen käytös. Mutta Aldous tunsi hänet ja tiesi, että hän oli oivallinen työntekijä, ja muutenkin kyvykäs mies, jolta hänenkin jo oli onnistunut saada monenlaisia tietoja ja muutamia älykkäitä tuumiakin. Herra Peabody vastasi alisihteerin ystävälliseen tervehdykseen, ja molemmat astelivat puhellen eteenpäin.

Tarkastelija ehdotti, että he ensiksi kävisivät tutkimassa muuatta Drury Lanen takana olevaa katua, mistä enimmät talot jo olivat tuomitut alasrevittäviksi -- "pimeä katu", joka naapuristossa oli hyvin pahassa huudossa. Täällä juuri olivatkin ne pahimmat työhuoneet, jotka hän halusi Raeburnille paljastaa, ja olipa monia muitakin epäkohtia, yhteiskunnallisia ja terveydellisiä, siinä samassa nähtävänä.

Kymmenen minuuttia astuttuaan he poikkesivat mainitulle kadulle. Lahoneine taloineen, jotkut ilman akkunoita, jotkut tukien nojassa, ahtaine vihannesjätteiden peittämine ajoteineen -- siinä kun enimmäkseen asui Covent Garden Marketin vihanneskauppiaita -- limaisine räystäskouruineen ja kuoppaisine katukivityksineen se näyttikin paljon synkemmältä ja saastaisemmalta kuin lähiseudun kadut. Ilman täyttivät haisevat höyryt, ja kadun törkyjen seassa hyppelevistä ja leikittelevistä lapsista saattoi nähdä, että he olivat syvälle vaipuneen ihmispolven jälkeläisiä.

Lähellä kadun kulmausta seisoi poliisi. Kun he olivat sivuuttaneet hänet, pyörähti Peabody takaisin hänen luokseen ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa.

"Ilmoitin hänelle teidän nimenne, ja millä asioilla ollaan", virkkoi hän palatessaan vastaukseksi Raeburnin kysyvään katseeseen. "Katu ei nykyisin ole juuri niin paha kuin entisaikaan, ja saattaapa siellä tuontuostakin tavata rehellisyyttä ja kunnollisuutta, jota ei ole osannut ensinkään arvata. Mutta raakuutta ja varkautta siellä vielä aika paljon harjoitetaan. Tähän aikaan päivästä se on tiettävästi rauhallisin. Iltasin on täällä ahdinkoon asti työntökärryjä ja markkinapöytiä, silloin ovat kaikki jalkeilla, ja illemmalla, pimeän tultua, on katu kuin mikäkin horna. Satun tuntemaan tämän seudun kansakoulujen piiritarkastajan ja erään kaupunginlähetystoimeen kuuluvan henkilön, joka ei pelkää mitään."

Hän pysähtyi tuokioksi, osoitti sormellaan muutamia taloja ja alkoi sitten pitkäveteisellä, ujonlaisella äänellään tehdä selkoa niiden asukkaista ja kertoa joitakin kuvaavia juttuja heidän elämästään. Tuossa ryhmässä asusti pääasiallisesti paheen syvimpään lokaan langenneita naisia, jotka miesapulaistensa keralla ryöstivät, joskus murhasivatkin, heidän kynsiinsä sattuneen muukalaisen, tuossa talossa oli muuan mies kiduttanut tunnottomain veljiensä avustamana hiljakseen mitä julmimmalla tavalla kuoliaaksi vaimonsa; viereisessä talossa muuan pariskunta oli juuri vedetty oikeuteen kahden pienen lapsensa tunnottomasta rääkkäämisestä. Näihin paheihin ja rikoksiin liittyi luonnollisesti myös juoppouden kauhut. Joka kulmassa oli viinamyymälöitä, vaimot joivat yhtä vankasti kuin miehetkin, lapsille juotettiin jo kehdossa alkoholia, ja heti kun he kykenivät kolikon varastamaan tai kerjäämään, jatkoivat he ryyppimistä omin neuvoin.

Kun Peabody oli päättänyt kolkon luettelonsa, suuntasivat he kulkunsa kadun äärimmäisessä päässä olevaan taloon. Aldous kuunteli ja katseli kaikkea virkamiehen tyvenellä ja rauhallisella katsannolla, vaikka kukin yksityiskohta syöpyi lujasti hänen mieleensä yhä kartuttaen hänen synkkää, toivotonta mielialaansa. Mutta hänen seuralaisensa -- nuori intoilija, jolla ei ollut kovinkaan suuria ajatuksia ylhäisistä virkamiehistä -- näki hänessä vain kohteliaan, kyvykkään, kaavanmukaisen päämiehen, jonka kysymykset ja huomautukset osoittivat, että hänellä oli tavattoman tarkat tiedot.

Äkkiä molemmat miehet pysähtyivät ja katselivat ympärilleen saman vaikutelman iskeminä. Katu oli yhtäkkiä käynyt levottomaksi. Akkunat paiskattiin auki ja lukemattomia päitä työntäytyi niistä esiin. Ihmisiä tulvehti kaikilta syrjiltä ja kujilta, ne näyttivät ponnahtavan ylös maasta tai tippuvan taivaasta. Parissa sekunnissa oli äskeinen tyhjä, unelias katu täynnä juoksevaa ja kirkuvaa väkeä.

"Siinä on taas tappelu käynnissä!" sanoi Peabody kun väkitulva saavutti heidät. "Kuunnelkaa!"

Kimakat, läpitunkevat kauhunparahdukset halkaisivat ilmaa. Miehet ja naiset, jotka kiihtyneinä sysivät ja työnsivät ohi rientäessään noita kahta muukalaista, juoksivat kaikki erästä vasemmalla, noin kymmenen metrin päässä heistä olevaa taloa kohti. Aldous oli käynyt kalpeaksi.

"Se on nainen!" sanoi hän kuunneltuaan parisen silmänräpäystä, "ja se kuulostaa murhalta. Menkää joutuin noutamaan poliisia!"

Ja sen enempää virkkamatta hän sukelsi väentungokseen, raivaten itselleen tietä voimakkailla käsivarsillaan ja hartioillaan. Humalaiset miehet ja kirkuvat vaimot väistyivät syrjään hänen tieltään. Siinä samassa hän jo olikin tullut talon ovelle ja alkoi takoa sitä nyrkeillään kahden tai kolmen toisen miehen kanssa, jotka olivat joutuneet sinne ennen häntä. Sisästä kuultiin kammottavaa rähinää -- huutoja, voihkinaa, kirouksia -- tappelu hengestä oli nähtävästi käynnissä talon toisessa kerroksessa. Sitten kuului raskas putous -- sitten taas naisen ääni -- raukeana ja kuolevana vaikeroiden.

Ovi, jota Aldous ja hänen toverinsa yrittivät puhkaista, työnnettiin melkein samassa sisästäpäin auki, ja kolme miestä tupsahti pimeästä käytävästä kadulle. Kaksi heistä tappeli hurjasti kolmatta vastaan, joka oli oikea ihmispeto, väkijuomain hurjistama ja ylt'yleensä veressä.

"Hän on henkihieverissä!" huusi yksi kiinniottajista; "ja niin on sisarkin!"

"Sisar!" kirkui muuan nainen Aldousin takana; -- "sairaanhoitajatarta hän tarkoittaa! Minä näin hänen menevän sisään istuessani akkunalla puoli tuntia sitten. Häh! senkin rutkale, senkin --!" Hän olisi karannut onnettoman päälle, elleivät ympärillä olevat olisi estäneet häntä.

"Pois tieltä!" huusi eräs poliisi. Niitä oli nyt saapunut kolme kappaletta Peabodyn kutsumuksesta. Mies vangittiin paikalla, ja väkijoukko hajaantui samassa.

Aldous oli jo yläkerrassa.

"Mikä huone?" kysyi hän tutisevilta ja itkeviltä naisilta, jotka seisoivat ensimäisellä porrastasanteella -- sillä ylhäältä ei enää kuulunut pienintäkään luiskausta.

"Kolmannessa kerrassa, kadunpuolella", huusi heistä yksi. "Kaikki me rukoilimme ja vannotimme sitä nuorta hoitajatarta menemästä sinne! Eikös vain rukoiltukin, Betsy? -- eikös Doll?"

Aldous harppasi ylös.

Kolmannessa kerroksessa oli kadunpuoleisen huoneen ovi selki selällään. Lattialla lojui nainen, näköjään hengettömänä.

Hänen edessään oli Marcella Boyce polvillaan, läähättäen, vaatteet risaisina, hiukset hajallaan. Kaksi tai kolme muuta naista seisoi siinä vieressä avuttoman kauhun ja uteliaisuuden vallassa. Marcella kumartui vertavaluvan uhrin ylitse. Hänen vasen käsivartensa roikkui hervottomana kupeella, mutta oikealla kädellään koki hän ehkäistä verta, joka vuoti päästä. Sairaslaukku oli avattuna hänen vieressään ja yksi lavertelevista akoista ojensi hänelle mitä hän pyysi. Tämä näky syöpyi kammottavan selvänä Raeburnin sydämeen.

Marcellan hermot olivat sellaisessa kiihtymystilassa, ettei häntä voinut mikään ihmetyttää. Hän ei edes hätkähtänyt nähdessään Raeburnin astuvan huoneeseen.

"Luulen", virkkoi hän Aldousin kumartuessa hänen puoleensa, "että hän -- sai hänet murhatuksi. Mutta kenties voi vielä olla -- hiukan toivoa. Ovatko poliisit tulleet -- ja paarit?" Hän puhui katkonaisesti ja sammuvalla äänellä, ikäänkuin olisivat sanat takertuneet kurkkuun.

Kaksi konstaapelia astui hänen puhuessaan sisään ja toinen kääntyi heti takaisin paaria noutamaan. Paikalle jäänyt poliisi äkkäsi Marcellan sairaanhoito-puvun ja lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Näittekö tekin sen, neiti?"

"Minä -- minä koetin erottaa heidät", ähki Marcella samalla raukealla äänellä, ja teki merkin vaimon toisella puolella polvistuvalle Aldousille, että hän auttaisi häntä siteen käärimisessä. "Mutta hän oli niin iso -- ja vahva -- sellainen ilkiö."

Aldousin sormet koskettelivat Marcellan vapisevaa kättä ja hän kiroskeli mielessään kömpelöitä miehensormiaan yrittäessään auttaa Marcellaa kääreen kiinnittämisessä.

"Minä olin alakerrassa", puheli tämä edelleen poliisin ottaessa esiin muistikirjansa, "hoitamassa -- erästä sairasta lasta -- kun kuulin hätähuutoja. He olivat porrastasanteella, mies oli ajanut hänet ulos huoneesta -- ja karkasi sitten hänen jäljestänsä -- luultavasti -- heittääkseen hänet portaita alas -- Sen sain estetyksi. Sitten hän otti lattialta jotain ylös -- oh! tuossahan se vielä on!" Hän osoitti puistutellen rikkonaista tuolin jalkaa, joka oli heitetty lattialle. "Hän oli aivan hurjistunut -- en voinut tehdä -- juuri mitään."

Hänen äänensä sammui heikkoon valitukseen.

"Eikö käsivartenne ole vahingoittunut?" kysyi Aldous.

"Se ei ole taittunut -- se on vaan nyrjähtänyt; minä en voi käyttää sitä. Kas niin -- nyt ei voi enää mitään tehdä -- ennenkuin hän joutuu -- sairashuoneeseen."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us