Kristitty: Romaani (part 2 of 3)

Kristitty: Romaani (part 2 of 3)

"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne. 'Mistä se tulee?' huutavat he -- 'palatsistako vai Ratcliffe Highwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas tyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt -- niin olen minäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme vallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä voisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan tutustua teihin, eikö niin?"

Gloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät hiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja suuteli häntä.

"Olin varma teistä", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty. "Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan annettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse antanut sen teille!"

Vieraat alkoivat tehdä poislähtöä, ja Koenig tuli hakemaan "tähteään."

"Minä pestaan teidät yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi vuodeksi, se on varma se, minä tahdon", sanoi hän heidän mennessään portaita alas. Kun hovimestari saattoi Koenigin taasen kirjastoon kirjoittamaan laskun alle ja nostamaan palkkansa, odotti Glory biljardipöydän vieressä eteisessä, ja samassa Drake ja lordi Robert tulivat hänen luokseen.

"Mihinkä asti?" sanoi Drake hymyillen, mutta Glory ei ollut ymmärtävinään häntä. "Te pidätte minua hyvin pahana tänä iltana, Glory. Minä aioin vain sanoa, että jos kerran tälle uralle antaudutte, tahtoisin että edistyisitte siinä niin pitkälle kuin mahdollista. Miksi että hae laajempaa näyttämöä? Miksi ette esiinny suorastaan yleisölle?"

"Mutta neiti on minun palveluksessani kolme vuotta", sanoi Koenig, joka juuri saapui siihen.

Drake katsahti Gloryyn, joku pudisti päätään, ja Koenig koetti selittää sanansa. Sehän on selvä asia. Hän on opettanut neitiä, ottanut hänet kotiinsa, löytänyt hänet sunnuntai --

Mutta Drake keskeytti hänet. Jos he saattoivat auttaa neiti Quaylen semmoiseen paikkaan, jossa hänen neronsa paremmin voisi kehittyä, niin herra Koenigin ei tarvitsisi tulla kärsimään vahinkoa siitä. Koenig tyyntyi, ja Drake saattoi Gloryn vaunuihin.

"Olemmehan ystäviä taas?" sanoi hän puristaen keveästi Gloryn kättä.

"Olemme", vastasi Glory.

Kotona oli odottamassa kirje Anna-tädiltä. Anna-täti ei pitänyt noista alituisista muutoksista; hän ei luottanut soittoon eikä soittotaiteilijoihin, mutta pastorin mielestä Anna oli liian ankara, ja mitä taaskin herra Koenigin sunnuntaiseuroihin tulee, otaksui pastori, että sinne kokoontui etupäässä saksalaisia keskustelemaan Martti Lutheruksesta ja laulamaan hänen virsiään. Ikävää, että pastorin terveys yhä vain huononi. Vuodet alkoivat jo painaa häntä, ja hän näytti niin heikolta ja vanhalta.

Glory ei paljoa maannut sinä yönä. Mennessään huoneeseensa hän avasi ikkunan ja istui sen ääreen antaen vienon iltatuulen hyväillä kuumia huuliaan ja poskiaan. Kuu oli korkealla, ja puutarha näytti nukkuvan sen vienossa valossa. Kaikkialla oli hiljaista, eikä mistään kuulunut muuta ääntä kuin suuren kaupungin etäinen humu, aivan kuin tuulen humina kaukaisessa metsässä. Hän ajatteli, mitä Drake oli hänelle sanonut. "Koettaisinkohan?" mutisi hän.

Kesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten kaikuvan korvissaan:

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir; Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

XI.

The Priory, Vapunpäivänä.

Rakas Rakel-tätönen! -- Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja, niitä timantteja -- te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä, jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle -- ei suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli -- vaan jäätelöä ja hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.

Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat ystävät, eikö niin?

Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni, ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin, niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en voi sille mitään! Minä en voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?

Mutta minun ei tarvinnut pyytää Hecaten y.m. apua sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä todellakin tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat, toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon), "mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan, tapaa muissa kasvoissa... Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva, ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä, vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit" (oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa... Hän laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella" (Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus tietysti, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta mitä tuo on?"

Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta, jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!

Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö, minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar, luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi! Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?

Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä se on? Minun täytyi ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut erotettiin sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä, erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä, julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista, taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin, pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!

Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin. Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.

Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.

Glory.

XX.

Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.

"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"

"Aivan varmasti, isä."

Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:

"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani. Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. -- 'Ellei Herra huonetta rakenna'... Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi, mutta nyt kun aika on tullut... Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun, poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän hellyyttä --"

"Isä, jos te tietäisitte --"

"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua. Alokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa. Pitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus opittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista -- hellästä äidistä, ehkäpä -- rakkaasta sisaresta -- ehkä jostakin vielä rakkaammasta."

Oli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.

"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin kuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä kuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä kerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä muuhun... Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?"

"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon, että hän ottaa minut vastaan."

"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos tarvitset rahaa --"

"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä kerjäläisenä."

"Vielä yksi asia, poikani."

"Mitä, isä?"

Vanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. "Sinä rikot tottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja vaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin erotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt pois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut kynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on myöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän."

"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta."

Isä nousi mennäkseen. "Onko siinä kaikki?"

"Siinä kaikki."

Isän ääni oli murtunut. "Hyvästi, poikani."

"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"

Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi, että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.

Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä, toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.

Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.

John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen, ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat puussa.

Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa, jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.

Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään -- tuo vanha elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan -- hän kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon -- se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa, mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa. Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.

Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:

"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"

John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui alttarin eteen.

"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni. Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota tulevaisuutta kohti?"

"Minun täytyy."

Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:

"Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin, joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet."

"Amen! Amen!" sanoivat veljet.

John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa ottamaan pois kaapun.

Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä, hillityllä äänellä: In exitu Israel de Ægypto. Heidän päänsä oli kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.

Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven. Maallikkoveli itki ääneensä.

Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja veli Antero avasi portin.

"Hyvästi, poikaseni."

Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.

Koira seurasi häntä kadulle.

"Mene takaisin, vanha ystävä."

Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu, odottivat.

"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle, ja samassa kuului kova haukunta -- koira oli riipaissut itsensä irti ja juoksi vaunujen perässä.

Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli! Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä! Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.

John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja. Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!

Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, "Gloria".

Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.

Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen, minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään, kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut -- rukouksessa, katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa -- kulunut, mennyt ja iäksi kadotettu.

Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana, jonka hän oli nähnyt äskenkin -- "Gloria".

"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut hänet ajattelemaan menneitä aikoja -- hänen purjevenettään, Peeliä, hänen isäänsä ja Glorya -- ja taas Glorya -- ja yhä uudelleen Glorya. Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.

"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa. Oletteko ollut sairaana, herra?"

"Vähän sinnepäin."

"Sitä minä luulinkin."

Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.

Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta! Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri, kuolematon symboli!

KOLMAS KIRJA.

VIHAMIEHEN VAINIO.

I.

Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset -- ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi: "Onko rouva Callender --"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni? Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan. "Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään, pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin, olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan. Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan", sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko -- kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa, tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat hyvin kirjavaa karjaa -- aivan kuin lännen juutalaiset -- ja heidän täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä, suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin --"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka --"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia, onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä! Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi, kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa. Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella hänen kättään siinä pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle, oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen. Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän, väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin? Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut sairas? -- John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa, mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli tosin monta hyvää ominaisuutta -- hän oli iloinen, hilpeä, hellä -- ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain -- johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään mitään tytöstä -- ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika. Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra. Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo. Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä, ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin, niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain. Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä, Robert -- välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."

Lordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa, veti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.

"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä pikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime aikoina seuraelämässä menestystä. -- Nyt on hän lisäksi saanut uskonnollisen hulluuden. -- Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen ainaisena silmätikkunaan." Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua mitättömistä asioista.

"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?"

"Soita, niin saat sitä."

"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko se minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni, sinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy vääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat myllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?"

"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies, taikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon parantamaan."

"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään."

"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin. Meidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion tämän kansan yli."

Lordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: "Jatka", huusi hän, "jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua -- ja varsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen." Hän katsoi tarkoittavasti ruokapöytään.

Drake löi nyrkkinsä uunin reunaan. "Pidä suusi, Robert! Kuinka usein minun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että minä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän ansaitsee --"

"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on suuret silmät, niin --"

Mutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs pappi odotti alikerrassa.

"Taas pikku Golightly!" huudahti lordi Robert väsyneesti. "Eivätkö nuo ikuiset puuhat jo --"

Palvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras. Hän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän oli ollut siellä ennenkin.

"Voisiko se olla -- mitä pirua --"

"Käske hänet tänne", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä puristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä ruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään papin viittaan puettu mies -- tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin kalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä päässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että pää näytti melkein kaljulta.

John Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen sielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä, jossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen läsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut sanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten teki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä. Kun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi hänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa Glorysta.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä", sanoi hän kääntyen Drakeen.

Drake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi seisomaan.

"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?"

Lordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.

"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut hoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle, mutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis."

Drake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni kirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?"

"No niin, entä sitten?" sanoi Drake.

"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan sairashuoneesta."

"Entä sitten?"

"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori ystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?"

"Ikävää, etten voi", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo ääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille kasvoille.

"Te ette siis tiedä --"

"Sitä en sanonut", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.

"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti he odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani vastuunalainen hänen onnestaan."

"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi, jos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota velvollisuuttanne."

John Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi minua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista."

"Hän on terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin -- sen voin kertoa teille."

Oli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja koettaen hallita ääntään: "Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka... Te ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja... On melkein vuosi siitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja ystäviä pitkän eron jälkeen!"

Drake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat kyyneltyä.

"Me olimme hyviä ystäviä... Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja sisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana veljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä."

Toisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi Robert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:

"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä. Tyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa. Ehkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on, että hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan häntä. Minun täytyy löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai vaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"Herra Storm", sanoi Drake, "minä olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton hänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin. Mutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen mies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole hyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon vaaran alaiseksi."

"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?"

"Ehkä minulla on --", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä: "oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan."

John Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. "Mies, olkaa rehellinen", sanoi hän. "Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko itsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?"

Drake ei vastannut.

"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"En."

"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu -- niinkö? Te taistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä suostun taisteluun."

Syntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri huonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.

"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla vastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua. En kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä --"

"Tämä on vallan toinen asia", sanoi Drake, "ja minä pyydän teitä muistamaan --"

Mutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: "Suokoon Jumala, että se aina olisi toinen asia!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat miehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää kuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake huudahti: "Benson -- sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille heti."

"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään", sanoi lordi Robert. "Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat säikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!"

Sinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen hiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän nyt aikoi ryhtyä.

"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista", sanoi John.

"Entä sitten?"

"Sitten", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, "sitten aion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta vastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion kertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty tekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion sanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin selibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea noita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne viskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä ja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka syvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä."

"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta", sanoi vanha rouva nousten seisomaan.

Mutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten ja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.

II.

Kello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään hillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla ja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli porttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää. Miesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja tytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat hurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi "Ta-ra-ra-boom-de-ay", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa sen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat vaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki pieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun lihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi heille: "Pois tieltä!"

Pieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita ja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt katoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja leikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla katseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien ovien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen ja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine hansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista vaunuistaan.

John Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että kaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan. Se sana oli "Gloria". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta nyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni vuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin purje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.

Keskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri. Hän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja kulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat kirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo sana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin liekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä hän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista -- ilmoitusten kantajat ja omnibussi-ilmoitukset -- näytti hänestä kuin tulinen sormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä -- yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa tänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien itseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen vallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.

Hän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä, niin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko seisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset tuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti häneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset häneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat vaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla huolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut sekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He siirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen luo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.

Varieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat tottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa, kultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella polttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen tuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä hyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot eivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia herroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli komeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä, näkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat kuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin kuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen kilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi livrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään suuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi esirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan jälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri tarjottimineen.

John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän isänsä johtamana oli kaikki nähnyt -- silmänkääntäjät, akrobaatit, nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä, etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole muuta, ihmisraukoilla."

Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului. He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin, kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle. John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"

Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla, ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen takanaan sanoi: "Se on hänen numeronsa!" -- "Uuden taiteilijanko?" kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.

John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen -- tungos oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui sielunsa syvintä sopukkaa myöten.

Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt ylöspäin kammattu tukka.

Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri", ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan tuttavuudestaan hänen kanssaan.

Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan aitaukseen.

Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.

Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.

Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut! Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä olkapäälle.

Muutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän kuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi voimakkaaksi. Hän lauloi "Mylechraine'n", ja tuon vanhan manilaisen laulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten sävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat päänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan hiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.

Vasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm odotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä satoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla kuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat leikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa, ja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että niin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta, nyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli paikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon yleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka nauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella tavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita irvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!

Laulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan, kumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja, vihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko kuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän palasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John Stormia peloitti hänen oma vihansa. "Vaiti siellä!" huusi joku hänen takanaan. -- "Kuka tyrkkii?" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas kuuli Gloryn äänen.

Se oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin lauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät ravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja laulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että heidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten tytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. -- Laulajatar matki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului kaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia. Laulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla hän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut kutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli vastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.

John Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan hyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory, hänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi, Jumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta. Johnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään oli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät hehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset sanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.

"Siinä se on herkkupala." -- "Taivaallinen!" -- "Kuumanlainen!" -- "Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna olisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!" -- "Tänä iltana, kai tarkoitat", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun purskahduksia.

Yleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja hän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä. Hän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden kärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä naisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm koetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna hän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä hautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja kumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana häntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma, hiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos, savupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken tuon keskipisteenä Glory!

Hetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia kättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli lopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen yksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta ja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset uudistuivat.

Tungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi kyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat sekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä nopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta ja naurua ja epäselviä huudahduksia. "Niin peijakkaan nätti!" -- "Helkkarin makea!" -- "Semmoisesta minä tykkään!" -- Sitten joku vihelsi "Mylechraine'n" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän ulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista tulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja tulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin koiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. "Ajuri hoi! Vaunut!"

Rakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi avonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty. Se oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä, jotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä. "Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?" -- "Kuin hieno neiti, se on varma." -- "Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja harrastelijataiteilijoita!" -- "Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä taas!"

John Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui useilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.

"Voinko saada tavata neiti Quaylea?" kysyi hän.

Ovenvartia ei näyttänyt käsittävän.

"Gloriaa sitten", sanoi John Storm väkinäisesti.

Ovenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin kanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia näytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt. Voisiko hän saada neidin osoitteen?

"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä", sanoi ovenvartia viitaten luukkuihin päin.

John Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät hänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin koskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta hän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen katua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset ajurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja päällystakkeihin puettuja "taiteilijoita". Muutamilla oli irtotukka, tekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja ja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista, pudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat näyttämön ovelle.

Vihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten pihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla oli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran käsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja nauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito oli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut, herra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja hän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle kadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin lyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä puistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä "Ta-ra-ra-boom-de-ay."

"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?" sanoi rouva Callender aamiaispöydässä seuraavana aamuna. "Oletko jo löytänyt yhtään noita kadotettuja ihmisraukkoja?"

"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"

"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."

"Hänen ystävilleenkö?"

"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"

"Se on totta -- sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."

III.

The Priory, perjantai-aamuna.

Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään. Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma -- Lontoon maailma -- nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m., näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh, hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa ja vapisin ja tutisin kunnes -- muistatteko? -- kaikki väki töytäsi yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen, väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen (s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas...

Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, -- sinisen ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne -- koska minä olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani. Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.

Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan, että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e. minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa -- tämä on viimeinen, ihka viimeinen kerta -- ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait --

* * * * *

Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.

"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät ikinä anna sitä anteeksi!"

Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin, ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."

"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta. Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.

"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta, huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi. Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan. Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani, pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta itkusta ei ollut mitään hyötyä -- ja sitten hän meni."

Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.

"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona, kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää minut yksin... Minä en jaksa elää enää!"

Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa oli elää. Olihan hänellä lapsi -- eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.

Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa... Missä suhteessa hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden. Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät. Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan -- se olisi aivan oikein heille -- jospa -- jospa minä sen tekisin."

Polly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että se rupesi uudestaan ulvomaan.

"Tekisit? Mitä sitten?" kysyi Glory.

"En mitään... se on --"

"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi --"

"Oh, en minä pelkää poliisia", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.

"Mitä sitten?"

"No, ei puhuta siitä sen enempää", sanoi Polly.

Mennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän edeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta meidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?

Glory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella Polly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: "Minusta tuntuu pahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että tuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että hän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet kuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä välittää. Mutta --"

Gloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän suuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa tilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan toisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään Glory ajatteli: "Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa ilmapiirissä, ajattelee, että..." Sitten hän istui pöydän ääreen ja pakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.

Kun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän: "En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin nähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä ja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka muuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain, ja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni."

Samassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen ääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen tuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan huoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: "Ei, se neiti ei täällä asu." Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: "Herra Koenig, te kai muistatte minut?" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti. "E-ei, en. Oletteko... Ah, niin, se on totta... Mutta neiti --"

"Herra Koenig", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, "pyytäkää herraa astumaan sisään --"

Hän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig hämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa vilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului askeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä. Hän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän astuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että hänen piti puristaa sitä kädellään.

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Kuka on minä?"

Sitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan niinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi kuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne hymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.

Glory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se tuntui melkein tukahduttavalta.

"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te... Minä juuri ajattelin..." Glory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun perästä.

"Glory, säikäytinkö teitä?"

"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin --"

"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka seurasi.

"Entäs minä?"

"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja hellästi. Se oli hän -- hän itse -- Glory -- ei näky eikä unelma vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.

"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon... Oh, minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"

Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin --"

"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen äänensä soi.

"Entäs te?"

"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."

"Niin, minä näen sen", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo kukkaset.

"Mutta kuinka te löysitte minut?"

"Minä menin ensin sairashuoneeseen --"

"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin, että olitte aivan... Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?"

John oli hetken ääneti, ja Glory sanoi: "No kertokaa."

"Sitten menin herra Draken luo."

"Minä en ymmärrä, miksi kaikki luulevat, että herra Drake --"

Johnin suuret silmät katsoivat Gloryyn, ja hänen huulensa värähteli. Estääkseen häntä puhumasta koetti Glory näyttää iloiselta ja sanoi:

"Mutta kuinka te sitten vihdoinkin minut löysitte?"

"Minä olin päättänyt löytää teidät, Glory, vaikka olisin saanut käydä ristiin rastiin koko Lontoon ja vaikka kaikki koettivat estää minua löytämästä teitä" -- taas Gloryn kurkkua tuntui vallan polttavan -- "mutta minä satuinkin näkemään nimenne varieteeteatterin ovella."

Glory näki, mikä oli tulossa, ja herahti nauruun. "Varieteeteatterin! No ajatelkaapa! Tekö tutkimassa varieteeteattereita!"

"Minä olin siellä maanantai-iltana."

"Tekö? Maanantainako? Siis se ei ehkä ollutkaan mielikuvitusta, että näin teidät näyttämön ov..." Hänen hermonsa kiihoittuivat yhä enemmän ja tyyntyäkseen nosti hän käsivartensa päänsä yli. "Siis he antoivat teille minun osoitteeni näyttämön ovella?"

"Ei, minä kirjoitin ja kysyin sitä Peelistä."

"Peelistä!" Glory henkäisi syvään, ja käsivarret vaipuivat alas. "Silloin te ehkä kerroitte heille missä --"

"En kertonut heille mitään, Glory."

Glory katsoi Johniin silmäripsiensä välitse, pää kumarassa.

"Eipä silti, että se olisi ollut vaarallista. Minä olin juuri kirjoittamassa heille, ja kohta he saavat tietää... Mutta voi, voi, minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, enkä minä täällä voi puhua. Emmekö voisi mennä jonnekin? Puistoon, Hampsteadin nummelle tai pitemmälle -- paljoa pitemmälle -- huone on niin pieni, ja minä olen tukehtua ilman puutteesta."

"On minullakin jotain sanottavaa ja jos --"

"Päätetään siis mennä huomenna, oikein aikaisin. Sitten te saatatte minut kotiin teatteri-aikaan. Paddington-asemalla siis kello yksitoista -- sopiiko se?"

"Sopii."

Glory saattoi Johnin ulko-ovelle, ja koska hän tahtoi että John suutelisi häntä kädelle, niin hän oli pudistavinaan kättään hyvin korkealla, jäljitellen Lontoon tapaa, mutta John puristi sitä vain hetken, katsoen vakavasti Gloryn silmiin. Aurinko loisti puutarhaan, ja Glory oli paljain päin. Hänen tukkansa oli kierretty ylös, ja hänen yllään oli kevyt aamumekko. Johnin mielestä Glory ei milloinkaan ennen ollut näyttänyt niin kauniilta.

Astuessaan omnibussiin kadun päässä John otti kirjeen povitaskustaan ja ollen aivan yksin hän nosti sen huulilleen, avasi sen sitten uudelleen ja luki:

"Mene heti häntä tapaamaan, rakas John, ja käy usein hänen luonaan, niin olen onnellinen ja tyyni. Mitä isääsi tulee, on vanha Chalse aivan hupsu, ja hän on tekemäisillään myöskin lordi Stormin hupsuksi. Hän on nyt huomannut, että se noita, joka on iskenyt sinuun pahan silmänsä, käyskentelee hiekassa Glenfaban portin edustalla. Siitä syystä Chalse lakaisee tuota hiekkaa yöllä ja ripottaa sitä Knockaloen edustalle! Eikö se ole hupsua! Meillä on ainoastaan kaksi naista. Tarkoittaneekohan tuo vanha hupakko Rakelia? Vai ehkä hän tarkoittaa Anna-tätiä?"

Ja omnibussin kolistessa katua pitkin ja nuoren, kalpean papin katsellessa kirjettään Glory istui pöytänsä ääressä kirjoittaen kiitävin sormin ja innosta vavisten:

"Taas uusi tapahtuma. Arvatkaa kuka täällä kävi? John -- John Storm! Tiedättehän, että hän on palannut takaisin, eikä se ollut mielikuvitusta, että näin hänet näyttämön ovella. Näyttää siltä kuin ihmiset olisivat, koettaneet estää häntä löytämästä minua ja kuin hän olisi odottanut ja hakenut minua" (mustetahra). "Hänen äänensä on niin matala, mutta minä otaksun, että ääni muuttuu semmoiseksi, kun on paljon yksin, ja hän on niin laiha ja kalpea ja hänen silmänsä ovat niin suuret, ja niissä on tuo syvä katse, joka vihloo sydäntä. Hän tiesi muuttuneensa, ja minusta tuntui kuin hän olisi hävennyt sitä" (mustetahra), "mutta tietysti minä en ollut huomaavinani sitä. Minä olen niin iloinen tuon poikaraukan tähden, joka on vihdoinkin päässyt pakenemaan pelastus-eläintarhastaan, että varmaan tänä iltana laulan teatterissa niin että seinät halkeavat" (mustetahra, mustetahra). "Kuinka kiusallista! Tähän musteeseen on varmaankin tipahtanut vettä, sillä minun kirjoitukseni on pelkkiä variksenvarpaita. Mutta mitäpä siitä!

"Miks'en minä häntä sais? Ja miks'ei hän mua lempis?"

Glory.

IV.

Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa, koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta. Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa ja päätti antaa sille nimeksi Don.

He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai, ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon kuvalehden.

Myyjä tunsi hänet heti -- Glory ja John huomasivat sen hänen suupielissään piilevästä hymystä -- ja useita flanellipukuisia kaartin upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen, punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi. Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa, täyttää velvollisuutensa.

He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta. Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot säteilivät täydellistä onnea.

He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.

"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn hilpeys oli vastustamatonta.

Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.

"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.

He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus, kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa, ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka sävelessä.

"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika, joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä on unta!"

He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan, ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä, aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.

"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!" ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.

Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen, vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan, mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat taas, kävi aivan samoin.

"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta elämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä, alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen sitten täytyi "kiekua itsekseen."

"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin, hän lörpötteli entistä enemmän.

Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä, kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia, se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina. Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset. Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa! Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa herraansa ja valtiastaan.

Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.

Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei niistä paljoa iloa ollut."

"Entä sitten?"

"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen, tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."

Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään, ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta -- ja sitten hän käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi, ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.

"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.

"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.

Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti huoahtaen:

"Kaikki on ollutta, mennyttä! Surkea juttu on lopussa!"

"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.

"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"

Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"

"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.

"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa, vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi juosta.

Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi, kuinka kaunista!"

"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka pilkottivat hameen alta.

Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli avuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää. Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti Johnin sydäntä vastaan. Vai Johnin sydänkö tykytti? Kun John laski hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja "teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."

Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John, että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.

Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli, joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi "Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen ääni olisi siellä laulanut.

Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.

"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna", sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.

Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä. Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua. Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan "niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."

John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"

"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä 'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"

"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"

"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja matki kakkujen myyjäin huutoa.

"Vastako eilen?"

Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti. Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --"

"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla varma, että se ei ole oikeata."

"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka ylpeä minun tulisi olla."

Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä, mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta kun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä maanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --"

"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta! Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin ketään naista, mutta sano, pysyvätkö varieteenaiset hyvinä naisina? Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa -- tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta, Glory --"

Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön, ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka ystävällinen yleisö oli minulle, niin te myöskin loukkaatte minua persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."

Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri ennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn veljeä."

"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten. Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut siitä."

Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John -- John Storm, miksi te ette voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset? Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen minä, joka nauroi. Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni, minä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. Minua se ei koske ollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?"

"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --"

"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla nainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja nyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette -- te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi, voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta. Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se on julmaa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi: "Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi, että en ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka hetki."

Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa lomitse.

"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi hänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi sairashuoneessa."

"Minä näin hänet."

"Näittekö?"

"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."

"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä, Glory?"

Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä. "Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en voi."

Glory itki yhä vielä kädet silmillä.

"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --"

Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi: "Minä tiedän ketä tarkoitatte."

"Tarkoitan maailmaa."

"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi miksi. Mutta minä en luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta! Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä Klaaran sisarena!"

"Vaiti!";

"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en tosiaankaan aio!"

"Mutta teidän täytyy!"

"Kuka minua pakottaisi?"

"Minä!"

Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien kiistalle."

Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin viehättävä hän on."

Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia, mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin. John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin, ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.

Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä, moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden loiskeeseen ja kohinaan.

Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti. Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista -- siinä oli mies ja kunnon mies.

John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte, joten teidän ei tarvitse kysellä."

Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.

John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.

V.

Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi, ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään sekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä, kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä, joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen veljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin. Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta, morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu... Morsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä sulhaspoikana..."

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä, tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän, Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt", nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan, tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa. Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina" (ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät..." "Oh, en minä pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa? Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha omallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa. Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille, mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty, kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa. Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut. Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti, ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän. "Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä tulevaisuutta ole ollenkaan." -- "Mitä se raukka saattoi muutakaan tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet..." -- "Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa..." -- "Hänellä oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan muu --"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois, mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa hetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin jotain muistoa häneltä." -- "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse --"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin "Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha", ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä", silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta", mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut" olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa, ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi. Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan. Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni ja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä, minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti: "Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!" Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä, syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista, sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin! Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"Hyvä John Storm (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että tottelen teitä ja luovun toimestani" -- vähäksi aikaa.

'Naisen kielto, lupaus Niiss' ei oo suuri erotus!'

"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta vähänväliä hän myöskin huokasi.

"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja minulta, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna -- s.o. tänä aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä." Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan ollut liikkeellä.

"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen, sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen, että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on armossaan sen kutsunut.

"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin lamppujen vilahtavan ohi, mutta toiseen suuntaan tällä kertaa. Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen tykyttämään vielä kovemmin kuin tulo suureen ja ihmeelliseen kaupunkiin, ja se on meno sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee... No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!

Glory."

Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut -- hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa puvussaan.

"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan. Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni. Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa takaisin iloisena ja terveenä!"

Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon, juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo matkalla.

Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."

VI.

Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja "Barclayn kuohuvaa olutta."

Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta, jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori, pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät erotti.

Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri, jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi, herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla, lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi tehdä.

John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä, joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät; puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.

Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.

"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"

Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja iskien silmää hän sanoi:

"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"

Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."

Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin lysti kuunnella teitä."

Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen. "Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja vihdoin romahti ovi auki.

Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies Johnille. Varoitus tuli liian myöhään -- John hoiperteli taaksepäin saatuaan kovan iskun.

"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran kuono kurkullaan.

Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja huutaen: "Poikani -- voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo peto!"

John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.

"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.

Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta jälleen näkeväni teidät."

Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi: "Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"

"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"

Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli. Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."

"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.

"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.

Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu hymyssä.

"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa -- ehdotettavaa -- ja arvelin, että ehkä -- --"

John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset silmät värähtelivät.

"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."

John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa työtään pappina.

"Niin juuri, niinpä juuri" -- pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää -- "ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."

Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa -- Colombon piispan-istuin. Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan, mutta kumminkin --"

John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä, mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."

"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."

Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.

"Miksikä -- miksi sinä siis --"

"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta. Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati -- joka päivä -- ja jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."

"Mitenkä siis?"

"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman aikakautemme elämässä."

Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja "myydä kaikki sekä jakaa köyhille."

John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja moitittavana narripelinä."

Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa, mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan? Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille, valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä, liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John arveli, että --

Pääministeri vaikeni.

"Sano minulle, poikaseni", -- hän kosketti Johnin käsivartta, -- "aiotko itse elää... sanalla sanoen... no niin, seuraamalla Kristuksen elämän esimerkkiä?"

"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii, setä."

"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"

"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.

Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni. Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa -- ajatelkaapa, kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan, heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa -- kaiken tämän rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä! Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.

"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi turmeltumatta. Mutta mitä me teemme -- mitä kirkko tekee noitten uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin, joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa -- ja missä äärettömässä henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"

Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää. Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä, ja hän tunsi syvää sääliä.

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.

"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen hän palasi toiseen huoneeseen.

Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi kirjanmerkiksi.

"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen äänensä!"

Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni, ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla, ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta -- he pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena, ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. -- Mutta hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi tai työssä vihamiehen vainiolla."

John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan, toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä Jumalan tähden. -- Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin ja hansikkaat.

Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"

Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta -- hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.

Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:

"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty. Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni, pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani, sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi, huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea, mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden kannalta nähden -- mutta mitäpä siitä.

En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan. Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja, sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee sitä suurempi kunnia.

Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa, viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät sen!

Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa. Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi? Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin! Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja, tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta? Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille helvetissään!

Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.

Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään -- juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi -- mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä -- niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"

VII.

Glenfaba, "Saaripahanen."

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että joka ikinen kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen tehnyt mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan -- jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"

Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, -- niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.

Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.

Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.

Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat -- "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa hii-haa ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos... oo-hoi (haukotus).

Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.

He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme -- uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa -- käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.

Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" -- "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.

Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]

Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa muuttuen vähitellen paperimassaksi.

Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin [vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!

Kello puoli 11 illalla. -- Minun piti keskeyttää kirjoitukseni aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen. Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois. Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. -- Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.

Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa! Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa! Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin humua alakerran tanssisalista.

Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla -- ja minä olen aina iloinen! -- Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban home rulea (koska hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna (kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää hurskaammalta kannalta.

Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa -- puolustamaan hänen hyviä ja pahoja puoliaan -- niin ei teidän pitäisi olla niin äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti: "Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. -- Vakavasti puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten pitää olla hyviä, niin he ovat hyviä, sillä naiset tanssivat miesten nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka -- minä en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen puolustustaan: "Vaimo, jonka annoit minulle", mikä osoittaa, ettei hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.

Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta

'Nukkumaan sä houkkio, Nukkumatti kutsuu jo!'

Glory.

J.K. -- Tärkeätä. -- Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.

VIII.

John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää, ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan, että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi, joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.

Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi häneen salaa, pää kallellaan.

"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."

John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen ympärilleen ja muistellen Glorya.

"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas ilme.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.

"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.

Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli papin lähettänyt.

"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja --"

"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"

"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva --"

"Se on hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä luotan."

"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja --"

"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan heidän kirjavia asioitaan."

"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."

"Oh, todellako? Vai niin!"

Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti paikalla.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian, mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.

"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos --"

Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?

"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti --"

"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä epärehelliseen menettelyyn tulee, niin --"

"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.

"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän kohta syleilevän toisiaan.

John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.

"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan, koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."

"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan sitä -- se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville, että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.

"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"

"Kyllä, herra pastori."

"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."

Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän..." Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka ostin tytölleni... Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani, en milloinkaan!"

"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"

"Agatha Jones", vastasi tyttö.

Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut heittäjää poliisin huostaan. -- John ja Aggie seisahtuivat puiston nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi laastarilapun papin ohimolla.

"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi tyttö.

"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen katumetelin jälkeen.

Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille, missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa lapselle.

"Huomenna minä ostan hänelle vaunut -- semmoiset rottinkiset; rautaiset ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo laitan hänelle lyhyet hameet."

John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira pysytteli isäntänsä kintereillä.

"Hän on ollut jo kuukauden poissa -- niin, huomenna siitä on juuri kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon -- niin, onhan hän kasvanut! On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan. "Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin -- yö on niin kylmä pikkulapselle."

Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta nuori äiti oli iloinen.

Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin, jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa, ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun muulloin kuin ollessaan juovuksissa.

Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. -- Siellä oli useita lapsia. Yksi vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina, kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen seinää, kuulivat aina lapsen itkua.

"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy lähellä."

Aggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: "Kuka siellä?"

"Aggie", vastasi tyttö.

"Kuka on siellä kanssasi?"

"Eräs Charlien ystävä."

Silloin ovi avautui.

John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö. Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.

"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"

Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.

"Missä on rouva Sharkey?"

"Alakerrassa, herra pastori."

Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"Antakaa minulle kynttilänne."

Mies antoi sen.

"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin --"

John katsoi koiraan, ja mies vapisi.

"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.

Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä, mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi hyminäksi.

Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko tuntui häntä hyytävän.

"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen -- ei tässä nyt muu auta", sanoi John Storm.

Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin kello löi juuri kaksitoista.

Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu. Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot kääntyneet poispäin portaista.

He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa huoneesta oli varjojen vallassa.

Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.

John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet, kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti, hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen, koettaen piilottaa korttipakkaa.

John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku. Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.

Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori mies oli Charlie.

"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä. "Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti korttipakan Johnin eteen.

"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.

"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan. Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi viskata.

Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle puukon.

John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat kurkkuusi!"

Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!" huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta. Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään. Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.

"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."

"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.

"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja hänen kasvojensa ilme oli kamala.

"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies myöskin -- mars!"

Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.

"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.

"Tässä se on", huudahti hän. "Ei -- voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä käsiään.

"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen seinällä näkyvää raamatunlausetta.

Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa", oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.

Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi! Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.

"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka, jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.

"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."

"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko kantaa tämän lapsen kotiin?"

"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.

"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja --"

"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla oli lapsi sylissään.

Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan. Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.

He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä. Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie vaikeroi: "Voi, voi, voi!"

Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa. Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka, te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"

"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher, mutta tyttö vastasi toivottomasti:

"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."

He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa valitteli: "Voi, voi, voi!"

* * * * *

Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:

"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä. Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun 'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa. Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.

"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten -- kenties -- tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa... Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään -- ehkä jossakin kadulla -- ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana... Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"

IX.

Glenfaba.

Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle, vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia! Ja minä -- minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita minun tulisi kylvää.

Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen olevani halvin syntinen tämän maan päällä.

On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan, "joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.

Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa, mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni: 'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa! Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa syliinsä -- ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään. Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua. Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan ylähyllyllä, ja sitten... sitten tulee loppu.

Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus. Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin hymnillä. Mutta

'Enpä siinä ma ollutkaan, Varjoni se oli vaan!'

Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla köyhäin keittolassa -- enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän, millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.

Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä, vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset, minä voitin, minä riemuitsin -- kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista kuvaa hänestä.

Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni -- ihanat, viehättävät, pukuni -- ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: "Minä -- minä olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"

Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani, kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen pukuni.

Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni, neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette -- niinkö todellakin arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.

Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua sellaisia tuhmuuksia.

Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko oli laskenut -- taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla _fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan. Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion, ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin oikea näyttämö... ken tiesi... ehkei se olisikaan niin hullua..." Samassa fuksian lehdet kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.

Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi. Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen, vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista, vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko, yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui, ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä täällä -- onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel, ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo vanhoja, rakkani -- ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.

Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä. Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi, kuinka elämä on julmaa!... Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla toisenlainen, mutta... mutta en minä voi sille mitään!

Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua, houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.

Myöhemmin.

Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen, ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää, ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän sinä, Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti. Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä -- mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni, Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta toivoa kuin rauhaa ja lepoa."

Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa. Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi, millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän luona.

Seuraavana aamuna.

Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt hänen luokseen.

Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä, että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää, kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.

Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet: "Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina veisaavat kiitosvirsiä.

Kello kaksitoista.

Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.

Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä -- Anna-tätikin itkee esiliinansa suojassa. -- Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On aivan kuin jotain hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti, kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.

Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?" sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme, ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui, lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle -- sinä ja Anna ja kaunis nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."

Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että valittaisin?"

Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!" Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory, en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.

Illalla.

Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan. Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä, kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä, joka kuoli vanhana.

Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin, tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä paljoa kauemmaksi...

Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi, enkä minä sitäpaitsi voi nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia. Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu -- kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!

Myöhemmin.

Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen. Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory, minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni, mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa merkiksi!"

Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty -- yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.

Glory.

PASTORI QUAYLEN KIRJE.

Hyvä John! -- Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri sen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun vuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat, että kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan vapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai tänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä kaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: "Kuolinpäivämme on parempi kuin synnyinhetkemme", ja siksi lähetän teille viimeisen tervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin saatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.

Minuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on uljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin. Ihmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu ilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä jäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän sallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät hetket tulevat.

Siitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut. Tämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee seuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka, John! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa siihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja kukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä? Minulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta pitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento, ja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään ja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa ajatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli poissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja viettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa ja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.

Siitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on kerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon kahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen. Ehkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden sylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä, on hävitetty.

Mutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi! Vanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla otollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat anteeksi annetut!

Adam Quayle.

X.

Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja -- hän kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä, että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä. Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja viekkaudesta, joka ympäröi häntä -- suvaitsevana ja ystävällisenä kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä -- hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan. Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja. Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä -- pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä. Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi, saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy, poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti... Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa -- kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini, joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten... sitten... Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan -- hän ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja. Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm" pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen, että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne... Oi, kiitos, hän voi erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä..." Sitten seurasi liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on, jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille hoidettavaksi --"

"Minä aina muistan -- aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman aarteita' -- oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte, herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä, kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka ovat hullaantuneet kissoihin..." Ja sitten seurasi pitkä kertomus eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa, sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen hyväksi?"

"Tosiaankin... On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina semmoisissa asioissa -- niin, minä odotan häntä juuri tänään -- enkä minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin kivulloinen -- minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun puolestani -- kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita. Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon muutoksia oli tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John. "Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei aivan nykyään, niinkö? Hm -- niin" -- lisäsi hän ylhäisesti hymyillen -- "Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä. Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'. Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen, joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja, maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa, minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella, ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme, etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä. Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä -- voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa, että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän, sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet 'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän, kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä työssä ja touhussa! Ja -- ken tietää -- ehkä te vielä kerran tulettekin tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen -- minä kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi esitys teille. Hyvästi!"

XI.

Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan, otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi, jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi, merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender, joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä tällaisesta hommasta.

Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:

"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle aikeellemme."

Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni, sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"

"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.

"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause semmoista rukousta vastaan, jota en usko."

Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.

"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."

"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."

"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin lukea..."

Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä leimusi palava tuli.

"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin, että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."

"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se oli erehdys, ja jos te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen --"

"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille, alakirkollisille ja kirkottomille."

"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"

"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue erosi.

Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun John kumarsi hänelle mennessään ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien edustalla, se on varma!"

John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey, pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten hoitaja.

Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen. Hän kirjoitti Glorylle:

"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy omin voimin elossa. Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West Endin naiset harrastavat tätä liikettä -- muun muassa lady Robert Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme 'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne, ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat olevinaan onnellisia."

Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia. Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:

"Isä Storm on hurskas ja virkeä, Tekee pahaa minkä kerkiää!"

Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja, toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat, jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat. Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä, isä!"

Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään. Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.

John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."

"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."

Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon peittyessä pilviin.

"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon omistajille on tehty edullinen tarjous, -- niin --"

"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet kreikkalaisen.

"Niin -- me olemme päättäneet myydä tämän talon!"

"Myydä! Sanoitteko myy...? Kenelle?... Mitä?"

"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."

John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi uskoa tuota... Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista voi tapahtua --"

"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi -- pienoinen tippa vain."

"Yksi asia on selvä -- Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön, ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."

Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.

Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.

_The Garden House Clements Inn, W. C_.

Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään, en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään -- kuolla, kuolla, kuolla!

Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen -- älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen näyttelemään Julian osaa. -- Ajatelkaa -- Julian! -- ja omassa teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla, joka on päässyt Punaisen Meren poikki.

Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja, tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. Hänet on haudattu minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?

Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi, ellette tule kohta -- en koskaan, en koskaan!

Glory.

XII.

Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä. Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle. Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta näyttelijätärtä varten.

John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.

John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa, ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille. Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa, joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya. Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä, heittäisi John sen miehen ulos ovesta.

Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna, ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut hymy.

"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta, joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."

Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen ja toimittanut sille hyvän hoidon.

"Mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm, ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo, etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut -- hän rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on täytetty."

"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.

"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui, oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!

Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.

Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha, ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja. Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut hänelle tämän paikan.

Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät, ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä tervehtimässä.

"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt pois päänsä.

Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä olet siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.

Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas. Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli, kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista -- kuunnelkaa! -- ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.

"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."

"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.

"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"

Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.

"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."

"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas rupesi nauramaan.

"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla tuon kertomuksen", sanoi Rosa.

"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas nauramaan.

"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan --"

Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä suuteli La, la, la, la, laa!"

"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön --"

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä..."

"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.

"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä --"

Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.

"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään suudellen häntä."

Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta. Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin: "Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö niin?"

John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi. "Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.

Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?" mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin rypistyneitä kulmakarvoja.

John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."

John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."

"Mitä te siis moititte?"

"Hänen valitsemaansa alaa."

"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana? Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä toimessa."

"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi, joka on elänyt tosi kristityn elämää."

Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:

"Se ei kuulu heidän rooliinsa, herra pastori."

"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman, ihmiskunnan hyväksi -- jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."

"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia. Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"

"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa, vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"

"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi -- eikä edes satakaan -- voi koko pappissäädyn mainetta turmella."

"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen toimi on huono ja syntinen!"

"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"

"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe -- ja te tiedätte sen!"

Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta teenjuontiamme?"

"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake. "Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen, turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki --"

"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"

"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"

"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle naiselle, soveltuu toisellekin."

Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.

"Tietysti... onhan selvää... minä vain tarkoitin", änkytti hän... "Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa... niin se on toista. Mutta ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat --"

"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä, joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli poistunut huoneesta.

Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä häntä kohtaan."

Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin... ikäänkuin aikoisin..." Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani, minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi englantilaiselle gentleman'ille?"

John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt, ja jos se soveltuu englantilaiselle gentlemann'ille, niin Jumala silloin Englantia armahtakoon!"

Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä. Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."

"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen rinnallaan!"

"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa minun nyt kertoa, millainen te olette", sanoi lordi Robert asettaen silmälasinsa lujempaan. "Te", huusi hän tutisuttaen päätään, "te houkuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista kodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan langenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules", lisäsi hän kääntyen Drakeen -- "voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni on joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi -- yksinkertainen raukka -- ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen, jonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota hävyttömyyttä! -- Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!"

Nuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia olkapäihin. "Niin, taivas tietää sen", sanoi hän, "ja minä tiedän sen myöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!" Lordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. "Se on teidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen, sillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan kamaralla, johon hän astuu jalallaan!"

John Storm jätti molemmat miehet mykiksi astuen raskain askelin alas portaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken vuotaneista kyyneleistä.

"Te ette aio enää tulla tänne", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin ajatukset kuin kirjasta. "Minä näen, että te ette tule enää."

John ei kieltänyt sitä, ja hetken perästä avasi Glory oven ja John astui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten tyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa patjoihin.

Molemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert hyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.

"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen teatteriksi Glorylle!" sanoi Drake. "Herra Jumala! Mikä minut riivasi?"

"Perisynti, poikaseni!" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti huultaan.

"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!"

"No niin! Jos minä autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää minun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa ja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat muitten muassa?"

Drake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä kohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.

* * * * *

Isä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset muualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän vihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui kuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi ulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.

"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!" ajatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen täytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli näyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla kasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon turmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.

Mennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä astui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: "Minä ja minun toverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni", vastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John tarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan. Hetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten: "Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!"

"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa", sanoi ääni John Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään seisoi nyt poliisi.

"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä", sanoi hän taluttaen miestä vankilaan.

Se oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana aamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki oli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan valimosta.

XIII.

Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona, ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:

"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista --'"

"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "-- ja epäilemättä toivoo jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt --'"

"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."

"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan edullista yleiselle siveellisyydelle --'"

"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä, tiedättehän!"

"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa --'"

"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset almuina."

"'-- saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi, että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema, mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen intoilija --'"

"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."

"'-- ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta --'"

"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla vuorilla!"

"'-- Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon kammioihin --'"

Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"

John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa. Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"

"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja 'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."

Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se on pääministeri!"

Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.

"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta vaihtamaan toista myssyä päähänsä.

"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua tapaamaan", sanoi pääministeri.

Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.

"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"

"Kiitos, setä!"

"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä pakanallisen epäjumalan alttarille."

"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."

"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä. Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. -- Orjakauppaa, John, pahempaa orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä sieluja, kuten täällä!"

"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on syynä valtio eikä kirkko, setä."

"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. Sinäkin olet lainannut rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein kahdessa."

"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"

"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."

"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi, ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista, joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."

John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.

"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: -- "Hyi! Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten käytöksessään naisia kohtaan!"

Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.

"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."

"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."

"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle sinun lähtiessäsi pois meiltä -- että palaisit takaisin ennenkuin vuosi on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."

John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä, jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä, kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden välillä."

Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." -- Erotessaan Johnista sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen. Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois -- käännytystyöhön -- lähetysvainiolle?"

John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja lähetysvainio kenelle tahansa."

"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden, jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka -- taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"

* * * * *

John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se oli Glorylta.

"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen: 'Tässä lepää...' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla, ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri, jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla. Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin -- niin minä rupean ajamaan polkupyörällä -- joka on naisille samaa kuin miehille juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on vaikutus epäilemättä mahtava.

"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut? Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi, voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."

Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja hänen otsansa synkistyi.

"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan", ajatteli hän.

Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa -- hän ei saanut sitä laiminlyödä.

* * * * *

Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen. Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti, kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen nöyryytyksiinsä.

Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet silmänräpäyksessä.

"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin jollakin tavalla palvella teitä -- hankkia paikkoja -- mitä tahansa -- olisin hyvin onnellinen."

Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme tavanneet toisemme ennen."

Mies hymyili kohteliaasti.

"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne. Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt -- jos te nyt soisitte minulle ilon --"

"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun häntä ei tarvita --"

Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.

"Hm, minä olen agentti -- tiedättehän, että agentti johtuu sanasta agere, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."

Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?" sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän lausui jokseenkin kovalla äänellä:

"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin, silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa teidät ulos tästä huoneesta."

"Mi... mitä!"

Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa? Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."

"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.

Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.

Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä. Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.

"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:

"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"

Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan -- hänen kunniaansa -- on kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.

Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet. Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki "ja Gloria -- neiti Glory Quayle."

Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan. Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen. Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja, joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.

Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.

"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon roolin kunnollisesti."

"Te tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.

Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu kaikki seikat -- ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin pukijattarena, ulkomaalaisten klubit -- kaikki hänen entisen elämänsä pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä! Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli jälleen tarttunut kiinni häneen -- tuo armoton menneisyys -- hän ei ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.

Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin Rosa oli noussut ylös -- Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään -- Glory kuuli tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin, sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.

"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta tämä rakki" -- ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta -- "se on niin hirveä!"

Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.

"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä... He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä -- se oli niin väärin. Minä en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."

John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla, kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"

"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui katkonaisesti) -- "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun tulee -- hm -- joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa -- ja mitä se hyödyttäisi?"

"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset, jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."

"Se on totta -- totta -- mutta -- mutta --" Gloryn ääni sortui, ja John käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt, sitä ei voi enää auttaa."

"Niin, sitä ei voi enää auttaa."

John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja liikahti.

"Joko te aiotte mennä?"

"Minulla on niin paljon töitä, ja --"

"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."

"Ja paitsi sitä, miksi... miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua, Glory?"

Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen sykkimään.

"Onko se niin kiusallista, siis?"

"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."

"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä? Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."

John kohotti kättään. "Se häiritsee -- se saattaa minut levottomaksi --"

"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."

"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain --"

"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.

"Siksi, että" -- John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Te?"

"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"

"Oh!"

Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä -- ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin -- kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."

Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! -- Sinä olet minun elämäni! -- En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään -- se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:

"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää. Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."

"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden --"

"Ah... Tietysti minä en voi odottaakaan... Tietysti te rakastatte työtännekin --"

"Minä rakastan työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan. 'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun --'"

Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."

John ei ollut siihen saakka huomannut -- siihen saakka, kun hän itse lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen -- kuinka hurmaavan kaunis Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa ääneensä.

"Sitä minä en odottanut, Glory -- aivan toista minä olen vuosikausia uneksinut --"

"Mutta se on kai parasta -- se on parasta."

"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut siitä -- te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä parempana."

Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. -- Hän peitti kasvonsa käsillään.

"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna alttiiksi... Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."

"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään, että huhuja jo on liikkeellä."

"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään, vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi --"

Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun täytyy tyytyä siihen."

"Siis..." John ojensi molemmat kätensä.

Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan käteni hänelle, en voi kestää enää."

"Hyvästi!" -- Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.

Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.

"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle otollisen työn."

"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja välähti taas uudelleen.

"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima, jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.

John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan Charlien puolesta.

"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te vain ette tahtoisi syyttää häntä --"

John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli kunnottomalle rakastajalleen.

"Ja te, lapseni -- mitenkä teidän laitanne on?"

"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule paikkaamalla ehyeksi."

Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.

XIV.

Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi. Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän kuviteltujen intohimojen tuli riehua.

Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus, mustasukkaisuus, viha -- kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma -- kaikki tuo masensi häntä, sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.

Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia, leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on solvausta.

Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota. Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"

"Omituinen syytös pappia vastaan!" -- Niin seisoi eräässä huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta. Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.

Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa, enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua. Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa tietäessään olevansa niin lähellä häntä.

Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat. Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja -- Herra heille suokoon anteeksi -- lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta. Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme? Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja suokoon teille ikuisen onnen!"

Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon ja kalisteli nyt avainkimppua.

"Onko isä mennyt jo?"

"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."

"Viekää minut sinne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon pienessä, kolkossa sakaristossa.

"Glory, miksi te tulitte tänne?"

"En voinut olla tulematta."

"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."

"Te sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa --"

"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni. Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen -- te näette, että olen kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"

"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.

"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta teistä. Senkin tein."

Glory vilkaisi häneen nopeasti.

"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään, ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa auttaa avuttomia -- noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään, ette hiukkaakaan."

Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka valtavasti se vaikutti häneen.

"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä -- te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne parhaat tunteet sille!"

Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas tahallaan loukata tyttöä.

"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka näyttelevät tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.

Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.

"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte minua -- eikö niin -- rakastattehan vieläkin minua!"

"Glory!"

"John!"

"Jumalan tähden, Glory!"

Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos kedolle, puistoon.

Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe. Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.

"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä minun pitäisi tehdä."

"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on kristillistä."

John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa, rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."

"Hän on todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui Gloryn kanssa.

Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä, ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen säveleitä!

Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja suuteli häntä.

"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!" kuiskasi Glory.

"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää itseäni."

"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta, mitä sinä sanoit?"

"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."

"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.

"Rakkaani!"

"Minun elämäni."

Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi hänen tukkansa tuoksun.

John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.

John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta. Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.

John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.

"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory, tuo säteilevä, vieno naisolento.

Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.

"Rauhan huone se ja pyhä paikka, missä lepää vieno tyttö tuo."

Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!

Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa. Westminsterin kello löi kuusi.

Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."

XV.

Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa, josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava -- se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä. Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.

Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi, hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te tulette onnistumaan! -- Teidän iloinen" j.n.e.

Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä. Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että 'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat olleet läsnä harjoit... mutta vaiti suuni -- älä lavertele vielä..." j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin. Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja ylpeyttä.

Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.

"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme. Sanotaan, että kaikki on luvallista rak --" Mutta samassa hän punastui ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli -- olen pahoillani -- hyvin pahoillani. -- Ja jos minä voin millään tavalla asiaa parantaa --"

Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti, eikä hän voinut saada sanaa suustaan.

"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi tarjota sen isä Stormille --"

"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"

"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt tuohon anti-Storm-kiihkoon. Semmoiset miehet kuin minä ja moni muu voivat kyllä asettua häntä vastaan -- minä en tunnusta hänen auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme eikä valtakuntaamme -- mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä, sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä, jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön -- on se inhottavaa, ilkeää, se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on mies ja gentleman, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa, mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi -- ja unohdatte --"

"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys, ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki silmiään.

"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.

John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.

"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa. Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli luvattu hänelle -- ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"

John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville, ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä kiskot tomaateistasi?" -- "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä aamuna." -- "Älä valehtele!" -- "Jumal' auta, se on totta!"

"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."

"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu nimeltä Broad Sanctuary. Sanctuary = pyhättö. Suoment. muist.] Voi millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"

John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt sotamiesten kera tanssivat ja joivat.

"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi -- se on oikea saarnaamistapa."

Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. -- "Sinun täytyy hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa -- senhän tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."

Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä, joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia -- sellaisia, jotka eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään fariseuksia tai kirjanoppineita.

"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme..." Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:

"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen -- pappi, joka pisti Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"

"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen vankilaan -- ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."

John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen, jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö -- kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"

Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!" huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä matkoihinsa toisen naisen kanssa!"

"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"

"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"

"Sinä et ole sotamiestä ansainnut -- tule pois", sanoi toinen naisen ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi -- se oli pastori J. Golightly -- ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän rouvansa kanssa.

John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin. Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä, oli Aggie Jones.

"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.

"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran ja hävisi silmänräpäyksessä.

Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän, ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.

"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."

"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.

"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"

"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.

"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän mukaansa Aggiea viemään.

Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä, vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä, tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut ruusuvihko.

Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!" ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"

Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat voittaa kiusaukset.

"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana -- ne ovat kaiken Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory -- sinä menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä. Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin näytellä elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus, aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä kajahteli yli kuutamoisen puiston:

"Du liebes Kind, komm geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.

Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä onnellinen?" kuiskasi Glory.

"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta osaakaan minun onnestani!"

"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"

"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.

"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"

"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"

"Me välitämme, armas -- meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä, mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."

Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?" sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä, lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä. Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi -- sinä olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."

"Niin, jos olisin mies -- mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi, jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua -- sinun tointasi -- sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi -- ja yksinomaan minun tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua -- ja minä -- minä --"

"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"

"Oi, oi!"

Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.

Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:

"Erreicht den Hof mit Müh und Noth In seinen Armen das Kind war todt."

"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma. Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan silloin."

Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."

Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.

"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"

"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!" vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta. Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla, kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu aseteltu huoneisiin.

"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu, jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen. Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin -- se olisi oikein minulle."

New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory hiipi takaisin kuin rikoksellinen.

XVI.

Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.

"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."

"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"

"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."

"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"

"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"

"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"

Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"

John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"

Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"

"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen käsi johtamaan tuota työtä."

"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."

"Se on oikea käsi."

"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys vasemmasta kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.

"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.

"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"

"Arvatkaa."

"Eihän vain joku noista 'sisarista' -- eihän toki?" tiedusteli rouva Callender epäröiden.

"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.

"Joku toinen imeläsuu sitten, -- semmoisiahan ne ovat kaikki nykyaikaan."

"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia hupakkoja nykyään?"

"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"

"Arvatkaa."

"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen -- tietysti hän on vaalea."

"Kuinka te sen saatoitte arvata?"

"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä on?"

Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.

"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.

"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"

"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä rumaksi?"

"Minä voin."

"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"

"Minä tuon hänet tänne, täti."

"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."

Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?

Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi -- ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?

Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.

Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."

"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.

Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä mitään pahaa ole, että harjoittelen -- eihän minun silti tarvitse näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa, suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen Glorian houkuttelun pauloihin.

Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen. Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati" = Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain varomattomalla teolla.

Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun, kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti, että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että "kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."

Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"

"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa, kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.

"Ma chère", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen puhuvan niin hyvää ranskaa.

"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin irlantilais-manilais-ranskaa."

"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.

"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren tuulahdukseen.

Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."

"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin uskontoa -- ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen -- sellaisen, joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle -- niin luulen -- niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja seuraisin häntä."

"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"

Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.

"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä itkemään.

"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni", virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"

"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä tarkkaan ja päättänyt, että voin -- että minun täytyy. Niin, Glory, minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin sinäkin."

"Mutta minne -- minne --?"

"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään tai kuolemaan."

"Mutta sinun työsi Lontoossa -- sinun suuri, suuri työsi -- --"

"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä. Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot koettivat hymyillä.

"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et uneksinut etkä toivonut."

"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani. Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan pelastustyötä -- mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä naisia maailmassa -- melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat vain ovat suuria -- ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria naisia... Mitä minuun tulee -- ymmärtää Jumala sen asian parhaiten. Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin -- kaukana täältä -- jollakin vieraalla lähetysvainiolla -- kenties." Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan katseen Johniin.

"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John. "Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."

Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra, anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat lähetysvainiot -- mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja kuolemasta ilman ystäviä.

Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.

"Hän tuli siis takaisin?"

"Tuli."

"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."

"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"

"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi. Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus', 'kieltäymys' -- kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja --"

"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt siihen!"

"Glory!"

"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"

"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun hyväksesi."

"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"

"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"

"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"

"Sinäkö sen sanot, Glory -- sinä! -- ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani -- kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni --"

"Rosa!"

"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas -- ja minä -- minä olen naurettava."

"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"

"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme -- nuorena, kauniina, lahjakkaana -- sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani -- ja hän kiintyi sinuun -- mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani -- vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"

"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"

Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:

"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi -- se olisi sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."

Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? -- Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.

XVII.

John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä, eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen, toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle. Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan -- taikka oikeammin taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä iankaikkisessa autuudessa.

Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa, mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."

Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen, päätellen.

"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"

"Valani?"

"Niin, elinkautiset valasi."

"Mutta -- onko se tarpeellista?"

"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta, mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan valtakunnan tähden."

"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon mahtavammin heihin vaikuttaa, jos -- jos nainen seuraa minua. Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."

"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."

"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja työskennelleet heidän rinnallaan."

"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."

"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen rakkaus yhdistää minuun."

"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."

"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi minua kestämään vaaroja?"

"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."

"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"

"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"

Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä, ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää. Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää, ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin täydellinen elämäkerta!"

Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä. Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten, puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt. Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat pois pyyhityt.

Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.

Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"

Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin --"

Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"

"Todellako?"

"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"

"Minkä uutisen?"

"Että isä Damien on kuollut."

"Mutta voitko sinä -- tarkoitatko todellakin, että -- aiotko --"

"Aion, Glory -- aion!"

"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"

"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua -- Jumala sinua siunatkoon --! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä pienempään. Mutta tämä -- tämä on suurin työala maailmassa, Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä ristiinnaulitseminen."

Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt edestakaisin, puhuen kiihkeästi.

"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus. Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas, Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory, he tulevat jumaloimaan sinua -- ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta -- kaikesta, kaikesta -- säälistä ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta maailmassa?"

Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä -- jalointa maailmassa."

"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"

Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"

John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"

"Entä työsi Lontoossa?"

"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen -- kaikkeen!'"

"Oh!"

"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"

"Ei se ole mitään!"

"Oletko varma -- aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme pettäkö itseämme -- mieti --"

"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua, John -- enkö ole kaunis tänään?"

"Sinä olet aina kaunis, Glory."

"Mutta etkö huomaa mitään erotusta -- tämä puku esimerkiksi?"

Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät. "Kuinka ihana sinä olet, armas!"

"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"

"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"

Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."

"En, enhän toki -- minua peloittaisi."

"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea minuun."

"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat ihmisraukat?"

"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö sovi?"

"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"

"Pelkäätkö -- pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö muuttamaan toisen puvun ylleni?"

"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."

"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."

"Minäkö?"

"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun astuit tähän huoneeseen?"

"Glory!"

"Kulta, oma kulta!"

"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"

"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.

"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."

"Ah!"

"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat toisiaan."

"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta --"

"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."

Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.

"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory -- mikä onni, mikä autuus!"

"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.

"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"

"Ole minun, kulta, minun omani!"

Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta -- hyvin pian -- melkein heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa -- järjestämistä. Ovella hän epäröi -- hän vapisi hellyydestä, tuskin tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi suuttuneena, puoleksi häpeissään.

"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää koskaan tapahtua!"

Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi. Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä. Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi. Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus, Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli, jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.

Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"

Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta, mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa, että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä varma kuin auringonnousu aamulla."

Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.

Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt päivämäärää ja muita yksityiskohtia.

"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä suurta uutista, kultaseni? Se on kaikissa iltalehdissä."

"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.

"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan, ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."

Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut, ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta luopuminen oli kamalaa.

Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä. Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:

"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.

"Enkä minä voi luopua tästä elämästä -- minä en voi luopua Lontoosta -- minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta, soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia. Minä rakastan menestystä, ihailua ja... vieläpä 'käsien taputusta teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun pitää siitä luopua.

"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan, ja minä kaipaan -- minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle, kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.

"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti. Minä rakastan sinua vieläkin -- koko sydämelläni, koko sielullani, mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä --

"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä rakastan sinua... ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä vastaan.

"Yksi ainoa suudelma vielä, armas -- viimeinen."

XVIII.

John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari. John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa käyttäen katkeraa ivaa:

"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään spitaalisten saarelle!"

"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa --"

"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä. Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että tämä olisi sinun kolmas kutsusi."

John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan. "Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka -- sinä aiot kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä, se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."

"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö tulee minun mukaani!"

"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä hämmästystä.

"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä, Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."

"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."

"Hän tahtoo itse sinne... ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."

"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?... Ja sinä annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja omista velvollisuuksistasi... ja sinä olet olevinasi mies!"

John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.

"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin... Kyllä minä kumminkin tahtoisin nähdä hänet... Missä hän asuu täällä Lontoossa?"

"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"

"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"

"En minä vain menisi teidän sijassanne."

"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"

"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi --"

"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään, hyvä mies... Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä Lontoossa tuommoisen tähden... tuommoisen --"

"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."

"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli, joka soveltuu kelle tahansa."

"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."

"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa ennenaikaiseen kuolemaan."

"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia ylempänä."

"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane Callender-raukan sinä aivan unohdat."

"En koskaan, täti!"

"Unohdat. Älä väitä vastaan."

"En koskaan!"

"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen... ja minä pidän sinusta kuin omasta pojastani."

"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."

"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen häiriön!"

"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani -- täydellisesti minun."

"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"

He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.

Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä. John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua -- iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta, joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja uhrautuva pappi eroaa... Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa --"

John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä. Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.

"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."

John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia! Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."

"No mitä sitten, poikaseni?"

"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."

Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on siis perätön?"

"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"

"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta? Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria uhrauksia -- mutta kun kiihko on jäähtynyt --"

"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin -- että Glory oli tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä omat syynsä, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"

"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle, kuka hän on?"

John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.

"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"

"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren tehtävän tähden."

"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset velvollisuutesi -- sinun velvollisuutesi Lontoossa?"

"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti. Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja, ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi käyttää tuohon tarkoitukseen... jos oli riittävästi varoja... jos hänen äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu --

Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä on ottaa selkoa salatuista motiiveista.

"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"

"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle, se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko sydämellään on kiintynyt Lontooseen --"

"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta silloin --"

"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."

"Mutta kirkko -- minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras kiintymisesi kirkkoon --"

"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle. Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."

"No, entä sinun naisliikkeesi --."

"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa. Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle, epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin auttakoon niitä, jotka --"

"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin, sinulle naurettiin --"

"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita, jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä, että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle. Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan päällä elänyt."

"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä köyhyys, rakas John -- se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."

"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen valmis kaikkeen -- kaikkeen'."

Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli: "Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka! Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä kaikista."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään -- sen minä tiedän varsin hyvin."

John hätkähti, mutta ei vastannut.

"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa... Sanotaan, että jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi... Hm... Mitä rahoihin tulee, ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."

"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut suurimman osan."

"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun -- sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."

"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että olisitte tahtonut tavata minua useammin --"

"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin voi rakastaa Jumalaakaan."

Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.

"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta -- jos lähdet -- ja hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"

* * * * *

Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti, mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia, herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.

Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana, ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä. Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat muitten mukana veisaten:

"Kodissa taivaan sinisen On isä pienten lapsien."

John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä. Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki -- sen hän vain ymmärsi ja tunsi.

Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"

Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.

He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.

Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen -- kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.

Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.

"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:

"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.

Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen. Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.

"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi. Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."

Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä lasta.

Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen, sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui alas portaita.

"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."

Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.

"Glory! Sinäkö siinä olet?"

Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"

"Lapsiraukkani!"

"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana -- ei tänä iltana, Rosa."

Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's Inn'ille.

Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä. Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.

"Amen! Amen!"

Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat soittaa:

"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias." 585

Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan, ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.

"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas, Pyhä Kolmiyhteys!"

Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt elämänsä Jumalalle.

NELJÄS KIRJA.

PYHÄTTÖ.

I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä -- pieni maanjäristys, joka kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle. Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia, joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat, useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija, ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus. Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä, hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan, sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki, joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille, oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä, ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille, sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan, ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli -- suuri, kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä oli toisenkinlainen koira -- verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan", ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille -- pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä -- ja selittäessään, kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten loppuun näytelty -- ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä, ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet, ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen, ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan. Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin -- "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa -- taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.

II.

Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni? Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä hänellekin niin tärkeä päivä --"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut, ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki. Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta tunnetusta herra Stormista -- "isä"-Stormista -- hän kun veti kansan mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu --

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö --"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni, ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin. "Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle, että nyt... tänään --"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi -- teidän on vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä --"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä, kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia... tahtoisin sanoa vaarallisia --"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan, "minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi. Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus --"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu, joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos --"

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia sukulaisia -- ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin... Mutta varmaankin olisi parempi panna yksi mies valvonnan alaiseksi, olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah... Hm!... Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää. Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi..." Ja epämääräisin lupauksin sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle vangitsemiskäsky... Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt! Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset, uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina. Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito, toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään, Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen, voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen virrassa -- siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin -- ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä. Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla, jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut; nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille, jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa, olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö, hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne, kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin, samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää, neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat lähelle The Downs'ia. -- Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita, jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä, posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen, joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen: "Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan. Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona, joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä, että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu... hassu... tuhma... pää hiukan pehmennyt, sanalla sanoen --"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä. Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat..." alkoi Betty vilkaisten ympärilleen tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne ovat sillä kannalla, rakas elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi, vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan --"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän. Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa -- musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula" oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine ihmisjoukkoineen. -- Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.

III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä, mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta, ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla, ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun, eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen "posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto. Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä, ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla. Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija, jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa. Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä, voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei" eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä, varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana. Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle. Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e. elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys ilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa turhana ponnistuksena? -- toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas, poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi vastuunalaisuus. Minä en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua, John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua tänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja -- ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria' tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin entisinä aikoina."

"Totta -- totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi. Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo, poikaseni, varo --"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä, etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni. Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua, John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei, mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä, joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle. "Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm", kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua. "Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä hevoskilpailut eivät ole hevos-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin, ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni, puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa, huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat parhaat vuodet elämästänne --"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.

IV.

Nuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn iloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka hetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki tervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei Gloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä hänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi Robertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa olijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin tykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä Aldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin "kukkulaksi", ja siellä vilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä, haeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä eväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat kerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla. Tuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat virkaansa aivan poliisin nenän edessä. "Pyhä maa!" Ha, ha, haa! Kaikki raamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä herrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli Mooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat vedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia kilpa-ajopettureita vain.

"Hei, tulkaa tänne urheilijat!" huusi joku, ja sitten sateli sekavia huutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan eteenpäin.

He olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle tunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi pahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten hengitystä.

"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä persoonassa", sanoi Glory.

"Mennään tuonne ruohokentälle", sanoi Drake, ja he läksivät menemään kilparadan poikki.

"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?" kysyi Glory.

"Saarnasiko? En minä huomannut mitään." Ja sitten he tunkeutuivat eteenpäin.

Puitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen shillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen minuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin ympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu. Hevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja, joilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli sekaisin ruohokentällä.

Draken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen ori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja odotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni ja luottava. "Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir Francis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut. Se on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se todellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita tänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir Francis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija -- sillä on liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija. Joka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani."

Ja jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki, heilutti päätään kuiskaten iloisesti: "Saatte uskaltaa mitä summia tahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby kavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!"

Drake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä sen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa nahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta pitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory läksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän ohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät Jockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan, palkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä. Vihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä vedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi Drake:

"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?"

"Kymmenen yhtä vastaan."

"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista", sanoi Drake, ja sitten hän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.

Astuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: "Mutta eikö arkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen astuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa."

"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!"

"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun... Mutta miksi arkkidiakoni...?"

"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen suvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista tyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille."

"Siis John Storm --"

"Hän ei ole missään vaarassa vielä -- ei missään!"

"Oi, kuinka suloista!" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja Glory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään ja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti tuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä. Hän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli katsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei penikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn portin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli liikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan kuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.

Pilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Kyllä tämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!" huudahti hän.

Juuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä, että Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit katsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: "God save the Queen". Suuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja vihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi kansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.

Gloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella itkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään, asettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien, lornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta katseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava oli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat itsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia itämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin pukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.

Glory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs kuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi olleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen värähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä kaikki -- muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi syntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen seurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun sinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin kukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja harmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se huvitti häntä äärettömästi.

"No, mitä te arvelette?" sanoi Drake.

"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet vallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa -- hänen pitäisi olla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku -- hänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin --"

"Herran nimessä, olkaa vaiti!"

Mutta Glory kuiskasi: "Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa rauhassa."

Glory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta oli kuin vaahtopää koski.

"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?" kysyi herra.

Drake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:

"Jaa, kuinka se olikaan?"

"Mahdoton hinta -- teille", sanoi Drake.

"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja tulen lyömään vetoa teitä vastaan."

Hänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät vetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn puolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.

"Missä muodossa?"

"Oh -- hm -- punnissa tietysti."

"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien kumartelemisella?" sanoi Drake.

"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta', tiedättehän..." ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan, ja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös ja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta. Muutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja lordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa vetoasioita.

"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain vedonlyöntiä?" kysyi hän Glorylta.

"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?"

"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti."

"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää."

"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?" sanoi Drake ja hänen silmänsä säteilivät.

"Sen saatte nähdä sitten", nauroi Glory.

Juuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen lavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen kaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi tapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin, missä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti kiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä kohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin tuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti puhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.

"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi --. Mitä tuo on?"

Valkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä kuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: "Nyt ne läksivät!" Sitten seurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit tähystelivät kilpajuoksijoihin.

Hevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle yhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle ja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään pitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti sitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat kääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä hirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen käytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti ponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin. Siitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan syöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan ohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä hevosenpituudella.

Ja joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla, itkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.

"Mutta te olette nyt menettänyt vetonne", sanoi Drake.

"Oh, vähätpä siitä", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt satulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä "kaikki järjestykseen"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot uudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa, joka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.

"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?" sanoi Drake.

"Te tyhmä poika", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, "eikö mustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis olisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te menettäisitte kilpailussa?"

Drake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi tuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella häntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät häntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja lordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey olivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä. Drake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta eläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se hengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla, päässä ja korvissa.

"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa sinulla!" sanoi Glory.

"Mutta uskaltaisitteko te?" kysyi Drake.

"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!"

"No, te saatte koettaa -- saatte totisesti."

Joku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja "vuosisadan parhaimman hevosen kunniaksi." Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen piti juoda sen omistajan malja, "maailman parhaimman pojan malja", ja sitten hänen vielä piti juoda "parhaimpain kilpailujen malja, mitä ikinä Epsomissa on ollut." Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat joivat vielä Draken ehdotuksesta "maailman armaimman, hilpeimmän, hellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon", ja Glory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: "Sanokaa minulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas."

Kun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut sanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo kukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut, paksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta, ja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin junalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt mieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa sinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta. Vaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten takaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.

"Mutta entä minun hansikkaani?" sanoi Drake hämillään.

"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte --"

"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut aika paljon.

V.

Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.

"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"

Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa, kirouksen ja ylenkatseen alaisena.

"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"

Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot, ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi. Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen sielunsa ikuisen piinan kauhuista.

Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon, sinä et saa, sillä minä -- minä -- minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien, uhkaavien pilvien peitossa.

Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin, että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä taivasalla.

Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli. Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa. Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija, jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.

Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä. Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta: "Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä, joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja. Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio, joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen -- hävittäisi tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.

Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys, uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset! Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä, kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.

Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa, eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he virren uudestaan.

Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten katollekin.

Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla, kiihkeällä äänellä:

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät, katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee, tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi, raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra, eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa, että tuo ennustettu tuho oli tulossa.

Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. -- "Anteeksi, anteeksi!" -- "Oi, Jesus, pelasta minut!" -- "Oi, syntisten Vapahtaja!" -- "Oi, Jumala, armahda minua!" -- "Voi sydäntäni, sydäntäni!" --

Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet. Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen hurjasti hehkuvin silmin.

Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs te täällä lystäilette?"

"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"

"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän itsellesi?"

Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland Yardilta.

VI.

Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä, rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään: "Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä, lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa. Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot, jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä? Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!

Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä, panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista kiihkoa.

"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä sankarityön.

John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.

"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä --'"

Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso! Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"

John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain -- jotain muuta, jotain tavatonta.

Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä, mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan, täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat selvillä heidän välillään?

Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa. Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?" kysyi hän itseltään.

Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella: "Tuolla hän on." -- "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän vavisten.

Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä, kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään, oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se oli oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla. Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.

Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn. Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa, hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle? Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin, tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö minun se tehdä?" kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."

Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan saatanan haltuun..." Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin käsin. Siinäkin seisoi "saatanan haltuun". Mutta parannetussa englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.

Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.

Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.

"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:

"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö siellä ole ketään? Eikö?"

Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.

"Ah, tekö siellä olette?"

"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja uutisia."

"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä välinpitämättömyyttä.

Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky! Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."

"Eikö muuta?"

"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on ohi."

"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."

"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä -- siinähän koko kiusa onkin."

"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."

"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas, jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi! Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo ruma kaapu päältäsi!"

"En voi, täti."

"Etkö voi?"

"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."

"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi, niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin -- saisit aika selkäsaunan. Minä jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi, kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."

John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha rouva pois.

John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin. Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä, hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen, rikoksellinen viekkaus.

Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä --

Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.

"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.

"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja pelästyneen näköisenä.

"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan. Missä koira on?"

"Porstuassa, veli."

"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet tiedä, minne olen mennyt -- ymmärräthän?"

"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut kovaa."

Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät, hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.

"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä kenenkään huomaamatta."

Veli Antero meni ulos katsomaan.

Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle, mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset puhuivat hänestä -- kiittäen häntä, siunaten häntä -- ja kertoen hänen pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.

Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja huivejaan.

"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm -- kasvonnekin ovat erinäköiset."

John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla. Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.

Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.

Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua ylöspäin.

Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.

"Garden House."

"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."

John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."

Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan, jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.

Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala, pitääkö minun tehdä se -- täytyykö minun -- täytyykö minun?" mutisi hän itsekseen.

Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen, missä John seisoi.

Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun Glory makaisi siinä... siinä... siinä... silloin kääntyisi John tuon miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen maailmassa! Te olette tuon tehnyt -- te -- te -- te -- olkaa iäti kirottu!"

Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat. Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän. Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi, mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.

"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.

"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.

"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:

"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."

Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.

"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte tullut?"

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."

"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan odottamaan."

"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori -- isä, tarkoitan, mutta jos minä vaan olisin tuntenut teidän äänenne -- se oli niin muuttunut. Ja minua torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna --"

"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"

"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"

"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."

"Hyvää yötä, isä!"

Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen, jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. Hänen piti murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!

VII.

Matka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli nauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan ruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat aikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas, hyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon sopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko, joka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet ja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle, naureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti puettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja keltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut polttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät savipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat ryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä auringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten kasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja he puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin -- mutta kaikki olivat nyt saman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.

Täällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. -- Tuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä väsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä maahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat kuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan siekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa pakoon.

Mutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya. Lordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille ja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli juopunut nainen. "Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!" -- "Olen kyllä, hyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta sitä te ette uskalla tehdä."

Eräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti tyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön päästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä, ja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja tyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen 'Old Dutchiä'.

Glory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake huusi naurusta.

Kello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin. Silloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot oli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan huvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen päärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä huolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut ymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.

"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys", sanoi lordi Robert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.

Siinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia sinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat liittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat. Juopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut muuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä. Sitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: "Isä Storm!" Kun tuota huutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:

"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä", ja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti tyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: "Kuka nyt siitä välittäisi, mitä elefantti sanoo?" Glory ei ollut huomaavinaan mitään, mutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.

Kun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue päättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai Romanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan pukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin valmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen ja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet esikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake, jonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä, ilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen hämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti käsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen. Vihdoin rupesi hän laulamaan "Armas äitiseni", mutta yhtäkkiä ääni sortui ja hän purskahti itkuun.

"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla", sanoi Betty.

Sitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia Gloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:

"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?"

"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin", vastasi Glory ja sitten hänkin rupesi nauramaan.

He olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: "Mutta nyt on aivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään -- miksi emme yhtä hyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?" -- Naiset huusivat "mainiota!" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman epäiltävää laatua.

"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?" sanoi Drake vilkaisten Gloryyn.

"Miksikä ei?" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake huusi: "Hyvä on!" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista Glory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.

Korinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä Lontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan Jermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla odotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin. York-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle saakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin puettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja sekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat päällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan, iso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin. Siellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa Grosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja kauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa seisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä. Kukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan kuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa "halloo!", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa "tra-la-la-la-laa!" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään ison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren liikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes "kelpo poika", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä varietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran "halloo!", ja musiikki taukosi.

Lordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia vaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa portaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella tanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin amerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita. Lordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi, menivät he ruokasaliin.

"Halloo!" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä, joilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja perhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä ja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa ja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä naurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin säveleitä ja "tra-la-la-laa!" alikerran tanssisalista.

Glory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut Draken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja lausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän ympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen samanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä palasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän kilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat katsoa tirkistivät Gloryyn. "Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai mitä?" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen välittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.

Isopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset liivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: "Glorian malja!" Se oli Gloryn uusi kilpa-ajotuttavuus.

"Kuka on tuo ritari Siniparta?" kuiskasi Glory Drakelle.

"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi", vastasi Drake. "Hän on näet koonnut kaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja arvokas herrasmies."

Samassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala ukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu taukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten sanoi lordi Robert:

"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa, tiedättehän?"

Nuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku, ja monen posket kalpenivat.

"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo -- onhan se ulvonut koko ajan" [myrsky on englannin kielellä storm. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert, mutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta alkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä ja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista viinuria isä Stormiksi.

Glorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä, kun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita Gloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:

"Mitä Gloria katselee?"

"Katselen eikö täällä ole yhtään miestä", vastasi Glory, ja lihava partaniekka kääntyi pois mutisten: "Saakeli!" Samassa Glory huomasi, että Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella puolella.

"Ei, tuhat kertaa ei, ei, ei!" huusi Drake. "Sano häntä heikoksi ja hupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää? Hän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi määritellä häntä tavallisen kaavan mukaan."

"Tietysti en, hyvä veli", sanoi lordi Robert. "Tavallinen terve järki nauraa hänelle."

"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee tuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla tapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä suurinta hullutusta."

"Ohoh! Ohoh!" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut huutoja kuuleviin korviinkaan.

"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin terveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen perhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä soimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle sielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden hengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä. Se sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää lippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee."

Nuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.

"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat kaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista hulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän järkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja rakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle ihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin -- sanomme heitä intoilijoiksi -- me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi ryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan! Hyvät herrat", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, "minä esitän teille maljan -- isä Stormin malja!"

Glory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät loistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi äkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Esirippu joutuin alas nyt", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.

Drake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen tuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.

"Pullo samppanjaa joka tapauksessa", huusi Drake. Hän oli käsittänyt ihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois suunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että Drake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli, ettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta nauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan Draken kanssa.

"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana", kuiskasi Drake hymyillen tarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti päätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.

"Minun täytyy -- minä tahdon -- teidän pitää sallia", ja hän tarttui Gloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä käsivartta.

Samassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen näköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain "virastosta", "ministeriöstä" ja "Scotland Yardista." Sitten Drake kääntyi häneen koettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: "Olen kovin pahoillani, rakas Glory -- hyvin pahoillani -- minun täytyy poistua hetkiseksi. Odottakaa täällä kunnes palaan, vai..."

"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri", sanoi Glory. Heidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja lordi Robert sanoi:

"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa...?"

"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.

Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory astui vaunuihin.

"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.

"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa... Kuinka mainio te olitte tänä iltana!"

"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin... Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa herää tai murtaa koko ovi!"

Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita, ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.

VIII.

Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa...

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa, jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään. Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan: "Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta, menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon: 'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi." Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen alentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John, "kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään: "Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa. Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin. Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana, seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään. "Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen. Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös, astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä, John. Kerran... varmastikin... toivon --"

"Tänä yönä, tänä yönä, nyt!"

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin. Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän pelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty." Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan! Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki, jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä, niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea -- en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa -- kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. -- "Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. -- "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa --"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä, Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" -- Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan mitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko venettäsi -- Gloriata -- muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä, ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy -- tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan, jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain, että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas! Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha jersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan. "Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat kiharat valahtivat Johnin kasvoille.

IX.

"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"

John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin, sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin, poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se sattuisi tulemaan."

John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut petosta alusta loppuun saakka -- hänen riitansa isänsä kanssa, hänen papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä, hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen ennustuksensa Westminsterissä -- kaikki, kaikki oli ollut petosta ja valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.

Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä, kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa, jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu -- akana myrskyssä!

Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin. Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin. Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.

Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa olevan asuntonsa ovelle.

"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.

"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.

Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka paikasta koko yön."

Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas. "Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on tapahtunut? Joku on murhattu!"

John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.

"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety sairashuoneeseen."

"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja vienyt hänet poliisikamariin."

"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä. Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua. Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"

"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.

Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain syötävää?"

John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi jo sarastaa.

"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."

"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi --"

"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:

"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hyvästi!"

"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin kadulle.

Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen, ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen", kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.

Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään, mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla? Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.

Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle, seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa, joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.

"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.

Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen takanaan.

"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani... etkö sinä tunne Joe Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen olisi tarttunut rutto tai muu turmio."

John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä, mutta kaksi puheli keskenään.

"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.

"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia", virkkoi hänen toverinsa.

"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella, sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta. Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.

John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.

Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi, vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti. Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa -- ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.

Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä iltavirttä:

"Jesus ylkä sieluni, Helmaasi pakenen."

Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät, tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.

"Oi Herra, suojaas pakenen, On elo synkkä, myrskyinen!"

Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin, niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.

Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa, hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.

Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata, että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä. "Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" -- "Vai odotatko sinä?"

Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi tulijaan hämmästyneenä.

"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia tiloja..." Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"

John Storm sopersi jotain vastaukseksi.

"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin --"

"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia ennenkuin menen levolle?"

"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän virkaveljestänne -- sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."

"Oh, hänestäkö puhuitte?"

"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."

"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.

"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."

"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."

"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."

"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova mies.

Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.

"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.

"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen, olipa se sitten hänen syytään tai ei."

Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja lukivat sanomalehtiä.

"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin hänet olisi elävänä nostettu pilviin."

"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä. Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä hyvin isä Storm?"

"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.

"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.

"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi matkaansa Westminster Bridgelle.

Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!

Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana. Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi -- jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi kerran ylpeä siitä.

Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa, joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt hänen astuvan junaan Eustonissa."

"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."

"Ajatteletteko koiraa?"

"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä, hyvä herra?"

John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä, ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi hän matalalla äänellä ja nopeasti:

"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."

"Meillä oli sellainen käsky", vastasi virkamies.

John näytti hämmästyneeltä.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."

John tuijotti mieheen aivan ymmällään.

"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"

"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."

John vastasi kärsimättömästi:

"Mutta se on mahdotonta."

"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian kanssa?"

Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:

"Minä olen isä Storm."

Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen sääliväisesti.

"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli aina huvittanut tätä virkamiestä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin, melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.

"Te olette siis isä Storm?"

"Olen."

"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä teidän asemestanne?"

"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."

"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa --"

"Saanko nähdä hänet?"

"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.

Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli veli Antero.

"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla, ja hänestä oli sääli... sääli, että poliisi... että poliisi kulutti aikaansa --

"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."

Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.

"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"

"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"

"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"

Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm, ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.

"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun ja alkoi puhua:

"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut luonani."

Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään -- ei kerrassaan mitään. Hän on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän täällä tekee?"

Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos... Mutta ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan. Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa pelastaakseen... Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois... Käskekää häntä palaamaan vanhan äitinsä luo -- siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"

Oli hetken äänettömyys.

"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.

"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.

"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero purskahti itkuun.

X.

Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia, ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset lemmen viholliset.

Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu. Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen, oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään. Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.

"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"

"Tapasin kyllä, Liisa kulta."

Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen paniikki. Ilveilyn nolo loppu."

Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja. Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle, ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut pois tomun ja puhdistanut ilman.

"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät, jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään, antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."

Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös uutimia, katsoi häneen kummastuneena.

"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"

"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi --"

"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"

"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen päätään.

Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen. Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon häiriötä."

Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.

Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä noutamaan.

Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen yön.

Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen. Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat, mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.

"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta, mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet..." ja sitten seurasi pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista -- panttilainaaja, viinuri, lakaisija, pari puotilaista j.n.e.

Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:

"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana tavallinen jumalanpalvelus."

"Saanko tulla kanssasi?"

"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on -- ei hän ole siellä."

"Miksi ei?"

"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana -- minä en pääse siitä uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."

"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon. Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä, joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset olivat järjestään kaikki saapuvilla -- kaikki ne, jotka luulivat, että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan, tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.

Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja, pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa, vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja, rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin ulos kirkosta.

Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään, mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.

"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan.

Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen vievän oven ympärille.

"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen perässä.

"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku -- se oli juuri tuo mustelmanaamainen mies -- ja sitten rähähti liuta ilkeään nauruun.

Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan käsivarteen.

"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa -- se on kurjaa, raakaa, se on --. Oi, voi, voi!"

"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.

He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut, vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle päin.

"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat painostavan tunnelman vallassa.

Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:

"Rakas Glory! -- Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.

Nöyrimmästi teidän F.H.N. Drake."

Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.

"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa

"Minkä koiran?"

"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."

"Missä se nyt on?"

"Se meni jo, neiti."

"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä siis virka mitään siitä, Liisa -- ei kerrassa mitään -- niin olet hyvä tyttö."

Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.

"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna", ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.

Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut poliisille.

"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"

Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu oli loppunut.

"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"

"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi -- kuinka hän saattoi luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."

Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko maailmassa."

Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi hänet mukaansa.

"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha ystävyytenne --"

"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan syytettyjen paikalla!"

Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot, uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat, säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.

Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä. Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä, että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut. Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista, ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen. Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden kuvia. "Teatteria edusti --" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje oli Rakel-tädiltä:

"Oma rakkain Glory! -- Minä tiedän kuinka syvästi sinun sydämesi kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään. Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään, koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa, jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua elävänä, ja hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen kuollut.' Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja harvat vain olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti. Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta sanaakaan kenellekään. Heti paikalla kun hän oli mennyt, minä sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme kohta! Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun rakastava tätisi.

Rakel."

XI.

"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."

"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.

"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."

"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"

"Glory!"

"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee -- en tahdo, en tahdo!"

"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta tästä --"

"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"

"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni... Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla! Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."

"Entäs orpokoti?"

"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."

"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.

Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.

"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat, että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."

"Sittenpä minä tiedän kuka te olette. Te olette rouva Callender", sanoi Glory.

"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"

"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin tavoin --"

"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että te juuri olette se. Suudelkaa toki minua -- vielä kerran tyttöseni! Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."

Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.

"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja sisaret ovat paenneet?"

"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."

Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui. Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä, kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa. Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset alakerran huoneisiin.

Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista", "hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.

Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle, mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.

"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.

"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut", sanoi rouva Callender.

Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin -- hän tiesi, että tämä ennusti loppua.

Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.

Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:

"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota teille muuta kuin -- siitä minun on kiittäminen hyvää isääni -- ne edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."

Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti, mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa, mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.

"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen, voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en voi sille mitään -- ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi täyttää pyyntöänne -- se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki suju... Niin, minun täytyy mennä hänen luokseen, jos minnekään menen. Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja minä ymmärrän millainen englantilainen gentleman on."

* * * * *

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us