Kristitty: Romaani (part 1 of 3)

Kristitty: Romaani

KRISTITTY

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Suomentanut

Aino Malmberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Ulkomaailma. Hengen elämä. Vihamiehen vainio. Pyhättö.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ULKOMAAILMA.

I.

Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18-- seisoi kolme tämän kertomuksen tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset; toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni, joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä ohimennessään.

"Hyvää huomenta, herra Storm."

Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen hattuaan.

"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."

Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää huomenta."

Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.

"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"

"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti, kuten näette."

"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään -- jalkainsa juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin itse aamupuhde, neiti Quayle."

Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen edessäolevaan maisemaan.

Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään, mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon asti.

"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.

Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa. Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.

Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä, lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.

Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.

"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"

"Mielelläni."

"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"

"Jos hän vain sallii."

"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää kiinni kuin tuulen puuska."

Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi", vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä storm. Suoment. muist.] -- Glory Sto -- ooh!"

Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan. Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei älynnyt mitään.

"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille, John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat. Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."

Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.

"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa, siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole suloinen?"

Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.

"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"

"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."

"Eikö enempää! Se Anna on aina niin --."

"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti. Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar --."

"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä suuressa erämaassa."

"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"

"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi kadun --."

"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän pillit pussiin ja lähden pois kotiin."

"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."

Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja vihdoin hänen armonsa kamariin!"

"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"

Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun hän alkaa torkkua kirkossa, -- ja kaikki menee totuttuun tapaansa."

Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa vasemmassa kädessään.

"Tässä" -- läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti -- "on äitisi pikku helmisormus."

Tyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen vapisevilla sormilla.

"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu", sanoi vanha pastori John Stormille.

Nuori pappi kumarsi päätään.

"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, -- ette tekään enää voi muistaa äitiänne."

"En -- en."

"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä. Ei kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on valinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän sanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse olisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä --."

Höyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa kajahti ääni komentosillalta: "Kaikki rannalle!"

"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!"

"Hyvästi, pastori", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.

Mutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. "Hyvästi rakas vanha isoisä, minua niin hävettää -- surettaa -- minä häpeän mennä -- voi, hyvästi!"

"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!"

"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun suusi. Vielä -- kerran --."

Ääni huusi: "Syrjemmälle!"

Nuori pappi veti tytön pois reelingin luota, ja laiva eteni hitaasti rannasta.

"Minä menen alas -- ei, minä jään kannelle. Minä menen rannalle -- minä en voi kestää tätä. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ei, minä menen perään katsomaan vettä väylässä."

Sillasta oli päästy, ja satama oli tyhjänä. Lokit leijailivat ylhäällä seuraten valkoista, kuohuvaa vettä, ja Douglas Head väistyi väistymistään taaksepäin. Pitkin pitkää rantalinjaa vilkuttivat matkustajien ystävät hyvästiänsä.

"Tuossa hän on -- sillan päässä! Se on isoisä, hän vilkuttaa nenäliinallaan! Ettekö näe? Tuo punakirjava puuvillaliina! Jumala häntä siunatkoon! Kuinka liikuttava hänen pikku lahjansa oli! Hän on säilyttänyt sitä koko noiden vuosien ajan. Mutta minun silkkinen nenäliinani on liian kostea -- se ei liehu ollenkaan. Lainatkaa minulle --. Ah kiitos! Hyvästi! Hyvästi! Hyv -- --."

Tyttö kumartui peräreelingin yli nojaten rintaansa siihen ja vilkutti nenäliinallaan niin kauan kuin laituria ja ihmisiä rannalla saattoi nähdä; ja kun ne hävisivät näkyvistä, tuijotti hän maata, kunnes se yhä enemmän ja enemmän hämärtyi ja suli pilvien kanssa yhteen ja kunnes ei enää näkynyt mitään tuosta samasta maasta, jota hän oli katsellut joka päivä koko elämänsä ajan tähän hetkeen saakka.

"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin kaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain olisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri! Kuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois ja rukoillut, ja nyt!... Se on niin kaunis, eikös ole? Aivan kuin vesilintu! Ja kun on siellä syntynyt... rakas, pikku saari! Ja kaikki vanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä milloinkaan... Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla perässä saattaa minun silmäni... Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan takaisin -- minä... Niin, älä pelkää, minä..."

Nauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat vihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten näkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin virkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.

II.

Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.

Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista: "Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan), mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet, suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö -- punakiharainen! Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa, hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan lähetyssaarnaajan kuolemasta.

Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä, mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.

Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma, jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.

Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin, että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa -- hän ei näy ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana -- Jumala siunatkoon hänen viatonta sydäntään!"

Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory, matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja. Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään, ylellisyyteen ja rakkauteen.

Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä = viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.

Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista (tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä, ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.

Kaksitoistavuotisena hän rakastui -- rakkauteen. Se oli epämääräinen tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla -- jättää kaikki ja seurata häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.

Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa. Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää, mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.

Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten juosta pakoon poika kintereillä -- alas äyrästä ja sitten ylös puuhun, jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.

Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta, mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.

Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle" hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton, eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.

He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta. Francis Horatio kehui työn arvoa -- hän aikoi luoda itselleen nimen; Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.

"Voi millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti. Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.

"Voi, millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin, eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"

Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa, hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.

John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun, katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti. Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi messuun.

Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra pastori -- niin sulle kunniata veisaamme."

John Storm nauroi -- nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.

Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit, joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi kenen vaatteiden jätteet -- tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.

Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan, mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä kuolee?"

Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari, jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.

Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta, ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla -- pois merelle ja suuriin kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään. Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.

Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi; ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma -- mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?

Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut. Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein jäädytti veren Gloryn suonissa.

"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."

Se oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin ovet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan Lontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa, että hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West Endin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä sairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori. Suurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi. Vanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan sairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen yhdessä John Stormin kanssa.

III.

Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa! -- Täällä minä nyt olen vihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta on tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä olen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan sairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.

Kapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja ennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat Man-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta taipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä täällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan, vaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria asioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin kaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan kirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.

Miten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki! Minä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme laivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni kokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti pettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme saapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme -- kantaja. Hän kantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja kun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin mennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle, ventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden kohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60 penniä. Suoment. muist.].

Rautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme pikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt kohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen osa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan. Liverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai juna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun hermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä ja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei hupsuiksi kauhusta. He huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin Kaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä ulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin saavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten läpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin. Mutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä ("Äkillisestä kuolemasta varjele meitä, oi Herra"), niin olisin luetellut siinä myöskin tunneleissa matkustavat.

Te ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini Glory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että tullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua silmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin, tuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain sellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren hovilaulajattareksi!

Taivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa olisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa on se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina, sekava jyry, hirveä sekasorto -- kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin sokin -- tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee kylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa tyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!

Kerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja -- pienempiä edestä -- ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin kyllä kerron kaikki tarkkaan.

Me tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt paljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että voisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön ennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon kuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään, että tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen levolle -- en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin "hiukkasen vain kaivaten kaikkia". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin näkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat väsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa, jossa lintuset laulavat ja leikkivät.

Terveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon nyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että sitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on kiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he nyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo: "Herra siunatkoon millainen se tyttö on!"

Glory,

J.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut sairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee asumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon kauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät pois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä puhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden pilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa. Joskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan alla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee ihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea kylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja mitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi verrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon tyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja kaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin mielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut mitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä ajattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin -- mutta mitäpä siitä. Hyvästi, rakkaat.

IV.

John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan. Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär, jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa. Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä, että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön. Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut, niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta se ei ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely, valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi "brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi "Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä, ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu, mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus. Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän, josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi, ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi Gloria, Gloryn nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään. Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua, hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina, kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin..."

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi, ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita, keijukainen -- millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan, intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa, hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni, valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti. Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja -- vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, -- rupesi sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia, tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle, sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut, sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri --"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden, niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu -- jota minä käytin jo ennenkuin te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti siinä -- suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi, mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa. Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa, jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan, nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan hän oli lukenut Englannin teologien teoksia -- Jeremy Taylorin, Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn -- ja kun hän oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä, jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka kuuluu lähtevän kanssasi."

V.

"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja. John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle -- te saatte aivan kohta tavata hänet -- että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät -- minä sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa. Yksinkertaista, mutta terveellistä -- muuta en voi luvata teille näin papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt. Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja -- hm --"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne... Minä olen kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura, taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina -- hm --"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien sielunhoito -- niin, myöskin sairaanhoitajattarien -- kaikkine alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan. Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä, vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että harvemmin ei --"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni --"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista. Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme -- tänään on perjantai -- sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona? Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti keskitien kulkemista -- aina keskitietä. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen -- kaksi ensimmäistä viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse --"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly -- hm -- hm -- vapaasukuinen herra pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity -- ah, tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut, että nuori pappi Lontoossa --"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein. Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

* * * * *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä, joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut: "Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen. Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella. Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John; mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin tavalla --"

"Minä olen tyytyväinen -- enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti. Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle -- jättää perheensä ja ystävänsä -- mennäkseen työhön ikipäiviksi -- kuin omaan kuolemaansa --"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle, otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä -- kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan näyttelijän, joka -- hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa. Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla... Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni -- joka jyrsii sen sydäntä ja kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen innostukseen."

"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen. Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme --"

"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia -- englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'... Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen -- hm?"

Pääministeri oli naurahtaa taaskin.

"Niin, John -- säälittää minua -- tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin... toden totta, minä lupaan sinulle -- sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean --"

John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan --"

"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"

Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."

John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."

Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista -- että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."

Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.

Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."

"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin. Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.

"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös huoneisiinsa.

Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:

"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"

Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu hänelle toiseksi aamiaiseksi.

Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"

John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä puhumisesta.

Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."

John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.

"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä siitä, että minun apulaiseni --"

John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."

"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."

John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan... Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."

Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."

Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä --"

Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle... Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa -- kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."

VI.

Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:

"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."

Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin kirkon palvelijoista -- siellä oli nimivahtimestareita, herroja varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän luetteli orkesterin jäsenet -- urkurin, kapellimestarin, varsinaiset jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka, ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren palkan.

Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John Stormia.

Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja ajaen eteenpäin.

Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan seurakuntalaisia kirkon ovella.

"Mennään länsikäytävästä -- minä soisin teidän näkevän kirkon parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.

Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.

"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle, järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan, viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.

Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.

"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.

Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja ilma oli täynnä hienoa tuoksua.

Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.

Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.

John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin he tarvitsevat kolehtiin."

Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.

Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana. Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi kauan elämään.

Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin kahina, äänien humina -- voi, se oli ihanaa -- se muistutti aivan kesäistä merta. -- John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon uskonnoksi -- 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, mutta --"

"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani keskiviikkona."

Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.

"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun tähteni."

Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan -- kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."

John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.

Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti -- hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.

Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. -- "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan... Missä siis on meidän turvamme?... Kirkko on Jumalan kansan turvana... Kristus vastaa meidän -- vastaa -- meidän --"

Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän --", ja astui alas saarnatuolista.

Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat -- ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö -- vaati oppia ja valmistusta.

"Minä tunnustan -- niin, minä olen ylpeä siitä, -- että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"

Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.

John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.

Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"

Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein lumivalkea.

"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori Guthrie saarnasi. Hän ei myöskään lukenut joka sanaa paperista -- hän ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai, kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta, mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen täytyy odottaa. Hyvästi!... Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän puolestanne. Minä arvelen -- että -- että --. Mutta tulkaa tervehtimään minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!..."

Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.

Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä, vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.

"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta Glory! Mitä Glory ajattelee?"

Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä, että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka jalka leikattiin sunnuntaina."

John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada selkoa asiasta.

"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"

Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, -- saarna! Kuinka tyhmä minä olen! Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"

"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"

"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?... ja silloin!"

John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään -- ei vähääkään -- kun taasen hän --

Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.

"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden --."

Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.

VII.

Martan Viinitarha.

Rakas Rakel täti! -- Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea -- mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!

Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla -- nimittäin minun.

Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa. Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.

Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä, lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi laulanut Te Deum'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä, minkä sain sisar Allworthyltä!

Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse leiponut sen Johnnielle, ja sitten -- no niin, sisar Allworthy ei kiittänyt minua!

Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan: "Minä--ä--ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin -- sitä parempi.

Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko maailma tulee sinne -- koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä...

Glory.

VIII.

Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:

"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"

Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:

"Minä en ole mikään maksava harjoittelija -- leikkivä harjoittelija, piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."

"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin. Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone; ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin te syynä. Ei siitä teitä kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."

Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö, tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat, harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli haljennut jostakin kohdasta.

"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.

"Niin on, onko teidänkin?"

"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"

"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi -- Glory -- eikö niin?"

"Niin. Entä teidän nimenne?"

"Polly Love."

Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä kuluttamaan.

"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.

"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä", sanoi Glory.

"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja --."

Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.

"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin -- kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"

"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.

"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla toisella puolen puistoa."

"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.

"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"

Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi taskuaan.

"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."

"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tuota komeaa juhlakomentoa edessään.

Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet. Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja, kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi, pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti: "Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa kohoili ja hän oli vähällä itkeä.

Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa kärkeen."

"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.

"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa vastapäätä? -- se on ulkoasiain ministeriö."

"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.

"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja keväthattu."

"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas päässään?"

"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."

Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl. kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"

Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.

"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia sinua ihmetyttää."

He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin, ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.

He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.

Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille, rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.

He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä, joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin kultakiharat irrallaan aaltoili."

Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen. Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa, vaan mahtavien miljoonien melua.

He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa, jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin. Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.

Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.

"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.

"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä täällä!" vastasi Polly.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.

"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?... Voi herranen aika sinua Glory... Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät liian vähän tästä maailmasta."

Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän surkeudesta.

"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.

He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta Polly seisahtui tutunomaisesti.

"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."

Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat. Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt saattamaan kotiin.

"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."

"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.

Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.

"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.

"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"

Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.

"Minua -- tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."

Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:

"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.

"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."

"Kyllä, mummo, kyllä. Minä -- lupaan -- minä -- ooh!"

Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.

IX.

John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo menestyä Lontoossa."

Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.

"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä -- kohta saatte nähdä hänet -- menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren miehen kanssa."

He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä. Ylhäältä kuului ääniä.

"Kanonikko -- hm -- Wealthy, neiti Wealthy ja -- hm -- hm -- herra pastori Storm."

Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta. Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä, joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta, tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias. Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella "ylhäisellä" äänellä.

"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen. "Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy, täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."

Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"

"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.

"Oo -- hm -- varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti, naurahtaen kylmästi.

"Ah, lordi Robert Ure -- herra Storm", esitteli emäntä.

"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan vain kappalaisena."

"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin olemaan poissa, ja ystäväni Drake -- Drake sisäasiain toimistosta, tiedättehän -- hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni täysin tyytyväisenä kotiinsa."

Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:

"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"

Se oli rouva Gallender.

"Minäkin kerron teille jutun, ja minun juttuni on tosi."

"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.

"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä 31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."

Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan kostettu.

"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.

Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen, joka punastui korviaan myöten.

Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin sanoen:

"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä, ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis, niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen" (tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa -- elämättä liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että me emme jaksa elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin --"

* * * * *

John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa, loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.

Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki purskahtivat nauruun.

John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa. Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.

John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan --" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.

John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.

Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.

John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.

"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. -- Lontoossa on niin suuria vaaroja."

"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.

"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle --"

Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.

"Minä tarkoitan vaaroja -- koko sielustani häpeän tunnustaa sen -- miesten taholta."

Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:

"Te näitte meidät, eikö niin?"

"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua miellyttänyt."

Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei miellyttänyt?"

John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa ei ole muita kuin hän... tuo --"

Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska -- muusta minä en välitä."

"Mutta minä välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin tuo mies --"

Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen ystävänsä?"

"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."

"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä aion tavata heitä vielä. Ensi torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."

John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."

"Miksikä ei?"

"Minä sanon, ettei sen tytön seurassa."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten: "Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat olla varuillaan?"

"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas portaita.

"Herra Storm -- herra Storm -- Jo -- John --"

Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen vaunuihin.

Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.

"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi urakoitsija ja John vastasi myöntäen.

Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät toimittamaan siunausta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.

Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.

Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."

X.

Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin nuorella pojalla.

Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja, mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja, joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.

Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.

"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."

"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."

"Niin minuakin."

"Ne ovat niin luonnottomia -- niin tarpeettomia."

"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia -- tietysti ne ovat tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"

"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, -- en ollenkaan -- mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."

Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa. Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset raukat -- niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään. Myönnä, että he hoitavat niitä."

Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan silmun ja sanoi:

"Kuinka se asia edistyy, Robert?"

"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä. Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta tantereelta."

Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan. Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan... Pahako? Tietysti se on paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"

Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin. Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me menemme molemmat pois aikaisin ja... kuulepas! -- sitten pistäydymme sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan -- siellä on ainakin hauska, se on varma se."

"Minä tulen", sanoi Drake.

Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia, auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli, johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna julaistavaksi "Morning Post'issa", ja vihdoin suurille portaille, joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa, istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset. Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit, sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta. Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.

Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.

"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.

Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi anteeksi pyytäen poistua.

"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän -- minä kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte -- ja sitten!"

He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.

"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"

"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."

"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita, kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja teeskentelyn innoittavaa leimaa."

"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa -- sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi! Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva puunukke timanttien näyttelemiseen --"

"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."

"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän. "Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla -- voit seurata mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan toisenlainen paikka."

He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä kuului soiton hiljainen hyminä.

"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia, josta kerroin sinulle."

"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"

"Juuri saman."

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä, jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat terveyttä.

Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.

"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.

Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.

"Se on ihmeellistä -- hurmaavaa!" sanoi hän.

Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi vetelään tapaansa.

"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on jotain se!"

Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.

"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla -- tuo, joka katsoo tänne? Onko se sinun ystäväsi?"

Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.

"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"

"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään -- tukkaa, silmiä, rintaa vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin. Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä -- mitä eloa joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy hiljaa."

"Kyllä -- kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin emännille ja tohtoreille, niin sitten --"

"Nyt tiedän -- nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert -- joudu!"

Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.

XI.

Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.

Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.

Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"

Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.

Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä -- hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa -- hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä -- tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.

Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat -- tuossa -- aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."

Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:

"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"

Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä -- hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.

"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.

"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.

"Tunsin heti -- melkein ensi silmäyksellä."

"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika -- ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut siitä ajasta."

"Olette kyllä", sanoi Drake -- "te olette hyvin paljon muuttunut."

"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti minä olen vanhentunut."

"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.

"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin puettu poikanulikka."

"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."

Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme muuttuneet kumpikin!"

"Oletteko?" sanoi Glory.

"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut, enkä minä --"

"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat taas.

Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa. Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli kirjurina eräässä ministeriössä.

Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.

"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."

Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).

Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:

"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"

Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.

"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."

"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.

"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät viimeksi näin?"

"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.

Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa ja kumminkin voimakasta.

"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut -- ja pakenitte kanssani?" sanoi Drake.

"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee tapahtunut?" sanoi Glory.

"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."

"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen aikaan!"

"En ole varma siitä -- nyt enää", sanoi Drake.

"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun silloin", virkkoi Glory.

"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"

He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.

"Muistatteko te sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.

"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili ja suuteli teitä purjeveneessä?"

"Syleilikö hän ja suuteli?"

"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"

"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän sairashuoneemme kappalaisena."

"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi Drake.

"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.

Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.

"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.

"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.

Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka, sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne saapuisi.

"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas -- suunnattoman rikas", sanoi lordi Robert.

"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata häämöttävän etäällä.

"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä demokraattisimmat mielipiteet."

"Todellako?" sanoi Glory.

"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida vallasneito."

"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.

Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.

"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert. "Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."

"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on -- miten sievä suu!"

"Onko hän irlantilainen? -- Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"

Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.

"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."

"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"

"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, -- "ei parempia, ei huonompia -- naurettavampia vain."

Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja -- tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.

Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.

"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" -- alkoi Drake, mutta samassa kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.

Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi tanssisalin lasikattoon.

Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella, ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla. Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden, loiston ja onnen keskellä.

Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.

"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.

"Millaiset asiat?" kysyi Glory.

"En sano -- kyllä te tiedätte!"

Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.

"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän -- "tuo valkoinen ruusu hiuksistanne."

"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.

"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"

Glory nosti kättään tukkaansa.

"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa minun itse ottaa se!"

Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.

"Armas!" kuiskasi Drake.

Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän itse oli syynä siihen.

"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se ei milloinkaan enää saa tapahtua -- ei ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttaa!"

Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri poispäin.

XII.

Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa, punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä. Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota John ei sietänyt.

Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne -- hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin -- mutta tytöt rakastivat semmoista -- he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita -- hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.

Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.

Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.

Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.

John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän -- hän oli kuollut -- kuollut... Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.

Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.

John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.

"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.

"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."

John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla -- se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.

Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."

John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta -- kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö -- kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."

Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.

"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme -- ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme -- olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme -- meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa -- seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa --."

Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."

Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.

Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.

"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"

"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää. Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."

"Mutta entä äidin ja lapsen -- veljen ja sisaren rakkaus?"

"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle, joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan, sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän suinkin voi."

John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan, mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.

"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen", sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."

Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa. Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on, poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle. Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."

John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme! Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää ajatuksenne ylhäälle."

John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän jalkoihin, sanoen:

"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."

Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:

"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon sinua. Kun Hän sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä! Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."

Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti saadakseen sanoa asiansa.

Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi. Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.

Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa. Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.

Se oli osoitettu Peelin pastorille:

"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy. Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.

"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia. Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa -- tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."

Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya, Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan Glorysta.

Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen, ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa. Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta, mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla, nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.

John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.

Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.

Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"

Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."

Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:

"Hyvä on, koska sinä tahdot. Minulle se on samantekevä."

Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:

"Minä iltana siis menemme, Robert?"

Toinen miesääni vastasi vetelästi:

"Määrätkööt tytöt itse sen asian."

John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti tuntiessaan hänet.

"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken. Hän oli Man-saarella, muistattehan --"

"Minä en muista", sanoi John Storm.

"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet --"

"Minä en tunne häntä", sanoi John Storm.

Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä --", mutta samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne. Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa tirskutellen pois.

Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja ajoivat pois.

"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.

"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman väliin, niin -- niin sitä minä en aio unohtaa."

"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä -- teeskentelevä narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään jotain --"

Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit puserrettuina ja purren hammasta.

XIII.

Martan Viinitarha.

Oi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas isoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies ei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta siunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa sunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä ja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin alusta loppuun asti "Oi Herra, sulje meidän suumme", mutta se ei vaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja murisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä koko kristikunnan taskuissa.

Se koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt lapsi: "Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö." Ja kun hän alkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat tädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri oli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä arvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua. Ihmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis voi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset mieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi tunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän siirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta on pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan homssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. "Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!" hän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti, jolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän aikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä on pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita kuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa, niin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä puhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa miksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa, jotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki vaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet teidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten edessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne viattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain huutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain valmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli eräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta käsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi jokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja olento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman lapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten samain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä menettelevät joka päivä samoin -- aivan samoin!

Kun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku tyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi he suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa nimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan parempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen ja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.

Voi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla lopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin vähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa Niagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista jalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit myöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret silmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.

Saarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta tällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella, että pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla tuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen, ettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa kiehumaan, mutta toisissa -- ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava syöksyy esiin virtanaan.

Voi armias, kuinka minä itkin! "Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana sinä olet!" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen äänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan.

Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi, kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli suistunut iäksi aaltoihin.

Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta", mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä ei ollut jättänyt, sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.

Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on syömmeni, oon pelvoton!

John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa, ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä, mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.

Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia. Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi, Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.

Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä -- se oli vallan uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.

Mutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin pilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake, joka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja kaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti hän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin hupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin kuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen: "Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen teitä suuresti!" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni: "Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä, jos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!" Kun siis olimme samaa mieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta), käyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle anteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni minulta.

Herra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on hoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme papinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin suuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput niistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert Ure, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob, sillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta ankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän kertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu maa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin suuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana. Arvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan! Ja ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi yhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!

Ensi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa suurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä mitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet ajatellen sitä. Mutta

"Sä luja vankka maa, Äl' askelteni astuntaa sa kuule, Etteivät itse kivetkin ne kielis Mun teistäni! --"

Nyt on jo myöhä ja minä olen juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä! Suudelmia tädille ja tervehdykseni kaikille! Sinä voit todellakin vaikka kauhalla jakaa rakkauttani kaikkialle, sillä se on niin halpaa nyt ja varastossa on loppumattomat määrät.

Oh, minä unohdin kertoa, mitä tapahtui minun tullessani tanssiaisista kotiin. Oli kauhean myöhä ja herrat olivat saattaneet meidät kotiportille, mutta siellä olikin odottamassa John Storm, kasvot vakavina ja levottomina, nähdessään meidät varmassa satamassa. Hän oli suuttunut minuun eikä ollenkaan koettanut sitä salata. Mutta kun minä huomasin, että hän siitä syystä oli epäkohtelias herroille, jotka saattoivat meitä, jouduin paholaisen juonien ja ansojen uhriksi ja puhkesin nauruun. Siinä samassa tuli sisar Allworthy, kohotti huuliaan ja näytti minulle torahampaitaan.

Se oli kumminkin ihmeellinen yö, enkä eläessäni ennen ole ollut niin onnellinen, mutta siitä huolimatta itkin kunnon tavalla vuoteellani. Liian paljon vettä sulla, Ophelia raukka! Sanotaan, että samassa henkilössä voi olla kaksi olentoa, mutta minussa on kaksisataa ja viisikymmentä ja jokainen heistä tahtoo tehdä eri lailla. Ohhoi-jaa! "Vanha, hyvä kirja", sanoo, että vaimo luotiin miehen kylkiluusta, Ja joskus minusta tuntuu kuin tahtoisin palata tuohon vanhaan olopaikkaani takaisin.

Glory.

J.K. -- Minä kirjoitan teille täydellisen ja tarkan kertomuksen siitä suuresta tapahtumasta ensi viikolla, jahka se on tapahtunut. Elä viattomassa tietämättömyydessä, ukkokulta, kunnes kaikki on ohi. Teidän ei tarvitse silti syödä aterioitanne pelossa ja vavistuksessa, eikä myöskään aamupuuroanne. Mutta minä palan kiihkosta kunnes se ilta joutuu ja tahtoisin juosta sitä vastaan.

"Jos tehtynä se olis tehty, paras Se olis oitis tehtynä --"

Sinä näet, että minä osaan Shakespearea.

XIV.

Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert, jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.

Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti innostustaan ja punastui kovasti.

Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.

Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita, tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.

"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.

"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme puhelemassa!" sanoi Drake.

Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla hurmaavaa.

"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän -- "yleisö, tarkoitan!"

"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.

Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:

"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä täällä teatterissa ollaan!"

"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli peittää kasvonsa häpeästä.

"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.

Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle, että Rosa oli hänen ystäviään -- sanomalehtikirjailija, neiti Rosa Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:

"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla. Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"

"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja katsahtaen taas alas. "Missä penkissä -- aitiossa, tarkoitin --"

Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.

"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen, huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan häntä.

Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.

"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot olivat peitossa uutimen takana.

Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi Robertille hänen olkansa yli.

"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.

"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.

"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä -- mies tahtoo herättää huomiota -- itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin edespäin."

"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin: 'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se, pääministerin veljenpoika, ja kumminkin --'"

"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen uskollaan. Niin se on!"

Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa, mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!

"Kuka se on?" kysyi Drake.

"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.

"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta kertomaan!"

"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan pimeässä.

Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle, ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut "Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin. Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se on totta, se muuttaa asian.

Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.

Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.

"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.

"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti -- näyttelijä -- minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat hänelle käsiään -- eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"

Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa, oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän läpi, hän sanoi:

"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"

Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki tuo on!"

"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.

"Ja niin komeita timantteja!"

"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.

"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.

"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan ja sitten hän sanoi:

"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri, ja minun mielestäni olisi ollut hänen asiansa lausua tervetuloa --"

Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään tapaansa, mutta Drake sanoi:

"Ole vaiti, Robert!"

Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa, ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.

"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa, vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö -- kyllä mies sen piankin huomaa!"

Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle. Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.

"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."

"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei välittänyt siitä.

Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä, kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.

Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.

"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut hänestä, vaan itsestään.

Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää", muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen kauniisti.

"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:

"Niin, niin, kyllä tiedän -- Shakespeare tietysti."

Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat, ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen pitänyt Gloryn mielestä hävetä.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin kirjoittanut."

"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja tarpeetonta", sanoi Glory.

Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei päässyt mihinkään.

Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta, mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.

"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.

"Mutta he uskovat häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.

"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.

"Se on häpeällistä -- hänen isänsäkin --" alkoi Glory.

"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja Heron pyörtyessä huudahti hän.

"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt -- kaikki ihmiset katsovat tänne!"

"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti sanoen:

"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te --"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa. Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo käytävässä ja Drake seurasi häntä.

Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään, hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:

"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"

Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne, Glory?"

Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!" Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule --"

Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi äärettömästi!"

"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."

Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.

Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."

Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.

Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi hengittäen astuivat he ylös portaita.

Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:

"Te olette myöhään täällä."

John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin -- kuolevan luo."

"Oliko se pikku Johnnie?"

"Oli."

Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä -- eivät silmäluometkaan värähdelleet.

"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi. "Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin --"

"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti -- "tosinta, jalointa työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"

"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se --."

"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.

Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni puristus rinnassa.

Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:

"Neitoset, älkää huokailko enää, Kaikki miehet ne pettää."

Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.

XV.

John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:

"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa --"

"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.

"Minä tulin kertomaan teille --" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."

"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin tavoin teitä auttaa --"

Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle (nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän aikaa taisteltuaan myöntynyt.

"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:

"En, en minä moiti teitä -- minä säälin teitä!"

"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos minua tuomio kohtaa ja jos äiti --"

"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Olen."

"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.

Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin loistaen ihmeellisesti.

"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa --"

"Mitä?"

John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.

"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja -- kahden naisen seurassa."

"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"

Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja teidän saarnanne oli siis aiottu minulle!"

John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:

"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja mikä teitä odottaa tulevaisuudessa --"

"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin urhoollinen -- en pelkäisi mitään."

"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.

John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan, että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.

"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.

Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä, se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies -- tuo pappi -- tuo... Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä, hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä vielä taipuu ja --"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin -- vien hänet takaisin Amerikkaan -- en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä --"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon arvoa -- hiukan nuoruuden kuohua -- olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena", sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan pahasti erehdy... Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm, ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta -- että perkele hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään nuorison tanssivan --"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet nuorisostamme nykyään -- ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset -- pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko -- aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne. Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja sanoa --"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta monivaimoisuudelleen --"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen. Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos ymmärtämätön nuori hupakko --"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan. Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen: "Voi, hellittäkää tuota sidettä -- se tappaa minut." Ja hän hellitti sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten -- ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? -- Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?... Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte teatteria --"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään, rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita -- inhoittavia suhteita -- kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut miehet koettavat minua miellyttää, mutta te... Sitäpaitsi en minä tahdo kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he ovat minun ystäviäni. Minä olin heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis olkaa hyvä ja --"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on -- miten parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa --"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa --"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu, on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa, iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä. Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla. Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö --"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., Morning Post'in konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa, ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori, käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä, meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti) on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi, poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää, että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan -- siinä koko noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. -- Ja tuo nainen -- hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan, mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"

XVI.

Vielä Martan Viinitarhassa.

Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja, joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää. Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin -- niinkuin äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.

Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta. Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista rikkauksista."

Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin, joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä, tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen...

Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen...

Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi) huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta, kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa. Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla, ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta. Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä "leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani -- vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.

Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel. Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.

Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan -- niin että kaikki tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.

Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin suloisen romanttista ja hauskaa -- enkä minä tosiaankaan usko, että näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?

Ystäväni Polly Love oli kanssamme -- Pollykin on oppilas, hän makaa minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa -- ja harjoituksen jälkeen me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!" Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä, kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua. Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista (pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.

Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin, ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme -- ainakin yksi meistä -- ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.

Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku. Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon, ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin, jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani (minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen: "Kuinka sinä voit, Glory?"

Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti, että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi tarpeen niin hän...

Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella näyttelijättärenä oloa, eikö niin?

Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo, jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi ja kuuluisaksi! Minä voisinkin -- minä tiedän, että voisin. Minulla on se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.

Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani, sallikaa minun esitellä teille

Glory Quayle harakka ja hupakko.

XVII.

Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.

Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.

"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni -- tämähän on julkinen laitos -- minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä -- siitä, ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."

"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."

Se oli kanonikko Wealthy.

"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."

"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.

John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata, ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli omituisen kalpea.

Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt erotettavaksi.

"Ei", vastasi hän, "ei mitään."

"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja, "ettette tiedä mitään koko asiasta -- että se on liian vähäpätöinen herättääkseen teidän huomiotanne -- tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole tytölle puhunutkaan siitä?"

"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.

"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen vieressä olevaa kelloa.

Sanantuoja astui sisään.

"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.

"Ja miksikä ei?"

"Näin monen läsnäollessa -- ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä johtajatar --"

Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan. Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi sanantuojalle, joka poistui huoneesta.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo, pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".

"Ette voi?"

"No niin, en tahdo."

"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"

"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus --"

"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen henkisestä menestyksestä... Se on todellakin --"

Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan, vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse suostuvainen --"

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar Allworthyn siipien suojassa.

"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.

"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.

"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle, joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."

Tyttö alkoi itkeä.

"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat lupaavat kuunnella."

Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.

"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.

"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.

Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka sanoi: "Tuokaa hänet tänne."

John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö, jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa. Se oli Glory.

Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:

"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"

"Olen", sanoi Glory.

Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme enensi hänen nuorekasta suloaan.

"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette muutoinkin ollut hänen uskottunaan."

"Niin olen."

"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva henkilö."

"Ei, tietääkseni."

"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien koulujen jäsenistä?"

"Ei."

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.

"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.

"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."

Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa, ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa, mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä tapauksessa.

Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö, jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä, hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.

"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista", sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja, etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."

Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti ylpeys ja vastustushalu.

"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni on hieno herra -- yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä -- ja jos tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin kadulla ja hän on lordi --"

"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen selkänsä takana."

John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä. Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.

"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.

"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen kanssa."

John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.

Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän, "te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon, että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena, uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni värisi) -- "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon ihmisten seassa -- kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen nimi -- se on prostituoitu."

Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka hänen povensa aaltoili.

"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. Minua on opetettu ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"

Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.

"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin erottaa minut jos tahdotte -- jos uskallatte! Mutta minä kerron kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen tietää!"

Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.

"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö kenelle te puhutte?"

"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on. Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies -- eikä fariseus ja krokodiili!"

"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.

Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"

Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.

"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne heti."

Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:

"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"

"Mille miehelle?"

"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani -- täällä kannattajien ja johtajien luettelossa."

"No niin, entä sitten?"

"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."

XVIII.

John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt vuosikertomuksesta.

Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi. Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt häntä istumaan.

"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."

Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.

"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi Robert.

"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."

"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."

"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön tilasta."

"Niin, parasta on olla kysymättä."

"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."

"Mikähän se lienee?"

"Milloinka aiotte naida hänet?"

Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.

"Nuo ihmiset -- nuo apulaispapit -- katsopas mokomaa hävyttömyyttä... Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia teitä liikuttaa?"

"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."

"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."

"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."

"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm -- ja teidän kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."

"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"

"Aivan mitä itse tahdon."

"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri tuommoiset tytöt... Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi Robert. Jos vielä jotain tapahtuu -- jos te petätte hänet... hän on pannut toivonsa teihin -- jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen sekä ruumiinsa että sielunsa --"

"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen kyselemättä kenenkään papin neuvoja."

Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja minä olen sen kuullut. Hyvästi."

Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta (joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää." Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.

"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan kohta."

"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä puhuttelemaan herra Drakea."

"Mutta minä olen itse tavannut miehen."

"Lordi Robertinko?"

"Niin... Hän ei aio tehdä mitään."

"Ei mitään!"

"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."

"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake --"

"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."

"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."

"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia --"

"He ovat! Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua --"

"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka on avattu ja huomattu tyhjäksi."

Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.

"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku --"

"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle. Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen --"

Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja katkonaisesti.

"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu uhriksi... Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa... Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä, taikka muutoin minä --'"

"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä --"

"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."

"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."

"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."

"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle Pollysta!"

"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu kuullessani teidän puhuvan hänestä."

"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä minä voi sitä kestää."

"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella... Mitä kello on?"

"Kohta kuusi."

"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."

John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja masentuneelta.

"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.

"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"

"Jumala tiesi... tarkoitan... en tiedä", vastasi hän avuttomasti.

Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.

"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä hiukkasen, ja --"

Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.

Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.

"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly. "Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"

John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä. "Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän väliinsä -- jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun täytyy mennä pois jonnekin."

Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin. Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin, sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja minä vaadin sen." Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!

Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat, hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja häntä alkoi peloittaa.

"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. -- Rukouksissa, katumuksessa ja paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha -- rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon. Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko -- ei maailman, ei lihan, ei perkeleen.

"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.

Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä molemmilla käsillään.

"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään -- ei kerrassaan mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni jäsenen -- ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."

Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata. Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää. Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä -- niin se oli tosiaankin --

"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani, jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta. Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko, lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."

"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa, ja eihän sitä tiedä --" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.

"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia kohtauksia..." Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne, Jenkyns... Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?... Astukaa sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani, Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois, mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi sitten vähäksi aikaa."

Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.

"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John Storm.

"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.

Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta", ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan -- vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin -- näette, että puhun aivan suoraan -- olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista -- Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö... Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin -- jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän. "Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa --"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta, hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne, että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko, pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte miehen liittolaiseksi -- kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja minä voin kertoa teille, että -- huolimatta tuosta tulivuoresta, joka naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni -- johtokunta ja hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille hyviä lahjoja -- järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita ja lohduttaa särkyneitä sydämiä -- mutta kuinka te olette käyttänyt niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin, sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa -- ja tuossa -- ja tuossa. Te olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi te olette prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu -- nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! -- Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia --"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain, aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina muulloinkaan."

"Siitä vähät -- vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään, mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset -- harhailevat ajatukset? Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä -- hautautua ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran... te voitte suudella minua, -- poika, minä olen kyllin vanha, se on varma... Aja James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista, mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku on iskenyt pahan silmän teihin -- joku nainen, sanoo hän, ja siksi te olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki onnellisiksi."

XIX.

Martan Viinitarhassa.

Kadonnut, varastettu tai karannut -- pappismies, tuntee nimen John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään", millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti -- mieluimmin persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua, on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan (se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku, joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama joku kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana, niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun, häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin, mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan... Kiitos, kyllä hän voi hyvin, molemmat voivat hyvin -- varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen, jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi, minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista. Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en? Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen, voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa, mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen, tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä, tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta, kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: --

Rakas Glory! -- Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina, siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni, sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi. Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus, että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen huvittelijan uhriksi -- lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä, sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on kasvatettu -- yksinäisen vanhan miehen seurassa -- Jumala olkoon hänen kanssaan -- joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni, sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne, Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni -- yhden isälleni, pyytäen häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle, vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä, mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta -- niiltä päiviltä, jolloin olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni -- toivoni erota maailmasta ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne, ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa. Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen, asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita, taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti. "Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on -- hm -- sairashuoneen asioita, neiti, niin herra -- herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

"Päivät, hetket pakenee Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.

XX.

Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä. Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi apu heti paikalla.

Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään, lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.

Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä, hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.

Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja kirjoitti Drakelle.

'Hyvä herra Drake! -- Koettakaa tavata minua tänä iltana. Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan liljakädelläin' teille.

Glory.

J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie Marlborough Houseen.'

Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa, juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."

Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki, joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.

Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.

Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin lammikon rantaa.

"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.

"Tiedän sen", vastasi Drake.

"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"

"Hän kirjoitti minulle eilen."

"Minustako hän kirjoitti?"

"Niin."

"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."

"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä... Kaiketi hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"

"Niin -- on."

"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen, kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."

"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä -- eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa, portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan, mitä kerroin teille kirjeessäni?"

Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi: "Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani -- olen kovin pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."

Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.

"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen -- minä olisin helposti voinut auttaa teitä."

"Kuinka niin?"

"Olisin mennyt päällikköni luo -- hän on monen sairashuoneen päämies -- sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti paikalla. Mutta nyt -- nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja taivas tiesi... Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory, päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."

Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:

"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"

"Minä koetan miettiä."

He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä", ajatteli Glory.

Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.

"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"

"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.

"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli teidän ystävänne -- teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka --"

"Mutta minä en voi --"

"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää -- pyydän anteeksi -- ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne --"

"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.

"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä. Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory -- ja se on myöskin muodissa nyt. Se on tosi naisen työtä ja --"

"Niin hänkin sanoi."

"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies ja suora ja --"

"Mutta te sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja, soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin... Mutta sama se. Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."

Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.

"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen kättään.

Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään, johon minä kelpaisin?"

"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.

Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista", ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?

"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen eukon eteen?"

Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.

"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet, kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin olevani oikealla paikalla -- tarkoitan sillä paikalla, joka minulle sopii."

Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan. "Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa..." ajatteli Drake.

Glory alkoi itkeä. "Hän ei tahdo muistaa", ajatteli hän. "Se oli vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin..."

"Glory -- älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."

Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.

"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa kulkuani niin monta kuukautta?"

"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle -- neiti Macquarrielle, muistattehan?"

"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä..." Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.

"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin helposti auttaa teitä."

Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen heidän askeleitaan.

"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen", virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen onnettomuuttaan.

Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.

"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."

Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.

"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."

"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.

"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis -- kalliimpi kuin mikään maailmassa."

Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.

Drake puristi hänen kättään.

"Antakaa minun mennä", änkytti hän.

"Ei vielä -- älkää menkö vielä!"

"Antakaa minun mennä nyt heti!"

"Hetkinen vain --"

Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.

Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, hän ainakin oli menetellyt oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan, ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista syistä.

Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta, jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.

"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."

Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta. Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!

"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.

John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.

"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"

Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että Drake oli kunnon mies -- hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut, mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti -- tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan miehen pukuun.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo iva oli hyvin, hyvin julmaa.

"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän olisi tämänkin kokemuksen perästä -- sitä vahvempi ja sitä puhtaampi myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.

Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä. Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.

XXI.

Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä -- vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään -- ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja kumminkin... Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte sairashuoneesta?"

"En ole -- en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne. Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia. Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen, mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon vaaroista...

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin -- en minnekään -- kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta, kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.

TOINEN KIRJA.

HENGEN ELÄMÄ.

I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina, totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet. Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies, joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan, vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh, Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan, kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston, tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään, niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni: 'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi. Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä, kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia, tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille, jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan. Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja, hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun, ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin. Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti, jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä, joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria, kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti rukoukset. Miserere, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena. Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone, kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava, jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä, mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma, täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma, hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä -- ja vapaus -- ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi: "Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä. Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen elämänsä veli Stormina.

II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero -- sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä -- ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut, mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle, ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa ystävilleen, joista hän on eronnut -- saahan Herran palvelija rukoilla heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä. Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä. Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää, joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa, palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa. Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli -- lordi majorin päivä, marraskuun 9:s päivä -- ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä, kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo tulvivat tungokset -- miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory, huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille. Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan. Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

"Hyvästi surun laakso Ja melske rauhaton! Sun hylkään astuaksein Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

"Kuolemallaan kuolon kaasi, Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa -- hoitajattarien tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti -- sairaalassa, tarkoitan --"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä -- sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän lähtiessänne -- kaikki onnellisia ja... eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi -- ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle jotain... Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa? Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa, suojaavaa kättä -- mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut, oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua. John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali -- minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.

III.

5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C

Marraskuun 9 p. 18--.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa -- tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen... niin mitä tehdä?

Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää. Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu, jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä. Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.

Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen, soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas isoja poikanulikoita.

Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta" ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku, jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment. muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä -- se oli kerrassaan ihmeellistä!

Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi. Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.

Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille! Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka "vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka oli viety ulos tuuletettavaksi.

Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi, ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset -- hän ei olisi kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.

Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani, sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni. Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen, ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä, joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi majorista.

Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron. Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa, komeassa Lontoossa -- otaksu vain -- ettei sinulla ole kotia eikä ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu, ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."

Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta -- muutoin lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä. Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin, minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.

Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska, että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi, joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.

Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä. Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.

Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli sopiva -- täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa, sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä taas.

Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani. Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään, alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?" "Teatterissako?" -- "Niin -- nii-in, -- teatterissa minä..." "Minä en ota luokseni ketään teatterilaisia."

Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua. Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt. Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää. "Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar", sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym -- ei, ei hymyillen, sillä hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se on todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä, että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin, että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."

Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.

Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä nyt olin usvan keskellä!

Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt tässä kuhnailla!"

Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo "joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.

Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö, jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja raittiina ja tyytyväisenä elämääni.

Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa. Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta -- jos todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten...

Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua peloittaisi -- ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja siis -- vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana, niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen kaikissa asioissa... Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme niitä viikossa voi tapahtua!

Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän suurta suudelmaa teille kaikille.

Glory.

J.K. -- Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin -- tiedonanto estetty -- sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta. Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja vasemmalla, kanonikkoja edessään -- mutta huhu kertoo, että John itse oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. Bunyan, Kristityn Vaellus. Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia matkallaan.

Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään, ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta. Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä, ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää, joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos hän olisi kysynyt minun mieltäni, niin... Mutta mitäpä siitä! Naakkaa ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.

IV.

Talo, jonne Glory oli paennut sumusta, oli pieni, likainen tupakkapuoti kapean kadun varrella Holbornin ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä. Puodin hoitajana oli sama lasten kasvattaja, jonka Glory oli tavannut Polly Loven luona. Tytön mieleen oli johtunut eukon osoite ainoana pakopaikkana tuona masentavien pettymyksien päivänä, tuona kauhun yönä. Rouva Jupen mies, West Endissä työskentelevä viinuri, oli yksinkertainen, avuton olento ja hyvin ihastunut vaimoonsa, joka petti häntä aika tavalla eikä ollenkaan ilmoittanut hänelle liikkeensä pimeitä puolia. Heidän tyttärensä, jolla perheen kesken oli nimenä "Booboo", oli hiljainen, viisassilmäinen, pehmeäposkinen lapsi, jota oli kasvatettu auttamaan kauppapuodissa ja pettämään kansakoulujen tarkastajaa.

Tullessaan ensimmäisenä aamuna alakerrassa olevaan ahtaaseen, likaiseen vierashuoneeseen katseli Glory ympärilleen aivan kuin hakien jotain, mitä hän ei nähnyt. Silloin rouva Jupe, joka juuri oli aamiaisella miehensä kanssa, avasi pienet vilkkuvat silmänsä sanoen:

"Kyllä tiedän mitä te haette -- lasta tietysti".

"Missä se on?" sanoi Glory.

"Mennyt, kultaseni."

"Ettehän tarkoittane --"

"Ei, ei se ole kuollut, mutta minun täytyi antaa pois se pikku raukka."

"Jaa, näettekös neiti", sanoi herra Jupe suu täynnä ruokaa, "minun rouvani ei voinut hoitaa lasta ja puotia yhtaikaa. Siis oli selvää, että --"

"Oikein minun sydämeni murtuu, kun ajattelen sitä. Se oli niin sievä ja herttainen raukka --"

"Tietääkö äiti siitä?" sanoi Glory.

"Ei se ollut tarpeellista, kultaseni. Minä tunnen niin hyvin sen ihmisen, jonka huostaan jätin lapsen, ja minä olen tosiaankin niin kiitollinen --"

"Se oli välttämätöntä, neiti -- puoti rasittaa rouvan voimia liian paljon nytkin --"

"Enhän minä siitä piittaisi ollenkaan, jos olisin yhtä terve kuin ennen, silloin kun Booboo oli pieni."

"Mutta se ei ole sama enää, ei se ole, ja rouva on usein sanonut, kuinka mielellään hän ottaisi nuoren neidin auttamaan puodissa --"

"Kauniilla neidillä olisi hyvä tulevaisuus semmoisessa paikassa, kultaseni."

"Tietysti, tietysti, ja kun minä näin tämän nuoren neidin astuvan sisään ovesta, ajattelin heti, että tuossa se on se oikea."

"Niin minäkin. Minä tunsin neidin heti ensi silmänräpäyksessä, ja jos vain neiti todellakin tahtoo jättää sairashuoneen ja aloittaa uuden uran, kuten eilen sanoitte --"

Glory keskeytti heidän puheensa. He olivat kokonaan erehtyneet. Hän oli tullut heidän luokseen vain vuokralaisena, mutta ellei heille soveltunut häntä pitää --

"Kyllä, kyllä meille soveltuu, kultaseni, ja ellei teitä miellytä koko puotihomma, niin onhan tässä Booboo, joka tarvitsisi opetusta --"

"Mutta minä voin maksaa puolestani", sanoi Glory, "ja sitten hänen täytyi kertoa hiukan tuumistaan. Hän aikoi ruveta laulajattareksi, ehkä näyttelijättäreksi, eikä hän luultavasti tulisi kauan olemaan heidän vuokralaisenaan, sillä niin pian kuin hän vain saisi paikan --"

"Aivan kuten itse tahdotte, kultaseni. Olkaa kuin kotonanne. Mutta älkää kiirehtikö sitä paikan ottoa. Hyviä paikkoja ei niinkään noukita tien vieriltä näihin aikoihin. Sovittiin kuin sovittiinkin, että Glory asuisi tupakkakauppiaan luona, ja herra Jupe lupasi tuoda hänen kirstunsa sairashuoneesta samana iltana tullessaan kotiin työstään. Hänen piti maksaa kymmenen shillingiä viikossa täysihoidosta, joten hänen rahansa kestäisivät neljä tai viisi viikkoa ja vielä jäisi vähän ylikin. Mutta johan minä aikoja sitä ennen saan ansiotyötä", ajatteli Glory ja hänestä tuntui kuin hänen varansa olisivat loppumattomat. Hän rupesi heti hommaan, vaikkei hän ollenkaan ymmärtänyt koko puuhasta muuta kuin että ensin piti hakea jokin paikanvälitystoimisto. Rouva Jupe muisti tietävänsä yhden tuommoisen toimiston.

"Se on pienellä kadulla, joka eroaa Waterloo Roadista", sanoi hän, "ja ikkunassa on nimi Josephs."

Glory löysi herra Josephsin käärittynä nahkaturkkiin ja oopperahattu päässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä valokuvia alastomista tai puolialastomista henkilöistä, ja niitten välissä riippui kimpuittain teatteri-ohjelmia aivan kuin arkkiveisuja virsikauppiaan pöydällä.

"Mikä teidän erikoisalanne on?"

Glory vastasi hermostuneesti ja epävarmasti.

"Mitä te siis osaatte tehdä?"

Hän osasi laulaa, lausua ja matkia ihmisiä.

Mies kohotti olkapäitään. "Minun taksani on kaksi guineaa heti ja kymmenen prosenttia palkasta."

Glory nousi mennäkseen. "Se on mahdotonta. Minä en voi --"

"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?"

"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?"

"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä hyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille ensimmäisen paikan, minkä saan."

Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi osoitteensa.

"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.

Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin tyytyväiseltä.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."

Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko, eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain odottaisi --

Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia, ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä. Sen hän teki mainiosti -- matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.

Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."

Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen terveytensä oli niin heikko -- aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.

"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse --"

Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi hänen täytyi suostua.

Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista kuukaudessa."

Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä, heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä, heidän mielittelynsä -- kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.

Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta. Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? -- Toinen kirje oli isoisältä:

"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä. Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu, puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."

Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:

"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka Glenfabassa -- muistathan sen -- sen, joka oli vangittu ja veti perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun täytyi leikata nuora poikki -- minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa, aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät avioliittoa ja tyhjät arvat -- oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista. Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka, että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon sieltä, ja olisinpa minä mies... Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät ystävät!"

V.

John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa, nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.

Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita ikipäiviksi.

Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä. Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen, ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä. Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta. Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen ollut huomannut, että se oli niin mukava.

"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.

"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.

"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."

"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja työskennellessänikin --"

Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.

"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan. Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä ette sanonut. Oli väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa, niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"

"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.

"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin --"

"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."

"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä --"

John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi, veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa, ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.

John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.

"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."

Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat, nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.

"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän varmaan --"

"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle -- kuinka se haihduttaa ajatuksia ja viilentää --"

"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."

"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän kerran ilmoittaa minulle jotain."

"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."

"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi --"

Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien tulevia synkkiä päiviä.

"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"

"Tarkoitatteko --"?

"Ketään sukulaista -- sisarta?"

"Ei."

"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."

"Älkää kysykö, veli Paavali."

"Miksi ei?"

"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä --"

Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti nosti sen ylös sanoen:

"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy teiltä."

Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."

Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin. "Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.

Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän, "mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä kidutuksessa. Jotain on tapahtunut -- minä näen sen selvään, mutta minä en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"

"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja sitten seurasi kamala äänettömyys.

"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"

Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois, pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä, ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"

Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.

Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä. Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.

"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.

Veli Paavalin pää vaipui alas.

"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."

Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.

"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan ulkomaailmaan.

Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."

Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi, ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen, kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä. Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa." Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.

VI.

Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.

Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"

Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen hellyyden?

Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen enempää ulkomaailmasta.

Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli Paavalin sijasta.

"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.

"Mutta isä --"

"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."

"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.

John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni täällä kuin ruuvipenkissä?"

Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän -- jos Glory joutuisi turmioon -- silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen epätoivoonsa verraten.

Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille hänen viereensä sanoen:

"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"

"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"

"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä jatkamasta häpeällistä elämäänsä."

"Oletteko varma siitä?"

Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."

John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.

"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli Paavali.

"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.

"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon --"

"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."

"Sen teen", sanoi veli Paavali.

"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."

"Niin, minä teen sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen päin.

Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi", sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa häntä silmiin ja pyytää."

"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.

John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.

"Mutta ellei hän suostu --"

"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"

Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.

"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."

"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt on. Anna veljen mennä häntä etsimään."

"Kuka se on, poikani?"

"Veli Paavali -- sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla ajattelematta häntä alati."

"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."

"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa tuhat kertaa hartaammin."

"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."

"Se on siis mahdotonta?"

"Aivan mahdotonta."

Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.

Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa, tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:

"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"

Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön. "Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en minä kielläkään sinua -- vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."

Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui selälleen pyörtyen.

Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen syliinsä:

"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."

Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?

Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.

"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.

"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.

"Kuinka niin?"

"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."

"Tekö?"

"Minä. Kuunnelkaa!"

Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.

"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"

"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.

"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"

"Veli Antero."

"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.

"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja haukkuu kuullessaan askeleita."

"Ei minun askeleitani", sanoi John.

"Minä menen", sanoi Paavali.

"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät sisarenne luo."

Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.

"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin rangaistukseni", sanoi Paavali.

"Minä myös", sanoi John.

Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.

"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."

Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä, mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"

VII.

Neljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle, meni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen, hämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat ja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti, mutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen kuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin hänet huutamalla: "Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä, tyttöseni!" Hän siirtyi taakse odottamaan.

Yksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot iloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat tervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti juttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta tai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. "Sinä olet mätkinyt punamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni", sanoi yksi tytöistä.

"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta." -- "Tällä ei pitkälle potkita", sanoi eräs miehistä kilistellen muutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen kanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi koristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta ja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien rivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli tusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä "kunnon teatteripapaksi" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti, pariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli shillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: "so, so pojat" ja häätäen heitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät kuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen: "Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!" Kaikki nauroivat ymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: "Mitä nyt seuraa, teatteripappa?" "Nyt seuraa matka 'köyhälään!'" sanoi toinen, ja joukko odottajia siirtyi kapakkaan.

Samanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi Gloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti koristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi uudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: "Kuka se on tuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?" Hetken kuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.

"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla", sanoi hän työntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella punaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä riippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli täynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.

Glory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset sekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus naurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä takaisin sanoen: "No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?"

Hän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja hän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.

Glory nousi heti paikalla. "Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään paikkaa minulle", sanoi hän.

"Istukaa, lintuseni."

"Ei, kiitos."

"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy odottaa --"

"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän lupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes tilaisuuden esiintyä kerran."

"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää teidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä teillä ei ole."

"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi toimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä itse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin teatterin johtajalle -- armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!"

Juutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: "Hyvä on. Koska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla sanon hyvästi teille."

Mies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen huolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi sen sitten Glorylle sanoen: "Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää tulla takaisin."

Astuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu erään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle. Portaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli lähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin, mutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja kiirehti Temple-asemalle.

Teatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän sieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen, katsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen ystävällisellä äänellä: "Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?"

"En", sanoi Glory.

"Niin, tietysti ette -- katsokaa", ja hän ojensi kirjeen Glorylle luettavaksi. Siinä oli:

"Hyvä -- -- Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta paikkaa. Hän ei ole -- -- arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne ja teitä kiittää

Josephs."

Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään. Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."

Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta. "Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen --"

Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen, mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina, myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.

Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin Anna-tädille:

"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. -- Lunta, lunta, lunta! Lunta tupruaa joka päivä."

Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita, ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen, kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin. Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien iltalehteä sähkövalossa.

Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones -- häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista. Charlie oli hänen nuori ystävänsä.

Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.

"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi Aggie.

"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.

"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan klubeissa."

"Missä klubeissa?"

"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."

"Niinkö?"

"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."

Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi, jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.

"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa, puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."

Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.

Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä, ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten, kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle...

Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen. Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle piletin kuiskaten sulavalla äänellä:

"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."

Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen -- siinä kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon katkeruutta ja häpeää elämässä.

Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä. Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan. Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"

Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja sitten hän kuiskasi:

"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"

Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:

"Antoi tämän tässä -- ohjelma, olkaa hyvä."

Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.

Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.

Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän, pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle. Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan). Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.

Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli, mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla, joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan -- hän ei voinut olla nauramatta.

Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä. Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän kirjoitti:

"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin pikkuinen rahasumma."

Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"

Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut häntä puhuvaksi rummuksi.

Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen, mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten kautta takaisin.

Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa. Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu hattu päässä.

"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua, joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten? Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät minusta --"

Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui, kirjoitti hän kotiin:

'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.

Todistus: minä.

Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle, ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä. Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan. Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää kauhistuko -- me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä. Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu, kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva, "vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi, hyvästi!"

VIII.

"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory taas myymäpöydän taakse.

Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä, iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti, nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää, mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla tahtovat työntää näkyviin.

Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä. Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä varpusia keväällä.

Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat "sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.

"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?" "Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla, jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit irrallaan aaltoili."

Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä kuin hän pitäisi siitä?"

"Ehkä pidän -- ehkä en", sanoi Glory.

"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä, mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö on minkään näköinen niin -- ymmärrättehän."

Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista pientä roskaa. Morjesta vaan!"

Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä. Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven tuttavaksi, niin --

Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.

"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.

"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"

Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin kuunnellen.

"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä niitten levittelemistä leposohvalle.

"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun osoitti hän siellä olevia pukuja.

Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista. Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.

"Neiti Bellman arvatenkin?"

"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että hän oli jossain ennen nähnyt hänet.

"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa. "Auttakaapa pois päällystakkini."

Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet, ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.

Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli Glorya peilissä.

"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"

Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.

"Oh, kiitoksia", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää tuntunutkaan hauskalta.

"Mikä nimesi on, tyttöseni?"

Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."

Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän huudahti:

"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"

"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen olkapäitään.

"Irlantilainenko?"

"Jotain sinne päin", sanoi Glory.

"Saanut sivistystä, eikö niin?"

"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta --"

Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti taputti häntä kädelle sanoen:

"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista -- kaikki ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."

Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee, olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat ulos -- pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti, ja -- miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.

Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa, milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista -- "Lordi Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." -- Joskus keskustelu kääntyi koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."

Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy", ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella, joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."

Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! -- Seuraavana aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi ymmärtää mitä.

Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen, se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia. Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.

Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden, ja hän... Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!

Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"

Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.

"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"

Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"

Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan minun suostumuksellani", sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin, armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" -- "Sinä olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"

Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet "jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."

"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti näyttämöllä.

Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja hän oli hämillään ja tyytymätön.

Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin, missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.

"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne säestämään."

Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat häntä.

Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli Drakelta:

"Hyvä Glory! Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä, päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne

F.H.N. Drake."

"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä jälkikirjoituksen:

J.K. -- Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat kotoisin."

Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:

"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! -- tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."

IX.

Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.

"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."

Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.

Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.

"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.

Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.

Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.

Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa. Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin kirkkoon kärsimään rangaistustansa.

Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira, joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.

"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista, kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita tällaisena yönä."

Hän pyyhki pois lumen kengistään.

"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm, ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut, hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan sen."

Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.

Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan, joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.

"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen. Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän valaimmekin laita. Hyvää yötä!"

Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.

"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei voi siitä närkästyä."

Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.

"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.

"On."

"Juuri äskenkö?"

"Ei -- puoli tuntia sitten."

"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."

"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."

"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"

"Ei milloinkaan."

"Makaako isä rauhallisesti?"

"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."

"Veli Antero --"

"Mitä?"

"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"

"Tiedättehän, että tekisin."

"Vaikka se olisi vaarallistakin?"

"En pelkää vaaroja."

"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"

"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."

John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.

"Oh, en mitään -- en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."

"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"

"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli Paavalille olla kirkossa."

"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa minut aina ajattelemaan äitiäni -- en ymmärrä miksi."

John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:

"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"

"Ei tänä yönä, veli Antero."

"Hyvää yötä, veli Storm."

"Hyvää yötä, poikaseni."

John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta, missä veli Paavali luki rukouksiaan.

Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.

Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.

Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.

Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä, mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira alkoi haukkua -- joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"

Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies on kuolemaisillaan", sanoi toinen. -- "Juudas!" -- "Hän hoipertelee helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.

Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja puheäänten kajahtelemista.

John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi sakariston oven ja meni kirkkoon.

Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa, silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:

"Paavali!"

Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan näköisenä.

"Mutta lamppu -- minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin noutamaan sitä?"

"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä rangaistustanne?"

"Se on totta."

"Tulkaa tätä tietä -- hiljaa!"

He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.

"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.

"Unohdin senkin -- se on kirkossa."

"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."

"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.

"Mikä?"

"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä. Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten --"

"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä itse."

"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."

"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"

"Kuuntelen."

"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."

"Martan Viinitarhaanko?"

"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea -- muistatteko?"

"Hoitajatar Quaylea."

"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet. Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä tapauksessa --"

"Mitä?"

"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"

"Sain."

"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen kappalaisensa lähetti sen -- muistattehan? Sanokaa, että siinä on hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla makuuhuoneeseen. Sitten --"

"Mitä?"

"Sitten hän sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."

"Mutta jos hän ei ole kotona."

"Hän saattaa olla poissa -- nyt on uudenvuoden aatto."

"Niin?"

"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."

John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli kiitollisia siunauksia hänelle.

"Älkäämme puhuko siitä... Onko teillä yhtään rahaa?"

"Ei."

"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."

"Minä en tarvitse mitään -- voinhan kävellä."

"Siihen menee kokonainen tunti."

Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme... yksitoista on kello. Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."

Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."

"Minä palaan jo kello viisi."

"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."

"Hyvää yötä siis."

"Odottakaa!"

"Mikä on?"

Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.

"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."

"Sisareniko?"

"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."

"St. John's Woodiinko?"

"Sanokaa hänelle", -- John koetti pysyttää äänensä tyynenä -- "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen -- ja iloinen -- ja terveen ja reippaan näköinen."

"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun --"

"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain -- lähettää jotain -- jotain sanaa -- sanomaa... Kaikkivaltias ei siitä vihastu... Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"

Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.

"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.

Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.

Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!

Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin -- alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!

Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.

Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat. Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!" sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.

Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja tyttöjä vetäen:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin..."

Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja äänekäs nauru seurasi.

Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!

Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä vain.

Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi! Juudas!

Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.

X.

The Little Turnstile.

Uudenvuoden aattona.

Hurraa! Hurraa!

Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos, enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin -- minä nimitän heitä kolmeksi sulottareksi -- avulla, joihin taasen tutustuin siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha, kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea, mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä, jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen. Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan, joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.

Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella sitä. Se paikka oli teatteri -- niin, aivan totta, teatteri -- mutta keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä. Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen, joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi), ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen -- täällä sitä paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.

Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli ennen ensimmäistä luomispäivää -- se on autio ja tyhjä ja pimeys on sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä, muistattehan?

Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi, kuusi ramppikynttilää -- kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä -- sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin: "Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n" Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja. Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.

Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen: "Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain -- sinä, sinä, sinä!" Se oli ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en osannut, kurkussani oli jotain estämässä.

Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile. Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana oleminen. Niin, minä olen ollut vain laiskana, vaikka en ole tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali -- niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin sinä suvaitset tahtoa -- myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi ihanaa!

Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle... No niin, jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen) huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja entäs rouva Jupe ja herra Jupe -- herra Dupe [Dupe -- herkkäuskoinen, narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia... Mutta toisen kerran, toisen kerran, hyvät ystävät!

Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. Tempus fugit! Tempus todellakin fugit hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka hirveän kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.

Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!

Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut --

Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin... Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!

Glory.

J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan -- ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.

Minusta tuntuu mahdottomalta, että hänkin on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!

XI.

Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.

"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:

"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän puolestanne."

"Tarkoitatteko...?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi avoinna.

"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."

Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.

"Te luulette siis, että olisi mahdollista..." aloitti Glory pidättäen henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.

"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."

Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin -- eikä sitäkään kuorossa. Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis. Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi Glorynkin, ja jos --

Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.

"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan -- vuosien kuluttua, ehkä --"

"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."

Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon -- kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta, vieläpä viisikymmentäkin.

Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.

Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa nyt oli esimerkiksi S--. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt olikaan!

"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni -- ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee tunnetuksi."

Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui unelmiinsa.

"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen Glorya kiiluvin silmin.

"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"

Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän sanoi:

"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle -- hm --. Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle, neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy teidänkin joskus tehdä jotain minulle."

Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme, ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä", sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."

"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön päätä ja suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen. Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan punaisena, astui oven eteen.

"Rakas lapsi, ette kai aio... Tuommoinen leikki --"

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.

"Mutta ettehän toki aikone... Teatterissa siitä ei välitetä yhtään mitään, tiedättehän --"

"Avatkaa ovi!"

"Todellako! Se on tosiaankin --"

Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla. Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt lapsi.

Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä ainoastaan ulkomuodollaan!

Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.

"Onko kirjettä tänään?"

"Ei ole, neiti."

"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta vuotta teille!"

Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."

"Oo -- ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä -- enkä minä enää tule takaisin. Ottakaa tämä!"

"Ei, ei, neiti!"

"Teidän täytyy."

Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.

John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä. Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi -- jokin sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.

Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen, ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto. Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:

"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin variksenpelätiltä.

"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä. Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa. Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui punakuume -- sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"

Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.

Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista. Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli kiitäviä pilviä vastaan.

St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka. Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento, ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi, katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas tungos alkoi purkaantua.

Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan -- se oli niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa "yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.

Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne nyt asialle -- viemään tärkeätä sanomaa -- tapaamaan lääkäreitä tai --

"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi", ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John --

"Hyvää uutta vuotta!"

Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri, musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen otsan paljaaksi.

"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's Churchyardilla!"

Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya, kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"

"Jotain sinne päin", vastasi Glory.

"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin, "hänenkin pitäisi olla siellä."

"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."

Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö kotiin nyt?"

"Menen", sanoi Glory.

"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.

"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin. Kuuletko? Morjens vaan!"

XII.

Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen. Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt valvoa koko yön.

Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille. Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.

Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.

"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei vieläkään kuulunut vastausta.

Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.

Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa. "Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi juuri tulla portille.

"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos. Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö, jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.

Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä vastaan.

"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen? No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri kirja on kuin suuri vuori -- sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin kauan kuin on liian lähellä sitä.

Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.

John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut -- se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.

On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon, oli kolme istuinta tyhjänä -- veli Paavalin, veli Anteron ja maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa laiminlyönnin.

Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt -- minä läksytän häntä hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan) kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun tirskahduksia.

Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui nauru ja laskettiin viatonta pilaa.

Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa oli yksi paikka tyhjänä -- veli Paavalin -- ja johtaja-isä huomasi sen ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:

"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"

John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.

Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu, nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä kokoushuoneeseen.

Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään. Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.

"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.

"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.

"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan koskematon."

"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä --"

"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.

"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?" sanoi isä.

"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:

"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut oman hattunsa, ja nyt veli Paavali --"

Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.

John oli ensimmäinen, joka puhui.

"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."

"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.

Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen hiljakseen.

"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."

John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään, kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja epäinhimillinen."

Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja hän oli vaiti.

"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. -- Hän ei ollut uskonut sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."

John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat kätensä yhteen koettaen tyyntyä.

"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"

"Hän on joskus maininnut hänestä."

"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"

"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.

"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni -- meidän yhdistyksemme ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi. Nuoremman sisaren -- sen, jonka tunnet -- hän pani orpokotiin ja vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."

John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän tuoliin.

"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä. Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli Paavali oli hänet murhannut."

John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle? Miksi salasitte sen tähän asti?"

"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen, että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja Jumala itse sai siinä tuomita."

Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.

"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan varustuksissani. Se löysi sinut, poikani -- sinut, ja se vietteli sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."

Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä huoneessa.

"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun --"

Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."

John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun läheisyydessäsi."

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino, jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla. Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."

"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."

"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."

John katsoi isään hämmästyneenä.

"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on. Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät, aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."

John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?" sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun vielä?"

Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida porttiakin."

John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.

"Onko se siis totta? -- Vieläkö te luotatte minuun?"

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin: "Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"

Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt. Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen poskeensa.

Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen: "Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä, kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.

Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan, sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet, oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.

Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:

"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli hänen löytää sisartaan -- taikka ketään, joka hänet tuntee -- tai ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt..."

Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John, ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän oli kauhuissaan.

Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi veljeskuntaa.

"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda minua!"

Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä hävinnyt -- että jotain olisi tapahtunut Glorylle -- että jossakin ja jollakin hänelle tietymättömällä tavalla --?

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei voinut rukoilla.

XIII.

Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.

"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.

"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.

Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.

"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.

Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli kovasti piesty.

"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.

"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et saa enää milloinkaan mennä pois -- et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"

Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm --"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan yöstä -- ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä -- se on hyvä! Nyt jalkoja -- ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te --"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika! Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki. Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut leudompi, niin --. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki -- pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni -- siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös. "Tarkoitatko... Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit löytänyt hänet -- kenties -- ehkä olisit joutunut kiusaukseen... Mutta kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas -- minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä, tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta --"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä: "Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut. Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja epäilemättä --"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä. Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin. Mutta ovenvartia -- hän on järkevä mies -- hän olisi voinut sanoa, missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä -- samana päivänä, jolloin me vannoimme valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan --"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt -- varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni -- ja... Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä kuljin pitkin katuja ja katsoin naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus -- voinhan kertoa sen teille nyt -- mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja..."

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit..."

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja..."

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet -- tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata, mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän... ja minä tein sen. Te luulette minua hulluksi -- minä menin poliisikonttoriin ja kerroin heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni. Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi: "Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi..." Hän olisi puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään, poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään -- ei kerrassaan mitään... Mutta oletteko varma, että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."

XIV.

Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi, että eräs mies on konna?"

Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä. Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta -- anna minun vain aloittaa -- samantekevä missä, samantekevä missä!"

Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.

Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi, samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin. Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon tyttönä kumminkin.

Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus", ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän aikoi tehdä.

"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi -- mutta ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"

Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!

Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.

"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori, "siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua -- --"

Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone näytti pyörivän hänen silmissään.

Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."

Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"

Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."

Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.

"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä. Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen, ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta --

"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut klubeissa?" sanoi Glory.

"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."

Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.

Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen, joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli rakennettu näyttämö ja etulava.

Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.

Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä, vingutellen samalla banjoaan.

"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin tänä iltana?"

Glory pudisti päätään.

"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt, mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina, kun kakarat nukkuvat."

Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan. Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.

"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."

"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.

"Hirveästi", sanoi Aggie.

Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun. Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin tanssisaliksi.

"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun toverikseni."

"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten alkoi tanssi.

Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun, ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.

"Mennään pois", kuiskasi hän.

"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.

Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää pahoinvointia.

"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa klubeissa?"

"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen eteenpäin.

Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset, mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.

"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän sanoi:

"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota helkkarin katua jos kuinka kauan!"

Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja jäykisti alahuultaan sanoen:

"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei kukaan näkisi."

Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään" osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen. "Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin lipuilla, seiniä koristi "Der Kaiser'in", hänen isänsä, isoisänsä, Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.

Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.

"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"

Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön kanssa ja sanoi:

"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."

"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön portaita.

Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia..." ja sitten vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.

Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä -- jokainen näki ne edessään, jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua yleisö kirkui ja huusi ilosta.

Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä. Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi, kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta. Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu, sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja -- Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä -- ja sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän täytyy vielä kerran esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.

"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi silmänsä.

Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven suussa.

"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"

Se oli herra Koenig, urkuri.

"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen, mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen. Missä te asutte?"

Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.

"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni, että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta -- jaa -- ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä olen?"

Kyllä Glory sen tiesi -- hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa.

"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien, ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla. Teidän äänenne on sopraano -- ei, mezzosopraano -- ja se kasvamaan tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."

Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"

"En", sanoi Charlie.

"Minnekä sinä siis menet?"

"En minnekään, minne sinä voisit tulla."

Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. Kysyin vain. Tra-la-laa!"

Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.

Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee niihin pujahtamaan."

Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta laulua.

XV.

Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää, hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua siihen?"

Kuului vain yksi vastaus -- kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.

Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua huoneesta.

"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.

"Missä he ovat?"

"Kopeissaan."

"Miksikä siellä?"

"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena."

"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös portaita.

"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä, mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus- ja ystävyyssiteistä --"

He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän, "asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin --"

"Menemmekö hänen luokseen?"

"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."

Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui hänen kaulassaan.

"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa. "Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin kaikki mitä tarvitsette."

"Kaikki", sanoi Paavali.

"Veljet ovat varmaankin hyviä teille -- luostareissa aina hellitään sairaita ja apua tarvitsevia."

"Liian hyviä, herra piispa."

"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"

"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä pahasta, vaivaloisesta maailmasta --"

"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä tahansa, on velvollisuutemme elää."

"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi --"

"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.

"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli sitä.

"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.

"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte äsken -- mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja maineen valtiaaksi, mutta --"

"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"

"On."

"Onko hän nuori?"

"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden, synnin --"

"Miksi hän siis on täällä?"

"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä --"

"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."

"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.

"Mitä tuo on?"

"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse ulos."

Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa tuijottavin, kaipaavin katsein.

"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei tietysti nyt ole voimassa."

"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.

"Tuskinpa, isä", sanoi John.

"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"

John sanoi sen hänelle.

"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte -- kanonikko on nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka kauan olette ollut veljeskunnassa?"

"Elokuun 14 päivästä asti."

"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"

"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."

"Mutta nyt on jo paasto -- jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."

"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme...", alkoi isä.

"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"

John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä kuvastaen.

"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa. "Onko teillä jotain valitettavaa?"

"Ei mitään."

"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"

"Olen."

"Se riittää."

Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä -- lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki piirtää laskiessaan jotain.

"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.

John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista kutsumustaan."

Portailla seisahtui isä taas sanoen: "Kuunnelkaa!"

He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain ulos oven alla olevasta aukosta.

Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin, oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä -- työ. Kaikkea muuta hän oli jo koettanut, mutta turhaan.

Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus, jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.

Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina, ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet, silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana, suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.

Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi. Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä, milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.

Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa, viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta -- ne olivat Gloryn kasvot.

Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili saada vielä jäädä koppiinsa.

Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian kuin emo puussa kutsui sitä.

Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa. Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? -- Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? -- Hän kirjoitti seinään sen päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta -- "Marraskuun 9:s päivä -- lordi majorin päivä" -- koettaen mielessään seurata hänen kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet, vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.

Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan. Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä. Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten paljon.

Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?" Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.

Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ hänet pelastaisi.

Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä saanut sanaakaan suustaan.

"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei -- se on -- ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas puhutella maallikkojohtajaa.

"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.

Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän ei tahdo alituista hoitoa."

"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen luonaan."

"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."

John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan. Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen painoa.

Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.

Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan, että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he kumminkin yhdessä.

Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme kertaa seinään.

Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta, epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.

Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko hän tehnyt synnin?

Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät, että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta. Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.

Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin vangitut lapset.

XVI.

The Priory, St. John's Wood Lontoo.

Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon kesyttömät elukat -- nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia, sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.

Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat, kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa, molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.

Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis, että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa, jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua hakemaan, ja -- ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä, pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia, jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää, miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.

Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa, Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio enää käydä niin kovin usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma itseni tulevassa olomuodossani ja virassani -- neiti Glory Quayle, kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on, rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis -- aivan samaa kuin ennen tein Glenfabassa.

Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen." Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi -- oi, voi, voi, voi!

Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta, ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia, Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig, herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle. Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen säveltäjä, minä olen taiteilija!

Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti, saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.

Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.

Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on, aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää." Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja minusta se on hurmaavan suloinen!

Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!

Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa, sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika, on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut puettu niinkuin yksi heistä!

Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä. Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. Siellä ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen täällä me ajattelemme päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen... Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento! Minä olin itkeä.

Mutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun täytyy jo mennä levolle. "Onnea ja lykkyä!"

Glory.

XVII.

Keskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista kuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa, vihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja pyysi.

"Tyttö on kuollut -- eikö siinä ole kyllin todistusta?" sanoi toinen ääni.

"Se on valhe! Se on väärä syytös!" sanoi toinen ääni. "Paavali, mitä aiot tehdä?" -- "Aion lähettää tuon luodin otsaasi." -- "Mutta minä olen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane pistooli pois. Auttakaa! auttakaa!" -- "Armoa! armoa! Ota kaikki -- kaikki -- ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä... Minä olen rikas, Paavali -- minulla on vaikutusvaltaa... säästä minua!" -- "Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?" -- "Jos sen teinkin, en ollut ainoa!" -- "Valehtelija! Sano se hänelle tavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!" -- "Murhaaja!" -- "Liian myöhään -- nyt sinä jouduit hänen luokseen!"

John Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden miehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan tekevinään rikoksensa.

John epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään häntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän muisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen uhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän oli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.

Mutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan veli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka ponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi. Paavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei ollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut siellä.

Hänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin oven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä vielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan sitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa. Paavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli Anteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.

John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat, otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin hän elikin -- valehtelijana ja konnana!"

John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä. Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen, ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle, joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.

"Veli Paavali huononee -- huononee nopeasti -- isä Jerrold on ripittänyt hänet -- hän on nauttinut sakramentit -- hän on hyvin kärsivällinen."

Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.

John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana, puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain, mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä hiljaa kuin hengitys.

John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.

"Sinä olet sairas, veli -- hyvin sairas."

"Minä kuolen."

"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.

"Hiljaa, veli, hiljaa!"

"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä tapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää... Apua!"

"Minä pyydän, rukoilen teitä", sanoi Paavali heikolla äänellä. "Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät minut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain tunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi."

Parilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi takaisin avaamatta sitä.

"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?"

"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani --"

"Siitä on pitkä aika -- ei puhuta siitä enää, veli."

"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että minulla oli jotain hänelle sanottavaa?"

"Muistan."

"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi sellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä siihen, ja tappaisin hänet."

"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja --"

"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa huolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen käy, kun perkele --"

"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli -- älkäämme enää puhuko siitä."

"Te annatte siis anteeksi?"

"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos kertoisin kaikki --"

"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua -- minulla ei ole aikaa tuhlata."

"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut peitteellä. Oi, älä pelkää -- he eivät koskaan enää saa erottaa meitä. Jos isä olisi kotona -- hän on hyvä ja helläsydäminen -- mutta vähätpä siitä. Noin, veli, noin!"

"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua -- te, joka olette niin pyhä ja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman, rakkaudenkin."

"Älä puhu niin, veli."

"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne."

"Vaiti."

"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin tänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi --"

"Toisen kerran, veli."

"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin --"

"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin Jumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan sielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain --"

"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun." Hän koetti nousta polvilleen.

"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden."

"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan rukous -- lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi Herra, pelasta --'

"'Oi Herra, pelasta palvelijasi --' 'Joka luottaa Sinuun. 'Anna hänelle apua pyhyydestäsi. 'Ja... auta... häntä voimallasi iankaikkisesti. 'Älä anna vihollisen vaivata häntä. 'Älä... anna... pahojen -- 'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa. 'Iankaik' -- 'Oi Herra, kuule rukouksemme 'Ja --'"

"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja autamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi. Emme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!"

Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.

Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta. Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten kanssa.

Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja kellon naksutus eteisessä.

Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat. John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen. Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin. Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.

Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden. Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.

Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli nyt ennättänyt yläkertaan -- hän astui pitkin käytävää -- hän seisoi kuolleen veljen oven edessä.

"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.

John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta oli tapahtunut.

Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli John Storm joka liikkeen, joka askeleen.

"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."

"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"

"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"

"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."

"Vaikka, mutta kuoleva ihminen... ymmärrättehän... Kuinka omituisen tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"

"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."

"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan ollut hänen luonaan?"

"Ei kukaan."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on nostanut ankkurinsa, poikaraukka."

"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."

He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.

Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa keksimäänsä gregorialaista virttä:

"Veli Paavali on kuollut -- hän kuoli yöllä -- ei ollut kukaan hänen kanssaan -- ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän pääsi rauhaan -- Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"

Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita, laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas, mies."

"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny Lambert, se on vissi."

"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla ruualla."

"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."

Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.

Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät hänet alas", ajatteli John.

Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.

Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet haudataan", sanoi John itsekseen.

Vähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä kuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy -- tuon mahtavan, ikuisesti kuohuvan meren pauhu.

"Mitä minä teen?" kysyi John itseltään. "Mitkä lukot ja salvat minua pidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa."

Päivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. "Veli Paavali on haudattu", lauloi hän, "kirstu oli kaunis -- se oli kukilla peitetty -- me hautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa -- jätimme ristin hänen rinnalleen -- hän rakasti sitä ja kuoli risti kädessään -- isä on tullut kotiin -- hän piti messun tänä aamuna."

Nyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja kiiruhti johtajan huoneeseen.

Isä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä. Hän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen koppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:

"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut -- koko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi -- en voi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää minua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää sitä!"

"Mitä sanot, poikani?"

"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen."

"Pettänytkö minut?"

"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan sääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa."

"Itsesikö tähden?"

"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain hänestä."

"Sisarko?"

"Rakkaampi kuin sisar -- ja koko hengellinen elämäni on ollut petos."

"Poikani, minun poikani!"

"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä, mutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen tekopyhä ja valehtelija ja petturi!"

XVIII.

Sisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen jälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut. Glory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja astuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green Parkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli oikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista rakennuksista.

Miespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen tutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon, ja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen. Kolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory oli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja selitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti kiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin ovella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen miespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään saliin?

He seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut soittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta. Tarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi ohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus täynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa kuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.

Toisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja kussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä, laaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen takana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit ja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.

"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana" sanoi Koenig.

He menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen valoa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja varjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.

"Me odotamme tässä", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan hänen viereensä.

Äkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta, ja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa naista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa kädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi hänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle hiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen, joten Gloryn kumarrus jäi kesken.

Naiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista tyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset tuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin typerältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän puristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.

Miespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien kalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti Koenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta ei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten jokainen sanoi: "Oi, kiitoksia! Me -- hm -- me --", ja sitten puhe alkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko laulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon vieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa, huudahti jokainen: "Oi, tuo vanha tuttu!" Sitten kuului portailta karkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.

Herrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen ääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea, ja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän säpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: "Ukko Koenig taas! Hohhoh kuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä vedenpaisumuksesta lähtien ainakin."

Se oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli sitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert painoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti Gloryyn.

Vanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen ääreen ja sanoi: "Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig? Kaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat kadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin."

"Varsin kernaasti", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti tytön rannetta sanoen: "Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää kuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne."

Glory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue huomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. "Kuka hän on?" -- "Onko hän varsinainen taitelija?" -- "Oh ei -- sivistynyt neiti." -- "Laulaako hän vai viheltääkö hän?" -- "Hän on varsinainen taiteilija, sillä hän lauloi meille viime vuonna." -- "Hän on silmänkääntäjä." -- Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: "Kautta Jupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen ruusunnuppu!" -- Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan hermostuneesti, ja sitten hän aloitti.

Ensimmäinen kappale oli "Mylechraine", manilainen laulu ahnaasta talonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa puvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei hän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen tytön myötäjäisten tähden.

Glory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä, eikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut paitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe entistä vilkkaammaksi. "Tosiaankin -- tosiaankin! Kuinka -- hm -- luonnollista!" -- "Luonnollista -- se on todellakin luontoa." -- "En milloinkaan ennen --" -- "Erinomaista, mainiota." -- "Mitä murretta se oli?" -- "Tietysti irlantilaista." -- "Niin, tietysti", ja päät nyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki. "Tottakai hän vielä laulaa." -- "Vaiti, hän aloittaa."

Nyt seurasi: "Ny Kiree fo Niaghtey", vanha, omituinen valitus siitä, että lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää surumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit samoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu eukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui kuorossa ihastushuutoja. "Tuo oli jotain, oli totisesti!" -- "Kaunis tyttö!" -- "Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita." -- "Tuo vanha, ahne talonpoika -- sen näki aivan silmiensä edessä!"

"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?" -- "Jotain hullunkurista toivottavasti."

Koenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki tilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä nuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat kaduilla.

Kuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui, sateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. "Hurmaavaa! Kaikki teidän kappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy säästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä -- se oli liian surullista." Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä, kysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä milloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan silkkiin puettu rouva hänen avukseen. "Teidän täytyy saada hiukan virvokkeita", sanoi hän. "Katsotaanpa, enkö voisi..." ja hän nosti lornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:

"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen."

Se oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin ennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja näytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien perästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät nyt siellä edestakaisin.

Siellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän perästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään liikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta, ja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri noussut Westminsterin tornin takana.

Glory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen kättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:

"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun heti ensiksi torua teitä."

He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?" kysyi Glory.

"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?"

"Ah, jospa te tietäisitte!" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.

"Minä tahdon tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?"

"Kirjeeseennekö?" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen rinnassaan.

Drake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: "No, no, ei riidellä tällä kertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin --"

Glory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja Draken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat kulkuaan.

"Puhuaksemme tästä illasta -- teillä on ollut suuri menestys, tietysti."

"Miksi niin: tietysti?"

"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua."

Glory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi.

"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva esiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa paikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita -- velvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan tuntematonta maata tällaisille ihmisille."

"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle", sanoi Glory.

"Niin olivat -- tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai apina tai --"

Glory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin olisivat koskettaneet maahan.

"Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle." Sitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

Tähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen synkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi ja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä kaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.

"Kuinka ihanaa!" sanoi Glory. "On vaikea ymmärtää, että tämä on sama Lontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja... luostareita."

"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?"

Glory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli. Ääniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas laulaa. Hänen toinen balladinsa oli "Erlkönig" --

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?" kysyi Drake.

"En ainakaan minä tiedä mistään."

"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?"

"Niin, tahtoisinkohan?"

Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."

Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.

"Ah, Rosa -- neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä... Mutta minä jätän teidät kahden kesken."

"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."

"Minä olen nähnyt teidät ennen -- ja puhunut teille", sanoi Glory.

"Minulleko? Missä?"

Glory nauroi omituisesti. "Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us