Kihlautuneet: Historiallinen romaani (part 3 of 3)
-- Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese. Vaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta...
-- Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli. Olenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin onhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.
Don Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat viemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja palasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja saapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:
-- Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan ajanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille sellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni lukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat vaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta...
-- Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta tällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.
Sillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan osanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään paluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön suostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan korit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman mukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.
Se, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän suhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme, hän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli korvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut, auttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli sallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut hyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä kummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin, aina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia seurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos käyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin paljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä hänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta hänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu saattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta hänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä varten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.
Muisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt hyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen lempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat seikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras turvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut nöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen oli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä pelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.
Loukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen, jota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan kostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen miehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän paheksumiseensa.
Hyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut se, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana kostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten kohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut tehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin tarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa nöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan saanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä enemmän pelon halveksimista.
Mitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi yleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta uhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein oli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia ja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja ryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista alentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän oli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt sille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.
Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka, että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.
Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.
Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin kääntymyksen tuottama kunnia.
Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.
Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista; ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa, ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta, yhdessä tavoitellen samaa päämäärää -- tällaisten olojen vallitessa, sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota molemmat toivoivat.
Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja useimpien kunnioittama.
Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat, kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa onnistumisesta.
Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä, surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista syistä.
Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.
Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä; mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet Nimittämättömän käskynalaisia.
Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin, mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä heitäkin kunnioitettiin.
Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot; hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä pelkkinä ystävinä ja puolustajina.
Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman; muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan. Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat, ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.
Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet, joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä, muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa, mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään, mitkä heidän piti hänelle noutaa.
-- Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen joukon johdossa.
Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi. Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.
Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan, läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet, mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita, jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle, vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.
-- Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset. Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan kuitenkin itse pelastuneet.
Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.
-- Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä, jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä, että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat... Oi minua poloista! Mihin kiipeliin olenkaan joutunut!
-- Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.
-- Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!... Tuskastuttavaa väkeä ... hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät nautaeläimet.
-- Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.
-- Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu, niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii. Taivas meitä suojelkoon!
Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.
-- Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin; olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta. Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa, jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän oikein tahtovan heitä yllyttää.
-- Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.
-- Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti, sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta. Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle. Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.
-- Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan ... alkoi jälleen Perpetua...
Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan puoliääneen:
-- Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä näkee.
"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:
-- Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!
Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.
-- Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani on kulkenut tätä tietä.
-- Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos vielä puhutte tuohon tapaan...
-- No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko, etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?
-- Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään. Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei sano mitään tyhmyyksiä.
-- Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine ... alkoi puhua Perpetua.
Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:
-- Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän, joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.
-- Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin hyödyttää.
-- Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni...
-- Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.
-- Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt ... äiti...
-- Lucian äiti, sanoi Agnese.
-- Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen puoleen. -- Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette minulle hyvää tulemalla tänne ... luokseni ... tähän taloon. Olkaa tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.
-- No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee kiittää Teitä...
Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan: -- Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.
-- Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi Nimittämätön.
-- Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.
-- No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää, olemme valmiit heitä vastaanottamaan.
-- Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin taholla samoilee toinen parvi, mutta ... mutta...
-- Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.
-- Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!
Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa, jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.
Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään, jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. -- Peitsimiehiä tulee tuolla! -- Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina. Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli yllätetty.
Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle, minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta, jopa ottivat heiltä pakkoveroa.
Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon kylään.
He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle, mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa. Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen, sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja siunaushuudoin.
Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan, tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä, tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan tehtävä tili isännälle.
Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan, muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.
Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.
Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne, joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.
Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan, jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.
Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää, minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen, jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen, yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.
Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa. Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta, toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille. Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit; oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti seudulta poistuneina.
Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.
Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen päätään vallan pyörälle.
Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina "Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.
-- Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? ... hän sanoi lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani, minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle, että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.
Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka. Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja Perpetuan kohteliaisuutta.
He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon, missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta: aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä, raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.
-- Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja mokomasta hävitystyöstä.
Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina, koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja, ristikkoaidat poistettuina.
Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta; lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä; painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.
Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat todella mitä olivat odottaneet.
Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä, mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:
-- Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!
Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä, he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle; varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen. Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.
Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi, pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion vatsaparannus-viiniä.
Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja, ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä taiteilijoilta.
-- Nuo siat! huudahti Perpetua.
-- Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.
Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn aarteen asemesta tyhjän kuopan.
Tästä nousi paha riita.
Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella, pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet, he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet, huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.
Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja vaatimaan takaisin omaisuuttaan.
Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä, joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.
-- Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty putipuhtaaksi?
-- Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi synti, jos ei teiltä varastaisi.
-- No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!
Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä, jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän oli kuullut sanottavan:
-- Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen kanssa.
Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.
Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.
Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta, kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta, ohimenevästä vastoinkäymisestä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Rutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon alueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne, kuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän maakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa. Seuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän suuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon alueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin; sillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa tapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja kaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme ole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme tulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on lyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan historian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.
Silloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan tästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta jokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan. Jokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin jättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja valikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden, millä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta olennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa on asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja oikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle jääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja tai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden seuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa. Sitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden sekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista, ikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman mitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat muuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa kansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän luonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät oppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.
Ei yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja vertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan yhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys, joka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman sekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria erehdyksiä -- ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä saattaa kuvailla -- tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin tosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään ja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja seurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja vertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita julkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s. virallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman, joka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole suoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin toimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista ansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta kieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin hyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa, omintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen muuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet eroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa ne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä vaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet ja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta yhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta onnettomuudesta.
Pitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli löydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin alkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko perheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat useimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat muistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja, jotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme vuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin Milanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan Pyhän Kaarlon rutoksi.
Näin voimakas on ihmisrakkaus!
Niin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta, jotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama ihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun on tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat huomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen muistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien keskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut hänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa, rohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä ja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden ainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen nimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa sisällyksenä.
Ylilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin nähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja pelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori, kuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana hoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi 20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto epäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon alueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty mitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon tiedonannosta.
Mutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta ryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka oli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä mainittuja paikkakuntia tarkastamaan. "Joko tietämättömyydestä tai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan ja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti ollenkaan ollut ruttoa",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli tavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla muualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja kärsimyksistä.
Tätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen tyytyi.
Mutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja epäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä, yllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan asiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden saapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet siitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta hakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat, Monte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat teljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat asettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. "Ja he näyttivät meistä -- sanoo Tadino -- villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua, ruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa".[45]
He tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät tarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia rutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot terveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30 päivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, "valmistautui kyhäämään passien sanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä, jotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin asetusta sommiteltiin",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä määräyksiä tullivirkamiehille.
Sillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin toimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat retkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä toimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin kehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.
Palattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja toistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle ja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää asioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen, että häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne syvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat hänelle tärkeämmät: Sed belli graviores esse curas. Näin kuuluvat Ripamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan luettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena tämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen tämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta varten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun 18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi pidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen, prinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta vaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta sellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen vallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.
Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola, joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista, vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään, toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin hänen mielivaltaansa.
Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä pelätä.
Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut. Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto, sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys, tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin, dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.
Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.
Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat. Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta, kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa muihin.
Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun 23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.
Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.
Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia, että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa ansaitsevina.
Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla, joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä vapauttaa.
Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.
Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa; hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa, poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet, ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut, sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys, mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei tartunta siellä levinnyt.
Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut, eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan, missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti ruttoon.
Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi, ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa, ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin, jotka toistivat kansan ääntä -- oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan ääni? -- ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan, mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita, rahalla saatiin vääriä todistuksia.
Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49] he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta. Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille. Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka olivat isänmaan vihollisia: pro patriae hostibus, sanoo Ripamonti.
Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala, lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine, ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan, nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta, mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama. Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.
Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa, rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken, hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.
Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman nimeä, he keksivät nimen paha kuume, rutonkaltainen kuume; kurjaa väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta, he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.
Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta, odottaessaan, että päätettäisiin -- jos sitä yleensä koskaan päätettiin -- pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään; niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.
Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.
Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen, että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla luonteenlujuudestaan -- mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä, taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.
Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi, rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät iloisesti alistuvin mielin.
Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino; omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan, miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli. Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä, että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta tuhatta köyhää".[51]
Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi ja leveni -- olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut olla sitä näkemättä -- mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli oikeassa? Ken sen tietää?
Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää kulmakarvojaan".[52]
Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut luonnollisella tavalla -- samallahan he olisivat myöntäneet olevansa hyvin tietämättömiä ja syyllisiä -- ja sentähden he olivat erittäin taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin. Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa, vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput, pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet, levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa. Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä; että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu, tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.
Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä, muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä vastaan.
Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit. Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon; kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua ja huomautti -- enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta kuin tarpeen vaatimusta -- että riitti, jos vedellä huuhteli laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset -- muutamat useita vuosia myöhemminkin kirjoitetut -- mainitessaan tämän tapauksen väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat olemme painattaneet kursiivilla.
Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä. Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu, että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.
Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät, että tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta kuin rikollisesta tarkoituksesta. Tämä vakaumus osoittaa, että he vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot -- emme puhu näiden antamista itse tapahtuman todistuksista -- vakuuttavat samalla että alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.
En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja, joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.
Kaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt täydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla oljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät, kauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa vuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi puvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan. Vangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja todistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat vielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää. Terveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon ja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja teon toimeenpanijoista. Koska meistä joka tapauksessa ei näytä sopivalta, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka on päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu jo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, että tämä rikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin vaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan tyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä teosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet, j.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan suoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta, jonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus osoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli lautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan saattoi olla varsin turmiollinen.
Sillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan keskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti luulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset väittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa kostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat tulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali Richelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi asukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla lienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi Collaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa muitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme, jotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen toimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka ikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty, niin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä yleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi kauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan vaipunut unhoitukseen.
Oli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton puhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä täällä joku potilas parani, "rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet lääkäritkin -- ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime todisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää -- väittivät, ettei tuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen kuolleet".[53] Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi asianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista tämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.
Eräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana joukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen portin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne haudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli huonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne yllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa kokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä, keskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten ruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle; ne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa saattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.
Kauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi; pitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä. Siitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä päivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut väenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.
Alussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty sen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta; käsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän myöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan ruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa, mutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman epäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite, nimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon sanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.
Luullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen kehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet samaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja näin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on liittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.
Olisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa, suureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos noudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa, nimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen puhumista.
Mutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään helpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että meitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte, oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta; että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon, mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi saavutettu vakavia päätöksiä.
Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää kaikki huomionsa sodan asioihin.
Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen, nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen ruumista.
Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54] Lisäksi hän pelkäsi, että jos todella oli olemassa myrkyttäjiä, joista puhuttiin, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän rikoksilleen; ja että jos niitä ei ollut, niin suuri väenpaljous itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.
Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi. Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon, sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on huomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi, jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.
Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky -- siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia. Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä, ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta, mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi, mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana, itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion, kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.
Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.
Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli nähnyt.
Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn pois penkiltä.
-- Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.
Kirkossa -- niin todella kirkossa! -- oleva väki hyökkäsi vanhuksen kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. -- "Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan muutaman hetken".
Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen, vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija, maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat käsiään.
Muuta ei tarvittu.
Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi, heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin vapaiksi.
Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin vankilaan.
Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.
Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia. Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta -- sellaiset kysymykset kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin, että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista harvoista valioihmisistä -- ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli niitä -- joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta minkäänlaista ajallista etua.
Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.
En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan noin viisisataa.[56]
Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa, enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset veljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat. Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin, puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen eläessään.
Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme, kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa, kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.
Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut, kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta, missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja, muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa tai kiipesivät katoille -- ja näiden joukossa nähtiin nunniakin -- voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua, kulkuetta, jotakin.
Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi carrobi, ja joita tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.
Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.
Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan voide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina. "Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] "tuo sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden, vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa harhaluulojen kanssa.
Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat. Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku, yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun 4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen viidensadan.
Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit, joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa. Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin sanotut monatti; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä, että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään varoittajat (apparitori), joiden erityisenä tehtävänä oli astua kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (commissari), joiden tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja, lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita; olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.
Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin. Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi. Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.
Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin. Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon. Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa", sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille, joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella sotamiehiä".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!
Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa, oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa, etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut tavaton apu.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta, jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.
Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia. Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi. Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten, ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja, jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa, joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.
Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat, liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä asianhaarat vaativat.
Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin yhdeksästä kahdeksan.
Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta, häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa Kristukselle".[59]
Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan, silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä, jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä pelastunut vahingoittumattomana.
Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty, heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia noudatettiin.
Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot, mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia, vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin, elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa. Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet määräsummaansa. Väitettiin -- ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi -- väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.
Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja. Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa pahempaakin.
Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme nähneet, rikollisuudeksi.
Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa, nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys ja hirvittävä suunnattomuus... Eipä epäilty ainoastaan naapuria, ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet, aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua. Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin ansoina, myrkytyspesinä".[61]
Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä. Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä, mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen kirjailijan vakuutuksia.
Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet. Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat sitä voivansa toteuttaa.
Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista, ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja levenemistä.
Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin -- sillä olisihan se kovin tavatonta taruun nähden -- mutta vähäisin toisinnoin, että joku eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin, eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.
Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja, joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että ne olivat pelkkiä unenhoureita.
Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. Mortales parat morbos, miranda videntur".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa, jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat kirjoja -- ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta -- etsien esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista: näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio, Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän Delrion teos "Magian tutkimukset" -- yhteenveto kaikesta siitä, mitä ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta -- oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.
Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen mielettömyyden varasto.
Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä, joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino oli aikansa kuuluisimpia miehiä.
Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut, että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta. Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella, kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä; myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja, joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."
Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle. Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona, erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista. "Olen tavannut Milanossa -- näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa kohdassa -- viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus; tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä mielipidettä.
Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa löytäneensä varsin monta heistä.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530, sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v. 1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.
Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä, kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi. Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä olisi esitykseemme lisättävää.
Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen loppua hylkää.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään, Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja. Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.
Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa. Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle, Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi, punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi. Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.
-- Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. -- Voin oikein hyvin, mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta valkoviiniä!... Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin uninen!... Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee, joka minua häiritsee!...
-- Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa, yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään teille hyvää.
-- Olet oikeassa; jos vaan saan unta... Muuten voin hyvin. Aseta joka tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän tule tarvitsemaan mitään... Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä kuin suinkin oli mahdollista. -- Miten hiidessä se minua siihen määrin vaivaa!
Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.
Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä, kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen, nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.
Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti. Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä, ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät, riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista, jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä, sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää, silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi; ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä. Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman punasinervän ruttopaiseen.
Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi, lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän, tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä edellisenä iltana oli aavistanut.
-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. -- Olet alati ollut minulle uskollinen.
-- Olen kyllä, herra.
-- Olen aina tehnyt sinulle hyvää.
-- Hyvyytenne on aina ollut suuri.
-- Voinhan luottaa sinuun?...
-- Hiisi vieköön, totta kai!
-- Voin pahoin, Harmaa.
-- Sen olen huomannut.
-- Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.
Harmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä valmisteleva esipuhe.
-- En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don Rodrigo. Tee minulle mieliteko.
-- Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä tavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.
-- Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?
-- Aivan hyvin.
-- Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa hyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä, jopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta tulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei kukaan sitä huomaa.
-- Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.
-- Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin kuuma, etten enää jaksa sitä kestää.
-- Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin määräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä tavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä olen taas täällä herra Chiodon seurassa.
Näin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.
Don Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi hengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket. Silloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta käänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi kuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden ponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan. Äkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan hänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden hiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä. Hän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee viereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun raskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa jalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen, näkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen ja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden monatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena raoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.
-- Kirottu petturi!... Pois täältä senkin lurjukset! Biondino! Carlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää kätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää sen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot hyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen kimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa pistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet jälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä raivoa ja ivaa hän huutaa:
-- Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä vastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.
-- Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos täältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa Harmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun lukkoa.
-- Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse, joka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen vapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.
-- Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille, ja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.
Sitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se oli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät kauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt ehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan saalista.
-- Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle tuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten hän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:
-- Teette kai tehtävänne rehellisesti!
-- Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan täydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan ja niitä jakaessaan. -- Sinä sittenkin... Haa, sinä hornanhenki! Saatan vielä parantua!
Harmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt sinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.
-- Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan raivoissaan.
Ja niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti viimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta kaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin vielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.
Monattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista, ja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen huoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi he rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.
Harmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua. Hän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut koskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta kun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli ottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut, ajattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta seuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä. Sillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys, hänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui alas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin, jotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja heittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui sairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen Don Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista henkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon vaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut. Tarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen Antonio Rivoltan nimisenä.
Renzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti erehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan ja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että edellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon olopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi sentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että Renzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan, tehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä oli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan siksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.
Kun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn, olen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa ihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin. Muovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta todellisuudessa Bortolo oli sellainen.
Renzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin kuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen kirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi ja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut. Sillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään. Renzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys hyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi tuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen nähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta Bortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta luopumaan.
-- Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä sinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan mukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole parempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta lähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin pääsevät astumaan yli rajan! -- -- -- Minä puolestani olen hyvin epäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua, mutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi nielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä, mitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta tähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä olla täällä?... Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla ylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä onnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys tulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua varten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään tappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa? Sitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.
Toiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän nimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen päästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.
Kun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten olemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan, ennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja ... rauhoittukaa, en aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin on sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä eräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin vähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut kuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu kirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin sairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli jo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti tämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa kaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään vaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän ajatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä aikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä, eikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi aikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin, jos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli elossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen seikka, tuo lupaus.
-- Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä selvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän sanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan on elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä löydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus oikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa. Ja sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen, jos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja olen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen... Joutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista. Kuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma syntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta liikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron, jopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, -- nimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus saattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki persoonallisen etumme alle -- ei koskaan enää palaa samanlainen!
Hyvä on elää toivossa, rakas Renzo.
Tuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon. Tämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin varuillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä ulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.
-- Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi olkoon!
-- Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on jo ohitse.
-- Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin: Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta sanoo jotakin!
Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo ilmaisi hänelle tuumansa.
-- Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.
-- Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata yksin. No niin, toivon ainakin parasta.
-- Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä kirottu tartunta olisi lopussa!
-- Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.
-- Vielä kerran: Jumala sen suokoon.
Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman, jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen, mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli viety sairaalaan.
Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.
Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin, epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat tai melkein varmat kohtalostaan -- sillä kahdesti joutuminen ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan suunnaton tapaus -- kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli mahdollista olivat samalla tavoin varustetut -- mistä ovat saaneet tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit -- kiersivät maailmaa ja liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.
Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.
Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus, minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu. Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman saattoa, ilman hautajaisvirsiä.
Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi: viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.
Illan suussa hän näki kotikylänsä.
Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.
Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle. Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä, nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.
Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle, samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa, mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.
Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa. Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.
-- Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö se olet?
Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;
-- Tonio, etkö minua tunne?
-- Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki töllistelemään.
-- Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua tunne?
-- Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän hymy.
Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi matkaansa yhä suruisempana.
Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa, minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen. Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen vieras sävy.
-- Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi. Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee, niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.
-- Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.
-- Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?
-- Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta te...
-- Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?
-- Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä. Mutta...
-- Missä hän on?
-- Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä...
-- Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?
-- Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta...
-- Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän sattumalta taas ole palannut näille tienoille.
-- Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te...
-- Ikävä seikka sekin.
-- Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä vangitsemismääräys?...
-- Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis todellakaan tiedetä?...
-- Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin mallin?...
-- Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!
-- Entä sitten?...
-- Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna, vieläkö hän elää, onko hän täällä?
-- Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että...
-- Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.
-- Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut?
-- Onko hän täällä, vai eikö ole?
-- Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.
-- Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto ... mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.
-- No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja...
-- Luonnollisesti sitä kiitänkin.
-- Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun neuvoani...
-- Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.
-- Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin... Taivaan nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..
-- Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen. Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.
-- Kotianne?
-- Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?
-- Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi alas päänsä ja huudahti vähän päästä:
-- Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!
-- Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa, eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu edessä kuin maailman loppu.
-- Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.
-- Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti te siis aiotte palata Bergamon alueelle?
-- Älkää te siitä huolehtiko.
-- Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin minkä jo olette tehnyt?
-- Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.
-- Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.
Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.
Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.
Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan. Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään -- hän katseli ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla" kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja. Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.
Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää, hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita, metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan, mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä, -muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita, terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen, koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla, sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla. Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.
Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri. Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.
Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen. Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä, kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle, toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne oli päättänyt yöpyä.
Ilta alkoi jo pimetä.
Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt yksinäisyydestä.
Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.
-- Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi? Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.
Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä nimeltä.
-- Renzo! ... virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.
-- Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.
-- Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä. Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut? Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?
-- Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.
Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä, mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui sanoen:
-- Olen jäänyt yksin, vallan yksin!
Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle, lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se, jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.
Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.
Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään -- eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka -- oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa, että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.
Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta, voitelijoista ja ihmeistä.
-- Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, -- asioita, joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu, se tuottaa jonkunlaista lievennystä.
Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo talteen.
-- Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa, jos ... no niin ... palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten... Mutta jos taas kävisi niin onnettomasti, että ... Jumala siitä varjelkoon ... silloin en tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää jälleen nähdä näillä seuduilla.
Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa, jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä, kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.
Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen, voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.
Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä. Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen, että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä, poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä. Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.
Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa, johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita. Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset, jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi. Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.
Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia, hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.
Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä, ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista, lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin muuria.
Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen, lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen ajatuksensa synkemmiksi.
Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa. Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä. Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.
Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.
Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän mutisi:
-- Pujahda nopeasti sisälle.
Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen, ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon, joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. -- Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin tiedusteli heidän asioitaan.
Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa katua, kohosi risti, Pyhän Eusebiuksen risti. Kuinka tarkasti Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi Pyhän Teresan kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä häntä kohti. -- Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen. Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa, ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi, kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle, Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin, pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:
-- Pois tieltä, pois tieltä!
-- No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä. Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.
Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa, hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia -- hän ei varmasti tietänyt kumpi -- kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan matkan päässä.
-- Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi. Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!
Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:
-- Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!
Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.
-- Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla ... jos löydän ... jos minun onnistuu löytää ... niin hui hai! ei tämä kaikki merkitse mitään.
Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien -- silloin vielä harvempien -- talojen ja kadun välillä. Astuttuaan tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään. Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:
-- Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden, että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.
-- Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän niistä veti esiin nuo kaksi leipää:
-- Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne teille ylös.
-- Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo nainen.
Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin hän sitten tekikin.
Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:
-- Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.
-- Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo, hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä hänelle.
Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.
-- Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ------n perhe?
-- Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa. Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.
-- Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.
Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.
Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.
Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä. Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi kammoittavaksi kidutuskoneeksi.
Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen, vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää, kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen tuhlaillen käytettiin.
Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.
Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan, neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille, täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.
Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.
-- Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla... Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta ajatuksesta!
Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle, ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.
Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:
-- Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta, täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa maailmassa!
Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa, ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita, niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua, jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.
-- Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi Renzo.
Ja kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:
-- Vielä toinen armeliaisuuden työ.
Ja hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.
Hyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden tarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa seikan asianomaisille ja kulki edelleen.
Renzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä hän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei hänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa kuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin suuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan mielenliikutuksen tähden.
Tuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan tuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei voinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi voinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin... Tuo hieman selvempi ajatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren epäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai: hän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että hän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken suhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli käsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:
-- Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten sitten käy?
Näin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen kaupunkiin.
Millaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna silloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut edellisen vuoden nälänhädän kautta?
Sattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka oli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä katuristeyttä, jolla silloin oli nimenä Carrobio di Porta Nuova. Siinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen kohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha Pyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto ja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen eloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä yksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään synkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin yhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama kamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten mieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä ja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi oli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan, jota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen olopaikka, ja millaisia eläviä!
Epäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina, paitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden, että kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että ne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa kiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia tai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä ristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia ruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun vuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan asiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä toimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki kaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja siteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja; joskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen kunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä ruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista. Siihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli raaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja yhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.
Kaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden melu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden pakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu kuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden vaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän valjetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin erityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän kutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä ihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan. Saattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti surumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen tunne.
Tuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut manalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai lähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein mitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei olisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan, jossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei olisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien henkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat siihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun; papitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli yleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla liepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai -- mitä kaikkein enimmin pelättiin -- tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille. Paitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin vaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja huolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät ja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen lamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin siitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin muudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka kuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla jokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut yleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.
Useimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin, uhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle; toisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai puupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä; näitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien alla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän elohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään kaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen kertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset eivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan, vaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia ruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla, he tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja kiirettä ilmaisevia merkkejä.
Jokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja kuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen sullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain pahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista päälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein viskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten itse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.
Näin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta noudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja herätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten pelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli syrjäyttänyt.
Tässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin kammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden kaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja ajatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava lukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka laahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia. Tämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi pitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja jälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin, että elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.
Keskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan matkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle aikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä kuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.
Tultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki neljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten tulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen vilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat niistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille. Toisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman tätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit, nimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita nuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota yleistä surua.
Milloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:
-- Tänne, monattot!
Ja vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:
-- Heti paikalla, heti paikalla!
Kuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja näihin vastasivat monattot kirouksilla.
Poikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti olla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli välttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi erityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti mieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.
Erään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen, jonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä nuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys ja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt, mutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja majesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä. Hän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät eivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti vuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä ilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä alistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa seikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen myötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin niin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin yhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli hyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan hameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja sitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä makaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten rintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi, valkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen, ja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla -- sanoin äidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi tätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa vielä kuvastui tunne-elämä.
Inhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen hänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta kunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari askelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata paheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:
-- Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille rattaille. Ottakaa tästä.
Näin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen monatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:
-- Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen tällaisena.
Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta, joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta, vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle. Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä viimeiset jäähyväissanat:
-- Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.
Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:
-- Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.
Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.
-- Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet; niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!
Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.
Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi. Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun. Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta, vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties -- mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus -- heidän äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada kuolla rauhassa!
Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien, puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset, vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.
Keskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä, yksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen. Tuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa joukossa... Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli haihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja kysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.
-- Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.
Renzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta huomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon päässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä samaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:
-- Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.
Sydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies kulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti etsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän lähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää sitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun, joka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.
Viimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.
Muutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa siitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi tahtonut sanoa:
-- Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?
-- Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana. -- Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?
-- Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen sulkea ikkunan.
-- Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän sitten on?
-- Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.
-- Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?
-- Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.
-- Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka pitkä aika on siitä kuin...?
Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.
-- Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu. Hoi!
Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.
Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen, mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa, kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä, että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka yllätetään verekseltä.
-- Mitä perhanaa...? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:
-- Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!
-- Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.
Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin, mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi taholtansa:
-- Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan sivelemässä kunnon ihmisten ovia!
Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien. Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän hirvittävän huudon:
-- Kiinni, kiinni myrkyttäjä!
Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi. Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta, pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:
-- Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet tosiaankin voitelen!
Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi, että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi -- mitä ankara mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä -- rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen. Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään, alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan. Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.
-- Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla, toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.
-- Hyvä! Mainiosti osattu!
-- Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.
Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet, ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:
-- Kiinni myrkyttäjä!
Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.
-- Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto; ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä, hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:
-- Odottakaapas, konnat!
Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon. Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.
Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus, jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.
-- Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.
-- Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni pelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.
-- Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet kelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele, hävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset. Palkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja sanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki tyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen pitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään ja iloa pitämään.
-- Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja ehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja pidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo kulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:
-- Juo meidän terveydeksemme.
-- Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta minun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.
-- Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä oikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.
-- Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.
-- Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan rattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen sen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä sievää seuraa ... tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.
Ja kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia rattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa vakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi sinnepäin ja virkkoi:
-- Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän kellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein helpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin viedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne ylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä. Mutta monatto paroilla on hyvä vatsa.
Ja keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti sitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:
-- Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin nuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän totisesti sinua kauniisti auttanut!
Ja uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon huulilleen.
-- Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta rattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin suuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä toisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan, pyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi katukivitykseen, huutaen:
-- Eläköön rutto!
Näin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan. Hänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet. Tämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina ja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti taloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten sydämiä.
Mutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen? Mikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara oli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja elävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo, mikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä puoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan sydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin suuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili Herraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan hän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen sopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille tilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi voinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.
Äkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi tarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö missä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota pitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti poistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä johtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen sattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli tiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta ja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja vastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta lisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi Renzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.
Renzo sanoi toiselle:
-- Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä palkitkoon.
Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.
-- Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan puhdista Milanoa asukkaista.
Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.
Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin, tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja, vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.
Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava, monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista, seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä, tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta kohti.
Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja kaukaa kuuli äänien huutavan:
-- Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa, käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun. Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.
Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta, kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja, rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita, jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat, nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä hän teki ja mikä hänelle tapahtui.
Alkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan kappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin tie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä. Luodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää ja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa tavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat tätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei täällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla lähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin sinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.
Hän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi kylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti ulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia, tuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen levottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa. Mutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan toistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan naista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat eri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto oli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.
Tuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia ulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja päinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille kuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä: toisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas yli-inhimillinen ihmisrakkaus.
Mutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja, peläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan kulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti tähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois niin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.
Mutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia kärsimyksiä näkemällä.
Ilma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen kauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi pilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa. Ainoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien peittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon kehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa, samalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.
Tavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa alinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä; tarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat. Tai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi, jotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan puunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai siltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan katolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen maanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi jälleen ylös ja pakeni.
Oli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä kulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu ajatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka raataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen ukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana ulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan jokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen toimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa, joka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki ihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden ahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä huononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja kärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän kurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava hetki.
Nuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota koju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa alkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän saapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen, jonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden laudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä oli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei nähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa patjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla tai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä. Enimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet, jotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten sairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista oli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon yli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen parkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi pienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi seisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua molemmille.
Siellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä olivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli epätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina vai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen johtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka kasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän pienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi vuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka oli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman sen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas tarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt välinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen taivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja tuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää aikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt viimeisen henkäyksensä.
Toiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.
Yksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen syliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja tarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta se, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi nopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa, samalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti hoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin nukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä sanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt saapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen kahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän oli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä. Muudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan ja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden äitivainajia.
Monesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa pakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten hän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.
Poistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä kiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän kulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan luo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli eteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi hänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki noin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen väliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen oli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.
Ollen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa kuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi kulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta polkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten taas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan päässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi kädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan sen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli, ja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on valppaana, rupeavan syömään.
Se oli todella isä Cristoforo.
Hänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina tähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut ollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua, ennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden tehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä edestä.
Hartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan. Kreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi sairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä helposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle sairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.
Mutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään ollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies todella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten muuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot kalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta luontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki koettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.
Isä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja joka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa itsensä tunnetuksi.
-- Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta hänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.
-- Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.
-- Miten voitte, isä, miten voitte?
-- Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi munkki.
Ja hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu. Ainoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli entistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus, yleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten siitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut puhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä siinä sammutti.
-- Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin uhmailemaan ruttoa?
-- Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne ... etsimään ... Luciaa.
-- Luciaa! Onko Lucia täällä?
-- Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.
-- Onko hän jo vaimosi?
-- Oi, rakas isä, ei, ei hän ole vaimoni. Ettekö tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut?
-- En, poikaseni. Sittenkuin Jumala poisti minut luotanne, en ole saanut tietää teistä mitään. Mutta nyt, kun Hän on lähettänyt sinut luokseni, en salaa, että olen hyvin halukas sitä kuulemaan. Mutta ... vangitsemis-uhka?
-- Tiedätte siis, mitä kaikkea minulle siellä tekivät?
-- Mutta sinä, mitä sinä sitten olit tehnyt?
-- Kuulkaa; jos väittäisin tuona päivänä olleeni järkevä Milanossa, valehtelisin. Mutta mitään pahaa en ole tehnyt.
-- Sen uskon, ja uskoin sen jo aikaisemminkin.
-- Voinko nyt siis kertoa teille kaiken?
-- Odota, sanoi munkki.
Ja poistuttuaan muutaman askeleen kojusta hän kutsui:
-- Isä Vittore.
Kotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:
-- Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin puolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman syrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua. Varsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa minulle heti tieto, minä pyydän.
-- Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.
Ja vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:
-- Menkäämme tänne sisälle. Mutta ... hän äkkiä lisäsi, pysähtyen ... näytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.
-- Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte, huomaan, etten vielä tänään ole syönyt.
-- Odota, sanoi munkki.
Hän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan hän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan olkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan tynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa edessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan ruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.
-- Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta olettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.
-- Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta sinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle, mitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti; sillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.
Nielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän oli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty. Kuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja, ajatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään viattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi; mutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia ihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna Prasseden huostaan.
-- Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.
Ja hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa, ja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja miten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä päättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan; kuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.
-- Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä, tiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja ... huoliiko hän enää minusta ... sillä joskus...
-- Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun saapui tänne?
-- Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos yleensä on, minkä Jumala suokoon!
-- Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi tiedustellut?
-- Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt juuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset varmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä löytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.
-- Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä, ellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?
-- No, mutta mitä sitten voi tapahtua?
-- Asetus on oikea ja pyhä, poikaseni. Ja jos kärsimysten paljous ja ankaruus ei aina salli, että sitä tarpeellisen johdonmukaisesti sovellutetaan, niin oikeuttaako tämä kunnon miestä sitä rikkomaan?
-- Mutta, isä Cristoforo. Lucian pitäisi olla vaimoni. Te tiedätte, miten meidät on eroitettu; olen jo kärsinyt kaksikymmentä kuukautta, ja olen kaiken tämän kestänyt kärsivällisesti. Olen tullut tänne saakka, panemalla itseni alttiiksi niin monelle vaaralle, joista toinen on ollut toistaan pahempi, ja nyt...
-- En tiedä, mitä sanoa, virkkoi munkki, vastaten enemmän omiin ajatuksiinsa kuin nuorukaisen sanoihin. -- Tarkoituksesi on hyvä; ja suokoon Jumala, että kaikki, joilla on vapaa pääsy tähän laitokseen, käyttäytyisivät, kuten toivon sinun täällä käyttäytyvän. Jumala, joka epäilemättä siunaa tuon sinun tunteesi järkähtämättömyyden, tuon uskollisuuden, jota osoitat kaihotessasi ja etsiessäsi sitä henkilöä, jonka Hän oli sinulle määrännyt, Jumala, joka on ihmisiä ankarampi, mutta myös lempeämpi, ei ottane huomioon sitä, mikä saattaa olla säännöistä poikkeavaa tuossa etsinnässäsi. Muista ainoastaan, että käytöstavastasi täällä on meidän molempien tehtävä tili, luultavasti ei ihmisille, mutta varmasti Jumalalle. Tule siis.
Näin sanottuaan hän nousi, ja Renzo lähti hänen mukanaan. Tämä myönsi kyllä munkin puheen oikeaksi, mutta päätti nyt itsekseen olla mainitsematta tuota Lucian lupausta, josta aikaisemmin oli aikonut puhua.
-- Jos saa kuulla vielä senkin, oli Renzo ajatellut, hän varmaankin vielä tekee muita estelyjä. Jos hänet löydän, ehdin aina puhua siitä; tai ... ja siinä tapauksessa, mitä se hyödyttää?
Vietyään hänet kojun ovelle, joka oli pohjoiseen päin, munkki virkkoi:
-- Kuulehan: isämme Felice, joka on tämän sairaalan esimies, johdattaa tänään tarkastuksenalaiseen eristyspaikkaan toisaalle ne harvat, jotka täällä ovat parantuneet. Näet tuon keskellä olevan kirkon ... ja nostaen luisevan ja vapisevan kätensä, hän viittasi vasemmalle, missä synkässä autereessa haamoitti kappelin kupukatto, joka pisti esiin yläpuolelle kurjia kojuja. Ja hän jatkoi:
-- Tuon ympärille he nyt kokoutuvat lähteäkseen kulkueena pois siitä portista, josta sinä epäilemättä olet käynyt sisälle.
-- Kas! Sitä varten siis raivattiin tie vapaaksi.
-- Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?
-- Kuulin yhden.
-- Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä Felice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan heidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu tuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta huomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso tarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että hän siinä on, niin tuolla puolella -- hän kohotti jälleen kätensä, osoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä -- tuo osa rakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka. Näet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on paikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole vaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään, mikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan sinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että isä Cristoforo ------sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta. Sieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella ja ... nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut tänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta! Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen joukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois, kuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!... Mene, ja ole valmis vastaanottamaan vaikeintakin...
-- Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja vallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat ympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä...
-- Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja katse ankarana.
Mutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha verhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:
-- Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko Milanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai helvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut. Ilman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut vaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin kuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin totisesti minä hänet löydän...
-- Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen vielä ankarammin.
-- Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa sokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua tuomiota... Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa ympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on tullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa kasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.
-- Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen täyteläs ja soinnukas kaiku. -- Sinä onneton!
Ja hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket punoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä. -- Katso, onneton.
Ja puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella kädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi, ympärillään avautuvaa surkeata näkyä.
-- Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole tuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen, tahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa? Mene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen kuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani olisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan lähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene, sinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole jättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole julkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut Luciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen lohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!
Ja näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi kulkemaan erästä sairaan kojua kohti.
-- Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä; tahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?
-- Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko vaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka odottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta, kuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin sinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen rakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu kostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä kuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka vaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen itkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin tehdä sinun kanssasi?
-- Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja ainaiseksi, huudahti nuori mies.
-- Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja sano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?
Ja odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas päänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:
-- Tiedät, miksi kannan tätä pukua?
-- Sen tiedän, vastasi Renzo.
-- Minäkin olen vihannut, minä, joka olen sinua soimannut sanasta, ajatuksesta; sen miehen, jota vihasin, jota vihasin sydämeni pohjasta ja kauan, sen miehen minä tapoin.
-- Niin, mutta hän oli tuollainen pöyhkeä julmuri, tuollainen...
-- Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa pätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla löytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota senjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen nähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän sen tehköön!... Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän hyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia kostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen. Hän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut. Sinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan käden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin käden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu, luuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on luotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä kaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit tehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla tunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi onnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole varma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes olet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet enää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.
-- Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään. Ymmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi. Ymmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty ihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi oikein sydämeni pohjasta.
-- Entä jos hänet näkisit?
-- Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä ja liikuttamaan hänen sydäntänsä.
-- Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan antaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä rakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä, niin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?
-- Muistaisin, Hänen avullaan.
-- No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella olet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet saattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa pahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit vallita ja määrätä.
Ja tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti kuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta mitään kysyä, Renzo seurasi häntä.
Ensimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla oljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa se saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon, hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.
Munkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.
Tällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana kiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta, eroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan aatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don Rodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä kovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään sen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.
Tuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään, mutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet mustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi, ellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa. Rinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea käsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta suonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja päistään tummat.
-- Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla rangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota miestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä sinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä, ja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä tajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen hetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä Hän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa. Kenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi alistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus tänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta, säälistä ... rakkaudesta!
Hän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli ja rukoili...
Renzo teki samoin.
He olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas kellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei kysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.
-- Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä saattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään Jumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule tuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.
Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa kauempana.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.
Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu; mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.
Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.
Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän, kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä. Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli tämän osan tuota juhlallista puhetta:
-- Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat poistuneet tuosta.
Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. -- Luokaamme ympärillemme säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu! Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa, siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt, ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta, ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin, kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden, että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan, tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme, jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.
Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli sanottavaa.
-- Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta, jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte, on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.
Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.
Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies, joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin, kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa -- nämä ihmiset, sanon minä, luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin! Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin, nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti teki tilaa, kulki sen etunenään.
Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään, sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.
Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta. Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö, joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset, suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan häneltä jäi näkemättä.
Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki, vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.
Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen avustajaksi sairaalan johdossa.
Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan. Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja, huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata myötätuntoisuutta.
Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt, ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut. Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna; vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui, että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä. Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin uudenlaista sääliä ja kauhua.
Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun kuuli takanaan huudettavan: -- Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan. Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään todella viittasi hänelle huutaen:
-- Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty puhdasta.
Renzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli väärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli yksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli välttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän mietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän nyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin huomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella. Ja hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.
Kun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua esineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän tempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka jäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän kumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen kojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa...
-- Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt hänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: -- Niin, niin, se on tuo ääni!...
-- Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan kestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut meitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.
Se, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta joutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt. Hänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät. Mutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli jalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä hän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli puhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen kääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään harhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:
-- Oi, laupias Jumala!
-- Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa! huudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.
-- Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä? Mitä tämä merkitsee? Millä tavoin? ... miksi?... Rutto!
-- Minulla se on ollut. Entä sinulla?
-- Minulla myöskin. Ja äitini?...
-- En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin, että hän voi hyvin. Mutta sinä ... kuinka vielä olet kalpea! Kuinka näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan parantunut?
-- Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi, Renzo, miksi olet sinä täällä?
-- Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi. Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?
-- Oi, mitä sanot!... Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?
-- On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.
-- Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit ... miksi tulit, miksi?
-- Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö siis enää muista? Mikä vielä puuttui?
-- Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!... Oi, Renzo! Mitä oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen olisit minut unhoittanut...
-- Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten kasvoja!
-- Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta! keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana, täällä olet voinut!...
-- Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa, että he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että niiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina...
-- Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt Marialle!... Pyhä lupaus!
-- Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole mitään pätevyyttä.
-- Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen kanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?
-- Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla on ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli lupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt olisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut muuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt Marialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme nimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis tekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa Pyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa on järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.
-- Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä pyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa tilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!
Ja hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.
-- Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin, sanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?
-- Sinä sydämetön mies! vastasi Lucia, kääntyen pois ja vaivoin pidättäen kyyneleitä. Jos saisit minut lausumaan turhia sanoja, sanoja, jotka minulle tekisivät pahaa, sanoja, jotka kenties olisivat syntejä, olisitko silloin tyytyväinen? Mene, mene pois, unhoita minut; näkeehän selvästi, ettei meitä oltu suotu toisillemme! Tuolla ylhäällä näemme toisemme jälleen. Emmehän enää niin kauan viivy tässä maailmassa. Mene: koeta saattaa äitini tietoon, että olen parantunut, että olen kohdannut hyväsydämisen ihmisen, tämän kunnon vaimon, joka on minulle äidin sijaisena. Sano hänelle, että toivon hänen säästyvän tästä pahasta, ja että näemme toisemme milloin ja miten Jumala tahtoo. Mene, taivaan nimessä, äläkä enää ajattele minua ... muulloin, kuin Jumalaa rukoillessasi.
Ja kuten henkilö, jolla ei enää ole muuta sanottavaa ja joka ei tahdo enää mitään kuulla, kuten henkilö, joka tahtoo paeta vaaraa, hän vetäytyi vielä lähemmäksi vuodetta, missä oli tuo vaimo, josta oli puhunut.
-- Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.
-- En, en; poistu, minä rukoilen.
-- Kuule; isä Cristoforo...
-- Mitä?
-- On täällä.
-- Täällä? Missä? Miten sen tiedät?
-- Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen seurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta...
-- Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko hänellä ollut rutto?
-- Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.
Ja sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista sanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli uudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi:
-- Pelkään, että hänellä se on paraikaa.
-- Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin surkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa? Hoidetaanko häntä?
-- Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos hänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy pystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi erehtyä...
-- Oi Jumalani. Ja hän on täällä?
-- Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun kodistasi minun majalleni ... jos muistat.
-- Oi, Pyhä Neitsyt...
-- No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet sinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita... Ja jos tietäisit, mitä hän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi sanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä, että tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että nuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa minua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan hän pyhä mies. Siinä siis näet!
-- Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä...
-- Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta päästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies, järkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja. Mutta mitä hän minulle näyttikään!...
Ja nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit ja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä voimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun ja säälin valtaama.
-- Ja siinäkin tilaisuudessa hän puhui kuin pyhä mies ainakin, jatkoi Renzo. Hän sanoi, että Herra kenties on päättänyt armahtaa tuota onnetonta... -- nyt en voi antaa hänelle muuta nimeä -- mutta tahtoo, että me yhdessä rukoilemme hänen puolestaan... Yhdessä! Kuulitko?
-- Niin, niin; tietysti rukoilemme, siellä, minne Herra tahtoo että kummankin tulee asettua. Rukouksemme Hän kyllä osaa yhdistää.
-- Mutta mainitsenhan sinulle hänen omat sanansa...
-- Mutta Renzo, hän ei tiedä...
-- Mutta etkö käsitä, että kun pyhä mies puhuu, se merkitsee, että Herra panee hänet puhumaan, ja ettei hän olisi puhunut niin, ellei asianlaita todella olisi siten... Ja tuon onnettoman sielu? Olenhan minä rukoillut ja tulen vielä rukoilemaan hänen puolestaan; täydestä sydämestä olen rukoillut, vallan kuin hän olisi ollut veljeni. Mutta millainen tuleekaan olemaan hänen tilansa toisessa maailmassa, ellei tässä maailmassa selvitetä sitä seikkaa, korjata sitä pahaa, jonka hän on tehnyt? Jos sinä tulet järkiisi, on kaikki oleva entisellään. Mikä on ollut, se on ollutta; hän on saanut rangaistuksensa jo täällä alhaalla...
-- Ei, Renzo, ei. Jumala ei tahdo, että me tekisimme pahaa, antaaksemme Hänelle tilaisuuden osoittaa armoa; jätä tämä Hänen toimeksensa. Meidän tehtävämme on Häntä rukoilla. Jos olisin kuollut tuona kauheana yönä, eikö Jumala voisikaan hänelle antaa anteeksi? Mutta en olekaan kuollut, olen pelastettu...
-- Entä äitisi, tuo Agnese parka, joka on aina suonut minulle niin hyvää, ja jolla oli yksi ainoa toive, nimittäin nähdä meidät miehenä ja vaimona, eikö hänkin sinulle sanonut, että tuo on nurinkurinen päähänpisto? Hän, joka on saanut sinut järkeväksi toistekin, hän kun muutamissa seikoissa ajattelee oikeammin kuin sinä.
-- Äitini! Tahdotko, että äitini neuvoisi minua rikkomaan pyhän lupaukseni? Mutta Renzo, olet vallan suunniltasi.
-- Voi, mitä minun pitää sinulle enää sanoa? Te naiset, tällaisia asioita te ette kykene ymmärtämään. Isä Cristoforo pyysi minua palaamaan luokseen kertomaan, olenko löytänyt sinut. Menen sinne, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo...
-- Niin, niin; mene tuon pyhän miehen luo; sano, että rukoilen hänen puolestaan, ja että hän rukoilisi minun puolestani, minä kun sitä niin suuresti tarvitsen. Mutta taivaan rakkauden nimessä, sieluni autuuden nimessä, älä enää tule tänne, tekemään minulle pahaa, minua ... kiusaamaan. Isä Cristoforo osaa sinulle selittää asiat ja saattaa sinut jälleen järkiisi; hän on rauhoittava sydämesi.
-- Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan se ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan; ja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut minut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle sanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni koskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta minä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan, että jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa järkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä! Sinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja raivokkaana minä totisesti tulen elämään... Ja tuo onneton miesparka! Jumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi sydämeni pohjasta; mutta sinä... Tahdotko siis saattaa minut ikäni ajattelemaan, että ellei häntä olisi ollut... Lucia, sanoit, että minun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä luulet minun ajatelleen koko tämän ajan?... Ja niin monen seikan, niin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin erosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin kohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että maailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa synnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että ensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?
Kun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä ristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.
-- Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon kamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua silloin, auta minua nytkin!
-- Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta miksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden äiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä ainakin luulisin ... sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä, jolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi sinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?... Jos tämä nyt vaan on sinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt sinulle vastenmieliseksi ... niin sano se minulle ... puhu suoraan.
-- Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä, lopeta jo; älä surmaa minua... Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä Cristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa ... äläkä enää palaa tänne, älä enää palaa tänne...
-- Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman äärissä, niin palaan sittenkin.
Ja hän katosi.
Lucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja nojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.
Vaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan sanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä merkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.
Mutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen. Tyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta sanaa.
Hän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.
Muutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä ja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin, hänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun samaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin ankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen kertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä taudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli kokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta kuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren joukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen ystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä seurustelusta.
Lyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka oli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut vaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja valvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet, että ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat sopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski, joka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun talonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa, oli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi mukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä tai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle ja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja kuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.
Muuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut sanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan. Mutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi ainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi halua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin toverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman muuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat hänen kertomukselleen.
Tällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti. Hieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui sinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta samoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki hänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä lohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan senjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten polvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.
Silloin Renzo meni hänen luokseen.
-- Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?
-- Hän on siellä; olen löytänyt hänet!
-- Missä tilassa hän on?
-- Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.
-- Jumala olkoon kiitetty.
-- Mutta ... sanoi Renzo, tultuaan häntä tarpeeksi lähelle, voidakseen puhua puoliääneen: on olemassa toinen vaikeus.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan että... Tiedättehän miten hyvä tuo tyttöparka on; mutta joskus hän on hieman itsepäinen. Niin monen lupauksen jälkeen, kaiken sen jälkeen, minkä tekin tiedätte, hän nyt sanoo, ettei voi tulla vaimokseni, hän kun sanoo, nähkääs, että hän tuona kuuluisana kauhunyönä sai päänsä pyörälle, ja on, nähkääs, niin sanoakseni pyhittänyt itsensä Neitsyt Marialle. Seikkoja, joissa ei ole tervettä järkeä, eikö totta? Seikkoja, jotka voivat olla hyviä, jos niitä oikein ymmärtää tehdä; mutta meille, yksinkertaisille ihmisille, jotka emme tiedä, miten ne oikein ovat tehtävät ... eikö totta, ne ovat järjettömiä.
-- Sanoppas, onko hän kaukana täältä?
-- Ei suinkaan; muutaman askeleen päässä kappelin tuolla puolen.
-- Odota minua tässä hetkinen, sanoi munkki, ja sitten menemme sinne yhdessä.
-- Varmaankin sitten saatte hänet järkiinsä...
-- En tiedä mitään, poikaseni; minun täytyy kuulla, mitä hänellä itsellä on minulle sanottavaa.
-- Ymmärrän, sanoi Renzo.
Ja katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen miettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä kuin edellä.
Munkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä vieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi sieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:
-- Menkäämme.
Ja hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää aikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni sinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:
-- Ei mitään! Rukoilkaamme.
Sitten hän virkkoi:
-- Opasta sinä nyt minua.
Ja muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.
Ilma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja varmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti maille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja pylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia huippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää paukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki etumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta, vastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa voimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa painamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti, tavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen hengittää vapaammin.
Niinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi ääni värähdellen:
-- Se on tässä.
He astuvat sisälle...
-- Tuossa he ovat! huudahtaa vaimo vuoteelta.
Lucia kääntyy, nousee äkkiä, menee vanhusta vastaan ja huudahtaa:
-- Oi, mitä näen! Isä Cristoforo!
-- No niin, Lucia! Kuinka monesta tuskasta Herra onkaan sinut vapauttanut? Varmaankin olet hyvin onnellinen siitä, että aina olet luottanut Häneen!
-- Olen, luonnollisesti. Mutta te, isäni? Voi minua, kuinka te olette muuttunut! Miten voitte? Sanokaa, miten voitte.
-- Kuten Jumala tahtoo, ja kuten hänen armonsa nojalla, minäkin tahdon, vastasi munkki selkeän näköisenä.
Ja vedettyään hänet syrjään, hän sanoi:
-- Kuule, en voi jäädä tänne kuin muutamaksi hetkeksi. Oletko valmis uskomaan itsesi minulle kuten ennen?
-- Oi, olettehan te yhä isäni?
-- No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?
-- Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä naimattomana.
-- Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen sitoma?
-- Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä ajatellut.
-- Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme niitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta ethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut sitovan lupauksesi.
-- Olenko tehnyt pahoin?
-- Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa päinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen sydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun puolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt keneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?
-- En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä vähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei tarvitse muille kertoa.
-- Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?
-- Tuota noin ... mitä minuun tulee ... niin mikä muu syy?... En voi sanoa ... mutta ei ole muuta syytä ... jatkoi Lucia epäröiden, mikä osoitti kaikkea muuta kuin ajatuksen epävarmuutta. Ja hänen kasvonsa, jotka vielä olivat taudin vaalentamat, hulmahtivat äkkiä vallan punaisiksi.
-- Uskotko, virkkoi munkki, luoden alas katseensa, että Kirkolla on oikeus pidättää ja päästää, riippuen siitä, jos seuraa suurempi hyvä, ne velat ja velvoitukset, joihin ihmiset ovat voineet sitoutua?
-- Sen uskon.
-- Tiedä siis, että meillä, joille on uskottu sielujen hoito tässä olopaikassa, kaikkia niitä varten, jotka meihin vetoavat, on mitä laajin valtuus kirkon puolelta, ja että minä siis voin, jos sinä sitä haluat, päästää sinut jokaisesta sitoumuksesta, oli se mikä tahansa, johon tämä lupaus sinua velvoittaa.
-- Mutta eikö ole synti peruuttaa, katua Pyhälle Neitsyelle tehtyä lupausta? Silloin tein sen oikein sydämeni pohjasta ... sanoi Lucia, ollen rajun mielenliikutuksen kiihoittamana niin odottamattoman yllätyksen, tai oikeammin toivon johdosta, ja samalla pelosta, jota vahvistivat kauan hänen mielensä täyttäneet ajatukset.
-- Synti, lapseni? sanoi isä. Onko synti turvautua Kirkkoon, ja pyytää sen palvelijalta, että hän käyttäisi valtaa, jonka hän siltä on saanut, jonka hän Jumalalta on saanut? Minä olen itse ollut näkemässä, millä tavoin te olette johtuneet yhteen liittymään; ja totisesti, jos ikinä minusta on näyttänyt, että Jumala on suonut kahden ihmisen liittyä toisiinsa, niin olette te sellaisia. En saata käsittää, miksi Jumala nyt tahtoisi teitä eroittaa. Ja minä siunaan häntä siitä, että Hän minulle, arvoton kun olen, on antanut vallan puhua Hänen nimessään, ja päästää sinut vapaaksi lupauksestasi. Ja jos sinä pyydät minua julistamaan sinut vapaaksi lupauksestasi, en suinkaan estele sitä tekemästä. Jopa haluan, että sitä pyytäisit.
-- Siis ... siis! ... minä sitä pyydän, sanoi Lucia, kasvoissa ilme, jota ainoastaan häveliäisyys himmensi.
Munkki viittasi Renzoa lähestymään; tämä seisoi etäisimmässä sopessa, tarkasti kuunnellen -- eihän hän voinut muuta tehdä -- tätä vuoropuhelua, joka niin suoranaisesti, niin mieskohtaisesti koski häntä; ja kun hän oli astunut lähemmäksi, munkki lausui, kohottaen ääntään, Lucialle:
-- Kirkolta saamani vallan nojalla, julistan minä sinut vapaaksi neitseellisyyden lupauksesta, julistan kaiken sen, minkä sinä teit ajattelemattomasti, kumotuksi ja vapautan sinut kaikesta siitä velvoituksesta, jonka sen kautta olet voinut päällesi ottaa.
Lukija käsittää, millaista musiikkia nämä sanat olivat Renzon korvissa. Silmillään hän mitä hartaimmin kiitti niiden lausujaa; ja hän haki, vaikka turhaan, oitis Lucian katseita.
-- Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin vakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä armoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi. Ja ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana näin monien kärsimysten jälkeen. -- Ja sinä, hän sanoi kääntyen Renzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle tämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista lohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta, kuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä; vaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille lohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne kuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen toisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla ylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät tähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja kurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja hillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää silmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä rakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että ohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. -- Lucia! onko hän sinulle sanonut -- ja hän osoitti Renzoa -- kenet hän näki täällä?
-- Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.
-- Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös minunkin puolestani... Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto munkkiparalta.
Ja nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan, joka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla aistilla. Hän jatkoi:
-- Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä ... ensimäisestä, jota armon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet puhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää sitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin aikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille, että heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja että hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.
Ja hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti, kuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni levollisempana:
-- Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne aiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo, jonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?
-- Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme täältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.
-- Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.
-- Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette tuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada pitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä talossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet äitinsä haltuun. Ja -- näin hän jatkoi puoliääneen, -- tahdonpa antaa hänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä, joiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan elossa.
-- Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle, ja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille tätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne. Ei enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi vitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on antanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. -- Siis matkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen käteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä. Olemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.
-- Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen parantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!...
-- Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi, aikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada päättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää sen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua rakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin, lähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.
-- Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen: että täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen niin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet terveenä.
-- Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne rahat, jotka lähetitte, ja...
-- Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin mitä tarvitsen.
-- Lähtekäämme, toisti munkki.
-- Näkemiin, Lucia!... Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi Renzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.
-- Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki kerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.
-- Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi molemmille ystävättärille isä Cristoforo.
Ja hän poistui majasta Renzon kanssa.
Ilta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää uhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.
-- En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on ainakin katto pääsi päällä.
Mutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä ollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun hänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut hieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan ja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade, länsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.
Hän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä Agnesea etsimään.
Kun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja sanoi:
-- Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano hänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka ovat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat hänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua alati.
-- Oi, rakas isä!... Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme jälleen?
-- Tuolla ylhäällä, niin toivon.
Ja näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki portille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen tähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike; monattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen kangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen joko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta rajuilmalta.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle, ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen; ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi, vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa kohtalossaan tapahtunutta muutosta.
Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin, että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä, jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!
Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä, tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden, kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira, joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset, jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!
-- Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa, sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.
Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi syödä; ja eteenpäin!
Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki hetkeltä joutui.
Ollen -- samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla maininneet -- kahden multapenkereen välissä, melkein kuin virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia, niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka, jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.
Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia. Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi. Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa: Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden kertomista ja koko heidän elämäänsä.
Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin liian laveasti, kuin liian lyhyesti -- ja kaikki antaa aihetta uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut hänen itsensä sitä kertovan -- sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.
Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman. Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo läheinen Resegone, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru, vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan, hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys, yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan eteenpäin.
Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun, kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena, ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään. Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin tyytyväisenä.
-- Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka kävi?
-- Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.
-- Terve?
-- Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.
-- Mutta missä kunnossa oletkaan!
-- Oivassa kunnossa, eikö totta?
-- Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen. Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.
-- Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa, niin kuin minulla omani.
Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen pöydälle ja sanoi:
-- Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää vettä, Jumalan kiitos... Mutta eipä paljoa puuttunut, ... no niin, kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.
-- Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee minun saada kuivat vaatteet ylle...
Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:
-- Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa...!
-- Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä riitti hampaan koloon.
-- No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:
-- Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä aikaa mukavasti vaatteita.
Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni; hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.
Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi istumaan ja odottamaan.
-- Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan. Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten kaiken tämän... Ja hän on siellä, hän tulee tänne ja tulee vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.
Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta, osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä, jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.
Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.
Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan Pasturoa kohti.
Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:
-- Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille kerrottavaa.
Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään ja sanoi:
-- Tulen avaamaan sinulle oven.
-- Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut, luulemma?
-- Ei minulla. Entä sinulla?
-- Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin ainakin minä.
-- Mutta ... alkoi Agnese.
-- No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään mutta enää tepsi. Tiedän hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään mutta enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.
Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä, että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä, selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia, tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella ja löytämättä mitään uutta seikkaa -- tämä luullaksemme ei ollenkaan lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava. Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä saattoi tapahtua.
Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:
-- Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.
-- Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan niitä pesän perustamiseen.
Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus, että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle asuinseudulle.
Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi. Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.
Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi -- kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia -- serkulleen jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.
Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä paikat.
Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.
-- Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä, hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon. Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet -- kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään, hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."
Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan kulumaan.
Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin. Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä, että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä; milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa, joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni, mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä saamaansa rahasummaa.
Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut. Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.
Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita? Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta, millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.
Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse laverteli Agnesen kanssa.
-- Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.
-- Toivon niin, vastasi toinen.
Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli kulunut.
Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä, kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon. Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen, johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin. Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden sivuuttamisesta.
Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä, että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta, johon toisaalla olemme viitanneet.[68]
Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.
Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.
Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein, joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.
-- In rerum natura, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja, nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua. Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys, jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua. Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat, että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan, joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!
-- Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen kuulijoistaan.
-- Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää. Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät näppylät, tummat äkämät -- kaikki nuo ovat huomioonotettavia sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän, ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin. Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.
Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja, joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä, silloin hän -- puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla rutosta puhuttavankaan -- alttiiden korvien asemesta kohtasi vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.
-- Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se oikeaksi... Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää, että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä, ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa Saturnuksen?
His fretus, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen, paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.
-- Se on varmaankin hän!
Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.
Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.
Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään, yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään, lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:
-- Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään räpäyttämättä.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.
-- Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa, joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä hetkellä.
-- Rakas isä Cristoforomme! ... sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.
-- Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.
Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat, pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista, milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan, ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.
Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti, ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa vilkkaammiksi.
Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen ivallisena, puoleksi kunnioittaen:
-- Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika. Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman kiirehtimään.
Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.
-- Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.
Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien parissa.
-- Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.
-- Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin ... painavia syitä. Mutta muuten, nähkääs ... niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa hän pa... Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja ... ellei hartioilleni laskeudu uusia suruja ... no niin, saatan toivoa vielä vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.
Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:
-- Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.
-- Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin. Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen, jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas, sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa, silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.
Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi heille syömään päivällistä.
Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui, sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan, neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.
-- Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle. Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista. Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle. Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa. Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.
-- Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky. Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus muuttaa pois kotiseudultaan -- eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla -- minusta tuntuu että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi -- se panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan, mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä itse, punnitkaa te muutkin asiaa.
Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina. Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo, astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän virkkoi:
-- Herra markiisi ------ on saapunut.
-- Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.
-- Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman. Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään Pater nostereja ja nyt tulen lukemaan De profundis-rukouksia. Tuo herra markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.
-- Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että...
-- Luotatteko suntioon?
-- Kuinka niin?
-- Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten, kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri sitävarten odottaa tuolla alhaalla.
-- No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.
Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken epäilyksen ja poistui.
-- Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle! huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt, lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se, jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla, tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.
-- Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.
-- Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin, tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista, joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut oloja! Niin että, jos tahdotte ... meillä on tänään torstai ... ensi sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.
-- Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.
-- No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.
-- Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.
-- Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.
-- Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan, kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän Korkea-arvoisuudeksi".
-- Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia, tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys" piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit...
-- Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.
-- Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti. Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät. Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi ... kolme, paitsi teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä, millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?
-- Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.
-- No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?
-- Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.
-- Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin, nähkääs, Agnesekin...
-- Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.
-- Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta, nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha mies... Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan: senectus ipsa morbus.[69]
-- Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte. Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.
-- Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle: "Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?
-- Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa, kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta. Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!
-- Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä. Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin hyvin.
Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen hupaisia lorujaan.
Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen, kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.
-- Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa Arkkipiispan terveisiä.
-- Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!
-- Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden. Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja ovatko heidän asiansa järjestyneet?
-- Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia...
-- Ovatko he täällä?
-- Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee mies ja vaimo.
-- No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle todellisen palveluksen.
-- Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia kuin te... No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus, jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy, mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot, mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa. Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin. Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.
Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli tavattavissa.
Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.
-- Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta, ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene. Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen -- kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita -- kuulla tuon nuoren miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta ylimyksestä ja suuresta miehestä ... ei, ei, antakaa minun vaan puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan tuomiopäätöksen.
-- Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä vastaan?
-- Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä muodollisuus.
-- Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen tehtäväkseni.
-- Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä kaikki muut siitä puhuvat; ja vox populi, vox Dei.[70]
Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun, puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt, että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan, suunnattoman suuren ostosumman.
Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi. Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.
-- Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin; kunhan vaan siitä paranisi, tietysti...
Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.
Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen, milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä Cristoforo parka siitä puuttui.
-- Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi kuin me.
Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan. Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen, jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan alentunut heidän vertaisekseen.
Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä, nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa. Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni selitys paikallaan.
Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.
Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä, joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin, olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla astuu paremmin kuin yhdellä.
Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta, Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen tunteita.
Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla. Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa. Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille, mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää. Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä, vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien, mutta joka tapauksessa se poistuu.
Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.
Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä -- kaikki tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä. Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat, jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää nenäänsä ja sanoa:
-- Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on kaikkialla!
Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä suorastaan rumana.
Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.
Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:
-- Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!
Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:
-- No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.
Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.
Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan; hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli, että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön, joka on saapunut seudullemme?"
Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.
Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.
Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut mitään ikävyyksiä. Ihminen -- näin huomauttaa käsikirjoituksemme, ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka luultavasti tulee olemaan viimeinen -- ihminen, niin kauan kuin vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen, kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa, tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. -- Tuo ajatelma on tosin hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut. Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.
Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi onnen potkaus.
Ennen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis olento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut tilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja luonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten, en oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja Agnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen, ja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden poskille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä valkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo tahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan; sillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa, tuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.
Hauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina mainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin käyttäytyäkseen tulevaisuudessa.
-- Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen oppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut ryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut, ettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä lähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin on ajatellut, mitä siitä voi seurata.
Ja lukemattomia muita seikkoja.
Lucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta ei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti toistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä virkkoi siveydensaarnaajalleen:
-- Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt onnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä -- näin hän vienosti hymyillen lisäsi, -- että rikkomukseni oli se, että sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.
Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta, mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä, luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi parempaa elämää varten.
Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.
Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi, usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.
Loppu.
Alessandro Manzoni.
Elämäkerrallinen luonnos.
Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785. Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa. Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti nuoren Manzonin peli-intohimosta.
Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin, ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806. Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin, minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa, milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä. Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen, luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma Trionfo della Libertà (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden runoja on myöskin idylli Adda (1803) ja kolme satiiria Sermoni (1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä Inni sacri hymniänsä, v. 1819 teos Osservazioni sulla Morale Cattolica ja vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä Conte Carmagnola (1816-20), ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi. Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä Adelchi. Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821 Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni Il cinque Maggio. Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa Promessi Sposi (Kihlautuneet, 1827).
Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus -- siinä hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim. myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla. Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).
* * * * *
Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in, tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa, ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä, mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska, rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella viehättävä koti."
"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun eivät tavallisesti siinä seurustelleet. -- -- -- Manzoni puolisot eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis, Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)
Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.
Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota, joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.
1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet) saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V. 1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan, jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa. Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin. Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos (1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista tuhannen liiran vuotuinen eläke.
Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.
Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille: "Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta, niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.
Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa, kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.
Viiteselitykset:
[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan. Suoment. huom.
[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.
[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.
[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.
[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.
[6] Josephi Ripamontii. Historiae Patriae, Dedicadis V, Lib. VI, Cap. III, pag. 358 et seq.
[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa "I Lombardi". Suoment. huom.
[8] El prestin di scansc.
[9] Via degli Scalini.
[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!
[11] Jos hän on syyllinen.
[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.
[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.
[14] Oh, oh, varovasti.
[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.
[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!
[17] Tehdäkseni heille mieliksi.
[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.
[19] Anteeksi, ystäväni.
[20] Jos on syyllinen.
[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.
[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.
[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.
[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.
[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?
[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?
[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?
[28] Jumala sen tietää.
[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.
[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun Trezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment. huom.
[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki tiet johtavat Roomaan. Suom. huom.
[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.
[33] Sääliä nöyriä.
[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.
[35] "Ranskan kuningassuvut", ritariromaani, joka ensi kerta julkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana aikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.
[36] Teoksessa "I Reali di Francia" esiintyvä kuuluisa vaeltava ritari. Suom. muist.
[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.
[38] Ranskassa vv. 1788-89.
[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.
[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.
[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut nimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.
[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.
[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis Mediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640, apud Malatestas.
[44] Tadino, s. 24.
[45] Tadino, s. 26.
[46] Tadino, s. 27.
[47] Tadino, s. 245.
[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola, Milano, 1666, s. 582.
[49] Tadino, s. 73.
[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s. 155.
[51] Tadino, s. 98.
[52] Tadino, s. 96.
[53] Tadino, s. 93.
[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano intorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos on ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen kirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan yksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.
[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di economia politica, parte moderna, XVII, s. 205.
[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della Somaglia, Milano, 1653, s. 248.
[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno 1630. Milano, 1634, s. 44.
[58] Tadino, s. 117.
[59] Ripamonti, s. 164.
[60] Tadino, s. 102.
[61] Ripamonti, s. 81.
[62] Ripamonti, s. 77.
[63] Tadino, s. 56.
[64] Tadino, ss. 123-124.
[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P. Verri, yllämainittu teos, s. 261.
[66] P. Verri.
[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä "Storia della colonna infame". Suoment. huom.
[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.
[69] Vanhuus on itsessään tauti.
[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.