Kihlautuneet: Historiallinen romaani (part 2 of 3)

Kihlautuneet: Historiallinen romaani (part 2 of 3)

Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.

Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa, tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen. Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.

Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta, niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.

-- Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös, ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle määrätty.

Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina, milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.

-- Kelpo isäntä -- sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä päähän...

Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.

-- Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä. Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne. Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta. Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.

-- Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.

-- Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.

Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:

-- Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä sinut opetan.

Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

-- Toverit, isäntä kuuluu samaan liit...

-- Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän pilalla?

-- Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla ... niin, eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.

Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.

-- No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen ainakin tämän asian.

-- Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?

-- Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut auki.

-- No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni...

-- Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon mies... Mutta rahani... Missä ovat rahani?

-- Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan, kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.

-- Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan itsekin, että uni minua kovasti painaa.

Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:

-- Hyvää yötä.

Mutta toinen jo kuorsasi.

Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä, mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa piirteitä.

-- Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen itsenne ja muut pulaan.

Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.

Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen asemestaan valvoa kapakkaliikettä.

-- Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen. Sitten hän lisäsi:

-- Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi...

-- Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa. Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa...

-- No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä, dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein karkeimmat puheet... No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa palata kotia niin pian kuin suinkin voin.

Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos. Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:

-- Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!

Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.

-- Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja päällepäätteeksi urkkijan seurassa.

Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla. Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:

-- Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti. Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö, kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani. Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä, joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla." Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava esiin kukkarosta ... "niistä on maksettava kaksi kolmannesta kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle." Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla, tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!

Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.

Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire. Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään. Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä; kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja hyvillä sanoilla.

Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi. Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla. Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla, ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä, niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten, että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.

Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi. Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen, että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta ollenkaan mainita nimeään.

-- Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian, sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me tiesimme jo asian.

-- Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika taidokkaisuutta!

-- Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.

-- Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville, ajatteli isäntä.

-- Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan kaikkea asiaankuuluvaa.

-- Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?

-- Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla anastettua leipää.

-- Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.

-- Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli rehellisellä tavalla hankittu?

-- Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.

-- Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.

-- Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani, koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne, joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut kysyä hänen nimeään.

-- Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut pahaa melua, huutoa ja rähinää.

-- Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja...

-- No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä arvelette?

-- Minä en arvele mitään.

-- Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?

-- Kaikkea muuta!

-- Saammehan nähdä.

-- Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on valta käsissänne, ja teitä asia koskee.

-- Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?

-- On koko joukko.

-- Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?

-- Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on mennyt levolle.

-- Talossanne on siis vielä paljon väkeä? -- No hyvä, katsokaa tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.

-- Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa? ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.

-- Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.

-- Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää, onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.

-- Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt valtaansa.

-- Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.

-- Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta sanottavaa.

-- Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.

-- Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.

-- Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.

-- Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.

-- Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.

Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:

-- Lorenzo Tramaglino!

Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.

-- Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. -- Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.

-- Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?

-- Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.

-- Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä. Hoi, isäntä!

-- Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija, kääntyen notaarion puoleen.

-- Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.

-- Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.

-- Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.

-- Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa, ja ihmettelen...

-- Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.

-- Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa.

-- Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.

-- Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.

-- Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.

-- Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?

-- Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.

Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.

-- Älkää kajotko rehelliseen mieheen, ... osaanpa minä tässä itsekin pukeutua..

-- Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.

-- Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.

Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa, kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä ylleen hän vielä jatkoi:

-- Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle kiitollisuuden velassa.

-- Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi notaario.

Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.

Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.

Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.

Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:

-- Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?

-- Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette ... ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne ... antakaa minun vaan järjestää asia... No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.

-- Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.

-- Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.

-- Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.

-- Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan extra formam, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! -- Ei, ei tästä niin helpolla päästä -- hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin -- tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.

Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä, joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat. Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.

-- Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan, että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!

Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin, etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:

-- No ystäväni, joutukaa nyt.

Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä, tunnustellen toisella taskuja.

-- Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!

-- Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt matkaan.

-- En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta tahdon omaisuuteni takaisin.

-- Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja joutukaa nyt.

Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan paikkaan ja mutisi:

-- Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette hieman oppineet heidän ammattiansa.

Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi heidät katseellaan ja ajatteli:

-- Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!

Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa, notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin, ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:

-- Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?

Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset: (meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia, jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia. Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo ponnisteli vastaan ja huusi:

-- Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle...! Mutta notaario, jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja, virkkoi:

-- Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te. Olkaa siis kärsivällinen!

Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:

-- Kärsivällisyyttä!

-- Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne... Ja näin pääsette palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa, että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen kulmakarvojaan lisäsi:

-- Ymmärrättekö!

Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:

-- Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.

Ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa: kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.

Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti, taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa. Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä, huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se, etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.

Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.

-- Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa kunniaanne, ystäväni!

Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta, piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi, kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne -- näin notaario lasketteli edelleen.

Mutta Renzo teki vielä kummempia.

Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä viisaasti -- me kaikki saatamme erehtyä -- he kiristivät rannekahleita.

-- Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.

Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.

-- Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. -- Se on varas, joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden palvelijat kulkemaan.

Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:

-- Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.

Ja äkkiä hän kohotti äänensä:

-- Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin: Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies; auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!

Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin; mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia. Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut, hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:

-- Mikä jupakka tämä on?

-- Kirottu korppi! vastasi mies.

Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa, mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä ahdingosta.

-- Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko, tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.

Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan rajoja.

-- Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan, miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.

-- Jos voin olla metsälintu -- näin hän lisäksi oli ajatellut, -- en tahdo olla häkkilintu.

Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin asettumaan sinne asumaan.

Mutta miten löytää tie, siinä pulma.

Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä; ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä; tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän sanoi vapauttajilleen:

-- Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!

Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa, hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.

Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana, vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva seikka tuottaa uutta pulaa.

Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?

-- Bergamoon? Itäisestä portista.

-- Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?

-- Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette Tuomiokirkon torille, sitten...

-- Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.

Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.

Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti itsekseen:

-- Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen sellaisen hänelle tehdä.

Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon" puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:

-- Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.

Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa oli vähän kiihoittunut -- tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin varsin luonnollista, -- ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:

-- Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.

Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin. Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.

Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo, välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan, puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti. Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan katsomatta taakseen.

Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi. Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella -- joukko sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys. Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä. Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan, jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.

Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä. Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä täydellisen sekasotkun kanssa.

Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.

Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään, hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta herättäviltä, ja niin hän tekikin.

-- Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän mietti jotain toista keinoa.

Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.

Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä, hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan, sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi minne hänen oli matka.

-- Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä, lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai kauppalassa... Mikä onkaan sen nimi?... Joku sellainenhan siellä on, ajatteli hän itsekseen.

-- Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.

-- Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä? hän sitten lisäsi.

-- En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.

-- Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua? Eihän pitkään aikaan ole satanut!

-- Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä, minne saavutte kulkemalla oikealle.

Ja hän mainitsi sen kylän nimen.

-- Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.

Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta, maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon laskua.

Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä. Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä, taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.

Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla, mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään majatalo.

Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä viini hänessä oli herättänyt.

-- Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas lähteminen matkaan.

Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi, vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!

Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle ovea.

Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta: kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä, tuliko hän Milanosta.

-- Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä vastausta.

-- Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.

Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä Renzo virkkoi:

-- Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka, minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.

-- Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä tungettelevammin.

-- Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.

-- Ettekö siis tule Milanosta?

-- Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, -- hän ei siis valhetellut -- sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä, joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli kulkea Gorgonzolaan.

-- Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?

-- On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.

Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.

-- Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen, teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.

-- Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.

-- Tuota noin, niin, Adda joelle.

-- Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?

-- Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.

-- Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata teoistaan.

-- Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?

-- Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian peninkulmaa.

-- Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita joen ylimenopaikkoja?

-- Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut pöydälle, hän kysäsi:

-- Onko viini väärentämätöntä?

-- Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.

-- Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen. Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!

Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.

-- Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä jotain kuulla.

-- Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.

-- Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja tähän yhtyi vielä pari muuta.

-- Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.

-- Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti, väitteensä kun oli jotenkin rohkea -- ja kun asia kerran pääsee vauhtiin... Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.

-- Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa -- näin alkoi toinen joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.

Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen jalustimeen.

-- Terve tuloa!

-- Hauska tavata teidät.

-- Miten onnistui matka?

-- Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?

-- Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?

-- Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.

-- Muuten, hän jatkoi -- astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien muiden seuraamana, -- tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo uutiset paremmin kuin minä.

-- Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen kättä sydämelle.

-- Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla kauniita juttuja ... tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te, hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, -- ettekö te siis tiedä mitään noista eilisistä pirunvehkeistä?

-- Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.

-- No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita sitten tarkoin tiedustelette...

-- Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?

-- Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?

-- Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.

-- Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!

Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä, nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:

-- Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.

-- No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.

-- Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa kuulla.

Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.

-- Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin -- luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin valmistettua -- he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita. Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi. Hyi niitä kasvoja! Via Crucis-kadun juutalaiset eivät ole mitään niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta ... ja tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä nenännipukalle.

-- Mutta? ... sanoivat kaikki kuuntelijat.

-- Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää vasten. Kun roskaväki näki valmistukset ... niin mitähän te olisitte tehneet?

-- Kaikki käpälämäkeen.

-- Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät Cordusiolle, näkivät tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia, valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot -- heillä oli piru nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia -- syöksyvät hurjina sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset, leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit, rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin mallin.

-- Entä espanjalaiset sotamiehet?

-- Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä, toisia suurempi lurjus, ... niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä oli?

-- No mikä sitten?

-- Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen...

-- Ja todellako pistivät sen palamaan?

-- Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston. Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin Kristuksen kuvaa.

Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa, Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä. Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.

Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin hengenmiehet:

-- Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus siitä on naulattu kadunkulmiin.

-- Oliko se totta?

-- Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?

-- Ja mitä teki kansa?

-- Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea, näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin leipä!

-- Mikä onni!

-- Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö, paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun? Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena kuukautena.

-- Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?

-- Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.

-- No mitä sitten vielä on?

-- Nähkääs -- en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä aamuna -- poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.

-- Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?

-- Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.

-- Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.

-- Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä, jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta, nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin vuoro, ja niin edespäin... Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa, oli sangen ikävä ajatus.

-- Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.

-- Todellakin, toistivat toiset kuorona.

-- Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto, nähkääs.

-- Oliko salaliitto?

-- Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin, että Milanossa piilee kuninkaan voima.

-- Hiisi vieköön!

-- Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen, joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta saanut käsiinsä yhden heistä...

Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan, tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt kertomuksensa lankaa, jatkoi:

-- Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt, vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle ja pelastivat tuon heittiön.

-- Ja minne hän sitten joutui?

-- Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia, ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta. Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita täysin kourin.

Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. -- Mutta pelko, että voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.

-- Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen jäänyt kotia.

-- Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?

-- Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja totta puhuen minä en pidä mellakoista.

Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa, lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.

Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen astumaan päinvastaiselle taholle.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä; helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.

Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa, ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä, majataloissa ja teillä!

Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti kauhua.

Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui Ave Mariaan ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään, ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.

-- Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.

Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:

-- Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella puolen Addaa -- milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu joki -- totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin: tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne, jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!... Tosin sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on... Yksi ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen, jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies hänkin!... Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni. Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä lähimäisenne.

Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan kaikki hengenvoimat.

Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni, mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.

Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys, kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan hapuileva etsintä.

Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla valittavana ja uhkaavana.

Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.

-- Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. -- Mitä haluatte tähän vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi, varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella, että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku ylhäinen herra vaunuissaan.

Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.

Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.

Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä, ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen. Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja, noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.

Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina, joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon vastenmieliseltä.

Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen viimeisenkin voiman virkeyden.

Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut, kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä taas pysymään vallassa.

Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija, vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana, kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:

-- Se on Adda!

Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.

Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan. Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan suuntaan.

Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se oli Bergamo.

Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin tuttavallisia suhteita.

Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä oli tehtävä.

Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen kangistuisi.

Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet enemmän kuin velvollisuutensa.

Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat autioina.

Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin, kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä kohti.

Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne. Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi jotakuinkin mukavasti nukahtaa.

Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata kuin koira, tai pahemminkin.

-- Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.

Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen, jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.

Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai mielikuvituksessaan -- minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa -- alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton jono, että uni kokonaan pakeni.

Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja, ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä, jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.

Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä; ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen parta.

Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta. Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi. Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.

Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea, joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.

Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.

Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö. Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; -- tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan pitkään kärsiä!

Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen, että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen perille tuoma viesti.

Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven. Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä astumaan.

Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia, joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin rauhaisa.

Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.

Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle, hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli lähellä rantaa.

Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse, ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan. Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan rantaan.

Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:

-- Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta, että soudatte minut toiselle rannalle?

Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui siihen.

-- Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä käyttämään, hän lisäsi:

-- Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.

-- Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.

Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas, niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä vinosuuntaisesti toiselle rannalle.

Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:

-- Onko tuo Bergamo?

-- Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.

-- Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?

-- Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.

-- Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.

Kalastaja ei sanonut mitään.

Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä katseella, ja virkkoi:

-- Onnea matkalle.

Sitten hän kääntyi pois.

Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista. Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä, etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet. Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.

Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen anturoitaan.

-- Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi ajatuksensa.

-- Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa, hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden luo, jotka hän oli jättänyt sinne.

Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:

-- Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.

Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon siltaa. -- Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon Jumalan tahto.

Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua, ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun, kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien. Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui. Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.

Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia, hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.

-- Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena, kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva vastedeskin.

Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt, kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle: Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta, kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku, eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.

Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa; toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat. Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?

-- Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.

Ateria ja hyvä teko -- onhan meissä ruumis ja sielu -- olivat virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?

Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin mitä minun sanani ilmaisevat.

Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää. Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.

-- Niin viimein siis koittavat paremmat ajat -- näin Renzo jatkoi mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä, sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan pieni sievä talo ... ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille, että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä! Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan, jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta tähystelin venettä.

Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle, tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä muuan Bortolo Castagneri.

-- Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.

-- Herra! -- se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka virkkaa:

-- Tässä nyt olen.

Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:

-- Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.

-- Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi Renzo.

Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.

-- Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka! Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta, ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua: hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi, totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka! Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi... Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.

-- Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.

-- Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!... Ja toisesta toiseen ... onko sinun nälkä?

-- Söin vähän aikaa sitten matkalla.

-- Entä miten on varojen laita?

Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen kevyesti.

-- Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja. Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän säästöönkin.

-- Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.

-- Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?

-- Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo, sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.

-- Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita. Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta. Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi. Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat: -- Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi. Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs, Veneziassa -- kunnon mies hänkin! -- huomautti senaatille, että maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi... Lisäksi hän osaa panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?

-- No miksi?

-- Meitä sanotaan hölmöiksi.

-- Eipä juuri mikään kaunis nimi.

-- Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän Ylhäisyytenne".

-- Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä vastaanottamaan.

-- Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä miestappoa omallatunnollaan?

-- Entä Milanolainen, jolla on hieman ... ja Renzo koputti sormella otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?

-- Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: -- Tuo hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.

-- Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö he siis voi muuttaa tapojaan?

-- Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni, vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat rakkaat kotiseutulaisemme.

-- Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa...

-- No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän luo, ja rohkeutta...

Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.

Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Samana päivänä, nimittäin marraskuun 13:ntena, saapui Leccon pormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden kapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin mahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville saamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino, silkinkehrääjä, joka oli paennut praedicti egregii domini Capitanei (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut palam vel clam, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, ignotum (tuntematonta), mikä se oikeastaan on, verum in territorio Leuci: quod si compertum fuerit sic esse, (mutta Leccon alueella: ja jos huomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon quanta maxima diligentia fieri poterit (niin uutterasti kuin suinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti sidottuna, videlicet (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska kokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan yksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön siellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin häntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä toteutettavissa tai ei, accedatis ad domum praedicti Laurentii Tramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum fuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et complicibus, sumatis; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon asuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa mukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa selvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja kanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan ja ei huomata, diligenter referatis (tehkää joutuin ilmoitus).

Niinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti ottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut kotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän opastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana osoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan sen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan säädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä valloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää heti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin; tämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta, saadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta. Mutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja ristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle, jolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.

Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan. Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta. Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen, minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla. Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan, että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.

Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion kanssa.

Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti, tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden puolesta kostajaksi.

Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot, jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan; itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti edesauttamaan.

Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.

Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään piilleen himon.

Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen, raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa -- tämähän saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este, joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.

Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär, oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä, ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan, sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta nämä ystävät -- siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.

Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut, oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen -- hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa, ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka hetki pitää käsi miekankahvalla.

Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä, puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa, keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:

-- Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!

Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa, vaikka se johtaakin mäkeä alas.

Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä, mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea; sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen kuin kapteeni.

Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista. Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje, joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen. Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.

Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.

Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta; ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja, joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin, ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.

-- On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän. Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon" edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu. No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä, tunnetteko hänet.

Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:

-- Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino. Tunnetteko hänet?

Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin, että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka, joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin, saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi, mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.

-- Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä, On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin rauhallinen nuori miehenne...

Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä, kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen merkitystä.

Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän, munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista samanlaista.

Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus -- sitä tuskin tarvitsee mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.

Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan) omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta, ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta, salavehkeitä, kärsimystä -- kaikki kammottavia ja surullisia asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta -- rakkaus!

Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:

-- Tälle ainakin teen hyvää.

Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle melkoista huojennusta.

Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita seikkoja!

Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä, mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa. Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.

Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan, kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia tuskallisia epäilyksiä.

Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä täytäntöön.

Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea. Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa. Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.

Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.

Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.

He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa. Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat varhain Pescarenicoon.

Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa; veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.

-- Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!

-- Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.

-- Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.

-- Kestääkö kauan kunnes hän palaa?

-- Kuka tietää! ... sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen kerityn päänsä kaapuun.

-- Minne hän on lähtenyt?

-- Riminiin.

-- Minne?

-- Riminiin.

-- Missä päin se on?

-- No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa kohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.

-- Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?

-- Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.

-- Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin paljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.

-- Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten kävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?

-- Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.

-- Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu hyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus tarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin esimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja sen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies epäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo, joka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.

-- Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?

-- Toissapäivänä.

-- Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä aikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?

-- Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes hänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut siipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo istuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on luostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo Riminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs, pidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki täällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on huolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita. Nyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin seutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään ... niin kuka sen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien armeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.

-- Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää minun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta meistä. Tämä on meidän tuhomme.

-- Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten parhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja älykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä kuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon? Taikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä mies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen riutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta partapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan, sillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon antajaksi ei paremmasta väliä.

-- Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista kiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa tarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli jotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne on sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää ole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin meitä auttaakseen.

-- Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.

-- Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos päätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että luostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä kokoomaan.

-- Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä kohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin sokea raukka, joka on hukannut sauvansa.

Me, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme nyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.

Niinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli luvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä, salaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin kolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä, joilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai vaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä, siviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista vaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin neuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.

Kaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä lausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina antaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia kohteliaisuuden vaatimuksia -- kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa ja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän sanoi: -- Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus oli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla, ettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen vallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat, joita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on arapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään, mutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän vaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut, joskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut jättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä matkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin, missä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen itsensä kertovan.

Mainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut häntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa, ja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän kerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä hän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään ikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli kaikkein suurin kuninkaan alueilla.

Tervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle serkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän tarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:

-- Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon luottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen puutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur...

-- Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.

-- Totuuden nimessä voin vakuuttaa, ettei Don Rodrigossa tällä kertaa ole syytä. Mutta hänen asiansa on hyvin arveluttava ja, kuten jo sanoin, ei kukaan muu kuin arvoisa setä voi...

-- No, no, saammehan nähdä.

-- Siellä on muuan kapusiinilais-munkki, joka on ahdistanut serkkuani; ja asia on nyt sillä kannalla, että...

-- Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut teille molemmille, että täytyy antaa munkkien olla omilla aloillaan. On jo kylliksi niistä kaikista selkkauksista ja huolista, joita nuo ihmiset tuottavat sille, jonka velvollisuus on, joka on saanut tehtäväkseen...

Ja tässä hän päästi pullistetuista poskistaan aimo puhalluksen.

-- Mutta te saatatte välttää heitä.

-- Setä hyvä, tässä on velvollisuuteni teille huomauttaa, että Rodrigo olisi häntä välttänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Munkki pitää hänelle vihaa ja on yrittänyt häntä kaikin tavoin ärsyttää.

-- Mitä hiidessä siis tuolla munkilla on veljenpoikaani vastaan?

-- Ennen kaikkea tämä munkki on raju mies, ja sellaisena tunnettukin, ja on ottanut oikein urakalleen hakea riitaa aatelisten kanssa. Tämä munkki suojelee, ohjaa -- tai miten oikein sanoisin -- erästä sikäläistä maalaisnaista, ja tätä olentoa kohtaan hän tuntee rakkautta ... enpä suorastaan tahdo väittää itsekästä, mutta hyvin mustasukkaista, epäluuloista, hyvin herkkää...

-- Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan tomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli verhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden välkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.

-- No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen on juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia tarkoituksia tähän tyttöön nähden...

-- Saanut päähänsä, saanut päähänsä... Tunnenpa minäkin hänet, tuon arvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa, kuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.

-- Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan, että Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet kerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole kapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita ei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki on ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa yllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan...

-- Entä toiset munkit?

-- He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan huimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen tällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa, sillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja...

-- Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani...

-- Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin villitsee.

-- Kuinka? Kuinka?

-- Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don Rodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on luonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä hyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja että Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja...

-- Kirotun uskalias munkki! Mikä onkaan hänen nimensä?

-- Veli Cristoforo, kotoisin ------sta, sanoi Attilio.

Ja kreivi-setä, puhkuen ja puhaltaen, otti esiin laatikosta pienen muistiinpanokirjan ja kirjoitti siihen tuon nimi-paran. Tällävälin Attilio jatkoi:

-- Tuo munkki on aina ollut tuollainen levoton mies. Hänen elämäkertansa on tunnettu. Hän oli alhaista sukua, hänellä oli muutamia kolikoita taskussa, ja sentähden hän muka tahtoi kilpailla kotiseutunsa jalosukuisten kanssa. Ja kun hänen ei onnistunut vetää vertoja heille, hän raivoissaan tappoi yhden heistä. Välttääkseen hirsipuun hän sitten rupesi munkiksi.

-- Hyvä! Mainiota! Saammehan nähdä, saammehan nähdä, sanoi kreivi, yhä edelleen äänekkäästi huohotellen.

-- Ja nyt, jatkoi Attilio, hän on entistään raivostuneempi, muuan rakas tuumansa kun on rauennut. Ja tästä arvoisa setä saattaa saada oikean käsityksen siitä, mikä oikeastaan on tuo mies. Hän tahtoi naittaa suosikkinsa. Johtuiko tämä siitä, että hän tahtoi suojella häntä maailman vaaroilta, ymmärrättehän, vai jostakin toisesta syystä, mutta kaikin mokomin hän hänet tahtoi naittaa. Ja hän oli löytänyt sopivan miehen ... toisen suosikin, henkilön, jonka nimen mahdollisesti ja varmastikin setä tuntee, sillä oletan, että salainen neuvosto on käsitellyt tämän arvoisan yksilön asiaa.

-- Kuka hän on?

-- Silkinkehrääjä, Lorenzo Tramaglino, hän joka...

-- Lorenzo Tramaglino! huudahti kreivi-setä. Yhä parempaa ja parempaa. Hyvä, arvoisa luostariveli. Todellakin ... epäilemättä ... hänellä kirje eräälle ... on vahinko, ettei ... mutta vähät siitä. Kaikki käy hyvin. Ja minkätähden Don Rodrigo ei virka minulle mitään kaikesta tästä, miksi antaa hän asioiden mennä näin pitkälle ja miksi ei hän käänny sen puoleen, joka voi ja tahtoo ohjata ja tukea?

-- Sanon teille totuuden tässäkin suhteessa. Toiselta puolen tietäen kuinka paljon ikävyyksiä ja asioita sedällä on päässä ... (tämä huohotti ja siveli kädellään päätään ikäänkuin osoittaakseen, miten suuri vaiva hänellä oli niitä kaikkia siinä säilyttää) hän ei ole hennonnut, jatkoi Attilio, tuottaa teille lisähuolta. Ja sanonpa teille kaiken: mikäli olen saattanut ymmärtää, hän on niin kiusaantunut, niin pois suunniltaan tuon munkin konnankujeista, että häntä paljon enemmän haluttaa hankkia itselleen oikeutta omalla kädellään, yhdellä iskulla, kuin saavuttaa sitä säännöllisellä tavalla, varovaisuuden tai arvoisan sedän käden avulla. Minä olen koettanut heittää vettä tuleen. Mutta huomattuani asian saavan pahan käänteen, katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tämän kaiken sedälle, joka kuitenkin on suvun pää ja tuki...

-- Olisi ollut parempi, jos olisit puhunut aikaisemmin.

-- Se on totta. Mutta toivoin yhä, että asia olisi itsestään rauennut, ja että munkki lopulta tulisi järkiinsä, tai että hän poistuisi luostarista, kuten usein on kapusiinilaisten laita, jotka milloin ovat siellä milloin täällä. Ja silloinhan kaikki olisi ollut lopussa. Mutta...

-- Nyt tämän asian järjestäminen jää minun toimekseni.

-- Niin minäkin olen ajatellut. Sanoin itsekseni: setä, joka on niin teräväpäinen, niin vaikutusvaltainen, epäilemättä osaa häätää skandaalin ja samalla pelastaa Rodrigon, ja pohjaltaan myös oman kunniansa. Tuo munkki, ajattelen, kömpii aina Pyhän Fransiskuksen köyden turviin, mutta tuota köyttä ei ehdottomasti sopivimmin tarvitse sitoa vatsan ympärille. Arvoisalla sedällä on tuhat keinoa, joita minä en tunne. Tiedän, että luostaripiirin esimies tuntee, ja syystä, suurta kunnioitusta teitä kohtaan! Ja jos setä katsoo tässä asiassa parhaaksi keinoksi antaa tuon munkin vaihtaa ilmanalaa, niin parilla sanalla...

-- Jättäkää, herraseni, huoli tämän asian pohtimisesta sille, jolle se kuuluu, sanoi hieman äreästi kreivi-setä.

-- Niin, se on totta! huudahti Attilio, pudistaen kevyesti päätään ja säälivästi hymyillen itselleen. Olenko minä todella mies antamaan neuvoja sedälle. Mutta lämmin huoleni perheen kunniasta panee minut lörpöttelemään. Ja pelkäänpä tehneeni toisenkin tyhmyyden, hän lisäsi miettiväisen näköisenä: pelkään että olen saattanut Rodrigon epäedulliseen valoon sedän silmissä. En saisi rauhaa, jos olisin saattanut teidät luulemaan, ettei muka Don Rodrigo tuntisi teitä kohtaan kaikkea sitä luottamusta, kaikkea sitä alistuvaisuutta, jota on velvollinen tuntemaan. Suvaitkaa uskoa arvoisa setä, että hän tässä suhteessa suorastaan...

-- No, no. Miten voisittekaan te kaksi tehdä toisillenne väärin. Pysyttehän ystävinä, kunnes jompikumpi teistä tulee järkeväksi. Te huimapäät, aina te teette jotain ajattelematonta, ja minun tehtäväkseni jää sitä korjata! Kykenettepä saattamaan minutkin ajattelemattomaan tekoon ... niin te kaksi tuotatte minulle enemmän huolta -- saattaa kuvitella miten täysin poskin hän tässä henkeään puhalteli ulos -- kuin kaikki nämä siunatut valtion asiat.

Attilio toi vielä esiin jonkun anteeksipyynnön, lupauksen, kohteliaisuuden, sanoi hyvästi ja meni.

-- Koettakaa olla hieman järkeviä, näin kuului kreivi-sedän tavallinen jäähyväislause veljenpojilleen.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ken nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin, kuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko se kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun siihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan löytämättä ratkaisua.

Samoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua luostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana katkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se siihen johtunut Attilion viittauksesta.

Varmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa. Ja vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli nostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin oli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä, osoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta puolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen viittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa hänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys siitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi hänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä oli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa, mikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen veljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut tautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi mitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi käskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti ei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut taistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä peräytymistä luostarin tieltä.

Käskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset olivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden. Luostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan käsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on tosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet muuta historiaa kuin tämän teoksemme.

Kaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se, että poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide täytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka mielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.

Luostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin olivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli tapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja tuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla toimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun yksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä yksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii ainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä ainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja etua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa sadalta eri taholta.

Perinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä kutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle ylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden joukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin nimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja jotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja suojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat tuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä nimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa käsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös jokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen ystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä henkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen, tehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko ruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat he saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut miten menetellä, kun piti sanoa ei.

Kun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun Madridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31] Madridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta, ministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä viimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut sellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä Escurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi tehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan suosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko pöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti häntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä kertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja vieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä antoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi muutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin, arvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli kapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.

Lopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan kuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan. Vähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä tulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.

Kaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta oli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen korkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:

-- Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen katsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian, joka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden kesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat... Sentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä on kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta sovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki Cristoforo, kotoisin ------sta?

Luostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.

-- Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle vilpittömästi, hyvän ystävän tavoin ... tuota henkilöä ... tuota munkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon kapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria, varovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä, aina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa perheessä ... on aina joku yksilö, joku pää ... ja tuo veli Cristoforo ... tiedän varmalta taholta, että hän on mies ... joka melkoisesti pitää riitaisuuksista ... joka ei ole vallan niin varovainen, niin kunnioittavainen... Lyönpä vetoa, että hän on useammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne päänvaivaa.

-- Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen, ajatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun pitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on matkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa jättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan maalaisluostariin.

-- Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että Teidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä mikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja myös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.

-- Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo velvollisuudekseen... Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä ystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää; ja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta velvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia ... mahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo suojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä... Epäilemättä Teidän Korkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin suurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona kauheana Pyhän Martin päivänä tekoja ... oh tekoja! ... tarkoitan Lorenzo Tramaglinoa.

-- Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen puhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin hyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että haemme eksyneitä palauttaaksemme heidät...

-- Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden suojeleminen!... Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.

Ja tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut ulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon kuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:

-- Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän neuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain ... en oikein tiedä miten sanoisin...

-- Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin on minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta lähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon miehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen parempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.

-- Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö hän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.

-- Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka maallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon puvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli Cristoforo on kantanut tuota pukua...

-- Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin sen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä tee munkkia.

Tämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi oli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen aivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.

-- Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.

-- Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella tietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen -- saatammehan me kaikki erehtyä -- niin teette minulle erityisen palveluksen ilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni on juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.

-- No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli Cristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön, liittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi... Mutta me molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo samainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani Don Rodrigo ------n kanssa.

-- Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!

-- Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole tottunut siihen, että häntä yllytetään...

-- On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta. Kuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne -- ja pitkällisen ihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä tiedätte nämä asiat paremmin kuin minä -- me kaikki olemme lihaa ja verta, kaikki alttiina erehtymiselle ... niin hyvin toinen kuin toinenkin -- ja jos veli Cristoforo on hairahtunut...

-- Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken mainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden kesken, haudata ne täällä unhoitukseen ... sillä jos sellaisia seikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi. Teidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa käy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä seikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat... Ja jos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä kahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee satoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan katkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai katkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli olen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen taipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien taakka -- liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? -- on meidän velvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän hullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole herättänyt melua; saatamme vielä sanoa principiis obsta. Täytyy poistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei ole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy vallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii, minne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin, että hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että nämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet johonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta kaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin sanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Tätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. -- Hyvä, hyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin: niinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa, tai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen täytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai oikeassa.

Ja kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä oli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:

-- Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta ennenkuin otan tämän askeleen...

-- Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen ja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja nopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista onnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään äärimäisiin tekoihin ... ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa täällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla iskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy salassa ... silloin ei ainoastaan veljenpoikani... Me herätämme ampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa sukua, meillä on sukulaisuussuhteita...

-- Ylen ylhäisiä...

-- Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa, ja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä kysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia ... ja silloin sekin, joka on rauhaa rakastava... Voi, se olisi todella sydäntä särkevää minulle ... jos minun olisi pakko ... minun, joka olen aina niin lämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!... Tehdäksenne hyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te luostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista ja olla sovussa niiden kanssa, jotka... Ja lisäksi heillä on maallikkosukulaisia ... ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä vaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä puolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka velvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen Ylhäisyytensä ... herrat virkaveljeni ... varsinkin kun ottaa huomioon tuon toisen asianhaaran ... niin siitä tulee koko säädyn yhteinen asia... Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.

-- On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja, ja että minä jo hieman olin ajatellut ... minulta juuri kysytään saarnamiestä... Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa se voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa tutkintoa...

-- Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan varovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen tuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat... Luulen jo selvittäneeni mielipiteeni.

-- Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta, ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia, eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja minulla erityisesti esimiehenä -- tosin arvottomana -- on erityinen velvollisuus... Munkkikaavun kunnia ... siitä olen vastuunalainen ... se ei ole minun omaisuuttani ... se on hoitooni uskottu ja minä olen velvollinen... Teidän herra veljenpoikanne, jos hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi, voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi ja ... miten sanoisinkaan ... siitä kerskailla, riemuita, mutta...

-- Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu ... säätynsä ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi: veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä, luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.

-- Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka ymmärrämme ... jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea ... me, joiden velvollisuus on ... meidän ei tarvitse huolia juoruista...

-- Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen, jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan ... ei meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.

-- Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista... Mutta se on tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä tapauksessa ... jotain erikoisempaa ... sehän on vallan kohtuullista. Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani... Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin kaukaisen seudun ... jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken tilaisuuden.

-- Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni...

-- Mainiota, mainiota! Ja milloin?

-- Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.

-- Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna. Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.

-- Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle voittajansa jälessä.

-- Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän, joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.

Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.

Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin -- totisesti aika sievonen kävelyretki.

Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin kanssa.

Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia, Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin sanoaksemme, sisällänsä:

-- Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole täällä!

Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.

Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen, jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.

Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-, suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.

Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää. "Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää. Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään edellä."

Seuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta lainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja valaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän esitystä; tämän johtamana jatkamme siis.

Lakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin tai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman muuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena pitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet toisia hallitsemaan -- tällaiset olivat alati olleet tämän miehen pääintohimot.

Nuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista väkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin monia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden sekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti sellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien kanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai mitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko tuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen ystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä myöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken kilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen; tosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti, riippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä ja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli noille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät koskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin tukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt hänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen hän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin moniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä, sukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä suojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten paheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua valtakunnasta.

Luulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan Ripamontin kertoma huomattava piirre: "Kun tuon miehen kerta täytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista salaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki kaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi jälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi vartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä."

Poissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä katkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka olivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin lauseen: "muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten salaisen liittokunnan". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin ylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu historioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: "Jopa oli muutamia ulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan jotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi hänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa."

Viimein -- ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua -- joko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan välittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui takaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa, minkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen läänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue kuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän siitä lähin päätti asua. "Tämä talo -- siteeraan vielä Ripamontia -- oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita, joiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli päiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi olla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä höyryävät kädet." Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli, kuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli sijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien valtioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati valmiina häntä tottelemaan.

Kaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko minkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin ystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka olivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin epäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä edes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut pysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.

Äkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja siitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä ja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä vastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli alistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella pakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa tai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa kuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia oli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas, joiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen näin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen luokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä riippuvaisiksi.

Joskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi ja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon heikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan, korvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään. Ja jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet vallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita oli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä pikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa tuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä tuota -- en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten millainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa miltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin kuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui häijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen palvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina saman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä, mitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä -- noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten pyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.

Tavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen alueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja voimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä olivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut huolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta tuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen kaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena kansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta, eriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla oli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen persoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin pelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa sellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen liittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä epävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi. Ja joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja tavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman rikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä arvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän kirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on pakko mainita Nimittämättömäksi.

Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen -- lähdekirjoituksemme ei sano sen enempää -- ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.

Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä. Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen, kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.

Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.

Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi kulkunsa Nimittämättömän linnaan.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Tämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja synkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin jylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon yhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen ja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman sokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan laaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli jotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla laitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson pohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai rajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä tapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat vuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat nekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa korkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita ja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina ja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat halkeamissa ja pistävät esiin huipuista.

Tästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi isäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka saattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen kaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän yksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin johtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään linnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan ikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti laskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen aseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan pitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa polulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi saapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä väleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon, saati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä seuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka yllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä, jotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä olivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista muistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei elävää, eikä kuollutta.

Sellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta; nimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen meidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta, mainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä keskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun lähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi voinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille, joka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko. Mutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee mainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi tuolle krouville yksinomaan nimen "Paha-Yö".

Lähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle poikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan tulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle rosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja tiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui kynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don Rodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi, oliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen oli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui alas hevosen selästä ja antoi suitset "Tarkk'ampujan", erään seuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi sen "Vuorimiehelle", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen tarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä ylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta kukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia hopearahoja ja antoi ne "Luolansuulle", sanoen:

-- Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman hauskaa näiden kelpo miesten kanssa.

Lopuksi hän otti esille muutaman kultarahan ja painoi ne vahtipäällikön käteen, kehoittaen häntä pitämään niistä puolen ja jakamaan toisen puolen miehistölleen. Viimein hän Harmaan seurassa, joka niinikään oli luopunut pyssystään, alkoi jalan kiivetä polkua ylös.

Nuo kolme yllämainittua palkkalaisrosvoa ja "Järkyttäjä" -- somia, huolellisesti meille säilytettyjä nimiä totta tosiaan! -- jäivät Nimittämättömän kolmen rosvon ja tuon hirsipuuta varten kasvatetun poikaviikarin seuraan pelaamaan, ryypiskelemään ja kertomaan toisilleen urotöitään.

Eräs toinen Nimittämättömän roistoista, joka niinikään oli lähtenyt kiipeämään huipulle, saapui perille hieman Don Rodrigon jälkeen; hän katsoi tähän, tunsi hänet ja yhtyi hänen seuraansa. Täten hän säästi häneltä ikävän vaivan mainita nimeänsä ja tehdä selkoa itsestään jokaiselle vastaantulijalle, joka ei olisi häntä tuntenut. Kun Don Rodrigo oli saapunut ylös linnaan, jätettiin Harmaa portille, mutta Don Rodrigoa johdettiin synkkiä käytäväsokkeloita pitkin ja useiden salien läpi, joiden seinillä riippui pyssyjä, miekkoja ja tappurakeihäitä. Jokaisessa näistä saleista oli vartijana muutama palkkalaisrosvo.

Odotettuaan jonkun aikaa, hänet päästettiin sisälle siihen huoneeseen, missä Nimittämätön oli.

Tämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli tulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein vaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja enimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä kasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä olevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä melkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin vastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden silmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat ruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi ollut jotain tavatonta.

Don Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi lisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut luopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei koskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa rikollisesta ja sekavasta juonestaan.

Nimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti, kuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen harrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä vihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien julkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.

Don Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten liioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys, luostari, aatelisnunna!... Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön, ikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä, sanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan Lucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:

-- Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.

Jos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan kiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut, niin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän kaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden tämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun hän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi siitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi tuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki ne rikokset, jotka olivat kokoontuneet -- jos eivät varsinaisesti hänen omaantuntoonsa -- kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä esiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat mieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo ennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään, mutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein kokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta noina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen ja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen mielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin tulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään tuskallisemmassa valossa.

-- Vanheta! kuolla! ja sitten?

Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa, tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.

Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus, esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus, että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan hänen sisällään:

-- Olen kuitenkin olemassa!

Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän, vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä. Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä itseltään tai sitä tukehuttaa.

Kaihoten niitä aikoja -- hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä unhoittaa -- jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän, järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä vielä oli sama mies.

Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä. Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan, tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.

Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.

Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi. Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.

Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.

Lucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman Gertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta, tuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä rikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa uudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja välttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita, paitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli hänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota voitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä pidättäytyy.

Tällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.

Määräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli vetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili häntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja vastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa pelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden alla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle isäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.

-- Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte sen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin tärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti paikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät tänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei kukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.

Lucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta salaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen toi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi pitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania, yksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla... Mutta Gertrude, joka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin suurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi näin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin ylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin turhina:

-- Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama päivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei olisi sitä koskaan nähnyt!...

Hän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä kiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:

-- No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?

-- Menkää kapusiinilais-luostariin -- ja hän neuvoi hänelle uudelleen tien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti paikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä olen lähettänyt häntä kutsumaan.

-- Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei koskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä kysyy, minne lähden?

-- Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu, niin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.

Uusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti tekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti miten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa kiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta ja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:

-- No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.

Ja hän lähti matkaan.

Kun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin katsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin vastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja huudahti: -- Kuulkaa, Lucia!

Tämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus, ajatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas voittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä tahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle uudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:

-- Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa sitten heti.

Lucia poistui.

Hän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki katseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa ohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja kulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän poikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien. Tämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman penkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat ylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.

Ruvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution, tunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen pysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven edessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin etsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä sanovan:

-- Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.

Ja todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama matkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?

-- Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. -- Monza on tuolla ... ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan, jolloin toinen matkatoveri -- se oli Haukka -- äkkiä tarttui häneen vyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää päänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin. Kolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena, käy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee itseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä olevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa, tukehuttaen hänen huutonsa.

Tällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin ja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka teki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle, luo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa ketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu ylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli, syventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa tietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka mahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies oli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin läheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin pannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt oikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.

Ken saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon poloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan tilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti taas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo kamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta hänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa ja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta piti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta raudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa huutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme hornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin oli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.

-- Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.

Muutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän; hänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin luomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat kamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri hirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen, joita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.

-- No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat kaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä hetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa lohdutusta.

-- Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä, jos hän todella olisi kuollut!

-- Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen. Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.

-- Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina; sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu poikki: antakaa minun puhua.

Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen, olivat saapuneet metsään.

Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään, ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan. Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:

-- No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me saamme teidät vaikenemaan.

-- Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!

-- Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.

-- Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.

-- Mutta me teidät hyvin tunnemme.

-- Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette? Minkätähden olette minut vanginneet?

-- Niin on meidän käsketty tehdä.

-- Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?

-- Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme me ole velvolliset vastaamaan.

Lucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui rukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä, ääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.

-- Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa minun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle tehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa puolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa kuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa, että meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä toivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun menemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle tielle.

-- Sitä emme voi.

-- Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä? Minkätähden?...

-- Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä teille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.

Tyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa nähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi Hänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka mielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui syvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti esiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja hartaammin kuin koskaan ennen elämässään.

Silloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja kääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen, mutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas palasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta sen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan kuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan perille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on kestettävä toisia tuskan tuntia.

Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.

Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä. Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa, tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden, katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään rajummin sykkivän.

-- Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän jatkoi itsekseen:

-- Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta päästä hänestä!

Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään, sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon palvelijattarista.

Tämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä oli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli aikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen mieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta. Ja pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja esimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos he saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon hyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen ihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti kunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja oli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan herraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä tavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi alussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden tunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä joka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas ja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen oikeus.

Elettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon palvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle, jätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen kosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti vaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta, että oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani harvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää jäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä täällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena mitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen, milloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen painajaisenaan.

Milloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin kiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin retkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten käskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita sanoja. Vanha eukko -- tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet -- joku sellainen seurasi aina mukana -- vaihtelivat asianhaarojen ja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen laiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin, mitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein tiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa pääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin yllyttäjien puheissa.

-- Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.

-- Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja mulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne esiin kuopista.

-- Pane heti paikalla kuntoon kantotuoli, nouse siihen ja anna kantaa itses mitä pikimmin "Pahaan-Yöhön". Sinun tulee olla siellä ennenkuin nuo vaunut ovat sinne saapuneet. Eivätpä ne muuten etene ruumissaattoa nopeammin. Noissa vaunuissa on ... pitäisi olla nuori nainen. Jos hän siinä on, niin sano Haukalle minun käskevän hänen siirtää tuon naisen kantotuoliin ja että hän viipymättä saapuu luokseni. Sinun tulee nousta kantotuoliin tuon ... nuoren naisen viereen; ja kun olette saapuneet tänne ylös, niin viet hänet asuntoosi. Jos hän sinulta kysyy, minne hänet viet, kenen on tämä linna niin varo...

-- Oh, sanoi eukko.

-- Mutta, jatkoi Nimittämätön, rohkaise hänen mieltään, rauhoita häntä.

-- Mitä pitää minun hänelle sanoa?

-- Mitä sinun pitää sanoa? Rohkaise hänen mieltänsä, sanon minä. Oletko elänyt näin vanhaksi tietämättä, miten pitää rohkaista jotain olentoa, kun tahtoo? Etkö koskaan itse ole tuntenut sydämen ahdistusta? Etkö tiedä, minkälaiset sanat sellaisina hetkinä tuottavat huojennusta? No niin, sano hänelle sellaisia sanoja. Keksi sellaisia ja mene joutuin hiiteen!

Vanhan vaimon poistuttua, hän jäi hetkeksi ikkunan ääreen, tuijottaen noihin vaunuihin, jotka jo näyttivät paljon suuremmilta. Sitten hän kohotti katseensa aurinkoon, joka tuona hetkenä vaipui vuoren taakse; nyt hän katseli sen yläpuolelle ryhmittyneitä hajanaisia pilviä, mitkä ruskeista silmänräpäyksessä vaihtuivat hehkuviksi kuin tuli.

Hän vetäytyi pois, sulki ikkunan ja alkoi astuskella edestakaisin huoneessa kiireisen vaeltajan tavoin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Vanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse vuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen kautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat ketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi ollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.

Eukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen tuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista, viittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan Haukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.

Vaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta. Hän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja silmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja vanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:

-- Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle on annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä rohkaista.

Kuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi rauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui vielä syvemmän pelon valtoihin.

-- Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen vanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.

-- Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.

Haukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja tavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran tarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa sorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen. Ja vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät sallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen huutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin nenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta vastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi siihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa suojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä ylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.

-- Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta ja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty seuraanne? Missä olen? Minne minua viette?

-- Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko; suuren her... Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää! Todella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski minun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen teitä rohkaissut?

-- Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu hänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa näille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut johonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian nimessä!...

Tämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen oli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut avuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen mieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten valon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan sokeaksi tulleeseen vanhukseen.

Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:

-- Tule tänne!

Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan huoneeseen.

-- No miten on? hän sanoi pysähtyen.

-- Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. -- Sana ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla, yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta ... puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen puhuvan, katsomatta häntä silmiin.

-- Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Tahdon sanoa ... että koko tuona aikana, joka tuntui niin pitkältä ... hän todella minua liiaksi säälitti.

-- Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?

-- En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin laita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette enää ole mies.

-- No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit sääliä?

-- Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! ... niin kauan aikaa ... itkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin ... ja sitten käydä kalpeaksi, kuolonkalpeaksi! ... sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla, ja sanoa sanoja, jotka...

-- En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen Nimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen luvannut ... luvannut. Kun hän on kaukana täältä... Ja hän nosti Haukkaan katseensa käskevän näköisenä.

-- Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota mukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes olet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän heti paikalla lähettää ... mutta heti, sillä muuten...

Mutta toinen ei värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin ensimäinen ja esti häntä lopettamasta.

-- Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin alistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. -- Ei; mene levolle; ja huomisaamuna ... teet, minkä sinulle käsken.

-- Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki, hän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon kohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet kuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo jakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin pikkuosastoihin.

Hänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:

-- Haukka tunsi sääliä!... Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä tuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää puhuttako; ja ... -- hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana kuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen, ettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan -- älköönkä häntä sitten edes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua vaivaamaan kiitoksillaan, sillä ... en enää tahdo kuulla puhuttavan tästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan sentähden, ... että olen luvannut. Ja lupasin ... sillä se on kohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on varma...

Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle, ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!

-- Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. -- Ei toki, mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.

Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille, kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja potkaisi sitä.

-- Ken siellä?

-- Aukaise.

Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä ovesta.

-- Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.

-- Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä. Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään; hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula mahdottomuus.

-- Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.

Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.

-- Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa ... vaan päinvastoin tehdä teille hyvää, toisti herra... Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni, kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että toteltiin.

Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan; hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas alas ja huudahti:

-- Tässä olen: surmatkaa minut!

-- Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun hämmentämiä kasvoja.

-- Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa...

-- Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?

-- Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa...

-- Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti, väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä? Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt? Jumalan nimessä...

-- Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä, jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä siis väitätte tuon Jumalanne avulla?... Tehdäkö minulle?...

Mutta hänen lauseensa jäi kesken.

-- Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä väittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te olisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi armahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun mennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä, että pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte käskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla tuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon kanssa ja antakaa viedä minut ------aan, missä on äitini. Oi, Pyhä Neitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana täältä ... näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin kauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen puolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan sanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa sana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan laupeudentyön tähden!

-- Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat minut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista, jotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän naisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan...

-- Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi hehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen sortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän armonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki lopussa; mutta te?... Kerran kenties tekin... Ei, ei: minä tulen aina rukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä siis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä tuntuu kärsiä tällaista kidutusta!

-- No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että hämmästytti vanhaa vaimoa. -- Olenko tehnyt teille mitään pahaa? Olenko teitä uhannut?

-- Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte tätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa enemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen sijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa laupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.

-- Huomisaamuna...

-- Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti...

-- Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti, rauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös syödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.

-- Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan kuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva askeleenne.

-- Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän sanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen apukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista, rauhoittaakseen naikkosta.

-- Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.

Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.

-- Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui jälleen soppeensa.

-- Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä rukoilen, kuka on tuo herra ... hän joka juuri puhui kanssani?

-- Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!

Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:

-- No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän ... siitä tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata ... ja jätättehän minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.

-- En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.

-- No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä, ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.

Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot säikähtyneinä, hän huudahti:

-- Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!

-- Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo ruokaa.

-- Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.

-- No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.

Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:

-- Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä itse juo ystäviensä seurassa ... kun näitä tulee käymään ... ja kun he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!

Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän sanoi:

-- Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.

Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.

Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja panemaan maata.

-- Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:

-- Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?

Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen siitä varmuutta.

Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä ja sanoi:

-- Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt tyytyväinen?

-- Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas painautuen nurkkaansa. -- Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.

-- Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira? Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle tarjotaan?

-- Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.

-- No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan, minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette. Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.

Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän vivahti todelliseen uneen.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa. Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan. Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja epätäydellisesti.

Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa: kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus, joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru, että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen. Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.

Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin, jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista; tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi:

-- Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut! Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh ... tuosta poloisesta onnettomasta miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.

Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman: huomisaamuna, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa, suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan uneen.

Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen, ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.

-- Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään? Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies... Minäkö en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten poraavan?

Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön. Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta, mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.

-- Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan, saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi ... antakaa minulle anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?... No niin, ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää, tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni, niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää ole mies!... Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. -- Joutavia kaikki tämä. Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki edellinenkin.

Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa. Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan, ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo, joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi, kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja, vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia -- vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä -- mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.

Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta, tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta, joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa, eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi. Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi, se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden onnettomalle vangilleen.

-- Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa. Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää, lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon... Entä lupaukseni? Entä sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?... Mutta mikä hän sitten on, tuo Don Rodrigo?

Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä, joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös, joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui, selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko elämäänsä.

Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään, kokonaan hänen aikaansaannostaan.

Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi vähitellen epätoivoksi.

Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja ... juuri kun aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan, hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan, joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät, niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa. Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui, että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä, niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus johtui hänen mieleensä.

-- Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta... Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!...

Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin, josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen, sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten, vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat kajahtaneet hänen korvaansa:

-- Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!

Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa, kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.

-- Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!

Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin. Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle. Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa, joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena; milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.

Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen, joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten toisen vielä lähempää.

-- Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset? Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?

Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä, vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.

-- Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?

Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä. Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan katselemaan tätä vilkasta näkyä.

Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin, kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen, joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa. Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.

Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä saapunut ------aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson pohjukkaan entistään miettiväisempänä.

-- Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä täällä... Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat... Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa! Jos!... Miksi en menisi minäkin?... Miksi en?... Ja minä lähdenkin. Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä... Näenhän muuten sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!

Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan. Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.

-- Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?

-- Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.

-- Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun hän herää... Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa. Kun hän herää ... niin sano hänelle, että minä ... että isäntä on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.

Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:

-- Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?

Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.

Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.

Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.

Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat, jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen, joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle. Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon. Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali oli.

-- Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti hänelle, missä se oli.

Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen kanssaan.

-- Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa kuiskasi virkaveljelleen:

-- Se on hän! Se on tuo kuuluisa!... Mitä tuolla on täällä tekemistä? Varokaamme häntä!...

Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:

-- En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa ... tänä hetkenä ... tav ... saattaako hän... Mutta voinhan mennä katsomaan.

Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen huoneeseen, missä kardinaali oli.

Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä, samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.

Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto, milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella. Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen! Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.

Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.

Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä, oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin, jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa. Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin, otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi. Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille, vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen soveliaaksi.

Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun, joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa, saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa; ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.

Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet, ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.

Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen, kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman, pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo, joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja neuvojaansa.

Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine, useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin, liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden, ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.

Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen määräykseen.

Tällainen menettely -- kuka sitä ei tietäisi? -- ei ole vaikeata eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.

Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon -- tähän aikaan sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino -- hän määräsi että vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että, niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.

Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen, kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä, oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista, Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.

Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti kirjastoon tohtorien neuvoskunnan -- näitä oppineita oli alussa yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin kahteen. -- Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan, latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa, persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee, olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä, niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta. Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka, josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota unhoituksen helmaan.

Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen, mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen; mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa, joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion nojalla -- näin kertoo historioitsijamme -- kun nämä suvaitsivat niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen viljelyksen.

Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! -- Olisipa ollut muuta ajateltavaa! -- Kaunis keksintö! -- Tämä vaan puuttui! ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi omasta kukkarostaan.

Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville, sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat, mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.

Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta, ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.

Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin vapaata vallitsevista ennakkoluuloista -- kullakin ajalla on omansa -- ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä, joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.

Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena oli ne quid nimis -- ei mitään liioittelua --, jotka kernaasti olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut, ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.

Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.

Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta, huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.

Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman äänensä ja koko puolueensa äänet -- tuota puolue sanaa valitettavasti käytettiin -- Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä tuumansa ja kääntyä toisaalle.

Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin; silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä, kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat toteuttaa hyvää, kuten Federigo.

Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt, hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle. Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.

Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä, jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.

Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen, että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä. Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa, ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.

Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun inhimillisen tietämyksen alalla.

-- Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä, että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä, tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä, jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?

-- Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista; ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun samanlaisen ilmiön selittämiseen.

Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja sitten ... jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat suurta levottomuutta.

-- Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.

-- Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.

-- Ei kukaan muu kuin ... vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on mahdoton lausua lukijoillemme. -- Hän on omassa persoonassaan tuolla odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää, kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.

-- Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:

-- Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!

-- Mutta ... -- huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!...

-- Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut halu tulla hänen puheilleen?

-- Mutta ... intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu, että on velvollisuus... Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne, tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä...

-- Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.

-- Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen, joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja että hän voi olla lähetetty...

-- Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.

Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:

-- Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.

Kappalainen poistui sanoen itsekseen: -- Minkä heille teet! Kaikki nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä...

Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa hänelle ... mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi häntä ja sanoi lopulta:

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:

-- Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman päänsä mukaan.

He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon, kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan. Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.

Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve, vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä. Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi, miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja tukahutti.

Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen. Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa, pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi. Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.

Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan. Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:

-- Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin soimaus!

-- Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten mikä tahansa.

-- Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.

-- Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille sanottu minun nimeni?

-- Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka olette se lapsistani -- jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat ja joita rakastan sydämeni pohjasta -- se, sanon minä, jota kaikkein kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja laiminlyöntiä.

Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana, mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.

-- No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; -- teillä on hyvä uutinen minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.

-- Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies sellainen kuin minä?

-- Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.

-- Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin! Missä hän on, tuo Jumala?

-- Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte ja sitä itsellenne rukoilette?

-- Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!... Jos hän on olemassa, tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette hänen voivan tehdä minusta?

Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.

Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän haltioitumisen valloissa:

-- Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä! Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet äänet teidän tekojanne...

Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin eräänlaista lohdutusta.

-- Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle? -- Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä, kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään, silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä? mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi, rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten antaisin -- Jumala on siitä todistajani -- nämä harvat päivät, jotka minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!

Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa, katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä. Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet, suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä, jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet, paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.

-- Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen. -- Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.

-- Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti, antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana, rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.

-- Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut, teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja, niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette ... millaisen henkilön kanssa!

-- Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo, joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät, kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee -- armonteko, jonka esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.

Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan hänen olkaansa vastaan.

Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja petoksen aseita.

Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:

-- Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni, ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko kauheassa elämässäni ole kokenut!

-- Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.

-- Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon seikkoja ... enhän koskaan saata mitään muuta tehdä kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa. Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä, korjata.

Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti, mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan...

-- Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin on tuo vainottu naisparka?

Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.

-- Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali... Jumala olkoon kiitetty! Ja luultavasti...

Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa. Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien joukossa joku kotoisin ------sta.

-- On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.

-- Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen kanssaan tämän kirkon pastoria.

Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen, hän huudahti:

-- Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa, ja lisäsi:

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja ------n seurakunnan pastoria.

Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului keskeltä pappien joukkoa: -- Minäkö? mikä lausuttiin ihmetyksen aiheuttamalla äänen venytyksellä.

-- Ettekö te ole ------n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.

-- Olenpa kyllä, mutta...

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.

-- Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:

-- Miten se voi tarkoittaa minua?

Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja nyrpeänä.

Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:

-- No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?

Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen ja johti heidät sisälle.

Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin, mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo, kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän suorittaa; ja hän läksi matkaan.

Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.

Kappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.

Tämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin tuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien alta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään saadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui askeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:

-- Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa kanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla on teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin suloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota epäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen löydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni, jonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran ja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on lähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne rakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.

Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen, joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: Parcere subjectis.[33]

Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.

-- Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.

-- Onko tämä kotonaan?

-- On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.

-- Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon, pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.

-- Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.

-- Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi kardinaali.

-- Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio, valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.

-- Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille, että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen. Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali. Ja hän olisi tahtonut lisätä:

-- Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä tutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin monen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä epävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.

Mutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen henkilön läsnäollessa.

Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle, jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää, ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.

Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:

-- Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän arvoisan papin seurassa?

-- Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen. Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä tarvitsen teitä!

Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:

-- Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan. Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi hedelmää.

Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa, suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä, hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää, ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua, jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: -- Oi, jospa olisin kotonani!

Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:

-- Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme majassa; mutta tämä ... perierat et inventus est.[34]

-- Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen syvään molemmille samanaikuisesti.

Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys. Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli tuota Esaian lausetta: Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella; jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia.

Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota.

Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja molemmat muulit olivat valmiina -- hän sanoi -- ja odotettiin enää sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:

-- Odotan teitä.

Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken saliin.

Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni, odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta, mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä sanottavaa hänelle.

-- Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. -- Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä, viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: iloitsen suuresti saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta! Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun! Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle miehelle! --

Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:

-- En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin kunnioitettavaan seuraan...

Ja jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle paikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut ja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen, kuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa kiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:

-- Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan sanoakseni, olen huono ratsumies.

-- Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä muuli on sihteerin, joka on kirjailija.

-- No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: -- Olkoon taivas minulle armollinen!

Linnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle. Saavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt jälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt saapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja pyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan edellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.

Mutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi uutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän näki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella kädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen nahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen olalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.

-- Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla hirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa kääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan oikun! Oi mikä retki, mikä retki!...

Jos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset liikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä olisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä ainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:

-- Minä en luota teihin, herraseni.

Saavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina odottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki hänelle osoitti.

-- Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don Abbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.

-- Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.

Don Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi auttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.

Kantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi muulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta poistui matkalleen.

Oli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli mentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä, osaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta, sellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri uutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin tuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja inhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen esineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina, melkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa antamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.

Kantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven edessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin harjaan asti, satojen äänien huutaessa:

-- Jumala teitä siunatkoon!

Don Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki itsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä rintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta, sellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että vaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.

Mutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu keskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät ihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä ei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut katseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin huonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava, eikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin jonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia katsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta tämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän tuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin matkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio halusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan, hänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen suosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän menetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä. Ja tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan kestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä paisuisi kokonainen kirja.

-- Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään, joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä, minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa, ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa. Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?...

Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että tämä olisi voinut lukea hänen ajatuksensa.

-- Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa sitä kääntymyksellään ... jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä. Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!... Kun nuo tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua. Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi, temmeltää kuin itse paholainen... Jumala minua poloista auttakoon! ... ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin sopia pyhyyteen... Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään, sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista! Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on, niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle, jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää, kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin, taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme, Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen taakan alle.

Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet, vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään, synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan. Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi samalla merkin kiirehtimiseen.

Astuttiin laakson alueelle.

Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä; mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:

-- Pane tuo pappi kovalle!

Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:

-- Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.

Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.

Kuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat herransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa ja kantotuoliin.

Nämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin aikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta. Hänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista mukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja mitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi olla tuo palvelijan virkapuku?

He katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan, sillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.

Kiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.

Ne rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät oikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun. Nimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan. Hän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa ja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä sisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan viittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä satulasta ja sanoo tälle:

-- Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.

Hän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää kantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot, ja virkkaa hänelle puoliääneen:

-- Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän on vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä palkitseva.

Hän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä alas.

Sitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina, jommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan niitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko viimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä auttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään puoliääneen:

-- Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!...

Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana kuin suinkin saattaa kuvitella:

-- Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta ... mutta...

Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.

Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki kolme vaieten alkoivat kiivetä.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen, eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti kuumesairaan synkkiä houreita.

Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä nöyräksi hän oli sanonut hänelle:

-- Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa; sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.

Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan, puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:

-- Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun hän palaa kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!

-- Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?

-- Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten tekevänsä, mitä tahdotte.

-- Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini luo.

Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja kysyy: kuka siellä on?

-- Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.

Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.

Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee, näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna. Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:

-- Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.

-- Kuka te olette? kysyy Lucia.

Mutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion puoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan osaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:

-- Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on vallan hämmennyksissä!

-- Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa mielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen todella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain...

Ikäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia silmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti katseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:

-- Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!

-- Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.

-- Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen ääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. -- Entä kaikki nämä ihmiset? ... hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen pelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!... Tuo mies! Hän oli minulle varmasti luvannut...

-- Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten meidän kanssamme, selitti Don Abbondio. -- Hän odottaa tuolla ulkona. Lähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!

Silloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja lähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä, joka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta kuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän ääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti, pidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa hänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä iltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka nyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja nälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan Lucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti paikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei ollut sanonut, huudahti:

-- Se on totta; antakaa minulle anteeksi!

-- Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen. Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.

-- Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don Abbondio.

Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi, hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne ja hän huudahti:

-- Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!

-- Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä sananne minulle tekevät.

Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.

Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen. Don Abbondio kulki takimaisena.

He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle pienelle ovelle.

Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo, aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta -- kaksi uutta ominaisuutta hänellä -- käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan muulin selkään.

-- Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.

Ja hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.

Kulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli noussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn. Hänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne palkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä hänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen merkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen enempää.

Tänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä tapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä olisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.

Kunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten hän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa sanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun hän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten aiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät tyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi hänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään hänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli kotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.

-- Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan lähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini, äitini!

-- Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei tietänyt, että se jo oli tehty.

-- Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon... Ja te, kuka te olette? Miten tulitte...?

-- Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra -- Jumala on liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty -- tuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä pyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana -- ja tuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä. Ja hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan, nimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa pelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan minulle maininnut.

Lucia kohotti katseensa taivasta kohti.

-- Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki; herra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori nainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi kirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun luokseni...

-- Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!

-- Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski minun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää teille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut...

-- Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.

-- Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on teille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on osoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen puolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se saattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.

Lucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin mitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä sanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.

-- Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. -- Ja kun teidänkin pastorinne oli meidän kylässämme -- niitä nyt on siellä paraikaa niin monta kaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä täydellistä juhlamessua kirkossa -- niin katsoi herra kardinaali sopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on ollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän on jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut nähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.

-- Ja tuo mies ... kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi ... kuka hän on?

-- Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi hänen nimensä.

-- Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.

Kuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä niissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin toisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän ajatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa tämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena, ajatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta pelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat tuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten nöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan takaa:

-- Oi, mikä armo!

-- Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten minulle sanoi teidän kirkkoherranne ... ja eihän tarvitse muuta kuin katsoa häntä kasvoihin ... hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan sen näkee heti hänen teoistaankin.

Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta, jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta, ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.

-- Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.

-- En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.

-- Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.

-- Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.

-- Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.

Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan, ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen lepoaan.

Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka. Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta, ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä laaksoon.

Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana, keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli, pohjattoman kuilun.

-- Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä. Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi. Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua, nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.

-- Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää, mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!

Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. -- Pitääkseen noita julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri minun joutua moisten ihmisten keskelle!

Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa haamoittavia vaaroja.

-- Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää -- eiköhän tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle, niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa, jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi, eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta, ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni; ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!... No, kävi nyt miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten, entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin onnen hetkeä!

Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille, jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon talolle.

Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan -- näin hän mainitsi sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.

Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.

Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita Lucia tavan takaa toisti.

Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle, jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle. Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.

-- Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta. Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon, kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin saatte vahvempaa ruokaa.

Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja kattamaan pöytää talonväelle.

Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa; hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän loi siihen katseensa -- ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat, heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:

-- Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!

Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat, sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan, tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia, joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta. Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi kärsimään.

Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten; ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi... Mutta tuskin olivat nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen, vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei tappamansa vihollisen.

Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten, ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: -- Hiljaa, hiljaa!

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen kertaan lukenut Pyhimysten legendakokoelman ja teoksen I reali di Francia[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta miehestä -- maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän kyllä niin monen muun asemesta... Muuten hän oli miesten parhaita. Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: -- Katsoppas! osottaen Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti ystävällisin elein huudahtaen: -- Terve tuloa, terve tuloa!... Te olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada ihmeen!

Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.

Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:

-- Onko kaikki onnistunut hyvin?

-- Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.

-- Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.

Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään. Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä kuuntelijoina.

Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli häneen tehnyt kardinaalin saarna.

-- Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.

-- Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä ... sanoi eräs pikkutytöistä.

-- Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes Milanossa ... kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät...

-- Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.

-- Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?

-- Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.

-- Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki koko kirkossa koolla oleva seurakunta.

-- Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. -- Mutta miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?

-- Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä välttämättömästi tarvitsevat.

Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle, tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:

-- Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja lisäsi:

-- Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän sitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin puhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä puhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet särje astiaa.

Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista, noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja juhlallinen ilontunne.

Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle, että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä, sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen vaimoaan.

Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.

-- Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.

-- Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan, joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka, jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.

Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus, jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:

-- Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin puolelta kuului huudahdus:

-- Kah!...

Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin silmin oli nähnyt.

Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti vapaasti.

Sitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa Agneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan edessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja hänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen, ettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä... Mutta Agnese huomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta ja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes mitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan toista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.

Viimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen. Lucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle, ja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.

Räätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa, rohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän kanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät yksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista heille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja että muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla kuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.

Kun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi tietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä kertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan täydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki selittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen sattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä hetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä äiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä edes lähentelemättä.

Tämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan kumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat ajattelivat Don Rodrigoa.

-- Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä kerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen ansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu...

-- Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä, älkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys merkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme ennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala hänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle, joka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.

Lucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin muistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään kertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut jatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi kertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi hänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun hänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi häntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin aviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon ohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä lisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin, vaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten levittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi voittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä hetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä kosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat sen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen itsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän tyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä enää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle paikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!

-- Entä Renzo? sanoi Agnese.

-- Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.

-- Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen päässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei kukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja. Luultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.

-- Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja hän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi odottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.

Palattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan Nimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt aterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen pappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen saattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli vapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta alhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen silloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista oli hänestä ollut.

Aterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken vetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä paljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä, jolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen pastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.

-- Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko itseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne, myöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin, jos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän Kunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.

-- Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan heti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori, muuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt, että kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta, viattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun esimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja mukautui hänen tahtoonsa.

Niin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle, kaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa silmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän sivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.

Pastori kehoitteli lakkaamatta:

-- No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!

Mutta Federigo sanoi hänelle:

-- Antakaa heidän vaan olla.

Ja hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen väkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia, jotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.

Näin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi kasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin, joka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki, tietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan, että kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän tunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja toistamiseen huutaen:

-- Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!

Ja hän astui sisälle.

Agnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää. Arvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan selkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa astuvan sisään.

-- Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka samoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä ja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme, Federigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet heitä molempia.

-- Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan koettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole silmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on pelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt teitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren armon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta taakasta.

Nyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli rientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö astui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita alas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan räätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun olevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat kunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti jatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden lohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista, voisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.

-- Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne kaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä olisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki ikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja ystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio, aina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen tyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun harvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.

-- Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa vapaasti.

-- Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt velvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.

Mutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin sanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu, missä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut, varsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta, tekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut vihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta esimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut -- tuo kunnon Agnese! -- ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten he saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.

-- Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra pastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja jos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä lähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään olisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on käynyt, niin kuin on käynyt.

-- Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.

-- Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en ole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies. Jos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.

Mutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:

-- Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian onnistua.

-- Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi Federigo.

Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti sanoen:

-- Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.

-- Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!

Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla -- Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa -- että sulho oli pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli syytä.

Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.

-- Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?

-- Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni varmana.

-- Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin. Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.

-- Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.

Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille lähettänyt.

-- Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä värähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä laiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena tällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä tilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta. Hän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti tarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä ja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia ja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo tavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi suunsa ja virkahti:

-- Ajatelkaapas!...

Sen parempaa hän ei saanut sanotuksi.

Tämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan sinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen muisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli tuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä ikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat olleet paremmat kuin tuo typerä: "Ajatelkaapas". Onhan aina helppoa jälestäpäin keksiä sopivat sanat.

Kardinaali poistui sanoen:

-- Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.

Illalla hän kysyi kirkkoherralta miten saattaisi sopivalla tavalla korvata tuolle miehelle, joka arvatenkaan ei ollut rikas, vieraanvaraisuutensa tuottamat kulut, ajat kun olivat kalliit. Kirkkoherra vastasi, että todellakaan eivät ammatin tuottamat tulot eivätkä kunnon räätälin omistaman pienen maatilkun antimet olisi sallineet sinä vuonna olla antelias toisille. Mutta hän kun oli tehnyt hieman säästöjä edellisinä vuosina, hän tällä haavaa oli seudun varakkaimpia henkilöitä ja saattoi ilman erityistä rasitusta harjoittaa hieman anteliaisuutta, minkä epäilemättä tekikin kernaasti; muuten hän varmasti pitäisi loukkauksena, jos hänelle tarjottaisiin korvausta rahan muodossa.

-- Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa vaatevelkojaan.

-- Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat maksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime vuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla välttämättömintä.

-- No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo velat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte häneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen suorittaaksenne.

-- Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.

-- Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin varattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.

-- Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia näinä vaikeina aikoina!

-- Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja maksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen meno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu varkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.

Emme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti kertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.

Tällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään laaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt hämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille bravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin kaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.

Kaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina, mutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan saattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille niinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle etupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä hän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun merkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat kuulla, riensivät saapuville.

Silmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot noudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka kaikki kiinnittivät katseensa isäntään.

-- Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi. Ja ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten hän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten sinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti siellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle, jättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla kolmenkymmenen vaiheilla.

Nimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota hiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut, nosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:

-- Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy. Lapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa helvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen kaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt minut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut; tapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää varmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla, kuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta teistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä enemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja katsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa minun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla tahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin itseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman ruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla leivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu palkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt enää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa elämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin. Tuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen antamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä. Nyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän päätöksen.

Tässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Kuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän hurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He olivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei sopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto oli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt jäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi vastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata kuin muille ihmisille.

He näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena pyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi pelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita olivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä; he tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen läsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein raaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat tunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon miehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän kuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän järjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat niitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan senvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka olisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun he nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin isäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän tai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut tämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat kuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla nähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen Nimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja kauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet. Siitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat katselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi osaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn, epäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin entisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina siis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.

He olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin itseään.

Mikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään turvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä päätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen liikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas ei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman varaan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua leipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa aikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön lopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen heille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma, kulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja asettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän hajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten ylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat, käytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki oli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.

Niin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.

Vaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä seikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata selvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka edellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät suinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään paljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä nukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli toimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella huolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä rohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli pannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän sokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän orjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut luottamaan -- kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt. Toiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien sokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja epävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.

Hän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä edellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui vuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta ja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena lukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan olivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa jälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään liikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden aikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli kaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu muodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään tilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta, johon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon, joka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut hänelle niin monta todistetta.

Noustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.

Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa ainaiseksi.

Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä meidän kirjaamme.

Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?

Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä, arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta: tarkoitamme Don Rodrigoa.

Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä. Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat; sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin, pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät, mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti. Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä; ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja ympärillään.

Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille; mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa pysyä poissa julkisista paikoista.

Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina, hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi kulkunsa näillekin seuduille.

Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut, että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana. Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun. Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana. Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän läksi pakolaisen tavoin, kuin -- sallittakoon meidän hieman kohottaa henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin -- kuin Catilina Roomasta, uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä toimeenpanemaan kostoansa.

Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu, jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.

Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia jääneet -- vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia -- hekin läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa, sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.

Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava kappalainen kantoi.

Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme tai neljä kertaa:

-- Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?

Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:

-- Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.

Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja jäi sinne odottamaan.

Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli, tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon, oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin. Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon ovelta aina pääalttarin eteen.

Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.

Tähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja siellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille pienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän menestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän jumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden keskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä oli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle oli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen pakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää, miten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista häntä syytettiin.

-- Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin luuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan kotonaan?

-- Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja jäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi, sillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati olisi täällä tai lähistössä.

-- Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on aikomukseni saattaa hänet turviin.

Ja heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin turvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.

Don Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli puhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille vihkimisen kiellosta.

-- Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt suunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta annanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.

Tuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä kysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen kanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin antoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.

Mutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli turha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli tapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.

Niinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää räätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista, kumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt työtä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli, piiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese osaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä seurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta samalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän karitsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten oli tämä ero päättyvä?

Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.

Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos -- ja miksi sellaista edes epäillä -- hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään. Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa, paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen ilmestyivät sanojen asemesta.

-- Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese; sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita ... ja jos ... kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä! silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.

Lucia syleili äitiään ja itki.

Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai erämaan erakoista.

Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta; Don Ferrante ja Donna Prassede -- sukunimi on tässäkin kohdin, kuten tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään: epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita useinkin on niin ja näin.

Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt. Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia; ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle, parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja sangen usein kaikki samalla kertaa.

Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä, olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei, että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken muun lisäksi oli hurskas nainen -- sanalla sanoen niin paljon, että Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä perusteita toistamalla:

-- Epäilemättä, epäilemättä!

Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti; hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala, että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta, minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä tiedon kardinaalille.

Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi, Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin, kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle, välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. -- Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. -- Lucian käynti oli Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla moittimisenkin varaa.

Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin pakosta -- kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä; mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata, että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset ... ja sitten nuo suuret silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta, että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää, useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise yhtään mitään.

Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä, varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi kardinaalille.

Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija, mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja, jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.

Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.

Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin ympärillä.

-- Kaikki tämä -- näin hänellä oli tapana sanoa muille talon henkilöille -- kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.

Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:

-- Niin, herra, ja: ei, herra!

Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta, kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.

Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:

-- Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.

-- Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.

-- Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu, ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo, on parasta teille.

Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.

Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren: Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä keneltäkään.

Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää, haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja nähdessään kunkin esineen.

Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia palanneille naisille uusi voittokulku.

Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi, sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.

-- Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen sulhastansa?

-- Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi, ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies, toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä mitään.

-- Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä, silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja lisäksi miksi olette kieltäytynyt?

-- Todellakin ... jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi ... mitä uhkauksia ... mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta...

Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei ollut hienotunteista kysellä enempää.

-- Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana: Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten mukaisesti oli velvollisuutenne.

-- Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa... Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin... Tiedän, ettei Teidän Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa. Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina... Mutta kun käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.

-- Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.

Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä pulmallinen tila salli.

-- Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don Abbondion lopetettua.

-- Mutta ... kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda esiin ... huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin tuota vihkimistä toimeenpanemasta.

-- Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää velvollisuuttanne?

-- Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä...

-- Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista, kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa, jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli, ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia julistaen?

Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän sanoi pakollisen alistuvana:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä. Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä, niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä hänen käsistään vapautua.

-- Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille? Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla? Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut, täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.

-- Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta, tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.

Hän siis vastasi:

-- Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut erehtyä... Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.

-- Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan? Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä, että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut, teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne, on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset, morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena -- ja kuinka ette olisi sitä tehnyt -- olette rakastanut laumaanne, jos olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne, nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi, totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus; ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran... Mitä on pelko ja rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä keinoja olette keksinyt?

Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata. Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme, kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä muuta kuin lukijoidemme arvostelua -- mekin tunnemme jonkunmoista vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.

Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.

-- Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean syyn?

Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.

-- Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi puhua.

Kardinaali siis jatkoi;

-- Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista, mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi ... niin täytynee minun se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani. Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut -- laupias Jumala, äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne -- tuo huolenpitonne maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se on saattanut teidät -- vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos eivät ole vääriä -- se on saattanut teidät pettämään voimattomia, valhettelemaan turvateillenne.

-- Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen Don Abbondio. Tuolle saatanalle -- hän tarkoitti Nimittämätöntä -- hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä, ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:

-- Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?

-- Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä; olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!... Puuttuivatko siis teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne, punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut, että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä? Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?

-- Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.

-- Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni, jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä, tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni? Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?

-- Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.

-- Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen, ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne; mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi laiminlöitte kaiken muun!

-- Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot, puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi itsekseen:

-- Nyt alkaa ropista rakeita!

Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.

-- Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä, jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita, oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte, että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä, ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen voiman täyttämään, mitä ne määräävät.

-- Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia, vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.

Sitten hän sanoi ääneensä.

-- Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä intoa?

Itsekseen hän lisäsi:

-- Liiaksikin!

-- En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen. Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.

-- Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta, kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut, aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.

-- Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa, että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa, jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden jälkeen -- mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy -- ja teillä on niitä niin monta muuta -- rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana! Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet -- tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa -- kehoittaisin teitä rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne, he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän rukouksensa.

Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin, jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat, joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää -- sillä tuo hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan virkaa -- hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin, hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä, niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla vaikutustaan.

-- Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana, ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista! Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista, tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.

-- Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä tuntui lähtevän sydämestä.

-- Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi sydämellisen arvokkaasti:

-- Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani, että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua. Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme, jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa, itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi, jota tarvitsemme.

Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.

Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine, mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden, perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.

Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen, tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa, joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan surullisemmat jäähyväiset.

Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa; silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni. Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.

-- Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin on kaikenlaisia... Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta ... ymmärrättehän!

Hän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi kääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen yhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties ei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä sitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen kääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai soluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan jonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn, minkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen. Loppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja kaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä, voimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka hänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki unta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen huvilaan, missä Lucia asui.

Vaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut vähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja ilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli oleva viimeinen.

Tuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot vallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:

-- Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.

Ja hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.

-- Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te siis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.

-- Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin paljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta kuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin Renzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana poikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut onnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa. Mutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä puolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet synnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne tuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi niin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan, ja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo kun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan teitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni muuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis nyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla ja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon. Mutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo on keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä elää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan Milanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä mokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi ja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä matkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun sukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen, ei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen kanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no ... kuuletko?

Mutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan yhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese keskeytti puheensa ja virkkoi:

-- Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?

-- Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.

-- Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.

-- Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia kohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.

-- Mutta puhu toki!

-- En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.

-- Kuinka? Kuinka?

Pää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta, kertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä lupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään anteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän pyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä täyttämään hänen lupaustaan.

Agnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään tuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen vakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä menettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan soimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota yötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä oli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.

Ja kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen johtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita itsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta johtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä hetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:

-- Ja mitä nyt aiot tehdä?

-- Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä Neitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti minua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun... Se armo, jota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen jälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän on minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana päivänä ... noissa vaunuissa... Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!... Nuo miehet! ... kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut miehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?

-- Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese osoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.

-- Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta ... ja mitä olisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?

-- Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.

-- Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota poloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu... Näkeehän vallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa. Ja kuka tietää? ... mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä vaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.

-- Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut ainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin olisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.

-- Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi ollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki kävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!

Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.

Kuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui ajatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä ja virkkoi:

-- Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin sydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin rukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten ... täytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää minulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun saatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle kirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle ... niin juuri serkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan hän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille. Pyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen ollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että hän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään oma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan, että olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen tehnyt lupauksen Neitsyt Marialle ... onhan hän aina ollut Jumalaa pelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle sana, että hän on terve; ja sitten ... ei teidän enää tarvitse antaa minulle hänestä mitään tietoa.

Syvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli tapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.

-- Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei tuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen olisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla; häneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken, mitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo onneton, tiedätte mitä varten ... ja meillä on niin paljon rahoja! Oi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa, ja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne ... niin omana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli hänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa löytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle nuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!

-- No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen. Poika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin? No niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti lähetän ne hänelle, hänkin ... no niin, tiedän mitä tarkoitan; epäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä rahat eivät tule häntä lihoittamaan.

Lucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja osoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä silloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen sydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse uskoi.

-- Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese, vuorostaan hänkin itkien.

-- Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana Milanossa... Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten sallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden kuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä aikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille. Jättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan pyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle tarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän sen antaa minulle lahjana.

Puhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan moneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen sanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden säilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen toisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten toinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana syksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen olisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina on tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.

Kului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta. Häneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja lähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella, voinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.

Eikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.

Kardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille aikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti kirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan Milanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä olevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa oli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut aihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä tuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan saattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja, kuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille Välimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että oli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että alati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa kuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.

Myöhemmin nämä ja tämänkaltaiset huhut levisivät Lecconkin alueelle ja tulivat luonnollisesti Agnesenkin korviin. Vaimoparka ponnisti kaikki voimansa saadakseen selville, mikä näistä huhuista oli oikea ja tunkeakseen niiden lähteille, mutta hänen ei koskaan onnistunut löytää enempää kuin tuota: niin sanotaan, joka vielä tänään usein saa riittää takaamaan monen seikan todenperäisyyttä. Joskus hänelle tuskin oli kerrottu joku seikka, kun jo tuli toinen sanomaan, ettei siinä ollut ollenkaan perää; sen sijaan tämä korvaukseksi kertoi toisen yhtä oudon tarinan.

Kaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri, Italian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli tehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle siitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen toimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden käsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että tällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon alueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki tuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä selvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.

Veneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten silkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja siis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja ennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin turvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan aihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä Bortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä, epätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä seudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen tehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi yskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian serkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen silkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista Italian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä isännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon vanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt vastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies suositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin hyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen. Alussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman hajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä "Antonio", hän useinkaan ei vastannut.

Vähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle sävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko hänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö. Päällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi haluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui Milanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don Gonzalo Fernandez di Cordovalle.

Eipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää, miksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli lähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:

-- Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein itsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois oikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista, mitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina seikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään varmuuden takeita.

Mutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että tämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen tapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön käskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän katsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli kyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli eri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.

Älköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi persoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan; ei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon osoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka Renzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta, minkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että hän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä pakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi sallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli Hannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä asioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon asioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt, se johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo nuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja näkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden tapahtumien yhteyteen.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia. Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen, joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä asianomaisille on välttämätöntä.

Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman, Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus, joka kaikin mokomin tahtoi -- tämänkin olemme sanoneet -- sulkea pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se tarvitsi jotain syytä -- sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti sotisivat vastoin oikeutta -- oli selittänyt puoltavansa sitä oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt, että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.

Siihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.

Hänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian herrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus VIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La Rochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi pidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun erityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua, tarjosi ainoastaan hyviä toiveita.

Venezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa ainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat salaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin ja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat, kehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan. Paavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen sovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta sotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

Näin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat ryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut Monferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt piirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä tyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella, että sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle hänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein välttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi -- hän nimittäin anastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan alueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta hän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele, joka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs liittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi Ranskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä, puida nyrkkiä taskussa ja vaieta.

Piiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus vallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja päättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden tähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä monien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden paikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli näin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla syynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui raajarikoksi ja, ceteris paribus, että Casalen katot vähemmin vahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon kapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.

Siellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa Renzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään kertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.

Tämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.

Vallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa oli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä alussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen piirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä kovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon tapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen pelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu. Syvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla herroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista tilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei hän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka suoraan sanoo: "En pelkää", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on tekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti oli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan hänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään -- pankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa --, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin, joka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja sitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää huolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli loppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui hänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli pää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten silkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan, palauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt varjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen mielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän siirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.

Mutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy olettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä, ei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta, kuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa oli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia heiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli se, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei osannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten muistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan, vastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua; asianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun siihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli toisin.

Hänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa, arkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää ja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti löydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia. Toinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki niille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään sen oikeisiin käsiin -- kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea tavata yhtyneinä samassa henkilössä.

Viimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti kirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko naiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän piti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa oli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin kirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen toimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä lähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita suosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle määräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu kirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei koskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti toisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen eräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki toista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui määräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja selitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli hänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille. Keksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa; tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä kerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen. Sanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin ei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva, vaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.

Mutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto, tulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja miten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei mitään tai melkein mitään ole muuttunut.

Maalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi kirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito, valiten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko epäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle niin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää hänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen osaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun neuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: "Jättäkää se vaan minun toimekseni", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille toisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa, lieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan, jos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä tahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei voi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on nähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä hieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan aina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee kirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin, jotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.

Kun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään ole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen oppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä syntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin tosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen lukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen kokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy osaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen tehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin edellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan alaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman arkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei tahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua, jos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla siinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa molemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin muinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet entelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä voisinpa siitä saada pahan iskun.

Kirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin juuri olemme maininneet.

Ensimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon seikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi, mutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on antanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja hänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen käsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen muutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin turvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät olleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa kirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi lisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian seikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä Renzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja kaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia ja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään kärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan kuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää Renzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli hänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt, mitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta, mitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan sihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen arvoituksen selitetyksi.

Tässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä epäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa -- näin kuuluivat hänen sanansa -- ja sitten hän selitti noiden viidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian lupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin sanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.

Renzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi, kauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että siitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän luetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä paremmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä, mikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon valloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi vastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja kauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:

-- Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en nyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun kaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että kätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen pitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta; että olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien asioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta että hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään -- sitä en koskaan ole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä rahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä haavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska, joka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai sittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme tapaan.

Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin, ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai, sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.

Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt. Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut; se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui Renzosta niin usein kuin suinkin.

-- Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!

-- Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.

Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:

-- Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön -- ja sellaisiin he parhaasta päästä kiintyvät -- eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat; mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.

Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt kotiseudullaankin.

Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta, jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.

Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana; pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.

Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista, jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin, hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen, joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen aikaisemman tasapainonsa.

Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää. Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein. Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan -- kaikki päitä, joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta; olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä, ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat siellä asuneet.

Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa. Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa, määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta. Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea, jonka laita oli vallan erikoinen.

Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut; mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti. Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti; mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se, mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa hänen vakaumuksensa kanssa.

-- Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.

Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan, oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.

Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt. Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset, aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä, suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin, kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.

Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle De Subtilitate ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen De restitutione temporum et motuum coelestium sekä teoksen Duodecim genitararum, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.

Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta Magia naturale, Cardanuksen kirjoittamia Kivien, Eläinten ja Kasvien historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.

Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.

Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.

-- Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" -- tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; -- kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".

Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen Forno; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla -- ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.

Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.

Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää; leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli nyt -- lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu, syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet. Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti, onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin -- ja kuinka olisikaan voinut olla muuten -- esiin levottomuutta, aavistusta siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.

Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne, joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton, tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.

Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä De orden de su Excelencia[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta; ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille, että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.

Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti; ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä, ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli, kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.

Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden, dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla, jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden luonteesta.

Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.

Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana, oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi, Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja varojen puutteessa pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin kuritusta, yhä vaan Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan. Saman kuun 22:na päivänä -- ei tiedetä miksi niin myöhään -- hän julkaisi jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.

Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa; on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään. Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi, että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti. Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa. Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja -- voisipa melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata lainsäätäjäin käsiä.

Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka, että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina; kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.

Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui joulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän vaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus, keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.

Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla -- jotka aina kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja kehitystä -- kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia; eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy, tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja täydellä voimallaan.

Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.

Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä, kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja. Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle, kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä, talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina, voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.

Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita, eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle kerjäämään.

Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.

Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan, mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta, mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat, mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.

Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset, jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan antimilla -- näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä -- kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla, kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä; hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka pilkistivät esiin repaleiden lomista.

Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli toivottomampi.

Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui hengettömänä alas kivitykselle.

Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne. Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita, ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille, joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia, leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut, he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla. Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja huutavinta alastomuutta.

Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa, jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat itsekin usein heitä tervehtimään.

Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.

Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja, "joiden avulla -- näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39] -- niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa riisilientä.

Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat yhden ainoan miehen toimeenpanemat -- sillä Federigo ei koskaan jaellut toisten laupeuden antimia -- olivat vallan riittämättömät tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen, niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi; mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi; edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.

Jos parin tuhannen nälkääkärsivän -- tavallisesti rotevimmat ja taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä -- oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä saamatta apua ja lohdutusta.

Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa; yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.

On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan; ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta, jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä olivat pitäneet niin suurta melua.

Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä, emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita alussa pidimme sietämättöminä.

Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn, surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta, joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse -- kirjoittaa Ripamonti -- vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin... Hänen suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista ponnistusta... Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja... Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta äidinpalvelusta."

Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin. Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen; toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa, näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien. Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä. Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän käsissään.

Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista, -tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho, alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä, nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota tahdottiin poistaa.

Milanon sairaala -- jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan kuvauksesta -- on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella, toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.

Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä, kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten muonavarojen säilytyspaikkana.

Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä saapumaan sinne.

Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne, jotka jäivät jälelle.

Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys, jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja vallan omistajat heille tarjoavat -- epäluulo, jonka määrä vaihtelee niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan. -- Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu väkivaltaan.

Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka -- kuten oli oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut -- joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.

Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa. Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa, petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.

Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin, kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia? Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja sellaisen väenpaljouden läheisyys.

Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys, entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa, sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta; joko -- kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän aikana -- todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen -- jos yleensä asiaan perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä, jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] --; joko tartunta puhkesi aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo paljoa ennen sitä -- mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka yleinen kuolevaisuus -- ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli, tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa päivässä nousi yli sadan.

Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat, kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan. Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät, jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista, mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä kuoli.

Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen. Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän käski antaa giulion[41] ja sirpin.

Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä, mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi vitsaus äkkiä ilmestyi.

Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia, joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi, keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua, joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin, mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois, pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.

Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:

Sudate, o fochi, a preparar metalli.[42]

Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen, ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan, saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.

Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua, ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin, että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan jäsenistä -- heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä virkamiestä ja kaksi lääkäriä -- sai toimekseen, kuten hän itse kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa. Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota, nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä, että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja että tulisi luottaa Kaitselmukseen.

Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu, terveyslautakunnan molemmat lääkärit -- yllämainittu Tadino ja senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika -- ehdoittivat lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä; "tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä tavaroita".

Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.

Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista, monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja ja kaikennäköisiä kuoria -- noita tavallisia ampuma-aseita tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät; mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.

Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola, jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.

Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.

Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa, että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen. Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa. Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä, enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä, ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.

Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista, jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman surullisen lopun.

Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon herttuakuntaan.

Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan; toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin, haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa, laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.

Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut, ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko jaettu.

Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.

Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä, sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus. -- He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia; he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä -- tällaiset olivat huhut, jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne, mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin, pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia kohtauksia; hiuksien raastamista.

Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.

-- Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?

Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat: oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten, että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa, olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat, jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan, veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa; mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat. Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti, hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja vastasi:

-- Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin muutkin.

Don Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita eri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin kiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon valloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä pelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan paljoa äreämpi.

-- Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette aina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka pelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan teitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina hetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine kysymyksinenne ja valituksinenne.

Näillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti pastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli saapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen käsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.

Jätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan ääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän huusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:

-- Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle jostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan tahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin, odottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla viisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty! Tahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis tiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin tappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää minut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia ihmisiä!

Mutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi kyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen ajatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä oli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä laahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin jaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet kävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään edes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin suoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen, ettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse itseänne parhaan taitonne mukaan.

-- Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä sydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen ajattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.

Ja taas hän läksi etsimään Perpetuaa.

-- Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?

-- Mitä teemme?

-- Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan yhdessä pöytäastioiden kanssa.

-- Mutta...

-- Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle; ja jättäkää sitten muu minun toimekseni.

Don Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen Perpetualle.

-- Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle, Perpetua virkkoi. Ja hän poistui.

Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja pientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän liinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:

-- Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?

-- Mutta minne lähdemme?

-- Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä saamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.

Tällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä koria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus mielessään.

Agnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita, yksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja, mitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä löytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka nälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna, olivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän kun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli rahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen samalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten väijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että hänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet taivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli mennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle jonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän itse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön, joka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa alati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne parhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan kultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että Nimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota hänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui niinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka sijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne pääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa anomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen tuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan keskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti osoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi, kun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon ja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä se mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka olisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese ymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka epäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän itse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja hän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran Perpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.

-- Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.

-- Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja ettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä tiehemme.

-- Ja sitten...

-- Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä. Kaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin palvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään meille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei suinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme syödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset Jumalan lahjat ovat lopussa -- ja näin sanoen hän järjesteli koriin ruokavaroja liinavaatteiden päälle -- olisi hätä meidät perinyt.

-- Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?

-- Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään, minkä itsekin olette nähnyt?

-- Entä jos menisimme ansaan?

-- Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan pääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut oivan tuuman.

Ja asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa sen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.

-- Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?

-- Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua. Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja hattunne, ja sitten matkaan.

Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:

-- Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat. Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.

He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää, jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua. Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä vuoristoon johtavilla teillä.

Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.

-- Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen, nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten tähden.

-- Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan, luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se...

-- No mikä nyt vielä?

Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa...

-- Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota! Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?

-- Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka! tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita; minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.

Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa. Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.

Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.

Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle, samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.

-- Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi Agnese.

-- Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.

-- Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.

Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet: heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää -- näin huomauttaa lähde-kirjailijamme -- sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.

Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.

-- Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa, turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.

-- Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin? kysäsi räätäli.

-- Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.

-- Säälin teitä.

-- Me kuljemme ------n linnaan.

-- Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa kuin paratiisissa.

-- Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.

-- Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella poikkeavat oleskelemaan.

Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli päivällisaika, sanoi räätäli:

-- Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.

Perpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa mukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin siten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki aterioisivat yhdessä.

Juhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä Agnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä -- saman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria leskelle, jos lukija sitä enää muistaa -- mennä kuorimaan muutamia varhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne paistumaan.

-- Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja ravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja tuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle, kiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä. Tämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.

Isäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni yläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti esille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja fajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen veitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin pöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät suorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä yksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.

-- Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta? kysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten vaiheista Ranskassa.

-- Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden romahtaa niskoilleni.

-- Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa rohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä lukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon väkeä, ja että uutta yhä saapuu.

-- Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan tuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen seurassaan, hän oli kovin kohtelias!

-- Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan, että kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen puoleensa.

-- Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on pysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?

Räätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää ja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli muuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.

-- Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään ... tuo rosvojoukko? ... jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä jotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.

-- Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka ovat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!... Sanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa: tunteehan kirkkoherra nuo asiat.

Sitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.

-- Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä täällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa hänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen kanssaan hieman laveammin.

Kun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle kuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt oven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa jokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja että hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella kardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us