Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta (part 2 of 3)

Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta (part 2 of 3)

-- Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette? vastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen poispäin hänestä. -- Tietysti minä olen kaikki unhoittanut... minä olen niin huonomuistinen!

Oblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön äkillisen harmin, mutta ei sen syytä.

"Hyvä Jumala!" ajatteli tämä. "Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin ei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän... Ah hyvä Jumala sentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen sinä olet!"

-- Minä menen kotiin! -- sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan ja kääntyen toiselle käytävälle.

Tytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.

Ei sinne, tämä tie on lyhempi, -- huomautti Oblomov. -- "Pöllö" ajatteli hän itsekseen nolona: "mitä minä meninkin selittämään! Nyt loukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi itsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään tehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi."

"Minun tuli kentiesi sentähden harmi", ajatteli tyttö: "että en ehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut että te kehtasitte' ... sillä hän keskeytti minut... 'Se ei ollut totta!' selitti hän -- en olisi uskonut että hän valehteli. Vaan kuinka hän uskalsi?"

-- Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.

-- On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien askeleitaan kotiinsa päin.

-- Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.

Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.

-- Ette siis ole leppynytkään! -- sanoi Oblomov huoahtaen. -- Kuinka minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli? Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne...

-- Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne tarvitse ... -- virkkoi neito vilkkaasti. -- Minä en itseksenikään aijo enää laulaa.

-- Hyvä, minä olen siis vaiti, -- sanoi Oblomov. -- mutta älkää Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi sellainen kivi...

Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen sanojansa.

-- Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt, jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta ystävällisesti kättä, niin minä myös ... oi olkaa sääliväinen Olga Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin pysyn pystyssä...

-- Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.

-- En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt mennyttä ... mutta minusta tuntuu että siinä...

Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.

-- Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.

-- Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.

-- No?

-- Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä... Näettekös, minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni...

-- Miksikä itkeä? -- kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua.

-- Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne ... minä tunnen jälleen...

-- Mitä niin? -- kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin rinnasta; hän odotti jännityksellä.

He lähestyivät huvilan portaita.

-- Tunnen ... -- kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi kesken.

Tyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös porrasastuimia.

-- Samaa säveltä ... samaa ... mielenliikutusta ... samaa ... tunn ... anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä itsestäni...

-- Herra Oblomov... -- alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä valaisi hänen kasvojansa hymynsäde: -- minä en suutu teihin, annan anteeksi, -- lisäsi hän pehmeästi: -- mutta älkää vain vasta...

Kääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen kiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa ja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi portaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.

7.

Hän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina, suu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita...

Vieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä, muuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja -- vaan hän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti...

Sitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat yhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan lehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan, jonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.

"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan...

-- Minä pöllö ja hölmö! -- sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. -- Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta hän ... ah, olisiko se mahdollista?... Mikä ajatus!

Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla kirjaimilla: "Olga".

-- Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen riemustaan. -- Sakariias! Sakariias! -- sai hän pitkän aikaa huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.

-- Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan tarttuen miestänsä hihasta. -- Herra on jo kauvan sinua huutanut sisään!

-- Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut suuttua. -- Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa, hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".

-- Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, -- huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.

-- Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään... Iljettäväähän tämä on, tämä on sitä ... oblomovilaisuutta!

Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"

-- No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.

-- Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! -- vastasi Sakariias itsepäisesti.

-- Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne, tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!

-- Lakaissut oon, -- väitti Sakariias -- kuka tässä kymmeniä kertoja rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa... täällä on peltoja ja huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.

Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:

-- Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä jälleen tarttuukin... Pölyttäisit ensin...

-- Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena eukolleen. -- Mene paikoillesi!

-- Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten pöydiltä pölyttää?... Siksihän se herra sinulle onkin niin vihoissaan...

-- Kä-kä-kä! -- huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä rintaan.

Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. -- "Tämähän kuulostaa vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää, vielä lähettää Abessiniaan!" --

Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun lattiat pestiin.

Mutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran sisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi vallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän omille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että Sakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.

-- Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, -- saattoi hän käskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: -- sinä saisit korjata pois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa jäännökset keittiöön.

Näin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä Ilja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla ihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.

Niin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään herransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa tekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen askeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän kulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että kaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.

Ja nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut että mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut sellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja hiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä naurahdellutkin katsahtaessaan häneen.

-- Sinä, Sakariias Trofimitsh, -- saattoi hän lempeästi huomauttaa: -- teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten aukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.

-- No kuinkas sinä sitten muka tekisit? -- kysyi Sakariias karkeasti: -- milloinkas aukaisisit?

-- Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää ilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, -- vastasi Anisja hiljaa.

-- Kylläpä sinä olet koko pöllö! -- saattoi Sakariias vastata. -- Kaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt rupeaisin eri tavalla tekemään...

Sakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä läjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat ja saippuat.

Kerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu pesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja sokuri pantu erityiseen laatikkoon.

-- Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh? -- kysyi hän uhkaavasti. -- Minä kun vartavasten olen kaikki pannut yhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä olet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?

-- Siksi, ettei tee haisisi saippualle, -- huomautti Anisja suopeasti.

Toisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin syömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä pudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.

-- Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.

Sakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota Anisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.

Kun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa siitä "että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei suinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt", niin Anisja vaijeten alkoi koota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä mustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat -- ja pian hävisivät russakat melkein tykkänään.

Sakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui ja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun hän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien kaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata lattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen hänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja leipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten näytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki pari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin ettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin silloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä -- viisaampi!

Silloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit sinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä anteeksi.

-- Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! -- lisäsi vaimo vielä hiljaa.

Sakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain naurahti.

-- Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä viisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen resutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin pojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä ... no voi sinä sen...

-- Hyväähän minä vain tarkoitan, -- yritti Anisja puolustautumaan.

-- Kä-kä-kä! -- sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen kyynärpäällään hänen rintaansa kohti. -- Laputa jalkoihisi täältä herrashuoneista sinne keittiöösi... ja pysy omissa akkain askareissasi!

Anisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä synkästi syrjäsilmällä.

Hänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli vaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin kapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja ylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään päälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti "ilkeitä sanoja", niin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä päätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan sanoi käskevästi kuiskaten että:

-- Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas tarvitsee?

Ja Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina yksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun huomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja, ehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.

Sillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa, jollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi Oblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia yhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa, ja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati valvomassa tätä rappiollista rauhaa.

Niin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään, pyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan, oikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt saappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee vaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät ja vuoluveitset -- kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee pehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa tempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko huoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn pesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä -- ja lennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden narinan.

Eloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha; hänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle vilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät, milloinkaan väsymättömät kädet.

Kasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että ainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni, niin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen kömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin kippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan huomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen. Paljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan valtiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa olkapäitään -- ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten hänen neuvonsa mukaan.

Toisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä vastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa -- vaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse ministerille.

Näinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat heidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota ansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin Sakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan virkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.

Puolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston hiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten verhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä lasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.

Oblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan kanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:

"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko se mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän silloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat myötätunnon siteillä."

Oblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän välkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita ei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä ulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa kulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten Pariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten ... niin, sitten lopuksi omassa maallisessa paradiisissaan -- Oblomofkassa.

Hän, Olga -- on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin suloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat, hänen hieno kaulansa on niin hempeä...

Talonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat maahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin nurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen, laulaa armaalleen, hänelle -- Oblomoville...

Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen suloisen suihkun ja polskutuksen ... ja hän vaipuu hautomaan näitä tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta...

Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. -- Ei, tämä ei voi olla mahdollista! -- virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään pitkin lattiaa. -- Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua, unisilmäistä, kelmeäposkista... Hän kai vain yhä tekee pilaa minusta...

Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän hymyilikin itsekseen.

-- Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä kaupungissa ollessani, -- sanoi hän, -- minun silmäni eivät ole enää niin himmeät... Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka yritti tulemaan... Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!

Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan Oblomovia syömään päivällistä heille.

-- Tulen, tulen! sanoi Oblomov.

Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.

-- Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.

Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.

Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa. Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa, mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.

"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai kissa ... kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä, kehrätä murrittavat niin mukavasti."

Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.

"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista, sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat kauniisti ja ratsastavat hevosilla... Otaksukaamme ettei Olga ole mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa liikuttaa miekan helinällä... Mutta silloinhan tarvitaan jotain muuta -- esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa... Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija... Mutta mikäs minä olen? -- Oblomov -- en mitään muuta. Stolz -- se on toista: Stolzilla on älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa. Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu -- katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin soittimella... Mutta minä?... En minä edes tuota Sakariiasta osaa hallita ... enkä itseänikään ... minä olen -- Oblomov! Niin, Stolz: hyvä Jumala ... häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi; vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe... Ystävyyttä miehen ja naisen välillä ei ole olemassa..."

Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.

"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"

Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.

"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä... Ja mistä minä sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta. Andrei! Tokkohan? ... ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen, sellainen... Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.

Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.

"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän: "petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää... Mutta eihän hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti... "Mutta mistäs tuo harmi sitten tytössä? ... Herra Jumala, mihinkä kuljuun minä olenkin joutunut!"

-- Mikä teillä on kädessä? -- kysyi Olga.

-- Oksa.

-- Mikä oksa?

-- Näettehän: syreenin oksa.

-- Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette käynyt?

-- Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.

-- Miksikäs otitte ylös?

-- Noin vain, minua miellyttää että te ... että te sen harmissanne viskasitte.

-- Sepä koko uutinen että harmi -- miellyttää! Mistä syystä?

-- En sano.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän...

-- En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!

-- Mutta minä rukoilen teitä ... Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

-- Vaan entä jos laulan?

-- Silloin ... kenties...

-- Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? -- sanoi neito rypistäen kulmakarvojaan. -- Onko se siis totta?

-- Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.

-- No, minä lupaan laulaa ... Casta diva, Casta di ... hyräytti neito ja pysähtyi. -- No, sanokaapa nyt!

Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.

-- En sano, en! -- huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin äsken. -- En millään mokomin ... en ikinä! Jos se ei ole tottakaan, jos minusta niin vain näytti? ... En sano, en ikipäivinä!

-- Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, -- arveli tyttö kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan silmäyksen Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen piirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä valaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko pilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen pensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko maiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.

-- En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny ... -- väitti yhä Oblomov: -- älkää kysykökään.

-- En minä teiltä kysykään, -- vastasi Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka? Äskenhän te juuri...

-- Mennään kotiin, -- sanoi neito totisena häntä kuulematta: -- täti odottaa meitä.

Hän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja kulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.

8.

Koko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän sai viettää sen Olgan tädin seurassa, -- naisen, joka oli sangen älykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa, oivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama soma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat heilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita, mutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa riippui kultainen lornjetti.

Hänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta, hyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin osaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin majesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan tapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä pikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään olentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille -- nekin toimittaa hän huolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.

Väliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi hyvin, mikä muuten tapahtui -- enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli hän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja vaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.

Keskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on hänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan ei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia, lempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen elämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä vastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos ei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän kysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille ainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.

Tällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita itseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen toimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta valmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina, kuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin katsein.

Hänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus kulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.

Hän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä, ei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen läheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka kanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von Langwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee hän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa, ja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten merkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin, mitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.

He, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä -- tämä on ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä täti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja suopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.

Pahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet johonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai ulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei ilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä tämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.

Mutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka omaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja siihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut jonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa läpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen papereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla, saanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi sille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat huhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.

Hän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli vielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan nilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan tupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen polven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja, jotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa polvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui hän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan päivällispöytään.

Puettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa napinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa ja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli sen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja joskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki sillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin puhdistetut.

Tuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä -- alussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo kylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma koko elinajakseen.

Keskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta, tieteistä, suurmailmasta -- kaikesta samalla tavalla ja yhtä täsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä lauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo ennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja sitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.

Olgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset ja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden rajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan tyytymättömyydestä.

Tämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta, osaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä toistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta mitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja, ja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin toivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.

Ja missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan siromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin vai oopperaan.

Olga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo välttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli -- ja tämä lausui toivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus tätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.

Nämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta päättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta, joka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista hellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa oikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.

Mutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen päätökseen että he ovat -- täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja tytär.

-- Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? -- saattoi esimerkiksi täti kysyä.

-- Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, -- vastaa Olga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: -- Ei, täti, sanoo Olga: -- minä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.

Täti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee otsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee ulos ja toinen jää kotiin.

-- Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? -- sanoo täti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa punnitseisi sitä vielä ratkaisematta.

-- Niin, siellä on niin hyvä, -- vastaa Olga.

Ja he ottavat huvilan.

Mutta jos Olga ehdoittaa:

-- Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole parempi että mennään toiselle suunnalle? -- niin vastaa täti että:

-- Mennään vain. -- Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? -- jo kauvan ovat kehuneet tätä kappaletta.

-- Mieluusti minun puolestani -- vastasi Olga, mutta ilman mitään riemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.

Toisinaan he hieman väittelivätkin.

-- Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat? -- puhelee täti. -- Ota vaaleankeltaiset.

-- Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna vaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!

-- No, ota sitten tummansinervät.

-- Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa vitkaan päätään.

-- Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin tummansinertävät tai vaaleankeltaiset.

-- Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, -- sanoo Olga pehmeästi ja valitsee mitä itse tahtoo.

Olga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka lausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt neuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.

-- Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan -- millainen se on? kyselee hän häneltä.

-- Hyi, se on roskaa! -- vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään, mutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin ettei Olga sitä saisi lukeakseen.

Eikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos he molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen parooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla, ja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa mukaan.

-- Rakas Olga! -- haastelee täti joskus. -- Siitä nuoresta herrasta, joka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin minulle eilen joku tuhma juttu.

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse tahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.

Oblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä eikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes Stolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa ystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä, niissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen, mutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa toisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja muistaa mistä puhua -- sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua, koska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva keskustelu.

Sitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen elämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs, vilkas ja osaksi pilaalaskeva -- niin tämä on samaa kuin tuoda pimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää kaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla sekä ilostuttaa koko huoneen.

Kas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan ystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista ilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä -- vieläpä pitkäksi aikaa -- --

Ilja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti, nostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen sopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi pallituolinkin tädin jalkain alle.

Saapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen Oblomovin kättä.

Oblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat erinomaisen tyytyväiset toisiinsa.

Täti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai heidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.

Kävellä nuoren keikariherran kanssa -- se olisi ollut toinen asia. Ei hän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella ryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi itse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt sitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään loppuneet.

Mutta että Olga kävi kävelyillä "herra Oblomovin" kanssa, istuskeli hänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla ... mitäs vaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa oleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa eikä antamaan hänelle mitään kirjoja... Ei mitään tämmöistä saattanut toki juolahtaakkaan kenenkään päähän.

Sitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään oli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä maata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi hänelle kaikenlaisia toimia -- sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein aika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään Oblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille ja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi ulkomaille lähtöään. --

Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään, miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta, kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle: syrjästä vain joku kahiseva ääni -- ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova häneen...

Hän tuli -- ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot, vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta, aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen. Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni -- sanalla sanoen aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt. Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki, mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen kysymyksellä:

-- Lähdemmekö me kävelemään?

-- Kunhan ei kauvas, -- vastasi täti. -- Käske antaa minulle päivänvarjostimeni.

Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin balkongille.

-- Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, -- kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä, avomielisyydestä ja luottamuksesta.

-- On liian kuuma! huomautti täti.

-- Ei haittaa, minä koetan, -- sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.

Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.

Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?

Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin ... niin ... kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.

Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin, niinkuin kaikki muutkin... Mitä tämä merkitsee?

Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi hyvästellä.

-- Käykää nyt useammin, -- sanoi täti: -- arkipäivinä olemme aina yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä aina joku vieras -- silloin ette ikävysty.

Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.

Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.

Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin. Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.

Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.

Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.

Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee? Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko elämän järjestelmä!

Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi, lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan pitkin tuoleja ja sohvia ... yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja käsittää että hän itse on vielä -- pojan nulikka, mutta tyttö -- jo täysi nainen.

Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?

Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka", ei sisäpiika -- ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei ole oikein nukkunut yöllä...

Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"... Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.

Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.

"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"

Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla, mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella, se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.

"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! -- päätti hän. -- Minä muutan pois Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan Oblomofkaan ... yksin!" -- lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena. "Ilman häntä! -- Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen elämän ihanteeni!"

Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.

"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!" Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin, heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen käärekaihtimien takana.

Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi -- oli hänen edessään katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.

Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä eikä minnekkään mennä.

-- Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen; ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, -- puheli Anisja aikoen häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.

Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui nyt niin ikävältä.

-- Sakariias! -- lausui hän sitten.

-- Mitä suvaitsette? -- virkkoi Sakariias vetelästi.

-- Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, -- sanoi Oblomov.

-- Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.

-- No sinne Viipurinpuolelle.

-- Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta toiseen? -- vastasi Sakariias. -- Mitäs siellä kaupungissa on nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?

-- Täällä näes tuntuu niin epämukavalta...

-- Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon! Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että ovat kadonneet.

Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.

-- Vaan mihinkäs nämät pannaan? -- kysyi hän potkaisten jalallaan kapsäkkiä. -- Myödäänkö pois vai mitä?

-- Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä päivinä ulkomaille! -- tiuskasi Oblomov.

-- Vai ulkomaille! -- virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi naurahtaen. -- Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!

-- Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä... Passikin minulla on valmiina, -- kehahti Oblomov.

-- Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti Sakariias pilkallisesti. -- Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te siellä joudutte ilman minua!

Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat venähtivät syrjään.

-- Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! -- vastasi Oblomov harmistuneena.

Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt, kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.

-- Minkä neidin? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.

-- No? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te teette!

-- Mitäs sinä hänelle sanoit?

-- Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi tekemistä?"... -- vastasi Sakariias.

-- Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? -- huomautti Oblomov. -- "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät, mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?

-- Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?

-- No?

-- Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin, kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti. Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.

-- Pöl-l-löpää! -- karjasi Oblomov vihoissaan.

-- Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? -- sanoi Sakariias. -- Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin...

-- Suuri pöllöpää! -- uudisti Oblomov. -- No, mitäs neiti siihen sanoi?

-- Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän syöpi?"

-- No voi sun toljaketta! -- tiuskui Oblomov. -- Olisit kai vielä kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.

-- Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä selittänyt, -- vastasi Sakariias.

-- Kysyikö hän vielä mitä muuta?

-- Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.

-- No, mitäs sinä?

-- Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.

-- Ah hyvä-isä! ... huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti nyrkkinsä vasten ohimoitaan. -- Mene ulos! -- lisäsi hän uhkaavasti. -- Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä -- mikä ihminen sinä olet!

-- Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä? -- puolustelihen Sakariias.

-- Suu kiinni ja mene ulos! -- toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä sanoja".

-- Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa Viipurinpuolelle, -- lopetti Sakariias.

-- Ulos! huusi Oblomov käskevästi.

Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi juomaan teetä.

Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan auki-leikkaamaton.

Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä ja kaikki pikkukapineensa -- niin siinä järjestyksessä ne sitten pysyivät.

Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut; olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen pitkälleen, astui Sakariias sisään.

-- Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne... No, mikä sen nimi nyt olikaan ... kah! ... -- ilmoitti hän.

-- Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? -- kysyi Oblomov hätäisesti.

-- Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua ... -- virkkoi Sakariias.

-- Sinä turmelet minut, Sakariias! -- kivahti Oblomov vimmastuneena.

"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään: "samaa lajia kuin tuonoin ... kyllä sillä kieli kääntyy!"

-- Minnekkä tulemaan? -- kysyi Oblomov.

-- Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin kai se oli...

-- Puistoon varmaan? -- kysyi Oblomov.

-- Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos -- niinkuin sopii: "minä" sanoi hän: "olen siellä"...

-- Pue siis sukkelaan päälleni!

Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa, lehtimajoihin, pensaisiin -- ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.

-- Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, -- sanoi Olga lempeästi.

-- Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, -- vastasi Oblomov.

-- Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.

Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.

Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä, ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.

Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu, siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.

-- Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? -- kysyi Olga.

Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä neitoa kohtaan.

Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa, ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan tehtävä -- sitä hän todellakaan ei tiennyt.

Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä on ylipäästävä.

Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu -- nuot Sonitshkan aseet -- olisivat olleet turhat, sentähden ettei edessä ollut mitään taistelua.

Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia, laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä, ei mitään toimeenviepää ajatusta.

Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.

Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin, esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.

Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa. Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin toinen hänet suvaitsee jättää.

-- Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan siekaletta.

"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin kurkussa.

-- Niin, olen vähän lueskellut, -- sanoi hän huolimattomasti.

-- Mitä niin, jotain romaaniako? -- kysyi Olga ja loi häneen silmänsä nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.

-- En, minä en juuri lueskele romaaneja, -- vastasi Oblomov sangen rauhallisesti: -- olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen historiaa".

"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden lehden kirjasta!"

-- Venäjän kielelläkö? -- kysyi neito.

-- Ei, englanninkielellä.

-- Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?

-- Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. -- Vaan ettekös te ole käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov hämmentääkseen keskustelun kirjoista.

-- En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä, tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.

-- Ainako täällä?

-- Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään muita...

-- En minä tätä teille osoittanut, -- keskeytti Oblomov: -- mehän kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?

-- Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.

-- Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? -- kysyi neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.

Tämä karahti punaiseksi.

-- Niin on tällä kertaa... jumalankiitos, -- änkytti hän.

-- Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne syhyä, -- jatkoi neito: -- silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon on minulle hoitajatar ennen neuvonut.

"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?" ajatteli Oblomov itsekseen.

-- Älkääkä syökö illallista, -- lisäsi neito totisesti. "Se hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus Sakariiakselle.

-- Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, -- jatkoi neito kohottamatta silmiään ompeluksesta: -- ja maata kolmisen päivää, varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.

"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.

-- Mitä te ompelette? -- kysyi hän katkaistakseen edellisen keskustelun.

-- Soittokellon nauhaa, -- selitti neito kierittäen auki kanavakäärön ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: -- se tulee paroonille. Onko se kaunis?

-- Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä syreeninoksa?

-- Siltä näyttää... niin, -- vastasi neito huolimattomasti. -- Minä valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui...

Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.

"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen -- esimerkiksi Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."

Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.

-- Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, -- sanoi hän antaen kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. -- Miksi ette ole iloinen? -- kysyi hän.

-- En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla iloinen? Ja millä tavalla?

-- Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.

-- Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä. Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.

-- Tarkoitusperä on -- elää.

-- Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna...

Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli kuni käärme -- jotain luottamatonta, jotain halveksivaa...

-- Mitä varten on elänyt! -- toisti hän. -- Voipikos kenenkään ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?

-- Voipi. Esimerkiksi minun, -- sanoi Oblomov.

-- Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne tarkoitus on? -- kysyi neito pysähtyen. -- En usko teitä: te panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää...

-- Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla, ja edessäpäin ei enää ole mitään.

Hän huokasi, vaan Olga hymähti.

-- Eikö mitään? -- uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti, hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä oli jotakin edessäpäin.

-- Uskaltakaapas vielä kerran, -- jatkoi neito: -- vaan niin se on kuin minä tiedän!

Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.

-- Mitä varten, ketä varten minä eläisin? -- puheli Oblomov kävellen hänen perässään. -- Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain orjantappuran-okaat.

He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.

-- Mikä tämä? -- kysyi Oblomov kiiruusti.

-- Näettehän: oksa.

-- Mikä oksa? -- uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.

-- Syreeninoksa.

-- Tiedän ... mutta mitä se merkitsee?

-- Elämän kukoistusta ja ... Oblomov pysähtyi ja Olga myös.

-- Ja? ... -- uudisti Oblomov kysyväisesti.

-- Minun harmiani, -- sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin, keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi mitä tekee.

Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen paikan.

-- Ehkä voin minä siis toivoa... -- sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.

-- Kaikkea! Mutta...

Olga ei sanonut enempää.

Oblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut enää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset kasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille ilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet paikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki myös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli Oblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.

Elämä, elämä avautuu minulle jälleen, -- puheli Oblomov kuni huumaavassa unessa: -- tuossa se on teidän silmissänne, teidän hymyilyssänne, tässä "syreeninoksassa, Casta divassa ... se on kaikki täällä"...

Neito pudisti päätään.

-- Ei, ei kaikki... toinen puoli vain.

-- Parempi puoli?

-- Olkoon, -- sanoi neito.

-- Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?

-- Etsikää!

-- Miksikä?

-- Ettette kadottaisi toista puolta, -- lausui neito, tarjosi hänelle kätensä ja he läksivät kotiin päin.

Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli syreeninoksaa käsissään.

-- Tämä kaikki on minun! Minun! -- hoki hän haaveksivasti uskomatta itsekään itseään.

-- Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? -- kysyi Olga, sitten kun he erosivat.

Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan pöllöpääksi.

9.

Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia. Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä, mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.

Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä maaperää, jota hänen oli astuminen.

Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse tuli olemaan Pygmalion.

Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.

Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä, jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita; paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri hänen sydämmensä nykyisin tykytti.

Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa, niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.

Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli... ne kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että neiti oli usein unissaan puhunut.

Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt vasta oli alkanut elää.

-- Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa. Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! -- oli Stolz uhkaillut.

Ja se oli nyt tullut.

"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön elpymystä..." ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman uutta ilmausta.

Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.

-- Ne ovat vain hermot! -- hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten, tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.

Ja neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan, kastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan valveille. --

Mutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti ensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään. Hän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut... yhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.

Hän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa päivät ja yöt. "Suurten keksintöjen historiaa" lukiessaan on hän huomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa, löytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin neidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja hämmästyttää häntä.

Kun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa hän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin tulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä, samanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle esimerkiksi että:

-- Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan kiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä...

Mutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä saakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt entistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko seljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai istuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä -- ne olivat menneet nuo ajat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä yöltä.

Nyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa täynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää, aina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai vierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.

Kaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa oli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia, tietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä, näkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin mitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä toimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten tyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt hänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.

"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen levottomuutta!" haaveksi hän. "Voi sentään, elämä repii sittenkin ja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja puuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus -- se on kaikista vaikein elämän koulu."

Oblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli pyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli uskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä. Oblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä, sai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin välityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä olisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt mahdollisena Olgan tähden lähteä pois.

Illallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole tietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.

Parin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki ympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin ulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin. Tuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.

Mitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut kauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan, ja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään epäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki pantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua tulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen kumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.

Sillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi kukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli lisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa paisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.

-- Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, -- sanoi täti hänelle ja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.

Punastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä hyväillen poskelle. --

-- Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei kuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt yhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.

Vastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.

-- Olga Sergejevna? -- lisäsi hän sitten ääneensä.

Hiljaisuus.

Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.

-- Olga Sergejevna! -- huutaa kajautti hän suurella äänellä tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.

Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.

-- Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? -- huudahti Oblomov iloisesti ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.

-- Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! -- läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. -- Kiusataksenne minua te itsekkin näin kiusaatte itseänne.

-- Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? -- kysyi neito.

-- En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo lähtenyt.

-- Mitä olette tänään tehnyt? -- kysyi Olga.

-- Tänään olen...

-- Riidellyt Sakariiaksen kanssa? -- auttoi neito häntä sanomaan.

Oblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.

-- En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa, Olga...

Vaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan viereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä käsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan kanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan niin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta irroittaa silmiään hänestä.

Itse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se käännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas, riippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin kovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa kiivaammin, ja sydän tykytti -- kaikki tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti aivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen hekkuman silmänräpäyksinä.

Hän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen heltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä lemmittyyn naiseen.

Neito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän kasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä, kuinka hän on hyvä!" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan näin muuttunut!

Vertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen ja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt menojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli ruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä oikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin, väärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja ratkaisevampien kysymysten tieltä.

Olga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden joutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia tuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä paljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina sen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta tarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän tarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan ja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin takerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän itse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin, mikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.

Ja Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä ihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan silmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun selvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se rikki.

Olgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen läpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä mieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen himoa.

Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.

"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin sielussa, -- ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa -- vähintäkään väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen pelkoa.

Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa suunsa -- hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.

Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus, kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan. Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.

Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua: tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ -- se jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.

"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse! Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta -- ja kaikki tämä Olgan armollisten kaupunki-asiain tähden!"

Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin sattui viehättämään.

-- Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? -- puheli hän silloin miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana naisten tietää.

Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.

Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta, keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista -- ja taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä oli lukenut.

Mitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja käypi kiinni asiaan.

Lisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin makasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista tauluista.

Oblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja, milloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia, eikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja lukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata edellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin muiston säilöistä.

Olga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen nainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai tätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa että Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla katseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!

-- Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? -- kysyi Olga. -- Voisi luulla että teidän on ikävä!

-- Ah! -- huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: -- Kuinka minä teitä rakastan!

-- Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei se varsin siltä näyttäisi, -- sanoi neito.

-- Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? -- alkoi Oblomov. -- Tiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin ... koettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi siinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja kuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on sama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli itkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet minulle niinkuin surussakin huojennusta...

Olga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa todellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät hänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset tyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota ei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen sydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin ulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.

-- Mitenkä on minun laitani? -- kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin itseltään.

-- Pitääkö sanoa?

-- Sanokaa.

-- Te olette rakastunut.

-- Niin, tietysti, -- vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.

Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli lujasti.

-- No, päästäkää, jo riittää, -- sanoi neito.

-- Entä te? -- kysyi Oblomov. -- Tekö ette... ole rakastunut...

-- Rakastunut ... minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä itseänne! -- sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.

-- Ra... kas... tan! -- virkkoi Oblomov. -- Mutta voihan rakastaa äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan" aivankuin vanhalla...

-- Yönutulla? -- sanoi neito naurahtaen. -- A propos, missä teidän yönuttunne on?

-- Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.

Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.

-- Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin Oblomov. -- Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja, mutta te vain... Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä rakastetaan.

-- En tiedä, -- puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. -- En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian, sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä hoitajattarestani...

-- Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? -- uteli Oblomov.

-- Vai haluatte te tietää? -- kysyi neito veitikkamaisesti.

-- Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se ilmilausua?

-- Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?

-- Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön, huomisen -- siihen asti että taas kohtaamme toisemme... Ainoastaan sillä minä elänkin.

-- Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan välillä. Minä...

-- Te? ... -- odotti Oblomov kärsimättömänä.

-- Minä rakastan toisella tavalla, -- sanoi Olga nojaten selkäänsä leponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä. -- Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni -- on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu kipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te minua rakastatte -- ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää vakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa rakastaa.

"Nämät sanat ... ovat kuni Cordelian sanat", ajatteli Oblomov katsoen Olgaan himokkaasti...

-- Jos te kuolisitte ... -- sanoi Olga katkonaisesti: -- niin olen kantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni: Jos rakastutte toiseen -- en nurise enkä kiroa, vaan toivotan puolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin -- elämä, niin, elämä...

Hän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.

-- Mitäs on elämä teidän mielestänne? -- kysyi Oblomov.

-- Elämä -- se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös rakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt, -- lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: -- ja käskenyt minun rakastaa.

-- Cordelia! -- virkkoi Oblomov ääneen. -- Ja hän on kahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän mielestänne! -- lisäsi hän miettiväisesti.

-- Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko elämän...

"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!" ajatteli Oblomov katsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. "Ihan luulisi että hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on tullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä."

-- Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? -- kysyi Oblomov.

-- En tiedä, -- vastasi neito: -- minä en ole kokenut enkä käsitä, mitä ne ovat.

-- Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

-- Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni... Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! -- lisäsi hän iloisesti. -- Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen että tätinikin huomaa.

-- Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? -- kysyi Oblomov. -- Jos ei teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin...

-- Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! -- puheli Olga osoittaen kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. -- Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa, ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin... Mutta nyt... nyt tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette poislähdössä täältä? -- lisäsi hän. -- Enkö riennä mitä kiireimmin vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä? Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö...

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän: -- minä myöskin odotan päivän valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet... Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti. Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin tätiä, kuin...

-- kuin koiranpenikkaa, -- auttoi neito naurahtaen.

-- Uskokaa minua, -- lisäsi Olga: -- niinkuin minäkin teitä uskon, älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea, muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni, en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta... Uskotteko, -- sanoi hän vakuuttavalla äänellä: -- yhdessä kuukaudessa, siitä asti kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin läpilukenut suuren kirjan... Miksi te siis epäilette...?

-- En voi olla epäilemättä, -- keskeytti Oblomov: -- älkää vaatiko sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta: -- teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?

-- Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? -- kysyi Olga.

-- Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias: voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä ... jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla, katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä -- ah, ihan järjen se mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen, jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa "rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus...

Hän osoitti sydäntään.

-- Rakastan, rakastan, rakastan -- siinä teille kolmeksi vuorokaudeksi varastoon! -- virkkoi Olga nousten penkiltä.

-- Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu! -- huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas vuorelta.

Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset, keskustelut -- kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.

Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä, singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä, millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.

Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.

Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen, mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi...

10.

Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä. Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea Olgan lemmen asteen... Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä...

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä. Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä, silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse, maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä -- kaikki se oli nyt kadoksissa...

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä vastaan -- se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.

Hän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti hartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.

Hänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta. Olgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen kaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov tuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.

"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee -- on viisas sääntö, mutta..."

Ja hän rupesi miettimään.

"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee -- se on selvä asia", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: "sinä lankeat ristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään inhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen toivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina siinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä mitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön -- kas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä, tuosta omapäisestä: minä tahdon. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa silmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä rohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä -- siinä on elämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja nautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta', sanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla raskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme...'"

Oblomov huokasi syvään.

"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme ... Hyvä Jumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle velvollisuuteni," -- puheli hän katsellen kohti taivasta: "mistä saan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus siihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin ei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta kohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää palvelijattaren... Hän ei voi aavistaa että..."

Mikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut Oblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä täytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän sai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja valoisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä olikaan siis tapahtunut?

Ehkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut seljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi kauhuksi?

Useinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien vienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka ihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka hauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua päivän helteiseltä paisteelta! ... Vaan sitten yht'äkkiä herääkin sateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin kylmältä ja kostealta...

Oblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä, oli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo kovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan onneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen myrkkyjä sisäänsä.

Se myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli läpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli katumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen sydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi kulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja monipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen, mitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä rakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?

Eikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin salama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen pirstaksi. Hän alkoi ähkyä. "Erehdys! niin juuri!" pyöri hänen päässään.

"Rakastan, rakastan, rakastan!" -- kaikui taas äkkiä hänen muistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä se jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen "rakastan" -- mitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen veitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan rakkauden esitunnetta.

Kerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava, sellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa! Tätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä äänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka tuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.

Olga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa ja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän sitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa. Vaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka ensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka niin vähän kestää...

Sattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät. Olga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä näyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman osanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen asemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa uneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta -- ja sitten jättää sen.

"Siinä on totuus!" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan ja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. "Mitään enempää ei siinä ole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden vastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa aavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä... Heti kun toinen ilmestyy -- niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä irti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka hänestä pois kääntyvä ... kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä olen -- rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä olen, hyvä Jumala!"

Hän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen, himmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä, joiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä, hymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja Oblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin ilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen, Oblomoviin ja ... purskahtaa nauruun.

Oblomov kurkistaa jälleen peiliin.

-- Tällaisia kuin minä ei rakasteta! -- sanoo hän ääneen.

Niin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.

"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!" mutisi hän.

-- Sakariias! -- huusi hän aamulla. -- Jos Iljinskiltä tulee tänään palvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen mennyt kaupunkiin.

-- Ymmärrän.

"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle", sanoi hän itsekseen: "muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut. Selitys on välttämätön."

Ja hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti, innokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin toukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat joka ja että eivät nyt sotkeutuneet.

"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun itseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme. Lukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä toisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin me molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista vastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme toinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin kumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa ja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi ottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan? Mistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen taakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen ihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas en anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja kuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän teidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka nopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun kurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä päätin pysähtyä ajoissa.

"Minä puhun ainoastaan itsestäni -- en itsekkäisyydestä, vaan sentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla, te, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä, halunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta sanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta ettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni ja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa sitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja sopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan sen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta minä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä on hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä, joka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten teitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!

"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä haamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli syreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja ujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin sitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta vallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta ja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja totiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot haastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja silloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun velvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.

"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle samalla sanalla -- kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee? Ettekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo olen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne minun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko te minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette, ette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan."

"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette -- kiiruhdan lisäämään -- te ette petä minua, te ette saata sanoa kyllä, kun teille kerran sanotaan ei. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan: nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla palaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus naisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan vieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun olisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette erehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja minuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' -- tämä juuri olisi minun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni olisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja, ennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi... Puhuinkinhan minä siitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut voivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja uskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin: 'kerran vielä tulee toinen -- siihen asti nautin minä onnestani'. Siinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka."

"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä näin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni (en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä erilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään kauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte kokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin teille käteni iäksi. Vaan te..."

"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan että haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten saa teitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja -- kuka sitä hennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin tämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän kasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole ollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä aikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen sanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni lentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas seuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen: teidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole edessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti (valehtelen): me emme enää näe toisiamme (en valehtele)."

"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni, mutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten tahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki tuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta syvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä enkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille, jotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta tahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen, niinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet pitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi ollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman nopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole vähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä auringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt -- en ole nähnyt, saan nähdä -- en saa nähdä, hän tuli -- hän ei tullut, hän tulee... Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä suloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni kuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä myrskyjä en minä hallitse."

"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen? sanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän senkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se merkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden."

"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt episoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan, hyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut vaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta vahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne. Jääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin säikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä, yhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu istahtamaan..."

Näin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä lenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä -- on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat lörpötellä.

"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!" ajatteli hän. "Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi... Mistä tämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin kirjeeseeni."

Hän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.

-- Sakariias! -- huusi hän. -- Kun palvelija tulee, niin anna tämä kirje hänelle vietäväksi neidille.

-- Ymmärrän, -- mutisi Sakariias.

Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa sitten?...

Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman uutuudesta... Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue... Ei, etehisessä vallitsee hiljaisuus.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei ketään ole käynytkään?"

Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.

Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä istui ajurin kanssa.

-- Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.

-- Käyneet ovat, -- vastasi Sakariias.

-- Mitäs sinä?

-- Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.

Oblomov muljautti silmiänsä hänelle.

-- Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? -- tiuskasi hän. -- Etkö muista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?

-- Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, -- virkkoi Sakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.

-- No, annoitkos kirjeen?

-- E-enhän minä ... tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona, vaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan kyllä...

-- Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on kirje? Hae se joutuin tänne! -- huusi Oblomov.

Sakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.

-- Katso että peset kätesi! -- sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen suurta tahraa.

-- Minun käteni ovat puhtaat, -- virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.

-- Anisja hoi, Anisja! -- alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti puolittain etehisestä.

-- Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? -- kanteli Oblomov hänelle. -- Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka sattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille -- kuuletko?

-- Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.

Mutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias kirjeen hänen käsistään.

-- Mene tiehesi siitä! -- huusi hän: -- ja pysy akkaväen tehtävissäsi!

Pian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi tälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin Sakariias katsahti julmasti häneen.

Mitä sinä siinä? -- kysyi hän käheästi.

-- Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä...

-- Kä, kä, kä! -- alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä kyynäspäällään. -- Mene paikoillesi!

Anisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö Sakariias niin kuin herra oli käskenyt.

Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse katsomaan.

-- Kas Katja, mitä sinä täällä teet? -- kysyi hän.

-- Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen heti sanomaan, -- toimitti hän ja yritti lähteä.

-- Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, -- sanoi Oblomov. -- Tässä on kirje, anna se neidille.

-- Kyllä minä annan!

-- Missäs neiti nyt on?

-- Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon kahta käydessä.

Piika läksi.

"Ei, en mene ... miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä olla lopussa?..." ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.

Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.

Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu", ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."

Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään, oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän juhlallisessa rauhassa.

Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee. Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat -- se on aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja kihisee siinä rahvasta.

Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä...

"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin hiljaista ja rauhallista..."

Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt... "Oh!" huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on, se on hän... Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"

Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan; mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan. Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.

Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.

-- Olga! Olga! -- huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.

Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena, pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.

Oblomov ehti hänen rinnalleen.

-- Te itkette? -- sanoi hän.

Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.

-- Mitä olenkaan minä tehnyt! -- sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.

-- Jättäkää minut rauhaan! -- nyyhkytti neito. -- Menkää pois! Miksi olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.

-- Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov asettuen neidon eteen polvilleen. -- Sanokaa, käskekää: minä olen valmis kaikkeen...

-- Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä ei ole teidän vallassanne... Te ette ole niin voimakas! Päästäkää minut! -- puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.

Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.

-- Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.

Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:

-- Ottakaa se takaisin, -- sanoi hän: -- ja viekää mukananne etten tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.

Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä neidon vieressä silmät maahan luotuina.

-- Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? -- sanoi hän hiljaa. -- Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän onnenne.

-- Kallis, kyllä vain! -- huoahti Olga. -- Ei, Ilja Iljitsh, teidän kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te kiiruhditte onneani häiritsemään.

-- Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä kerron teille sen sisällön...

-- En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä...

Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.

-- Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, -- aloitti hän: -- että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? ... Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?

-- Miksikö? -- toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen Oblomovin puoleen. -- Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken -- siksi vain! Jos te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan kohdata minua enää kertaakaan.

-- Kuinka te voitte noin ajatella! ... -- alkoi Oblomov nuhtelevasti, mutta ei saanut loppuun sanotuksi.

Häntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi selväksi että se oli -- totta.

-- Niin, -- toisteli neito: -- eilen tarvitsitte te kuulla minun vakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni, vaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.

-- Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt antaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja ollakseni näkemättä noita kyyneleitä...

-- Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän tähtenne itkee... Ei, -- lisäsi hän: -- teillä ei ole sydäntä. Jos ette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös olisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut...

-- Mutta mistäs minä tiesin? ... huudahti Oblomov kysyvällä äänellä, painaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.

-- Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, -- virkkoi Olga: -- se tietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa. Minun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä tulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut odottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut -- ja minä tulin kuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte... Mutta te ... teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja nauttikaa!...

Ja jälleen alkoi hän itkeä.

-- Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa koko yön...

-- Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt -- eikö totta? keskeytti neito. -- Ja jos en minä nyt olisi itkenyt, niin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.

-- Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? -- sanoi Oblomov nöyrällä hellyydellä. -- Anteeksi pyytävät vain lapset tai ne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille, vaan tässä ei anteeksipyyntö auta, -- vastasi Olga leyhytellen jälleen nenäliinalla kasvojaan.

-- Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on oikea ja teidän rakkautenne on -- erehdys? Jos te rakastutte toiseen, ja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä...

-- Niin mitäs sitten? -- kysyi neito luoden Oblomoviin niin pilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.

"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!" ajatteli Oblomov. "Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!"

-- Mistäkö sitten? sanotte te! -- toisti hän koneellisesti, silmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen ajatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo sanansa mitäs sitten, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista johtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.

Olga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi nähtävästi ajatustaan.

-- Te pelkäätte, -- virkkoi hän pisteliäästi: -- pudota "kuilun pohjaan", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti lakkaan teitä rakastamasta! ... "Minun käy huonosti", kirjoitatte te...

Oblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

-- Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se merkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että "näette edeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan minun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?"

Oblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan ja leveästi.

-- Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! -- sopersi hän. -- Täytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut...

Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.

-- Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti hän. -- Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun vakuutukseni rakastan -- eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta, eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?

"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.

-- Mutta jos te puolestanne -- alkoi Olga tulisesti kysyen: -- vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee teille kaikkea muuta kalliimmaksi?...

-- Olga, se on mahdotonta! -- keskeytti Oblomov tyytymättömänä, siirtyen hänestä hiukan edemmäs.

-- Miksi se olisi mahdotonta? -- kysyi neito. -- Te sanotte että minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen? Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?... Ja joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä, unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää... Minä odotan ja etsin vain yhtä -- onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin... Minun on ollut ... niin hyvä olla!..." -- lisäsi hän.

-- Olkoon teidän jälleen hyvä olla! -- rukoili Oblomov.

-- Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni tunnu miltään... Se on kiittämättömyyttä, -- jatkoi neito: -- se ei ole rakkautta, vaan se on...

-- Itsekkäisyyttä! -- lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.

-- Menkää, -- sanoi tämä hiljaa: -- sinne, minne olitte menossakin.

Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.

-- Pankaa taas maata seljällenne, -- lisäsi hän sitten: -- niin ette erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."

-- Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut -- sen sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä ... -- jupisi Oblomov katuvaisesti.

-- Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, -- pisteli yhä neito.

-- Olga! Tämä ei ole jalomielistä! -- sanoi Oblomov. -- Senjälkeen kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että...

-- Niin, sanoissa te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun, annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!...

"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov, mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.

Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä sellaisena lapsena. -- Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa, -- päätti Olga nousten penkiltä. -- Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja olkaa... rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.

-- Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on käynyt selväksi, älkää ajako minua pois ... -- hätääntyi Oblomov tarttuen neitoa kädestä.

-- Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä ehkä onkin se erehdys -- enhän tiedä...

Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.

-- Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? -- kysyi hän ja hänen kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. -- Epäilettekö sitten todella että...?

-- En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä -- sitä en tiedä. Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja samallainen? -- kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. -- Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.

Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.

-- Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! -- saneli hän sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.

-- Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, -- lisäsi neito. -- Jos ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella eroamme! ... Mutta rakastaa pari-kolme kertaa ... ei, ei... Minä en tahdo sitä uskoa!

Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri mahdollisesti hänen mielessään ja miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut erehdys tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa... "Eihän tämä ole mikään ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista..." pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu..."

-- Olga, -- sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan neidon vartaloa (tämä pysähtyi): -- te olette viisaampi kuin minä!

Olga pudisti päätään.

-- En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata rakastamasta? -- kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.

-- Tällä hetkellä en minäkään pelkää! -- huudahti Oblomov reippaasti. -- Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!

-- Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut... muistaakseni jostakin ranskalaisesta romaanista, -- virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti kääntyen Oblomoviin: -- mutta siinä nainen sanoo ne miehelle...

Puna lensi Oblomovin kasvoille.

-- Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, -- rukoili hän: -- minä en ole vasta pelkäävä erehdyksiä.

Olga ei vastannut.

-- Eikö niin? -- kysyi Oblomov arasti.

Neito pysyi yhä vaiti.

-- No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki... esimerkiksi oksa...

-- Syreenin ... niitä ei enää ole! -- vastasi Olga. -- Katsokaa tuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!

-- Niin, ne ovat aivan surkastuneita! -- toisti Oblomov katsellen syreenipuita. -- Ja kirje on myös lakastunut! -- sanoi hän äkisti.

"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!" ajatteli Oblomov. "Miksi kirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa ja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli levolliseksi... (hän haukotteli) ... haluttaisi panna maata. Vaan jos ei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi tapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen; -- hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella, katsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme. Näin tänään ja huomenna taas samoin..." Oblomov haukotteli kitansa täydeltä.

Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä kirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt hänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja kaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua kokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat ja unhoittavat toinen-toisensa?

Jumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen asuntoon... Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön ylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä...

Kuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin juuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei hän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa? "Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?" kysyi hän itseltään.

-- Olga Sergejevna! lausui hän.

-- Mitä?

-- Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään vielä yhden.

-- Mikä se on?

-- Se kirje oli aivan tarpeeton...

-- Se ei ole totta, se oli välttämätön, -- päätti neito.

Hän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot muuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat auki kummastuksesta.

-- Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän katseensa neidon niskaan.

Mutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.

"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki viekkautta?" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi huomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa ainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn puutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein avulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta kuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne suuntautuvat ja missä ne yhtyvät.

Viekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta. Niinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin viekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen muotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen näköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.

Viekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta ei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä se on virittänyt muille.

Olga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki kysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä suorinta tietä.

Mutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja menee piiloon... Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?

-- Minkästähden se kirje oli välttämätön? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö tähden? -- uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin päin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi osaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. -- Sentähden tietysti, -- sanoi hän sitten verkalleen: -- ettette ollut nukkunut yöllä, ja kirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt ensimmäinen syy...

-- Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani samaa mieltä? -- keskeytti Oblomov.

-- Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen en puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se nyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo edeltäpäin. Te olette -- ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin! Ja sitten ... teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne ... te ette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on tahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä -- se nyt on toinen syy ja sitten lopuksi, kolmanneksi...

-- Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa näkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne minun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne ... kaikki se, minkä minulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen rakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne... teidän henkisen turtumuksenne... Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne ilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette kirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin -- tätä ette te tahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne minut... sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua loukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt -- ylpeydestä en olisi itkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan enkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy...

Ja tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta lemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena! Rehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän tulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.

-- Olga! Te olette ... parempi kaikkia muita, te olette paras nainen koko mailmassa! -- huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta itseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. -- Jumalan tähden ... yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme vakuudeksi, --kuiskahti hän kuni unenhoureessa.

Neito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily ja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin leppeät silmät säihkyivät uhkaa.

-- Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! -- huudahti hän säikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja päivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui syrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan asentoon, uhkaavin katsein.

Oblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä Olga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet olivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.

Suokaa anteeksi! ... -- sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut Oblomov.

Olga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen viistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov... Vaan tämä käppelehti hiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.

Neito koetti jouduttaa askeleitansa, vaan nähdessään Oblomovin kasvot, hymyili ja vaimensi vauhtiaan, tuontuostakin vavahtaen. Ruusunpunainen pilkku leimahteli vuoroin kummallekkin poskelle.

Sitä mukaa kuin hän kulki, kirkastuivat hänen kasvonsa, hänen hengityksensä kävi harvemmaksi ja rauhallisemmaksi ja askelet luontuivat jälleen tasaisiksi. Hän oli nähnyt, kuinka pyhä hänen "ei ikinä" oli Oblomoville ja vihan puuska asettui vähitellen antaen sijaa säälille. Hän rupesi kävelemään yhä hiljemmin.

Teki mieli lieventää kiivastustaan ja hän mietti tekosyytä jotakin sanoakseen.

"Kaikki on hukassa! Kaikki on erehdystä! Ei ikinä! Hyvä Jumala! Syreenit ovat lakastuneet", ajatteli Oblomov katsellen retkottavia syreeninoksia: "eilen ovat ne kuihtuneet, kirje on myös kuihtunut, ja tämä silmänräpäys, parhain elämässäni, jolloin nainen ensi kerran sanoi minulle kuni enkeli taivaasta, mitä minussa on hyvää -- sekin on kuihtunut!..."

Hän katsahti Olgaan -- tämä seisoi odottaen häntä, silmät maahan luotuina.

-- Antakaa kirje minulle! ... -- lausui neito hiljaa.

-- Se on kuihtunut! -- vastasi Oblomov surullisesti ojentaen kirjeen.

Olga oli jälleen siirtynyt Oblomovin likelle ja taivutti vielä päätään tämän puoleen; silmäripset olivat kokonaan alaslasketut... Hän melkein värisi. Kun Oblomov ojensi kirjeen, ei tyttö kohottanut päätään eikä siirtynyt kauvemmas.

-- Te säikäytitte minua, -- lisäsi hän pehmeästi.

-- Antakaa anteeksi, Olga, -- sopersi Oblomov. Neito oli vaiti.

-- Se oli julma tuo "ei ikinä"! ... -- lausui Oblomov surullisesti ja huokasi.

-- Se on kuihtuvainen! -- kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja punastui.

Ja hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä molemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne sitten sydäntänsä vasten.

-- Kuuletteko, kuinka se tykyttää! -- virkkoi hän. -- Te olette peljästyttänyt minua. Päästäkää!

Ja katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi juoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.

-- Mihinkä te sellaista vauhtia? -- huusi Oblomov perään. -- Minä olen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne...

-- Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!... -- huusi neito vastaan palavin kasvoin. -- Rintaani ahdistaa, koskee melkein kipeästi...

Oblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin poislentävää enkeliä.

"Kuihtuukohan tämäkin hetki?" ajatteli hän miltei alakuloisesti, tuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.

"Syreenit ovat surkastuneet", mietti hän jälleen: "eilispäivä on kadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut... Niin! Ja tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on mennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu..."

-- Mitä kummaa tämä on? -- sanoi hän ääneensä syventyen itseensä. -- Lempikin on myös ... niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että se niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä mikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä. Vaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina jonnekkin eteenpäin ... "niinkuin koko elämä", kuten Stolz sanoo. Eikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille sanoisi: "seis äläkä liikahda!" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan? -- kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja laiskasti kotiinsa päin astumaan.

Kulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen rinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa onneaan...

Hyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!

11.

Kotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta, joka kirje alkoi ja loppui sanoilla: "nyt tai ei koskaan!" se oli täyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut eikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus välttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja lopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.

Jos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä, järjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen jätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään uusien huoneiden rakennuspuuhiin.

"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!" lopetti Stolz kirjeensä.

-- Nyt, nyt, nyt! -- hoki Oblomov. -- Andrei ei tiedä, mikä romaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän sitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin seikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani. Kyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he muka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta nehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat halki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen maisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas ampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat he kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät päivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa -- siinä niiden koko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain Andrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä. Tosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa Oblomofkaan.

Oblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa arkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä uuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu perhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.

"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa lastenkamari"... ajatteli hän hymyillen. "Mutta talonpojat, talonpojat" ... ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti hänen otsaansa. "Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja myöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista... Ats kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni pidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi joen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo että minä panttaisin Oblomofkan... Vaan mistäs minä tiedän, onko tämä tarpeen? ... Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?... Otaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet tuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani mennyttä kalua. Kolme tuhatta -- se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa? Ei, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia lähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta -- kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat omaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon valita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon todistamaan' -- kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä koko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan."

Jo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän kirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt virastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä Oblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: "mitä se mies siellä tekee?"

Mutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä toimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän sai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen, ajoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän sovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin uutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti Olga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä päätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin teki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä tiedusteli.

Kesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat ovat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa, polttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen väliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin kirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta -- herra Oblomovia varten.

Heidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä, mutta ne liitävät tiehensä.

Joskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään jyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä vartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään, oivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään -- ja kaikki on, jälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen suvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.

Olgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä selvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän ympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia henkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin runollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä, asteettaisina ja luonnonomaisina...

Se oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei ainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin laiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä ilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta sai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä että hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei jätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.

Oblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä ryhti -- tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on tehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.

"Se tulee kai siitä", ajatteli Oblomov, "ettei hänellä koskaan nuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman ylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu... Siihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt."

Laskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen kasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät tasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja ei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät viekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.

Hän ei tahdo olla seuraelämän leijonatar eikä vallata sattuvilla sanoilla kömpelöä ihailijaansa tai hämmästyttää terävällä järjellään koko vierassalonkia, jotta joku nurkasta huudahtaisi: "bravo! bravo! mainiota!"

Vaan onpa hänessä tuota arkuuttakin, mikä on ominaista naisille: tosin ei hän rupea vapisemaan nähdessään hiirenpojan eikä lankea pyörryksiin, jos tuoli sattuu rymähtämään kumoon, mutta hän pelkää mennä kauvas kotoa, kääntyy takaisin nähdessänsä talonpojan, joka hänestä näyttää epäilyttävältä, sulkee yöksi ikkunansa etteivät varkaat kiipeäisi sisään -- kaiken tämän tehden naisen tavalla...

Ja sitten on hän niin altis säälin ja myötäkärsimyksen tunteelle! Ei ole vaikeata saada häntä kyyneltymään, niin herkkä on hänen sydämmensä. Rakkaudessaan on hän niin hellä ja suhteissaan kaikkia kohtaan on hän niin pehmeä ja hyväilevän-tarkkaavainen -- sanalla sanoen: hän on nainen!...

Jos hänen puheensa joskus välähteleekin ivan kipinöitä, niin säteilee hänestä samalla sellaista suloa, sekistä suopeata ja leppeätä älyä että jokainen ilolla paljastaa otsansa hänen työtavakseen.

Mutta vastatuulta ei hän pelkää, kulkee keveästi puettuna iltahämärissä -- ei ole millänsäkään kylmästä. Terveys uhkuu hänestä, ja hän syö hyvällä ruokahalulla, hänellä ovat omat lempiruokansa, ja hän tietää kuinka niitä on valmistettava.

Niin tämän kaiken tietävät monet muutkin, mutta monet eivät tiedä, mitä tehdä siinä tai toisessa tapauksessa, tai jos tietävätkin, niin on se vain opittua ja kuultua, eivätkä tiedä, miksi he tekevät juuri niin eivätkä toisin tahi vetoavat heti tädin tai serkun kokemuksiin...

Monet taas eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat ja jos sen ratkaisevatkin, niin tekevät sen veltosti, niin että asian tarpeellisuus tai tarpeettomuus on sattuman varassa. Tämä kai johtunee siitä että heillä kulmakarvat ovat luokkina samalla tasalla, sormin siroiksi hypisteltyinä ja -- ettei ole tuota poimua otsalla.

Oblomovin ja Olgan välille muodostui salaisia, muille näkymättömiä suhteita: jokaisella silmäniskulla, jokaisella vähäpätöisellä sanalla, mikä lausuttiin toisten läsnäollessa, oli heihin nähden oma merkityksensä. Kaikessa huomasivat he lemmen vihjauksia. Joskus Olgakin, vaikka on niin varma itsestään, säpsähtää ja punastuu, kun pöydässä istuttaessa satutaan kertomaan jonkun rakkauden tarina, mikä muistuttaa hänen omastaan; ja koska kaikki lemmenkertomukset ovat toistensa kaltaisia, niin tulee hän useinkin punastuneeksi.

Mutta Oblomov se vasta hämmentyy, kun vähääkään sinnepäin viitataan, hämmentyy niin pahanpäiväisesti että teetä tarjottaessa yht'äkkiä kouraisee nenänsä eteen sellaisen läjän korppuja että välttämättä joku seurasta purskahtaa nauramaan.

He alkavat tulla tarkkaavaisiksi ja varovaisiksi. Toisinaan jättää Olga sanomatta tädilleen että on tavannut Oblomovin, ja tämä taas selittää kotonaan menevänsä muka kaupunkiin, vaikka pujahtaakin puistoon.

Mutta vaikka Olga olikin niin selväjärkinen ja niin itsetietoisesti katseli ympärilleen, vaikka olikin niin pirteä ja terve, niin alkoi hänessä kuitenkin ilmaantua jonkunlaisia uusia sairaaloisuuden oireita. Hänet valtasi aika-ajoittain rauhattomuus, jota hän hautoi tietämättä kuinka selittää se itselleen.

Joskus hän kuuman puolipäivän helteessä kävellessään käsikynkässä Oblomovin kanssa nojautuu hervottomasti tämän olkapäätä vastaan, astuu koneellisesti, ikäänkuin näännyksissään ja on itsepäisesti vaiti. Silloin raukeaa hänen reippautensa, hänen katseensa on uupunut, ilman eloisuutta, käy liikkumattomaksi, tähtää jonnekkin yhteen ainoaan pisteeseen eikä viitsi hän sitä kääntää toiseen esineeseen.

Hänen tulee raskasta olla, hänen rintaansa ahdistaa, hän on niin levoton. Hän riistää mantillin hartioiltaan, huivin kaulaltaan, mutta ei tämäkään auta -- yhä painostaa, yhä ahdistaa. Hänen tekisi mieli heittäytyä puun alle ja levätä siinä tuntikausia...

Oblomov joutuu ymmälle, leyhyttelee lepänoksalla ilmaa hänen kasvoillensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä torjuu neito hänen kohteliaisuutensa ja näyttää riutuneelta.

Sitten hän yht'äkkiä huoahtaa, katsahtaa havahtuen ympärilleen, katsahtaa Oblomoviin, puristaa hänen kättään, hymyilee ja jälleen ilmaantuu entinen reippaus, nauru, ja hän hallitsee jo itseään.

Erittäinkin erään kerran illalla vaipui hän tällaiseen levottomuuden tilaan, jonkunlaiseen rakkauden unikävelyyn, esiintyen Oblomoville ihan uudessa valossa.

Oli tukahduttavan kuuma ilma ja metsästä suhisi kumeasti lämmin tuuli, taivas pilveili raskaissa pilvissä, ja ilta hämärtyi hämärtymistään.

-- Tulee sade, -- virkkoi parooni ja läksi ajamaan kotiinsa.

Täti poistui omaan huoneeseensa. Olga soitteli kauvan ja miettiväisesti pianoa, vaan lakkasi sitten äkisti.

-- En jaksa, sormeni vapisevat, minusta on niin painostavaa, -- sanoi hän Oblomoville. -- Menkäämme vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

Kauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset olivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.

Puut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden askelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina juovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.

Olga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten. Ääneti vaelsivat he eteenpäin.

-- Minua hirvittää! -- virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he melkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden mustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.

-- Mikä niin? -- kysyi Oblomov. -- Älä pelkää, Olga, minä olen sinun kanssasi.

-- Sinäkin minua kauhistutat! -- kuiskasi Olga. -- Mutta se on jonkinlaista suloista kauhistusta... Sydän tyrmistyy... anna kätesi ja tunnustele, kuinka se tykyttää...

Ja samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.

-- Näetkö, näetkö? -- kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti molemmin käsin Oblomovin olkapäähän. -- Etkö näe, kuinka joku vilkuttaa hämärässä?...

Ja neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.

-- Ei täällä ole ketään ... -- sopersi Oblomov, vaikka pitkin hänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.

-- Peitä minun silmäni pikimmiten jollakin ... paina kovemmin, kovemmin! -- saneli neito kuiskaamalla ... -- No, nyt on hyvä... Ne ovat vain hermot, -- lisäsi hän mielenliikutuksessa. -- Kas tuossa se on taas! Katso, kuka se on? Istahtakaamme jollekkin penkille...

Oblomov haki hapuilemalla penkin ja istutti hänet siihen.

-- Mennään kotiin, Olga, -- kehoitteli Oblomov: -- sinä olet sairas.

Olga painoi päänsä Oblomovin hartioita vasten.

-- Ei, täällä on ilma raittiimpi, -- sanoi hän: -- minua niin ahdistaa tästä sydämmen kohdalta.

Neito hengitti tulisesti vasten Oblomovin poskea.

Tämä kosketti kädellään hänen päätään -- ja pääkin tuntui ihan kuumalta. Povi huohotti raskaasti ja purkihen tiheisiin huokauksiin.

-- Eikö ole parempi että mennään kotiin? -- hoki Oblomov yhä neuvottomana: -- täytyy panna maata.

-- Ei, ei anna minun olla, älä koske ... puheli Olga uupuneesti, tuskin kuuluvalla äänellä. -- Minulla tuntuu tässä sellainen poltto... -- ja hän painoi rintaansa.

-- Tosiaankin, eikö mennä kotiin ... -- kiirehti Oblomov.

-- Ei, odota, tämä kyllä selviää...

Neito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä silmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi hiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.

-- Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! -- toimitti hän rauhattomasti.

-- Ei tämä ole vaarallista, -- vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: -- älä häiritse, salli itkeä loppuun asti... tuli sammuu kyyneliin, minun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä...

Oblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä, tuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen ja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov ei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta neidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani hänenkin poskensa hehkumaan... Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut koskettaa huulillaan tytön poskia.

Sitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi... Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli hänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.

-- Olga! -- huudahti hän kuiskaten.

-- Mitä? -- vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen. -- No nyt se on ohi... -- sanoi hän väsyneesti: -- minun on jo helpompi olla, minä hengitän vapaasti.

-- Mennäänkö siis? -- sanoi Oblomov.

-- Mennään! -- toisti Olga väkinäisesti. -- Sinä, minun armaani! -- kuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen tämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.

Saliin tultua katsahti Oblomov Olgaan: neito näytti heikolta, mutta hymyili kummallista itsetajutonta hymyä ikäänkuin oudon unelman vallassa.

Oblomov vei hänet sohvaan istumaan, asettui hänen viereensä polvilleen ja suuteli syvästi liikutettuna muutamia kertoja hänen kättään.

Olga katseli häntä yhä samalla tavalla hymyillen, tarjoten hänelle molemmat kätensä, sekä seurasi häntä silmillään ovelle saakka.

Oblomov kääntyi ovessa ympäri ja huomasi että Olga yhä katsoo hänen jälkeensä ja että hänen kasvoillaan on yhä sama voipumus, sama hehkuva hymy, ikäänkuin ei hän voisi siitä päästä erilleen...

Mietteissään läksi Oblomov talosta. Hän oli jossakin nähnyt tämän hymyn, muisteli jotakin taulua, jossa oli kuvattuna nainen sellainen hymy huulillaan ... ei kuitenkaan Cordelia...

Seuraavana päivänä lähetti hän tiedustamaan Olgan terveyden tilaa, ja vastauksen tuojan oli käsketty sanomaan:

-- Jumalan kiitos, neiti voi hyvin, ja rouva pyytää herra Oblomovia tänään ruualle, mutta illalla suvaitsevat kaikki ajaa viiden virstan päähän ilotulitusta katsomaan.

Oblomov ei ottanut oikein uskoakseen ja kiiruhti itse Iljinskille. Todentotta: Olga oli pirteä kuin kukka, silmissä oli loistetta ja rohkeutta, poskilla heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua ja ääni oli niin sointuisa! Mutta kun Oblomov lähestyi häntä, niin hän äkkiä hämmentyi, melkeinpä huudahti ja punastui kokonaan, kun tämä kysyi: "kuinka voitte eilisen jälkeen?"

-- Se oli vain vähäinen hermohäiriö, -- sanoi neito kiireesti. -- Tätini sanoo että pitää varemmin panna maata. Se tapahtui minulle vasta äsken...

Hän ei sanonut loppuun, vaan kääntyi pois ikäänkuin olisi pyytänyt armoa. Mutta miksi hän hämmästyi -- sitä hän ei itsekään tiennyt. Miksi kalvoi ja poltteli häntä muisto eilisillasta ja tuosta hermohäiriöstä?

Hän oli samalla häpeissään jostakin ja harmissaan jollekkin, vuoroin itselleen, vuoroin Oblomoville. Mutta toisella hetkellä näytti hänestä kuin olisi Oblomov tullut hänelle lempeämmäksi, likemmäksi ja että hän puolestaan tuntee Oblomovia kohtaan myötätunnetta aina kyyneliin saakka, ikäänkuin olisi päässyt hänen kanssaan eilisillasta lähtien jonkinlaiseen salaiseen sukulaisuuden suhteeseen...

Hän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain aamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa mielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä hautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan, milloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.

"Ah, Sonitshka!" oli hän harmissaan ajatellut. "Kuinka onnellinen sinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!"

Mutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja liikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen siitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai kantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta kuisketta? ... Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne katsovat kaikkea niin julkeasti...

Vaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän kysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä kaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin hänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen, inhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt ihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja sydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut hyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa naisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja kantoi hänelle uhreja.

Mutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa vaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän sen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien kyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä kevytmielisen sanansa.

Oblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa hyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden puroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut että se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen häveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen ivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen elämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva simpukankuori.

Monet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä vastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen sanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi putoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on häviämätön.

Sitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata tahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut antautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen omalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia siitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen -- naista ... ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat tuottaneet...

Usein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien itsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta, vaan oli vaiti peljäten mailmaa.

Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne arvasikin.

Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset rakastavat heitä -- myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan -- saadakseen sielunylennystä.

Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga tapasivat toinen-toisensa joka päivä.

Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt, miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan. Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta Stolzin kirjeisiin.

Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden, uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa lemmen leikkipiiriin.

Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys. Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi vain liikkumattoman himokkaalla katseella -- niin vaipui Olga raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin, satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi, jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.

Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.

Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai valveilla... Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?

Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta -- niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään niinkuin vaate -- se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi siveetöntä..." Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme, jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin peljästytti Oblomovia.

Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan Oblomoville.

Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä ja onnesta.

Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän viivähtänyttä tuloa ... mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi hänen taivaalleen.

Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen...

-- Olga! Olga! Olga Sergejevna! -- alettiin huutaa.

Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista läpi lornjetin.

-- Kuka hän on? -- kysyi Sonitshka hiljaa.

-- Ilja Iljitsh Oblomov! -- esitteli Olga hänet tuttavilleen.

Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä. Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin huolimattomasti puettu.

Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän; sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.

Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden kopeikan edestä hajuvettä.

Vaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat kotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin, ummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta nuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse... Sitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.

Oblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei rohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet häiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta puhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä häiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla kysymyksellä.

Tämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä vai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä; nämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin...

"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa", ajatteli Oblomov kauhistuksissaan: "tämähän on hengenrikos siveellisyyden lakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on jo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje... Kaiken tämän olemme läpikäyneet." "Mutta" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään: "minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä..."

Ja yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen valkeus kuni juhlasunnuntaina. -- Oblomofka kokonaan auringon säteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja hopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan kanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai terassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta...

Jumaloiden kumartavat kaikki Olgaa -- lyhyesti sanoen, siinä kuvassa on kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.

"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!" ajatteli Oblomov jälleen peloissaan. "Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus -- kaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut toista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä olen?" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.

"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että minä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset silmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun napinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että... että... ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt se hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää sen pohjalla ... siksi että, siksi että minä..."

Hän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi sitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja sitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa oli rikos ja tahra omalla-tunnolla.

Sitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov tajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain ojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen...

"Niin, minä" -- hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi tulee ujostelevan myöntymyksen katse... Olga ei vastaa sanaakaan, hän punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä täyttyvät kyynelillä...

Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!

Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan...

Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.

"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika, etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia... Hyvä Jumala sentään!"

Hän punastui korviaan myöten.

"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken, tänä iltana..."

Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä. Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa, mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen hämmästyksestään, ja sitten...

Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja syleilyä koko mailman nähden.

12.

Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen ulos, Oblomov riensi kylälle -- vaan ei sielläkään tyttöä tavannut. Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle -- niin kuin enkelin taivaaseen -- näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja vartalon nuorteasti notkahtelevan.

Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois. Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.

Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä, silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.

Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.

He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan leyhytellä hänen kasvoihinsa.

Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui syviin ajatuksiin.

-- Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? -- kysyi hän, kun olivat istuutuneet siimekseen.

-- Luit kai?

Neito pudisti päätään.

-- Kirjoitit?

-- En.

-- Lauloit?

-- En sitäkään. Minä -- annoin ennustaa! -- selitti Olga. -- Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella korteista, ja minä pyysin.

-- No, miten kävi?

-- Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla... Punastuin kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois. Oletko sinä ajatellut minua? -- kysyi Olga yht'äkkiä.

-- Ah! pääsi Oblomovin suusta. -- Jospa tässä olisikin voinut olla vähemmin ajattelematta!

-- Entäs minä sitten! -- puheli neito haaveksivasti: -- Minä olen jo kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään -- muistatko kuinka julma olit -- niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli. En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit, muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan leninkini...

-- Se on totisesti rakkautta! -- virkkoi Oblomov intohimoisesti.

-- Mikä niin? Leninkikö?

-- Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen -- olen hyvä ja toimelias, jos en näe -- niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa, haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään... Rakasta minua, älä häpeä rakkauttasi...

Oblomov vaikeni. "Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!" ajatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.

-- Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? -- kysyi Olga.

-- Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! -- sanoi Oblomov huolimattomasti.

-- Niin, -- jatkoi neito: -- satun vilustumaan ja saan kuumetaudin, sinä tulet tänne -- minua ei olekkaan, menet meille -- sinulle sanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat makuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja tulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa: neiti on sairas, neiti kuolee...

-- Ah, ... parahti Oblomov yht'äkkiä.

Olga naurahti.

-- Mitenkäs sinun silloin käy? -- kysyi hän katsoen Oblomovia kasvoihin.

-- Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä yht'äkkiä tuletkin terveeksi!

-- Ei, ei, herkeä jo! -- huudahti Olga pelokkaasti. -- Nyt olemme puhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni kuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia...

Oblomov naurahti ja Olga myös.

-- Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! -- sanoi neito selviten tästä lörpöttelystä.

Oblomov yskähti jälleen.

-- Kuules... minä tahdoin sinulle sanoa että tuota...

-- Mitä niin? -- kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.

Oblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.

-- No, puhuhan, -- kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.

-- Ei se ole mitään, minä ilman vain... -- sopersi Oblomov aristuneena.

-- Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?

Toinen pysyi yhä vaiti.

-- Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, -- sanoi Olga. -- Tai ei, puhu vain suoraan! -- lisäsi hän jälleen äkkiä.

-- Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.

-- Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! -- ahdisti neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista, ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen suutelemasta häntä.

Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".

-- Sano se siis! -- ahdisti neito.

-- En voi, ei ole tarvis... -- esteli Oblomov.

-- Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs sanoja ne ovat?

-- Minä tahdoin ainoastaan sanoa, -- aloitti Oblomov hitaasti: -- että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos...

Hän vitkasteli sanomasta loppuun.

-- Jatka! -- sanoi Olga maltittomasti.

-- Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä... ääneti nielisin suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.

Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.

-- Mistä syystä? -- kysyi hän ihmetyksellä. -- Minä en tätä ymmärrä. Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian viisasta, jota minä en käsitä.

Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.

-- Sinä siis et rakasta minua? -- kysyi neito sitten.

-- Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka...

-- Mutta miksi? kuka sinua pyytää?

-- Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.

-- Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua rakastan? Vai rakastatko itse toista?

-- Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä aikonut ollenkaan sanoakkaan...

-- Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?

-- Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan sitten syyllinen...

-- Missä asiassa? Miten? -- uteli neito. -- Etkö rakasta minua? Olet ehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!

-- Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! -- änkytti Oblomov tuskastuneesta -- Vaan huomaatkos että tuota... -- alotti hän epävarmasti: -- että me tapaamme toinen-toisemme ... näin kaikessa hiljaisuudessa...

-- Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä kerron tädilleni että olen sinut tavannut...

-- Tokkohan joka kerta? -- kysyi Oblomov rauhattomana.

-- Mitäs pahaa siinä on?

-- Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt sanoa sinulle ... ettei se sovi...

-- Olethan tuota sanonutkin, -- huomautti Olga.

-- Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä olen tehnyt tehtäväni.

Oblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli ottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.

-- Mitä muuta vielä? -- kysyi neito.

-- Ei muuta... siinä oli kaikki, -- vastasi Oblomov.

-- Se ei ole totta! -- huomautti Olga päättäväisesti: -- vielä on jotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.

-- Niin, minä olen ajatellut... -- yritti Oblomov koettaen panna sanoihinsa huolimattoman nuotin: -- että tuota...

Hän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.

-- Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin...

Oblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.

-- Miksikä? -- kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.

-- Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat... Me viivymme niin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja sydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton ... minä pelkään että... -- sopersi Oblomov väkinäisesti.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys, ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska, ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta oma herransa -- ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.

Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.

-- No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! -- virkkoi Olga katsoen hyvin tarkasti Oblomovia silmiin.

Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.

Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa, jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.

-- Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! -- huomautti hän pikaisesti, katsoen syrjään. -- En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt... sinä katsot minuun tavallisesti kuin ... kuin minun entinen hoitajattareni Kusjminitsha! -- lisäsi hän naurahtaen.

-- Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti... enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.

-- Mitäs vielä? -- kysyi Olga. -- Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä on kertomatta?

Oblomov huokasi raskaasti.

-- Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme ... näin kahdenkesken...

-- Miksei?

-- Se ei ole hyvä... Neito mietti hetkisen:

-- Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?

-- Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me ... niin mitä sanovat?

-- Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi minulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja yksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten ole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi minua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? -- kysyi hän.

-- Sinun tätisi, -- huomautti Oblomov.

-- Minun tätinikö?

Olga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.

-- Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois kotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä minäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja mitä olen tehnyt. Kukas vielä?

-- Kaikki muut... Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja minua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat, jotka olivat hänen kanssaan -- ne katsoivat myös.

Ja Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli elänyt siitä päivästä asti.

-- Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, -- lisäsi hän: -- pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi myös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät...

-- No, ja sitten? -- kysyi Olga kylmäkiskoisesti.

-- No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki, mitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani etten sinua säikäyttäisi... Minä olen jo kauvan sitten tahtonut puhella sinun kanssasi...

-- Turhaa huolehtimista! -- virkkoi neito. -- Tuon kaiken tiesin jo sanomattasikin...

-- Kuinka on se mahdollista? -- kysyi Oblomov ihmetyksissään.

-- Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa minut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on käyttäytyminen sinua kohtaan...

-- Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! -- nuhteli Oblomov.

-- Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta huolehtivaisuudestasi!

-- Mitäs sinä hänelle vastasit? -- kysyi Oblomov.

-- En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä ainoastaan punastuin.

-- Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut! -- huudahti Oblomov kauhistuneena. -- Kuinka varomattomat me olemme. Mitä tästä vielä tulee?

Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.

-- En tiedä, -- virkkoi neito leppeästi.

Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.

Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä". Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti, sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.

Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.

-- Mihin nyt? Näin varhain! -- kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.

-- Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut, -- lausui neito mietteliään-alakuloisesti: -- me olemme menneet liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi! -- lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi astumaan pitkin polkua.

-- Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa toisiamme nähdä. Minähän ... kuule Olga!

Neito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka kuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.

-- Olga Sergejevna! -- huusi Oblomov.

Tämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.

-- Jumalantähden, käänny takaisin: -- huusi Oblomov ihan itkien. -- Täytyyhän pahantekijääkin kuulla... Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä sydäntä?... Kuinka julma voi nainen olla!

Hän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää kuulunut...

-- Hän on poissa! -- huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti päätänsä.

Olga seisoi aivan hänen edessään.

Oblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.

-- Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? ... -- puheli hän. -- Muista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin -- niin minä olen kuollut mies!

-- Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä myös. Muista se, Ilja!

-- Ah, ei suinkaan...

-- Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran yhdessä -- niin olen minä huutavassa hukassa.

Oblomov vavahti.

-- Kuule, -- sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: -- minä en vielä ole puhunut kaikkea loppuun ... -- vaan pitemmälle ei hän taaskaan päässyt.

Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta, luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias harppaus.

-- Joku lähestyy! -- sanoi samalla Olga.

-- Eihän vain liene Sonitshka? -- arveli Oblomov kauhistuksesta liikkumattomin silmin.

Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi -- tuntemattomia ne olivat, ja Oblomovilla helpoitti sydäntä.

-- Olga, -- virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: -- menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.

Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen viereensä.

-- Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä ehdin kaikkea sinulle, sanoa.

-- Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä taas aijot ilveillä minun kanssani, -- alkoi neito. -- Kerran sinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä minut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi, oikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä, peljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän on tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, -- lisäsi hän yht'äkkiä ylpeästi nousten penkiltä: -- että minä olen paljon kehittynyt siitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään sitä leikkiä, jota te leikitte ... mutta minun kyyneleitäni ette te tästälähtien saa nähdä...

-- Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! -- sanoi Oblomov vakuuttavasti.

-- Sitä pahempi teille, -- huomautti neito kuivasti. -- Kaikkiin teidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä yhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä rakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä sen tiedän, -- lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: -- enkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.

-- Minä myös tiedän jotakin, -- äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä ja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa mieltänsä. -- Herkeä, hyvä Olga, -- alkoi hän: -- minun sydämmeni on täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata ajatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua, minä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se kuitenkin niin yksinkertaista, onhan se... Auta minua, Olga!

-- Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?...

-- Oi Jumalan tähden, älä sano teiksi. Sinun ylpeä katseesi tappaa minut, jokainen sana jäätää, kuin pakkanen...

Olga purskahti nauramaan:

-- Sinä olet hullu! -- huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään päälle.

-- Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga, -- lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: -- tule minun vaimokseni!

Olga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin...

-- Olga, anna minulle kätesi! -- pitkitti Oblomov.

Neito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei riuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea. Oblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin -- tämä kääntyi hänestä yhä enemmän poispäin.

-- Äänettömyys? -- virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti, suudellen neidon pientä kättä.

-- Suostumuksen merkki! -- äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta Oblomovin silmiin.

-- Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? -- kyseli Oblomov muistellen omaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.

-- Samaa kuin sinäkin, -- vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin metsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän hillitsi itseänsä.

"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?" ajatteli Oblomov, mutta Olga katsoi itsepäisesti alas.

-- Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? -- puheli Oblomov koettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.

-- En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.

-- Mutta miksikä?

-- Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja tottunut tähän ajatukseen.

-- Aikaa-sitten? -- toisti Oblomov ihmetellen.

-- Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen syreeninoksan ... olen minä aatteissani kutsunut sinua...

Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

-- Siitä hetkestä?

Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan Olgan kuumaan syleilyynsä.

-- Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat... ole varovaisempi: -- sanoi neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.

Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.

-- Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä ilmaissut... -- sanoi hän.

-- Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai meidät viedään.

-- Siitäkö hetkestä alkaen siis ... niinkö? ... toisteli Oblomov haaveksivasti.

-- Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin; muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut, istuskellut iltaisin huvimajassa? -- lausui Olga ylpeästi.

-- Se on siis ... -- sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja päästäen neidon käden irti.

Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä, vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata häiritsemättömässä rauhassa.

Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?

Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään... "Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"

-- Mutta on toinenkin tie onneen, -- lausui Oblomov.

-- Mikä? -- kysyi neito.

-- Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään... Nainen värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja sellaista riemua, jollaista...

-- Sitä tietä en minä tunne.

-- Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa, kunniansa ja löytää palkinnon lemmessä ... siihen vaihtaa hän kaikki.

-- Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?

-- Emme.

-- Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani uhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?

-- Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! -- huudahti Oblomov tulisesti.

-- Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?

-- Todentotta, en itsekkään tiedä...

-- Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko minä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä? Eikös niin?

-- Niin, sinä taisit arvata oikein... No tekisitkö sen?

-- En ikinä, en missään tapauksessa? -- vastasi neito lujasti.

Oblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:

-- Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli naisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon -- ja kuitenkin yhä rakastaa.

Hän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään mielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän värähti, mutta kasvot olivat tyynet.

-- Kuvaile mielessäsi, -- virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei ole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä sinua tuntisi!

Olga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia kutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja nauttimaan tästä.

-- Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät loisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät sinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen...

Oblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa kärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.

-- Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat muutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois sinun vierestäsi... mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit selvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.

-- Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? -- sanoi neito rauhallisesti. -- Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.

-- Et ikinä? -- kysyi Oblomov alakuloisesti.

-- En ikinä! -- toisti Olga.

-- Hm, -- mutisi Oblomov miettiväisesti: -- sinultako puuttuisi voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken -- niinkö?

Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä puhe tekee.

Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt. Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.

-- En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. -- Voipi olla kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä voimakkaammin...

-- Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, -- kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: -- jos se sinusta ei ole hirveätä?...

-- Sentähden että sillä tiellä lopuksi... aina erotaan, vastasi Olga: -- vaan minä en tahdo erota...

Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään, kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa vasten ja lisäsi hiljaa: -- En ikinä!

Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon jalkoihin.

KOLMAS OSA.

1.

Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja astui huoneeseensa -- ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina yhteen kohti: -- hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

-- Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin? -- kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä. -- Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka olevan ja kun ryyppyä pyysin -- ei sitäkään antanut.

-- Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, -- vastasi Oblomov huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? -- ja häntä ahdisti aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? -- tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

-- Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi? kysyi Tarantjev.

-- En sitä nyt tarvitse, -- sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta Tarantjeviin. -- En minä sinne muuta.

-- Häh? Vai et muka muuta? -- virkkoi Tarantjev uhkaavasti. -- Kun kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

-- Mitä sitoumusta?

-- Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

-- Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, -- puhui Oblomov: -- minä matkustan tästä ulkomaille...

-- Ulkomaille! -- keskeytti Tarantjev. -- Tietysti sen saksalaisen kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

-- Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja kapsäkkikin on ostettu...

-- Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. -- Mutta parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

-- Ei minulla ole rahaa.

-- Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä, mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

-- Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

-- Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

-- Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? -- murisi Tarantjev.

-- Enkä tahdokkaan nähdä, -- vastasi Oblomov: -- mitä varten minä sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi...

-- Mistä niin? -- kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei ruvennut selittämään mistä.

-- Kaupungin keskuksesta, -- lisäsi hän sitten.

-- Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata mötköttää?

-- Enhän minä enää makaa.

-- Kuinka niin?

-- Niin vain. Minä olin ... tänään ... - alkoi Oblomov.

-- Häh? -- keskeytti Tarantjev.

-- Minä en syö päivällistä enää kotona...

-- Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

-- Ei minulla ole rahoja, -- toisti Oblomov kärsimättömänä. -- Minä poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

-- Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa -- sitten saat nähdä.

-- No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

-- Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene matkoihisi.

-- Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

-- No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, -- tinki Tarantjev: -- kolme täyttä hopearuplaa.

-- Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

-- Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös kolme täyttä hopearuplaa -- tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi ruplaa!

-- Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, -- sanoi Oblomov: -- siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne taskuunsa.

-- Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, -- lisäsi hän. -- Nyt anna päivällisrahat!

-- Mitkä päivällisrahat?

-- Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

-- Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa -- sanoi hän.

-- Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? -- huomautti Oblomov.

-- Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

-- Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, -- murahti Sakariias kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. -- Vaan kuulkaas, Mihei Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?...

-- Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? -- epäsi Tarantjev. -- Aikoja sitten olen tuonut.

-- Milloinka niin? -- tinkasi Sakariias.

-- Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään...

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

-- Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! -- kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

-- Niin, laula sinä vain sitä nuottia! -- lausui Tarantjev. -- Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet...

-- En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! -- kähisi Sakariias. -- Mutta te...

-- Suu kiinni, Sakariias! -- keskeytti Oblomov ankarasti.

-- Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia meiltä? -- tiedusti yhä Sakariias.

-- Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. -- Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

-- Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? -- äänsi Sakariias. -- Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on mennyt ulos pihasta, -- lisäsi hän ja läksi pois.

-- Missä sinä päivällistä syöt? -- kysyi nyt Tarantjev. -- Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on käsissä, parasta että tulet pian.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä...

-- Äläkä unhoita tuoda rahoja!

-- Kyllä, kyllä... -- vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

-- No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet -- kaikki tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

-- Kyllä, kyllä, hyvä on... Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa, -- mutisi Oblomov yht'äkkiä: -- ole niin hyvä ja käy raatitalolla, minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan...

-- Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? -- virkkoi Tarantjev.

-- Minä lisään sinulle päivällisrahoja, -- sanoi Oblomov.

-- Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin mitä sinä aijot lisätä.

-- Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

-- Mahdotonta on minun sinne mennä, -- lausui Tarantjev synkästi.

-- Mistä syystä?

-- Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja virittävät salajuonia minua vastaan.

-- No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, -- sanoi Oblomov ja tarttui hattuunsa.

-- Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun...

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: -- Suu kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

-- Kas kuinka sinä nyt voit, veli... -- mutisi hän ottaen hattunsa: -- mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

-- Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, -- sanoi hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: -- annas, hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

-- No, lempo sinut vieköön! -- murisi Tarantjev vääntäytyen kömpelösti ovelle. -- Sinussa on tällä kertaa ... jotain... Vaan puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!

2.

Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta. Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa, hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

-- Kaksi "ei ikinä", -- äänsi hän hiljaa riemuiten: -- ja mikä eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin kauniisti kukoistaa...

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään. Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi, että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto, kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys, elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa...

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita -- vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle... Mitäs se on? Sitäkös hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?... Ja kuitenkin eletään niin, ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät -- se on sentään elämän runous, se on sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa -- pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu... Ihmetyksen supatusta kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään...

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle ... tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan Stolzille -- kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta -- annan hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa suudella kättäni -- hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten ... jaa, sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!' Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi..."

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov uskaltanutkaan.

-- Ei sanaakaan kenellekkään! -- lausui neito pannen sormen huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti toisesta huoneesta kuulisi. -- Ei vielä ole aika!

-- Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on päätetty? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi. -- Mitäs sitten on tehtävä nyt? Mistä on aljettava? -- kysyi hän. -- Ei suinkaan sekään auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja vakavampi puoli elämästä...

-- Niin alkaakin, -- toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

-- Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä sanomaan tädille...

-- Se on se viimeinen askel.

-- Mikäs sitten on ensimmäinen?

-- Ensimmäinen ... Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan raatitalolle.

-- Niin ... kyllä minä huomenna...

-- Miksikäs ei jo tänään?

-- Tänään ... tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi, oi Olga...!

-- No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

-- Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

-- Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi, Oblomofkaan... Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä, minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai mitkä? -- tiedusteli Olga katsoen silmiin.

-- Hyväjumala. -- puheli Oblomov. -- Jos tässä rupeaa kuuntelemaan Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän, Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja puuhata kouluja... Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä. Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin...

-- Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

-- Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet...

-- Mutta minne sitten joudumme? -- kysyi Olga.

-- Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

-- Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, -- huomautti neito: -- se on toinen askel...

-- Ja sitten ... -- jatkoi Oblomov.

-- Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa, aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi kaupunkiin -- aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai -- virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin tuota katua -- ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

-- Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin, ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan, vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan, joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi vyötäisilleen.

-- Ketä haette? -- kysyi akka.

-- Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

-- Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? -- kysyi hän. -- Hän ei ole kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

-- Emäntää minä tarvitsen, -- sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni; sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan, vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

-- Agata Matvejevnaako te siis etsitte? -- kysyi akka. -- Mitä teillä on hänelle asiaa?

-- Sano talon emännälle, -- puhui Oblomov: -- että minä tahdon häntä tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

-- Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava? Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, -- virkkoi ämmä palattuansa ja kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan huoneeseen ja pyysi odottamaan. -- Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja astiat sikinsokin.

-- Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? -- virkkoi hän itsekseen. -- Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen, jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

-- Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? -- kysyi Oblomov.

-- Ky-kyllä, -- vastasi nainen. -- Te ehkä tahdotte puhutella minun veljeäni? -- kysyi hän epävarmasti. -- He ovat virastossa eivätkä tule kotiin ennen kello viittä.

-- Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, -- alkoi Oblomov, kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti piiloon saalin alle.

-- Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne...

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

-- Veljeni ei ole kotona, -- sanoi hän sitten.

-- Mutta teidänhän tämä talo on? -- kysyi Oblomov.

-- Minun, -- vastasi nainen lyhyesti.

-- Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

-- Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat hoitavat, -- sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

-- Missäs teidän veljenne palvelee?

-- Kansliassa.

-- Missä kansliassa?

-- Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin ... minä en tiedä, miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

-- Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? -- kysyi Oblomov.

-- En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella ja tyttö kuudennella vuodella, -- alkoi emäntä jotenkin puheliaasti ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: -- on tässä vielä meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja Mihei Andreitsh.

-- Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? -- kysyi Oblomov.

-- Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset veljeni kanssa, aina ovat yksissä...

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia ja sanoja.

-- Kuinka hiljaista teillä täällä on? -- virkkoi Oblomov. -- Jos ei vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

-- Menettekö usein ulos pihasta? -- kysyi Oblomov.

-- Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin Ruutitehtaalla.

-- Siellä taitaa käydä paljon väkeä? -- kysyi Oblomov, katsoen aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

-- Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

-- Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

-- Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta me sitä vain täällä kotosalla.

-- Ettäkö aina vain kotona?

-- Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

-- Entäs, käyttekös vieraissa?

-- Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

-- Teillä on kukkia, pidättekö niistä? -- kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

-- En, -- sanoi hän: -- ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

-- Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi kauppamiehelle? -- kysyi piika.

-- Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! -- lausui emäntä ujosti. -- Näethän että on vieraita!

-- Minä tulin vain kysymään, -- puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin että pää jäi riippumaan alaspäin: -- seitsemänkymmentä kopeikkaa hän tästä antaa.

Mene keittiöön! -- komensi emäntä. -- Ja ota se harmaa täplärinta kukko äläkä tätä, -- lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

-- Teillä on taloushuolia, -- virkahti Oblomov.

-- Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia. Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat kaikki meiltä, -- vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

-- Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, -- huomautti Oblomov osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan...

-- Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt, -- keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti Oblomoviin: -- "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja kaapeissa..." on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään -- niin syyttää meitä..."

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

-- Kuinka varovainen teidän veljenne on, -- lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme. Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.

-- Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, -- lausui Oblomov: -- vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen...

-- Ei se ole kotona nyt, -- toisti yhä emäntä: -- ettekö olisi niin hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se silloin mene kansliaan.

-- Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata! -- selitti Oblomov. -- Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan, niin tuota...

-- Vaan veli ei ole kotona, -- puhui taas emäntä yksikantaan: -- ei sitä näy vielä kuuluvan... Ja hän katsahti kadulle. -- Tuosta ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee, mutta nyt ei sitä näy.

-- No, minun täytyy siis lähteä pois... -- sanoi Oblomov.

-- Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä että milloinka te muutatte? -- kysyi emäntä nousten sohvasta.

-- Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .-- selitti Oblomov: -- että koska asianhaarat nyt ovat sell...

-- Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa puhumassa ... kertasi emäntä.

-- Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

-- No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös tulee.

-- Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? -- kysyi Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun! -- vakuutti emäntä.

-- Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, -- epäsi Oblomov kärsimättömänä.

-- No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla ... -- huomautti emäntä. -- Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, -- kysyi hän.

-- En minä teille muuta, -- sanoi Oblomov.

-- Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki tavaranne?

-- Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, -- alkoi taas Oblomov pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän rintaan: -- että koska nyt asianhaarat...

-- Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, -- keskeytti emäntä yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun pihasta. -- Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla kuuluu hyvin, kun joku kulkee...

-- Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? -- kysyi Oblomov kumartaen ja jo ulos lähdössä.

-- Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin ... puheli emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin äänellään pidättää Oblomovia.

-- Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, -- sanoi Oblomov päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti muutamia päitä.

-- Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, -- lisäsi emäntä rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

-- Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä...

-- Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin ... -- puheli emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. -- Minä sanon siis sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

-- Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, -- virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita multaläjiä.

Poikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu keski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi kädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli kuiva ja kuuma päivä.

Hän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi tahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov katsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään Pshenitsinin portista.

"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!" päätti hän: "Mutta mitä hemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan minulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa... Jääköön toiseen kertaan."

-- Aja kiireemmin! -- komensi hän ajurilleen. "Mutta pitäisköhän käväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?" muisti hän äkkiä silmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. "Täytyisi taas ajaa takaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle ... vaan jääköön sekin toiseen kertaan!" päätti hän.

-- Aja kovemmin!

3.

Elokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli uunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä asujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen tyhjentyivät huvilat kokonaan.

Oblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja eräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin ja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin aivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin vain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän maatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei tiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.

Jäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään näkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä kerrassaan mahdottomalta.

Hän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri, laskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti...

Sitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne hän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti myös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa ja vietti illan Olgan luona istuen.

Mutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien, valoisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov enää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää rientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta kirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen, kukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut, ikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.

He istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään. Olga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla kanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa avaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas nykyhetkeä.

Ainoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon, vavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja hymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja sanoinselittämätöntä onnea.

Kolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja söi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä siellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä tällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä päivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän, ensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten takaisin kotiin.

Viidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.

Kuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan erääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa jalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.

Kaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli useinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat pysähtyivät puhuttelemaankin.

-- Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! -- sanoo Oblomov yltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.

Myös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee miettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden päätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla kuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja illalla takaisin -- kolme kokonaista tuntia.

-- Sanotaan tädille, -- vaatii yhä Oblomov: -- silloin voin jäädä teille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan...

-- Mutta oletko jo käynyt virastossa? -- kysyi Olga.

Oblomovin teki kovin mieli sanoa että: "olen käynyt ja kaikki on toimitettu", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin tutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain huokasi vastaukseksi.

-- Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! -- äänsi hän.

-- Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista asuntoa? -- kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.

-- Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen täällä, -- selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän esteen.

Nyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.

-- Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, -- rauhoitti häntä Oblomov: -- huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän mene kansliaan.

-- Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, -- virkkoi Olga miettiväisesti: -- on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös tavata toisiaan harvemmin...

-- Niin, niin ... tosiaankin, -- lisäsi Oblomov arasti.

-- Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän vastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona saatat olla yksin -- päätti Olga. -- Ja sitten voimme me nähdä toisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin menemme ja tule sinäkin silloin sinne.

-- Niin, kyllä se sopii, -- vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että Olga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.

-- Ja kun sattuu kaunis päivä, -- lopetti neito: -- niin ajan minä kaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se muistuttaa meille puistoa maalla ... niin, puistoa maalla! -- toisti hän tunteellisesti.

Oblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin asti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten pianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä itki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta ääni takertui kurkkuun.

Toisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa, jota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo aikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon vaatekaappiin.

Tapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen kahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin, kurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla pöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos Sakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos yksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti miehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa Sakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan töykäten häntä kyynäspäällään rintaan.

-- Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? -- kysyi Oblomov.

-- Emäntä itse, -- sanoi Sakariias: -- Kuudetta päivää yhä itse keittää. "Te", sanoo hän, "panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua kylliksi. Antakaas kun minä keitän!"

-- Se on mainion maukasta, -- uudisti Oblomov kaataen toisenkin kupillisen. -- Sano sille kiitokset minulta.

-- Tuossa se on itse, -- puheli Sakariias viitaten vierashuoneen puoleksi avattuun oveen. -- Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo huone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit, kahvet ja ruoka-astiat.

Oblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan valkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.

-- Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? -- kysyi Oblomov.

-- Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.

Oblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka selkä vuoronperään taipui ja oikeni.

Emännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja pyöreät, täyteläiset pohkeet.

"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on niissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!" arvosteli Oblomov.

Puolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa heidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.

-- Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.

-- Lieneekö se piirakka niin erinomaista? -- virkkoi Oblomov huolimattomasti. -- Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa...

-- Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan, -- huomautti Sakariias: -- höysteenä on kananpoikia ja tuoreita sieniä.

-- Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä sitä leipoo? Se likainen ämmäkö?

-- Eikös mitä! -- sanoi Sakariias halveksivasti. -- Jos ei olisi emäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä on itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden leiponeet.

Viiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta paljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi tulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.

-- Paljon kiitoksia! -- virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan piirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän korkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.

Ovi sulkeutui kiireesti.

-- Haluatteko viinaa? -- kysyi ääni.

-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä lempeämmästi: -- mitä lajia teillä on muuten?

-- Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan lehdistä, -- vastasi ääni.

-- Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä tehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!

Jälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja viinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli aivan erinomaista.

-- Paljon kiitoksia, -- sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta, mutta ovi lupsahti samassa kiinni.

-- Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää huomenta? -- moitti Oblomov.

Emäntä naurahti oven takana.

-- Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, -- vastasi hän. -- Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin kirkosta.

-- Ah, apropos veljestä, -- huomautti Oblomov: -- minun täytyy puhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.

-- Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.

-- Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva yskä on? -- kysyi Oblomov.

-- Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.

Ja ovi lupsahti kiinni.

"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä sentään jotakin... Ja hän pitää itsensä puhtaana."

Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.

Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin, keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.

Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä, suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.

Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin, vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat karttuuniverhot.

Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja, peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.

Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.

Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.

Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa. Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä, niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa -- kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää syytä asettaa niitä liian usein näytteille.

-- Te olette suvainnut, -- alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen katseensa Oblomoviin: -- käskeä minun tulla luoksenne.

-- Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa hyvä ja istukaa! -- vastasi Oblomov kohteliaasti.

Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.

-- Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni toinen asunto, -- lausui Oblomov: -- sentähden haluaisin minä tämän huoneuston siirrettäväksi toiselle...

-- Nyt on vaikea siirtää, -- virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: -- jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon huoneenkatsojia.

-- Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, -- keskeytti Oblomov.

-- Sisar siitä mainitsi, -- lisäsi virkamies. -- Vaan älkää huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää. Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?

-- Mitkä linnut?

-- Nuo kanat.

Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut, mitä ympärillä tapahtui.

-- Ei, se ei ole vaarallista, -- sanoi hän: -- minä luulin teidän puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.

-- Me viemme ne pois, -- ehdotti Ivan Matveitsh.

-- Ei sekään ole niin vaarallista, -- huomautti Oblomov: -- mutta asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.

-- Kuten suvaitsette, -- vastasi Ivan Matveitsh. -- Mutta jos ette löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin suhteen? suostutteko antamaan korvausta...? Tappiota teille siitä tulee.

-- Paljonkos pitää maksaa? -- kysyi Oblomov.

-- Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.

-- Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa, sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa ruplaa, -- sanoi hän.

-- Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta, kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? -- keskeytti hänet Oblomov.

-- Kuinkas muuten? -- virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon mukaisesti. -- Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota. Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, -- puuttui puheeseen Oblomov: -- ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?

-- Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, -- puhui Ivan Matveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen sormen sitten hihaansa: -- suvaitkaa lukea läpi: "Jos sattuu että minä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin olen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla ehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden vuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva Pshenitsinalle", -- luki Oblomov.

-- Kuinka tämä on mahdollista? -- kysyi hän. -- Ei tämä ole oikein.

-- Se on laillinen paperi, -- huomautti Ivan Matveitsh. -- Itse olette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!

Jälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.

-- Kuinka paljon tekikään summa? -- kysyi Oblomov.

-- Seitsemän sataa ruplaa, -- sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä samalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti nyrkiksi: -- ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.

Ja hän näpähytti vielä kerran paperia.

-- Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä tarvitse mitään tallia enkä liiteriä! -- huudahti Oblomov vilkkaasti.

-- Kontrahdissa on niin sanottu, -- huomautti Ivan Matveitsh taas työntäen sormensa kohti erästä riviä. -- Mihei Andreitsh kertoi että teillä tulee olemaan omat hevoset.

-- Mihei Andreitsh valehtelee! -- sanoi Oblomov harmistuneena. -- Antakaa tänne sitoumuskirja!

-- Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu sisarelle, -- virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan käteensä. -- "Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä muista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti", luki Ivan Matveitsh: -- "maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa..."

Ja hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.

-- Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään ymmärrä, mitä te tarkoitatte? -- huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.

-- Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te vuokraatte talon niiden kanssa...

-- Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun ruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä nauriitanne ... -- puhkui Oblomov nousten seisaalleen.

Myös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: -- Suokaa anteeksi, mutta tässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! -- virkkoi hän.

Ja jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja koko paperi vavahteli hänen kädessään.

-- Paljoksiko laskette koko summan? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan laittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin -- karttuu lisäksi sataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.

-- Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? -- kysyi Oblomov kummastellen. -- Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään. Kuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon...?

-- Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, -- sanoi Ivan Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa tämä oli kirjoitettu.

-- Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! -- lopetti hän leppeällä äänellä piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.

-- Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! -- virkkoi Oblomov hölkäten edestakaisin huoneessa. -- Luuletteko minun teidän nauriitanne ja kaalejanne tässä tarvitsevan?

-- Kuten suvaitsette! -- sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. -- Vaan älkää huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, -- lisäsi hän. -- Mitä rahoihin tulee ... niin kyllä sisar odottaa.

-- Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?

-- Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, -- vastasi Ivan Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.

-- Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon toiselle, -- sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.

-- Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: -- lopetti Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.

Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.

"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"

Hän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa ainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.

-- Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? -- huudahti hän. -- Sakariias! Sakariias!

-- Mitä suvaitsette?

-- Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä niitä enää ole? kysyi Oblomov.

Sakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja kymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.

-- Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, -- sanoi hän.

-- Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti, mihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?

-- Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa, mihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla kaupungilla makselette ajureille vaunuista?

-- Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, -- muisti Oblomov katsoen Sakariiakseen. -- Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme annoimme ajureille?

-- Mikä hänet muistaisi! -- murahti Sakariias: -- sen minä vain muistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä ruplaa.

-- Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? -- nuhteli häntä Oblomov. -- Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!

-- Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja, jumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! -- virkahti Sakariias katsoen syrjään.

"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!" ajatteli Oblomov.

-- Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija, -- jatkoi Sakariias: -- vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen kaapista.

"Siinä sen nyt kuulee!" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. "Todellakin ovat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä kansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja... Ei, varhaista on vielä perustaa kouluja!"

-- No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei Andreitshille...

-- Tosiaankin, -- ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. -- Siis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni kaksikymmentäviisi ruplaa... Vieläkös muualle?

Ja hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä katsoi yrmeästi vastaan:

-- Eiköhän Anisja muistaisi? -- kysyi Oblomov.

-- Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? -- sanoi Sakariias halveksivasti.

-- En voi itse muistaa! -- lopetti Oblomov ahdistuksissaan: -- eihän meillä vain liene varkaita käynyt.

-- Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet, -- mutisi Sakariias ulos mennessään.

Oblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. "Mistä minä saan rahoja?" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. "Milloinka mahtavat lähettää maalta ja kuinka paljon?"

Hän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan luo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja vähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja ajoi Morskàja-kadun varrelle.

4.

Hän kertoi Olgalle jo puhelleensa emännän veljen kanssa ja lisäsi pikaisesti omasta päästään että oli toivo tällä viikolla saada asunto toiselle siirretyksi.

Olga ajoi tätinsä kanssa vieraisiin päivällisiin asti ja Oblomov läksi sillä aikaa katsomaan huoneita lähistössä. Hän poikkesi kahteen taloon, joista ensimmäisessä löysi nelihuoneisen asunnon neljästä tuhannesta ruplasta, toisessa taas pyydettiin viidestä huoneesta kuusituhatta ruplaa.

-- Kauheata! kauheata! -- hoki hän pusertaen korvansa umpeen ja paeten pois kummastuneiden talonmiesten luota. Hän ei kauhistuksesta osannut eikä ennättänyt edes laskea, kuinka paljon siitä karttuukaan toi näihin summiin lisää nuot toistatuhatta ruplaa, jotka olivat maksettavat Pshenitsinalle -- ja kiiruhti vain askeleitaan päästäksensä takaisin Olgan turviin Siellä oli vieraita Olga oli hilpeällä tuulella, puheli, lauloi ja herätti hurjaa mieltymystä seurassa. Oblomov yksin kuunteli hajamielisesti, vaikka Olga juuri hänen tähtensä näin puheli ja lauloi jottei toinen istuisi nurpalla nenin ja silmät alas luotuina, vaan että kaikki hänessä itsessäänkin vastaisi neidon lauluun ja puheluun.

-- Tule huomenna teatteriin, meillä on looshi, -- sanoi Olga.

"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!" ajatteli Oblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen hymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.

-- Tilaa itsellesi nojatuoli, -- lisäsi neito: -- tulevalla viikolla saapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.

Ja hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä tulee.

"Jumal'auta!" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. "Eihän minulla ole rahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa."

-- Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää huomenna tilaamaan nojatuoleja.

Ja Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi hymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja lupasi toimittaa piletit.

-- Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet toimittanut asiasi kuntoon, -- lisäsi Olga: -- saat oikeuden tulla istumaan meidän looshiimme.

Ja näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli tuntenut olevansa täynnänsä onnea.

Oi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan, kun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon tulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!

Oblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna nähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän valtakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa. Tämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä kohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.

Valtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se todistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja rauhoittui pitkäksi aikaa.

Hän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi, tarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin taas jonkunverran karttua.

"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää" arveli hän: "kaukana tämä tosin on kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja taloudenhoito käy mainiosti."

Totta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka Oblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin keittiötänsä.

Kun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän emännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.

Jos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos sukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä tämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin hellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä! Jo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he ymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.

Niistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun hän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä minuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön kuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan pölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti tavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun hän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän -- niistä kaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen olento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän hänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin piialle lämpimän sijan sydämmessään.

Ja kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran, mitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla haukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän Akuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee käskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä silmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä ratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä kun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti nyhdetty kasvilavasta -- niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen sekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän, Anisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että hänen elämänsä työtantereena -- ei ollut Oblomovin keittiö, jossa hänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa oli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta putoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno harkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän kateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät toinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.

Silloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä emännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan, työnteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein samalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä tarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi käsittää, mistä oli kysymyskään.

Senpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen kupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli vilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa, joka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.

Kun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä Anisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin oli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista, pitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai milloin kala oli keitettävä näin eikä noin...

Hyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään taloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla, vaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista, lankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua, silkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista erilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja ruohojen käyttämistä -- sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva ihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn elämän kehitykseen!

Ilja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee ensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty kainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea. Kahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa paistetut leivokset ovat hauskasti mureita.

Sitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti, kuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset piipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät salissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että: "antaahan olla -- se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!"

Sitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja, väliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle ja lukee...

Ihanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu korkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä. Aniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija, joka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa hoilottaa kurkkunsa täydeltä: "Ostakaa omenia ja astrakanilaisia arbuuseja!" -- niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin ostaneeksi.

Toisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä lähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä, milloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään varten pienen tynnyrin -- tai houkuttelee hän luoksensa emännän pojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet lukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö poika jo osaa lukea ja kirjoittaa.

Jos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän paljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset, alati liikkuvat kyynäspäät.

Emäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa tai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia hartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta ovesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti silittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.

Joskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja antautuu puheluun emännän kanssa.

-- Te sitä olette alati puuhassa! -- sanoi Oblomov kerrankin hänelle.

Emäntä naurahti ja ryhtyi jälleen huolellisesti vääntämään kahvimyllyn veiviä ja hänen kätensä tekivät niin sukkelasti ympyriä että Oblomovilla aivan vilisi silmissä.

-- Ihanhan te väsytätte itsenne, -- jatkoi hän.

-- Eikö mitä, minä olen niin tottunut, -- vastasi emäntä huristaen kahvimyllyänsä.

-- Mutta kun ei satu olemaan työtä, mitäs te silloin teette?

-- Satukko olemaan työtä? Työtähän riittää aina -- vastasi emäntä: -- aamuisin täytyy puuhata päivällistä, päivällisen jälkeen ommella ja illaksi on illallinen valmistettava.

-- Syöttekö sitten illallista?

-- Kuinkas muuten -- syömmepä hyvinkin. Juhla-aattona käymme iltakirkossa.

-- Se on mukavaa, -- kiitteli Oblomov. -- Missä kirkossa te käytte?

-- Syntymisen kirkossa: se kuuluu meidän seurakuntaamme.

-- Lueskelettekos jotakin kotona?

Emäntä katsahti Oblomoviin tylsästi vaijeten.

-- Onko teillä kirjoja? -- kysyi tämä.

-- Veljelläni on, mutta se ei niitä lue. Sanomalehtiä otamme ravintolasta, niin niitä se veli väliin ääneen lukee ... ja Vanja-poikasella on paljon kirjoja.

-- Ettekö todellakaan milloinkaan levähdä?

-- Jumaliste, totta minä puhun!

-- Ettekö teatterissakaan käy?

-- Veli käy joulunpyhinä.

-- Entä te itse?

-- Milloinka minulla olisi aikaa? Kukas silloin illallisen laittaisi? -- huudahti emäntä syrjittäin katsahtaen Oblomoviin.

-- No eikö keittäjä-piika voisi ilman teitä...

-- Tuo Akuliinako? -- virkkoi emäntä. -- Kuinka se olisi mahdollista? Mitä hän ilman minua osaa tehdä? Silloin ei illallinen joutuisi aamuksikaan valmiiksi. Ja minulla ovat kaikki avaimet.

Seurasi äänettömyys. Oblomov ihaili emännän täyteläisiä, pyöreitä käsivarsia.

-- Kuinka teillä on kauniit käsivarret! -- virkahti Oblomov yhtäkkiä: -- ne voisi vaikka heti piirtää paperille.

Emäntä naurahti ja joutui hiukan häpeisiinsä.

-- On epämukavaa tehdä työtä hihasillaan, -- puolustelihen hän: -- tiedättehän, millaisia vaatteita nykyään käytetään, niissä pian hihansa kokonaan sotkee.

Ja hän vaikeni. Oblomov oli myös vaiti.

-- Kunhan tässä jauhan kahvipavut loppuun, -- supatti emäntä itsekseen: -- niin rupean hakkaamaan sokuria. Sitten en saa unhoittaa lähettää ostamaan kaneelia.

-- Teidän pitäisi ottaa mies! -- lausui Oblomov: -- te olette erinomainen emäntä.

Emäntä nauraa tirskahti ja alkoi varistaa kahvijauhoja isoon lasimaljaan.

-- Tosiaankin, -- lisäsi Oblomov.

-- Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? -- vastasi emäntä ruveten jotakin päässänsä laskemaan. -- Kaksikymmentä ... -- sanoi hän miettiväisesti: -- no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!

Ja työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov palasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa...

-- Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen emäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies ... -- puhui hän itsekseen ja syventyi ajattelemaan ... Olgaa.

Jos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä ja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi vesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja palaa läähättäen kotiin.

Vaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin puhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas käsivarsi ojentaen lautasen -- emäntä se sieltä pyytää maistamaan paistamaansa piirakkaa.

-- Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua, mutta ikävä! -- saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.

Kerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa kolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti kartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä. Oblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä muuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin -- eikä hän vieläkään muuttanut.

Hänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin määrättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea hänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja onnea.

Määrättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan laulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle kylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille muille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.

Vaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän kohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon vieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa vaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain silmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja kärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia vieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi että kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen lähtemään pois.

-- Mihinkä nyt? -- kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen hänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.

-- Antakaa minun mennä kotiin...

-- Minkätähden? -- kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi ylemmäksi toista. -- Mitä te siellä kotona teette?

-- Minä vain ... -- mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.

-- Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä makaamaan? -- kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään kumpaankin silmään.

-- Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. -- Kuka nyt päivällä makaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.

Ja hän antoi pois hattunsa.

-- Muistakaa tulla tänään teatteriin, -- sanoi Olga.

-- Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? -- lisäsi Oblomov huoaten.

-- Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että saamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä väliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa kättä? ... Suvaitkaa vain saapua koreasti! -- lisäsi hän käskevästi. -- Mitä uutisia nämät nyt ovat?

Mikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin olisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli niskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.

"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan eikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!" ajatteli Oblomov. "Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa lomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa... Todentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin jo nainut mies -- jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa..."

Kun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin raivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden minuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi parterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki kiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan looshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet Oblomovin läsnäoloa.

-- Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien looshissa? -- kysyi toinen heistä toiselta.

-- Se on muuan Oblomov, -- vastasi toinen huolimattomasti.

-- Kuka on Oblomov?

-- Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.

-- Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. -- Vai Stolzin ystävä. Mitäs tekemistä sillä oli tuolla looshissa?

-- Dieu sait! -- vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat paikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä keskustelusta, jonka oli kuullut.

"Mikähän herra? ... muuan Oblomov ... mitä tekemistä sillä oli tuolla ... Dieu sait" -- kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä. "Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa, olen hänen... Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla on tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet... Voi hyväjumala, kuinkas nyt käy ... täytyy ryhtyä johonkin..."

Hän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja prinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi. Hän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa: tuolla on yksi, tuolla toinen -- niitä istuu kaikkialla ja kaikki kyselevät heiltä että "mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan looshissa?" -- "Se on muuan Oblomov!" vastaavat kaikki "Niin, minä olen 'muuan'!" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: "Minut tunnetaan sentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? -- 'Dieu sait! -- Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun ja sitten Olgan looshiin!"

Hän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli suunnattu juuri häntä itseään kohti. "Voi hyvä-isä!" ajatteli Oblomov. "Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt? Mikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan näyttämölle päin ... minusta näyttää että keikarit nauravat ja katsovat suoraan minuun ... hyväjumala sentään!"

Ja raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja heitti taas toisen polven ristiin toisen yli.

Olga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi toistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.

"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten... Miksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta? Minä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni julkaissut kihlaukseni Olgan kanssa... Voi hyväjumala: Olga yhä katsoo minuun -- tämä on viheliäistä!"

Ja jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin. Vähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan katseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin kyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa paneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan haaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja tunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen kotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä kaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa tuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi puoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin kyynäspäihin...

Kerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen hiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien kiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon heiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä häirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo vivahduksen elävästä elämästä.

Ilja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien tohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen sen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja sipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta... Silloin astui sisään Sakariias ja seisahtui oven suuhun.

-- Mitä sinulla on asiaa? -- kysyi Oblomov välinpitämättömästi.

Sakariias oli vaiti ja katsoi häneen melkein suoraan silmiin eikä syrjäsilmin niinkuin tavallisesti.

-- Häh? -- kysyi Oblomov katsahtaen kummastuneena häneen: -- onko piirakka valmis vai mitä sinulla on sanomista?

-- Oletteko löytänyt jo toisen asunnon? -- kysyi vuorostaan Sakariias.

-- En vielä. -- Vaan miksi sitä kysyit?

-- Ka kun minä en ole vielä kaikkia tavaroita purkanut: astialaatikoita, vaatearkkuja ja muuta, mitä on ullakolla vuoren kokoinen läjä. Käskettekö purkaa vai mitä?

-- Älä huoli pitää kiirettä, -- sanoi Oblomov hajamielisesti: -- minä odotan tässä ensin vastausta maalta.

-- Häät taitavat tulla pidettäväksi vasta joulun jälkeen? -- lisäsi Sakariias.

-- Mitkä häät? -- kysyi Oblomov äkisti nousten seisaalleen.

-- Tiedetäänhän tuo, mitkä: teidän omat häänne! -- vastasi Sakariias varmasti aivankuin asia aikoja sitten olisi päätetty. -- Tehän menette naimisiin?

-- Mi-mi-nä-kö me-me-nen nai-misiin! Kenen kanssa -- huudahti Oblomov kauhistuneena ahmien Sakariiasta kummastuksesta muljottavin silmin.

-- No sen Iljinskin ryökk ... -- Sakariias ei ehtinyt vielä loppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen nenässään.

-- Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän ajatuksen? -- parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä ääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.

-- Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! -- puhui Sakariias vetäytyen ovea kohti. -- Kukako on sanonut? Iljinskin palvelusväki puhui siitä jo kesällä...

-- Tssss! ... -- sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten Sakariiasta: -- ei sanaakaan enää!

-- Luuletteko että minä sen olen keksinyt? -- jatkoi Sakariias.

-- Suu kiinni! -- toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja viitaten häntä menemään ulos ovesta.

Sakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.

Oblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana seisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien paikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti nosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.

"Ihmiset tietävät!" pyöri hänen päässään ajatus: "juorut kulkevat jo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo jouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät pidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin kentiesi jotakin muuta, pahaa... Voi herranenaika, mitä mahtaakaan hän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?"

-- Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! -- valitti hän vyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään. -- Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä, tämä onnen ihana seppele -- siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat ja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään vastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro, vaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty...

Hän alkoi selvittää itselleen tuota runollista silmänräpäystä, joka, niinpian kun Sakariias siihen oli koskenut, äkkiä kadotti entisen värinsä, ja hän alkoi nyt nähdä mitallin toistakin puolta. Kiusautuneena pyörähteli hän kyljeltä toiselle, vääntäytyi seljälleen, hypähti yhtäkkiä ylös harpaten pari askelta pitkin lattiaa, ja taas pyllähti takaisin sohvalle.

"No nyt sen vältti!" päivitteli peljästyksissään myös Sakariias etehisessä. "Mikä lempo minut yllyttikin sitä sanomaan!"

-- Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? -- tuskitteli Oblomov. -- Olgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen ajatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä ne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen runollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän nämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti alussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen ruusu-aalloissa...! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää heti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: "kas tässä minun morsiameni!" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta ei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen päästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat kuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta eikä savua... Hm -- häät! Mitä ovat häät...?

Hän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa häistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon kuiskeet...

Mutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo karkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono vaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin ikävänä ja hirveänä...

-- Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada hänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, -- päätti hän milloin puistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan asioitaan.

Tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut ensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän osasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt kupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että molemmat remahtivat auki.

-- Sakariias! -- huusi Oblomov käskevästi.

-- Mitä tahdotte? -- murahti Sakariias etehisestä.

-- Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! -- vastasi Sakariias.

-- Tule heti tänne! -- komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.

-- Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! -- kähisi Sakariias kömpien huoneeseen, -- No, mitä käskette? -- kysyi hän kyhnien ovessa.

-- Tule likemmäksi! -- lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä äänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen niin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein herransa polville.

-- Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin kuulen, -- epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.

-- Etkö tule, kun käsketään! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

Sakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen tuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen poskipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh mielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja hänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.

"No nyt saan kuuman löylyn!" ajatteli Sakariias synkistyen synkistymistään.

-- Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi? -- kysyi Oblomov.

"Nyt se alkaa!" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään tuskallisesti odottaen "ilkeitä sanoja".

-- Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman tyhmyyden? -- uudisti Oblomov.

Sakariias oli vaiti.

-- Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan ajatella, vaan myös puhua sellaista...?

-- Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan tänne ... -- vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.

-- Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, -- virkkoi Oblomov. -- Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?

-- En minä sitä ole keksinyt, -- sanoi Sakariias:

-- Iljinskein väki sitä kertoi.

-- Kukas se heille sitten kertoi?

-- Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli sanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja Anisja minulle ... -- selitti Sakariias.

-- Herra jumala teitä kaikkia! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua -- kuuletko sinä? -- sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. -- Semmoinen ei ole mahdollistakaan.

-- Miksei se voisi olla mahdollista? -- keskeytti Sakariias välinpitämättömästi. -- Häät -- onhan se tavallinen asia! Ettehän yksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.

-- Kaikki! -- huudahti Oblomov. -- Sinä olet mestari vertaamaan minua kaikkiin muihin! Häät -- sanon minä -- eivät ole mahdolliset. Eivät ole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen asia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa -- häät?

Sakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät raivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle kohti nurkkaa.

-- Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. "Häät ovat tulossa! Häät ovat tulossa!" niin alkavat huutaa turhamieliset ihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa, puotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi tai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan "sulhasmieheksi". Eilen ei häneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät seljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen. Teatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi väkijoukon. "Katsokaa, tuossa on sulhasmies!" kuiskailevat kaikki. Ja kuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen koettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista, juuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti katseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää, -- jatkoi Oblomov. -- Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin riivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi vaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut, katseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda niinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja auringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös nyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?

Oblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä kuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.

-- Pitääkö minun jo mennä vai mitä? -- kysyi Sakariias kääntyen ovea kohti.

-- Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä huhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä...

-- Mitä minun pitää tietää? -- virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen seiniä.

-- Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä sulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka tulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa? Yksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja lörpöttelevät että "oletteko kuulleet -- Oblomov menee naimisiin?" -- "Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?" -- matki Oblomov eri äänillä. -- Ja kaikki tämä on vain juorua! Yksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä siis uskallat tulla puhumaan häistä?

Ja Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.

-- Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? -- kysyi Sakariias.

-- Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet laskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.

-- Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? -- äänsi Sakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.

-- Ja millaisia kulunkeja siitä on? -- pitkitti Oblomov. -- Mistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on rahaa? -- kysyi hän melkein julmistuneena. -- Ja mistä saadaan asunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston vuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan loppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä kummasta minä rahat otan?

-- Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät? -- virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden että hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista suoraan hänen päällensä.

-- Taasko sinä mainitsit "muista"? Varo itseäsi! -- huusi Oblomov sormellaan uhaten. -- Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa huoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat nukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi piikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan luuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?

-- Saatan sitä minäkin torilla käydä, -- huomautti Sakariias.

-- Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? -- kysyi Oblomov. -- Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee pari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä, rakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä vielä ole taloakaan, missä asua... Miten mailmassa siis häät voisivat tulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?

Oblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton tulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto ja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet -- kaikki tuo pimeni yhtäkkiä hänen sielussaan.

Hänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän vähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen läsnäolon.

-- Mitä sinä siinä teet? -- kysyi hän yrmeästi.

-- Tehän minun käskitte tässä seisoa! -- sanoi Sakariias.

-- Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.

Sakariias astahti nopeasti ovelle.

-- Ei, seis paikallasi! -- pysähdytti hänet Oblomov äkisti.

-- Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! -- murisi Sakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.

-- Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki perättömiä huhuja? -- suhahti Oblomov levottomasti.

-- Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se minä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra muka on käynyt kosimassa...

-- Tsss ... -- sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: -- ei sanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?

-- Kuulen, -- vastasi Sakariias arasti.

-- Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?

-- En levitä, -- vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".

-- Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei ikipäivinä voi olla totta? -- lisäsi Oblomov kuiskaten.

-- Lupaan ... -- äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.

Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä. Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan hiipiä ulos ovesta.

-- Kuka ensimmäisenä tästä puhui? -- kysyi taas Oblomov tavottaen hänet.

-- Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, -- sopersi Sakariias: -- Nikita Vasilisalle...

-- Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan kyytiä! -- kähisi Oblomov: -- mennä päästämään juoruja herrastaan? Hyi huuti!

-- Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? -- pyysi Sakariias: -- minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää...

-- Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!

Sakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi harvinaisen vikkelästi keittiöön.

-- Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! -- huusi hän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti paistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään, läpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan nenäänsä, kiiruhti herran kamariin.

Viidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen tälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se nyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja että hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin ovat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut ryökkynää...

-- Ettäkö parooni? -- huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen ja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein jähmettyivät.

-- Vaan se on tietysti myöskin lorua! -- kiirehti Anisja sanomaan huomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: -- sitä sanoi ainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken Nikitalle ja Nikita sanoi että: "hyväpä olisi, jos tuo teidän herranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää..."

-- Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! -- huomautti Oblomov.

-- Pöllöhän se on, -- vahvisti Anisja: -- vaunujakin ajaessa se aivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, -- lisäsi Anisja vikkelästi: -- jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan Vasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes ajattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei teidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta, jos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli tavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja sanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään ole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa ryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua ja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on suunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään parsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen hopeakalujakin...

"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!" ajatteli Oblomov kauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne vihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut pysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä suullaan.

-- Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! -- muistutti Oblomov sormi uhkaavasti pystyssä.

-- Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan lörpöttele, -- puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä kiskonut: -- todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa iässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos valehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin, kun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin. Kuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin, sitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään kanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole nähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä kanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen vain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja huonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu, jää jäljelle vain lapsikakarat -- ja mitäs niiden kanssa osaisi haastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin neidillä ovatkaan...

-- No, no, jo piisaa! -- virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi kädellään häntä menemään.

-- Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? -- lopetti Anisja poistuessaan. -- Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan, niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu. Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä... -- Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan aikaa kuului sen ääni oven takaa.

-- Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. -- Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan...?

-- Ah onni, onni! -- lausui hän sitten katkerasti. -- Kuinka helposti särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele, rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?

Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista. Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea hajamielisesti ja nurjasti.

Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.

Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen...

Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan lämmin käsi ja kuuma syleily...

Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: -- mitä, mitä nyt on tehtävä...?

5.

Oblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan eteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen luokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin siellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu puhella kahdenkesken.

Hän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta olla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän osaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa hän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään yllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä kirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen vakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista, tyydyttävää vastausta.

Sitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän pitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa, olisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa äänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi koko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä päivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista huomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii valmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää kylästä.

Ylihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun ketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan jotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä Oblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.

-- Se on Iljinskin neidiltä, -- virkkoi Sakariias.

-- Mistä sen sinä muka tiedät? -- kysyi Oblomov vihaisesti. -- Valehtelet!

-- Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä kirjeitä häneltä, -- väitti Sakariias itsepäisesti.

"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli Oblomov reväisten kirjeen auki:

"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on niin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin että välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin Kesäpuistoon."

Siinä kaikki.

Jälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen alkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa ja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.

-- En osaa, en voi! -- päivitteli hän. -- Voi kunpa Stolz nyt olisi neuvomassa minua!

Mutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu kohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa -- esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa rakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa salata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä käytökseltään.

"No onpa se keksinytkin ajan -- juuri päivällisaikaan!" ajatteli Oblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.

Tuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki, kuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen, joka oli harsolla peitetty.

Oblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: "kuinka hän voi olla yksin?" Sitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua yksikseen kotoa.

Mutta kuitenkin ... käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja nopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan ainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu kaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään jalkainsa alta.

Toinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta, mutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei koskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku hänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri ketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli siellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä kaksi ... ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan, sinikasvoisen pienokaisen kanssa.

Lehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki ja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli päivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi ollut paksummin puettu.

Nainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään...

-- Hän se on! -- sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena uskomatta omia silmiään. -- Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne...? -- kysyi hän tarttuen naista kädestä.

-- Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, -- puhui Olga vastaamatta Oblomovin kysymykseen: -- minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin pelkäämään!

-- Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? -- tinkasi Oblomov ällistyksissään.

-- Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä tahdoin vain nähdä sinut ja tulin -- Siinä kaikki. Hän puristi lujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti silmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä varastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi ettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka hän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut olla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina siitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen kulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän siitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä kypsyydellä.

Tällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista luottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin... Hän oli sangen suloinen.

-- Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! -- toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. -- Luulin etten saa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen tuska -- en tiedä, mistä syystä -- etten voinut olla kirjoittamatta. Oletko iloinen että tulin?

Ja hän katsahti Oblomovin kasvoihin.

-- Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet vaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi riemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra, Olga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi luotaan.

-- Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? -- ahdisti Olga.

-- Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, -- kiiruhti Oblomov sanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa salaisuuksia. -- Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä yksiksesi...

-- Se on minun asiani se, -- sanoi neito kärsimättömästi. -- Vai olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?

-- Olisi, Olga...

-- Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, -- keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden omastaan. -- Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada olla minun kanssani...

-- Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! -- virkkoi Oblomov. -- Vaan tuota, kuinka sinä yksiksesi...

-- Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin muusta, -- sanoi Olga huolettomasti. -- Vaan kuulehan... No voi minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut...

-- Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? -- tyrkytti Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.

-- Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan tympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa...? No, jääköön sitten, perästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet ovat varisseet puista; feuilles d'automne -- muistatko Victor Hugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa... Voi mennään soutelemaan Nevalle...

-- Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen vain pumpulipalttoossa...

-- Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!

Olga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään. Tämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin istuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.

-- Kuinka sinä todella yksin tänne pääsit? -- tinki yhä Oblomov rauhattomana.

-- Sanonkos kuinka? -- ärsytti Olga veitikkamaisesti, kun he olivat joutuneet keskelle jokea. -- Nyt sen voinkin sanoa; nyt et pääse pakoon, vaan tuolla maalla olisit paennut...

-- Kuinka se siis tapahtui? -- kysyi Oblomov pelokkaasti.

-- Lupaatkos tulla huomenna meille? -- kysyi Olga vastauksen asemasta.

"Ah, hyväjumala!" ajatteli Oblomov. "Hän on aavistanut minun ajatukseni etten ole aikonut tulla."

-- Lupaan, -- vastasi hän ääneen.

-- Jo aamusta päivin koko päiväksi?

-- No, en siis sanokkaan, -- virkkoi Olga.

-- Lupaan tulla koko päiväksi.

-- Kuule nyt siis... -- alkoi Olga totisesti: -- minä kutsuin sinut tänne tänään siitä syystä että saisin sinulle sanoa...

-- Mitä niin? -- kysyi Oblomov säikähtyneesti.

-- Että sinä ... huomenna tulisit meille...

-- No voi sun siunatkoon -- keskeytti Oblomov kärsimättömästi. -- Vaan kuinkas sinä tänne jouduit?

-- Kuinkako minä tänne jouduin? -- uudisti Olga hajamielisesti. -- Tulla tupsahdin vain ... mitäs sinä sitä nyt utelet!

Ja hän koppasi kourallisen vettä ja räiskäytti vasten Oblomovin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä ja vavahti, mutta Olga vain rupesi nauramaan.

-- Sepä raitista vettä, kun ihan kättä paleltaa! Taivas, kuinka täällä on hauskaa ja kaunista! -- jatkoi neito silmäillen ympärilleen. -- Tullaan taas huomenna uudestaan ja silloin lähdetäänkin suoraapäätä kotoa...

-- Eikös sitten tämä ole tarpeeksi suoraapäätä? Mistä sinä oikeastaan tulit? -- kysyi Oblomov kiireesti.

-- Kauppamakasiinista, -- vastasi Olga.

-- Mistä kauppamakasiinista?

-- No johan minä tuolla puistossa sanoin, mistä...

-- Etpähän sanonut... -- virkkoi Oblomov kärsimättömästi.

-- Enkö sanonut? Sepä kumma! Unhoitin siis kertoa! Minä läksin kotoa palvelijan kanssa kultaseppään...

-- No?

-- No niin... Mikäs tuon kirkon nimi on? -- kysyi neito yhtäkkiä soutomieheltä osoittaen etäisyyteen.

-- Minkä kirkon? Tuonko tuossa? -- tiedusti soutomies.

-- Se on Smolnin kirkko! - virkkoi Oblomov malttamattomana. -- No, sinä siis menit makasiiniin ja mitä siellä?

-- Siellä ... siellä oli erinomaisen sieviä kaluja... Ai kuinka kauniin rannerenkaan siellä näin!

-- Nyt ei ole puhe rannerenkaista -- keskeytti Oblomov: -- mitäs sitten?

-- Ei mitään, siinä se koko juttu, -- lisäsi Olga, tarkasti silmäillen seutua ympärillään.

-- Mihinkäs palvelija jäi? -- ahdisti Oblomov.

-- Meni kotiin, -- vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen vastarannalla olevia rakennuksia.

-- Entä mitenkäs sinä? -- jatkoi Oblomov.

-- Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? -- huudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan. -- Kuule, sinähän siellä puolella asut?

-- Niin.

-- Minkä kadun varrella, näytäppä!

-- Sano, mihin se palvelija joutui? -- kysyi Oblomov.

-- Niin, vastasi neito huolimattomasti: -- minä lähetin hänet noutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.

-- Kuinkas sinä niin voit tehdä? -- virkkoi Oblomov siristäen häneen silmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää yhtä säikähtyneeltä.

-- Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!

-- En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! -- sanoi neito tyynesti. -- Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini oli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi sellaista temppua hoksannut! -- lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi mainionkin tehtävän suorittanut.

-- Entä jos palvelija palaa takaisin? -- kysyi Oblomov.

-- Minä käskin sanoa että hän odottaisi minua, että olen mennyt toiseen makasiiniin, vaan minä livahdinkin tänne...

-- Entä jos Maria Mihailovna kysäisee, mihinkä toiseen makasiiniin olit mennyt?

-- Niin sanon että pistäysin ompelijattareen?

-- Entäs jos hän tiedustaa ompelijattarelta?

-- Entä jos koko Nevan virta yhtäkkiä syöksähtää mereen, entä jos vene keikahtaa kumoon, entä jos Morskàja-katu ja meidän talomme musertuvat raunioiksi ja entä jos sinä yhtäkkiä lakkaat minua rakastamasta ... -- vastasi Olga ja räiskäytti jälleen vettä Oblomovin silmille.

-- Mutta palvelijahan on jo ehtinyt palata takaisin ja odottaa sinua paraikaa kultasepässä ... -- hätäili Oblomov pyyhkien kasvojaan. -- Hoi soutomies, rantaan!

-- Ei tarvitse, ei tarvitse! -- määräsi Olga.

-- Laskekaa rantaan! palvelija on jo palannut, -- penäsi Oblomov.

-- Mitäs sitten! Ei tarvitse!

Mutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan nousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen hänen käsivarteensa.

-- Miksi pidät niin kiirettä? -- puheli Olga. -- Kulje hiljemmin, minun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.

Ja neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä vasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli hänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga kuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin painuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan tähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.

-- Kuule minua, Olga, -- lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: -- vaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse saan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan sinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun velvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.

-- Mitä sanoa? -- kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme näin salaa.

-- Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, -- virkkoi neito mietteissään.

-- Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun: toisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä luotit minuun, vaan minä ... ikäänkuin ... petin sinut. Silloin olivat tunteeni vielä tuoreet...

-- Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä...

-- Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista tunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on näet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja tunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin puhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä ankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta, mitä teemme -- ennen kaikkea minä.

-- Mitäs me sitten teemme? -- kysyi Olga seisahtuen.

-- Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät kohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa... Koetappa sanoa tätä kaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa...

-- Miksikäs sitä ei voisi sanoa? -- virkkoi neito levollisesti. -- Kun sattuu, sanon kyllä...

-- Ja sinä saat nähdä, -- jatkoi Oblomov: -- että se tekee tätiisi pahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat iskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti...

Neito jäi miettimään.

-- Vaan mehän olemme -- sulhanen ja morsian! -- virkkoi hän.

-- Niin kyllä, Olga kulta, -- selitti Oblomov puristaen neidon molempia käsiä: -- ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän siis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua käsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko mailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi kunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei kenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö, saatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa houkutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset...

-- Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä velvollisuuden vaatimuksia! -- vastasi Olga ylpeästi, irroittaen käsivartensa Oblomovista.

-- Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä sanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma -- eivät ne koskaan sitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä tahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja moitteeton niinkuin todellisuudessa olet...

Olga asteli aatteihinsa vaipuneena.

-- Koeta ymmärtää, miksi minä tätä sinulle puhun: sinä voit tulla onnettomaksi ja yksistään minun niskoilleni lankeaa tästä vastuunalaisuus. Syytetään että minä sinut houkuttelin ja tahallisesti estin sinua näkemästä kurjuuden kuilua. Sinä olet puhdas ja tyyni minun seurassani, mutta kenen muun luulet sitä sinusta uskovan?

-- Se on totta, -- äänsi Olga vavahtaen. -- Kuulehan, -- lisäsi hän päättäväisesti: -- ilmoittakaamme kaikki tädilleni ja antakaamme hänen huomenna meitä siunata...

Oblomov vaaleni.

-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Olga.

-- Odotahan, Olga: mihin on sellainen kiire? ... -- hätäili Oblomov ja hänenkin huulensa vapisivat.

-- Itsehän sinä pari viikkoa sitten minua siihen kiirehdit? -- kummasteli neito katsoen kuivasti ja tarkkaavaisesti Oblomoviin.

-- Niin, minä en silloin tullut ajatelleeksi kaikkia valmistuksia, ja niitä on paljon! -- sanoi Oblomov huokaisten. -- Odotetaan ensin kirjettä maalta.

-- Mitä varten me sitä rupeaisimme tässä odottamaan? Vai voiko se tai tuo vastaus muuttaa sinun aikomuksiasi? -- kysyi Olga vielä tarkkaavaisemmin katsoen häneen.

-- Kaikkia sinä ajatteletkin! Tietysti ei, vaan kaikki on tarpeellista tietää asian harkitsemiseksi ja täytyyhän tädille sanoa, milloinka häät pidetään. Emmehän me hänen kanssaan tule puhumaan rakkaudesta, vaan sellaisista seikoista, joihin minä tällä hetkellä en ole lainkaan valmistautunut.

-- No, ilmoitetaan siis vasta sitten kun sinä saat kirjeen, vaan sillä-aikaa saakoot kaikki tietää että me olemme sulhanen ja morsian, ja me tulemme näkemään toisemme joka päivä. Minun on niin ikävä, -- lisäsi neito: -- minua näännyttävät nämät pitkät päivät, kaikki huomaavat jotakin, minun kimppuuni käydään ja vihjaistaan viekkaasti sinuun... Kaikki tämä minua jo kyllästyttää!

-- Vihjaistaanko minuun? -- änkytti Oblomov.

-- Kyllä, siitä saat kiittää Sonitshkaa.

-- Siinä nyt näet! näetkö? Sinä et kuunnellut minua, vaan suutuit silloin!

-- Mitä minä muka näen? En mitään näe, näen ainoastaan että sinä olet suuri pelkuri... Minä en pelkää noita vihjauksia.

-- En minä ole pelkuri, olen vain varovainen... Mutta jumalantähden, lähtekäämme täältä pois, hyvä Olga! katso, tuolla tulevat vaunut esiin. Kunhan vain ei olisi tuttuja? Ah! Aivanhan hiki nousee niskaan... Mennään, mennään pian ... -- puhui Oblomov kauhistuksissaan ja tartutti pelon Olgaankin.

-- Niin, mennään pian, -- sanoi tämäkin kuiskaten kiireenvilkkaa.

Ja melkein juoksujalkaa riensivät he pitkin käytävää puiston päähän vaihtamatta sanaakaan: Oblomov vilkuillen levottomasti kaikille suunnille ja Olga pää kokonaan alaspäin painuksissa harson peitossa.

-- Siis huomenna tulet? -- sanoi Olga sitten kun he olivat tulleet sen myymälän luo, jossa palvelija neitoa odotti.

-- Ei, parempi että tulen ylihuomenna ... tai vasta perjantaina tai lauvantaina... -- vastasi Oblomov.

-- Miksi niin?

-- Niin ... näetkös, Olga ... minä yhä arvelen että eiköhän kirje siihen asti kerkeä.

-- Hyvä. Mutta tule kuitenkin huomenna päivälliseksi, kuuletko?

-- Kyllä minä, kyllä se sopii! -- sopersi Oblomov hätäisesti, ja Olga astui sisään kauppamakasiinin ovesta.

"Ah, hyväjumala, kuinka pitkälle asia jo on mennyt! Raskas kivi on yhtäkkiä pudonnut päälleni. Mitä minä nyt osaan tehdä? Sonitshka! Sakariias! ja ne keikarit."

6.

Kotiin tultuaan ei hän huomannut että Sakariias tarjosi hänelle aivan jäähtyneen päivällisen, ei huomannut, kuinka hän sen jälkeen yhtäkkiä joutui vuoteeseensa ja nukahti kuolemansikeään uneen.

Seuraavana päivänä vavahti hän muistaessaan että oli mentävä Olgan luo. "Miten mailmassa minä voin!" Hän kuvaili elävästi mielessään, kuinka kaikki tulevat katsomaan häneen merkitsevästi.

Ovenvartija siellä häntä muutenkin kohtelee aina erityisemmällä tavalla hyvänsuopeasti. Siimon lakeija ihan hyppää päänsä puhki, jos hän sattuu tältä pyytämään lasillisen vettä. Katja ja lapsenpiika seuraavat häntä ystävällisellä hymyllä.

"Sulhanen, sulhanen!" loistaa leimattuna kaikkien otsalla eikä hän ole vielä edes pyytänyt tädin suostumusta, eikä ole hänellä kopeikkaakaan rahaa, ei hän tiedä milloin sitä toki tuleekaan eikä edes tiedä, kuinka paljon hänellä on tuloja tänä vuonna maatilastaan. Eikä hänellä siellä kylässä ole edes oikeata taloa -- mainio sulhasmies tosiaankin!

Sentähden olikin hän päättänyt, kunnes varmat tiedot maalta saapuvat, tavata Olgaa ainoastaan sunnuntaisin todistajain läsnäollessa. Kun siis tämä päivä koitti, ei hän aamustapäivin ollenkaan aikonut valmistautua lähtemään Olgan luo.

Hän ei ajattanut partaansa eikä muuttanut vaatteitansa, vaan selaili laiskasti ranskalaisia sanomalehtiä, mitkä oli edellisellä viikolla ottanut Iljinskeiltä, ei katsonut lakkaamatta kelloon eikä murahdellut itseksensä sitä että viisari niin hitaasti kiertää eteenpäin.

Sakariias ja Anisja luulivat että Oblomov, kuten ennenkin, ei tule syömään päivällistä kotonaan eivätkä kysyneet häneltä, mitä ruokia on valmistettava.

Oblomov antoi heille isälliset nuhteet selittäen ettei hän suinkaan joka keskiviikko ollut syönyt päivällistä Iljinskeillä, vaan että se oli "panettelua" ja että hän oli aterioinut Ivan Gerasimovitshin luona ja että hän tästälähtien on syövä päivällistä kotonaan -- paitsi ehkä sunnuntaisin eikä silloinkaan aina vieraissa.

Päistikkaa syöksyi silloin Anisja torille ostamaan "sisälmyksiä" Oblomovin mielisoppaa varten.

Sillä-aikaa tulivat emännän lapset hänen luokseen ja hän tarkasti Vanjan yhteen- ja vähennyslaskua ja löysi niistä kaksi virhettä. Màshalle viivoitti hän vihkon ja kirjoitti suuret alkukirjaimet, sitten kuunteli hän kanarialintujen viserrystä ja katseli puoleksiavattuun oveen, kuinka siellä vilahtelivat emännän paljaat kyynäspäät.

Kellon käydessä kahta kysyi emäntä oven takaa, eikö Oblomov tahtonut maistaa vastaleivottua juustopiirakkaa. Tuotiin juustopiirakkaa sekä pikarillinen viinimarjaviinaa.

Niin asettui vähitellen Ilja Iljitshin mielenkuohu ja hänen sieluunsa laskeusi ainoastaan tylsä raskasmielisyys, mikä kesti melkein päivälliseen asti.

Päivällisen jälkeen, kun hän, loikoen sohvalla, juuri alkoi tuutia uupunutta päätänsä unettaren helmoihin, aukeni emännän puoleinen ovi ja sieltä ilmestyi Agata Matvejevna kantaen sylissään kahta pyramiidinmuotoista sukkaläjää. Hän asetti sukat kahdelle tuolille, vaan Oblomov hyppäsi ylös sohvalta ja pyysi häntä itseään istumaan kolmannelle tuolille. Mutta emäntä ei istunut, sillä sellaiseen ei hän ollut tottunut, hän, joka alati oli jalkeilla ja alati puuhassa ja liikkeessä.

-- Kas tässä ovat teidän sukkanne, jotka tänään olen järjestänyt, -- sanoi hän: -- niitä on viisikymmentä viisi paria, vaan melkein kaikki ovat huonoja...

-- Kuinka hyvä ihminen te olette! -- virkkoi Oblomov liketen emäntää ja ottaen leikillä häntä keveästi kyynäspäästä kiinni.

Emäntä naurahti.

-- Miksi te puuhaatte niin paljon minun tähteni? Minua tosiaankin hävettää.

-- Ei se ole mitään, se kuuluu minun taloudellisiin tehtäviini, teillä ei ole ketään, joka sukista huoltapitäisi, vaan minulle se on mieluista työtä, -- jatkoi emäntä. -- Siinä on kaksikymmentä paria, jotka eivät mihinkään kelpaa, niitä ei enää kannata parsia.

-- Ei tarvitse, olkaa hyvä ja antakaa kaiken vain olla, mitä te näistä rääsyistä huolehditte! Minä voin ostaa uusia...

-- Antaakko olla, miksikä? Kas näihin kaikkiin voipi vielä kutoa jatkot, -- ja emäntä alkoi vilkkaasti lajitella sukkia.

-- Vaan istukaahan toki, olkaa niin hyvä, miksi te seisotte? -- pyysi Oblomov kohteliaasti.

-- Ei, kiitän nöyrimmästi, mutta minulla ei nyt ole aikaa sulloa niitä sisään, -- vastasi emäntä taas poistuen tuolin luota. -- Tänään on meillä pyykinpesu ja täytyy, laittaa järjestykseen kaikki liinavaatteet.

-- Te olette itse ihme ettekä emäntä! -- virkkoi Oblomov pysähyttäen silmänsä tuon naisen kaulaan ja rintaan.

Emäntä naurahti.

-- Kuinkas siis tehdään, -- kysyi hän: -- kudotaanko jatkot sukkiin? Minä voin tilata pumpulilankaa. Meille tuopi sitä eräs maalais-akka, sillä täällä ei sitä kannata ostaa, se kun on niin löyhää.

-- Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, -- myönteli Oblomov: -- mutta minua tosiaankin hävettää että te näin puuhaatte.

-- Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin minä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato meille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin silloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin alkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä tipahdella, kun ovat sille liian suuret.

-- Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? -- ihmetteli Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun.

-- En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, -- puheli Oblomov katsoen emäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä juustopiirakkaa. -- Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä minä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin hänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.

-- Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän silkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää, se kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi torilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.

Emäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.

-- Mihin teillä on semmoinen kiire? -- sanoi Oblomov. -- Istukaahan vielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.

-- Joskus toiste pyhäpäivinä -- nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja tulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja täytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.

-- No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, -- sanoi Oblomov katsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.

-- Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, -- jatkoi emäntä: -- sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta. Sitä saattaa vielä kauvan käyttää.

-- Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen hyljännyt enkä sitä tarvitse.

-- No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette päällenne ... ainakin häiksenne! -- lisäsi emäntä naurahtaen ja lupsahuttaen oven kiinni.

Oblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni oli äkkiä lentänyt tiehensä. -- Hänkin siis tietää -- kaikki sen tietävät! -- siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli emännälle tarjonnut. -- Voi sen viheliäistä Sakariiasta!

Taas voideltiin Sakariiasta "ilkeillä" sanoilla, taas sai Anisja käydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän "ensikertaa kuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään ole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes mahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen, ja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin oli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän ikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli morsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista..."

Ja niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti kämmenellään häntä menemään tiehensä. -- Vaan kun Sakariias yritti pyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan taloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen vieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.

-- Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä vielä sitä tiedä? Istu kotona! -- lisäsi Oblomov julmistuneena.

Niin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen kaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja mitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti että oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.

-- Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! -- huudahti Oblomov. -- Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua? Miksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen? Niin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin iskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se nyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin saapuu rauha ja levollinen onni, milloin?

Ja äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi taas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen sielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös olisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin, päivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja rauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa ilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi leveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät eteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.

-- Tällainen elämä on ikäänkuin kuumetautia, -- saneli Oblomov itsekseen: -- se on keikkumista kosken kynnyksissä ja ajelehtimista virrassa, jossa tulva on padot särkenyt.

Ja hän istui kirjoittamaan Olgalle että oli Kesäpuistossa hiukan vilustunut ja sentähden täytynyt juoda kuumaa ruohovettä ja istua sisällä pari päivää, vaan että nyt oli pahin puuska jo ohi ja että hän toivoo sunnuntaina voivansa tulla häntä tapaamaan.

Olga kirjoitti hänelle vastaan kiittäen Oblomovia että tämä oli ollut niin varovainen, ja kehoitti, jos tarve vaatii, jäämään kotiin vielä sunnuntaiksikin lisäten että hän mielellään kärsii vaikka viikonkin ikävää, kunhan vain Oblomov hoitaa itsensä terveeksi.

Tämän vastauksen toi Nikita, sama palvelija, joka Anisjan sanojen mukaan oli pää-syyllinen juorujen levittämisessä. Hän toi myös Olgan lähettämiä uusia kirjoja terveisillä että neiti oli pyytänyt herraa lukemaan kirjat läpi ja sitten tavattaessa sanomaan, kannattiko hänen itsensä niihin tutustua. Olga vaati myös vastausta Oblomovin terveydentilasta. Kirjoitettuaan vastauksen antoi Oblomov itse sen Nikitalle käteen ja saattoi tätä etehisestä suoraan pihalle seuraten häntä silmillään pikkuportille saakka, jottei Nikitalle suinkaan pistäisi päähän poiketa keittiön puolelle siellä uudestaan juoruamaan ja "panettelemaan" ja ettei Sakariias saisi tilaisuutta lähteä saattamaan häntä kadulle.

Oblomov ilahtui Olgan ehdotuksesta olla varovainen eikä tulla heille sunnuntaina, ja kirjoitti hänelle että: todellakin, tullaksensa täydellisesti terveeksi, on tarpeellista istua vielä muutamia päiviä kotona.

Sunnuntaina teki hän vieraskäynnin emännän puolelle, joi kahvea, popsi suuhunsa tulikuumaa piirakkaa ja päivälliseksi lähetti Sakariiaksen toiselle puolelle jokea ostamaan hyytelöä ja namusia lapsine.

Sakariias pääsi vaivoin takasin yli joen, sillä sillat olivat jo poisotetut ja Neva alkoi tehdä jäätä. Oblomovin oli mahdotonta ajatella lähtöä vielä keskiviikkonakaan Olgan luo.

Olisihan tosin voinut heti rientää tuolle puolelle, asettua asumaan muutamiksi päiviksi Ivan Gerasimovitshin luo sekä oleskella vieläpä syödä päivällistäkin jokapäivä Olgan tykönä. Mutta siihenkin oli olemassa pätevä este: Nevan tuonpuoleinen ranta oli rapsahtanut jäähän niin ettei ollut kerennyt ajoissa yli mennä.

Kyllähän Oblomovilla ensin tämä keino oli mielessä ja hän jo laski sukkelasti jalkansa lattiaan, mutta aprikoituaan kotvan asiaa, hän huolestunein kasvoin ja huoaten vetäytyi jälleen verkalleen entiselle paikalleen.

"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä asuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen toisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet olevamme sulhanen ja morsian."

-- Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, -- lisäsi hän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga oli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha tuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin katsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi takaisin teenjuonti-aikaan.

Niin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus kadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän puolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran jauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella innolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa hän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti liikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä seisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät tulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan ääneen niin että mummokin saa kuunnella -- vaan että tällä kertaa ei ollut aikaa.

Sillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti kartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli toistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen herran terveydentilasta.

Oblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja toiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä, kirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan niin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että "julma kohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä armasta Olgaansa."

Hän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan Nikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille saakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään nenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.

7.

Niin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi, tiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut paikoilleen?

-- Ei vielä, -- vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä rauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn hyrinää ja kanarialintujen viserrystä.

Kananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten kasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan lähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä lukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten nurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä kannet levällään.

Sitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja oli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin luetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain pääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon; pikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa -- huonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten kätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli saanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.

Emännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain huomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo kyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin teki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.

Koettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän pakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin pysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja alkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän voihkasi -- ja sillä oli keskustelu loppussa.

Mutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään, tai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta tästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan koko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään huoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti kokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni ullakkokamariinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja ryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä sen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi kolkuttaa.

-- Huomenna on sunnuntai, -- tuumi hän: -- ja täytyy siis ajaa Olgan luo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata katseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin kanssa.

Vaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on mahdotonta hievahtaa!

Hänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi julistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen ajelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee uteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset päivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten ... sitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle morsiuslahjan...

-- Morsiuslahjan? -- huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen kurkustansa katkeran naurunhohotuksen.

Morsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa taskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle vasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on myöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka suuri summa hänelle lähetettänee -- kaiken tämän on selittävä kirje, vaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää hyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!

Näiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan kauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo älykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo palmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi ja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä hartioihin ja vartaloon saakka.

Mutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti heti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava ja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä ovat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä...?

"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai ylihuomenna." Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä on täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee ennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin lähettämiseen.

"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä. Varron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo", päätti hän sitä suuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo valmiit...

-- Katja, ovatko sillat jo rakennetut? -- kysyi Olga samana aamuna herättyään sisäpiialtaan.

Tämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei ollut tästä aavistustakaan.

-- En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä ja Nikita ei tiedä mitään.

-- Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! -- sanoi Olga tyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.

-- Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut mennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa sitten juossut kysymään.

Ja Katja katosi kamarista.

Vaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin viimeisen kirjelipun. "Voi raukkaa, hän on kipeä" ajatteli hän huolehtivasti. "Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä... Ah hyväjumala, kohtakohan..."

Hän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina lennähti sisään.

-- Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä rakennetut! -- huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan hypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon ja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään laatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan, ja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä -- hypähdys vuoteelta, Katjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui yhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. "Hih, hei, huomenna on parahiksi sunnuntai! Hän tulee!" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti, joi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. -- Mennään täti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! -- pyysi Olga.

Täti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:

-- Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi! Kuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?

Vaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että Oblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki mielensä käydä siellä rukoilemassa ... rukoilemassa että Oblomov tulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi onnellinen hänen kauttaan ja että ... että tästä epävarmuudesta ja tietämättömyydestä pian tulisi loppu ... Olga parka!

Koitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko päivällisen Oblomovin maun mukaan.

Hän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin lahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov rakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja sunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui olevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän odottamaan.

Parooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli jälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan laihtunut.

-- Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat huomattavasti vaikuttaneet teihin, -- sanoi parooni. -- Te, herttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden tuoksua.

Ja parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen värjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.

-- Niin, maalaiselämä ja vainiot ... -- vastasi Olga haaveellisesti, mutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.

-- Apropos maalaisoloista, -- lisäsi parooni: -- tulevassa kuussa tulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa maatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana! Te tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha! Siellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle ... niin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne kanssa sieltä matkustitte pois.

-- Voi kuinka hauska minulle tulee! -- virkkoi Olga ja rupesi haaveilemaan.

"Se on jo päätetty", ajatteli hän: "me matkustammekin sinne, mutta hän ei saa tästä tietää ennen kuin..."

-- Tulevassako kuussa, herra parooni? -- kysy hän vilkkaasti. -- Onko se aivan varma?

-- Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan erittäinkin tänään, -- vastasi parooni poistui tädin luo.

Olga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan päätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta tulevaisuuden aikeistaan.

Hän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä, kuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa, kuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta mieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen maakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja heittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat kilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten...

Sitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila, puutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi ja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.

"Ei, en tahdo suosiollista vastausta", ajatteli hän: "Ilja Iljitsh vielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma maatilani, taloni ja puutarhani... En tahdo, tulkoon hän ennemminkin musertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että kaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä siellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa, määrää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon, ei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka, laukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei olisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa -- että on olemassa talo, puutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman hänen Oblomofkaansakin... Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin sano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on terveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon hiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi -- kaikki Olgan tähden ja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne maalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov matkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena sanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo hänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he matkustavat sinne yhdessä..."

Niin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan asti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle. Sanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.

-- Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? -- vakuutti parooni. -- Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu...

Olga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:

-- Ei, ette edes hänelle saa sanoa!

-- Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki... -- lupasi parooni lempeästi.

Koko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein halutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina ensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta häneen.

Kuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden. Kuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista pilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota, milloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian korkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja kuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?

Kello lyö kolmea, lyö neljää -- mies on yhä poissa! Puolivälissä viidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi huomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin. Vaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut -- kaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat valmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja välinpitämättömästi.

-- Syötiin päivällinen, tuli ilta -- Oblomovia ei näy eikä kuulu. Kello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon lyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.

Alussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä kiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä pistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan olisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi tulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.

"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa..." välähti ajatus hänen päässään.

Tämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa koko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa houraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa kalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.

Maanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta sanoen:

-- Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.

-- Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. -- Missä hän on?

-- Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako päästää sisään?

Oblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä lipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.

-- Katja! -- huudahti Oblomov kummastuksissaan. -- Kuinka sinä tänne? Mitä sinä täällä?

-- Neiti on täällä, -- kuiskasi piikatyttö: -- käski kysyä...

Oblomovin kasvot muuttuivat.

-- Olga Sergejevnako? -- sopersi hän kauhistuksissaan. -- Se ei voi olla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!

-- Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa teemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan että lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee tänne puolen tunnin kuluttua.

-- Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla? -- sanoi Oblomov.

-- Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän makaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä neiti on yksin ja odottaa minua...

Ja tyttö riensi ulos.

Tavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit päällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.

-- Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä vieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin, no siis nyt saat sinne mennä! -- toimitti Oblomov kiihkeässä mielenliikutuksessa.

-- En mene, -- vastasi Sakariias päättäväisesti.

-- Sinun täytyy mennä! -- sanoi Oblomov järkähtämättömästä

-- Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! -- virkkoi Sakariias itsepäisesti.

-- Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi kerran on niin armollinen että päästää sinut... mene ystäväisi luo!

-- Mitäpä heistä, ystävistäkään!

-- Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?

-- Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan -- kaikki ne ovat samallaisia ryökäleitä!

-- Menehän kuitenkin, mene! -- tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri nousi hänen päähänsä.

-- En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina -- miksei, sopiihan se! -- arveli Sakariias välinpitämättömästi.

-- Nyt heti paikalla! -- hoputti Oblomov mielenkuohussaan. -- Sinun täytyy...

-- Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin? kieltäysi Sakariias.

-- No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota liiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!

-- Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä -- virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.

"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa", ajatteli Oblomov pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa sinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi kanssa.

-- Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille tai voinhan tuota istuutua portinkin viereen...

-- Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, -- sanoi Oblomov vilkkaasti: -- mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen, puutarhan puolelle...

"Mitä ihmettä tämä tietää?" ajatteli Sakariias: "ajaa minut kävelemään -- tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut."

-- Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina...

-- Lähdetkö sinä siitä vai et? -- tiuskasi Oblomov kiristäen hampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.

Sakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.

-- Mene heti torille, -- käski Oblomov: -- ja osta sieltä päivälliseksi...

-- Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis ... laulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.

-- Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! -- huudahti Oblomov niin että Anisja aristui.

-- Osta torilta ... vaikkapa parsajuuria ... -- toimitti Oblomov miettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.

-- Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa toki mistään...

-- Mars ulos! -- tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. -- Juokse sinne minkä kintuista lähtee, -- huusi hän hänen jälkeensä: -- äläkä katso taaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja muista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!

-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? -- puheli Sakariias Anisjalle töytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. -- Ajoi minut ulos kävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä kävelemään?

-- Se on herrain asia, -- huomautti teräväjärkinen Anisja -- mene sinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun aina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.

-- Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä -- sanoi Sakariias myös kreivin kuskille, -- kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja antoi rahaa olueen...

-- Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä kastaa? -- arveli Aapeli terävästi: -- sentähden se sinullekkin rahaa antoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.

Hän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti päätään erästä katua kohti.

-- Mennään! -- toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan suuntaan.

-- Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! -- kähisi hän naurahdellen partaansa.

Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä tuleman piti.

Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti haukkua ja riuhtoa ketjuaan.

-- Kirottu koira! -- mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi Olgan portaille.

Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan päähän portilta.

-- Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? -- kyseli Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään kabinettihuoneeseen.

-- Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo ... melkein kokonaan ... parantunut, -- änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan yskähtäen.

-- Miksikäs et eilen tullut meille? -- kysyi Olga katsoen Oblomoviin niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.

-- Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? -- sopersi Oblomov kauhistuksissaan. -- Tiedätkö sinä, mitä sinä teet...

-- Siitä puhumme perästäpäin! -- keskeytti neito kärsimättömästi. -- Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? -- sanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.

-- En ole ollut... -- vastasi Oblomov koulupojan äänellä.

-- Sinä olet siis pettänyt minut! -- huudahti Olga kummastuksissaan katsoen Oblomoviin. -- Minkätähden?

-- Minä selitän kaikki sinulle, Olga, -- puolustihen Oblomov: -- tärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa ... minä olen peljännyt...

-- Mitä olet peljännyt? -- kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä salopin ja hatun.

Oblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: -- Huhuja, ilkeitä juoruja...

-- Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko yönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja ollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? -- nuhteli Olga tutkivasti tarkastaen Oblomovia.

-- Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu, -- puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: -- minä olen kokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?

-- Mitä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga kylmästi.

-- Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en ole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt sinulle silmiäni.

Ja Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta ja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla että siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa aina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän lemmenkohtauksiinsa.

-- Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista salaisuutemme tädille, -- virkkoi Olga: -- ja silloin näiden juorujen täytyy vaijeta...

-- Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla ennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta rakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan tästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen asiamieheltäni.

Olga huoahti.

-- Jos en sinua tuntisi, -- puheli hän epätietoisesti: -- niin jumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt tuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt tuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.

-- Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut mielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties mitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan...

-- Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, -- virkkoi Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten kertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua...

-- Onnitelleet ... herrajumala, onko se totta? -- kysyi Oblomov kauhistuksissaan. -- Mitäs olet heille vastannut?

-- En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni olen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut toimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin -- silläkin tytöllä se on oma romaaninsa...

Oblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.

-- Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan luonnollista että palvelijat pakisevat siitä, -- lisäsi Olga: -- hehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita Sonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?

-- Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? -- sanoi Oblomov pitkäveteisesti.

-- Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö niin?

-- Totta! -- toisti Oblomov epämääräisesti. -- Niin, lisäsi hän sitten: -- kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi että ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä pelkään...

-- Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika... Minä en ymmärrä sinua! Varastamallako sinä minut viet vai miten?

Oblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin tarkkaavasti.

-- Kuules, -- sanoi hän: -- tässä piilee joku valhe, jotakin on nurin... Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi? Sinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä varovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut miten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä minua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki merkitsee?

Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi raskaasti.

-- Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, -- virkkoi Oblomov: -- minun mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista, milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista...

-- Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?

-- Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti ja rauhallisesti, mutta minä... vaan sinä et tiedä, millä lailla minä sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen Olgan käsiä.

-- En tiedäkkään vielä oikein -- sinä olet niin kummallinen että minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että toivo ... kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin käy huonosti!

He vaikenivat molemmat.

-- Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? -- kysyi Olga ensi kerran tarkastaen silmillään huonetta. -- Ei sinulla ole täällä hyvä olla, nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit vanhat... Missä sinulla vielä on huoneita?

Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa juureen.

-- Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga uudestaan.

-- Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua...

-- Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan ne mukaani.

Olga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn lehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.

-- Ethän sinä olekkaan lukenut! -- sanoi hän.

-- Enhän minä, -- vastasi Oblomov.

Olga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi paikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti kynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan Oblomoviin.

-- Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? -- kertasi hän. -- Et ainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?

-- En ole joutanut, -- alkoi Oblomov sopertaen selittää: -- kun aamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät, sitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten tulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään ja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen taas ... niin, milloin sitä ehtisi lukea?

-- Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! -- lausui Olga niin vakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:

-- Niin, nukkunut olen...

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani, sillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön...

Oblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.

-- Ilja! -- lausui hän totisesti. -- Muistatko, kuinka minä siellä huvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä syttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä ja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun -- muistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?

-- Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko minun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?

-- En, en näe; sinä olet pettänyt minut, -- sanoi Olga kylmästi: -- sinä olet jälleen luisumassa alaspäin...

-- Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon Jumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään pohjattomaan syvyyteen...

-- Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi alla ja tässä silmänräpäyksessä, -- keskeytti neito: -- vaan jos hetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi ja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä lörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!

-- Epäiletkö sinä minun rakkauttani? -- lausui Oblomov tulisesti. -- Luuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi? Enkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo ja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa... Ah Olga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin olen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa onnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni hänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla kuolisin! -- lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.

-- Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun elämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat viekkaitten ihmisten vehkeitä nuo -- tarjota uhreja, joita ei tarvita tai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on tarpeellista. Sinä et ole viekas -- tiedänhän sen, mutta...

-- Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet nämät lemmenkuohut ja huolet! -- pitkitti Oblomov. -- Siitä asti kuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua... Ja vielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä yksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei sinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja tunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että niinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin? Minulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut kone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän koneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen ja oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. -- Minä olen heti valmis menemään, mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni, kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat...

Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin lemmenhimon purkauksia.

-- Kuule Ilja, -- sanoi hän sitten: -- minä uskon sinun rakkauteesi ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, -- lisäsi hän huoaisten: -- heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä...? ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä olisin sinun elämäsi päämääränä...

Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.

-- Sinä! oi sinä! ... saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä ja rimpuillen hänen jaloissaan. -- Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen tunnetta! -- hoki hän kuni houreissa. -- Ja sinä luulet että olisi mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, -- jatkoi hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: -- kuinka korkealle miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä? Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään jäädä tänne, minä tukehdun -- täällä on iljettävä ilma! -- puhui hän teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. -- Anna minun elää tänään loppuun asti tällä tunteella... Ah, jospa tämä sama tuli, joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti! Vaan kun sinua ei ole läsnä -- niin minä sammun ja vaivun alas. Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää että minä ... oi Olga, Olga! -- Sinä olet kaikkia kauniimpi koko mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä ... sinä...

Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi liikkumattomaksi.

"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin. Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:

-- Minun on aika jo lähteä!

Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:

-- Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? -- änkytti hän ja hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan. Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa pistää salopin hänen päähänsä.

Olga purskahti nauramaan.

-- Älä pelkää minun tähteni, -- rauhoitteli hän: -- tätini on matkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan poissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.

Ja hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti haukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan poikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne vierivät pois.

Mutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja nurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.

Heti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi Anisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan parsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen tunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi. Oblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja allansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin olisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.

Heti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen korviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois -- katosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen selkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät kiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön valahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen, niinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle; sekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja lehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu matkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa koko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta kaikki puhuvat ja ajaa oopperaan -- kaikki samana päivänä...

Niin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee Olgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas onkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä, Olgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen raittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä läheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä tuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. -- Eteenpäin, käy eteenpäin! -- sanoo Olga: -- korkeammalle, nous' korkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon voima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!

Kuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä viisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa hänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa yhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!

Olga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon hän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan. Ihmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän on yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse elämä!

-- Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! -- lausui Oblomov ääneen, katsellen ympärilleen. -- Ja tuo enkeli laskeusi tähän ikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!

Hän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella, huomasi hän pienoisen hansikkaan.

-- Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! ... -- ohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.

Samalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta, jota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?

Mutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes kyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä oli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän muistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli jokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki sen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän oli sitä nauttinut.

Hän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli itsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä ettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan vain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän huoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa häiritsemästä hyyryläisen "työtä".

Loppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov oli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten he kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä Iljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin, paroonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu että Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä perheessä.

Eipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut, vaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa, lämmintä ja suloisaa olla!

Ei hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli Olgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista osaa.

"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta", ajatteli hän ja hänen sydämmensä sykähteli riemusta ... sykähteli riemusta...

8.

Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta, kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.

-- Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, -- virkkoi hän.

-- Sinä piru! -- karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen kädestään. -- Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä uskallatkin semmoista keksiä!

-- Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla talonväen puolellakin jo puhuvat...

-- Mitä puhuvat? -- kysyi Oblomov.

-- Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä käynyt...

-- Jumala siunatkoon! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Mutta mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai Anisjako on hänestä lörpötellyt...

-- Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta ovesta.

-- Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta? Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, -- sanoi hän: -- ei kukaan ole puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta...

-- No ole nyt vähemmällä! -- kahahti Sakariias hänelle vastaan huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. -- Mitä sinä tukit nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!

Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta; hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.

-- Kuulkaas emäntä, -- lausui Oblomov lempeästi, vaikka mielenkuohussa: -- minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!

-- En minä mitään ole kuullut, -- sanoi emäntä. -- Mistä he sitten lörpöttelevät?

-- Siitä eilisestä vieraskäynnistä, -- jatkoi Oblomov: -- he puhuvat että muka eräs neiti on täällä käynyt...

-- Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! -- arveli emäntä.

-- Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko -- se on kerrassaan panettelua! Ei mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar, joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa...

-- Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? -- kysyi emäntä vilkkaasti.

-- Ranskalaisesta makasiinista...

-- Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.

-- Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä...

-- Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa hyvinkin kulkisi neitejäkin...

-- Ei, ei! -- kielsi Oblomov jyrkästi. -- Herranen aika! -- se neiti, josta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan ja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar, kuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein ihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko...

-- Mitä se meihin kuuluu? -- toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli poismenossa. -- Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis paitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni tekevät niin hienoa työtä ... sen toisen tytön nimi on Elisabet ja sen toisen Maria Nikolavna.

-- Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että minä ... olkaa niin hyvä...

Ja Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.

Palattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun kirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan. Hän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi -- ja hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas.

"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle (niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon asioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne hoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä parempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne ovat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy huolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton tehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele uutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee pitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen epäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme tuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja ainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita: ne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä -- tähän tarvitaan kaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä hinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette tarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan. Mitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta, niin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan, jo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien meidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas syrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan niin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada tietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä kohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan sovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono (oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen hevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle asumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon alle."

Kirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta lästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka paljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja muita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.

"Ei kopeikkaakaan rahaa -- kolme kuukautta -- itse saapua -- järjestää talonpoikain työt -- ottaa selkoa tuloista -- vaalit" -- kaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän säpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen pensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.

-- Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! -- hoki hän itsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin rypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia tuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta käsissään ja jaloissaan.

Mitä kaikkea olikaan hän toivonut, Oblomov parka! Hän oli luullut että kirjeessä tulisi tarkalleen sanotuksi, kuinka paljon tuloja hän on saava ja tietysti, mikäli mahdollista, enin määrä, esimerkiksi noin kuusi, seitsemän tuhatta ruplaa; hän oli luullut että talo vielä on siksi hyvä että siinä hätätilassa voi asua siihen asti kuin uusi rakennetaan, ja lopuksi että asiamies lähettää hänelle jo heti kolmisen, nelisen tuhatta -- sanalla sanoen: hän oli luullut kirjeessä kohtaavansa sitä samaa elämän iloa, leikkiä ja lempeä, mitä oli lukenut Olgan silmistä ja kirjelipuista.

Hän ei enää tuntenut leijuvansa yläpuolella lattian pintaa, ei laskenut enää leikkiä Anisjan kanssa, ei riehunut täynnänsä onnen toiveita -- ne täytyi nyt lykätä syrjään kolmeksi kuukaudeksi. Tai ei! Kolmessa kuukaudessa ehtii hän ainoastaan saada asioistansa selvän, mutta häät...

-- Häitä ei voi ennemmin kuin vuoden päästä edes ajatellakkaan! -- lausui hän ääneensä peljästyneenä. Niin, niin, vasta vuoden päästä, ei ennen! Hänen täytyy vielä saada korjaussuunnitelmansa valmiiksi, täytyy sopia rakennusmestarin kanssa, sitten... sitten vasta...

Oblomov huokasi.

"Nyt täytyy ripeästi ryhtyä toimeen!" välähti hänen aivoissaan, mutta hän työnsi luotansa tämän ajatuksen.

"Kuinka se on mahdollista? Jos ei kaikki tule määräaikanaan suoritetuksi, jos asiat käyvät huonosti, silloin pannaan toimeen uloshaku ja -- Oblomovin nimi, tähän asti niin puhdas ja tahraton, tulee... Herra varjelkoon! Jää hyvästi silloin rauha ja ylpeys ... ei, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua että minun omaisuuteni joutuisi muiden käsiin, noiden muiden, jotka juoksevat ja puuhaavat kuin paholaisen riivaamat edes nukkumatta milloinkaan. Niin, velkautuminen -- se on paholainen, se on piru, jota ei millään saa poisajetuksi paitsi rahalla."

On tosin olemassa sellaisia uhmareita, jotka elävät koko ikänsä muiden kustannuksella, koppovat kouriinsa oikealta ja vasemmalta ja nuolevat vain suutansa. Mutta kuinka voivat he nukahtaa rauhallisesti päivällisen jälkeen -- sitä en minä ymmärrä? Velat? Niiden seurauksethan ovat joko loppumaton työnvaiva kuin rangaistusvangilla tai kunniansa menettäminen.

Jos panttaisi koko maatilan? Vaan eikö siinäkin tule sama velka ja vielä ankarampi ja armottomampi? Maksa pois vain joka vuosi -- ja elatukseen ei jää hyrrääkään.

Vielä siis yhdeksi vuodeksi on onnen aika lykkäytynyt! ... "Oblomov voihkaili sairaaloisesti ja yritti jo vyörähtää vuoteelleen, mutta havahtui samassa äkkiä ja nousi ylös." Mitä olikaan Olga puhunut? Kuinka olikaan hän vedonnut häneen kuin mieheen, jonka voimiin voi luottaa! Hän odottaa, kuinka hän, Oblomov on menevä eteenpäin ja nouseva siihen korkeuteen, josta ojentaa kätensä Olgalle johdattaen häntä kanssansa ja näyttäen hänelle tietä. Niin, niin! Mutta mistä alkaa?

Hän mietti ja hautoi, iski sitten yhtäkkiä itseänsä otsaan ja läksi talonväen puolelle.

-- Onko veljenne kotona? -- kysyi hän emännältä.

-- Kotona se on, mutta meni jo maata.

-- Pyytäkää siis häntä huomenna minun luokseni, -- sanoi Oblomov: -- minun täytyy häntä välttämättä tavata.

9.

Seuraavana päivänä astui veli sisään samalla tavalla kuin ennenkin, istuutui yhtä varovasti tuoliin, pisti kädet hihoihin ja odotti mitä Ilja Iljitshillä oli sanottavaa.

-- Minä olen saanut sangen ikävän kirjeen maalta vastaukseksi lähetettyyn valtakirjaan -- muistatteko? -- lausui Oblomov. -- Tässä se on, vaivautukaa lukemaan.

Ivan Matvejevitsh otti kirjeen ja silmäili tottuneesti läpi sen rivit samalla kun kirje hiukan vapisi hänen sormissaan. Luettuaan pani hän kirjeen pöydälle ja piiloitti kädet selkänsä taa.

-- Kuinkas te arvelette että mitä nyt on tehtävä? -- kysyi Oblomov.

-- Teitä neuvotaan matkustamaan sinne itse, -- virkkoi Ivan Matvejevitsh -- Mitäpäs siinä: sinne on tuhat-kaksisataa virstaa, jumalatiesi millaista matkaa! Vaan viikon päästä asettuu keli, silloinhan voisitte lähteä.

-- Minä olen aivan vieraantunut matkustamisesta ja varsinkin talvisaikaan, totta puhuen, olisi se minulle vaikeata, eikä tässä oikein haluttaisikaan... Ja sitäpaitsi kävisi kovin ikäväksi olla yksikseen maalla...

-- Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? -- tiedusti Ivan Matvejevitsh.

-- Niin ... en tiedä ... en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.

-- Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada selkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.

-- Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, -- toisti Oblomov: -- Sitä se naapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin talven tullen...

-- Paljoksikos te arvioitte veroja?

-- Verojako? Niitä kai on ... vaan odottakaahan, minulla on luettelo jossakin ... Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt vaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän sitten ... niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.

-- Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? -- kyseli Ivan Matvejevitsh. -- Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja millaiset ovat päivätyöt?

-- Kuulkaahan, -- sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä luottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan Matvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet paikalleen. -- Kuulkaahan, -- toisti hän katkonaisesti miltei kuiskaamalla: -- minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö, mitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä merkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana, missä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin myönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko minä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi -- minä en tiedä kerrassa mitään! -- lopetti hän alakuloisesti päästäen univormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin edestä: -- puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta...

-- Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten on mahdotonta suorittaa asioitaan, -- virkkoi Ivan Matvejevitsh nöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen työntäen poveensa. -- Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä kuuluu maan hoitoon -- puhui hän opettavasti.

-- Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!

-- Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella asiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, -- jatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä riviä kirjeessä: -- että olisitte mukana vaaleissa -- sehän sopisi mainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan oikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.

-- Minä en tiedä, mitä se on -- kihlakunnan-oikeus, mitä siinä tehdään ja kuinka siinä palvellaan! -- virkkoi Oblomov jälleen avomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin nenään kiinni.

-- Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa: toimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen eroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja... Jos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi? -- kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka virastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin...

-- Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, -- sanoi Oblomov yksitoikkoisesti.

Ivan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja vaikeni.

-- Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? -- huomautti hän, kuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.

-- Lakikirjat!--äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.

Olihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti alemman virkamiehen edessä!

"En minä toki tunne lakikirjojakaan", pyöri hänen kielellään, mutta sanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen huokaukseen.

-- Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, -- lisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista vastauksen kirjojen suhteen: -- Sillä eihän sitä nyt voi noin jättää...

-- Voi kyllä, Ivan Matvejevitsh: tässä olen teille siihen elävänä todistuksena -- minä! Kuka minä olen? Mitä minä olen? Menkää kysymään Sakariiakselta ja hän teille vastaa: "Se on herra!" Niin, minä olen herra, enkä osaa mitään tehdä! Tehkää te jos ymmärrätte, auttakaa, jos voitte ja ottakaa vaivoistanne mitä tahdotte -- siinä minun koko oppini!

Oblomov alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa, vaan Ivan Matvejevitsh seisoi paikallaan ja käännähti joka kerta koko ruumiillaan sitä nurkkaa kohti, mihin päin Oblomov kulloinkin kulki. Molemmat olivat jonkun aikaa vaiti.

-- Missä olette te opissa käynyt? -- kysyi Oblomov pysähtyen jälleen virkamiehen eteen.

-- Minä alottelin kimnaasissa, vaan kuudennelta luokalta pitäen otti isä minut pois ja toimitti lääninhallitukseen. Mitäs se nyt minun oppini on! Koulussa oli lukua ja kirjoitusta, kielioppia ja aritmetiikkaa, vaan sen pitemmälle en päässyt. Miten-kuten kykenin palvelukseen ja siinä minä sitten hiljakseen olen puikkelehtinut. Toista se on teidän tietonne: te sitä olette ollut oikeassa opissa...

-- Niin, -- myönsi Oblomov huokaisten: -- se on totta että minä olen läpikäynyt oppijakson korkeammassa matematiikassa, valtiotaloudessa ja oikeustieteissä, mutta käytännölliseen toimeen en vain ole kyennyt. Niinkuin näette, vaikka olen opiskellut korkeampaa matematiikkaa, en kuitenkaan tiedä, paljonko minulla on edes tuloja vuodessa. Kun minä sinne maalle silloin matkustin ja kuuntelin ja katselin, mitenkä siellä meillä ja muilla tehtiin, niin ei se ollenkaan vastannut sitä samaa, mitä olin kirjoista lukenut. Minä saavuin takaisin tänne kaupunkiin ja ajattelin että kai minä tiedoillani valtiotaloudessa jotenkuten mieheksi suoriudun... Mutta minulle sanottiin että tieteet kelpaavat minulle ajan pitkään ehkä vasta vanhoilla päivillä, vaan sitä ennen täytyy palvella virka-asteissa ja siihen tarvitaan yksistään kyky kirjoitella asiapapereita. Ja sentähden en minä ole kelvannut asioihin niinkuin te, vaan olen tullut ainoastaan herraksi, -- päättäkää siis itse, kuinka tässä enää voi pulasta päästä.

-- Voi kyllä, ei se mahdotonta ole, -- virkkoi vihdoin Ivan Matvejevitsh.

Oblomov seisahtui vastapäätä häntä ja odotti, mitä toisella oli sanottavaa.

-- Voipihan kaiken tämän antaa toimeksi asiantuntevalle miehelle ja siirtää valtakirjankin hänelle, -- lisäsi Ivan Matvejevitsh.

-- Vaan mistäs ottaa sellaisen miehen? -- kysyi Oblomov.

-- Minulla on virkakumppani Esaias Fomitsh, joka vähän änkyttää puhuessaan, mutta on toimelias ja asiantunteva mies. Kolme vuotta on hän hoitanut suurta maaomaisuutta, vaan tilanomistaja hänet pani pois ainoastaan siitä syystä että hän änkyttää. Sitten se tuli palvelukseen meidän virastoomme.

-- Mutta voipiko häneen luottaa?

-- Olkaa huoleti, se on mitä rehellisin sielu! Se kuluttaa vaikka omat varansa loppuun vain kelvatakseen esimiehilleen. Kahdettatoista vuotta se jo on meillä palveluksessa.

-- Kuinkas hän pääsee matkustamaan, jos hän on kiinni virassa?

-- Ei se mitään, ottaa vain virkavapautta neljäksi kuukaudeksi. Suvaitkaa tehdä päätös, niin minä tuon hänet tänne. Vaan eihän se tietysti ilman edestä ole matkustava...

-- Eipä tietystikään, -- vakuutti Oblomov.

-- Suvaitkaa hänelle antaa kyytirahat ja ruokarahat niin moneksi vuorokaudeksi kuin tarvitsee, ja sitten kun toimi on suoritettu, voitte maksaa hänelle palkkion sopimuksen mukaan. Kyllä se lähtee, olkaa varma!

-- Minä olen teille hyvin kiitollinen: te pelastatte minut suurista puuhista, -- sanoi Oblomov ojentaen hänelle kätensä. -- Mikä hänen nimensä olikaan?...

-- Esaias Fomitsh Zatjertti, -- toisti Ivan Matvejevitsh pyyhkäisten pikaisesti kättään toisen hihan päällyksellä, ja otettuaan hetkeksi vastaan Oblomovin ojentaman käden, piiloitti omansa heti hihan sisään. -- Minä puhelen huomenna hänen kanssaan ja tuon hänet tänne.

-- Niin, tulkaa molemmat päivälliselle minun luokseni, niin neuvottelemme asiasta. -- Kiitoksia nyt hyvin, hyvin paljon! -- puheli Oblomov saattaessaan Ivan Matvejevitshia ovelle.

10.

Kaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten, jonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat saman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja Tarantjev.

Tämä oli niin sanottu "laitos", jonka ovien edustalla seisoi kaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat alakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty Viipurinpuolen "herroja" varten.

Ivan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat teekojeet ja pullo rommia.

-- Puhtainta jamaikkaa, -- sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan vapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: -- älä ylenkatso, kuoma, kestitystä.

-- On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? -- virkkoi Tarantjev. -- Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et olisi saanut mistään.

-- Aivan oikein, aivan oikein, -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Ja jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, -- niin silloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!

-- Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy tinkiä, -- puhui Tarantjev: -- viisikymmentä ruplaa sellaisesta asukkaasta!

-- Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, -- huomautti Ivan Matvejevitsh.

-- Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan häntä nyt pois saisi.

-- Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.

Tarantjev rupesi nauraa hohottamaan.

-- Hänkö naimisiin! Lyödäänkö vetoa ettei mene? -- virkkoi hän. -- Sakariiashan sitä sänkyynkin auttaa, niin vielä se nahjus sitten tässä naimisiin! Tähän asti olen minä sitä asioissa opastellut ja jos ei minua olisi ollut, niin nälkään se toki olisi kuollut kupsahtanut tai velkavankeuteen tupsahtanut. Aina kun poliisi tai talonisäntä on tullut jotakin tiedustamaan, niin minähän sen puolesta olen kaikki selvittänyt. Eihän se tökerö itse mitään älyä...

-- Niin, ei se tosiaankaan mitään ymmärrä, ei sanonut esimerkiksi tietävänsä, mitä tehdään kihlakunnan oikeudessa tai virastossa, ja kun kysyin, millaiset hänen talonpoikansa ovat -- niin ei tiennyt sitäkään. Kyllä on koko lampaanpää! Minua aivan tuppasi naurattamaan...

-- Entäpäs kontrahti, kontrahti minkä tekasitte? -- kehahti Tarantjev. -- Mestari olet sinä veli Ivan Matvejevitsh papereita rustaamaan, jumaliste mestari! Muistatko isävainajaani? Ja yhtä kekseliäs olin minäkin ennen, vaan olen tässä vieraantunut, jumalanähköön. Kun istuin sinun sepustustasi lukemaan, niin kyynelet ihan tipahtelivat silmistäni. Eikös mitä se itse sitä lukenut, vaan pistää tokasi nimensä umpimähkää alle. Ja niin tuli tileihin aitat ja tallit ja kaalimaat ja kaikki...

-- Niin kuoma, niin kauvan kun meillä täällä Venäjällä on tuollaisia tomppeleita, jotka allekirjoittavat papereita, lukematta niitä läpi, niin kauvan kelpaa meikäläisten elää. Vaan jos ne tässä loppuisivat, silloin kävisi kehnosti! Ei vanhaan aikaan niin ollut. Millaisen pääoman luulet hankittavan kahdenkymmenen-viiden vuoden palveluksella? Voi sitä elää elämänsä loppuun asti Viipurinpuolella kaupunkia näyttämättä nokkaansa mailmalle ja tarvitsematta valittaa ettei muka ole kylliksi leipää! Vaan ottaappa tuolta Liteinajan varrelta itselleen asunto, jossa on matot lattialla, ja hakea itselleen rikas eukko ja kasvattaa lapsensa herrasväeksi -- se aika on livahtanut ohitse! Eikähän minulla tämä naama-rustinkikaan ole sellainen, ja sormetkin, niinkuin näet, ovat punaiset sentähden että juon viinaa... Vaan miksikäs sitä ei joisi? Maista itse! Sanovat minun olevan huonomman näköisen kuin lakeijan: nykyaikana ei lakeijakaan käytä semmoisia saappaita kuin minä ja muuttaa paitaa joka päivä. Kasvatustapa on toinen -- keltanokathan ne nyt kaikki paikat valtaavat, ne kekkalehtivat, ne lukevat kirjoja ja sopertelevat ranskaa...

-- Vaan asioita eivät älyä, -- lisäsi Tarantjev.

-- Ei, veli, älyävät kyllä, asiat eivät nykyään ole niin vaikeat, jokainen tahtoo yksinkertaisemmin -- ne pilaavat meiltä kaikki. Noin ei tarvitse kirjoittaa, määräävät he: on liikaa tuota kirjoittaa uudestaan, ajan hukkaa vain, voipi pikemminkin tehdä ... niin, ne ne pilaavat meiltä kaikki.

-- Vaan kontrahtikirjapa on allekirjoitettu: sitä eivät pilaa! -- sanoi Tarantjev.

-- No, se kyllä on pyhä ja koskematon. Ryypätäänpäs kuoma! Annas jahka se lähettää Esaias Fomitshin sinne Oblomofkaan, niin kyllä se miehen nylkee niin että tulkootpa silloin perilliset ottamaan, jos saavat!

-- Mainiota! -- huomautti Tarantjev. -- Ei perillisistä ole pelkoa -- pikkuserkut -- ne ovat kuin seitsemäs vesi vellissä.

-- Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.

-- Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.

-- Jottako niin? -- virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. -- Vaan sepä kun hännystelee sitä minun sisartani ... -- lisäsi hän kuiskaten.

-- Häh, mitä sanot? -- suhahti Tarantjev kummastuneena.

-- No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! -- ihmetteli Tarantjev töin tuskin tointuen hämmästyksestään. -- Vaan entä sisaresi?

-- Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet -- pehmyt kuin vantu! sanoi Ivan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. -- Mitäpä se osaisi etujaan valvoa!

-- Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat sitä pieksää, saat sitä halailla -- se vain myhähtelee kuin tamma kaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan... no voi lempsatti! Vaan minä aijon pitää heitä silmällä -- ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!

11.

"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia kohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!" ajatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. "Hyväjumala, milloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo ilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja taipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi..."

Oblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi ketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen edessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.

Oblomov ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Olga ihan vavahti, ojensi sitten lempeästi ja hymyillen kätensä Oblomoville, mutta hänen silmänsä ikäänkuin yhä lukivat kirjaa ja hän näytti hajamieliseltä.

-- Oletko yksin kotona? -- kysyi Oblomov.

-- Olen, täti matkusti Tsarkoje Seloohon ja pyysi mukaansa, vaan minä en lähtenyt. Me saamme syödä päivällistä melkein kahden kesken, ainoastaan Maria Semjonovna tulee pöytään, muuten en minä olisi voinutkaan sinua vastaanottaa. Tänään et siis saata ilmoittaa tädille -- voi kuinka tämä on ikävää kaikki! Mutta huomenna kyllä ... -- lisäsi neito hymyillen. -- Vaan mitäs sulhasmies olisi arvellut, jos morsian tänään olisi matkustanut Tsarskoje-Seloohon? -- kysyi hän leikillisesti.

Oblomov oli vaiti. -- Miksi olet niin huolestuneennäköinen? -- jatkoi Olga.

-- Minä olen saanut kirjeen maalta, -- virkkoi Oblomov yksitoikkoisesti.

-- Missä se on? Onko se sinulla mukana? Oblomov antoi hänelle kirjeen.

-- En minä tästä saa mitään selvää, -- sanoi neito katseltuaan paperia.

Oblomov otti häneltä kirjeen ja luki sen ääneen. Olga näytti miettiväiseltä.

-- Mitäs siis nyt aijot tehdä? -- kysyi hän vaitiolon perästä.

-- Minä olen tänään neuvotellut, emännän veljen kanssa, -- vastasi Oblomov; -- ja hän suosittelee minulle asiamieheksi Esaias Fomitsch Zatjerttia; hänelle annan minä toimeksi järjestää kaikki asiat...

-- Kuinka voit luottaa vieraaseen, tuntemattomaan mieheen! -- virkkoi Olga ihmetellen. -- Hänenhän on kannettava verot, otettava selko talonpojista, tarkastettava viljan-myöntiä...

Emännän veli sanoo että se mies on mitä rehellisin sielu ja on palvellut hänen kanssaan jo kahdettatoista vuotta... Kuuluu ainoastaan hiukan änkyttävän...

-- Vaan millainen mies on sinun emäntäsi veli itse? Tunnetko sinä hänet?

-- Enhän minä, vaan hän näyttää sellaiselta säntilliseltä ja toimeliaalta mieheltä, ja sitä paitsi asun minä hänen talossaan niin ettei tuo toki kehdanne minua pettää!

Olga istui ääneti luoden silmänsä alaspäin.

-- Muutenhan minun täytyisi itseni matkustaa, -- selitti Oblomov: -- ja minun täytyy tunnustaa ettei tee mieli. Minä olen kokonaan vieraantunut matkustamisesta pitkin maanteitä, varsinkin talvisaikaan ... en ole koskaan talvisin toki matkustellutkaan.

Olga katsoi yhä alaspäin liikutellen jalkineensa kärkeä.

-- Ja vaikka minä sinne matkustaisinkin itse, -- pitkitti Oblomov: -- niin eihän siitä olisi kerrassa mitään hyötyä: en minä saisi selkoa mistään, talonpojat minut siellä pettäisivät, kylänvanhin sanoisi mitä tahtoisi -- minun täytyisi uskoa kaikkea, ja ne antaisivat minulle rahaa vain sen minkä hyväksi näkisivät. Voi ettei se Andrei ole täällä: hän se kyllä kaiken laittaisi kuntoon! -- lisäsi hän katkerasti.

Olga naurahti, mutta hänellä naurahtivat ainoastaan huulet eikä sydän, sillä sydämmessä tuntui karvaalta. Hän alkoi tuijottaa ikkunaan hieman siristäen toista silmäänsä ja seuraten katseellaan jokaista ohiajavaa vaunua.

-- Se asiamies kuuluu ennen hoitaneen suurta maatilaa, -- jatkoi Oblomov: -- vaan maanomistaja hänet oli pannut pois juuri siitä syystä vain että se änkyttää. Minä annan siis hänelle valtakirjan ja korjaussuunnitelman: hän toimittaa rakennusainesten ostokset, kantaa verot, myöpi viljan, tuopi rahat, ja silloin... Kuinka iloinen minä olenkaan, rakas Olga, -- puheli Oblomov suudellen neidon kättä: -- ettei minun tarvitse jättää sinua yksiksesi! En kestäisi eroa! Ilman sinua yksin siellä maalla ... se olisi kauheata. Mutta nyt vasta meidän täytyykin olla oikein varovaisia.

Olga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. -- Niin, -- alkoi Oblomov hitaasti, miltei sammaltaen: -- me emme saa tavata toisiamme usein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella ... mutta minä en sitä tahdo... Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja asiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat -- kaikki tämähän tietysti loppuu aivan näinä vuosina -- silloin ei enää ole olemassa eroa silloin ilmoitamme tädille ja ... ja...

Hän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa. Pää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa näkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä pannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: "kunhan vain seikat selviytyvät ja asiamies järjestää" oli vaalennut eikä ollut kuullut hänen lausettaan loppuun.

-- Olga! ... Hyväjumala, hän voi pahoin! -- huudahti Oblomov ja tarttui soittokellon nuoraan.

-- Neito voi pahoin! -- sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. -- Juokse pian noutamaan vettä ... tai spriitä...

-- Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle nyt tuli? -- soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja häärien vesilasi kädessään.

Olga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla nojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.

-- Tämä paranee, -- sanoi hän heikosti: -- se on vain hermoissa, nukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa minua kunnes korjaudun ja tulen ulos.

Oblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa avaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Puolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi Katjalta:

-- Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?

-- Ei se vaarallista ole, -- sanoi Katja: -- hän pani pitkälleen ja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui nojatuolissa.

Oblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa ovea vasten -- mutta ei kuullut mitään.

Hän naputti hiljaa sormellaan oveen -- ei vastausta.

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi näinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen ajatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli. Lopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa asiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä suostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa, antaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa itse pienen lainan ... sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.

Tämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa viljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi hyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen kanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi kirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään Oblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan, rakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja... Ja sitten he siellä Olgan kanssa elävät! ... Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten kumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?

Yhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä nurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli melkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa kutsua häntä iloisella äänellä.

-- Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! -- puheli hän painaen huulensa kiinni oveen. -- Sinä et sitä mitenkään arvaa...

Hän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan luota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. "Tänään ilmoitamme hänelle suhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!"

Ovi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon, ja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli vedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä kalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä kahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa piirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.

Oblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? -- sitä ei hän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin kuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut hänen elämässään.

-- Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! -- äänsi Oblomov. -- Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut että pitää järjestää kokonaan toisella tapaa ... -- jatkoi hän sitten asteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä tuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä, herkillä kulmakarvoilla ja huulilla. -- Minä olen päättänyt itse matkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa ... jotta sitten siellä... -- sopersi hän tuskin kuultavasti.

Olga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.

Oblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja tarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä tuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli armahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella äänellä:

-- Olenko minä ymmärtänyt oikein?

Olga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen merkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa, niin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.

Olga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja järkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista rauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto yhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta ainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta, joka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun mitä tahtoo ja sitten kuollakseen.

-- Olet kai ruvennut minua vihaamaan? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä? -- äänsi Olga heikosti.

-- Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt...

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili sääliväisesti.

-- Siitä, -- puhui Oblomov painaen alas päänsä: -- että sinä olet erehtynyt minun suhteeni... Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos muistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä häpeävä ja katuva...

-- Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta ... -- sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.

-- Minun tilani on huonompi, -- lausui Oblomov: -- vaan minä olen tämän ansainnut. Mutta minkä tähden sinä noin tunnet kärsimystä?

-- Ylpeyteni tähden, -- vastasi Olga: -- minä olen saanut rangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini -- kas tässä minä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut nuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että minä sinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit elää minun tähteni -- mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä en edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja toivoin ... vaan nyt se on lopussa! ... -- sai hän vaivoin ja huokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.

-- En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat... Kivikin olisi tullut eläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, -- jatkoi neito nääntyneellä äänellä. -- Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan enkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä -- sinä olet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? -- lisäsi hän sitten hetkisen vaiti oltuaan. -- Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä ylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

-- Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä ja ettei ole enää mitään toivoa?

-- Niin, -- sanoi Oblomov: -- se on totta... Mutta kentiesi sentään... -- lisäsi hän sitten epävarmasti: -- vuoden perästä...

Hän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa haaveelle.

-- Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja elämäsi kuntoon? -- kysyi Olga. -- Ajattele tarkoin!

Oblomov huokasi ja vaipui miettimään sisällisesti taistellen itsensä kanssa. Olga huomasi tämän taistelun hänen kasvojensa ilmeistä.

-- Kuule, -- sanoi neito: -- minä katselin äsken kauvan äitivainajani kuvaa ikäänkuin etsien hänen silmistään neuvoa ja voimaa. Jos sinä nyt rehellisenä miehenä... Muista Ilja ettemme enää ole lapsia emmekä laske leikkiä, vaan että asia koskee koko elämää! Kysy siis ankarasti omaltatunnoltasi: nousetko sinä siitä koko elämäsi aikana? Tuleeko sinusta minulle se, jota minä tarvitsen? Sano -- ja minä uskon sinua, sillä minä tunnen sinut. Ja sinä tunnet minut ja ymmärrät siis, mitä minä tahdon sanoa. Jos sinä vastaat rohkeasti ja tarkoin mietitysti kyllä: niin minä otan takaisin päätökseni. Tuossa on käteni ja menkäämme silloin, mihin ikinä tahdot, ulkomaille, kylään tai vaikkapa Viipurinpuolelle.

Oblomov ei vastannut.

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan...

-- Minä en nyt odota rakkauden vakuutuksia, vaan suoraa ja lyhyttä vastausta, -- keskeytti Olga miltei kuivasti.

-- Älä kiusaa minua, Olga -- rukoili Oblomov alakuloisena.

-- Kuinka siis, Ilja, olenko minä oikeassa vai en?

-- Niin, -- äänsi Oblomov selvästi ja varmasti: -- sinä olet oikeassa!

-- Meidän on siis aika erota, -- päätti neito: -- ja parasta tehdä se heti ennenkuin sinut on saatu ilmi ja ennenkuin on huomattu, kuinka minä olen rikkirunneltu!

Oblomov ei vieläkään lähtenyt.

-- Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? -- kysyi Olga.

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen -- eikö niin? Alutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä väsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme elää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä, sitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin koluten tanssisaleissa -- emmekä ajatteleisi mitään sen enempää; maatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian kulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa tämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen ... siinä olisi meidän tulevaisuutemme -- eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja, minä riutuisin ja kuolisin semmoiseen... Semmoisestako sinä tulisit onnelliseksi...?

Oblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan ja paeta pois -- mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa jotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni ottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.

-- Niin kai se on ... -- sopersi hän sortuneella äänellä saamatta loppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: "anna anteeksi!"

Olgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan, ojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas koskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: "jää hyvästi", mutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen. Hänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien kätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin olisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys oli nyt kadonnut -- ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua vastaan.

-- Jää hyvästi, jää hyvästi... -- sai hän soperretuksi kyynelten seasta.

Oblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta sitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan -- hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen päänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian loppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat ilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka armottomasti huuhtelee vainioita.

-- Olga, -- virkkoi Oblomov vihdoin: -- miksi sinä noin raastelet itseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut sellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on hyvää!

Olga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.

-- Ei... ei... -- ponnistihen hän sitten sanomaan -- minun ja minun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken suruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse minua itkemästä ... mene pois... Ah, ei, älä mene...! Jumala minua rankaisee...! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää ... täällä, sydämmen kohdalla...

Ja itkun hyrskähdykset uudistuivat.

-- Vaan jos ei kipu katoakkaan -- huolehti Oblomov: -- ja terveytesi vielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga, armas enkelini, älä itke ... unohda kaikki...

-- Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan menneisyyden tähden ... -- sai hän vaivoin sanotuksi: -- se on "kuihtunut ja vaalennut..." Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot ne itkevät! ... Kesä ... ja puisto ... muistatko? Minun käy surku meidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme... Kaikki tämä on kasvanut kiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti...!

Hän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:

-- Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!

-- Vaan jos sinä tähän kuolet? -- hölähti yhtäkkiä Oblomov kauhistuksissaan. -- Ajattelehan, Olga...

-- Eikö mitä, -- keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen kyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. -- Minä ymmärsin vasta äsken että olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa olevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä hänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia! Sinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin kyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään muuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään alla ... mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi, minä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? -- sitä en tiedä! Voitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä minulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä... Eikö sinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu...?

Oblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien nenäliinalla käsiään ja otsaansa.

Sana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen sisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän hivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen surkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä, jota on moitittu hänen alastomuudestaan. -- Ja niin jäi hän istumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena mielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa näytti selvästi sanovan: "niin, minä olen viheliäinen, vaivainen kerjäläinen ... lyökää, lyökää minua...!"

Olga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli sisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.

-- Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! -- huudahti hän hellästi kyynelet silmissä. -- Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä olen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin, jääköön kaikki entiselleen...

-- Ei! -- lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen päättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: -- Elköön jääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen tämän... -- lisäsi hän alakuloisesti.

-- Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! -- puheli Olga. -- Minulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin onnellinen...

Ja hän alkoi itkeä.

-- Mene pois! -- käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. -- Ei, minä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis...

Ja hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa itkunsa tulvaa.

-- Miksi on kaikki mennyt turmioon? -- kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen päätänsä. -- Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt? Sinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen ... ja -- kuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene nimeä tälle pahalle...?

-- On kyllä, -- sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti häneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.

-- Se on oblomovilaisuutta! -- kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten Olgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan puristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita tipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään, näyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois talosta.

12.

Jumalatiesi, missä hän sitten lienee harhaillutkin ja miten kulutti koko päivän, mutta kotiin palasi hän vasta myöhään yöllä. Emäntä kuuli ensimmäisenä kolkutuksen portilta ja koiran haukunnan ja ravisteli hereille Anisjan ja Sakariiaksen sanoen että herra oli palannut.

Ilja Iljitsh ei vähällä huomannut, kuinka Sakariias häneltä riisui vaatteet, kiskoi saappaat jaloista sekä heitti hänen ylleen -- yömekon.

-- Mikä tämä on? -- kysyi vain Oblomov katsahtaen halattiin.

-- Emäntä sen tänään toi: oli pessyt ja paikannut teidän unimekkonne, -- sanoi Sakariias.

Oblomov rymähti nojatuoliin ja jäi siihen hievahtamatta istumaan.

Kaikki hänen ympärillään vaipui unen ja synkän pimeyden helmoihin. Siinä hän istui nojautuen kättänsä vasten, huomaamatta yön pimeyttä ja kuulematta seinäkellon lyöntejä. Hänen järkensä oli kuin upoksissa muodottomain himmeiden ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuni pilvenhattarat hajallaan ja ilman päämäärää taivaalla -- eikä hän voinut tavoittaa niistä yhtään.

Sydän oli surmauksissa, elämä oli ajaksi siellä valjennut ja hitaasti tapahtui tointumus entiseen järjestykseensä ja palaavista voimista paisuneeseen elämän säännölliseen juoksuun.

Veri virtasi rajusti hänen suonissaan eikä Oblomov nyt tuntenut väsymystä eikä mitään ruumiillista tarvetta. Tuntui kuin vuorokaudet umpeensa saattaisi maata kuin pölkky yhdessä kohti ja vuorokaudet umpeensa kävellä, ajella ja liikkua kuin kone.

Vaikea on se tie, jolla ihminen vähitellen nöyrtyy kohtalonsa alle -- ja vitkaan ja asteettain hänen elimistönsä silloin elpyy toimintaansa, mutta murhe voi myös musertaa ihmisen niin ettei hän siitä koskaan nouse, mikä luonnollisesti riippuu murheen laadusta ja myös ihmisestä itsestään.

Oblomov ei muistanut, missä hän istui tai että hän ollenkaan istui, hän tuijotti vain koneellisesti eteenpäin, huomaamatta kuinka aamu jo hämärsi; hän kuuli eikä kuitenkaan kuullut, kuinka ämmä talonväen puolella kuivasti yskähteli, kuinka talonmies alkoi särkeä halkoja pihalla, kuinka talossa syntyi kolketta ja astiain räminää ja hän näki eikä kuitenkaan nähnyt, kuinka emäntä Akuliinan kanssa läksi torille ja kuinka aidan ohitse vilahti paperimytty.

Ei kukon kiekahdukset, ei koiran haukahdukset, ei portin narahdukset voineet häntä säpsäyttää tuntoihinsa tästä kangistuksen tilasta. Jo kuului kuppienkin kalina keittiöstä ja samovaari alkoi siellä sihisten kiehua.

Vihdoin, kellon käydessä kymmentä avasi Sakariias tarjottimella oven, potkasi tapansa mukaan toisella jalalla taakseen muka sulkeaksensa oven ja tapansa mukaan osui väärään, vaan sai kuitenkin tarjottimen pysymään pystyssä. Pitkällisestä kokemuksesta oli hän jo näet harjaantunut koko käteväksi ja sitäpaitsi tiesi hän hyvin että sieltä oven takaa kurkisteli Anisja, niin että jos hän vain jotakin olisi pudottanut, tämä heti olisi hypännyt perään ja nolannut hänet tykkänään.

Tällä kertaa tuli Sakariias siis onnellisesti sisään, parta kiinni tarjottimessa, jota hän lujasti piteli sylissään, toposteli vuoteen ääreen ja rupesi juuri asettelemaan kuppeja pöydälle sängyn viereen herättääksensä herransa, kun hän samalla äkkäsi että vuode olikin pehnaamaton ja -- herra tiposentiessään!

Hän säikähti ja vavahti niin että kuppi paikalla lensi lattiaan ja sen perästä läksi sokuriastiakin putoamaan. Koettaessaan saada näitä kapineita kiinni lennosta, tuli hän täräyttäneeksi tarjotinta niin että kaikki muutkin vehkeet pyrähtivät perästä. Hän ehti saada tarjottimella pidätetyksi ainoastaan teelusikan.

-- Sepä nyt vasta onnettomuus! -- irvisteli hän katsellessaan kuinka Anisja kokoili lattialta sokeripalasia, kupinkuoria ja leivänkappaleita. -- Missä kummassa on herra?

Vaan herra istua törötti nojatuolissa aivankuin ilman kasvoja. Kun Sakariias hänet havaitsi, jäi hän töllöttämään häneen suu seljällään.

-- Miksi te, Ilja Iljitsh, noin olette koko yön nojatuolissa istunut panematta maata? -- kysyi hän.

Oblomov käänsi hitaasti päänsä Sakariiakseen päin ja katsahti hajamielisesti sekä häneen että lattialle kaadettuun kahviin ja pitkin mattoa pärisseihin sokeripalasiin.

-- Vaan miksikäs sinä olet särkenyt tuon kupin? -- sanoi hän nousten ylös ja mennen ikkunan luo.

Ulkona tuiskusi lunta ja sakeasti peittivät höytäleet maata.

-- Lunta, lunta, lunta! -- hoki Oblomov kuin mieletön katsellen valkoiseen vaippaan kääriytyviä puutarhanpenkereitä ja aitoja. -- Se on peittänyt kaikki! -- sopersi hän sitten epätoivoisesti, heittäytyi vuoteeseen ja nukahti lyijynraskaaseen, murheelliseen uneen.

Jo oli puolenpäivän aika, kun hän heräsi oven narahdukseen talonväen puolelta. Ovesta pistihen esiin paljas käsivarsi lautasineen, jolla höyrysi paistinpiirakka.

-- Tänään on sunnuntai,-- puhui lempeä ääni: -- olemme leiponeet piirakkaa; ettekö halua maistaa?

Mutta Oblomov ei vastannut mitään; hän oli sairastunut kuumetautiin.

NELJÄS OSA.

1.

Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä nurmi...

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt, vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne -- se oli tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen, vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa, koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä, ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy, kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä -- kaikki nämät merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta, lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen nimipäivä ja Iljan päivästä -- joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa. Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän aina: -- Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja pian ilmaantui marjojakin.

-- Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, -- selitteli emäntä Oblomoville: -- eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset eivät näe mitä on vatsassa -- ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja kiiltävät saappaat -- niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. --

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen...

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo, niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa, läiskäyttää, korjaa -- ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin, supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta, tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän, pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan -- ja nukahti niin ettei tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee, ummistaa silmiänsä -- vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä, hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi lapset heräämään...

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan raivoihinsa -- hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, -- jos Vanja tai Màsha vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen "Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten kysellen Anisjalta: -- Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut -- miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton sitä juoda -- eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi, kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä -- silloin alkoi emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen. Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa, paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois -- yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan itselleen kahvia -- niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti yksistään -- Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista -- ja häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei -- kaikki tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden, ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen alkaa hävitä oma minä ja muuttua häneksi, kuinka järki äkkiä rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta...

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä -- eivät ne vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja nojasi päänsä kättänsä vasten -- niin teki hän kaiken tämän niin vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta, ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti kyntensä puhtaina -- ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä oli -- eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään, muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta...! Niin, Oblomov on herra, ja herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin miesvainajan kosketus -- niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja puhelee...

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta, minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen, niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä, liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle "tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään, vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä, ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän silmänsä umpeen -- samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja, pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna, silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti, ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen -- ei mitään, ei kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu kaipaa, olisi tässä ympärillä...

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna. Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja, ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

-- Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse, Agata Matvejevna!--lausuu Oblomov.

-- Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

-- Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, -- ääntää hän puoleksi itsekseen: -- niin rupeamme tässä illalliselle.

-- Mitäs ruokaa on illalliseksi? -- tiedustaa Oblomov.

-- Hapantakaalia lohen kanssa, -- vastasi emäntä. -- Samminlihaa ei saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat saamaan elävän sammin -- se Vaunukadun varrella asuva kauppias on näet tilannut -- niin lupasivat leikata meillekkin osan. -- Sitten on illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa...

-- Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna, kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja olisi unohtanut.

-- Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka kihisee? -- vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. -- Siellä se puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman, kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

-- Alati työssä! -- virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. -- Mitä te taas siinä teette?

-- Survon kaneelia, -- vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

-- Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? -- kysyi Oblomov ottaen emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

-- Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat liki emännän niskaa.

-- Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin ... rakastuisin?

Emäntä naurahti.

-- Vaan rakastuisittekos te minuun? -- kysyi yhä Oblomov.

-- Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

-- Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? -- kuiskahti Oblomov kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan poltti tämän kasvoja.

-- Nyt ei ole pääsiäisviikko, -- vastasi naurahtaen emäntä.

-- No, suudelkaa te sitten minua!

-- Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten, -- sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

-- Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä torttuihin panna! -- huomautti emäntä.

-- Ei haittaa! -- vastasi Oblomov.

-- Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? -- kysyi emäntä huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. -- Onko se öljyä vai mitä? -- Ja hän haisteli tahraa. -- Mistä se on tullut? Eihän vain liene tipahtanut pyhimyslampusta?

-- En tiedä, mistä lie tullut.

-- Varmaan olette sipaissut oveen? -- arvasi yhtäkkiä Agata Matvejevna. -- Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

-- Hyvä Agata Matvejevna! -- lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun hartioiltaan. -- Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia...

-- Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? -- arveli emäntä huokaisten. -- Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä, eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.

2.

Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia, mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta, katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain halveksivasti.

-- Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, -- puheli hän kahdelle kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: -- siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi -- ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli risti kaulassa.

-- Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, -- sanoi hän ylpeästi: -- mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt, jäätelö sekä oiva viini -- kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin asti isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin, aikalailla pöhnässä -- ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon. Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja. Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia. Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

-- Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut nimipäivääni, -- arveli Oblomov: -- sano etten ole kotona! -- huusi hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki Stolziin.

-- Andrei Ivanitsh, -- kähisi hän iloissaan.

-- Onko se Andrei! Herra jess ... -- huudahti Oblomov äänekkäästi ja riensi syleilemään ystäväänsä.

-- Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! -- lausui Stolz: -- syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

-- Mennään, mennään, istu alas! -- toimitti Oblomov touhussaan istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä myös nousi paikaltaan.

-- Taisinpa häiritä, -- sanoi Stolz säpsähtäen.

-- Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei Andreitsh! Hoi herrat! -- huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin kutsutuksi.

-- Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa? -- kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja tutkivasti.

-- No, Ilja!? -- virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

-- Siis "ei koskaan" vai mitä?

-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla? -- kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

-- Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

-- Minä en enää ole sellainen ... kuin olin silloin, Andrei, -- sanoi Oblomov vihdoin: -- jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki läpiluetut...

-- Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? -- kysyi Stolz.

-- Ulkomaille minua esti lähtemästä...

Hän sekaantui:

-- Olga? Eikö niin? -- sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi silmiin. Oblomov leimahti.

-- Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut... Missä hän nykyään on? kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen.

-- Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, -- puhui Oblomov: -- heti...

-- Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, -- lisäsi Stolz.

-- Ku-kuinka sinä tiedät? ... -- änkytti Oblomov hämillään, tietämättä, miten olla.

-- Kaiken tiedän, -- sanoi Stolz: -- vieläpä syreeninoksankin. Vaan eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta katumus ja sääli...?

-- Voi älä puhu, älä muistuta! -- keskeytti hänet kiireesti Oblomov: -- jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten häntä ansainnut... Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa ... minä olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin...

-- Minä en syytä sinua, Ilja, -- jatkoi Stolz ystävällisesti ja pehmeästi: -- minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

-- Miten on nyt hänen laitansa? -- kysyi Oblomov arasti.

-- Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen sinua...

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla jokaista sanaa kuullessaan.

-- Mitä sinä puhut, Andrei! -- huudahti hän nousten paikaltaan. -- Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja pyydän anteeksi...

-- Istu rauhassa! -- keskeytti Stolz naurussa suin: -- hän on iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain levottomaksi.

-- No, jumalankiitos, -- virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä: -- olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

-- Missä hän nykyään on?

-- Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia itselleen Olgaa...

-- Niinkö? Vai oli se siis totta, -- kysyi Oblomov: -- no, mitäs tyttö siihen?

-- Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä, ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän piilopesään olet pujahtanut?

-- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan häiritse minua...

-- Mistä niin?

-- Työtä tekemästä...

-- Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä iljettävämpi,--lausui Stolz katsellen ympärilleen. -- Lähdetäänpäs maalle, kuule Ilja.

-- Maallekko ... hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa harkita...

-- Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme tulevalla viikolla.

-- Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? -- puolustelihen Oblomov. -- Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa, vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia... Minulla on täällä koko talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään matkaa varten valmiina...

-- Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

-- Terveyteni on huono, hyvä Andrei, -- sanoi hän sitten: -- minua vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle...

-- Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga, joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa -- kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä... Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo -- kuuletko? ettet sinä kokonaan kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut kaivaa sinut ylös haudastasi...

-- Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä sitä? -- äänsi Oblomov liikutuksissaan.

-- Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

-- Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu...

Hän painoi sydäntänsä.

-- Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? -- kysyi Stolz.

-- Ei, häpeää ja surua vain! -- vastasi Oblomov huokaisten.

-- No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu muuten hukkaan...

-- Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista, myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

-- Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! -- sanoi hän; -- Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

-- Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, -- oikaisi Oblomov: -- sillä viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan...

-- Kuinka paljon?

-- En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili jossakin.

-- Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut! -- lopetti Stolz. -- Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja perehtyy maanhoitoon.

-- Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, -- sanoi hän: -- mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en sinua heitä.

Oblomov huokasi.

-- Ah tätä elämää! -- sanoi hän.

-- Mikäs elämässä on vikana?

-- Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja nukahtaa ... iäkseen...

-- Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja! filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta yhteenperään, -- lopetti hän: -- niin kuinka paljon voisikkaan toimittaa! --

-- Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, -- virkkoi Oblomov: -- sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla rakennettu...

-- Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut? Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

-- Minullako siivet, missä sitten? -- kysyi Oblomov alakuloisesti. -- Enhän minä osaa mitään...

-- Niin, kun et tahdo osata, -- keskeytti Stolz. -- Ei ole olemassa ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

-- Vaan minäpä en kykene! -- väitti Oblomov.

-- Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja joka ja että! Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei vaan... Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

-- Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta. Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien, setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

-- Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi; mennyttä ei saa takaisin! -- sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

-- Miksei saa takaisin? -- virkkoi Stolz kiivastuneesta -- Mitä joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin luvaten saapua perästä syksyksi.

-- Mitä minun pitää sanoa Olgalle? -- kysyi Stolz Oblomovilta ennen lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän huokasi.

-- Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, -- virkkoi hän vihdoin hämillään: -- sano ettet ole nähnyt etkä kuullut...

-- Ei hän usko, -- lausui Stolz.

-- No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut...

-- Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

-- Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät hänen muistollaan, -- päätti Stolz: -- ja että pyrit vakavaan ja totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.

3.

Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

-- Tuokaa teetä! -- käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle takaisin. -- Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! -- sanoi hän, ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. -- Äläkä vasta tule töykkimään omiasi, -- huomautti hän. -- Mitäs arvelet, kuoma, eikös asiat ole hullusti nyt! -- sanoi hän viinurin mentyä.

-- Niin, piru hänet toi! -- virkkoi Tarantjev raivokkaasti. -- Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

-- Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan...

-- Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille? eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se siitä käräjänkäyntiä nosta!

-- Vai niin sinä luulet? -- sanoi Muhojarov ilostuen. -- No ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

-- Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! -- lohduttihen hän.

-- Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, -- jatkoi Tarantjev: -- keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat, jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

-- Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle, ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten...

-- Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu, ehtii kaikki unohtua...

-- Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, -- sanoi Ivan Matvejevitsh kaataen lasiin: -- on sääli juoda teen sekana tätä hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

-- Tilataan vaan.

-- Hoi siellä!

-- Hyi sen roistoa! "Anna arennille" -- matki Tarantjev jälleen raivoissaan: -- meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä höystää hänet osakkeilla.

-- Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt oikein selville? -- kysyi Ivan Matvejevitsh.

-- Ne on saksalaisten keksintöjä! -- sanoi Tarantjev ilkeästi. -- Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen. Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit kallistuvat, jos ne käyvät huonosti -- silloin kaikki menee myttyyn. Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt? Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

-- Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot meille enää Oblomofkasta juokse ... -- puhui Muhojarov hiukan humaltuneena.

-- Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä! -- virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: -- sinullahan on varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

-- Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä tässä iänkaiken kokoilen...

-- Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!

-- Vie sun kaksikymmentä! -- sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: -- sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille -- niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, -- haaveili hän humaltumistaan humaltuen: -- silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. -- Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen -- no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!

-- Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä ... -- puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. -- Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa -- se ei ole pilan asia!

-- Hiljaa, hiljaa, kuoma! -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan -- mitäs elämää se semmoinen on!

-- Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.

-- Kuulehan, -- alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: -- vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin... Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!

-- En maista ennenkuin sanot, -- vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.

-- Se on tärkeä asia, kuule kuoma, -- kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.

-- No...? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!

-- Mitä siis, sano pian?

-- Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

-- Sanotko vai et? -- ahdisti Tarantjev.

-- Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle, kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

-- Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja jäljennöksiä ... muistatko? Sinä olet suuri sika!

-- Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

-- Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma itseni? -- virkkoi Tarantjev harmissaan. -- Mitä sinä minusta kiusaat? No, puhu.

-- Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut, kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä kerrassa mistään..."

-- No? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani. Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee... Mene sinä puhelemaan hänelle syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt, kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei enää tahdokkaan.

-- Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee -- siinä kaikki! -- arveli Tarantjev. -- Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?

-- Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia...

-- Mitäs sitten?

-- Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

-- Mistäs hän rahat ottaa? -- kysyi Tarantjev. -- Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta...

-- Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan... sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."

-- Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

-- Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.

-- Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

-- Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

-- Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua -- ei hän lailliselle asialle mitään voi! -- puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. -- Hei veli, maistetaanpas!

-- Laillinen asia! -- sanoi Tarantjev riemuissaan.

-- Maistetaan.

-- Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun -- laillinen asia näet!

-- Laillinen asia! -- matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään Tarantjev. -- Terästetään mekin.

-- Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

-- Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, -- huomautti Muhojarov hätäisesti: -- silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

-- Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, -- sanoi Tarantjev. -- Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi...

-- Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta -- ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä -- ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

-- Laillinen on asia! -- toisti Tarantjev.

-- Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

-- Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

-- Tomppelein malja! -- ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat lasinsa pohjaan.

4.

Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä, ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet Olga Iljinskajaksi -- eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän -- eikä kuitenkaan hän. Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti, vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut rakastettu sisar.

-- Hyväjumala! Tekö se olette? -- huudahti Olga sieluun saakka tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet, vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet mitä tehdä.

-- Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka? Ja minulle ei sanaakaan! -- moitti Stolz.

-- Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa teille mitään, -- sanoi täti. -- Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt... kuinka hän on muuttunut!"

-- Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja kypsynyt, -- sanoi hän ääneen: -- en teitä tahdo tuntea samaksi ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

-- Niin ... ei mitään erityistä, -- vastasi neito tarkastellen vaatekangasta.

-- Mitenkä on laulamisenne laita? -- puhui Stolz koettaen yhä tutkia tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

-- En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen, -- virkkoi hän huolimattomasti.

-- Kuinkas on Oblomovin tila? -- sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen. -- Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa, jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

-- Kuvitelkaa sitä kummaa, -- sanoi tämä astuen ulos myymälästä: -- joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä -- vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin jäi hän meiltä näkemättä.

-- Ettekö tekään hänestä tiedä? -- kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

-- Niin, hän on todellakin sairastellut, -- sanoi hän teeskennellyllä huomiolla silmäillen ajoneuvoja. -- Katsokaas täti, minusta näyttää että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

-- Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, -- vaati Stolz jyrkästi: -- mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet häntä mukananne?

-- Kyllä tätini vielä teille kertoo, -- vastasi Olga ranskaksi.

-- Hän on kauhean laiska, -- huomautti täti: -- ja sellainen ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille, niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

-- Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! -- lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

-- Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? -- kyseli Stolz.

-- Hänen tähtensä me olemme tulleet, -- sanoi täti osoittaen Olgaa: -- lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa, ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

-- Niin, te olette paljon muuttunut, -- puheli Stolz miettiväisesti, imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa verisuonta tämän silmissä. --

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa. Mitä hänen sisässään tapahtui -- jumala sen tiesi, mutta ainakin tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan, usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi, kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin, vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis vain Iljan edessä?..."

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia, yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla, kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää, mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta, paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka, jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä, kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta, eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon: ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa, joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen, asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa -- ja huomenna salaisuus laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.

Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna, vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä -- sanalla sanoen kaikki kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.

Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? -- kas se oli eri kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään...? Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä hän loukkautui.

Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui, niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui luonnollisen avomielisesti:

-- Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne, vaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle kaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?

Ja lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä sanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun Stolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut kutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on vain pienoinen silmukka -- silloin taas yhtäkkiä...

Yhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi, yksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan, tekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa silloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä, suoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan viskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös sekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän neidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen omaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä oikaisuksi.

Olga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena. Ei epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen kasvoillaan.

"Rakastaako hän minua vai ei?" pyörii kysymys Stolzin päässä.

Jos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen? Jos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä? -- Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli sanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.

Jos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut kasvoiltaan toisennäköiseksi -- niin siitähän salaisuus olisi käynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain kovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta -- ja Stolz oli ihan epätoivoissaan.

-- Minulle tulee kauhean ikävä, -- sanoi Olga: -- olen ratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi! Kuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! -- lisäsi hän itku kurkussa.

Tämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. "Sekös tässä vielä puuttui että piti tädin puoleen kääntyä!" ajatteli hän. "Näen kyllä että lähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin ... vaan tällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on tarpeeksi takuuta ja huomiota... Vaan minäpä en palaa takaisin", uhkasi hän synkeästi. "Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti. Mikä hänessä lieneekin?"

Ja Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi? Stolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran rakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen ajanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti punastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen oireet ja sen ensimmäiset puistatukset.

Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt -- joskaan ei sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen, miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.

Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki tyhjänpäiväinen matkustaminen.

Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen, sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti -- siitä oli Stolz jo saanut varman vakuutuksen.

Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin -- ja silloin ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen -- onko tätä olemassakaan koko mailmassa.

Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat, väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä kuunnella.

Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan, jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee, niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään uudella voimalla, uudella innostuksella.

Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi, ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella ruokahalulla...

Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä onnen hete pulppuaa.

-- Lempiikö tyttö minua vai ei? -- uteli hän ahdistetuin mielin, miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.

Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.

Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.

Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä. Hän ymmärsi -- mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta -- kuinka voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi -- rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. -- Tämä ei käy, minä teen lopun tästä, -- sanoi hän itsekseen, -- minä otan selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna -- joko tulen onnelliseksi tahi matkustan tieheni! -- Vaan voimia puuttuu! -- puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. -- Enhän ole minkään näköinenkään... Tästä täytyy tulla loppu!

Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.

Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa, oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa heikkoutta.

Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.

Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha, että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta? Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?...

Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa, eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.

Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan, sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen tunteiden taistelusta tultava sanoihin -- ja mitä oli hän vastaava menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?

Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen rakkaus? -- kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa? Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.

Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? -- Olikohan tämä taas vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.

Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin tästä olettamasta: uusi rakkaus -- seitsemän, kahdeksan kuukautta ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi... halveksimistakin. Ei hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.

Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta" -- mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!" Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta, vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon...

Ei! -- ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! -- päätti neito. Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.

Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.

Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä, ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan, ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.

Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta, olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt mihinkään pakenemaan.

Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden havaitsijan -- kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.

Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia, ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.

Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan, ääneti suostunut tähän vaihtoon.

Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? ... Ja sitäpaitsi oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua ... elämää... Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää? Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta -- silloin oli se jo myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.

Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan -- kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.

"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän -- mitä hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja kuulla? ... Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina..."

Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan. Häntä hävetti ja kaiveli.

Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen, millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään mokomin!

Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin... Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen ystävänsä syvästä hartaudesta.

Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä -- sillä mihinkä ei ihminen totu! -- jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia, vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen -- haave onnesta Stolzin kanssa...

Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois. Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.

Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan. Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.

Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan -- vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.

Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki mieli syöksyä ystävänsä luo ja -- ei sanoin, vaan nyyhkytyksin, suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.

Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät: Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista, että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin j.m.s.

Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.

Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun ... elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä. Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka tapauksessa petollista... Ei, ei ollut pelastusta!

"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen. "Ilmaista? ... Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise -- niin se on samaa kuin varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta minua!" Mutta apua ei ollut.

Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.

Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten ... niin sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti, ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän -- elämättä -- kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!

Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.

"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni, jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki hänestä näyttänyt -- ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan, sykkyräiseen solmuun.

Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin -- ja elämä on kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! ... Eikä ollut edes kenen niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.

Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.

-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan ääreen, joka oli järvelle päin. -- Olitteko lukemassa? --

-- En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä. Minä odotin teitä! -- sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja avomielisesti.

-- Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, -- huomautti Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa: "älä laske pilaa siitä -- saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

-- Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella? -- sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä liikkui.

-- Kuinka minä tietäisin? -- vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi aikomuksensa.

-- Ettekö tiedä? -- lausui Stolz yksinkertaisesti.

-- Hyvä, minä siis sanon...

-- Ah elkää! -- pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

-- No arvasinhan minä että sen tiedätte! -- sanoi Stolz. -- Miksi siis kielsitte? -- lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

-- Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

-- Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta, aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

-- Kärsinyt! Se on hirveä sana, -- virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla: -- se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään enempää olekkaan sanottavaa -- siinä on kaikki! Mutta minä kiitän siitäkin, -- lisäsi hän syvästi huoaten: -- minä olen päässyt ulos kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen. Ainoa pelastus on -- paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

-- Elkää jumalan tähden menkö pois! -- huudahti säikähtyneenä rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen kädestä. -- Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

-- Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! -- lausui Stolz miltei tylysti. -- Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

-- Matkustakaa pois! -- sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

-- Anteeksi jos loukkasin teitä! -- pyyteli toinen. -- Voi sentään meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta. Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

-- No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? -- jatkoi Stolz. -- Te tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia, Olga Sergejevna, silloin kun se on -- rakkaus nuorten välillä, miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

-- Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! -- sopersi neito tuskin kuultavasti.

-- Ja jos jäisin tänne? -- hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa kuin astella veitsien terillä -- kaunista ystävyyttä!

-- Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? -- äänsi Olga odottamatta.

-- Minkä tähden se teille olisi raskasta? -- kysyi Stolz vilkkaasti. -- Tehän ette ... rakasta...

-- En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te ... jos minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun käypi? -- lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden! -- lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä, jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana "kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt. Vaan kuinka selittää se -- sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi Stolzin arvostelua!

-- Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja pimeydessä kuin te! -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, luotatteko te minuun? -- kysyi Stolz ottaen häntä kädestä.

-- Rajattomasti kuin äitiin -- kyllähän te sen tiedätte, -- vastasi Olga heikosti.

-- Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon, vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

-- Ah niin, se on välttämätöntä ... täytyyhän jollakin lopettaa, -- äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!" ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee itsensä kanssa.

-- Niinpä siis ... Olga Sergejevna ... -- kiirehti Stolz.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us