Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

HERRA OBLOMOV

Romaani maaorjuuden ajoilta

Kirj.

I. A. GONTSHAROV

Venäjänkielestä suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto

WSOY, Porvoo, 1908.

ALKUSANOIKSI.

Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka "Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.

Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin" puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.

Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.

Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen, oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa pistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin -- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä, ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan. Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.

Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen, jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa, missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.

Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".

Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh? Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini, jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta, etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin toimiin puuttunut."

Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden etuoikeudella kruunata.

Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto, slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö, pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto, alituinen mailman marttyyripainajainen.

"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.

Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna, mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" -- salainen viisaus.

Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.

Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.

I. C.-K.

ENSI OSA.

Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin. Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään, jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan, niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä, ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan, mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki, mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen, eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille, vaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun hän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta, kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet, mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit, vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää. Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt: "kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija, vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla ettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä, virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut, olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on, minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa: kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet, niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti nousta ylös, peseytyä sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi, kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta -- yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä..."

-- Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa. Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä, tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat jossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa. Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden päivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää, vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä, oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

-- Tehän minua huusitte!

-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa! vastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy tästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." -- Hoi Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen, pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa, jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani -- siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi Sakariias.

-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen, vai et muka muista?

-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso, onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan. -- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.

-- Ei ne ole niitä, ei niitä!

-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen huuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen: "Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin nurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti -- teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta. Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän. -- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne nurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi tehdä.

-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein jok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi siivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?

-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua lautasta leipäkannikoineen.

-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen kohteliaasti ottaen pois lautasen.

-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...

-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?

-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan esimerkiksi silloin...

-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi, mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät sinua lainkaan liikuta."

-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias välinpitämättömästi.

-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen täplä.

-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän luonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?

-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.

-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin juoksentelevat öisin?

-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän uppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista, jos ei luteita löytyisi!"

-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin kaikki häviävät, opetti Oblomov.

-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat takaisin, arveli Sakariias.

-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.

-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.

-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat puhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. -- Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa piikatyttö...

-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias äkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan kuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta talvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa! Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse ajatellessa niin itaraa elämää.

-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh: -- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi Sakariias.

-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä siivoan.

-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä ennemmin taas omaan pöksääsi.

-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme. Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta, mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- "kello on kohta yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" -- Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä tähden te ette nouse ylös?

-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia papereita.

-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä saatavansa.

-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet, vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että huomenna, huomenna sitten katsotaan.

-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle. Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

-- Valmista on.

-- No nyt siis...

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä täytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme. Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä minulle.

-- Ne kun pommittavat minua myös.

-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet muuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen perästä...

-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas... "Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan sinä taas tulit. Muista se!

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta! Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi -- kuuletko.

-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...

-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

-- No, mitäs he siihen sanovat?

-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois, me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka viettää häitänsä.

-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, -- lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös, se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?..."

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.

Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin. Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen. Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja, sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä kylmästä! sanoi tämä.

-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov, kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.

-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh: -- mutta miksi se on niin väljä takaa?

-- Tämä on näet "Reitfrack" -- ratsastustakki.

-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?

-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

-- Vai niin! sanoi Oblomov.

-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, -- kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta. Mitenkäs te sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

-- Minäkö? ... en mitenkään!

-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...

-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä sitten teen?

-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen hevosensa?

-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi itsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi hän sitten.

-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?

-- Sanokaa pois.

-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

-- Olkoon menneeksi.

-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko siitä jo kauvankin?

-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on rakastunut Dáshenkkaan.

-- Kuka on Dáshenkka?

-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen. Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...

-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut kaksi onnettomuutta...

-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä; sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja hän myös, hän ...Lyydi-kultani! lisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa? Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen. Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat rakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

-- Enpä luule.

-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...

-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --

"Ma turhaan koetan häntä unhoitella Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin..."

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin, mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita vaatteitaan.

-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka paikassa! sanoi hän.

-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita Mikon kukkakimppuun. Au revoir!

-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte minullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.

-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen teidät?

-- En minä, mitä minä siellä teen?

-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi Oblomov.

-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja Bach", "Leonardo da Vinci"...

-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa sunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen hauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy tietysti olla au courant kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään aikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast... Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka pitävät bals champétres. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa, soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy joutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän kanssanne eräistä asioista...

-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa. -- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte niistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.

-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

-- Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin valettu hansikkaaseen.

-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

-- No nehän ovat uusmuotiset lacets! Näettekö kuinka mukavasti ne pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon teillekin parin koetteeksi?

-- Hyvä, tuokaa vain!

-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän etsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin korvin.

-- En eroita, mitä siinä seisoo.

-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole kirjoitettu. Tämän hän minulle lahjoitti viime pääsiäisenä -- pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä!" ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin ... hänhän on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja soutelemassa -- kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja huulilla miettiväinen hymy.

-- Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule niin likelle, älä tule -- sinä tulet kylmästä!

-- Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. -- Jo kauvan minä olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna minulle omiin asioihini.

-- Vai menet sinä vielä virastoon? -- miten sinä näin myöhään sinne olet menossa? kysyi Oblomov: -- ennenhän sinä lähdit saapastelemaan jo kello kymmeneltä...

-- Ennen -- niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne ajan.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

-- Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: -- Sinä olet osaston päällikkö! Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

-- Pääsiäiseltä, sanoi hän. -- Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta! Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen kansliassa -- ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan vieraantunut.

-- Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. -- Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

-- Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" -- luulen että sen esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä tietysti kahtena vuonna peräkkäin...

-- Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

-- Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin. Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen, kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

-- Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

-- Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla... Niin, sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan...

-- Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa rypistäen; -- ja minulla on paljon työtä...

-- Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, -- kun päiväkin sattui niin kaunis. Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

-- No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

-- Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan "sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän komissiooni on suljettu... Paljon on tapahtunut uutta!

-- Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

-- Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

-- Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

-- Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia "velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

-- No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on! lausui Oblomov.

-- Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen "virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua...

-- Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

-- Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja 150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

-- Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan: -- Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin italialaisella solistilla!

-- Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, -- lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; -- tuonoin lausui ministeri minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

-- Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. -- Kunhan vain ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista viiteen ja vielä kotonakin -- voi mies-rukkaa!

-- Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi Sudbinski.

-- Mitä tahansa muuta, -- lukisit, kirjoittaisit...

-- No sitähän minä nytkin vain teen: -- luen ja kirjoitan.

-- Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit...

-- Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään kirjoja kirjoittele.

-- Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi Oblomov huoaten. -- Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti... Mutta sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

-- Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten toimittaa matkustusmääräyksen. -- Silloin saan kantaa kyytirahaa viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja lisäksi virkavaivoista...

-- Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti. Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

-- Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, -- sillä syksyllä menen naimisiin.

-- Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov osanottavasti.

-- Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

-- En voi muistaa. Onko kauniskin?

-- Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän luokseen päivälliselle!...

Oblomov joutui vähän hämilleen.

-- Niin, kiitos vain, mutta...

-- Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

-- Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. -- Se sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet hyvän naimakaupan, vai miten?

-- Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

-- Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov hiukan kadehtivasti.

-- Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa nähdä...

-- Tietenkin, sehän on selvää. -- No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

-- Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty "hänen ylhäisyytensä".

-- Hän on kunnon mies, -- sanoi Oblomov.

-- Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee...

-- Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti Oblomov.

-- Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, -- eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista... Kaikki hän tekee hyvin, mitä suinkin voipi.

-- Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan. Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

-- Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin -- virkkoi Sudbinski: -- hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki: Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille, ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies, tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä kopeikkaa helpommalla, ja hei vain -- hetipaikalla tekee hän siitä ilmiannon...

Ovikello kilisi jälleen.

-- Jää hyvästi, sanoi virkamies: -- minä olen tässä lörpötellyt, ja ne minua siellä ehkä tarvitsevat...

-- Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. -- Minä juuri-ikään muistin että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on sattunut näet kaksi onnettomuutta...

-- Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä, korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet... Meillä ne tätä vielä kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan -- mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät juuri mitään... Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan -- voi onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville...

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti puettu.

-- Päivää, Ilja Iljitsh.

-- Ka, päivää, Pjonkin -- älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

-- Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, -- yhä te olette sama parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

-- Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. -- Odottakaahan, niin paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani -- minä vaivaan aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään huolia! -- Mutta mistä te nyt tulette?

-- Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun artikkeliani?

-- En ole.

-- Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

-- Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

-- Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä, jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? -- siinähän on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän kirjallisuudessamme.

-- Onko teillä paljonkin työtä?

-- Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt muutaman kertomuksen...

-- Mistä niin?

-- Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita vasten hampaita...

-- Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi Oblomov.

-- Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. -- Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan. Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki siveettömästi -- niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu rangaistus...

-- Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne niinkuin fatum muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti Oblomov kysyen.

-- Juuri niin, kivahti Pjonkin. -- Teillä on paljon ryhtiä, Ilja Iljitsh, -- teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu, minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa. Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan ankaria, laillisia toimenpiteitä... Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole vallan uusi?

-- Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: -- minä kun lueskelen niin vähän...

-- Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, -- puheli Pjonkin. -- Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se on vielä salaisuus...

-- Mitä siinä sitten oikeastaan on?

-- Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä, kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret, saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki ... ja hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella... Olen kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare...

-- Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin tainnut kiivetä liian korkealle.

-- No, lukekaa itse, niin näette, -- lisäsi hän, nyt jo ilman uhmailevaa äkkipikaisuutta.

-- Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

-- Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään ja puhellaan jokapaikassa...

-- Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on heidän kutsumuksensa.

-- No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

-- Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi Oblomov. -- Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille? Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä...

-- Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi, olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on kuin elävältä painettu.

-- Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua. Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi. Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään! Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä", vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys...

-- Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista, jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse ... siihenhän sisältyy kaikki!

-- Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena: -- kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri, mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä? jatkoi Oblomov miltei sähisten, -- te arvelette kai ettei aate kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä, jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa. Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä kuin itseänne. -- Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta teidän edessänne päätäni kumarran ... puhui hän vaipuen jälleen rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. -- Mutta he kuvaavat vain pelkän varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, -- ja ihmisen he unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet? Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä: älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

-- Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista, satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia -- ei meillä nyt ole aikaa lauluihin...

-- Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: -- häntä te rakastakaa...

-- Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen -- kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. -- Ei, heidät on rangaistava ja syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta...

-- Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: -- se merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta kuitenkin yhä ihminen, se on -- sama kuin te itse. Syöstävä pois? Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin silmin.

-- Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle, vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

-- Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

-- Minä ... niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

-- Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä sen teille tuon ... kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

-- Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

-- Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. -- Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut. Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä. Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon hauskempi. Lähdettehän...

-- En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan ja kääriytyen peittoon, -- minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän... Minulle on sattunut pari onnettomuutta...

-- En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis näkemiin asti!

-- Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata? Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua, kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin liikkua... Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas, ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee juhlapäivä, saapuu suvi -- mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa... Vaan kirje tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen, odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies, joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä, selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset -- Ivan Vasilitshiksi, kolmannet -- Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla: jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee -- niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia, edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan -- niitä ei hänessä ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa, mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut. Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,-- siispä olihan nähnyt ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa, vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat kerjäläiselle almun -- niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat -- niin hänkin vain haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa, sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin. Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata. Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, -- sivukulkijan, joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana hänen kunnianosoitustaan -- ja tekee myös kumarruksen; kentiesi myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen tiedustamaan vainajan nimeä -- ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, -- tai miten häntä nyt haluttaneekin nimitellä -- on jonkunlainen vajanainen, epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita, joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän ... olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon voisi tarttua kiinni -- joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin miehekseen -- eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

-- Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: -- oletteko se te, Aleksejev? Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

-- Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän tykönne tänään, sanoi Aleksejev: -- vaan Ovtshinin tapasi minut kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

-- Mihin sitten?

-- Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh Kolimjagin.

-- Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

-- Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

-- Hm, vai päivälliselle ... toisti Oblomov yksikantaan.

-- Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että te vuokraisitte vaunut jostakin.

-- Mutta mitä minä siellä teen?

-- Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on Vapunpäivä?

-- Istukaahan, niin tuumitaan tässä ... virkkoi Oblomov.

-- Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

-- Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

-- Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle. Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

-- Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

-- No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä, käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen vihellellen -- ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

-- Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

-- Miten niin?

-- Kun yhä makaatte?

-- Pitäisikö sitten jo nousta?

-- Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

-- Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään...

-- Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville...

-- Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

-- Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa! Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin melkein kokonaan alaslaskettu.

-- Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

-- Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

-- Miksikä te kysytte?

-- No että joutuisimme sinne Katariinanhoville...

-- Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville! Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. -- Eikö teillä ole kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä, täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä katselette?

-- Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla, minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

-- No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi, syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä... Vaan minä olen unhoittanut ... enhän minä voisikkaan mihinkään mennä. Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

-- Ah, jos niin on asianlaita ... niin minä mielelläni ... kuten tahdotte ... sopersi Aleksejev.

-- Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov vilkkaasti.

-- Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät suurina.

-- Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin säikähtyneen näköinen.

-- Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

-- Minkälaisia ne ovat?

-- Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin... Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

-- Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa, myönteli Aleksejev: -- kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio asunto ... mitäs te tästä maksattekaan?

-- Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: -- ja varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko talo on niin erinomaisen rauhallinen -- yhden ainoan kerran vain ovat sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut -- eikä se kuitenkaan putoa alas.

-- Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää kekallaan kohden kattoa.

-- Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli Oblomov itsekseen.

-- Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

-- Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen viimeksi suorittanut...

Molemmat rupesivat miettimään.

-- Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä Aleksejev, -- muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

-- En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, -- ei tee mieleni koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

-- Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen, virkkoi Aleksejev: -- ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta hauskaa...

-- Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, -- mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän teille kirjeen ... mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

-- Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

-- Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä te tarvitsette? En minä lukea osaa.

-- Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

-- Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi Sakariias: -- mutta senjälkeen en ole nähnyt.

-- Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. -- En suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

-- Näin te aina minun syykseni...

-- No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov. Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne, meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh..."

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti. Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny. Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.' Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että 'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa, kaikki menevät laivatöihin Volkalle -- niin tuhmaksi on nykykansa täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus: "Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä." Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. -- Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi hän: -- kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja hän säpsähti ja rupesi miettimään.

-- Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen Aleksejeviin. -- Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

-- Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: -- muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta ... se on huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

-- Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: -- ei pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

-- Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta vähemmän!

-- Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: -- kaksi tuhatta ruplaa -- ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen asemesta.

-- Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. -- Kerrassaan rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

-- Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä...Mutta mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

-- Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun lohdutuskeinon vielä keksii.

-- Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä ratkaista, tiesi Aleksejev.

-- Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

-- Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: -- hän on kyllä kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii. Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi...

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja vähällä nousten vuoteestaan:

-- Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin, vähääkään vitkastelematta... Ensiksikin...

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi nuolennopeudella alas pankoltaan.

-- Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän etehisessä.

-- Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan, valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla -- ikäänkuin se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja melkein aina vihaisesti -- jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin -- aivan kuin olisi hän tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan, pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki, selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan -- sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen: ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja, ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki, niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia. Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa. Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin, ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä, kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin, jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan. Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään, niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan. Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää. Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden: syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen. Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin -- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.

-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?

-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.

-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! -- karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää -- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.

-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.

-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi aikaa pois...

-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa...

-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti Aleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.

-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan Alekseitshiksi.

-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä on aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.

-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin laatikosta.

-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla, muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin, mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo tahdo palaakkaan.

-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui Oblomov haukotellen.

-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää, millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein kuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.

-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan englantilaisesta makasiinista.

-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen punertavan kymmenenruplan setelin.

-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on kymmenen.

-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti taskuunsa.

-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules, Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri nahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...

-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun kanssasi neuvotella eräästä asiasta...

-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...

-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa. Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...

-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi Tarantjev yrittäen lähtemään.

-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen. Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden rakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin? Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...

-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...

-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta. Sinä olet käytännöllinen mies...

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan mielessänsä.

-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.

-- Tuleekos samppanjaa?

-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...

-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka hänen sukulaiseltaan.

-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.

-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...

-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...

-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan...

-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?

-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on niiden kanssa tekemistä?

-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään siellä asu.

-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa istuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov kärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.

-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen hattuaan ja mennen ovelle.

-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. -- Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä ovat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä on, ja kaikki...

-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä tarpeen...

-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse, ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja. Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

-- Puolitoista tuhatta.

-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä sinut sinne toimitan...

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev. -- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa. Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev: -- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität ottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan etikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa on pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja se on sillä päätetty...

-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas sinne Viipurin puolelle...

-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää...

-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...

-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...

Hän yritti lähtemään.

-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.

-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. -- Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!

-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.

-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...

-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui Tarantjev.

-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

-- Kuinkas muuten!

-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

-- Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

-- Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

-- Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia -- minkälaisen asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta, naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi...

-- No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, -- sano nyt minulle vain, mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

-- En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

-- Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä...

-- No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen jälleen hatun päähänsä.

-- Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten portteria...

-- Anna lisää rahaa -- sanoi Tarantjev.

-- Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

-- Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen harmistuneena hänen käteensä.

-- Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto -- se on sitä kuin minä sinulle nyt sanon -- alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: -- ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet -- hallat, talonpoikia muka karannut... Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, -- vaan sinun maillasi on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla... Ja Shumilovin pellot ovat ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

-- Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: -- hänhän mainitsee ispravnikan vastauksenkin kirjeessään -- ja niin luonnollisesti...

-- Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: -- tuossa istua kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos hän luonnollisesti? -- Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa, se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt. Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta: "että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

-- Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

-- Aja hänet pois heti paikalla!

-- Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en siellä ole ollut.

-- Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

-- Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon? Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti Oblomov kovasti tyytymättömänä. -- Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin, vaan pysyn kultaisella keskitiellä...

-- Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla. Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen... Annappas koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja kuulla, mikä mies minä olen!

-- Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt järjestettäisiin ... -- muistutti Oblomov.

-- Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta? sanoi taas Tarantjev. -- Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat? Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa maatilallesi?

-- Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov: -- annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin, jotka siellä aijon panna toimeen... Mutta tiedätkö mitä, Mihei Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. -- Matkustappa sinä sinne. Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut... En minä säästäisi kuluja...

-- Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä äänellä. -- Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa muokkaamaan...

-- Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. -- Todentotta en ymmärrä.

-- No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, -- kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa..."

Oblomov naurahti.

-- Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään lapsia? sanoi hän.

-- Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"... Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään vähän voidetta..., hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

-- Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: -- minä olen usein hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

-- Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku pietarilainen vieraslahja ... esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä löylyttäisin! -- Milloinka sinne lähtee posti?

-- Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

-- Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä huomennakin, huomautti Oblomov. -- Vaan kuulehan, veli Mihei Andreitsh, lisäsi hän sitten; -- suorita nyt loppuun asti "laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin tai jotain lintua...

-- Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

-- Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa niin "luonnollisesti" ... lisäsi hän koettaen salata hymyään: -- ja sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh...

-- Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev: -- ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun... Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa...

-- Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi Oblomov: -- hän se kaiken korjaisi...

-- Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev: -- vai se kirottu saksakko, se viekas konna!...

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen, saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto, petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään yhdenlaiset.

-- Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: -- minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi, varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen...

-- Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla. -- Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan tietää että hän on -- saksalainen.

-- Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli hänestä mitään hävyttömyyksiä...

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

-- Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän: -- niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui silmänräpäyksessä.

-- Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä -- siinä kaikki, mitä minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri palvelus! puheli hän.

-- Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella Tarantjev. -- Mistä syystä?

-- Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

-- Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa kouluja käynyt?...

-- Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään portteria tai samppanjaa... sanoi Oblomov.

-- Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi... Kumma paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun paperipalan.

-- Ei se tämä ollut! sähisi hän. -- Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

-- Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä! virkkoi Oblomov: -- enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni...

-- Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. -- Odotahan, niin hän tekee sinulle vieläkin enemmän -- tottele sinä vain häntä!

-- Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

-- Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään, mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen, kaikenlaisiin maankulkijoihin...

-- Kuule, Mihei Andreitsh ... yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

-- Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt... Eikös niin vain ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä pystyssä nuuskimaan...

-- Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen isänsä sinulle on tehnyt?

-- Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui Tarantjev heilauttaen kättään. -- Oma isäni ei suinkaan suotta neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se mies oli, joka ihmiset tunsi!

-- Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista? kysyi Ilja Iljitsh.

-- Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

-- Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla on poikaa vastaan valittamista?

-- Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän pian kiipeää -- hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus ... ja aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? -- Venäläinen mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! -- kaikki käy kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin, niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä -- hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! -- pitkitti Tarantjev. -- Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä ulkomailla?

-- Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

-- Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä on tarkoitus? -- Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan? Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin) käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään? Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin... Hänellä on jonkinlaisia osakkeita... Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

-- Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu totta? kinasi Tarantjev.

-- No, jättäkäämme tämä asia, -- keskeytti hänet Ilja Iljitsh. -- Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman. Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä...

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas takaisin.

-- Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne tullessani aamulla -- alotti hän, ja kaikki karkeus hänen käytöksestään oli nyt kadonnut. -- Se on näet sillä tavalla että minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin. Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani hiukan kulunut...

-- Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden vaatimuksen kuullessaan. -- Eihän minun frakkini sinun päällesi mahdukkaan...

-- Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. -- Koetinhan kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

-- Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

-- Sakariias! huusi nyt Oblomov.

-- Ääh -- lempoako ne siellä...! kuului etehisestä yhdessä sen rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

-- No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

-- Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen täytyy näet huomenna mennä häihin...

-- En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

-- Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee? huudahti Tarantjev. -- Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä kuritushuoneeseen?

-- Kylläpä sinä ... vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen! virkkoi Oblomov. -- Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan anna tänne se frakki!

-- Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. -- Tuokoon hän ensin takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli... Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja: kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa... Mutta frakkia en anna!

-- Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa! päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten Sakariiasta nyrkillään.

-- Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon -- kuuletkos? lisäsi hän.

-- No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

-- Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella: -- äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat: tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

-- Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. -- Minä teroittaisin teille kynänkin...

-- Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne jonnekkin ...äänsi Oblomov. -- Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni, ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

-- Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

-- Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin työssänne... Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.

Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön -- -- tietysti ennen kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin kaukaisessa perspektiivissä -- kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois, nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä -- samalla paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys -- nämät olivat hänelle samoja käsitteitä; -- toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten, lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon, kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa, mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella tärkeä ja hyvin tärkeä, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja, tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja, kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja". Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään kolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään "ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa vieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät hyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos asiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi vieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli välttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi, kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti, ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan Astrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei hän voi mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan meni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja Oblomovia vaivaa sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen vasemmanpuolisessa kammiossa (Hypertrophia cordis cum diletatione ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa (hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy, johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta tulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori, vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin, silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi, vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat "tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin, sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan, katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä, tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen. Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin -- keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa, mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja vaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista. Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen, ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää mitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan pitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.

Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako, kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti sattuu hänen käsiinsä, niin saattaa hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen, ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen pääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt, mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat, koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi, niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten katseli häneen.

-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton. Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti, kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia päiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen nukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä, taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat päivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin totuuksiin...

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat, jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on intoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa, niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle, jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt, niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta, niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs. Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään, kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi miettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä. "Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin, sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään, vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin: ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja myös kyyneleet silmissä lausui: -- Se on Jumalan tahto ja Jumalan kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan uutta ja tuntematonta, niin -- se tuntui hänestä kerrassaan sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja, kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan, kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy rientää niin että päätä huimaa, koska on -- kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se, ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt, eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen. Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa, jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja asemoitus -- kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään; jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen, taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen, milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin, yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi, odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään -- ja mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on itse omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen toimeenpanija...

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan säästämättä voimiaan -- siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään. Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas -- arvattavasti siihen mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella...

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat pitkin hänen pehmeitä poskiaan...

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot, senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa pullistuksiin... Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään, nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja katseli hurmaantuneena ympärilleen... Tuossa, kas tuossa se nyt toteutuu ... hän tekee oikean sankarin työn ... ja silloin, hyvä Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!...

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun nelikerroksisen rakennuksen taakse...

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset mielenliikutukset ja mielikuvat! -- Rakastaapa hän väliin kuvitella itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse. Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan Euroopan kimppuun ... taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä, mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja jalomielisyyden uljaita urotöitä...

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat, kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan: "katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden, kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan hirmumyrskyn...

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon, tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä mailmassa tapahtuneekin -- ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde -- niin tokkopa sillä nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille, ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä voikkaan elää.

Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille", noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan, minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut -- ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan. Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä, puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei sille missään saata olla mieliksi ja että -- sanalla sanoen -- olisi paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä peritystä ikivanhasta tavasta -- että oli haukuskeltava herraansa, missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä, päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi seuraavaan tapaan: -- Se minun herrani se yhä hännystelee sitä leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: -- eilettäinkin se sille reivin kirjoitti...

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli, ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen vain näön vuoksi -- eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään. Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi, mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan, niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan. Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät lattiaan -- ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan, milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää, taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet, jotka vaativat varovaista pitelemistä -- ja tämä kaikki kuuluu Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja. Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään, joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa -- sillä hänhän oli saanut kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä, mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan -- niin oli se jo säpäleinä.

-- Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville. -- Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi -- ei kuitenkaan joka päivä -- ne paikat lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen vanhoihin perustuslakeihinsa -- sitä ei mikään mahti mailmassa olisi saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin tehdä -- hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle, osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa on sen niskaan karata -- eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan kaikkea kohtaan, mikä kuului -- ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä, mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat, erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia. Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen koko mailmassa -- ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan: "Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen! Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona, katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella -- ikäänkuin antaen heidän tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti Sakariias tunkeliaasti.

-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. -- Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...

-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta..."

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin ... siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", -- vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan...

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia...

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa -- hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta... Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: -- "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? -- Hiiliä! hiiliä!... -- Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! --" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. -- Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska...; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee... Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"

-- No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: -- kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä...!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.

-- Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.

-- Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. -- Näetkös, velikulta... -- alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään...

-- Kuules, jäihän ... meille ... viime kerralta, -- puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: -- sitä -- juustoa ja ... tuoppas sitä madeiraa ... päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.

-- Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

-- Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. -- Muistanhan minä selvään että jäi semmoinen iso möhkäle...

-- Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

-- Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

-- Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

-- No osta sitten.

-- Ka, antakaa rahaa!

-- Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

-- Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen ruplan ja kuusi riunaa.

-- Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

-- En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen jalkojansa. -- Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa ei maar ole ollut!

-- Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.

-- Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: -- ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan...

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."

-- No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

-- Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. -- Pitääkö tuoda sisään, vai?

-- Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

-- Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. -- Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. -- Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan -- lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! ... Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? -- Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

-- Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. -- No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.

-- No nostatko sen siitä, vai --? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti. -- Mitäs sinä siinä kuhnailet?

-- Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. -- Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

-- Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, -- äännähti Sakariias vihdoin arasti, -- että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä...

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

-- Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

-- Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, -- sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

-- Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein kuiskaamalla.

-- Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

-- Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. -- Myrkyllinenkö ihminen! huudahti hän. -- Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

-- Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. -- Sinä myrkytät minun elämäni!

-- En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

-- Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

-- Mutta enhän minä sille mitään mahda!

-- Mahdankos minä sitten?

-- Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

-- Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?

-- Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

-- Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen -- yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. -- Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

-- Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.

-- Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. -- Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. -- Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: -- sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

-- Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen. Myr-kyl-linen? -- Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään -- se on syntinen sana! -- No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia, minkä oli keksinyt kaapin päältä.

-- Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten paperin käsistään. -- Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini ettei sinne putoaisi mitään ... myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

-- No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa. Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla kynänvedolla: "Armollinen herra!..."

-- Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. -- Pidä huoli, Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa, jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto..."

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

-- Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: -- tuohon tuli kaksi kertaa perättäin että ja tuossa on myös kahdesti joka.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että jossa kuuluu kerrokseen -- ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi välttää kirjoittamasta kahdesti että. Milloin hän pyyhkäsi pois jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti hän täten muuttaa että sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

-- Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä! huudahti hän kärsimättömästi. -- Mitä pentelettä minä siitä kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea...

-- Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

-- Näetkös? kysyi hän.

-- Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

-- Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! -- Mutta mitä sinulla on käsissäsi nuo?

-- Ne ovat niitä talouslaskuja.

-- Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi! No -- paljonko siinä on, sano sukkelaan?

-- Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä läiskäytti kämmenensä yhteen:

-- Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle sellainen läjä rahaa?

-- Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee. Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

-- No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi Oblomov. -- Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes hyötyä...

-- En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

-- Vai et! Vai et ole muka syönyt?

-- Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

-- No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti rasvatahraiset vihkot luotaan.

-- Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä vihanneskauppiaalle...

-- Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. -- Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

-- En minä lehmä ole: -- minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään kokonaan syrjittäin herraansa: -- Jos te ette aina päästäisi tuota Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

-- No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

-- Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri tavalla! virkkoi Oblomov. -- No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako vai mitä?

-- Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen kulmiansa: -- kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä -- se on kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä...

-- No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh: -- mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta paperista ja musteesta... Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa...

-- 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. -- Suvaitkaa antaa rahat!

-- Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen...

-- Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla...

-- Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna saat -- niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä: minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka, jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta, tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki, leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa. Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku himmeänhohtoinen jalokivi.

-- Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen tuoliaan.

-- Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti. -- Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: -- minä olin tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin katsomaan.

-- Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

-- Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu... Mutta kuinka te itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. -- Huonosti, herra tohtori. Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä, mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa, sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan, hengitys käy vaikeasti ... selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

-- Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä tunnusteli valtasuonta. -- Onko teissä yskää? kysyi hän?

-- Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

-- Hmm... Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

-- Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

-- Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

-- Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

-- Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

-- Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori -- ulkomaillekko? Kuinka se olisi mahdollista?

-- Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen huonettansa ja toisti koneellisesti:

-- Ul-ko-mail-le!

-- Niin, mikäs teitä estää?

-- Mikäkö? -- Kaikki...

-- Eikö ole varoja, vai --?

-- Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti, ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi niin helposti kokonaan piiloutua. -- Katsokaapas, mitä minun tilanhoitajani kirjoittaa... Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan minä sen taas panin? Sakariias!

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: -- se asia ei kuulu minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne -- sanalla sanoen kaikki.

-- Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. -- Minnekkäs minä sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli hän.

-- Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin -- alkoi tohtori: -- siellä oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun...

-- Lempo tietköön -- Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin...

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

-- Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista mielenliikutuksista...

-- Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: -- kun ette saa tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin...

-- Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

-- Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

-- Niin, henkistä rasitusta.

-- Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö...

-- No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa. Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla varsinkin naisten kanssa -- niin että sydän tykyttäisi keveästi ja ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. -- Vieläkö muuta? kysyi hän.

-- Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia...

-- Mitäs ruokaa minä syön?

-- Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita, samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera melkein joka paikassa... Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy...

-- Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

-- Ja lopuksi, -- päätti tohtori: -- matkustatte talveksi Pariisiin, ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista -- tanssiaisiin, naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää...

-- Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi...

-- Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin: astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa Ameriikkaan...

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

-- Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin ... puhui hän.

-- Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, -- vastasi Oblomov myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan. Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

-- Ilja Iljitsh...

-- Häh? huudahti hän.

-- Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

-- Mistä asiasta?

-- Siitäpä siitä muuttamisesta...

-- Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

-- Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää? Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä hautaan sorrun...

-- Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. -- Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

-- Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov jälleen. -- Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas kuulua!

-- Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

-- Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. -- Enkö minä ole kieltänyt sinua alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni ikinä mihinkään kelpaa.

-- Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota ... miksikä emme sitten -- tuota niinsanoakseni -- saattaisi muuttaakkin? puhui Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

-- Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää! huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. -- Vaan oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

-- Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

-- Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee -- muuttaa? Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja kulkea jo aamusta alkaen...

-- Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. -- Miksei saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte -- jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta...

-- Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov. -- Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan...

-- Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. -- Puhuvat tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

-- Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko päivän ulkona maleksisin -- et sinä siitä piittaa, missä tai miten minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä... Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän -- puheli Oblomov yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: -- mitä merkitsee tavaroiden muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä täytyy varoa ettei lyötäisi rikki ... toinen puoli tavaroista on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan, vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois... Haluat istahtaa, vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin -- kaikki on ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on sinulla...

-- Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

-- No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. -- Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, -- niin karahviini vielä on, vaan lasi on poissa...

-- Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias hyvänsuopeasti.

-- Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja pieksämättä... Ja sitten vielä uudessa kortteerissa -- pitkitti yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa muutosta -- siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten, kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan, niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja. Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään...

-- Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa edestakaisin, keskeytti Sakariias.

-- No, näetkös! jatkoi Oblomov. -- Ja kuinka ikävä aamuisin nousta sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja -- mene sitten niitä taas hankkimaan...

-- Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan! huomautti Sakariias jälleen: -- moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja -- eivät edes yhtä kauhallista vettäkään.

-- Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. -- Ensimmäisenä iltana, kun on jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta: milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan, milloin naulaamaan tauluja seiniin -- kovin tämä kaikki ahdistaa sielua eikä tee mielesi elää... Ja sitten ne kustannukset, ne kustannukset...

-- Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan kahdensadan ruplan paikkeille -- niinkuin nyt muistan, -- todisti Sakariias.

-- Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. -- Ja kuinka kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa. Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen kyltti... Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä... Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi sinun herrasi -- häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

-- Kyllä minä huomaan ... sopersi Sakariias nöyrästi.

-- Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen sellaista voi kestää.

-- Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi...

-- Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten nojatuolistaan. -- Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

-- Muut -- vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. -- Niinkö pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

-- Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa...

-- Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään kohti ovea. -- En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"? Sepä kaunista!

Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. --

-- Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.

-- Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. -- Tämän aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? -- Oma palvelija! Kuinka saattoi se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä sanoja? Kuinka se saattoi?

Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin alentanut muiden tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen oikeuksiansa vastaan.

Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan, mitä merkitsee oikeastaan muut ja mitä hän itse jämissä määrin on mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut", ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.

-- Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.

Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi esiin hitaasti ja vastahakoisesti -- aivan kuin koira, joka kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.

Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.

-- Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä muka mitenkään voisi sisään mahtua.

Oblomov istui sänkynsä reunalla.

-- Tule tänne! lausui hän lujasti.

Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.

-- Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa vieressään.

Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen päähän osoitetusta paikasta.

-- Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi paikalleen.

Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten, mutta sangen nuhtelevasti.

Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta Ilja Iljitshiin.

Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut esineet -- hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta huolimattomuudestaan.

-- Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.

Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.

Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.

Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan herransa luona.

-- Sakariias ... lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.

-- Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan tulossa.

-- Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.

-- Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. -- Onkos äijällä paha omatunto nyt?

Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen kasvoihinsa.

-- Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.

"Rikokseni" -- vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa kiristämään." -- Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, -- alotti Sakariias kaikista muikeimmalla äänellään: -- enhän minä mitään muuta sanonut kuin että ... tuota...

-- Ehei, odotappas! -- keskeytti Oblomov. -- Käsitätkös vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle ja vastaa sitten koreasti!

Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.

-- Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli Oblomov.

Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti silmiään.

-- Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien hänen hämmennyksestään.

Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.

-- Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.

-- Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä uudesta pistosanasta.

Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä itse isännän persoona.

"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.

-- Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh? kysyi hän ihan itku kurkussa.

-- Milläkö? toisti Oblomov. -- Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä merkitsee sanoa: muut?

Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan Sakariiakseen.

-- Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.

-- Muu -- semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät -- on viheliäisistä viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla... Mitäpäs semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen. Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään... "Mihinkäs nyt?" kysäset häneltä -- "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen "muu" -- häh?

Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei sanonut sanaakaan.

-- Mikä on tämä muu? jatkoi Oblomov. -- Muu on sellainen ihminen, joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle, vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee, pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin...

-- Saksalaisista on monta sellaista, -- tokasi Sakariias jurosti.

-- No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?

-- Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti, vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi sanotuksi. -- Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt...

-- Minä olen kokonaan toinen -- vai niin? Odotappas ja punnitseppas siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu" työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa, -- pitkitti Oblomov: -- ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä... Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä -- hääh?

-- Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä sanoilla! rukoili Sakariias. -- Hyvä Jumala nähköön!

-- Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla -- häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen -- mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini -- jumalankiitos! Ja onkos minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut? Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä! Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?...

Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.

-- Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.

-- Tuoppas vielä kaljaa!

Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.

-- Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. -- Minä kysyn sinulta: kuinka sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka sinua siunaa?

Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään. Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä haikeammaksi kävi hänen olla.

-- Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän katuvaisena kähistä: -- minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä tuhmuudesta...

Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa, jota ei itsekään ymmärtänyt.

-- Mutta minä -- jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä: -- huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi parempi olla ... ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa näen? En ketään muita kuin teitä varten -- teidän, talonpoikien tähden -- kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu ... ehei, se on suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.

Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä" sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi, mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään soittokoneesta -- jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta gongongista tai indialaisesta tamtamista.

-- Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. -- Älkäähän toki enää puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut...

-- Mutta sinun -- pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, -- sinun pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!

-- Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. -- Milloinka olen minä käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. -- En unissanikaan niin saastaista elukkaa ole nähnyt!

He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.

-- Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? -- jatkoi Ilja Iljitsh. -- Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". -- Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla "muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!

Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.

-- No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän lepyttelevästi Sakariiakselle. -- Vaan odotappas, annappas vielä sitä kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee. Ja se on kaikki sinun syysi!

-- Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, -- puhui Oblomov kun Sakariias oli tuonut kaljaa: -- ja ettet vastedes yritä vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös, kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan? Sinun itsesi, -- teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani... No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa tunnissa kerkeän tehdä? -- En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No, nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää...

Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa omalle puolelleen.

-- Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. -- Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja vuosipalkkaa ... mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät viimeiset sanat. -- Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät... Kas tässä on nyt minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen! jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. -- Vai vuosipalkkakin. Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema korjaisi!

Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan. Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton...

-- Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä peiton sisään. -- Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?

Mutta oikeastaan nämät kaksi kamalaa, se on: tilanhoitajan pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen levottomien muistojensa sarjaan.

"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua -- ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.

"Karanneet talonpojat, hm -- mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?" mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa metsässä -- taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata? Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin lämpöistä kylliksi..."

"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu suunnitelmani valmiiksi -- mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni ennen aikaa? Äh, millainen minä olen...!"

Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.

Ja ehkäpä Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse muuttaa ja mahdollisesti tulevat he ilmankin toimeen, jättävät tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin -- jotenkuten he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä todentotta -- olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa...

Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä sovittavissa sanoissa: ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten, löysi hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, -- kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.

Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa... Vielä silmänräpäys -- ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.

-- Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. -- Ja suunnitelmani aijoin minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja rahat antamatta -- ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti hukkaan!

Ja hän alkoi taas miettiä... "Olisikohan joku muu minun sijassani ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa. "Joku muu, joku muu... Mikä kumma se on tämä joku muu?"

Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle antanut muista.

Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet, ja niin etteivät joka ja että kertaakaan olisi sotkeutuneet toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin...

"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä... Osaanhan minäkin kirjoittaa -- viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä vaikea temppu se nyt on -- muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa. Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat ja tekevät työtä, 'muut'" -- siinä hän haukotteli -- "eivät nuku eivätkä makaa juuri milloinkaan ... niillä on aina puuhaa elämässä, jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat, jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista... Vaan mitäs minä! Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.

Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.

Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa...

Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi eteen viskattu.

Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä, kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines, joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.

Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet, jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta...

Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan ... polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan järjen kutsuvaa ääntä.

Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne kääntää? -- Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä..." sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen kasvoillensa räikeä häpeän puna.

"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?..." säpsähti hän kiintyen kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa -- jumalankiitos!"

Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä toiselle, etsiskeli syyllistä -- eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.

-- Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.

"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle, "niin miksikä?"

Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta, mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut" elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.

-- Minäkin ... tahtoisin... -- kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen silmiään: -- jotakin... Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä muille... Ei, ei, jumalankiitos ... ei ole syytä valittaa...

Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.

-- Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo unen pöpperössä.

-- "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" ... virkkoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä. -- "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan..." -- ja hän heräsi taas puoleksi.

-- Vaan kuitenkin ... olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä olen ... juuri tällainen? mutisi hän... Hm...

Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.

-- Niin miksikä? ... Kentiesi sentähden ... että ... että ... koetti hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.

Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan tasainen kuorsaus.

Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.

OBLOMOVIN UNI.

[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä käännöstä sitä parannellen.]

Missä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät siirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!

Tosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita eikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä -- ei siellä ole mitään suurenmoista, jylhää tai synkkää.

Sillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta esimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen surulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän huikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei tarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa yksitoikkoisella äärettömyydellään.

Meren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa; aallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman alusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa saa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat huokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta hirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman hiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki pintaa.

Voimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön on myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että hän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä tähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.

Ei, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä liikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen vähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin nukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen ylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki hänen puuhansa ja vaivannäkönsä.

Vuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan. Ne ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti ojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä heiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa tapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella näyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se hyljännyt ihmiset.

Ei ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.

Taivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei suinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa sitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään päällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua seutuansa kaikilta onnettomuuksilta.

Aurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta kerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan verkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen rakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa, huikean lämpöisen päivän.

Vuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien rinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta peloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden harjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai haaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.

Joki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi, milloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas tyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse kivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden porinaan on niin suloista nukahtaa.

Koko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan alueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset, kaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva pieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä koivulehto -- kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan paikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.

Levottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän pyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen kenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa rauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta saapuu unen kaltainen kuolema.

Säännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.

Allakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset vesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee lämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee ulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii kauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan; sitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin toisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee jalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin töihinsä.

Eivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä peltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen kaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen lämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla suojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi säännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.

Marraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen määrään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos, palaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa tuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.

Mutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on siellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä -- ei sitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja tuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat, auringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden kuluessa ihan pilvetön.

Kun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa neljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet tuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.

Jos taas tulee sade -- niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se on! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi aivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on sade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa kedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee vastaukseksi auringolle.

Iloisena tervehtii maamies sadetta. -- Sade se kastelee, aurinko se kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle kasvonsa, hartiansa ja selkänsä.

Ukkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne sattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää, ikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja. Jyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat, aivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä sähköä.

Ei siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä maanjäristyksistä.

Sanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä luojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan olisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina Kuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta merkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää käynyt laatuun.

Ei ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan vitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään pelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä pimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät heinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia eikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä ettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä lehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.

Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.

Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista, kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.

Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin: se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin keikaria.

Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä, ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset niitä pyysivät ihan käsillään.

Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat herkuttelijain suuhun -- ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin: peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.

Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa, jolloin koko luonto -- metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät -- kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia -- kuvia, joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.

Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.

Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä, jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin iäksi.

Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa, kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt hiljakseen ja onnellisina.

Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi seisoa suorana omassa mökissään.

Eikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei ehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin ja etusivunsa kohti tulijaa.

Portaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi mennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten harpata suoraa päätä portaille.

Toinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen vieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan rotkon pohjalla.

Kylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan; ainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.

Astuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman hiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi rykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa uunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen, pitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa pitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.

Sama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä täällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon paahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.

Tyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa siinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään hirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista yrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.

Ja mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan kysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät kaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.

Määrättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan varrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen rajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille, mutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.

Kaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.

He tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli "kuperni" eli läänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana; sitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin myöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana asuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille tuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä ihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja -- lopuksi kaikki päättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.

Ja koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin ei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa tapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan päässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään, johon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut päättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai köyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.

Nämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että kaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on -- synti.

He eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut jollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät. Mitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?

Heillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja heikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki tapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.

Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta ihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla, väkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.

Mutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta vaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta kummasteltiin pitkät ajat.

Vaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa maahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi ukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan kummalta.

Rikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen kasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta kaksi porsasta ynnä kana -- ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään koko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti äskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta muuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.

Kerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä siltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.

Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.

Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.

-- Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: -- Vai luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan käske.

Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.

Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria niinivirsuja.

Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.

-- Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka selkäänsä. -- Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?

Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä hangollaan.

-- Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. -- Kuka hänet tietää, mikä hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on... Älkää kajotko häneen, pojat!

-- Lähtään pois, sanoivat muutamat -- oikein sanottu, lähtään pois! mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!

Ja kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä makasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain...

-- Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen multaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. -- Antaa hänen olla! Turhaa oli käydäkkin siellä. --

Semmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.

Kolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä Sosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.

Sosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä syystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.

Sosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä oli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut Oblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.

Kylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt tiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.

Siinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.

* * * * *

Ilja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä vuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen. Hänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta...

Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!

Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat nauravat ääneen.

Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.

Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.

Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei jumalankuvan eteen.

Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään, alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.

Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.

-- Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken rukousta.

-- Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.

Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella hartaudella.

Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.

Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin, yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle. Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi häntä hyväillä ja suudella.

Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja kermalla.

Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.

Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut olemassakaan.

Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.

Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa, sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.

Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea ainoastaan palvelusväen, jota vastoin herrasväki ei sinne mennyt.

Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet jotenkuten pidätetyksi.

Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle, kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä vielä -- Herra varjelkoon -- rotkollekin!

-- Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.

Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä, milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten olisi sammunut.

Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi, istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja kehittyen siellä aikaa myöten.

Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla. Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja, jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki auringon paisteessa.

-- Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.

-- Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa, sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.

Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.

Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus -- ja hänkin olisi ollut mäen takana.

Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.

-- Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.

-- Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta rappujen luo.

Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset tekevät, miten aamunsa viettävät.

Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä liikkuu.

Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui kylään asti.

Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain surullista laulua ilman sanoja.

Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.

Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia, kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran, joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä heilutellen.

Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla tapahtuu.

-- Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta palvelijalta.

-- Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija katsahtamatta herransa puoleen.

-- No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!

Sitten pysäyttää hän akan. -- Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?

-- Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen ikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: -- hain maitoa päivällistä varten.

-- No, mene, mene! vastasi herra. -- Ja katso ettet läikytä maitoa! -- Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän sitten; -- Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa näen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!

Ja Saku meni taas etehiseen torkkumaan.

Kun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta siitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että koira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin epäjärjestyksen ehkäisemiseksi.

Myöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin kolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta röijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla leikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään kankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon kunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen Nastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun seuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut siellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole pudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.

Mutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen. Päivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin kutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka soppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista, kuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.

Jokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti ja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi lopullisen päätöksensä.

Keittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin Stepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan jotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja katsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli jätetty.

Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!

Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.

Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin, pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa kuin itse piirakasta.

Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.

Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan. Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsee kylässä ja kedoilla -- kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.

Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen jälkeinen levon hetki.

Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue -- kaikki poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas ateria oli uuvuttanut.

Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa; ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.

Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.

Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva. Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva, eriääninen kuorsaus.

Aika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa hajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy sitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös korjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.

Joku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää molemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi kadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan siinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle laidalle, -- josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa parantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, -- kastelee kurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.

Vaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.

Hän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle. Mutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta tahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa. Hänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin uhriksi.

Alussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja kovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän tartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse, koskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.

Itse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin kynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa ja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle käyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua...

"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle", arvelee hän ollen jo puolittain unessa, "tai vielä... kenties rotkoonkin..."

Muorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän kadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa heikosti kuorsata.

Mutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä nytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.

Hän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan hoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy ja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin unissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee siellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu puutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja seuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä hyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun saa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä sille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja on utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa; nautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä, kuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka kärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee taistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.

Sitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia juuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina kuin äidin antamia makeisia.

Hän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon; se näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa, ei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan ylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia, rosvoja ja kauheita eläimiä.

Tekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa viidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen reunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin tulivuoren sisustaan ikään ... mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat kaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän rientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.

Eukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen, työntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan aivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan, sitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa sukkaa, joka on hänellä sylissä.

Sillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki vilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.

Ja kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa narahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku aivastelee.

Kohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin. Aletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät vetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken puhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat, silittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen toinnutella itseään.

Päivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu kovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei auta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja päärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain pääsisivät kurkun kuivuudesta.

Kaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta; kaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka Arabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.

Lapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien kummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta. Hänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa huvittaa häntä.

Teenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee joelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä veteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia huomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka lennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään sekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin vasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia ikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.

Äiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja verkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja pakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä ihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta ja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan. Toisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.

Vaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu veitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut portille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään palloa.

Mutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia lievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi valaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet sammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on kuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin sammuu...

Esineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten mustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta ne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin uhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa, kuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti, pyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat lehdet ja ... nukahtaa.

Kaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin. Maasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki tyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen kerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.

Ilma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät jonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä narahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt toiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.

Taivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen ikkunoissa välähtää tulia.

Saapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket, jolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat kuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru kalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton rikoksen itu, ja jolloin ... kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti nukkuvat Oblomofkassa.

-- Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.

-- Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: -- siellä on kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.

-- Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.

Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.

Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä, kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli muorin olkapään, vuoteelle.

-- Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: -- Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!

* * * * *

Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin; tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään, vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella eikä kynällä kuvailla.

Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa; se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman, toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa, ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.

Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi kertomusta.

Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea, mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys, joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.

Vaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei olekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä hengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin kertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä seuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin ja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole todellisuutta eikä todellisuus satua.

Tahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä kiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja huolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin, työllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten herkkuruokiin.

Sekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet lapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat kulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.

Sillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen eteen.

Hän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä; Ilja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista, Polkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin Venäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan juonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista hallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä siirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.

Yhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja havainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen venäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat sepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut tottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi kummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta ympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla ajateltiin olevan henkiä ja kummituksia.

Hirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli vaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä, ryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja hän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.

Siihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä, tulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä leimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu kädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.

Ja ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut käsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja onnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla äänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan ilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen kuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai korppi rääkynyt katon yli lentäessään.

Heikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän ilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän salaisuuksille.

Mutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja ja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle toisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle sekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.

Umpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät vaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä riimukirjoituksista.

Kuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu portista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli ulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he portista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä paljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun tapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois talosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota lahonneen lattian rakoihin.

Vielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta mielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida päästä tästä taikauskoisuudestaan.

Kuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia "kultaisesta taljasta", "ihmelinnusta" tai "taikalinnusta", sen varustuksista ja salakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin jonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia kohtaloita.

Näin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja kaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan. Eukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen nuotti kohosi tavattoman korkeaksi.

Kauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi hoitajaansa.

Kun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan haudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka puujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua oikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena, milloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin suloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen kielet.

Kun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: "Ratise, ratise, puinen jalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; -- yksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani, kehrää villaani", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja tahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla alallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla pelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan penkillä hoitajansa vieressä.

Lapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja ahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän katselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja vastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole pahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa niin hyvästi syötetään ja vaatetetaan...

Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien piilopaikaksi.

Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.

Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä -- niin he eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa: heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita -- niin luja oli usko kummituksiin Oblomofkassa.

Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton pelko ja surumielisyys.

Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan mikä sitä tuottaa -- sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.

* * * * *

Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista ikäisenä poikana.

Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia varten.

Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia, kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle makeita kakkuja.

Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.

Mikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan kirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta. Vihdoin saatiin poika koulumestarin luo.

Saksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki saksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut jotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä viiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia! Oblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin saakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi kaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus, tapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.

Lapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja tavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen kirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu kehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten käsitteiden syntyä lapsen sielussa?

Kenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan tai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla, tylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili ympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä itselleen tai muille.

Kenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä hänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä plyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan kuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana, nuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista teen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei juolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu tai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan antamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti riitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.

Kenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että on elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä muuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?

Mutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään: miksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he vastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia näytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.

Eivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä ihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka samoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain tai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.

Eivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista; eivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin varten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja, ja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen kalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili pehmoisessa ruumiissaan.

Ei rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä vaivannut henkisillä rasituksilla.

Nuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja työttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset ikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.

He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme, he eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.

He eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä kysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina, sentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet näyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean tuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat aivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen viimeisen henkäyksen. -- Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa lujempaa.

Ja siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän tarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei rasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia kysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.

Elämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat olivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat käskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin tehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin aikana ja kenties vielä nytkin.

Mitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä tarkoituksia tavoitella?

Eivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä virtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja tarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta asettuivat heidän eteensä.

Ja niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät vuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän kuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä elämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.

Sitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin surullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia, paaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä, sukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä ja virallista hymyilyä.

Kaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.

Hänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen eri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka kuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai nimipäiväkekkerit -- niin toimittavat he kaiken säntillisesti, ilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava oma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin ajettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt pienintäkään erehdystä Oblomofkassa.

Ja kuinka osasivatkaan he lapsia hoitaa! Maksoi vain vaivaa katsahtaa, mimmoisia lihavia punaposkisia lapsukaisia sikäläiset äidit kuljettivat mukanaan. Heidän päähuolenaan oli että lapset olisivat lihavia, valkoisia ja terveitä.

Siinä oli koko heidän elämänsä ja tietonsa, siinä kaikki heidän surunsa ja ilonsa: sentähden he karkoittivatkin luotaan kaikki muut huolet eivätkä tunteneet muita iloja; heidän elämänsä oli täynnä yksinomaan näitä välttämättömiä tapauksia, jotka antoivatkin loppumatonta ravintoa heidän ymmärrykselleen ja sydämmelleen.

Mielenliikutuksesta sykkivin sydämmin odottivat he kaikkia ilo- tai surujuhlia; mutta kun sitten ristiäiset, häät tai peijaat olivat ohi, vaipuivat he jälleen tavalliseen toimettomuuteensa, josta heidät herätti uusi, samanlainen tapaus -- nimipäivä, häidenpito tai muu. Niinpian kun lapsi oli syntynyt, oli vanhempien ensimmäisenä huolena heti toimittaa tavan vaatimat juhlatemput, s.o. kasteen jälkeen oli toimitettava pidot; sitten alkoi lapsen huolellinen hoitaminen.

Äiti piti itsensä ja hoitajan velvollisuutena hoitaa lapsen terveyttä, varjella häntä kylmettymiseltä, pahoilta silmiltä ja muilta ikäviltä seikoilta. Kovasti pidettiin huolta siitä että lapsi aina olisi iloinen ja söisi paljon.

Niinpian kun lapsi pääsee omille jaloilleen, s.o. niinpian kun hoitaja tulee hänelle tarpeettomaksi, niin äidin sydämmeen ilmestyy salainen halu saada hänelle toveri -- samallainen terve ja punakka.

Taas tulee juhlien ja pitojen aika ja vihdoin häät; tähän keskittyykin koko elämän toiminta.

Senjälkeen alkoivat samat asiat uudelleen: lasten syntyminen, juhlatemput ja pidot, kunnes hautajaiset pysähyttivät tämän juhlakulun: ei kuitenkaan kauvaksi: toiset henkilöt astuvat toisten sijaan, lapsista tulee nuorukaisia, sulhasia, aviomiehiä; he jättävät jälkeensä kaltaisiansa ja siten elämä tämän ohjelman mukaan jatkuu lakkaamattomana, yksitoikkoisena lankana, joka huomaamatta katkeaa haudan partaalla.

Sattui heille joskus sentään muitakin huolia, mutta Oblomovilaiset ottivat ne vastaan välinpitämättömästi, ja huolet, leijailtuaan heidän päänsä päällä, riensivät etemmäksi kuin linnut, jotka lennettyään lujaa muuria vasten lyövät siipiänsä turhaan kovaan kiveen ja lentävät sitten muualle.

Niinpä esimerkiksi kerran romahti osa pitkää parveketta äkkiä maahan ja hautasi allensa kanan poikasineen: olisippa sen saanut niskaansa myös Aksinja, Antipan akka, joka tuonoin oli istunut sen alla, mutta onneksi juuri sillä hetkellä oli lähtenyt pois.

Talossa syntyi mylläkkä: kaikki, sekä suuret että pienet riensivät paikalle ja kauhistuivat ajatellessaan, että kanan asemesta olisi siinä juuri silloin saattanut astuskella itse talon rouva Ilja Iljitshin kanssa.

Kaikki valittelivat ja moitiskelivat toinen toistansa siitä että parveke oli jäänyt korjaamatta ja ettei asiasta kukaan ollut muistuttanut eikä käskenyt korjausta tekemään.

Kaikki ihmettelivät sitä että parveke oli romahtanut, mutta päivää ennen oli ihmetelty sitä että se niin kauvan pysyi paikoillaan!

Alkoivat huolet ja keskustelut siitä, mitenkä asia olisi korjattavissa; sääliteltiin kanaa poikineen ja sitten kukin lähti paikoilleen, kun sitä ennen oli ankarasti kielletty viemästä Ilja Iljitshiä parvekkeen läheisyyteen.

Noin kolmen viikon kuluttua annettiin Andrjushkalle, Petrushkalle ja Wasjkalle käsky viedä särkyneet laudat ja kaidepuut vajoihin, etteivät olisi tiellä. Siinä ne vetelehtivät kuitenkin kevääsen saakka.

Ukko Oblomov, joka kerta, kun näki ne ikkunastaan, rupesi mietiskelemään tapaturman korjaamista: hän kutsuu kirvesmiehen ja alkaa keskustella, miten olisi paras tehdä, rakentaakko uusi parveke vai purkaakko jälelle jäänytkin; sitten päästää hän miehen kotiinsa sanoen: -- Noh, saat mennä, minä aijon miettiä asiaa.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes Wasjka ja Motjka kertoivat herralle että, kun hän, Motjka tänä aamuna kiipesi vielä paikoillaan olevalle parvekkeen osalle, niin irtautui se nurkkien kohdalta kokonaan seinästä ja oli valmis uudestaan romahtamaan alas.

Silloin kutsuttiin kirvesmies lopullista neuvottelua varten; seurauksena oli että jälelle jäännyttä osaa päätettiin tuonnemmaksi tukea uusilla pönkillä, joka tulikin tehdyksi saman kuun lopulla.

-- Hei! Parveke on taas ihan kuin uusi! sanoi vanhus vaimolleen. -- Katsoppas, miten somasti se mies asetti hirret, aivanhan ne muodostavat kuin minkäkin pylväskäytävän! Nyt välttää taas pitkäksi aikaa!

Joku muistutti hänelle että yksin tein olisi parasta korjata porttikin ja portaat, koska portaiden lomitse pääsevät kellariin ei ainoastaan kissat, vaan myöskin siat.

-- Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja meni oitis tarkastamaan portaita.

-- Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän keikutellen portaita.

-- Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.

-- Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: -- Eipähän vaan ole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista vuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! ... Se se vasta oli kirvesmies ... vaan kuoli -- olkoon siunattu hänen muistonsa! Nykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.

Ja hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat vieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.

Näyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.

Täytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin levottomaksi, suuttui ja tulistui.

Kuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä tai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä, kuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus jossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät elukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan kallistunut.

Ilja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän kerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan pystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä Oblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä koko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.

Päästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme uutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja vesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata saamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.

Lehmät ja vuohet eivät ennättäneet tehdä kovin paljon vahinkoa sen jälkeen kun puutarhan aita toistamiseen kaatui: ne olivat syöneet ainoastaan viinimarjapensaita ja repineet yhdeksän niinipuuta, mutta omenapuihin asti eivät vielä päässeet, kun tuli määräys, että aita oli korjattava asianmukaisella tavalla, vieläpä kaivettava oja sen ympärille.

Annettiinpa vielä kuka käskiä niille kahdelle lehmälle ja pukille, jotka tavattiin puutarhassa: kylläpä saivat patukkaa kupeisiinsa oikein isän kädestä.

* * * * *

Vielä näki Ilja Iljitsh Oblomov unessa kotoisen, himmeästi valaistun vierashuoneen ynnä sen vanhanaikaiset huonekalut, jotka alituisesti olivat peitetyt päällyställä, suunnattoman ison, kömpelönnäköisen sohvan, joka oli päällystetty värinsä muuttaneella sinertävällä kamlottikankaalla, sekä suuren nahkapeitteisen nojatuolin.

Tulee pitkä talvinen ilta.

Äiti istuu sohvalla ja kutoo verkalleen lapsen sukkaa, haukotellen ja tuontuostakin raapaisten sukkapuikolla tukkaansa.

Hänen vieressään istuu Nastasja Ivanovna ja Pelageja Ignatjevna, jotka neulovat jotakin Iljushalle tai hänen isälleen tai itselleen.

Isä, kädet seljän takana, kävelee huoneessa edestakaisin, täydellisesti tyytyväisenä; väliin istahtaa hän nojatuoliin ja istuttuaan hiukan, alkaa taas kävellä, ja tarkasti kuunnella omien askeleidensa kopsetta. Sitten ottaa hän nuuskaa, niistää nenänsä ja vähän perästä ottaa taas nuuskaa.

Huoneessa palaa himmeästi yksi talikynttilä, ja sekin sytytettiin ainoastaan talvi- ja syys-iltoina. Kesäkuukausina kaikki koittivat panna levolle ja nousta ilman kynttilöitä päivän valossa.

Tämä tapahtui osaksi tottumuksesta, osaksi tarkkuudesta. Jokaisen tarvekalun suhteen, joka oston kautta oli hankittava, olivat Oblomovilaiset erittäin itaria.

He teurastivat mielellään kalkkunan tai tusinan kananpoikia, kun saivat vieraan, mutta eivätpä vain panneet ruokaan liikoja rusinoita ja olisivat kauhistuneet, jos vieras itse olisi kaatanut itselleen viiniä lasiinsa. Muuten semmoista siellä ei koskaan tapahtunut; sillä niin olisi voinut menetellä ainoastaan joku vintiö, joku yleisessä merkityksessä turmeltunut henkilö, mutta semmoista ei olisi päästetty pihallekkaan.

Ei, semmoiset eivät olleet tavat siellä: vieras siellä ei kajonnut mihinkään ennenkuin oli kolmasti tarjottu. Hän tiesi hyvin hyvästi että yksikertainen tarjous enimmäkseen sisälsi pyynnön kieltäytyä ottamasta tarjottua ruokalajia tai viiniä.

Kaikkia varten ei sytytetty kahta kynttilääkään; kynttilät olivat ostettavat kaupungista ja niitä säilytettiin kuten muitakin ostotavaroita lukon takana. Pätkät laskettiin huolellisesti ja pantiin kätköön.

Yleensä ei siellä tuhlattu rahoja, ja vaikka joku esine olisi ollut miten välttämätön hyvänsä, annettiin siitä rahoja mitä suurimmalla säästäväisyydellä ja ainoastaan silloin, kun rahameno oli vähäinen. Suurempia maksuja suoritettaessa aina huokailtiin, vaikeroitiin ja riideltiin.

Oblomovilaiset suostuivat pikemmin kärsimään kaikenlaisia epämukavuuksia ja tottumaan niihin kuin tuhlaamaan rahoja.

Senpätähden oli sohvapeitekkin vierashuoneessa jo kauvan sitten likaantunut, sentähden myöskin Ilja Ivanovitshin nahkapeitteinen nojatuoli tuskin ansaitsi sitä nimeä, sillä todellisuudessa oli nahkaa siinä jäljellä ainoastaan palanen selkämyksessä, muualta oli se jo viisi vuotta takaperin kulunut ja putoillut pois; kenties samasta syystä porttikin oli kallellaan ja portaat heiluvat. Antaa pois jostakin, vaikka välttämättömästäkin tavarasta, pari- tai kolmesataa ruplaa, olisi näyttänyt miltei itsemurhalta.

Kuultuaan että joku paikkakunnan nuori maanomistaja oli käynyt Moskovassa ja maksanut tusinasta paitoja kolmesataa ruplaa, saappaista viisikolmatta ruplaa ja neljäkymmentä ruplaa liivistä häitä varten, teki ukko Oblomov ristinmerkin ja sanoi hätäisesti, että "semmoinen nuori mies olisi vietävä linnaan".

Tuntemattomat olivat heille valtiotaloudelliset säännöt pääoman nopeasta liikkeestä, tuotannon kartuttamisesta ja tuotteiden vaihdosta. He tunsivat yksinkertaisuudessaan ainoastaan yhdenlaista pääoman käyttämistä -- sen pitämistä arkussa. -- --

Vierashuoneen nojatuoleilla istuivat eri asennoissa talon asukkaat ja heidän tavalliset vieraansa.

Seurueen kesken vallitsee enimmiten syvä hiljaisuus: kaikki tapaavat he toisensa jokapäivä; henkiset aarteet ovat jo aikoja tyhjennetyt, ja uutisia ulkoapäin ei ole niin helppo saada.

Ollaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten saappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen naksutus.

Niin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin että joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo: "Herra siunatkoon!"

Hänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti, aivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike keuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin silmästä.

Ilja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen: Kello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!

-- Niin, vastataan siihen: -- tähän aikaan on aina pimeä, pitkät illat ovat käsissä.

Mutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet. Kun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät he sitä osaa sanoa.

Taas syntyy hiljaisuus.

Joku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean: -- kaikki säpsähtävät: -- Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa! sanoo joku päättäväisesti.

Joskus syntyy sen johdosta keskustelukin.

-- Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä

-- Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me syleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon, sekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä... Mutta mitäpä minä hänen rinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle seurata.

-- Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: -- Eikös se ollut Iljan päivän jälkeen?

-- Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä semik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina pääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.

-- Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.

-- Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: -- Älä sinä väitä, kun et tiedä.

-- No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme sienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon...

-- Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää -- kuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan päivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.

He laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten kotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista ja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä, että kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja päivien järjestystä.

Tappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura torkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse, torkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.

-- Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se Marja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan kuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: -- luulisihan semmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko -- Kaikki me kuolemme, kenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten: -- Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin; niinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna Andrejevna on taas synnyttänyt -- se on jo kuudes kerta.

-- Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: -- Katsokaas, kun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia -- niin siitä se vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat naima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä sulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä rahassa...

-- Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.

-- No, sitähän me tässä puhumme että... Ja hänelle kerrotaan, mitä oli puhuttu.

-- Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh opettavaisesti: -- Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee naimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta, vaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka päivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna niinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee...

-- Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella äänellä.

-- Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti emäntä vakavasti.

-- Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh, jonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin ruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.

Tovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:

-- Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. -- Mutta antaapas olla jahka joulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei ennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna tulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se tinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne meidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin seitsemänlaisia ... se vasta reilu tyttö!

-- Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: -- Toissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas Savitsh sai naarmun otsaansa.

Äkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti nauramaan.

-- Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja Ivanovitsh ja on pakahtua naurusta.

Ja kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi yleiseen nauruun.

-- No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh: -- koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen kummempaa.

-- Ole nyt ... sanoivat kaikki yhteen ääneen: -- Miksei ole mitään? Emmekös me sitä muista enää? ... Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun jälki...

Ja sitten taas naurettiin.

-- Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun saa vähänkin suunvuoroa: -- Eihän siinä olisi mitään ... jollei se Wasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: ... se meni rikki ... ja niin...

Yleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän kertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja piikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa, sanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi hiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa -- ja siihen taas muutkin yhtyivät.

Vihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.

-- Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh? kysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.

Taas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.

-- Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston aikana? sanoo taas ukko Oblomov: -- Luukas Savitsh on niin halukas mäenlaskuun, ei hän malta...

Naurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.

-- Niin, mutta onkos se ... kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.

Taas naurettiin.

Kauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä pyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi kovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:

-- Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu... Kylläpä sai nauramaan, totta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja nutun liepeet hajallaan...

Nyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen kaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli sanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.

Kuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus, ukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset ommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.

Äkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman näköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.

-- Katsokaahan nyt tätä, mitäs tämä tietää! sanoi hän: -- Joku ihan varmaan kuolee: nenän nipukkaa niin kutisee...

-- Herranen aika! sanoi siihen hänen vaimonsa lyöden kämmenensä yhteen; -- Mikäs kuoleman tapaus siitä seuraa, jos ainoastaan nipukkaa kutisee? Silloinhan vasta joku kuolee, kun koko nenän vartta kutisee. Voi sinua Ilja Ivanovitsh, kyllä sinä olet semmoinen muistamaton. Jos nyt sillä tavoin satut sanomaan vierasten kuullen tai kylässä, niin aivanhan siitä saa hävetä.

-- Mitäs se sitten merkitsee, kun nenän nipukka kutisee? kysyi Ilja Ivanovitsh hämillään.

-- Lasiin kurkistamista, eikä millään muotoa kuolemaa!

-- Aina vain sotken! sanoi ukko Oblomov, -- mikä ne kaikki muistaa: milloin kutisee nenää syrjästä, milloin nipukasta, milloin silmäkulmista...

-- Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: -- merkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan kutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta naishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien kutku suutelemista; viiksien kutkuaminen -- makeisia; kyynäspään kutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa...

-- On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: -- Mutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä...?

Naiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat miehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla hetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira olisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.

-- Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja Ivanovitsh. -- Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, -- Hoi Wasjka, Wanjka, Motjka!

Ilmestyi kolme uneliasta olentoa.

-- Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena Oblomov: -- Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte! Laittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.

-- Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja Ivanovna: -- kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin lasiin.

Illallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki makuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.

Ilja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa, hän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin vietettyjä päiviä ja iltoja.

Ei mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä Oblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet kuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin voineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä mielestään.

Toisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He olisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut muutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät olleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä eikä tämä päivä niinkuin huomen.

Mitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita muut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; -- he, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!

Tapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne vaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla paikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla liikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!

Vuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja haukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille taikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista unta kukin oli nähnyt.

Jos uni oli hirvittävä -- niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se oli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen mukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä temppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.

Aika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti pöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä; käytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.

Toisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai pariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin elelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään, yksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen, moittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia aviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia: nimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä kutsui, ketä ei kutsunut.

Kun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia, vaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee joitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.

Mutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin, teehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.

Niin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin huokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.

-- Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.

-- Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi huoaten: -- olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei siitä hyvää lähde.

-- Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.

-- Niin, niin, jatkaa toinen: -- Viimeiset päivät ovat käsissä: nousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan ... tulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat purskahtavat katkeraan itkuun.

Mitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen sillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään vastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta vanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.

Aniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla tapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin pienetkin saivat häkää päähänsä.

Muut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin kuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas tallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta putosi jonkun päähän.

Mutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan käytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua paikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai supatettiin hänelle jotain korvaan -- ja kaikki parani entiselleen.

Mutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina vuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi päätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti paitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.

Semmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa; lämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin pellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.

Kerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui todellakin odottamaton tapaus.

Kun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki keräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut Oblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin kaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.

Kaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät kääntyivät kirjettä kohden.

-- Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli tointunut hämmästyksestään.

Oblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään, tietämättä mitä sille olisi tehtävä.

-- Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: -- Kuka sen sinulle antoi?

-- Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.

-- No...?

-- No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen, vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän armollenne.

-- Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.

-- Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme", sanoin minä, -- "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.

-- Pöllö! virkkoi rouva.

-- Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä miettivän näköisenä: -- Käsiala on aivan kuin tuttua!

Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki joutuivat aivan ymmälle.

Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata kirjeen.

-- Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa pelonalaisena: -- kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä vielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole luottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna -- eihän se karkaa sinulta.

Ja kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan teetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen ilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille. Seuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta kirjeestä.

Vihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä, kokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov tarkasti allekirjoitusta.

-- "Radishtshev", -- luki hän. -- Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!

-- Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. -- Ja kuinkas hän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut. No, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?

Oblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh pyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on valmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin hyvää.

-- Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki: -- pitää kirjoittaa kirje.

Kului pari viikkoa.

-- Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh vaimolleen: -- Missä se olut-resepti on?

-- Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: -- Pitää hakea. Mutta, mikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston yli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä aikaa...

-- Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat, sanoi Ilja Ivanovitsh.

Juhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh ryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti silmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.

Talossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta. -- Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

Hän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: "Hyvä veli!" verkalleen, viistoon ja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut joku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi hänen vaimonsa.

-- Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. -- Pitää vielä hakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?

-- Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.

-- Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?

-- Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.

-- Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo: -- parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia. Käske tiedustella asiaa talonpojilta.

-- Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja Ivanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.

-- Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän vielä kerran päättävästi.

Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.

Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä -- hänestä oli saman tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla, aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin; hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.

-- Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan kirjaa! Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu. Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka joku Sumarokovin murhenäytelmä -- hän lukee kaikki yhtäläisellä mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:

-- Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!

Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin, piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.

Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.

-- Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; -- ja sitten katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.

Taikka:

-- Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.

-- Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset ovat käännetyt venäjänkielelle.

-- Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs kuulija, joku pienen maatilan omistaja: -- että meiltä aatelisilta saisi rahoja narratuksi.

Vaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun hän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan kimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:

-- Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä saksalaisen luo.

Sydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää, mistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren, kun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.

Ei tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä, paistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan suolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja märkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen ruuat eivät olleet kovin rasvaisia.

-- Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: -- päivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään pannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.

Näkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä, semmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:

-- Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa vaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.

Taikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen jäsenen nimipäivä: -- Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan pannukakkuja paistamaan.

Väliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja sanoo:

-- Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin sanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.

Poika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.

-- Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala suopi.

Ja kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät perhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan tapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä esteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.

Ainoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran tähden, sanoivat joskus:

-- Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen saksalaisen luo!

Toisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai alussa noutaakseen Iljan kotiin.

Hän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet tahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori herra oli käsketty tulemaan kotia.

Ja Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä pääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee juhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan viikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa, ja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko lukupuuha syksyksi.

Niinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta. Kuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka hänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla huomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen luota, oli aina niin laiha ja kalpea.

-- Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: -- Kylläpähän ennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa takaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa, niinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on poissa ... ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi juoksennella!

Ja hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa kotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti. Talvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus oli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo lykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin Antippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti niin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku onnettomuus tapahtua.

Oblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän muodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta saksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä suoraan että selän takana.

Entiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: "oppi on valoa, oppimattomuus pimeyttä", kulki jo pitkin kyliä yhdessä kirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.

Vanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan ulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan, virkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet opetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine tapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.

Alkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten vaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen kuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille muodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin oppitodistus kädessä.

Vahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat hävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta epäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat ne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle järjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.

Oblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli, mutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä tarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden he tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia ominaisuuksia.

He uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun, ajattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa kuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin helposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla välttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä vähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen tapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa hankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi hankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on "suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot".

Tämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan Stolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz hätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat iskuja kaikenlaisilla tempuilla.

Taistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus olisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden, mutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto jäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki haittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä kysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi annettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä kotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.

Hän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy Saku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa Sakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee sukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista vuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin oikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle mieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.

Jos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria vanhemmilta.

Saku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen Ilja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on tehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.

Jos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata, kun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan. Väliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta jonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme tätiä yhteen ääneen huutamaan että:

-- Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku talossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä? Minä teitä opetan.

Ja niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.

Sittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa mukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: -- Hoi, Wasjka, Wanjka! annappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse joutuin! Nouda!

Väliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.

Jos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän äkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota poikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu ... seis, seis!

Jos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna -- taas kuuluu huutoja: -- Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene, älä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut...

Ja Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna niinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti lämpimissä huoneissa, lasien takana.

Välisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee että hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi ottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin kiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan heinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään kylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta vilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai myöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.

Tuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä vastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin talvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin käsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.

Raitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen, suuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta -- hän juoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.

Tuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla -- eikä saa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta, kun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo vähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa kikattaa niin että vedet silmistä tippuu ... Vaan kotona on syntynyt mylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee Saku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka -- kaikki juoksevat hätääntyneinä pitkin pihaa.

Heidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi tyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa huutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.

Vihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin heille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin; vieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.

Sitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet mukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän iso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna pakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.

Kotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden, kun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana, oli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka jälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä, ja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin poikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi hyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan...

10.

Heti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän varovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan ulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne säpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.

-- Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät eri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat, akat ja renkipojat.

-- Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille? tiedusteli talonmies.

-- Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.

-- Mitenkä se tähän aikaan jo ... varhaistahan tämä on vielä ... vai sairasko se on? kysäsi ajuri.

-- Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi Sakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut vakuutettu. -- Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa puolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä syystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.

-- Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.

-- Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi vaimonpuolista.

-- Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten, vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa mihinkään -- oikein iljettää kertoakkin!

-- Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti Tatjana huoaten.

-- Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: -- niin ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää...

-- Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. -- Siellä istuskelee vain hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.

-- Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään -- tiesi talonmies kertoa: -- ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan, kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen, lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni... Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!

-- Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana -- en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin? Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa se voitelee... Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"

Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.

-- Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.

-- No niin justiin: jatkoi Tatjana. -- Kuinka ne herrasihmiset semmoista suvaitsevatkin?...

-- Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.

-- Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?

-- Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun mielikkini lähetti -- no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin jääkää hyvästi siksi aikaa!

-- Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.

-- Hyvästi Tatjana Ivanovna, -- toimitti ajuri: -- Tulkaahan sitten taas iltasella!

-- Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin... vaan jääkäähän nyt hyvästi!

-- No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.

-- Hyvästi nyt vain ... hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika lähtien astua heippasemaan.

-- Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen jälkeensä.

-- Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.

Hänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa puhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja alkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen alta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.

-- No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi? kysyi talonmies.

-- Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias: -- ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee -- eikä kärsisi muuttaa...

-- Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, -- minun puolestani asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä ole. Vaan kun minua käsketään ... kyllä kai minä, jos itse olisin isäntänä, mutta enhän minä ole...

-- Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.

-- Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon Jumala sitä kaikkea sietämästä!

-- Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra, jos se kaikkea haukkuu! -- virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain, paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.

-- Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, -- jatkoi yhä sama puhuja: -- kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene, kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta...

Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä, ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:

-- Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän minua. Mutta se häntä raskii!

-- Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.

-- Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen silmiään. -- Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni... Hyi vietävä sentään!... Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen, jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata -- niin se oli sattunut joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt, niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa killistelee... Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä, niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut ... sitä se jo ihan tähtäsi...

Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:

-- Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi -- näes: ei se suvaitse pahoja tapoja!

-- Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. -- Pahempi se on semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä syystäkään.

-- Hm, kutti parahiksi ... mutisi Sakariias kääntämättä nytkään mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: -- jalka ei ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla voitelee... Ja minun puolestani voidelkoon vain!

-- Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.

-- Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: -- se saattaa vielä ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa. Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin kaljupäiseksi ... sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä kieli kääntyykin!...

-- Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. -- Semmoiselle herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä... Mutta toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu...

-- Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, -- huomautti Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: -- juuri niin minäkin olisin sinulle tehnyt.

-- Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias kasakkapoika: -- milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee: kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?

Sakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet synkällä silmäyksellä.

-- Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. -- Nuori sinä olet, veliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin palveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!

Kasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi hymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.

-- Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. -- Vuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et toiste tule hampaitasi näyttelemään...

Samalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman kookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki olkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi kasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten häntä haukkumaan pöllöksi.

-- Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt kasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen silmiään.

-- Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. -- Läpi koko talon olen juossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!

Hän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen päätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja hitaasti nyrkillä niskaan.

-- Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, -- lisäsi hän opettaen hyviä tapoja: -- ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden tässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!

Ja hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen ikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti lakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään parempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä hiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.

Sakariias oli riemuissaan.

-- Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä, vielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. -- Ääh, liian vähällä päästit. Ka se -- kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs nulikka... No siinä sait nyt, sinä "kaljupää-perkele"! Tuletkos vastakin irvistelemään?

Ja koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen myötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle, joka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt kasakkapoikaa.

-- Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani, -- sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli Sakariiasta häirinnyt: -- luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan hänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa äkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa korvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt isokin ikävä jos vaikka nimitteleekin "kaljupää-piruksi"!

-- Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle ajuri osoittaen Sakariiakseen: -- sinulla nyt onkin päässäsi semmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias Trofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona... Vai luuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa poskipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä oikein nykäistä...

Kaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni ukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä, -- ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut ystävällisissä väleissä.

-- Vuotahhan, kunnes sanon herralle, -- alkoi hän kähistä ärsytettynä kääntyen ajuriin: -- kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin pöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten on täynnä jääkynttilöitä.

-- Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää! Vaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi ennenkuin liian anteliaaksi heltyy.

-- Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi ottaa, kähisi Sakariias. -- Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua itseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!

-- No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri pisteliäästi. -- Mistä se on kotoisin?

Ja hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.

-- Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. -- Ja sinun asiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: -- olisi ajaa pois nämät ryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa palvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain seisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.

-- No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies rauhoittaa: -- mitä hän sinulle on tehnyt?

-- Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias kiihkeästi viitaten ajuriin. -- Tietääkö hän, mikä mies se minun herrani on? kysyi hän juhlallisesti. -- Sinä, sanoi hän kääntyen ajuriin: -- et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin hyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on kuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen kanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä te näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun turkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa lukeakkaan!...

Huomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.

-- Vaan tämä se vasta on näköinen, -- keskeytti ajuri, sukkelasti nykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen rikkinäistä paitaa.

-- Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä riitelevien väliin.

-- Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti Sakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. -- Odotahhan jahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on tehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!...

-- Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. -- Oma herrasi tuon lie repinyt...

-- Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. -- Niin hyvä sielu sillä on että ihan se on kuin kultaa -- eikä herraa, -- Jumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan valtakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään mua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön samasta pöydästä, menen ulos minne tahdon -- niin juuri... Ja siellä maalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty leipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä olen ja majuritommi! -- Vaan mitäs te siinä...

Hänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut lopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi kootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei keksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.

-- Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! ... sai hän vihdoin vaivalla sanotuksi.

Se että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta. Se koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen myötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella voimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei ainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä kaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä olemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti kaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä keskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.

-- Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia olette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. -- Kyllä minä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se oli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin: mitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa se oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja myyskenteli varastettuja ryysyjä!

-- Heittäkää jo toki pois! ... koetti talonmies hillitä.

-- Niin juuri! pauhasi Sakariias. -- Vaan minun herrani se on perinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen ystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan, porstuaan saavat jäädä seisomaan... Alituisesti kulkee sen tykönä kirjailijoita...

-- Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan ovat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. -- Onkos ne semmoisia virkamiehiä vai mitenkä?

-- Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä milloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.

-- Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.

-- Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo ... vastasi Sakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki vetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.

-- Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä! tiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen. -- Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni, lisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.

-- Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: -- Sakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan, niin mennään...

Sakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta silmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä kiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän suoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän vasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä kolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään sekä pujahti sitten piiloon ovesta.

Kaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä kotiinsa, jäi vain yksin lakeija.

-- No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja hajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. -- Kaikesta päättäen on sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä haittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa, tuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan...

11.

Kellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti etehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän herran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen kurkisti sisään avaimen reijästä.

Huoneesta kuului tasainen kuorsaus.

-- Nukkuu se siellä, sopersi hän: -- pitää herättää, kello on kohta puoli viisi.

Hän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.

-- Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen seisoen Oblomovin pään puolessa.

Kuorsaus yhä jatkui.

-- Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: -- kuin mikähän kivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!

Sakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.

-- Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.

Ilja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.

-- Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli Sakariias koroittaen ääntänsä.

Vastausta ei kuulunut.

-- Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.

Oblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä päin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.

-- Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.

-- Minä se olen, nouskaa ylös!

-- Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen uneen.

Kuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys. Sakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.

-- Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä molemmat silmänsä.

-- Te käskitte herättää itsenne.

-- Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis mennä pois! Älä sekau toisen asioihin...

-- Enkä mene! -- penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.

-- Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn yritti kuorsaamaan.

-- Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä tahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän herraansa.

-- No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov vakavasti, avaten silmänsä.

-- Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse olisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt...

-- Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: -- No anna nyt edes silmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä itse määrän...

Ilja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.

-- Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä ettei herra häntä enää kuullut. -- Voi sen nahjusta, miten nukkuu kuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän luojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä ... -- alkoi Sakariias kiljahdella.

-- Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.

-- Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.

-- En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri -- häh? Kuinka sinä sillä tavalla uskallat -- häh?

-- Millä tavalla?

-- Että puhut törkeästi?

-- Unta te olette nähnyt ... jumaliste, unta!

-- Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen...

Ja kuitenkin hän samalla taas nukahti.

-- Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: -- ihan kuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset, nähkää!... Hyi joutava!

-- Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä: -- nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne tapahtuu...

Oblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui taas takaisin, syvästi huoaten.

-- Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. -- Kyllähän minä käskin sinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni -- kuuletko sinä? Herään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.

Joskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että "nuku ja kuorsaa sitten penteleen nimessä!" Vaan toisella kertaa pani hän jyrkästi vastaan -- ja niin hän tälläkin kertaa teki.

-- Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia molemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.

Äkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan Sakariiaksen päälle.

-- Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun hän maata tahtoo! jyrisi hän.

Sakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo kolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja alkoi haukotellen venytellä jäseniään.

-- Tuoppas ... sitä kaljaa ... puhkui hän haukotustensa lomassa.

Samalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva naurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.

-- Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen vierastansa vastaan.

-- Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.

Stolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän näytelmän.

TOINEN OSA.

Stolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli puhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen äidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään että kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän poikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan suurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt isältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.

Verhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja kasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa maantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia ja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien talonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä kanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja, tavailipa Telemachustakin.

Päästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien kanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai rukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten piipitystä.

Saattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina istui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin aluspuseroa tai ompeli kanavaa -- yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja huutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.

-- Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.

-- Varmaan tuodaan taas Andreita, -- lausuu isä kylmäverisesti.

Portin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja pojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä kuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman saappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä -- jos ei itsellään, niin jollakin toisella pojalla.

Äiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi kotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva puolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina luonaan kotona.

Hän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset vaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta niin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta illan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin ryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana -- milloin talonpoika heinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon poika oli verkkomatkalla nukahtanut.

Äiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut millänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.

-- Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan sanoa.

-- Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin äiti: -- eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri tippuu.

-- Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai toisen nenää! puheli isä nauraen.

Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa nelikätisesti pianoa.

Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään -- kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.

-- Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika -- vastasi hän vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: -- niin nostattaisinpa koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin itsestäänkin. Se on hyvä poika!

Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan paketti ruutia ja hauleja.

-- Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet saanut? -- ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. -- Miksi et kerro mitään?

-- Ilman vain! kuului vastaus.

Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?

-- Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi istualleen maahan:

-- Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta sitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten opettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on luettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että pysyt kokonaan poissa.

Andrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä käännöksen että muistiinluetun roolin.

Kun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä linjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa milloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin, kauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta, jota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin haistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa. Yhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä esimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia tömistetään jaloilla.

Neljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen rattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa eikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin, toimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.

-- Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan hänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä kämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa, aina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli ollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi kaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä matkoilla poikaan oli tarttunut.

Äitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava, käytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta tulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli lähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin jonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä raakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen ainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja kansallisoikeuksiaan.

Hänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä voinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä. Saksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä, hienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää jotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.

Ei, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät jäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he ovat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan menetelläksensä sääntöjen mukaisesti.

Hän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut tilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan valtakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi ainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa läpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita, seivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia arkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön, tuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä sitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys ja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia olentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine käytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine kauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!

"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa", ajatteli hän: "vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä ja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän ikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien alta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä kurkistaa -- jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät karkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai korkeintaan -- viulunjouseen orkesterissa."

Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika, jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas, uljas katse -- samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti saksalaisissa.

Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!

Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia -- tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu...

Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.

Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita -- mitkä kaikki hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.

Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen kasvatuskouluunsa.

Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä hänet pitämään siitä kirjaakin.

Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä maaperässä -- ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja vieterien ääressä.

Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, -- ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa, sametissa ja pitseissä.

Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä, elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan piirissä...

Kolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt ihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä parvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.

Saapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas, harmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka himmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa korkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia, keppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan samettikengät. Ruhtinatar -- kauneudeltaan majesteetillinen, ryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan koskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin itse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.

Hän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan kolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei millekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä kulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin puutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon istuutuen tuoliin verhojen taakse.

Sitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta, kokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha lapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden katsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä älyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä ikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.

Niiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre ja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle, kuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä ja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai millaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin rykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä jottei joutuisi häpeään.

Toinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet erityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään iskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti sitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.

Kului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden perustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi hänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä tavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti siten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.

Oli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita tyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti puetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet ketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.

Oli näiden kotiopettajatarkin, mademoiselle Ernestine, joka kävi juomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään Andrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa väliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski kipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista poskista ja suuteli niin ihmeen hellästi!

Sitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja nappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista sunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi iso lauma koiria ja koiranpenikoita.

Koko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla, kolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.

Toisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen kesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen saksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista tullut mitään "bursch'ia" eikä "poroporvaria".

Andrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian käytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut talonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa tehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä professoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo neljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.

Pitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti niistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi isänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja päästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.

Siitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa eikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja kaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt kohtaloaan.

Koska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että kai pojankin on semmoisessa oltava -- viisi siitä, vaikka se nyt ei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen yliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä hänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten viitoittanut.

Ja hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran valmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen tulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään epäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai balkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa tuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei sellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä, eipä edes hän itsekään.

Muuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut tyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei osannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän vanhan.

Eikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut yliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä vain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon Oblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai hänenkin jo oli aika.

Mutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin voinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa -- sillä kysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että silloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet pois luotansa.

Ja hän vain lähetti poikansa pois -- semmoinen on tapa Saksanmaassa. Äitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.

Lähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa seteleissä.

-- Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli hän: -- siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä ruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei hän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä on kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka Moskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin -- seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi tee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis luultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun kuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti elän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän putoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä paljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat ovat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa liikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä -- enhän minä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa...

-- Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä kaikille aloille ... vastasi Andrei.

Isä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista niin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut milläänkään.

-- No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin pitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä -- mene esimerkiksi Reinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! -- lisäsi ukko nostaen sormensa pystyyn ja puistellen päätään: -- se on ... se on:... (hän tahtoi ylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa Sachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle osoitteen...

-- Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: -- Minä menen hänen luokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo, vaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä...

Isä pudisti poikaa jälleen hartioista.

Andrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua: toisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös esiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon palttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja kapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma hännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja ynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.

-- Niinpä siis! lausui isä.

-- Niinpä siis! virkkoi poika.

-- Onko kaikki valmista? kysyi isä.

-- Kaikki on valmista! vastasi poika.

He katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen toisensa katseillaan.

Sillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita naapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa mailmalle.

Isä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi ripeästi ajamaan.

-- Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! -- ihmettelivät naapurit. -- Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa aidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa -- saapas nähdä poika...

-- Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen metsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään pysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään päästä.

-- Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. -- Aivan kuin kissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!

-- Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.

Andrei pysäytti hevosensa.

-- Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta hyväksyvästi.

-- Mikäs nyt? kysyi Andrei.

-- Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!

-- Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.

-- Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.

-- Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.

-- Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat naapurit.

Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei kestänyt nähdä moista eroa.

-- Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla silmiään. -- Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan sinua siunaa matkalle lähtiessäsi... Salli edes minun nyt sinua siunata, kaunokaiseni kallis...!

Andrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja tahtoi heti ajaa tiehensä -- mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun, kun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli hän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva välähti hetkeksi hänen sielussansa.

Hän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet silmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille kupeille ja katosi pois pölypilvessä -- ja hänen peräänsä ryntäsi kahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.

Stolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin, kolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron virastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin oman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka lähettelee tavaroita ulkomaille.

Lakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies Belgiaan tai Englantiin -- niin hänet lähetetään; kun on tarvis laatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin -- niin hänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee ja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin -- ties jumala.

Hän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin puhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia hänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset, mutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen väri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät vivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.

Mitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui, niin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin hänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta, samoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa käytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi puolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen tiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi, selvittämättömiksi solmuiksi.

Hän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden mukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa tarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja sydämmen voimaa.

Suruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä, ikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan ja hyvän sään vallitessa.

Sateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi niin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä nöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti maltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen syyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin kauhtanaa toisen kaulaan.

Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.

Selvä, suora ja todellinen katse elämään -- se se oli hänen alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan suuntaan.

"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.

Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi -- silloin kun vähimmin siihen uskot; vihamiehenäsi -- silloin kun luottavaisesti uinahdat sen maireaan kuiskutukseen.

Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan, jossa on päällekirjoitus: ma solitude, mon hermitage, mon repos, tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava ulos.

Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.

Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana avainta lukossa olevaan oveen.

Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä, seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli terra incognita.

Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään. Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan, joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta, vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn, epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja kuivalle maaperälle.

Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä "maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut mitään huumaavia riemun hetkiä.

Hänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa voiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko hänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka edessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.

Hän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon, käyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin egoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä intohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen vapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun annettiin kiitoslause -- kadehtien ja ihaillen -- jollekkin toiselle, semmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut sekä oman että toisen tilan.

-- Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi -- puhelivat ihmiset hänen ympärillään: -- mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette vain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!

-- Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, -- sanoi hän miettiväisesti ikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen runouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin seurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen pyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.

Ja kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän juurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa, puritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että "ihmisen oikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä ikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa viimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan pisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki on parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa niissä leimunneekaan". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän "olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä vakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että tämä on sangen vaikeata".

Ja kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä valittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa sairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi ahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän ollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin, vaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin vanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut tuttuja seutuja.

Mikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista vastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten -- aivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään riippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai toista ovea varten.

Ylimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia saavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen tunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne, ei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa heidän tarkoituksensa olivatkin.

-- Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.

Tuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä kohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen tehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan seinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.

Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella, joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden, ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa hänestä siellä sanottiinkin.

Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita, leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä... Kuinka monta Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!

Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville, jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin, ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.

Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus -- kaksi voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa, ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen siinä vastakaikua.

Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun -- olipa hän sitten kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa -- se ei enää voinut evätä häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä, saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.

Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä on ennen lapsena juoksennellut.

-- Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä. No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.

-- Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov huoahtaen: -- sen terveyden kanssa on niin ja näin.

-- Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.

-- Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan: juuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli oikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.

Stolz naurahti.

-- Eikö muuta? kysäsi hän. -- Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.

-- Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut, mitä tohtori äsken tässä sanoi. "Ulkomaille" sanoi hän, "pitää teidän lähteä, muuten käy huonosti: -- voitte saada halvauksen!"

-- No, mitäs sinä?

-- En minä lähde.

-- Miksikä et?

-- Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: "minun on muka eleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka Ameriikkaan..."

-- Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. -- Egyptiin pääset sinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.

-- Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden viisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin nyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai Egyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala sillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan. Vaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö, jolle elämä ei ole minkään arvoinen.

-- Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä ... voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään, miten on siellä maalla Oblomofkassa?

-- Ah, älä kysy! ... virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Sitä vain että elämä käy käsiksi!

-- Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.

-- Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä, vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja ripottelivat hiekkaa niskaan ... eikä toinen jaksanut vastustaa.

-- Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on tapahtunut? tiedusti Stolz.

-- Kaksi kamalaa onnettomuutta.

-- Millaisia siis?

-- Olen joutunut kokonaan rappioon.

-- Kuinka niin?

-- Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa... Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!

Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.

-- Aika veijari tämä sinun pehtorisi! -- sanoi hän. -- On itse ajanut talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.

-- Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, -- virkkoi Oblomov.

-- No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. -- Se, jolla on hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä pidättämään?

-- Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. -- Oblomofkan talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät maata maleksimaan?...

-- Kuules, sinä et taida tietääkkään, -- keskeytti Stolz: -- että Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat...

-- Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. -- Sekös vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua kaikellaisia kauppiaita -- kaikki on hukassa. Voi surkeutta!

Stolz rupesi nauramaan.

-- Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. -- Talonpojat siellä ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään, ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit, kiiltosaappaat ... ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.

-- Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, -- huomautti Stolz. -- Vaan perusta sinä koulu kylään...

-- Eikös se ole liian varhaista? -- lausui Oblomov: -- lukutaito on vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei viitsi enää kyntääkkään...

-- Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä pitää kyntää -- etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.

-- Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä kokonaan ... -- huomautti Oblomov arasti.

-- Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. -- Matkusta nyt vain: sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?

-- Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus...

-- Mikä se sitten on?

-- Ajavat pois asunnosta.

-- Mitenkä ajavat?

-- Noin vain että "muuta pois!" sanovat ja sillä hyvä.

-- No mitäs sitten?

-- Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni näiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä yhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on maksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain kuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin ne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan kukkaroon...

-- Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa asunnostaan, -- virkkoi Stolz kummastuksissaan. -- Vaan apropos rahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa: täytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta...

-- Odotahan! Annas, kun muistelen... Tuonoin lähettivät tilalta tuhannen; vaan nyt on jälellä ... odotas, niin katsotaan...

Oblomov alkoi penkoa laatikoltaan.

-- Kas tuossa ... kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa ruplaa, ... tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin... Sakariias, Sakariias!

Sakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja astui huoneeseen.

-- Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä pöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen...

-- Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan minä teille selitin ettei siinä niitä ollut...

Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin

-- Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista, -- arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.

Stolz naurahti.

-- Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. -- Eivät tiedä, kuinka paljon heillä on rahaa taskuissaan.

-- Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle? muistutti Sakariias.

-- Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, -- sanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: -- minä sen aivan unohdin.

-- Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.

-- Mitäs siinä on päästämistä: -- sekaantui Sakariias puhumaan. -- Se tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan ja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat -- kierrä hännästä, jos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: "annas koetan päälleni!" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin antaisitte...

-- Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä! huomautti isäntä Oblomov ankarasti.

-- Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: -- pyyhkäisen tässä muutaman afäärikirjeen.

-- Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh tarvitsee ... huusi Oblomov.

-- Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, -- kuului Sakariiaksen ääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.

-- Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä, vaan ei palastakaan löytynyt.

-- No, anna sitten edes nimikorttikaan!

-- Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi Oblomov.

-- No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. -- Ja kuitenkin aijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä ja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?

-- Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä istuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua ahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka ... Hyvä sentään että se Tarantjev lupasi koettaa hakea...

-- Käykö sinun luonasi ketään?

-- Käyhän niitä ... tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi tohtorikin... Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov...

-- En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, -- sanoi Stolz.

-- Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä viruvaa kirjaa.

-- Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: -- "Matkustus Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei sinulla näy täällä sanomalehtiäkään... Luetko sinä sanomalehtiä?

-- Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät ... enkä minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.

-- No voi hyvänen, veli Ilja! -- huudahti Stolz kääntäen kummastelevan katseensa Oblomoviin. -- Mitä sinä itse sitten oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!

-- Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo... -- virkkoi Oblomov surullisesti.

-- Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?

-- Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä puolustaudu, -- huomautti huokaisten Oblomov.

-- Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!

-- Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta nyt ... mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei irtaudu, järki nukkuu syvää untansa ... lopetti hän tuskin huomattavalla katkeruudella. -- Vaan mitäs siitä enää puhuu... Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?

-- Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde mukaan...

-- Sopiihan se, miksei ... taipui Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät sisään...

-- Huomennako jo? -- äkkäsi Oblomov. -- Mikä tulinen kiire ja hoppu teillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan asiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin tahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja perästäpäin sitten sinne ... ulkomaille...

-- Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin heittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää sielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista voimistelua.

-- Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys niin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut mieluimmin rauhaan...

Stolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä vastaan.

Stolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.

-- Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.

-- Minkäs sille tekee veli, Andrei: -- laiskahan minä olen...

Andrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää henkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla pitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:

-- Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka -- toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. -- Ja paitakin on nurinpäin päälläsi?

Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.

-- Niin näkyy olevan, -- myönsi hän hieman hämillään. -- Tuo Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä puhettakaan asiain toimittamisesta!

-- Ah Ilja Iljitsh! -- sanoi Stolz. -- Minä en voi jättää sinua näin. Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen. Sakariias! -- huusi hän. -- Tule pian auttamaan vaatteita Ilja Iljitshin päälle!

-- Mitä sinä ... mihin sinä ... älähän nyt toki ... kohta tulee Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus...

-- Sakariias, -- komensi Stolz kuuntelematta häntä: -- auta häntä pukeutumaan.

-- Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, -- heti paikalla puen, kunhan ensin sen kengät kiilloitan, -- puheli Sakariias mielissään.

-- Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä kiilloitetuksi?

-- Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet...

-- No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten...

-- Älähän tuota ... kuinkas tässä niin yht'äkkiä ... odotahan ... annahan mietintöaikaa ... partanikin on ajelematta...

-- Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia... Tiellä vien sinut parturiin ja sillä hyvä!

-- Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? -- huudahti Oblomov surkeasti. -- Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole siellä käynyt.

-- Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?

-- Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani

-- Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, -- mitä hyvää sinä sieltä olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan seurassa?

-- Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan hollanninpaidoissa...

-- Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella? tutki Stolz.

-- Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta. Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa, kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on lähelläsi mies ... ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen, hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista silmään.

-- Mitäs te sitten teette?

-- Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän polttelee piippuaan...

-- No, ja sinä?

-- Minä myös polttelen ... ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset visertelevät... Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.

-- Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! -- virkkoi Stolz pudistaen hartioitaan. -- No, pane päällesi sukkelammin, -- kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: -- Kun se Tarantjev tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että on mahdoton häntä tavata.

-- Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, -- vastasi Sakariias: -- vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?

-- Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.

-- Ymmärrän herra.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään, valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra lopettaa pinnistämästä rintaansa.

-- Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti Stolz kummastuksissaan. -- No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!

-- Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. -- Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin vieraantunutkin kaikesta, ei haluta...

-- Joudu, joudu! -- kiirehti Stolz.

Vaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella asioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään kultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he kolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat siellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä yksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään yöllä palasivat he kotiin.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä, ja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin vastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin mielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.

Varsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov kovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:

-- Päivät pääksyttäin, -- murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan: -- täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy. Ei minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän heittäytyen seljälleen sohvalle.

-- Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.

-- Toisellainen kuin tämä.

-- Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?

-- Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten rakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto, panettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa tarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe, niin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta näyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden suusta kuule muuta kuin että: "Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on saanut prenikan". "Todellako, mistä hyvästä?" huutaa siihen toinen. "Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut kolmesataatuhatta!" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! ... Missä siinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä hän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin pikku-asioihin?

-- Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti Stolz: -- jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan elämä...

-- Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei, viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa? Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään. Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä siellä istutaan -- korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani pata-ässillä ja pamppukorteilla?

-- Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia kertoja, huomautti Stolz. -- Eikö sinulla ole mitään uudempaa?

-- No, meidän kultainen nuorisomme -- mitä se sitten toimittaa? Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"... Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä, nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: -- katso myös aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa, mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä, kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" -- oikein jänisjahtia! Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi kuulla!" ... Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa, koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua -- ei välähdystäkään todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä, minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen itseeni?

-- Tiedätkös mitä, Ilja? -- sanoi Stolz. -- Sinä filosofoit aivankuin joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin. Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!

-- Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä, terveitä kasvoja.

-- Se johtuu ilmanalasta, -- keskeytti Stolz. -- Sinulla itselläsikin ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.

-- Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov: -- kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä: he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle, ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen, istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa -- siinä elämän ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista armoa...

-- Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, -- Kaikki tekevät työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!

-- Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään, -- jatkoi Oblomov: -- ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä on Don-Carlokselle sattunut joku tappio -- ja tämäkös on kauheassa hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä lähetetty Itään: -- hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa! huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin ikävää -- ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa, kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista itsellensä syvä ura -- se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa, siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole kenenkä silmiin hiekkaa viskata...

-- No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen polkumme? -- kysyi Stolz.

Oblomov vaikeni äkisti.

-- Annas kunhan ensin lopetan ... suunnitelmani ... -- änkytti hän. -- No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. -- En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt ihmisen tarkoitukseksi...

-- Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?

Oblomov ei vastannut.

-- No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.

-- Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.

-- Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?

-- Kuinkako? -- äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen kattoon. -- Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä ... maakylääni.

-- Mutta mikä estää?

-- Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa...

-- Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat? Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli...

-- Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. -- Minun taloudellinen asemani ei salli...

-- No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!

-- Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?

-- Milläkö kahden elää?

-- Mutta kun tulee lapsia?

-- Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain ymmärrät taivuttaa heitä niin että...

-- Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti Oblomov kuivasti. -- Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden? Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin, sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä. Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä, taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä... Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen ämmäkodin?

-- No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz suuresti uteliaana.

-- Heti paikalla panisin pankkiin, -- sanoi Oblomov: -- ja eläisin koroilla.

-- Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?

-- Ei, Andrei, minua et petkuta!

-- Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?

-- En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?

-- No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?

-- Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni... Siinä ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä... Vaan ei, sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla...

-- Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?

-- En ikinä!

-- Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.

-- Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan pehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita matkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne miten ikinä mielensä tekee!

-- Mikäs sinä sitten olet?

Oblomov ei vastannut mitään.

-- Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?

-- Kysy Sakariiakselta -- mutisi Oblomov.

Stolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.

-- Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.

-- Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.

Sakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä epäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.

-- Kukako? Ettekö sitten näe?

-- En näe -- sanoi Stolz.

-- Mitä ihmettä? -- Sehän on herra, Ilja Iljitsh.

Ja hän nauraa hytkähti.

-- Hyvä on, saat mennä...

-- "Herra"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.

-- No, tietysti gentlemanni -- oikaisi Oblomov harmistuksissaan.

-- Ei, ei, sinä olet -- herra! jatkoi Stolz nauraen.

-- Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. -- Gentlemanni on samallainen herra.

-- Gentlemanni on sellainen herra -- määritteli Stolz: -- joka itse vetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.

-- Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse ... sentähden ettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen...

-- Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta... No, hyviä ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit päiväsi?

-- No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli ajatuksissaan jo maatilallaan. -- Ilma on erinomaisen ihana, taivas on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: -- toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi, toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin, jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani varten... Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan; kun palaan takaisin -- ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa... Hän on minua jo odottanut. "Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita...

-- Ja sitten?

-- Sitten ... puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan pimeänvarjoisaan lehtokäytävään... Me käyskentelemme hiljalleen miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me etsimme luonnossa myötätunnetta ... ja huomaamatta tulemme me ulos joelle, vainiolle... Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle ... me istahdamme venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa...

-- Sinähän olet runoilija, Ilja! -- keskeytti Stolz.

-- Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta. Mutta ihmiset sen pilaavat! ... Sitten voimme pistäytyä oransheriaa katsomaan, -- jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa onnen ihanteesta.

Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.

-- Katsomaan persikoita ja viinimarjoja -- jatkoi hän: -- määräämään mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita... Vaan sinne on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen iso arbuusi -- se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi ja mennään itse sinne perästä... Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle, ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos ... veitset kalisevat niin hauskasti ... paloitellaan vihanneksia ... tuolla sotketaan jäähyytelöä,... Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy... Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin uutta; me pysähdymme vähän väittelemään... Mutta samalla tulee vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi...

-- Pah, vai naitat sinä minutkin?

-- Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin vaipumus -- mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus... Et tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole ilkeyttä... Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja...

-- Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja esi-isillä.

-- Ei se ole sitä, -- äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; -- se on ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista, pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?

-- No, ja sinä itse?

-- Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.

-- No, ja sitten?

-- Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa heläyttelevät... Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula, paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin sanomattoman onnellinen ... tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

-- Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, -- lopetti Oblomov: -- ja hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa ... salista kuuluu pianonsoittoa... Casta diva! -- Casta diva: ... -- alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. -- En voi välinpitämättömyydellä muistella casta divaa, -- sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon pieneen ooppera-aariaan: -- kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä... Eikä kukaan hänen ympäristössään mitään ymmärrä ... hän on yksin... Salaisuus ahdistaa häntä: hän uskoo sen illan kuulle...

-- Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi hänen kanssansa -- kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä: minä olen hänen suhteensa hieman herkkä... Mutta, älä häiriydy älä häiriydy hyvä ystävä, -- lisäsi Stolz: -- kerro edelleen.

-- No, pitkitti Oblomov: -- mitä vielä? ... Siinähän onkin kaikki... Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain muuten itsekseen istuskelee...

-- Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? -- kysyi Stolz.

-- Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä? -- kysyi Oblomov. -- Häh? Eikö tämä ole elämää?

-- Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

-- Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

-- Ei, se ei ole elämä!

-- Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä ... Vaan kaikki keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi muuttaa pois asunnostasi -- jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi. Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

-- Ei se ole elämä! -- uudisti Stolz jyrkästi.

-- Mitäs se sitten sinusta on?

-- Se on... (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista elämää). Se on jonkunlaista ... oblomovilaisuutta, -- sanoi hän vihdoin.

-- Ob-lo-movilaisuutta! -- jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: -- Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

-- Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei oblomovilaisuus kelpaa? -- kysyi hän kuivasti ja arasti. -- Eivätkö kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas! -- lisäsi hän rohkeammin. -- Eikös kaikki teidän juoksunne ja kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin ihanteeseen?

-- Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi Stolz.

-- Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, -- puolustelihen Oblomov.

-- Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä etsinyt elämässä.

-- Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? -- tiedusteli Oblomov neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

-- Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

-- Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, -- vastasi Oblomov: -- ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

-- Nurkassa! -- sanoi Stolz nuhtelevasti. -- Siinä nurkassa viruvat myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja levähtää -- se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten, taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". -- No? missä nurkassa tämä sinulla viruu?

-- Hm ... niin ... -- sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista Stolzin sanaa: -- muistan olleeni ikäänkuin ... tuollainen... Kuinkas tuota olikaan, -- rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: -- mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!...

-- Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. -- Etkös se sinä ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä, "Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi! -- Olivatko ne tyhmyyksiä?"

-- Niin, niin, kyllä muistan! -- äänteli Oblomov vaipuen syviin menneisyyden muisteluihin. -- Sinä puristit vielä minun kättäni ja sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet jotakin näistä".

-- Muistan senkin, -- pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella englanninkieltä ... etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani, syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" -- ne ovat kaikki sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa, Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa...

-- Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, -- huomautti Oblomov.

-- En koskaan lakkaa. Minkätähden?

-- Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

-- Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

-- Minkäs vuoksi sinä sitten -- puheli Oblomov: -- noin riehut, jos ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?...

-- Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! -- virkkoi Stolz.

-- Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa...

-- Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! -- tuomitsi Stolz.

-- Mutta milloinkas sitten ehtii elää? -- huudahti Oblomov harmistuneena Stolzin huomautuksista. -- Minkä tähden pitäisi kiusata itseään koko elämänsä ajan?

-- Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ -- se on elämän muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni. Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa. Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! -- päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin. Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun tunsi siinä oman itsensä.

-- Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua! -- alkoi hän huoaten. -- Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani, ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän, mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin -- niin on jo myöhäistä.

-- Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. -- Ja muistan minä sinut sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha ... et kai ole unhoittanut kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?...

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

-- Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista, tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja ... tunteita, kaikessa hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä onkin kaikki häipynyt -- miksi se on sammunut? Pelastamattomasti... Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani, ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

-- Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla, ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä, jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta, pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa; sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, -- ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni määrättyihin päiviin, kesäni -- huvikävelyihin, ja koko elämäni -- laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin... Myöskin kunnianhimoni -- mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P. puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo -- sehän on elämän suola. Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja sammunut...

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

-- Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja rypistyneet, -- jatkoi Oblomov: -- ja että minä olen kuin vanha, resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

-- Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz kärsimättömästi.

-- Mihinkäpä minä olisin mennyt?

-- Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

-- Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov nolosti. -- Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi: Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov ... ei kaikkia jaksa toki luetellakkaan: -- meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi äänettömänä. Sitten hän huokasi.

-- Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille, sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten haemme sinulle tointakin...

-- Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! -- pääsi Oblomovinkin suusta.

-- Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme hankkiutumaan... Minä en jätä sinua -- kuuletko, Ilja?

-- Sinä yhä puhut huomisesta! -- säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä pudonneena.

-- "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, -- lisäsi Stolz: -- kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!...

-- Mitä sinä sanot, veli hyvä, -- kahden viikon perästä, älähän toki niin yht'äkkiä! ... -- hätäili Oblomov -- Annahhan perinpohjaisesti mietitään ja valmistellaan tässä... Pitää kai hankkia jonkunlaiset matkavaunut ... ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä...

-- Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

-- Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin tässä perinpohjin järjestää? -- puolustelihen Oblomov.

-- Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! -- nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä ja lähti nukkumahuoneeseensa. -- Nyt, tai ei koskaan -- muista se! lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni perässänsä.

"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu ja kirjoittaa.

-- Sakariias! -- huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä -- ei tullut koko Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän, tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten hän etsi paperia -- ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä seisoi Oblomovilaisuutta.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä, katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka ... myrkyllinen!..."

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

-- Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

-- Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

-- Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne...

-- Tuo minulle mustetta ja paperia! -- tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta, rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut, kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin -- se merkitsee: yht'äkkiä viskata väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en jaksa ... ei ... nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja... Tuolla on myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry, otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille, heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili, oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten... Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla, ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä, kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat lähettäneet jonkun laivan Itään..."

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin... Ja niin koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin möyke, hiostava kuumuus, melu ... milloinka ehtii elää? Eikö ole parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä -- se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"-- Oblomov yritti nousta ylös nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

* * * * *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen -- eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa, niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia, jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

-- Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? -- puheli hän eräässäkin puodissa: -- siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?..."

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin. Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että: -- "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut -- ei kuukauden eikä kolmenkaan kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli sattunut ajettumaan turvoksiin.

-- Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle! sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.

Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa, kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään vastausta.

Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: nyt tai ei koskaan, Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää kätensä päänsä alle -- niin että siis Sakariias saa turhaan häntä ravistella hereille?

Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta, pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.

Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä elämästä ja matkustuksesta.

Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana tätinsä luo.

Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi. Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään keikarimainen hattu... Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee... Mitä ihmettä tämä merkitsee?...

Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja jälleen tarttuu kynään.

Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: -- Oblomov viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:

-- Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla! huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen...

Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.

-- Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.

-- Tuleekohan päivälliseksi takaisin?

-- Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta, sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta -- hän oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että "joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".

Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.

"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään" ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä ympärillä tapahtui.

Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen, rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.

Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa: tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja ikänsä välillä.

Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon toivoa.

Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti, kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan, tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä, huultensa ja kättensä liikettä.

Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti, tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.

Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani ja tekeydyn miettiväiseksi -- minä näytän sillä tavoin niin kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni... Istahdan pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain hipaisee poljinta..."

Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua...

Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä, vähäsisältöisenä -- siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta. Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta -- nuo viisaat ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.

Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään muu laulajatar voi laulaa.

Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.

Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin, mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava -- että olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.

"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain katseiden ristitulen alle.

Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia -- mutta tätä ei enää ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.

"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas vaatteisiinsa.

Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se vain ollut irroittunut -- semmoista oli hänelle väliin tapahtunut -- ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!

Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti vehnäisläjään.

"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä tällä nisuläjällä nyt teen?"

Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.

Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli tekevä korpuillansa.

"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt...

"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa ... varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.

Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli, söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta, vaikka samalla niin suopean...

Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä -- pianon toisella puolen istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista näytti että neito hymyili.

"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!" päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän oli vastannut kumartamalla: se merkitsi -- suostumalla.

Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin -- ei nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen, mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan -- Olgaa.

Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet itselleen selviksi.

Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut "helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin "viinimarjat".

Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon -- kasvojen soikeus ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen hartioiden kanssa, ja hartiat taas -- solevan vartalon kanssa... Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa, sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin taiteellisesti luotua olentoa.

Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren, huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut -- merkki siitä että ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla -- ei, vaan nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa, jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui puhuvainen aatos.

Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa...

"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua käyneet -- kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi) kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka..."

"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan. "Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan vuotaa verta säälistä, mutta hän vain ... no, jääköön Jumalan nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."

Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine jalkoineen että käsineen ja päineen.

Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut viettänyt -- vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä Olgan tädin luona.

Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia, kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille ... hän, Oblomov!

Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.

Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona, niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa, liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän, tähtäävän katseen edestä.

"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä kaikkiin suuntiin. -- "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi muita, niin miksikä hän sitten... Minun täytyy puhutella häntä!" -- päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä minun sielustani noin näykkii..."

Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.

-- Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö häneltä.

-- Totta se on, vastasi Oblomov: -- mutta en nyt sentään niin paljon... Minulla on työtä.

-- Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin suunnitelmaa.

-- Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän valmistaudun...

-- Matkustatteko myös ulkomaille?

-- Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.

-- Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.

-- Niin, hyvin mielellänihän minä...

Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella levollisesti loppuun.

-- Minä olen hiukan ... laiska ... sanoi hän: -- mutta...

Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen suhteensa?" ajatteli hän.

-- Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella. -- Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska -- sitäpä minä en käsitä!

"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta se on selvää".

-- Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että minä...

-- No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: -- ja luette. -- Oletteko te lukenut...?

Neito katsoi häneen niin tutkivasti.

-- En ... tuota ... että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.

-- Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.

-- Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista: en minä niitä lue.

-- Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista...

Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa...

"Kylläpäs hän osaa ... hänen kanssaan täytyy olla varovainen..." ajatteli Oblomov.

-- Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.

-- Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän -- matkakertomuksista...

-- Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.

Oblomov punastui. Hän arvasi nyt -- eikä suinkaan aiheettomasti -- että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös, miten hän lukee.

-- Harrastattekos soitantoa? -- kysyi neito päästääkseen hänet hämmennyksestä.

Samalla tuli Stolz siihen.

-- Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin ... esimerkiksi tuon Casta diva.

-- Minkätähden sinä aina minusta kerrot? -- vastasi Oblomov? -- Enhän minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia...

-- Mitä kummaa? keskeytti Stolz. -- Hän on ikäänkuin loukkautunut! Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa itse sotkemaan ansioluettelonsa!

-- En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!

-- Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.

-- Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä, että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa pidellä...

-- Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.

-- Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.

-- Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.

-- Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, -- vastasi Oblomov. -- Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin päättäisin olla sanomatta...

-- Miksikä?

-- No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov avomielisesti. -- Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta...

-- Niinkuin eilen korppujen ääressä ... pääsi yht'äkkiä tytön suusta ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. -- Suokaa anteeksi -- minä olin häijy! ... lisäsi hän.

Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja joutui hämilleen.

-- Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.

-- Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta minulle.

-- Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.

-- Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.

-- En minä, se on hän, joka tahtoo, -- vastasi Oblomov osoittaen Stolziin.

-- Mutta te itse?

Oblomov pudisti kieltävästi päätään:

-- En voi tahtoa, mitä en tunne.

-- Sinä olet tölppänä, Ilja! -- huomautti Stolz. -- Siitä nyt näkee mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet sukat jal...

-- Herran nimessä, Andrei, -- keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta hänen puhua loppuun: -- ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi! minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte mainiosti..." jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?

-- Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin ... vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.

-- En uskalla, vastasi Oblomov: -- te ette ole näyttelijätär...

-- No, minä laulan sitten teille, -- sanoi Olga kääntyen Stolziin.

-- Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi Stolz.

Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä, mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.

Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.

Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen ääni -- ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja heti taas sydän jälleen janosi elämää...

Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen sankaritöihin.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille, jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.

Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset, jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin -- kaikki tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.

-- Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta lakaten laulamasta.

-- Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? -- vastasi Stolz.

-- Ah! -- pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti hämillään.

-- Antakaa minulle anteeksi... -- sopersi hän.

-- Kuuletteko? -- huudahti Stolz Olgalle. -- Sano minulle omantuntosi mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole tapahtunut?

-- Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi ... -- sekaantui Olga sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki ivassa tuntunut.

Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.

-- Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta, ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.

Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.

-- En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun kohteliaisuuteni! -- sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.

Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga pidättivät häntä.

-- Minulla on asioita, -- huomautti Stolz: -- vaan mitä sinä sinne kotiin menet makaamaan ... näin varhain...?

-- Andrei! No kuule Andrei! -- hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä. -- Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! -- lisäsi hän, heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.

Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties mitä tuntien ja mitä ajatellen...

Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.

-- Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. -- Eikö hän teille ole niitä näyttänyt?

-- Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla minua? kysyi Oblomov. -- Se on turhaa!

-- Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta, vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois ... makaamaan.

"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten tahtoansa jokaista hänen liikettään.

-- Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.

-- Tahdon, -- vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.

-- Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja niinkuin muutamia päiviä sitten...

Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.

-- Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava... Mihinkä minä lakkini paninkaan?

-- Tukala -- miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.

-- En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän, en varsinkaan teidän...

-- Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun ystäväni, siis...

-- Siis -- ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä Andrei Ivanitsh tietää, -- lausui Oblomov suoraan.

-- Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus...

-- Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä -- huono palvelus muuten hänen puoleltaan!...

-- Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. -- Kentiesi rikoksiakin? -- lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.

-- Kentiesi, -- vastasi Oblomov huoahtaen.

-- Niin, onhan se hirveä rikos, -- virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: -- vetää eripariset sukat jalkaansa!

Oblomov tempasi lakkinsa.

-- En kestä enempää! huudahti hän. -- Ja te muka tahdotte että minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa... Tämänkinkö hän teille on kertonut?

-- Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: -- hän naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin...

Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.

-- No siis, ensiksikin, -- jatkoi hän: -- minä en katso teihin nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla. Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?

Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.

-- Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti... -- sanoi Olga.

Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta...

"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen katseen.

"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit hampaat ja koko pää ... kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua..."

"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää... Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole ennen ollut... Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja samalla niin raskasta hengittää..."

Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.

-- Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta minuun! -- puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen kasvoistaan.

Oblomov ei kuullut mitään.

Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui. Hän kosketti päätään -- siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää pakotusta...

-- Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! -- pääsi taas tytön huulilta. -- Minun on myös tukala olla... Tekin varmaan koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani...

-- Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.

-- Minulla on myöskin suunnitelmia, alotettuja, ja lopettamattomia, -- vastasi tyttö.

Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.

-- Kummallista! huomautti hän. -- Te olette häijy, vaikka teidän katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa -- kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä pyörtymyksellänsä.

Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.

-- Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti. -- En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei se ollut pilkkaa! -- lausui hän miltei laulamalla, ja tässä lauselaulussa värähteli tunnetta.

Oblomov rauhoittui.

-- Tuo Andrei se nyt vasta on koko ... -- mutisi hän moittivasti.

-- No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä täällä olisi ikävä? kysyi Olga.

-- Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.

-- Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut! huudahti tyttö iloisesti punastuen. -- Uskottekos, -- jatkoi hän sitten vilkkaasti: -- että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.

-- Mistä syystä? -- kysyi Oblomov ihmetellen.

Tyttö koetti miettiä.

-- En itsekään tiedä, -- sanoi hän sitten.

-- Te olette itserakas, siinä syy.

-- Niin, tietysti siitä syystä, -- puheli tyttö miettiväisesti sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: -- mutta itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa. Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain...

Hän ei sanonut loppuun.

-- Mitä? kysyi Oblomov.

-- Ei mitään, -- sopersi tyttö. -- Minä rakastan Andrei Ivanovitshia, -- jatkoi hän: -- ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden ... että hän ... pitää minusta enemmän kuin muista... Tästä siis huomaatte, mihin itserakkauteni on pujahtanut.

-- Oikeinko te rakastatte Andreita? -- kysyi Oblomov jännityksellä upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.

-- Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita, niin minäkin sitä enemmän häntä, -- vastasi neito totisesti.

Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.

Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta ei samalla tavalla, -- jatkoi hän sitten: -- hän ei heidän kanssaan koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen ... ei; niinkuin tyttärelleen, -- lisäsi hän kiireesti: -- joskus hän vielä toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän miettiväisesti: -- mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi huomannut mitään ... niin olisin kai ihan sairastunut ... niin, kyllä kai tämä on itserakkautta! -- lopetti hän päättäväisesti.

-- Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? -- kysyi Oblomov.

-- Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre miehissä -- hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta, vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään, joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että olin oikeassa. Mutta te?

-- Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! -- pääsi Oblomovin suusta.

-- Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen... Tyttö sekausi sanoissaan.

-- Typerä! Sitä kai te tarkoititte! -- lisäsi Oblomov laskematta silmiään hänestä.

Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.

-- Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä laulamaan... Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin silloin...

-- Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan... Älkää pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla... Ei, vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan ... -- sanoi hän, ja samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme sointua ja alkoi laulaa.

Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta -- kaikkea tätä soinnahteli, ei laulussa, vaan hänen äänessään.

Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa lapsellisesti kysyen:

-- Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä -- ja alkoi jälleen laulaa.

Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat, leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.

Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän -- ei hetkessä eikä kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa...

Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.

Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin: että mitä hän...? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.

Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen kättänsä.

-- Mikä teidän on? -- kysyi hän. -- Kuinka teidän kasvonne ovat muuttuneet! Mistä syystä?

Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.

-- Katsokaa peiliin, -- jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen kasvojensa kuvaa peilissä: -- teidän silmänne välkkyvät, hyvä Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun vaikutuksen!...

-- Ei, en minä tunne laulun vaikutusta ... vaan ... rakkauden! -- sanoi Oblomov hiljaa.

Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi -- ei Oblomov -- vaan lemmen himo.

Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli -- totta.

Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen povensa...

Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle asettanut naisen vaimona, ja toisinaan -- lempityttönä.

Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta, korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä, keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja haaveileva ilme kasvoissaan -- niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.

Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä, vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena äitinä lapsiparven keskessä.

Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.

Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia, ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia...

-- Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, -- päätteli hän: -- ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!

Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina hautaan saakka...

"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä -- löytää elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee -- ja me saamme kärsiä, siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän. "Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"

Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi -- tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu, johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen, onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.

On olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin viitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että siihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja astua itsetietoisesti?...

Himo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät, viitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten menevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista...

Hyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi ainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa -- häpeää vain ja repii hiuksiaan.

Ja jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin joutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat ja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä, sitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä pikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta...

Niin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon...

Oblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi pusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen rintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt kätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa... Tämä olisi ollut vain kurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi seurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset...

Mutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.

Pitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo lemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken. Oblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki Olgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä ollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.

Hänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti häntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti pistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta makaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä...

Hänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista vallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä nähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut pois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli täytynyt sulkea pianonsa -- sanalla sanoen: heihin molempiin oli tullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.

Ja kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti olivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet toistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä hyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla tavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti anteeksi kaikki pilapuheet.

Vielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin suhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään häntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä oli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa Oblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan makaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan päiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.

Neito oli haaveksinut myös, kuinka hän "komentaa Oblomovin läpilukemaan kirjoja", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten lukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia, kirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja varustautumaan ulkomaan-matkalle -- sanalla sanoen: Oblomov ei saa torkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet jälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että kun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!

Ja koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota ei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut elämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!

Sehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut, ei Oblomov enää ollut sama...

Mies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä omaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin -- kuinka paljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se vasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan potilaan henki ja sielu?...

Tyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli pitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään opettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi kirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.

Ja yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.

Oblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä ja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää ankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.

Sillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli kolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon tai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä, katsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat pulikoivat lammikossa.

Huvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne pelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.

"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!" ajatteli hän eikä edes tehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden sana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton hetkellinen vaikutus hermoihin.

Tukaluuden, häpeän tai "häväistyksen" tunne, kuten hän sitä arvosteli mitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska se oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli? Hän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle oli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut. Kaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi -- häpeän keräksi.

Kun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi sieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja elämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: -- Olga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.

"Voi mitä olenkaan tehnyt!" puheli hän itsekseen. "Turmellut kaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt hänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut. Lemmenseikkailut ja kyyneleet -- kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan täti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle kertonut... Hyvä Jumala sentään!..."

Näin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle syrjäkäytävälle.

Olgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi kohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän siitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan heidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?

Ja mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi tai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa että "ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä: minkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin julkea?..." Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin kornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen luutnantin pään pyörälle.

"Mutta mitäs tässä on julkeaa?" kysyi hän itseltään. "Jos hän todellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? ... Vaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu toisiinsa? ... Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut nähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu olisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan Oblomov..."

Mutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus toisinaan tulee aivan yht'äkkiä.

"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä silmiäänkään: häntä ujostuttaa, -- ei kai se siis ole mitään julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh, luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan silloin..."

Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan -- Olgaa oli harmittanut se ja hän oli... koettanut... Niin, hän oli kovasti punastunut -- ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut... Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut... niinkuin ei milloinkaan ennen...

"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä anteeksi... Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen houkutellut teidät... Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin ajatella? ... Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt... niin mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä..." ajatteli hän.

Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin kummalliselta ... ehkä oli hän hyvin loukattu ... myöskin kuumetta oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua...

-- Kiihtymystä ... lievää kuumetautia, -- oli lääkäri selittänyt.

"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että... Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja hänen silmänsä paloivat...

Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.

"Joku tulee..." ajatteli myös Oblomov.

Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.

-- Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.

-- Ilja Iljitsh! -- äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.

-- Hyvää päivää, -- sanoi Oblomov.

-- Hyvää päivää, -- äänsi myös tyttö.

-- Mihinkä te olette menossa? -- kysyi Oblomov.

-- Ilman vain ... -- sopersi impi nostamatta silmiään maasta.

-- Häiritsenkö minä teitä?

-- Oi, ette vähintäkään ... vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin pikaisesti ja uteliaasti.

-- Sopiiko minun tehdä teille seuraa? -- kysyi Oblomov, äkisti heittäen häneen tutkivan silmäyksen.

He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin, ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren hädän edellä.

-- Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? -- kysyi Olga.

-- Olen, vastasi Oblomov.

-- Mitä hän kirjoittaa?

-- Kutsuu Pariisiin.

-- No menettekös te?

-- Menen.

-- Milloinka?

-- Jo ... tuota ei: huomenna ... kunhan saan kaikki valmiiksi.

-- Miksi niin pian? -- kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.

-- Eikö teitä huvilanne miellytä tai... sanokaa mistä syystä te tahdotte pois lähteä?

"Julkea? -- ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!" ajatteli Olga.

-- Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua polttelee, -- sopersi Oblomov katsomatta häneen.

Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen sillä kasvonsa ja nenänsä.

-- Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! -- sanoi hän ja ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.

-- Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin -- huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: -- ne tuoksuvat paremmalta, niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta. Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.

Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.

-- Mutta rakastattekos resedaa? -- kysyi tämä.

-- En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä, vaan en huoneessa kasvavia -- niistä on niin paljon touhua ... ja niistä tulee niin pahaa siivoa...

-- Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? -- kysyi tyttö viekkaasti katsahtaen häneen. -- Älkää sietäkö pahaa siivoa!

-- Niin, mutta minulla on palvelija sellainen ... -- mutisi Oblomov. "Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.

-- Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? -- kysyi Olga.

-- Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.

-- Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, -- kysyi tyttö.

-- Miksei, mutta antakaa se jo tänään -- minä muutan huomenna kaupunkiin.

-- Huomenna? -- ihmetteli tyttö. -- Miksi niin pian? Aivanhan te lähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.

-- Niin ajaakin...

-- Kuka sitten?

-- Häpeä ... mutisi Oblomov.

-- Häpeä! -- toisti Olga koneellisesti. -- No nyt minä sanon hänelle sen: "herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut".

-- Niin, Olga Sergejevna, -- sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi sanomaan: -- minä luulen että te kummastelette ... että olette suuttunut...

"Nyt on aika ... nyt on oikea hetki", päätti tyttö ja hänen sydämmensä tykytti kiihkeästi. "Mutta en voi, hyvä Jumala!"

Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli... mitä hänen oli sanominen, miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään osaa ... tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.

-- Minä olen sen kokonaan unhoittanut... -- pääsi hänen huuliltaan sitten.

-- Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani... minä en voinut hillitä ... -- puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. -- Vaikka ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla pidättää... Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin... Minä olisin itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut peruutetuksi varomattoman sanani...

Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen kukkia.

-- Unhoittakaa se siis, -- jatkoi Oblomov: -- unhoittakaa varsinkin siksi että se ei ollut totta...

-- Eikö se ollut totta? -- toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti kukkasensa.

Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät kummastuksesta...

-- Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.

-- Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä ... laulun tähden.

-- Laulunko tähden vain?...

Tytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat ja silmät himmenivät.

"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman sanansa eikä ole tarvis suuttua... Näin onkin hyvä ... nyt on rauhallista olla... Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä laskea..." ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan puusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti sekä oksan että lehden tielle.

-- Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? -- puheli Oblomov kallistuen hänen puoleensa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta (part 1 of 3)

Cite this passage

MLA

APA

Chicago

Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta