← Anna Karenina

Anna Karenina (part 4 of 4)

Part 4 of 4 · Tolstoy, Leo, graf · Public domain text

About this edition

Source: Project Gutenberg e-text #49487, public domain in the United States · text not rewritten or summarized · How RedLectern is built

 

Contents (4)
  1. Anna Karenina about 4 h 59 min
  2. Anna Karenina (part 2 of 4) about 5 h 2 min
  3. Anna Karenina (part 3 of 4) about 5 h 1 min
  4. Anna Karenina (part 4 of 4) about 3 h 6 min

Continue:

Anna Karenina (part 4 of 4)

-- Niin, tämä herrahan se on kirjoittanut melkein kokonaisen kirjan työmiehen luonnollisista riippuvuussuhteista maahan, sanoi Katavasov: -- Minä en ole näiden asioiden erikoistuntija, mutta luonnontieteilijänä minua on miellyttänyt, ettei hän käsitä ihmiskuntaa zoologisten lakien ulkopuolella olevana, vaan päinvastoin näkee sen olevan riippuvainen ympäristöstä ja hakee siitä riippuvuudesta kehityksen lakeja.

-- Se on hyvin mielenkiintoista, sanoi Metrov.

-- Minä aloin oikeastaan kirjoittaa kirjaa maataloudesta, mutta syvennyttyäni maatalouden tärkeimpään välikappaleeseen, työmieheen, sanoi Levin punastuen, -- päädyin väkisinkin aivan odottamattomiin tuloksiin.

Levin alkoi esittää kantaansa varovasti, ikään kuin tunnustellen maaperää. Hän tiesi, että Metrov oli kirjoittanut artikkelin yleisesti hyväksyttyä valtiotaloudellista opinsuuntaa vastaan, mutta ei tiennyt, missä määrin saattoi toivoa häneltä kannatusta mielipiteilleen, eikä voinut arvata sitä tiedemiehen viisaasta ja tyynestä ilmeestä.

-- Mutta missä te näette venäläisen työmiehen erityisominaisuudet? kysyi Metrov. -- Hänen niin sanotuissa zoologisissa ominaisuuksissaan vaiko niissä olosuhteissa, joissa hän elää?

Levin huomasi jo tuossa kysymyksessä piilevän sellaisen ajatuksen, jota hän ei hyväksynyt; mutta hän kehitti edelleen kantaansa, jonka mukaan venäläisellä työmiehellä oli maasta oma erityinen käsityksensä, joka erotti sen muista kansoista. Ja todistaakseen väitteensä hän kiiruhti lisäämään, että hänen mielestään tämä Venäjän kansan erityinen käsitys johtui siitä, että kansa tunsi kutsumuksekseen idän suurten, tyhjien alueiden kansoittamisen.

-- Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä kutsumuksesta, sanoi Metrov keskeyttäen Levinin esityksen. -- Työmiehen tila tulee aina riippumaan hänen suhteestaan maahan ja pääomaan.

Ja antamatta Levinin lausua loppuun ajatustaan Metrov alkoi esitellä hänelle oman oppinsa erityispiirteitä.

Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin, huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman, työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.

Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä, joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn. Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin selvinnyt hänelle itselleen.

-- Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan, heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.

-- Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi Levinille. -- Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä tulee hauskaa.

-- Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. -- Lähtekää mukaan, ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin kuulla teidän teoksestanne.

-- Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen mielelläni.

-- Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.

Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.

Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita. Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.

Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.

Istunto oli jo alkanut. Veralla peitetyn pöydän ääressä, johon Katavasov ja Metrov asettuivat, istui kuusi henkeä, ja eräs heistä luki jotain kumartuneena käsikirjoituksen puoleen. Levin istuutui vähän kauempana olevalle tuolille ja kysyi vieressä istuvalta ylioppilaalta, mitä luettiin. Ylioppilas katsahti Leviniin tyytymättömästi ja sanoi:

-- Elämäkertaa.

Vaikkei tuo elämäkerta innostanutkaan Leviniä, kuunteli hän sentään ja sai tietää yhtä ja toista uutta ja mielenkiintoista kuuluisan tiedemiehen elämästä.

Kun lukija oli lopettanut, puheenjohtaja kiitti häntä, luki runoilija Mentin lähettämän juhlarunon ja lausui muutamia kiitollisuuden sanoja runon tekijälle. Sitten Katavasov luki kovalla äänellään kirjoitelmansa juhlitun henkilön tieteellisistä tutkimuksista.

Kun Katavasov oli lopettanut, Levin katsoi kelloaan, näki sen olevan jo kaksi ja arvasi, ettei hän enää ehtisi lukea Metroville teostaan ennen konserttia, eikä hän enää välittänytkään sen lukemisesta. Hän oli esitelmän aikana ajatellut äskeistä keskustelua ja päässyt selvyyteen siitä, että vaikka Metrovin ajatuksilla saattoikin olla merkitystä, eivät hänenkään ajatuksensa olleet merkityksettömiä; mutta nämä ajatukset saattoivat kirkastua ja johtaa johonkin vain siten, että kumpikin jatkoi työtään valitsemallaan tiellä, eikä niiden ajatusten tyrkyttämisestä toisille voinut koitua mitään hyvää. Levin päätti kieltäytyä Metrovin kutsusta ja meni kokouksen päätyttyä hänen luokseen. Metrov esitteli hänet puheenjohtajalle, joka ryhtyi juttelemaan hänen kanssaan viimeisistä valtiollisista uutisista. Samalla Metrov kertoi puheenjohtajalle saman, mitä oli kertonut Levinille, ja Levin teki samat huomautukset kuin oli tehnyt muutama tunti sitten, mutta esitti vaihteeksi myös jonkin uuden otaksuman, joka sattui johtumaan hänen mieleensä. Sen jälkeen puhe siirtyi yliopistoasiaan. Koska Levin oli jo kuullut kaiken, hän kiiruhti lausumaan Metroville pahoittelunsa siitä, ettei voinut noudattaa hänen kutsuaan ja lähti Lvovin luo.

IV

Lvov, Kittyn sisaren Natalian mies, oli viettänyt koko elämänsä pääkaupungeissa ja ulkomailla, missä hän oli saanut kasvatuksensakin ja sittemmin palvellut diplomaattina.

Viime vuosina hän oli jättänyt diplomaattisen toimensa ja siirtynyt Moskovan hovivirastoon, ei minkään ikävyyden vuoksi (hänelle ei koskaan sattunut ikävyyksiä kenenkään kanssa) vaan voidakseen antaa kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen.

Huolimatta tottumusten ja mielipiteiden räikeästä vastakkaisuudesta ja tuntuvasta ikäerosta Lvov ja Levin olivat tänä talvena kiintyneet toisiinsa.

Lvov oli kotona, ja Levin astui sisään ilmoittamatta tulostaan. Lvov istui nojatuolissaan väljä kotitakki yllään ja säämiskäkengät jalassa. Hän luki sinertävät lasit silmillä pulpetilla olevaa kirjaa ja piteli kaunismuotoisessa kädessään varovasti koholla puoleksi poltettua sikaria.

Hänen kauniille, hienostuneille ja nuorekkaille kasvoilleen, joille hopeanhohtoiset, kiharat hiukset antoivat erikoisen leiman, nousi iloinen hymy, kun hän näki Levinin.

-- Kuinka hauskaa! Minä aioin juuri lähettää noutamaan teitä. No kuinka Kitty voi? Istukaa tänne, tässä on mukavampi... hän nousi ja työnsi keinutuolin Levinille. -- Oletteko lukenut viimeistä kiertokirjettä Journal de St. Petersbourg'ista? Minusta se on mainio, hän sanoi hiukan ranskalaisesti korostaen.

Levin kertoi, mitä oli kuullut Pietarissa arveltavan asioista, ja puheltuaan hetkisen politiikasta kertoi tutustumisestaan Metroviin ja käynnistään tieteellisessä kokouksessa.

-- Minä kadehdin teitä, kun teillä on vapaa pääsy tuohon mielenkiintoiseen oppineeseen maailmaan, sanoi Lvov ja puheen alkuun päästyään vaihtoi, kuten tavallisesti, venäjän hänelle mukavampaan ranskaan. -- Tosin ei minulla olisi aikaakaan. Sekä virkani että lasten opetus vie kaiken aikani; ja sitä paitsi sivistykseni, en häpeä sitä tunnustaa, on siihen aivan riittämätön.

-- En usko, sanoi Levin hymyillen. Häntä liikutti Lvovin alhainen käsitys omasta itsestään, sillä se oli täysin vilpitön eikä minkään teennäisen vaatimattomuuden synnyttämä.

-- Voi, kuinkas muuten! Minä tunnen nyt, kuinka puutteellinen sivistykseni on. Lasteni kasvatusta varten minun täytyy verestää tietojani paljon ja suorastaan opetella yhtä ja toista. Sillä pelkät opettajat eivät riitä, täytyy olla silmälläpitäjä, niin kuin teidän taloudessanne täytyy olla työmiehiä ja pehtori. Olen juuri katsellut tuota, hän osoitti pulpetilla olevaa Buslajevin kielioppia, -- vaativat sitä Mishalta, ja se on niin vaikeaa... No, selittäkäähän minulle esimerkiksi tämä kohta. Tässä sanotaan näin...

Levin koetti selittää, että sitä ei voinut ymmärtää, että se täytyi vain oppia sinänsä; mutta Lvov ei ollut samaa mieltä.

-- Niin, te vain nauratte!

-- Päinvastoin, te ette usko kuinka minä aina teillä ollessani saan oppia... juuri tulevien lasteni kasvatusta varten.

-- Vähän kai te sitä minulta saatte, sanoi Lvov.

-- Tiedän vain, etten ole nähnyt paremmin kasvatettuja lapsia kuin teidän, enkä parempia osaa toivoakaan.

Lvov koetti olla ilmaisematta iloaan, mutta hänen kasvoilleen levisi kirkas hymy.

-- Kun vain tulisivat paremmiksi kuin minä. Muuta en toivo. Te ette tiedä, aloitti hän, -- miten paljon työtä on pojissa, joiden koulutus on jäänyt aivan retuperälle ulkomailla asuessamme.

-- Niin lahjakkaat pojat pitävät kyllä puolensa. Pääasia on siveellinen kasvatus. Ja sitä minä aina opin katsellessani teidän lapsianne.

-- Niin, se siveellinen kasvatus. Te ette voi käsittää, kuinka vaikeaa se on. Juuri kun on saanut yhden puolen voitetuksi, tulee toisia eteen, ja taas uusi taistelu. Jollei saisi tukea uskonnosta, -- emmekö kerran puhuneetkin siitä? -- niin ei parhainkaan isä omin voimin, ilman sitä apua, voisi kasvattaa lapsiaan.

Tämä keskustelu, jonka aihe kiinnosti Leviniä, keskeytyi kun talon kaunis rouva Natalja Aleksandrovna tuli huoneeseen kaupungillelähtökunnossa.

-- Minä en tiennytkään, että te olitte täällä, hän sanoi nähtävästi vähääkään pahoittelematta sitä, että oli katkaissut tuon monesti kuulemansa keskustelun. -- No, kuinka on Kittyn laita? Minä tulen tänään teille päivälliselle. Kuules, Arseni, kääntyi hän miehensä puoleen, -- sinä kai otat vaunut...

Niin puolisot alkoivat pohtia päivän ohjelmaa. Koska herran täytyi virkansa puolesta mennä jotain henkilöä vastaan ja rouva aikoi konserttiin ja Balkanin-komitean julkiseen kokoukseen, oli paljon päätettävää ja harkittavaa. Levin sai omaisena ottaa osaa puolisoiden suunnitelmiin. Päätettiin, että Levin lähtee Natalien kanssa konserttiin ja kokoukseen ja sieltä lähetetään vaunut Arsenia hakemaan, ja hän saattaa sitten vaimonsa Kittyn luo; mutta jollei Arseni ehtisi siihen mennessä selvitä asioistaan, hän lähettäisi vaunut takaisin ja Levin lähtisi Natalien kanssa.

-- Tämä ystävä pilaa minut, sanoi Lvov vaimolleen, -- uskottelemalla minulle, että meidän lapsemme ovat niin hyviä, kun minä tiedän, että heissä on niin paljon pahaa.

-- Arseni liioittelee, olen sen aina sanonut, sanoi Natalie. -- Jos hakee täydellistä, ei milloinkaan tule tyytyväiseksi. On totta, kun isä sanoo, että meitä kasvatettaessa mentiin yhteen äärimmäisyyteen -- meitä pidettiin ullakkokerroksessa, ja vanhemmat asuivat yksin pääkerroksessa; nyt on päinvastoin; vanhemmat ullakolle ja lapset pääkerrokseen. Vanhemmat eivät saisi itse elääkään, kaikki vain lapsille.

-- Mutta jos niin onkin parempi? sanoi Lvov hymyillen kaunista hymyään ja koskettaen vaimonsa kättä. -- Se joka ei tunne sinua, luulee, ettet ole äiti, vaan äitipuoli.

-- Ei, äärimmäisyys ei ole missään hyväksi, sanoi Natalia tyynesti asettaen miehensä paperiveitsen määrätylle paikalleen pöydälle.

-- No, tulkaahan tänne, täydelliset lapset, sanoi Lvov ovelle tulleille sorjille pojilleen, jotka kumarrettuaan Levinille menivät isänsä luo tahtoen nähtävästi kysyä tältä jotain.

Levinin teki mieli jutella heidän kanssaan ja kuunnella, mitä he sanoivat isälleen, mutta Natalie alkoi puhua, ja samassa tuli huoneeseen Lvovin virkatoveri Mahotin hovipuvussa lähteäkseen yhdessä Lvovin kanssa ylhäistä vierasta vastaan, ja huoneessa virisi taukoamaton keskustelu Herzegovinasta, ruhtinatar Korzinskajasta, duumasta ja rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

Levin unohti kokonaan varsinaisen asiansa. Hän muisti sen vasta astuessaan eteiseen.

-- Ai, Kittyhän pyysi minua puhumaan teidän kanssanne jotain Oblonskista, hän sanoi, kun Lvov pysähtyi saateltuaan vaimoaan ja häntä portaille asti.

-- Niin, niin, maman tahtoo, että me langokset hyökkäisimme hänen kimppuunsa, hän sanoi punastuen. -- Mutta kuinka minä voin?

-- Minä kyllä hyökkään, sanoi hymyillen Natalie, joka oli valkeassa turkisviitassaan jo kauan odottanut keskustelun loppua. -- No, lähdetään nyt.

V

Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista kappaletta.

Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.

Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi. Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo, hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät myös ohi yhtä odottamatta.

Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta. Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan kanssa.

-- Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. -- Tervehdys, Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun kohtaloaan vastaan. Eikö totta?

-- Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.

-- Cordelia ilmestyy... tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja antoi sen Levinille.

Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen säkeet.

-- Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.

Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa, että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä, koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja. "Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja, että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja nolostui.

Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.

Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov, joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.

-- No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä oli unohtanut, -- ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.

VI

-- Ehkä nyt ei oteta vastaan? sanoi Levin astuttuaan kreivitär Bollin talon pääovesta sisään.

-- Otetaan kyllä, olkaa hyvä vain, sanoi ovenvartija ryhtyen heti auttamaan turkkia vieraan yltä.

"Onpa harmi", ajatteli Levin ja riisui huoaten kädestään toisen hansikkaansa ja oikoi hattuaan. "Mitä ihmettä varten minä menen? Mitä minulla on heille sanomista?"

Tultuaan ensimmäiseen vierashuoneeseen Levin tapasi ovella kreivitär Bollin, joka huolestuneena ja ankaran näköisenä sanoi jotain palvelijalle. Huomattuaan Levinin hän puhkesi hymyyn ja pyysi vierasta käymään seuraavaan pieneen vierashuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä istui nojatuoleissa kreivittären kaksi tytärtä ja Levinille tuttu moskovalainen eversti. Levin astui sisään, tervehti heitä ja istuutui sohvan viereen hattu polvellaan.

-- Kuinka rouvanne voi? Olitteko konsertissa? Me emme päässeet. Äidin piti olla sielunmessussa.

-- Niin, minä kuulin... Kovin äkillinen kuolema, sanoi Levin. Kreivitär tuli huoneeseen, istuutui sohvalle ja kysyi myös, kuinka rouva voi ja oliko Levin ollut konsertissa.

Levin vastasi ja toisti sanansa rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

-- Hänen terveytensä oli kyllä aina heikko.

-- Olitteko te eilen oopperassa?

-- Olin.

-- Eikö Lucca ollutkin hyvä?

-- Oli, erinomainen, hän sanoi, ja koska hänestä oli vallan yhdentekevää mitä hänestä arveltiin, hän toisti, mitä oli jo sadat kerrat kuultu laulajattaren poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Kreivitär oli kuuntelevinaan. Kun Levin oli mielestään puhunut tarpeeksi, hän vaikeni, ja eversti, joka tähän asti oli ollut vaiti, alkoi puhua. Eversti puhui myös oopperasta ja sen valaistuksesta ja sanottuaan lopuksi muutaman sanan Tjurinin suunnittelemasta folle journeesta remahti nauramaan, nousi ja lähti. Levin nousi myös, mutta kreivittären ilmeestä hän ymmärsi, ettei hänen ollut vielä aika lähteä. Pari minuuttia oli vielä oltava. Levin istuutui.

Mutta kun hän ajatteli koko ajan, miten tyhmää tällainen vierailu oli, hän ei keksinyt mitään keskustelunaihetta ja oli vaiti.

-- Ettekö mene Balkanin-komitean kokoukseen? Sanovat siellä olevan hyvin mielenkiintoista.

-- Lupasin kälylleni tulla hakemaan hänet sieltä.

Seurasi äänettömyys. Äiti ja tyttäret katsahtivat toisiinsa vielä kerran.

"No nyt kai jo riittää", arveli Levin ja nousi. Naiset antoivat hänelle kättä ja pyysivät viemään rouvalle mille choses[76].

Ovenvartija kysyi häneltä tarjotessaan turkkia: -- Saisinko kysyä missä asutte? ja kirjoitti heti osoitteen suureen kauniisti sidottuun kirjaan.

"Vähät minä siitä, mutta noloa se on kumminkin ja niin kauhean tyhmää", ajatteli Levin lohdutellen itseään sillä, että kaikki niin tekivät, ja ajoi komitean kokoukseen, jossa hänen piti tavata kälynsä ajaakseen yhdessä tämän kanssa kotiin.

Komitean julkisessa kokouksessa oli paljon kansaa ja melkein koko korkeampi seurapiiri. Kun Levin tuli, luettiin yleiskatsausta, jota kaikki sanoivat hyvin mielenkiintoiseksi. Sen loputtua seurapiiriväki kokoontui yhteen, ja Levin tapasi Svijazhskin (tämä kutsui häntä illaksi tulemaan maatalousyhdistyksen kokoukseen, jossa pidettäisiin merkittävä esitelmä), Stepan Arkadjevitshin, joka oli vastikään tullut kilpa-ajoista, sekä useita muita tuttavia, ja sai kuulla erilaisia lausuntoja kokouksesta, uudesta kappaleesta ja yleisesti tunnetusta oikeusjutusta. Oikeusjutusta puhuessaan Levin erehtyi, luultavasti henkisen väsymyksensä takia, ja tämä erehdys kiusasi häntä pitkän aikaa. Puhuessaan Venäjän oikeuslaitoksen tuomittavana olevan ulkomaalaisen rankaisemisesta ja maastakarkotuksen soveltumattomuudesta sellaisessa tapauksessa Levin toisti eräältä tuttavaltaan eilen kuulemansa ajatuksen.

-- Rajan taa karkottaminen on tässä tapauksessa yhtä viisasta kuin rangaista haukea päästämällä se veteen, sanoi Levin. Vasta myöhemmin hän muisti, että tämä toiselta saatu ajatus, jonka hän lausui omanaan, olikin alkuaan Krylovin eläinsadusta, ja että se tuttava, joka oli sen hänelle sanonut, oli saanut sen sanomalehden alakerrasta.

Poikettuaan kälynsä seurassa kotiin, missä kaikki oli hyvin, Levin lähti klubille.

VII

Levin saapui oikeaan aikaan. Hänen edellään ja jäljessään ajoi pihaan klubin jäseniä ja vieraita. Levin ei ollut käynyt klubilla sen jälkeen, kun yliopistosta päästyään oli jonkin aikaa asunut Moskovassa ja ottanut osaa seuraelämään. Hän muisti klubin ulkoisen järjestyksen, mutta oli aivan unohtanut, millaisen vaikutelman se oli aiemmin tehnyt häneen. Ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan ja noustuaan vaunuista hän astui pääovelle ja ovenvartija avasi syvään kumartaen hänelle äänettömästi oven. Hän näki porraskäytävän eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli katsottu mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, kuuli kellon salaperäisen, sisääntulosta kertovan kilahduksen, pani loivia, maton verhoamia portaita kiivetessään merkille porrastasanteella kuvapatsaan ja yläovella kolmannen, klubin livreehen pukeutuneen tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka sen paremmin hätäilemättä kuin vitkastelemattakaan avasi oven ja silmäili tarkasti vierasta. Kaikki tämä synnytti Levinissä klubin vanhastaan tutun vaikutelman: levollisen, tyytyväisen ja sopivaisuussääntöihin mukautuvan mielialan.

-- Olkaa hyvä ja antakaa hattunne, sanoi ovenvartija Levinille, joka oli unohtanut, ettei klubilla saanut viedä hattua sisään. -- Ette ole pitkään aikaan käynyt. Ruhtinas kävi eilen ilmoittamassa teidät. Ruhtinas Stepan Arkadjevitsh ei ole vielä tullut.

Ovenvartija tunsi Levinin ja tiesi kaikki hänen sukulaisuussuhteensakin ja kiiruhti osoittamaan tämän sanoillaan.

Levin kulki ensimmäisen, sermeillä jaetun läpikuljettavan salin ja oikealla olevan, hedelmänmyyjälle väliseinällä erotetun kamarin läpi, ohitti erään hitaasti kulkevan vanhan herran ja tuli väkeä kuhisevaan ruokasaliin.

Hän kulki melkein täynnä olevien pöytien ohitse silmäillen vieraita. Pöydässä istui mitä erilaisimpia vanhoja ja nuoria, outoja ja tuttuja ihmisiä. Ainoitakaan nyrpeitä tai huolestuneita kasvoja ei näkynyt. Kaikki näyttivät jättäneet lakkinsa mukana eteiseen kaikki huolensa ja surunsa ja valmistautuivat hätäilemättä nauttimaan elämän aineellisesta hyvyydestä. Siellä olivat Svijazhski ja nuori Shtsherbatski ja Nevedovski, vanha ruhtinas ja Vronski ja Sergei Ivanovitsh.

-- Ahaa! Myöhästyit vähän! sanoi vanha ruhtinas hymyillen ja antaen hänelle kättä olkansa yli. -- Miten Kitty voi? lisäsi hän korjaillen lautasliinaa, jonka nurkka oli pistetty liivin napin taakse.

-- Kaikki hyvin; he syövät nyt kolmen kesken päivällistä meillä.

-- Ai, ne tilulilut! Tässä on kaikki paikat jo varattu. Mene tuohon pöytään ja ota sieltä paikka, sanoi ruhtinas ja kääntyi ottamaan tarjottua madeliemilautasta.

-- Levin, tänne! kutsui kauempaa kuuluva hyväntahtoinen ääni. Kutsuja oli Turovtsyn. Hän istui nuoren sotilaan rinnalla, ja vieressä oli kaksi pöytää vasten nojalleen pantua tuolia. Levin meni ilomielin Turovtsynin luo. Hän oli aina pitänyt tuosta hyväluontoisesta hummailijasta, joka toi mieleen myös muiston rakkaudentunnustuksesta Kittylle, mutta tänään, kaikkien väkinäisen älykkäiden keskustelujen jälkeen, Turovtsynin näkeminen tuntui hänestä erityisen hyvältä.

-- Tässä on paikka teille ja Oblonskille. Hän tulee heti. Suoraryhtinen, iloisennäköinen, nauravasilmäinen sotilas oli pietarilainen Gagin. Turovtsyn esitti hänet Levinille.

-- Oblonski myöhästyy aina.

-- Tuossapa hän onkin.

-- Oletko juuri tullut? Oblonski sanoi astuen nopeasti heidän luokseen. -- Terve. Oletko jo ottanut ryypyn? No mennään ottamaan.

Levin nousi ja meni hänen kanssaan suuren voileipäpöydän luo. Olisi luullut, että paristakymmenestä pöydässä olevasta leikkele- ja säilykelajista kukin olisi voinut löytää mielensä mukaista, mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi jotain erikoista, ja eräs pöydän luona seisovista livreepukuisista lakeijoista toi heti, mitä hän halusi. Ja he tyhjensivät kumpikin ryyppynsä ja palasivat pöytänsä luo.

Heti madeliemen jälkeen tuotiin Gaginille samppanjaa, ja hän käski kaatamaan neljään lasiin. Levin ei kieltäytynyt tarjotusta viinistä ja pyysi toisen pullon. Hänen oli nälkä ja hän söi ja joi oikein ilokseen, ja vielä enemmän hän nautti ottaessaan osaa toveriensa iloiseen ja yksinkertaiseen tarinointiin. Gagin kertoi ääntään madaltaen uuden pietarilaisen pilajutun, joka tosin oli säädytön ja tyhmä mutta kovin hullunkurinen, ja Levin remahti niin äänekkääseen nauruun, että naapurit katsoivat häneen.

-- Samantapainen juttu kuin "sitä juuri minä en voi sietää". Tunnetteko sen? kysyi Stepan Arkadjevitsh. -- Oi, se on mainio! Tuo vielä yksi pullo, hän sanoi lakeijalle ja alkoi kertoa.

-- Pjotr Iljitsh Vinovski pyytää saada tarjota, keskeytti hänet lakeijavanhus asettaen hänen ja Levinin eteen täydet, helmeilevät samppanjalasit. Stepan Arkadjevitsh otti lasin ja nyökäytti hymyillen päätään pöydän toisessa päässä olevalle punaviiksiselle herralle.

-- Kuka se on? kysyi Levin.

-- Sinä tapasit hänet kerran meillä, etkö muista? Hauska mies. Levin teki samoin kuin Stepan Arkadjevitsh ja otti lasinsa.

Stepan Arkadjevitshin juttu oli myös hupaisa. Levin kertoi oman juttunsa, joka sekin huvitti kuulijoita. Sitten puhe siirtyi hevosiin, tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin ja ensimmäisen palkinnon saaneeseen Vronskin Atlakseen. Levin ei huomannutkaan kun päivällinen oli jo syöty.

-- Kas siinähän ne miehet tulevat! sanoi Stepan Arkadjevitsh kurottautuen taaksepäin tuolin selustan yli ja ojentaen kätensä Vronskille ja hänen rinnallaan kävelevälle pitkälle kaartineverstille. Vronskin kasvoista säteili myös klubin yleinen hyvä tuuli. Hän nojasi iloisesti Stepan Arkadjevitshin olkapäätä vasten, kuiskasi tälle jotain ja yhtä iloisesti hymyillen ojensi kätensä Levinille.

-- Hyvin hauska tavata, hän sanoi. -- Minä etsin teitä silloin vaalipäivillä, mutta kertoivat teidän lähteneen pois.

-- Niin, minä matkustin samana päivänä. Me puhuimme juuri teidän hevosistanne. Onnittelen, sanoi Levin. -- Se oli oikein hyvä aika.

-- Niin, teillähän on myös juoksijoita.

-- Ei ole, mutta isälläni oli, ja minä muistan ja tunnen kyllä jonkin verran niitä asioita.

-- Missä sinun paikkasi on? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Tuolla pilarien takana toisessa pöydässä.

-- Häntä onniteltiin, sanoi pitkä eversti, -- sai toisen keisarillisen palkinnon. Jospa minulla olisi yhtä hyvä korttionni kuin hänellä hevosonni... No mitäpä minä tässä suotta tuhlaan kultaista aikaa. Minä menen "infernoon", sanoi eversti ja lähti pöydän luota.

Vronski istuutui vapautuneelle tuolille. Tyhjennettyään esitetyn maljan hän tilasi uuden pullon. Klubin tunnelman tai ehkä juodun viinin ansiosta Levin innostui keskustelemaan Vronskin kanssa parhaasta karjarodusta ja oli hyvin iloissaan siitä, ettei tuntenut mitään kaunaa tuota miestä kohtaan. Hän kertoi senkin, että oli kuullut vaimoltaan, että tämä oli tavannut Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona.

-- Mainio olento se ruhtinatar! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja kertoi hänestä jutun, joka nauratti kaikkia. Varsinkin Vronski remahti niin hyväntuuliseen nauruun, että Levin tunsi olevansa kokonaan leppynyt hänelle.

-- Oletteko lopettaneet? kysyi Stepan Arkadjevitsh ja nousi hymyillen pöydästä. -- Lähdetään siis!

VIII

Kun Levin pöydästä noustuaan lähti Gaginin kanssa korkeiden huoneiden poikki kohti biljardisalia, hän tunsi käsiensä heiluvan erityisen tasaisesti ja kevyesti kävelyn tahdissa. Suuressa salissa hän tapasi appensa.

-- No, mitäs pidät meidän joutilaisuuden temppelistä? kysyi ruhtinas ottaen häntä käsikoukusta. -- Lähdetäänpäs katselemaan.

-- Niin juuri aioinkin tehdä. On mukava katsella.

-- Niin kai. Mutta minua se huvittaa jo toiselta kannalta kuin sinua. Sinä katselet noita ukonköriläitä, sanoi ruhtinas osoittaen kumaraista, riippuhuulista vanhaa herraa, joka lyhyin askelin tulla tepsutteli heitä vastaan pehmeissä kengissään, -- ja luulet niiden syntyneenkin hyytyneiksi.

-- Hyytyneiksi?

-- Niin, sinä et tiedäkään sitä nimitystä. Se kuuluu meidän klubimme sanastoon. Tiedäthän, että jos munaa pääsiäisleikeissä vieritellään pitkään maassa, se hyytyy. Niin on meikäläisenkin laita: sitä käy ja käy klubissa ja aikanaan hyytyy. Niin, sinä vain naurat, mutta meikäläinen miettii jo, koska joutuu itse hyytyneiden kirjoihin. Tunnethan Tshetshenskin? ruhtinas kysyi, ja Levin näki, että hän aikoi kertoa jotain lystikästä.

-- Ei, en tunne.

-- Et tunne! No se tunnettu ruhtinas Tshetshenski. Kova biljardinpelaaja... No yhdentekevää, vaikket tunnekaan. Kolmisen vuotta sitten hän ei vielä kuulunut hyytyneisiin, ylpeili siitä ja nimitti muita sillä nimellä. Mutta sitten kerran, kun hän taas tulee tänne, on ovella vastassa Vasili, tiedäthän? Se meidän tanakka ovenvartijamme, mainio leikinlaskija. Tshetshenski tulee ja kysyy: "No, Vasili, keitä ja keitä on tullut? Onko hyytyneitä?" Vasili vastaa: "Vasta olette kolmas." Kas sillä lailla se käy, veliseni!

Puhutellen ja tervehtien tuttuja vastaantulijoita ruhtinas ja Levin kulkivat huoneesta toiseen, läpi korttisalin, jonka pöytien ääressä hääräili jo innokkaimpia pelaajia, läpi shakkihuoneen, jossa Sergei Ivanovitsh istui puhelemassa erään herran kanssa, ja biljardihuoneen, jonka nurkassa olevan sohvan luo oli kokoontunut iloinen samppanjaseurue, Gagin sen joukossa. He vilkaisivat myös "infernoon", missä erään pöydän ääressä istui Jashvin, joukko arpapelin harrastajia ympärillään. Hiljaa ja varovasti he astuivat hämärään lukuhuoneeseen, missä nuori, äkäisennäköinen mies istui kupulamppujen ääressä selaillen nopeasti aikakauskirjoja, ja lukemiseen syventynyt kaljupää kenraali. Mentiin myös siihen huoneeseen, jota ruhtinas nimitti viisaaksi. Siinä huoneessa oli kolme herraa, jotka keskustelivat innokkaasti viimeisistä valtiollisista tempauksista.

-- Ettekö tule jo, ruhtinas, kaikki on valmista? sanoi eräs ruhtinaan pelitovereista löytäessään etsimänsä. Ruhtinas meni ja Levin jäi vähäksi aikaa istumaan. Mutta hänen mieleensä muistuivat kaikki tämänpäiväiset keskustelut ja hänen tuli yhtäkkiä kauhean ikävä. Hän nousi kiireesti ja lähti etsimään Oblonskia ja Turovtsynia, joiden seurassa oli hauskaa.

Turovtsyn istui biljardisalin korkealla sohvalla, ryyppylasi edessään, ja Stepan Arkadjevitsh ja Vronski puhelivat jostain oven luona, huoneen peränurkassa.

-- Ei hän oikeastaan niinkään ikävöi, mutta se epämääräinen ja epävarma asema, Levin kuuli ja aikoi kiiruhtaa pois, mutta Stepan Arkadjevitsh kutsui häntä.

-- Levin! huudahti Stepan Arkadjevitsh, ja Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat kuten aina kun hän oli juonut liikaa tai liikuttunut. Nyt hän oli kumpaakin. -- Levin, älähän mene, hän sanoi ja tarttui lujasti Levinin kyynärvarteen tahtoen nähtävästi kaikin mokomin pidätellä häntä.

-- Hän on minun vilpitön ja miltei paras ystäväni, hän sanoi Vronskille. -- Sinä taas olet minulle vieläkin läheisempi ja rakkaampi. Minä tahdon ja tiedän, että teidänkin pitää olla läheisiä ystäviä keskenänne, sillä te olette kumpikin hyviä ihmisiä.

-- No ei kai meillä sitten ole muuta neuvoa kuin syleillä toisiamme, sanoi Vronski hyvänsävyisen leikillisesti ja ojensi Levinille kätensä.

Levin tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja puristi sitä lujasti.

-- Olen hyvin iloinen, sanoi Levin puristaessaan hänen kättään.

-- Tuokaa pullo samppanjaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

-- Minä olen myös hyvin iloissani, sanoi Vronski.

Mutta huolimatta Stepan Arkadjevitshin ja myös heidän keskinäisestä toivomuksestaan heillä ei ollut mitään puhumista keskenään, ja kumpikin tunsi sen.

-- Tiedätkö, että hän ei ole tuttu Annan kanssa? sanoi Stepan Arkadjevitsh Vronskille. -- Minun pitää välttämättä viedä hänet Annan luo. Lähdethän, Levin?

-- Tosiaanko? sanoi Vronski. -- Hän tulee hyvin iloiseksi. Minä lähtisin myös mielelläni kotiin nyt heti, lisäsi hän, -- mutta Jashvin ei suo minulle rauhaa, ja minun täytyy jäädä tänne, kunnes hän lopettaa.

-- Meneekö huonosti?

-- Häviää häviämistään, ja vain minä voin pidättää häntä.

-- Entäs meidän "pyramidimme"! Levin, pelaathan sinä myös? No hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Aseta pyramidi, lisäsi hän pelimerkitsijälle.

-- On jo kauan ollut valmiina, vastasi merkitsijä, joka oli jo asettanut pallot kolmioon ja huvikseen kieritteli punaista.

-- No, alkakaamme sitten.

Biljardin jälkeen Vronski ja Levin istuutuivat Gaginin pöytään ja Stepan Arkadjevitshin ehdotuksesta pelattiin ässää. Vronski puheli väliin tuttaviensa kanssa, joita tuontuostakin tuli pöydän ääreen, ja väliin taas kävi "infernossa" katsomassa Jashvinia. Levin tunsi olevansa suloisessa levossa aamupäivän henkisen väsymyksen jälkeen. Häntä ilahdutti Vronskin kanssa tehty sovinto, eikä tyyneyden, yleisen sopivaisuuden ja mielihyvän tunnelma jättänyt häntä.

Kun peli oli loppunut, Stepan Arkadjevitsh otti Leviniä kädestä.

-- No, lähdetään nyt Annan luo. Nyt heti, vai mitä? Hän on kotona. Minä olen jo kauan sitten luvannut hänelle tuoda sinut joskus mukanani. Minne sinä aioit illalla?

-- En oikeastaan minnekään. Lupasin vain Svijazhskille tulla maatalousseuran kokoukseen. Lähdetään sitten, sanoi Levin.

-- No hyvä, lähdetään! Kysypäs, ovatko minun vaununi tulleet, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.

Levin meni pöydän luo, maksoi "ässässä" menettämänsä neljäkymmentä ruplaa ja suoritti kaikki klubikulunkinsa oven luona seisovalle ylilakeijalle, joka jollain salaperäisellä tavalla tiesi tarkalleen, mitä kukin oli kuluttanut. Sitten hän lähti erikoisesti käsiään heilutellen salien poikki eteiseen.

IX

"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä. Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.

-- Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, -- että sinä tutustut häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- voin arvelematta sanoa, että hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on hyvin raskas, varsinkin nyt.

-- Miksi juuri nyt?

-- Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä! huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, ja sen jälkeen heidän asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.

-- Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?

-- Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen ikkunasta. -- Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta vieläkin leveämmälle.

-- Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.

-- Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä kuvittelet, että jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa. Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään, mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen Vorkujeville... tiedäthän sen kustantajan... hän taitaa olla myös kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja kokonainen perhe hoidossaan.

-- Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?

-- Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies, mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.

Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.

Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana siitä, tekikö hän oikein vai väärin.

Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra Vorkujev.

-- Missä he ovat?

-- Kirjastohuoneessa.

Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään, tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä, ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin. Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä voi olla.

-- Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.

X

Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan. Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen käytöstavan, joka miellytti häntä.

-- Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. -- Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että vaimonne vuoksi... minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!

Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.

-- Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.

-- Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.

-- Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.

-- Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.

-- En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.

-- Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoi Vorkujev.

Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:

-- Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?

-- Olen kyllä, vastasi Levin.

-- Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa... Levin kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.

-- Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.

-- Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasi Levin aloitettuun keskustelunaiheeseen.

Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.

Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.

Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.

Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän herahti nauramaan.

-- Minä nauran, hän sanoi, -- niin kuin naurattaa, kun näkee oikein hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.

-- Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.

-- Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui lähemmäksi häntä.

"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen, mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä. Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.

-- No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen tytön puoleen: -- Please order the tea in the drawing-room[78].

Tyttö nousi ja meni.

-- No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.

-- Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.

-- Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.

-- Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, -- että jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi, hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.

-- Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön. Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.

Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi, että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.

-- Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. -- Kouluihin ja sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen, että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän tuloksia.

Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. -- Niin, niin, vahvisti hän. -- Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, -- vaikka tarvitsisin niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista. Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. -- Minä olen kuullut, hän sanoi Levinille, -- että te olette huono kansalainen, ja minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.

-- Kuinka te olette minua puolustanut?

-- Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.

-- Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen kirjaa. -- Se ansaitsee sen hyvin.

-- Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.

-- Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen osoittaen Leviniä.

-- Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. -- Ne onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.

Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa tukaluutta.

Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti, ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät häntä itseään.

Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista, siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin, ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.

Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana. Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.

Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan. Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen (Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.

-- Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä hellyttävästi silmiin. -- Olen hyvin iloinen, que la glace est rompue[82].

Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.

-- Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä varjelkoon.

-- Kyllä... kyllä minä sanon... vastasi Levin punastuen.

XI

"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.

-- No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.

-- Oli, vastasi Levin mietteissään, -- harvinainen nainen! Sekä älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!

-- Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet, ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten vaunujensa oven. -- Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.

Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.

Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti, ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa oli yhä vielä hoitamatta.

"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää", Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen, joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja, -- keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto; oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä... Toinen oli se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.

Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja Kitty oli jäänyt yksin.

-- No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin, jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.

-- Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. -- Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän -- kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta...

Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.

-- No, missä sinä sitten olit?

-- Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.

Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin.

Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen. Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui petkuttamaan miestään.

-- Vai niin, hän sanoi vain.

-- Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.

-- En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn palon, joka ei tiennyt hyvää.

-- Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.

-- Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli lopettanut.

-- Keneltä sait kirjeen?

Levin sanoi keltä kirje oli ja -- uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn -- meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.

Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.

-- Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen oli.

-- Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten... kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä... Huomenna minä lähden.

Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet, että saattoivat nukkua.

XII

Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä (niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.

Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin kylmä minulle?... Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua, tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan, ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia. Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään! ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo. Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää, odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään kohtaan.

Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois. Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, -- mutta ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään, mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan taisteluasentoon.

-- Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja iloisesti ja astui Annan luo. -- Pelihimo on sitten hirveä intohimo!

-- Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.

-- Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä? sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.

-- Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?

-- Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja on nyt häviön puolella.

-- Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensa Vronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.

-- Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.

Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.

-- Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään; toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä, niin jäin, hän sanoi synkkänä. -- Anna, miksi, miksi? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä toivoen tämän panevan siihen omansa.

Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.

-- Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi Anna tulistuen yhä enemmän. -- Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole sitten!

Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä itsepintaisempi ilme kasvoillaan.

-- Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle ärsyttävälle ilmeelle, -- niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle... Taaskin hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. -- Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti! Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.

-- Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä ja suuteli sitä. -- Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?

-- Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.

-- No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen? Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen, puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.

-- Ei se ole mitään! sanoi Anna. -- En tiedä itsekään mikä minun on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko... Mutta jättäkäämme tämä asia. No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.

Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut, oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä rakastettunsa sydämestä.

XIII

Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja tuotettuaan murhetta vaimolleen, -- että hän kaikesta huolimatta olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.

Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.

-- Mitä?... Mikä on? sanoi Levin unisena. -- Kitty! Mikä on?

-- Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa. -- Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää hymyään.

-- Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, -- täytyy lähettää hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.

-- Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään. -- Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta nyt se on jo ohi.

Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan, häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta. Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.

-- Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu... Täytyy lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.

Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.

-- Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään, hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.

Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta. Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.

Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän, Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen; mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään, iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä -- sitä hän ei voinut käsittää. Se meni yli hänen käsityskykynsä.

-- Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta Petrovnaa... Kostja!... Ei mitään, se meni ohitse.

Kitty meni soittamaan kelloa.

-- No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.

Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas neuloa.

Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.

Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.

-- Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään? Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?

Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.

-- Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen ja heilauttaen kättään.

Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta pitkään aikaan käsittää mitään.

"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi portaita alas.

-- Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan, vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä, sielunsa ja rakkautensa olevan.

Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.

Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan kohti.

-- Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. -- Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.

-- Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala, auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle. Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.

XIV

Lääkäri ei ollut vielä noussut, ja lakeija sanoi hänen panneen maata myöhään ja käskeneen olla herättämättä, mutta arveli hänen sentään kohta nousevan. Lakeija puhdisti lampunlaseja ja näytti kokonaan uppoutuneen työhönsä. Levinistä tuntui aluksi oudolta lakeijan huolenpito laseista ja välinpitämättömyys siitä, mitä Levinin luona tapahtui, mutta hetken mietittyään hän ymmärsi, ettei kukaan tiennyt eikä ollut velvollinen tietämään hänen tunteitaan ja että sen vuoksi oli toimittava tyynesti, harkitusti ja varmasti, jotta saisi puhkaistua välinpitämättömyyden muurin ja pääsisi määränpäähänsä. "Ei pidä hätäillä eikä laiminlyödä mitään", päätteli Levin tuntien fyysisten voimiensa yhä kasvavan ja tarkkaavaisuutensa keskittyvän yhä enemmän siihen, mitä oli tehtävä. Useista mieleen tulleista suunnitelmista Levin valitsi seuraavan: Kuzma oli lähetettävä viemään kirjelappua toiselle lääkärille ja hänen itsensä oli mentävä apteekkiin ostamaan oopiumia, ja jollei lääkäri hänen palatessaan olisi vielä noussut, hän lahjoisi lakeijan tai, jollei tämä suostuisi, herättäisi lääkärin väkisin, tuli mitä tuli.

Apteekissa laiha proviisori sulki paperisinetillä pulverikuoria niitä odottelemaan jääneelle kuskille. Hän oli yhtä välinpitämätön kuin laseja puhdistanut lakeija ja kieltäytyi antamasta oopiumia. Koettaen olla hätäilemättä ja kiivastumatta Levin selitti, mihin oopiumia tarvittiin, mainitsi lääkärin ja kätilön nimet ja koetti taivutella häntä. Proviisori kysyi saksaksi joltakulta, saisiko antaa, sai väliseinän takaa luvan, otti pullon ja suppilon, kaatoi hitaasti suuresta pullosta pieneen, liimasi nimilapun, sitoi leimalapun korkin päälle, vaikka Levin pyysi jättämään sen tekemättä, ja aikoi vielä kääriä pullon pakettiin. Sitä ei Levin enää voinut kestää; hän suorastaan riisti pullon proviisorin kädestä ja juoksi suuresta lasiovesta ulos. Lääkäri ei ollut noussut vielä, ja lakeija, joka nyt asetteli mattoja lattialle, kieltäytyi herättämästä häntä. Levin otti hätäilemättä esiin kymmenen ruplan setelin, pisti rahan lakeijan käteen ja selitti hitaasti, joskin aikaa hukkaamatta, että Pjotr Dmitrijevitsh (kuinka suurelta ja merkittävältä ennen niin vähäpätöiseltä vaikuttanut Pjotr Dmitrijevitsh nyt Levinistä näyttikään!) oli luvannut tulla mihin aikaan hyvänsä eikä varmastikaan suuttuisi herättämisestä ja pyysi sen vuoksi tekemään sen heti.

Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan odotushuoneeseen.

Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta ovesta. -- Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla... Olen odottanut jo kolmatta tuntia.

-- Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että lääkäri hymyili sen sanoessaan.

-- Hetkeksi vain.

-- Hetki vain.

Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi tukkansa.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät kuolemaa!"

-- Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin ärsyttäen häntä tyyneydellään. -- Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?

Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta, mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä lähtemään heti.

-- Älkää hätäilkö. Te ette tunne näitä asioita. Minua ei luultavasti tarvita, mutta minä olen luvannut tulla ja luultavasti tulen. Mutta ei ole kiirettä. Istuutukaa, olkaa hyvä, ettekö joisi kahvia?

Levin katsahti häneen kysyen katseellaan, tekikö lääkäri hänestä, pilaa. Mutta mitään pilaa lääkäri ei ollut ajatellutkaan tehdä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi lääkäri hymyillen, -- olenhan minäkin perheellinen mies. Mutta me aviomiehet olemme niinä hetkinä kaikkein surkeimpia olentoja. Minulla on eräs tuttava rouva, jonka mies lapsen syntyessä aina pakenee talliin.

-- Mutta mitä te luulette, Pjotr Dmitrijevitsh? Luuletteko, että kaikki voi mennä hyvin?

-- Ei ole mitään syytä otaksua muuta...

-- Te siis tulette heti? sanoi Levin katsoen vihaisesti palvelijaan, joka toi kahvia.

-- Tunnin kuluttua.

-- Ei, Jumalan tähden!

-- No, antakaahan kun ensin juon aamukahvini.

Tohtori otti kuppinsa. Molemmat olivat vaiti.

-- Kovastipas antavat selkään turkkilaisille. Olette kai lukenut eilisen sähkösanoman? sanoi lääkäri pureskellen vehnästään.

-- Ei, minä en kestä! sanoi Levin hypähtäen pystyyn. -- Te siis tulette neljännestunnin kuluttua?

-- Puolen tunnin perästä.

-- Kunniasana?

Kun Levin palasi kotiin, hän kuuli ruhtinattaren tulleen äsken ja tavoitti tämän makuukamarin ovella. Ruhtinattarella oli kyyneleet silmissä, ja hänen kätensä vapisivat. Nähdessään Levinin hän syleili tätä ja pillahti itkuun.

-- No, kuinkas on, kultaseni Jelizaveta Petrovna? sanoi ruhtinatar tarttuen kädestä vastaantulevaa kätilöä, jonka ilme oli juhlallisen toimelias.

-- Hyvin menee, tämä sanoi, -- koettakaa vain saada hänet vuoteeseen.

Siitä hetkestä saakka, kun Levin oli herännyt ja käsittänyt, millainen tilanne oli, hän oli valmistautunut kestämään tulevat tapahtumat lujana, mitään mietiskelemättä ja arvailematta, kaikki omat ajatuksensa ja tunteensa kätkien; olemaan hermostuttamatta vaimoaan ja päinvastoin rauhoittelemaan häntä ja ylläpitämään hänen rohkeuttaan. Hän ei ollut lainkaan antautunut ajattelemaan, mitä tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi; hän oli vain mielessään valmistautunut kestämään ja pitämään sydäntään kurissa noin viisi kuusi tuntia, minkä verran hän muiden puheista päätellen arveli synnytyksen kestävän. Mutta kun hän oli palannut lääkärin luota ja saanut taas nähdä vaimonsa kärsivän, hän alkoi toistella yhä useammin: "Herra armahda, auta"; huokailla ja kohotella silmiään ylös, ja hänet valtasi pelko, että hän ei kestäkään vaan purskahtaa itkemään tai pakenee jonnekin -- niin tuskalliselta hänestä tuntui. Ja vain tunti oli kulunut.

Mutta sen jälkeen kului toinen, kolmas ja neljäs tunti, -- koko se aika, jonka hän oli asettanut kärsimyksensä enimmäiskestoksi, mutta tilanne oli sama kuin ennenkin. Hän kärsi edelleen, sillä ei voinut tehdä mitään muuta, ja joka hetki hän ajatteli tulleensa kärsimyksen äärimmäisille rajoille ja sydämensä pakahtuvan säälistä.

Mutta kului vielä minuutteja, tunteja, taas tunteja, ja kärsimyksen- ja kauhuntunteet voimistuivat ja jännittyivät hänessä yhä.

Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää. Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa, johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa. Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa, ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle lääkkeitä.

Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut seurata sitä.

"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen, ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman nuoruutensa aikana.

Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa: "Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.

Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili apua.

XV

Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn, juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen. Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää. Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi painella niitä kasvojaan vasten. -- Älä mene pois, älä mene pois! En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. -- Äiti, ottakaa pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta Petrovna...

Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.

-- Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.

Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.

-- Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.

Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten; kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta. Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain noiden kauheiden kärsimysten loppua.

-- Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen tulleen lääkärin käteen.

-- On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.

Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on ohi."

Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä jaksamatta sitä tehdä.

Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä. Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.

Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä, Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja levittämään sukuaan.

-- Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen selkään.

-- Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin nyyhkytyksin.

Ja varmana vastauksena äidin kysymykseen kuului äänettömyyden keskeltä ääni, joka erosi kokonaan muiden huoneessa olijoiden hillityistä äänistä. Se oli uuden, ties mistä ilmestyneen ihmisolennon rohkea, häikäilemätön huuto.

Jos Levinille olisi aiemmin sanottu, että Kitty oli kuollut ja että hän itse oli kuollut tämän kanssa ja että heillä oli enkeleitä lapsina ja että Jumala oli siinä heidän edessään, hän ei olisi ihmetellyt yhtään; mutta nyt todellisuuteen palattuaan hän sai ankarasti pinnistää järkeään ymmärtääkseen, että Kitty oli elossa ja terve ja että tuo hurjasti kirkuva olento oli hänen oma poikansa. Kitty oli elossa, kärsimykset olivat päättyneet. Levin oli sanomattoman onnellinen. Hän käsitti sen, ja oli siitä täysin onnellinen. Mutta lapsi? Mistä, mitä varten, kuka se oli?... Hän ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen. Se oli hänestä jotain liiallista ja joutavaa, mihin hän ei pitkään aikaan voinut tottua.

XVI

Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan, mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta. Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui. Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella. Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.

-- Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.

-- Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.

Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden ristiäissuunnitelmia.

Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä. Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen. Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus, jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien heikkoutensa.

-- Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. -- Nyt minun on oikein hyvä olla.

Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.

-- Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. -- Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.

-- No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. -- Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja ripotellen jotain sen päälle.

Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä. Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli, ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.

-- Älkää pelätkö, älkää pelätkö!

Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.

Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. -- Antakaa, antakaa! hän sanoi ja alkoi kohottautua.

-- Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä ollaan.

Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon, liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja maiskuttavat huulet.

-- Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.

Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne kuin mitä hän oli odottanut.

Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin tottumattomille rinnoille.

Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi oli alkanut imeä.

-- No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.

-- Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.

Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.

Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon -- vieläpä ylpeydenkin -- tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.

XVII

Stepan Arkadjevitshin asiat olivat huonolla tolalla.

Kaksi kolmannesta metsän hinnasta oli jo kulutettu, ja hän oli ottanut melkein koko viimeisen kolmanneksen kauppiaalta etukäteen kymmenen prosentin vähennystä vastaan. Kauppias ei enää antanut rahaa, semminkin kun Darja Aleksandrovna, joka tänä talvena oli ensimmäisen kerran ilmaissut pitävänsä kiinni omistusoikeudestaan, oli kieltäytynyt kirjoittamasta sopimukseen kuittausta viimeisen kolmanneksen saannista. Koko palkka kului kotoisiin menoihin ja pienten velkojen maksuun. Rahaa ei siis ollut ollenkaan.

Se oli ikävää ja noloa, eikä tällainen saanut Stepan Arkadjevitshin mielestä jatkua pitempään. Tilanne johtui hänen mielestään siitä, että hänellä oli liian pieni palkka. Hänen virkansa oli kyllä ollut varsin hyvä noin viisi vuotta sitten, mutta nyt olivat asiat toisin. Petrov sai pankinjohtajana 12 000 ruplaa; Sventitski erään yhtiön jäsenenä sai 17 000. Mitin sai perustettuaan pankin 50 000. "Minä olen nähtävästi uinahtanut ja minut on unohdettu", Stepan Arkadjevitsh ajatteli itsekseen. Hän alkoi kuulostella ja katsella ympärilleen ja sai kevättalvella näköpiiriinsä sangen hyvän paikan. Hän ryhtyi rynnäkköön ensin Moskovasta käsin tätien, setien ja ystävien avulla ja sitten, kun asia oli kypsynyt, hän lähti itse keväällä Pietariin. Se oli niitä paikkoja, joita nykyään on entisaikojen lihavia lahjuspaikkoja enemmän ja joissa palkka vaihtelee suuresti -- 1.000:sta 50.000:een ruplaan vuodessa --; se oli jäsenen paikka "Etelä-Venäjän rautateiden ja pankkilaitosten keskinäisen luottotaseen yhdystoimiston komiteassa". Tämä paikka, kuten kaikki sentapaiset paikat, vaati niin suunnatonta tietomäärää ja toimintaa, että sellaista ei juuri yhdestä miehestä löytynyt. Kun sellaista miestä ei siis ollut, niin olihan joka tapauksessa parempi, että paikan saisi rehellinen kuin epärehellinen mies. Eikä Stepan Arkadjevitsh ollut ainoastaan rehellinen mies (ilman korostusta), vaan rehellinen mies (korostettuna) siinä erityismerkityksessä, joka tällä sanalla on Moskovassa kun sanotaan "rehellinen työntekijä, rehellinen kirjailija, rehellinen aikakauslehti, rehellinen laitos ja rehellinen suunta" ja joka ei suinkaan merkitse ainoastaan sitä, että se ja se ihminen tai laitos ei ole epärehellinen, vaan myös sitä, että ne voivat tarpeen tullen piikitellä hallitusta. Stepan Arkadjevitsh seurusteli Moskovassa niissä piireissä, joissa tätä sanaa käytettiin, ja häntä pidettiin niissä rehellisenä miehenä, ja siksi hänellä oli muita paremmat oikeudet tuohon paikkaan.

Se tuotti seitsemästä kymmeneen tuhanteen vuodessa, ja Oblonski voisi hoitaa sen jättämättä valtionvirkaansa. Sen saanti riippui kahdesta ministeriöstä, yhdestä hienostonaisesta ja kahdesta juutalaisesta, ja vaikka hän olikin jo hankkiutunut noiden henkilöiden tietoisuuteen, hänen täytyi käydä heidän puheillaan Pietarissa. Sitä paitsi hän oli luvannut sisarelleen Annalle hankkia Kareninilta lopullisen vastauksen avioeroasioissa. Niinpä hän pyysi Dollyltä viisikymmentä ruplaa ja lähti Pietariin.

Istuessaan Kareninin työhuoneessa ja kuunnellessaan hänen pitkää mietintöään Venäjän raha-asiain huonon tilan syistä Stepan Arkadjevitsh odotti vain, milloin Karenin lopettaisi, jotta voisi puhua omasta asiastaan ja Annasta.

-- Se on kyllä aivan totta, hän sanoi, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut nenältään lasit, joita ilman hän ei enää voinut lukea, ja luonut entiseen lankoonsa kysyvän katseen, -- se on yksityiskohdiltaan aivan oikein, mutta meidän aikamme periaate on kuitenkin vapaus.

-- Niin, mutta minä esitän toisen periaatteen, joka sisältää senkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh korostaen sanaa "sisältää" ja pani taas lasit nenälleen lukeakseen uudelleen sen kohdan, missä se oli sanottu.

Ja lehteiltyään hetken kauniisti kirjoitettua, leveämarginaalista käsikirjoitustaan Aleksei Aleksandrovitsh luki uudelleen tuon vakuuttavan kohdan.

-- Minä en tahdo holhousjärjestelmää yksityishenkilöiden eduksi, vaan yleiseksi hyväksi niin ylemmille kuin alemmillekin yhteiskuntaluokille, puhui hän katsoen lasien yli Oblonskiin. -- Mutta ne eivät voi käsittää sitä, niillä on päämääränään vain henkilökohtainen etu ja niitä viehättävät vain korulauseet.

Stepan Arkadjevitsh tiesi, että Kareninin nyt alettua puhua siitä, miten toimivat ja ajattelevat hänen suunnitelmiensa vastustajat, jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri Venäjällä, tämä pian lopettaisi, ja siksi hän nyt mielihyvin perääntyi vapausperiaatteesta ja oli täysin samaa mieltä. Aleksei Aleksandrovitsh vaikeni ja lehteili mietteissään käsikirjoitustaan.

-- Muistaessani tahtoisin pyytää sinua, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- kun satut tapaamaan Pomorskin, sanomaan hänelle pari sanaa siitä, että tahtoisin kovasti saada vapautumassa olevan jäsenen paikan Etelä-Venäjän rautateiden keskinäistaseen yhdystoimiston komiteassa. Stepan Arkadjevitsh oli jo tottunut lausumaan tuon hänen sydämelleen läheisen paikan nimen ja lausui sen nytkin erehtymättä alusta loppuun.

Aleksei Aleksandrovitsh kysyi, mitä tuon uuden komitean toiminta piti sisällään, ja vaipui mietteisiin. Hän ajatteli, olisiko tuon komitean toiminnassa mitään mikä sotisi hänen ehdotuksiaan vastaan. Mutta koska tuon uuden laitoksen toiminta oli hyvin monimutkaista ja hänen lakiehdotuksensa ulottuivat sangen laajalle, hän ei päässyt heti varmuuteen asiasta, ja sanoi ottaen lasit nenältään:

-- Epäilemättä, voinhan kyllä sanoa: mutta mitä varten sinä oikeastaan haluat tuota tointa?

-- Siinä on hyvä palkka, lähes yhdeksän tuhatta, ja minun varani...

-- Yhdeksän tuhatta, toisti Aleksei Aleksandrovitsh ja rypisti kulmiaan.

Tuo korkea luku muistutti hänelle, että siltä kannalta Stepan Arkadjevitshin haluama paikka oli ristiriidassa hänen säästäväisyyteen pyrkivien ehdotustensa kanssa.

-- Minun mielestäni -- olen kirjoittanut siitä erillisen muistutuksenkin -- aikamme suuret virkapaikat todistavat hallintomme väärää taloudellista assiette'ia[83].

-- Kuinka sinä tahtoisit asian olevan? sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Saahan esimerkiksi pankinjohtaja kymmenen tuhatta ja kyllä hän on sen ansainnut. Tai insinööri saa kaksikymmentä tuhatta. Totista työtä, sano mitä sanot.

-- Minun mielestäni palkka on maksusuoritus tavarasta ja sen täytyy olla kysynnän ja tarjonnan lain alainen. Jos palkan määräämisessä poiketaan tästä laista, kuten esimerkiksi tapahtuu, kun kahdesta saman opiston käyneestä yhtä etevästä insinööristä toinen saa neljäkymmentätuhatta ja toinen saa tyytyä pariin tuhanteen, tai kun pankinjohtajaksi määrätään juristeja ja husaareja, joilla ei ole mitään erityisansioita niissä asioissa, ja heille annetaan suunnattomat palkat, niin silloin minulla on oikeus päätellä, että palkka ei ole määräytynyt kysynnän ja tarjonnan lain mukaan vaan suorastaan puolueellisesti. Siinä on kyse jo itsessään vaarallisesta väärinkäytöksestä, joka lisäksi vaikuttaa vahingollisesti valtionvirkoihin. Minun mielestäni...

Stepan Arkadjevitsh kiiruhti keskeyttämään lankonsa.

-- Niin, mutta täytyyhän sinun myöntää, että on kysymyksessä, uusi, epäilemättä tärkeä laitos. Halusit tai et, se vaatii totista työtä! Kuuluvat arvostavan erityisesti sitä, että työ tehdään rehellisesti, sanoi Stepan Arkadjevitsh korostaen viimeistä sanaa.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ymmärtänyt rehellinen-sanaa moskovalaisessa merkityksessä.

-- Rehellisyys on vain kielteinen ominaisuus, hän sanoi.

-- Mutta minulle sinä tekisit suuren palveluksen, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- jos virkkaisit pari sanaa Pomorskille. Noin vain, muun puheen lomassa.

-- Mutta luullakseni se riippuukin enemmän Bolgarinovista, arveli Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Bolgarinov on omasta puolestaan täysin suostuvainen, sanoi Stepan Arkadjevitsh punastuen.

Stepan Arkadjevitsh punastui, sillä hän oli tänä aamuna käynyt mainitun juutalaisen luona, ja tästä käynnistä oli jäänyt epämieluisa muisto.

Stepan Arkadjevitsh tiesi kyllä vallan hyvin tahtovansa palvella uutta ja rehellistä asiaa; mutta tänä aamuna, kun Bolgarinov nähtävästi tahallaan oli antanut hänen odottaa pari tuntia toisten anojien kanssa odotushuoneessa, hänestä oli alkanut tuntua pahalta.

Vaivasiko häntä se seikka, että hän, Rurikin jälkeläinen, ruhtinas Oblonski, sai odottaa kaksi tuntia juutalaisen odotushuoneessa, vai sekö, että hän ensimmäisen kerran poikkeaisi esi-isien poluilta, hallituksen toimivallan alueilta, uudelle alalle, -- joka tapauksessa hänellä oli kiusallisen paha olla. Noiden kahden tunnin aikana Stepan Arkadjevitsh oli reippaasti astellut edestakaisin odotushuoneessa poskipartaansa sivellen, jutellut toisten anojien kanssa ja miettinyt jotain vitsiä juutalaisen luona käynnistään, salaten noloutensa tarkoin niin muilta kuin itseltäänkin. Mutta koko ajan häntä oli nolostuttanut ja harmittanut ties mistä syystä; siitäkö, ettei vitsistä tahtonut tulla mitään, vai jostain muusta. Kun Bolgarinov vihdoin oli erinomaisen kohteliaasti ottanut hänet vastaan ilmeisesti riemuiten hänen nöyryytyksestään ja antanut hänelle miltei kieltävän vastauksen, Stepan Arkadjevitsh oli kiiruhtanut unohtamaan koko käyntinsä niin pian kuin suinkin. Nyt vasta hän muisti sen ja punastui.

XVIII

-- Minulla olisi vielä toinenkin asia. Kuten arvaat, se koskee Annaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh hetkisen äänettömyyden jälkeen, ravistaen mielestään tuon epämieluisan muiston.

Heti kun Oblonski oli lausunut Annan nimen, Aleksei Aleksandrovitshin kasvot muuttuivat kokonaan: entisen eloisuuden sijasta ne muuttuivat väsyneiksi ja elottomiksi.

-- Mitä te siis tahdotte minulta? hän sanoi kääntyillen tuolissaan ja taittaen kokoon silmälasinsa.

-- Ratkaisua, jotain ratkaisua, Aleksei Aleksandrovitsh. Minä en nyt puhu, Stepan Arkadjevitsh aikoi sanoa "loukatulle aviomiehelle", mutta peläten pilaavansa asian vaihtoi sen toiseen, tilanteeseen soveltumattomaan sanaan: -- valtiomiehelle, vaan pelkästään ihmiselle ja kristitylle. Sinun täytyy armahtaa häntä, hän sanoi.

-- Missä suhteessa? sanoi Karenin hiljaa.

-- Niin, armahtaa häntä. Jos sinä olisit seurannut häntä niin kuin minä -- olen koko talven ollut hänen kanssaan tekemisissä --, niin olisit varmasti säälinyt häntä. Hänen asemansa on kauhea, niin juuri, kauhea.

-- Minä olen luullut, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vielä korkeammalla, melkein vinkuvalla äänellä, -- että Anna Arkadjevnalla on kaikki, mitä hän on itse tahtonut.

-- Oi, Aleksei Aleksandrovitsh älkäämme herran tähden ruvetko enää pitämään tutkintoja! Mikä on mennyttä, se on mennyttä, ja sinä tiedät, mitä hän tahtoo -- avioeroa.

-- Mutta minä olen olettanut, että Anna Arkadjevna kieltäytyy avioerosta, kun minä panen ehdoksi pojan jättämisen minulle. Niin olen vastannutkin ja pitänyt asiaa päättyneenä. Minun nähdäkseni asia on loppuun käsitelty, vingahti Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Mutta älä nyt herran tähden kiivastu, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen lankoaan polveen. -- Asia ei ole loppuun käsitelty. Kenties sallit minun lyhyesti esittää, kuinka asia on. Kun tienne erosivat, sinä olit niin jalo ja ylevämielinen kuin kukaan voi olla; sinä olit valmis antamaan hänelle kaiken -- vapauden, vieläpä avioeronkin. Hän ymmärsi kyllä sinun hyvyytesi. Niin, niin, saat olla varma siitä. Hän ymmärsi sen siinä määrin hyvin, ettei hän heti alkuun, tuntiessaan tehneensä väärin sinua kohtaan, voinut ajatella eikä päättää mitään. Hän kieltäytyi kaikesta. Mutta todellisuus ja aika ovat näyttäneet, että hänen asemansa on kiusallinen ja mahdoton.

-- Anna Arkadjevnan elämä ei voi kiinnostaa minua, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan.

-- Salli minun epäillä sitä, väitti Stepan Arkadjevitsh pehmeästi. -- Hänen asemansa on piinallinen hänelle itselleen, eikä siitä ole kenellekään etua. Sinä sanot, että hän on ansainnut kohtalonsa. Hän tietää sen eikä pyydä sinulta mitään; hän sanoo itse suoraan, ettei uskalla pyytää mitään. Mutta minä ja muut omaiset, kaikki me jotka pidämme hänestä, pyydämme ja rukoilemme sinua. Miksi hänen pitää kitua? Kenelle siitä on etua?

-- Totta tosiaan. Näköjään panette minut syytetyn asemaan, lausui Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Eihän, ei tosiaankaan, koeta nyt toki ymmärtää, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen taaskin hänen kättään ikään kuin olisi ollut varma siitä, että tuo kosketus hellyttää langon sydämen. -- Minä sanon vain, että hänen asemansa on kiduttava ja että sinä voisit helpottaa sitä mitään itse menettämättä. Minä järjestän asian niin, ettet sinä huomaakaan, kun se on selvä. Sinähän lupasit.

-- Se on senaikainen lupaus. Ja minä olen olettanut, että kysymys pojasta ratkaisi asian. Olisin sitä paitsi toivonut Anna Arkadjevnalta sen verran jalomielisyyttä... änkytti Aleksei Aleksandrovitsh kalpeana, huulet vavisten.

-- Hän jättää kaiken sinun jalomielisyytesi varaan. Hän pyytää ja rukoilee vain sitä, että hänet päästettäisiin siitä mahdottomasta asemasta, jossa hän nyt on. Hän ei enää pyydäkään poikaansa. Aleksei Aleksandrovitsh sinä olet hyvä ihminen. Asetu hetkeksi hänen asemaansa. Avioerokysymys on siinä asemassa olevalle ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Jollet sinä olisi aikaisemmin luvannut, hän olisi kai tyytynyt asemaansa ja jäänyt maalle. Mutta sinä olit luvannut, hän kirjoitti sinulle ja muutti Moskovaan. Ja nyt hän on asunut Moskovassa, jossa jokaisen tuttavan kohtaaminen on hänelle kuin puukon isku sydämeen, lähes kuusi kuukautta, joka päivä odottaen ratkaisua. Sehän on samaa kuin pitää kuolemaan tuomittua kuukausimääriä silmukka kaulassa, yhtä suuri kuoleman kuin armahduksenkin mahdollisuus edessään. Armahda häntä, ja minä kyllä otan kaikki järjestääkseni... Vos scrupules[84]...

-- Enhän minä puhu siitä, en ollenkaan siitä... keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh tuntien voivansa pahoin. -- Mutta kenties minä lupasin sellaista, mitä minulla ei ollut oikeutta luvata.

-- Sinä otat siis lupauksesi takaisin?

-- En ole koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä, mikä se on mahdollista, mutta minä tahdon aikaa miettiäkseni, onko lupaamani mahdollista.

-- Ei, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti Oblonski hypähtäen pystyyn, -- minä en voi uskoa sitä! Hän on niin onneton kuin vain nainen voi olla, ja sinä saattaisit kieltää häneltä sellaisen...

-- Jos lupaamani ei ole mahdollista. Vous professez d'être un libre penseur[85]. Mutta uskovaisena ihmisenä en voi niin tärkeässä asiassa menetellä vastoin kristillisyyden lakia.

-- Mutta kristillisessä yhteiskunnassa ja meillä, mikäli minä tiedän, on avioero sallittu, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Meidänkin kirkkomme myöntää sen. Ja me näemme...

-- Myöntää, mutta ei siinä mielessä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä en tunne sinua samaksi, sanoi Oblonski oltuaan hetkisen vaiti. -- Me emme ole unohtaneet, kuinka sinä silloin annoit kaikki anteeksi ja juuri kristillisen tunteen liikuttamana. Sinähän itse sanoit, että annat viittasikin, kun ottavat paidan, mutta nyt...

-- Minä pyydän, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti ja nousi pystyyn kalpeana ja leukapielet vavahdellen, -- pyydän teitä lopettamaan, lopettamaan... tämän keskustelun.

-- Oi, miksi? No, anna anteeksi, anna anteeksi, jos pahoitin mielesi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ojentaen hänelle kätensä ja hymyillen hämillään, -- mutta lähettinä minun täytyi sanoa asia, joka minulle oli uskottu.

Aleksei Aleksandrovitsh antoi kätensä, mietti hetkisen ja sanoi:

-- Minun täytyy miettiä ja hakea johdatusta. Ylihuomenna annan teille ratkaisevan vastauksen.

XIX

Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli ilmoittamaan:

-- Sergei Aleksejevitsh!

-- Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.

-- Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan tavata häntä", muisti hän.

Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva... jos olisi mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista järjestää avioero niin, että hän saisi pojan...

Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.

-- Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Me jo pelkäsimme hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.

-- Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle, mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle arvosteluvihkonsa.

-- Hyvä on, sanoi isä, -- saat mennä.

-- Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Muistatko vielä minua?

-- Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi taas päänsä alas.

Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.

-- No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa, mutta tietämättä mitä sanoisi.

Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.

Oli kulunut vuosi siitä, kun Serjozha oli viimeksi nähnyt äitinsä. Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan kuullut tästä mitään. Tänä vuonna hänet oli pantu kouluun, ja hän oli tutustunut ja mieltynyt uuteen toverimaailmaansa. Ne äitiä koskevat haaveet ja muistot, jotka äidin käynnin jälkeen olivat tehneet Serjozhan sairaaksi, eivät enää kiinnostaneet häntä. Kun ne tulivat mieleen, hän karkotti ne huolellisesti mielestään pitäen niitä häpeällisinä ja vain tytöille eikä pojalle ja toverille ominaisina. Hän tiesi, että isän ja äidin välillä oli ollut riita, joka oli erottanut heidät, ja että hänen oli ollut jäätävä isän luo, ja hän koetti tottua siihen ajatukseen.

Kun hän näki äidin näköisen enon, hänen tuli paha olla, sillä se herätti hänessä juuri niitä muistoja, joita hän piti häpeällisinä. Muutamista ovelta kuulemistaan sanoista ja varsinkin isän ja enon ilmeistä hän arvasi, että heillä oli juuri ollut puhe äidistä, ja se teki hänen olonsa vieläkin vaikeammaksi. Ollakseen tuomitsematta isää, jonka luona asui ja josta oli riippuvainen, ja ollakseen ennen kaikkea antautumatta niin alentavana pitämänsä tunteilun valtaan, Serjozha koetti olla katsomatta enoon, joka oli tullut häiritsemään hänen rauhaansa ja ajattelematta sitä, mitä tämä toi mieleen.

Mutta kun Stepan Arkadjevitsh pian sen jälkeen talosta lähtiessään tapasi Serjozhan portaikossa ja kysyi, miten hän vietti aikansa välitunneilla koulussa, hän innostui juttelemaan enon kanssa, kun isä ei ollut läsnä.

-- Meillä on nyt rautatie, hän sanoi vastaten enon kysymykseen. -- Tiedättekö millaista se on? Kaksi istuutuu penkille. Ne ovat matkustajia. Yksi asettuu seisomaan samalle penkille. Ja kaikki tarttuvat toisiinsa kiinni. Saa ottaa käsistä tai vyöstä, ja sitten annetaan mennä aika kyytiä kaikkien salien läpi. Ovet avataan jo edeltäpäin. Ja siinä on vaikea olla junailijana.

-- Onko se se, joka seisoo? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.

-- On. Siinä pitää olla uskallusta ja ketteryyttä, varsinkin jos äkkiä pysähdytään tai joku sattuu kaatumaan.

-- Se ei ole leikintekoa, sanoi Stepan Arkadjevitsh katsoen surumielin noihin eloisiin, äidiltä perittyihin silmiin, jotka eivät enää olleet täysin viattomat lapsensilmät. Ja vaikka hän oli luvannutkin Aleksei Aleksandrovitshille olla puhumatta pojalle Annasta, hän ei malttanut.

-- Muistatko vielä äitiäsi? kysyi hän äkkiä.

-- En, en muista, sanoi Serjozha sävähtäen tulipunaiseksi ja painaen päänsä alas. Eikä eno saanut häneltä urkituksi enää mitään.

Puoli tuntia myöhemmin slaavilainen kotiopettaja tapasi holhokkinsa porraskäytävässä eikä pitkään aikaan voinut saada selvää, itkikö hän vai oliko vain muuten kiukuissaan.

-- Varmaankin olette koulussa kaatunut ja loukannut itsenne? sanoi kotiopettaja. -- Minähän olen sanonut, että se on vaarallista leikkiä. Täytyy puhua rehtorille.

-- Jos olisin loukannut itseni, niin sitä ei olisi kukaan huomannut. Se on varma.

-- No mikäs teitä vaivaa?

-- Antakaa minun olla!... Muistanko vai enkö muista... Mitä se häneen kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa! hän sanoi tarkoittaen ei ainoastaan kotiopettajaa, vaan koko maailmaa.

XX

Stepan Arkadjevitsh ei antanut aikansa Pietarissa mennä hukkaan. Paitsi asioidensa toimittamiseen hän tahtoi käyttää Pietarin-matkaansa virkistäytyäkseen -- kuten hän sanoi -- Moskovan ummehtuneisuudesta.

Huolimatta café chantant'eistaan ja raitioteistään Moskova oli kuitenkin kuin seisova vesi. Stepan Arkadjevitsh tunsi sen koko ajan. Viipyessään Moskovassa vähänkin aikaa, varsinkin perheensä lähettyvillä, hän tunsi mielialansa laskevan. Jos hän oli pitempään matkustamatta minnekään, hän saattoi joutua sellaiseen mielentilaan, että alkoi kiinnittää huomiota vaimonsa huonoon tuuleen ja nuhteisiin, rupesi huolehtimaan lastensa terveydestä, vieläpä pienistä virka-asioistaankin; sekin, että hänellä oli velkoja, saattoi vaivata häntä. Mutta ei tarvinnut muuta kuin matkustaa Pietariin ja joutua hetkeksikin niihin piireihin, joissa hän seurusteli ja joissa tosiaankin elettiin eikä värjötelty kuten Moskovassa, niin kaikki sellaiset ajatukset hävisivät sulaen kuin vaha tulen läheisyydessä.

Vaimo?... Juuri tänään hän oli puhunut siitä ruhtinas Tshetshenskin kanssa. Ruhtinas Tshetshenskillä oli vaimo ja perhe -- täysikasvuisia, jo paasheiksi ehtineitä lapsia; ja toinen, laiton perhe, jossa hänellä niin ikään oli lapsia. Vaikka edellinen perhe oli kyllä hyvä sekin, ruhtinas Tshetshenski tunsi itsensä onnellisemmaksi toisessa perheessään. Hän sanoi käyttäneensä vanhinta poikaansakin toisen perheen luona ja sanoi pitävänsä sitä hyödyllisenä pojan kehitykselle. Mitähän siitä olisikaan arveltu Moskovassa?

Entä lapset?... Pietarissa lapset eivät häirinneet isiensä elämää. Lapset kasvatettiin oppilaitoksissa eikä ollut sitä Moskovassa yhä yleisemmäksi tulevaa -- esimerkiksi Lvovin edustamaa -- hurjaa käsitystä, että kaikki elämän mukavuudet kuuluivat lapsille ja vanhemmille kuului vain työ ja vaiva. Täällä käsitettiin, että ihmisen tuli elää itseään varten, niin kuin sivistyneen ihmisen sopii.

Entä virka sitten?... Sekään ei ollut täällä sitä sitkeää, palkitsematonta raadantaa, jota se oli Moskovassa; siinäkin oli jotain mielenkiintoista. Jokin kohteliaisuus, pikku palvelus, sattuva sana, hyvä kertomis- tai matkimiskyky -- ja niin oli miehellä kädenkäänteessä loistava ura, kuten Brjantsevilla, jonka Stepan Arkadjevitsh oli eilen tavannut ja joka nyt oli ylimpiä virkamiehiä. Sellainen virassaolo kyllä kelpasi.

Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta. Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut Bartnjanskille:

-- Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän rautateiden ja...

-- En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot, iljettävää se sittenkin on.

Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, sillä Bartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

-- Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.

-- Näytätpähän elävän.

-- Elän, mutta on velkoja.

-- Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.

-- Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen nauruun.

-- Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. -- Minulla on puolitoista miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.

Ja Stepan Arkadjevitsh näki tosiaankin niin olevan. Zhivahovilla oli kolmesataa tuhatta velkoja eikä kopeekkaakaan säästöjä, mutta elipäs vain ja millä lailla eli! Kreivi Krivtsovia oli jo kauan pidetty perikadon omana, mutta hän kustansi edelleen kahden rakastajattarensa elämän. Petrovski oli pannut menemään viisi miljoonaa ja eli yhä niin kuin ennenkin, oli jopa raha-asiain hoitajana ja nautti kahdenkymmenen tuhannen vuosipalkkaa. Kaiken muun lisäksi Pietari virkisti Stepan Arkadjevitshia fyysisesti. Se nuorensi häntä. Moskovassa hän saattoi välillä katsella harmaita hiuksiaan, nukkua päivällisen jälkeen, venytellä jäseniään ja kiivetä hiljaa ja huohottaen portaita ylös, hän saattoi tuntea ikävää nuorten naisten seurassa ja olla tanssimatta tanssiaisissa. Pietarissa hän tunsi aina tulevansa kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän tunsi Pietarissa samaa, mitä kuusikymmenvuotias ruhtinas Pjotr Oblonski oli kertonut hänelle ulkomailta palatessaan:

-- Me emme täällä osaa elää, oli Pjotr Oblonski sanonut. -- Tiedätkö, kun minä vietin kesän Badenissa, minä totta tosiaan tunsin itseni aivan nuoreksi mieheksi. Kun vain näinkin nuoren naisen, niin mieleni syttyi heti... Aina kun olin syönyt ja maistellut viinejä, tunsin kehossani voimaa ja virkeyttä. Mutta kun tulin Venäjälle, minun täytyi mennä vaimoni luo ja lisäksi vielä maalle, ja, usko tai älä, kahden viikon perästä rupesin liikuskelemaan aamutakissani enkä enää pukeutunut päivällisellekään. Mikä siinä enää neitosia ajatteli! Muutuin kuin muuminkin ukoksi. Oli jäljellä enää vain sielun pelastus. Mutta kun läksin Pariisiin, nuorruin taas.

Stepan Arkadjevitsh sai tuntea aivan samanlaisen muutoksen. Moskovassa hän meni niin alaspäin, että hän totta tosiaan olisi ajan pitkään voinut ruveta ajattelemaan vaikka sielunsa pelastusta: Pietarissa hän taas tunsi olevansa oikea ihminen.

Ruhtinatar Betsy Tverskajan ja Stepan Arkadjevitshin välillä vallitsivat omituiset suhteet. Stepan Arkadjevitsh oli aina liehittelevinään häntä ja puhui hänelle piloillaan kaikenlaisia säädyttömyyksiä, koska tiesi ruhtinattaren eniten pitävän siitä. Kun hän seuraavana päivänä Kareninin luona käyntinsä jälkeen tuli ruhtinatar Betsyn luo, hän tunsi itsensä niin nuoreksi, että meni tässä liehittelyssään ja lörpöttelyssään vahingossa liian pitkälle eikä enää tiennyt kuinka perääntyä; tosiasiassa hän ei näet pitänyt ruhtinattaresta vähääkään, vaan päinvastoin inhosi tätä. Tuo heidän välisensä seurustelutapa oli päässyt valtaan siksi, että ruhtinatar oli hyvin mieltynyt Stepan Arkadjevitshiin. Stepan Arkadjevitsh oli hyvin iloinen, kun ruhtinatar Mjahkaja tulollaan keskeytti heidän kahdenkeskisen yhdessäolonsa.

-- Kas, tekin täällä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja nähdessään hänet. -- No, kuinka teidän sisarparkanne jaksaa? Älkää katsoko minuun noin, lisäsi hän. -- Siitä alkaen, kun kaikki alkoivat hyökkäillä hänen kimppuunsa, vaikka itse ovat satatuhatta kertaa häntä huonompia, olen ollut sitä mieltä, että hän teki aivan oikein. Minä en voi antaa Vronskille anteeksi sitä, ettei hän antanut tietoa, kun Anna oli Pietarissa. Minä olisin mennyt hänen luokseen ja käynyt hänen kanssaan missä hyvänsä. Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle, että pidän hänestä. No, kertokaahan hänestä.

-- Niin, hänen asemansa on raskas, hän... Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa käsittäen sielunsa yksinkertaisuudessa ruhtinattaren sanat täydestä todesta. Ruhtinatar keskeytti hänet heti ja alkoi itse kertoa.

-- Hän teki sen mitä kaikki, minua lukuun ottamatta, tekevät, vaikka pitävät salassa; mutta hän ei tahtonut pettää ja teki niin kuin pitikin. Hän teki mainiosti hylätessään tuon teidän puolihullun lankonne. Suokaa anteeksi, että puhun suoraan. Kaikki sanoivat, että se mies on viisas, viisas, minä yksin sanoin, että hän on tyhmä. Nyt, kun hän on liittynyt Lidia Ivanovnaan ja Landauhun, kaikki sanovat, että hän on puolihullu, ja niin mielelläni kuin minä vastustaisinkin yleistä mielipidettä, en tällä kertaa voi olla olematta samaa mieltä.

-- Kuulkaa, selittäkää minulle, olkaa hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- mitä tämä merkitsee? Eilen olin Kareninin luona pyytämässä ratkaisevaa vastausta sisareni avioeroasiassa. Hän ei sitä antanut, vaan sanoi miettivänsä asiaa, ja tänä aamuna sain vastauksen sijasta kutsun tulla Lidia Ivanovnan luo tänä iltana.

-- No niin, niin! huudahti kreivitär Mjahkaja hyvillään. -- Ne kysyvät Landaulta, mitä hän sanoo.

-- Keneltä Landaulta? Mitä varten?

-- Kuinka, ettekö tiedä kuka on Jules Landau, le fameux Jules Landau, le clairvoyant[87]? Hän on niin ikään puolihullu, mutta hänestä riippuu teidän sisarparkanne kohtalo. Niin käy, kun asuu maaseudulla... ei tiedä mitään. Landau, näettekös, oli apulaisena eräässä Pariisin kauppaliikkeessä ja tuli kerran lääkärille. Lääkärin vastaanottohuoneessa hän nukahti ja alkoi unissaan antaa neuvoja sairaille. Ne olivat varsin poikkeuksellisia neuvoja. Kai te tunnette sen sairaan Juri Meledinskin? Hänen vaimonsa oli saanut kuulla tuosta Landausta ja ottanut hänet miehensä luo tätä parantamaan. Mitään hyötyä hänestä ei minun tietääkseni ole ollut, sillä Meledinski on yhä yhtä heikko, mutta ne uskovat häneen ja kuljettavat häntä mukanaan. Ne ne ovat tuoneet hänet Venäjälle. Täällä kaikki ryntäsivät hänen luokseen, ja hän on nyt kaikkien parantajana. Kreivitär Bezzubovin hän on parantanut ja kreivitär on niin ihastunut häneen, että on adoptoinut hänet.

-- Kuinka ihmeen lailla?

-- Niin, niin, ottanut pojakseen. Hän ei ole enää Landau, vaan kreivi Bezzubov. Ja nyt on tietysti kreivitär Lidia Ivanovna -- pidän hänestä paljon, mutta hän ei ole aivan täysipäinen -- rynnännyt tuon Landaun luo, eivätkä hän ja Aleksei Aleksandrovitsh ratkaise ainoatakaan asiaa ilman hänen neuvoaan, ja siksi teidän sisarenne kohtalo on nyt tuon Landaun, toisin sanoen, kreivi Bezzubovin käsissä.

XXI

Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär Lidia Ivanovnan luo.

-- Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla varustettua päällystakkia.

-- Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi ovenvartija ankarasti.

"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli Stepan Arkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyvä päästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta. Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."

Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput sytytetty.

Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.

-- Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.

Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.

-- On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan Kareninin vierestä.

-- Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei Aleksandrovitshiin, -- mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.

-- Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.

-- Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään! kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Ero on hänelle kauhea isku.

-- Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh tarkoittaen ranskalaista.

-- Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.

-- Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen tulevansa keskustelussa pääasiaan.

-- Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen kauniit, haaveelliset silmänsä.

-- Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin asema... sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.

-- Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, -- hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka hänessä on tapahtunut.

-- Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin... sanoi Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä voisi häntä suositella.

-- Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi tarjottimella teetä.

-- En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa...

-- Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.

"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli Stepan Arkadjevitsh.

-- Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, -- mutta minä luulen, että nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.

-- Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa auttaa toinen toisiamme.

-- Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja toiseksi... sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.

-- Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.

-- Niin, ei tietysti, mutta... ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.

-- Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tullessaan Lidian luo.

Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan. Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja hymyili lapsellisen naiivia hymyä.

-- Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. -- Minä olen huomannut... hän ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen lakeijalle ja palasi pöydän luo.

-- Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, -- että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä uskonnollisissa asioissa.

-- Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.

-- Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti hymyillen.

-- Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.

-- En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.

-- En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.

-- Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. -- Me emme saa ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja tulee valmistumattomille, kuten Saulille.

-- Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän luokseen.

-- Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.

-- Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna katsoen häneen hellästi, -- istuutukaa tänne.

-- Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia Ivanovna autuaasti hymyillen.

-- Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi hankkia hänelle toivotun paikan.

-- Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. -- Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: -- Huomenna, suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin... Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, jatkoi hän keskustelua.

-- Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.

-- Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän käsiteltävänään. -- Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa", eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.

-- Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa, sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, -- se on meidän munkkiemme alkukantainen näkemys... Eihän niin ole missään sanottu. Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.

-- Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.

-- Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo. -- Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. -- Tämä ei ole pitkä. Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas tuli huoneeseen. -- Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. -- Niin vaikuttaa oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan. Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!

-- Niin, niin, se on hyvin... sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta asioita."

-- Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna kääntyen Landaun puoleen, -- te kun ette ymmärrä englantia, mutta tämä luku on aivan lyhyt.

-- Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen ja sulki silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.

XXII

Stepan Arkadjevitsh oli aivan ällistynyt noista omituisista puheista, jotka olivat hänelle aivan outoja. Pietarin elämän moninaisuus vaikutti häneen yleensä kiihottavasti Moskovan yksitoikkoisuuden jälkeen. Hän piti läheisten ja tuttujen piirien ajatustapojen kirjavuudesta ja ymmärsi sitä. Mutta tässä vieraassa piirissä hän ällistyi ja joutui hämilleen eikä voinut käsittää kaikkea. Kuunnellessaan kreivitär Lidia Ivanovnaa ja tuntien kasvoillaan Landaun kauniiden silmien -- hän ei oikein tiennyt lapsellistenko vai veijarimaisten -- katseen Stepan Arkadjevitsh tunsi päänsä käyvän omituisen raskaaksi.

Mitä erilaisimmat ajatukset kiertelivät hänen päässään. "Marie Sanina iloitsee siitä, että hänen lapsensa on kuollut... Kun saisi vetäistä henkisavut... Täytyy vain uskoa tullakseen pelastetuksi, ja munkit eivät tiedä miten se on tehtävä; kreivitär Lidia Ivanovna tietää... Miksi minun pääni on niin raskas? Konjakistako vai noista kummallisista puheista? En ole sentään tainnut tehdä vielä mitään sopimatonta. Mutta se pyytäminen minun täytyy jättää. Sanovat, että niillä on tapana panna rukoilemaan. Kun eivät vain pakottaisi siihen minuakin. Se olisi jo liian tyhmää. Mitä roskaa hän lukenee, mutta ääntää hyvin. Landau -- Bezzubov, miksi hän on Bezzubov?" Yhtäkkiä Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen leukansa alkoi väkisinkin vetäytyä haukotukseen. Hän siveli poskipartaansa peittäen haukotuksensa ja ravistautui hereille. Mutta pian sen jälkeen hän tunsi jo nukkuvansa ja olevansa kuorsaamaisillaan. Hän havahtui kuullessaan kreivitär Lidia Ivanovnan äänen sanovan: "Hän nukkuu."

Stepan Arkadjevitsh säpsähti tuntien joutuneensa kiinni rikoksesta. Mutta samassa hän huomasi lohdutuksekseen, että sanat "hän nukkuu" tarkoittivat Landauta eikä häntä. Ranskalainen oli vaipunut uneen samoin kuin Stepan Arkadjevitshkin. Mutta kun Stepan Arkadjevitshin uni, kuten hän itse arveli, olisi loukannut heitä (eikä hän oikeastaan osannut arvella sitäkään, niin outoa kaikki hänestä oli), Landaun uni sen sijaan ilahdutti heitä suuresti, varsinkin kreivitärtä.

-- Mon ami[92], Lidia Ivanovna sanoi, kohotti varovasti silkkihameensa poimuja, etteivät ne kahisisi, ja kutsui kiihdyksissään Kareninia mon ami'ksi, -- donnez lui la main. Vous voyez[93]? Ssh! suhisi hän lakeijalle, joka taas ilmaantui huoneeseen. -- Ei oteta vastaan.

Ranskalainen nukkui tai teeskenteli nukkuvansa, pää nojatuolin selustaa vasten, ja liikutteli polvella retkottavaa hikistä kättään kuin tavoitellen jotakin. Aleksei Aleksandrovitsh nousi varovasti ylös, mutta satutti jalkansa pöydän jalkaan, meni ranskalaisen luo ja otti häntä kädestä. Stepan Arkadjevitsh nousi myös ja katseli silmät selällään kumpaakin koettaen havahtua, jos nukkui. Mutta se ei ollut unta. Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen päähänsä tuli yhä tukalampi olo.

-- Que la personne qui est arrivée la dernière, celle qui demande, qu'elle sorte. Qu'elle sorte[94]! lausui ranskalainen avaamatta silmiään.

-- Vous m'excuserez, mais vous voyez. Revenez vers dix heures, encore mieux demain[95], kuiskasi ruhtinatar.

-- Qu'elle sorte![96] toisti ranskalainen kärsimättömästi.

-- C'est moi, n'est ce pas[97]? ja saatuaan myöntävän vastauksen lähti Stepan Arkadjevitsh varpaillaan huoneesta unohtaen sekä oman että sisarensa asian ja haluten vain päästä sieltä pois kuin mistäkin saastutetusta talosta. Kiiruhdettuaan kadulle hän jutteli kauan ja laski leikkiä ajurin kanssa koettaen mahdollisimman nopeasti päästä ennalleen.

Ranskalaisessa teatterissa, johon hän ehti vähän ennen viimeistä näytöstä, ja sitten ravintolassa samppanjamaljojen ääressä hän hengitti taas omaa ilmaansa. Mutta sittenkin hän oli koko illan huonolla tuulella.

Palattuaan Pjotr Oblonskin luo, jonka kodissa hän Pietarissa majaili, Stepan Arkadjevitsh sai kirjelapun Betsyltä. Tämä kirjoitti kovasti haluavansa jatkaa eilistä keskustelua ja pyysi häntä huomenna tulemaan luokseen. Tuskin hän oli ehtinyt lukea kirjelappua ja nyrpistää sille nenäänsä, kun alhaalta kuului jotain raskasta kantavien ihmisten askelten töminää.

Stepan Arkadjevitsh meni katsomaan. Siellä tuotiin kotiin nuortunutta Pjotr Oblonskia. Hän oli niin juovuksissa, ettei voinut astua portaita ylös. Mutta nähtyään Stepan Arkadjevitshin hän käski asettaa itsensä jaloilleen. Vieraansa tuella hän meni tämän makuukamariin, missä alkoi kertoilla illanvietostaan ja nukahti siihen.

Stepan Arkadjevitsh oli alakuloisella tuulella, mitä hänelle sattui harvoin, eikä voinut pitkään aikaan saada unta. Mitä ikinä hän muistelikin, kaikki oli iljettävää, mutta kaikkein iljettävimpänä, aivan kuin häpeän tahraamana, hänen mieltään kaiveli kreivitär Lidia Ivanovnan luona vietetty ilta.

Toisena päivänä hän sai Aleksei Aleksandrovitshilta tiukan kieltävän vastauksen Annan avioeropyyntöön ja ymmärsi, että päätös perustui siihen, mitä ranskalainen oli eilen sanonut todellisessa tai teeskennellyssä unessaan.

XXIII

Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei voi ryhtyä mihinkään.

Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä täyttä sopua.

Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä. Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut yksimielisyyttä.

Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä. Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän. Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä toiselle.

Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen, koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi, että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.

Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt, Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut, hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin, että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.

Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti häntä.

Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut fysiikan tietoja.

Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka piti olla kosto.

-- Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.

Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä tarkoituksena oli loukata häntä:

-- Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön, sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.

Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan suunniltaan.

-- On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.

Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut, että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.

Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa, että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa, syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.

"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen. Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.

"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti; hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."

Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?" hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me lähdemme maalle."

Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.

Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.

XXIV

-- No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.

-- Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.

-- Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä olevia arkkuja.

-- Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?

-- En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin. Pyydä tuomaan teetä.

Ja Vronski meni kamariinsa.

Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta, ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä. Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä, sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin äskenkin.

Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja maallemuuttosuunnitelmistaan.

-- Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän. -- Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?

-- Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan kiihottuneisiin kasvoihin.

-- Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan hetkisen vaiti.

Vronski sanoi vieraiden nimet. -- Päivällinen oli mainio, ja venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.

-- Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.

-- Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska me siis lähdemme?

-- Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna vastaamatta Vronskin kysymykseen.

-- Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?

Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.

-- Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi. Ylihuomenna.

-- Niin... odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.

-- Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.

-- Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.

-- Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.

-- No mutta miksi?

-- Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!

-- Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. -- Eihän siinä ole mitään järkeä.

-- Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni, vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta. Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle luonnollista.

Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.

-- Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta oudosta kiintymyksestäsi.

-- Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?

-- Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. -- On hyvin ikävää, jollet sinä kunnioita...

-- Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja rehellisempi sanoa se suoraan.

-- Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: -- Minkä tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt itsensä. -- Sillä on rajansa.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin hänen julmista, uhkaavista silmistään.

-- Minä tarkoitan... Vronski aloitti, mutta pysähtyi. -- Minun täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?

-- Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski oli jättänyt sanomatta loppuun. -- Mutta sitä minä en tahdo, se on toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki lopussa.

Hän lähti ovea kohti.

-- Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua, mutta pidätellen häntä kädestä. -- Mistä on kyse? Minä sanoin, että matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.

-- Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, -- on pahempi kuin epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.

-- Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi nopeasti hänen kätensä irti.

"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti, epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa. "Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa", toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."

"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.

Ajatukset kiersivät nopeasti hänen päässään. Minne hän nyt lähtisi, tädinkö luo, joka oli hänet kasvattanut, vaiko Dollyn luo, vai lähtisikö hän ypöyksin ulkomaille? Mitä Vronski nyt mahtoi tehdä yksin työhuoneessaan! Olikohan tämä lopullinen riita, vai olisiko sopu vielä mahdollinen? Mitähän hänen entiset pietarilaistuttavansa nyt sanoisivat ja mitenkähän Aleksei Aleksandrovitsh ottaisi vastaan tiedon heidän väliensä rikkoutumisesta?... Näitä ja muita ajatuksia kierteli hänen päässään, mutta hän ei antautunut koko sielullaan niiden valtaan. Hänen sielussaan oli jokin epäselvä ajatus, ainoa asia, joka kiinnosti häntä, mutta hän ei kyennyt tiedostamaan sitä selkeästi. Muistettuaan vielä kerran Aleksei Aleksandrovitshin hän muisti myös viimeistä lapsivuodettaan seuranneen sairautensa ja sen tunteen, joka silloin oli pitänyt häntä vallassaan. "Miksi en saanut kuolla?" hän muisti silloin lausumansa sanat ja silloisen tunteensa. Ja hän ymmärsi yhtäkkiä, mitä hänen sielussaan liikkui. Niin, se oli se ajatus, joka yksin ratkaisi kaiken. "Kuolla!..."

"Kuolema pyyhkii pois kaiken -- Aleksei Aleksandrovitshia ja Serjozhaa painavan häpeän ja minun oman kauhean häpeäni. Ja silloin hänkin katuu, säälii ja rakastaa minua ja tuntee tuskaa tähteni." Hän istui nojatuolissa, itsesäälin hymy kasvoilleen jähmettyneenä, ja irrotteli ja työnteli takaisin vasemman kätensä sormuksia, kuvitellen elävästi Vronskin tunteita hänen kuolemansa jälkeen.

Vronskin lähestyvät askeleet herättivät hänet ajatuksistaan. Hän oli panevinaan pois sormuksiaan eikä edes kääntynyt tulijaan päin.

Vronski tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi hiljaa:

-- Anna, lähdetään huomenna, jos sinä tahdot. Olen suostuvainen kaikkeen.

Anna oli vaiti.

-- Mitä? kysyi Vronski.

-- Itsehän tiedät, sanoi Anna ja voimatta enää pidättyä purskahti itkemään.

-- Hylkää minut, hylkää! nyyhkytti hän. -- Minä matkustan huomenna pois... Teen vielä muutakin. Kuka minä olen? turmeltunut nainen, kivi sinun kaulassasi. En tahdo kiusata sinua, en! Päästän sinut vapaaksi. Sinä et rakasta minua, sinä rakastat toista!

Vronski rukoili häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei hänen mustasukkaisuudellaan ollut perustan häivääkään, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta Annaa, vaan rakasti nyt vielä enemmän kuin ennen.

-- Anna, miksi sinä kidutat noin itseäsi ja minua? Vronski puheli suudellen hänen käsiään. Vronskin kasvoista kuvastui hellyys, ja Anna luuli kuulleensa kyynelten vivahteen hänen äänessään ja tunsi kyynelten kosteutta kädellään. Ja yhtäkkiä muuttui hurja mustasukkaisuus hurjaksi, kiihkeäksi hellyydeksi; hän syleili Vronskia peittäen suudelmin tämän pään, kaulan ja kädet.

XXV

Tuntien, että täysi sovinto oli aikaansaatu, ryhtyi Anna aamusta alkaen valmistautumaan matkaan. Vaikkei ollutkaan päätetty, lähtisivätkö he maanantaina vai tiistaina, koska kumpikin oli eilen antanut toisilleen periksi, Anna teki innokkaasti muuttovalmisteluja tuntien olevansa täysin välinpitämätön siitä, lähtisivätkö he päivää aiemmin vai myöhemmin. Hän seisoi huoneessa avoimen arkun ääressä järjestellen tavaroitaan, kun Vronski tuli tavallista aikaisemmin hänen luokseen täysissä pukeissa.

-- Minä lähden heti äidin luo, hän saa lähettää minulle rahat Jegorin välityksellä. Ja huomenna olen valmis matkaan, hän sanoi.

Niin hyvällä tuulella kuin Anna olikin, hän tunsi Vronskin matkan kreivittären huvilalle sittenkin vaivaavan mieltään.

-- Enhän minä itsekään ehdi valmiiksi siihen mennessä, sanoi Anna ja ajatteli samassa: "Olisipas siis kuitenkin voinut tehdä niin kuin minä tahdoin." -- Ei, tee sinä vain niin kuin aioit. Mene ruokasaliin, minä tulen heti pantuani vain pois nämä tarpeettomat tavarat, hän sanoi lisäten vielä Annushkan sylissä olevaa vaatekuormaa.

Vronski söi pihviään, kun Anna astui ruokasaliin.

-- Sinä et usko kuinka minua kyllästyttävät nämä huoneet, sanoi Anna istuutuen Vronskin viereen juomaan kahviaan. -- Ei ole mitään kauheampaa kuin tällaiset chambres garnies. Niissä ei ole mitään ilmettä eikä sielua. Tuo kello, ikkunaverhot ja varsinkin tapetit ovat kuin mikäkin painajainen. Minä ajattelen Vozdvizenskojea kuin luvattua maata. Ethän sinä lähetä vielä hevosia?

-- En, ne saavat tulla jäljestäpäin. Aiotko ajaa jonnekin?

-- Aion käydä Wilsonilla. Minun täytyy viedä sinne vaatteitani. Siis varmastiko huomenna? hän sanoi iloisella äänellä; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat.

Vronskin kamaripalvelija tuli pyytämään Pietarista tulleen sähkösanoman kuittia. Siinä, että Vronski oli saanut sähkösanoman, ei ollut mitään erikoista, mutta näytti siltä kuin hän koettaisi salata jotain. Hän sanoi kuitin olevan kirjoituspöydällä ja kääntyi kiireesti Annan puoleen:

-- Huomenna saan varmasti kaikki asiat toimitetuksi.

-- Keneltä on tullut sähkösanoma? kysyi Anna kuuntelematta hänen sanojaan.

-- Stivalta, vastasi Vronski vastahakoisesti.

-- Miksi et ole näyttänyt minulle? Mitä salaisuuksia voi olla Stivan ja minun välillä?

Vronski huusi kamaripalvelijan takaisin ja käski tuomaan sähkösanoman.

-- Minä en tahtonut näyttää, sillä Stivalla on tapana lähetellä sähkösanomia ilman aikojaan; ei ollut syytä tehdä sitä nytkään, kun mitään ei vielä ole päätetty.

-- Onko se avioerosta?

-- On, hän ilmoittaa, ettei ole vielä saanut mitään aikaan ja että ratkaiseva vastaus on luvattu antaa näinä päivinä. Niin, lue itse.

Vapisevin käsin Anna otti sähkösanoman, ja luki, mitä Vronski oli sanonut. Lopussa oli vielä lisää: "Toivoa vähän, mutta koetan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja."

-- Minä sanoin eilen, että minulle on aivan yhdentekevä, koska saan tai saanko ensinkään avioeron, sanoi Anna punastuneena. -- Ei ollut mitään syytä salata sitä minulta. "Samalla lailla hän voi salata ja sälääkin minulta kirjeenvaihtonsa naisten kanssa", ajatteli Anna.

-- Jashvin aikoi tulla tänään aamupäivällä tänne Voitovin kanssa, sanoi Vronski, -- luullakseni hän on voittanut Pevtsovilta kaiken ja kenties enemmänkin kuin mitä se mies voi maksaa, -- lähes kuusikymmentä tuhatta.

-- Ei, sanoi Anna hermostuen siitä, että Vronski puheenaihetta vaihtamalla osoitti niin ilmiselvästi pelkäävänsä hänen ärtymystään, -- miksi sinä luulet tuon tiedon niin koskevan minuun, että se piti salata? Minähän sanoin, etten tahdo ajatella sitä, ja toivoisin, ettet sinäkään välittäisi asiasta sen enempää.

-- Minä välitän vain siksi, että pidän selvyydestä, sanoi Vronski.

-- Selvyys ei riipu muodoista, vaan rakkaudesta, sanoi Anna hermostuen yhä enemmän Vronskin viileän ja rauhallisen sävyn vuoksi. -- Miksi sinä haluat sitä niin kovasti?

"Oi, hyvä Jumala! Taas rakkaudesta!", ajatteli Vronski rypistäen kulmiaan.

-- Sinähän tiedät miksi: sinua ja tulevia lapsiamme varten, sanoi Vronski.

-- Muita lapsia ei meillä tule olemaan.

-- Se on hyvin ikävää, Vronski sanoi.

-- Sinä tahdot sitä lapsia varten; mutta minua sinä et ajattele, sanoi Anna kuurona sille, että Vronski oli sanonut: sinua ja lapsiamme varten.

Kysymys tulevista lapsista oli kauan ollut eripuran aiheena heidän välillään, ja se hermostutti Annaa nytkin. Vronskin halu saada lapsia merkitsi Annan mielestä sitä, ettei Vronski pitänyt arvossa hänen kauneuttaan.

-- Oi, minähän sanoin, että sinuakin varten. Ennen kaikkea juuri sinua varten, hän toisti rypistäen kasvojaan kuin kivusta, -- sillä olen varma siitä, että sinun hermostuneisuutesi suurimmaksi osaksi johtuu tilanteen epämääräisyydestä.

"Nyt hän on lakannut teeskentelemästä ja hänen kylmä vihansa minua kohtaan näkyy selvästi", ajatteli Anna; hän ei kuunnellut Vronskin sanoja, vaan katseli kauhuissaan sitä kylmää ja armotonta tuomaria, joka ärsyttävänä katsoi Vronskin silmistä.

-- Se ei ole syy, sanoi Anna, -- enkä minä edes ymmärrä, kuinka minun hermostuneisuuteni syynä, kuten sinä sanot, voisi olla se, että minä olen kokonaan sinun vallassasi. Siinä ei ole mitään tilanteen epämääräisyyttä, päinvastoin...

-- On hyvin ikävää, ettet tahdo ymmärtää sitä, Vronski keskeytti hänet haluten itsepäisesti saada ajatuksensa lausutuksi, -- epämääräisyys on siinä, että sinä luulet minun olevan vapaa.

-- Sen suhteen voit olla täysin rauhallinen, sanoi Anna kääntyen sivuttain Vronskiin ja ryhtyi juomaan kahviaan.

Hän tarttui kuppiinsa pikkusormi harallaan ja kohotti sen huulilleen. Juotuaan muutamia kulauksia hän katsahti Vronskiin ja ymmärsi selvästi tämän ilmeestä, että Vronskia inhotti hänen kädenliikkeensä ja hänen siemailustaan syntyvä ääni.

-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä sinun äitisi ajattelee ja millaisiin naimisiin hän sinut tahtoo, sanoi Anna laskien kupin vapisevin käsin teevadille.

-- Mutta emmehän me siitä puhu.

-- Juuri siitä. Ja saat olla varma, ettei kukaan sydäntä vailla oleva nainen, olipa hän vanha tai nuori, äitisi tai vieras, liikuta minua vähääkään.

-- Anna, minä pyydän, ettei puhuisi loukkaavasti äidistäni.

-- Nainen, joka ei ole sydämellään arvannut, mikä on hänen poikansa onni ja kunnia, on vailla sydäntä.

-- Minä toistan pyyntöni, ettet puhuisi loukkaavasti äidistäni, jota minä kunnioitan, sanoi Vronski korottaen äänensä ja katsoen ankarasti häntä silmiin.

Anna ei vastannut. Katsellessaan kiinteästi Vronskia, tämän kasvoja ja käsiä, hän muisti yksityiskohtia myöten eilisen sovinnonteon ja tämän kiihkeät hyväilyt. "Samanlaisia hyväilyjä hän on tuhlannut ja tulee tuhlaamaan toisillekin naisille!" ajatteli hän.

-- Sinä et pidä äidistäsi. Nuo puheet ovat pelkkiä korulauseita! hän sanoi katsoen vihaisesti Vronskiin.

-- Jos niin on, niin täytyy...

-- Täytyy tehdä ratkaisu, ja minä olen sen tehnyt, sanoi Anna ja aikoi lähteä huoneesta, mutta samassa tuli Jashvin sisään. Anna tervehti vierasta ja pysähtyi.

Miksi hänen, jonka sielussa myrskysi ja joka tunsi seisovansa elämänsä tienkäänteessä, miksi hänen piti tällä hetkellä teeskennellä vieraalle ihmiselle, joka ennemmin tai myöhemmin saisi tietää kaiken, sitä Anna ei itsekään ymmärtänyt. Mutta hän tukahdutti heti sisäisen myrskynsä ja istuutui puhelemaan vieraan kanssa.

-- No kuinka ovat asianne? Oletteko jo saanut velkanne? kysyi hän Jashvinilta.

-- Nähtävästi en saakaan kaikkea, ja perjantaina minun täytyy lähteä. Entä koskas te? sanoi Jashvin katsellen silmät sirissä Vronskia ja arvaten, mitä oli tapahtunut.

-- Luultavasti ylihuomenna, sanoi Vronski.

-- Tehän olette jo kauan tehneet lähtöä.

-- Mutta nyt päätös on varma, sanoi Anna katsoen Vronskia suoraan silmiin tavalla, joka sanoi, ettei sovinnon mahdollisuutta kannattanut toivoakaan.

-- Eikö teidän todellakaan ole sääli tuota Pevtsov-raukkaa? jatkoi Anna keskusteluaan Jashvinin kanssa.

-- En ole koskaan kysynyt itseltäni, Anna Arkadjevna, onko sääli vai eikö. Minun koko omaisuutenihan on tässä, hän osoitti povitaskuaan, -- ja nyt minä olen rikas mies; mutta tänään menen taas klubille ja palaan kenties keppikerjäläisenä. Tahtoohan jokainen, joka istuutuu pelaamaan minun kanssani, riistää paidankin minun yltäni, ja samoin minä hänen. Ja me ottelemme, ja siinähän se huvi onkin.

-- Mutta entä jos olisitte naimisissa, sanoi Anna, -- millaista olisi teidän vaimonne elämä?

Jashvin nauroi.

-- Senpä tähden nähtävästi en ole joutunutkaan naimisiin enkä ole koskaan aikonutkaan.

-- Entäs Helsingissä? sanoi Vronski yhtyen keskusteluun ja katsahtaen hymyilevään Annaan. Kohdatessaan hänen katseensa Anna otti kasvoilleen kylmän, ankaran ilmeen, kuin tahtoen sanoa: "Ei ole unohdettu. Kaikki on niin kuin äskenkin."

-- Oletteko tosiaan ollut rakastunut? hän sanoi Jashvinille.

-- Voi, hyvä isä, kuinka monta kertaa! Mutta niin kuin toinen voi istuutua korttien ääreen ollakseen aina valmis nousemaan, kun tulee rendez-vous'n hetki, niin minäkin voin antautua rakkauden valtaan, mutta en silti myöhästy illalla, kun peli alkaa. Ja niin olen tehnytkin.

-- En minä puhu sellaisesta vaan oikeasta rakkaudesta, Anna sanoi aikoen kysyä, mitä oli tapahtunut Helsingissä, mutta ei tahtonut toistaa Vronskin lausumaa sanaa.

Huoneeseen astui Voitov, joka ostatteli oria; Anna nousi ja poistui huoneesta.

Ennen kaupungille lähtöään Vronski poikkesi Annan huoneeseen. Anna oli etsivinään jotain pöydältä, mutta häpesi teeskentelyään ja katsahti kylmästi Vronskia suoraan silmiin.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän ranskaksi.

-- Otan "Gambertan" kantakirjan; minä myin sen, sanoi Vronski sillä äänellä, joka selvemmin kuin sanat ilmaisi: "Minulla ei ole aikaa selvittelyihin eivätkä ne mitään auta."

"Minä en ole tehnyt mitään ", ajatteli Vronski, "Jos hän tahtoo rangaista itseään, tant pis pour elle".[98] Mutta huoneesta lähtiessään hän luuli Annan sanoneen jotain, ja hänen sydämensä värähti yhtäkkiä säälistä häntä kohtaan.

-- Mitä, Anna? hän sanoi.

-- Ei mitään, Anna vastasi yhtä kylmästi ja tyynesti.

-- "Jollei mitään, niin tant pis", ajatteli Vronski kylmeten jälleen ja kääntyi pois. Huoneesta lähtiessään hän näki Annan kalpeat kasvot ja värähtelevät huulet. Hän olisi tahtonut pysähtyä ja sanoa Annalle lohduttavia sanoja, mutta jalat veivät pois huoneesta ennen kuin hän ehti ajatella mitä sanoisi. Koko tämän päivän hän oli poissa kotoa, ja kun hän illalla myöhään palasi, sanoi palvelustyttö, että Anna Arkadjevnan päätä särki ja että tämä oli pyytänyt, ettei tämän huoneeseen tultaisi.

XXVI

Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista. Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen oli rakkaus toiseen naiseen, -- se oli selvä.

Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.

"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"

Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.

"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän, suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.

Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä, oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän mitä minun on tehtävä!..."

Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen, ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.

Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä, jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.

Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin sekin, saataisiinko avioero vai eikö -- se oli kaikki tarpeetonta. Täytyi vain rangaista häntä.

Kun hän kaatoi itselleen tavanomaisen määrän oopiumia ja ajatteli, että tarvitsisi vain juoda koko pullollinen ja kuolisi, se näytti hänestä niin helpolta ja yksinkertaiselta, että hän alkoi jälleen nautinnolla ajatella, mitä tuskia Vronski tuntisi, kuinka katkerasti tämä katuisi ja rakastaisi hänen muistoaan, kun kaikki olisi jo myöhäistä. Hän makasi vuoteessaan silmät avoinna, katseli loppumaisillaan olevan kynttilän valossa katon reunakoristetta ja sille ulottuvaa vuodeverhon varjoa ja kuvitteli elävästi Vronskin tunteita, kun ei häntä enää olisi. "Kuinka minä saatoin sanoa hänelle ne sydämettömät sanat?" sanoisi Vronski silloin. "Kuinka minä saatoin lähteä huoneesta sanomatta hänelle mitään? Nyt hän on poissa. Hän on iäksi mennyt meiltä pois. Hän on siellä..."

Yhtäkkiä vuodeverhon varjo alkoi häilähdellä vallaten koko katonreunuksen ja katon, toiset varjot kiitivät toiselta puolen vastaan, pakenivat hetkeksi pois, mutta kiisivät jälleen entistä nopeampina esiin, häilähtelivät, sulautuivat yhteen ja kaikki pimeni. "Kuolema!" ajatteli Anna. Hänet valtasi sellainen kauhu, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää missä oli, ei ollut löytää tikkuja eikä saada vapisevin käsin sytytetyksi toista kynttilää loppuun palaneen ja sammuneen sijaan. "Ei, olkoon mitä hyvänsä, kun vain saa elää! Minähän rakastan häntä. Ja hänhän rakastaa minua! Pitää unohtaa tämä", ajatteli hän tuntien kyynelten vierivän poskiaan pitkin elämään palaamisen ilosta. Päästäkseen pelostaan hän meni kiireesti Vronskin kamariin.

Vronski nukkui sikeästi. Anna meni hänen luokseen ja katseli häntä kauan aikaa hänen kasvojaan ylhäältä valaisten. Nyt kun hän nukkui, Anna rakasti häntä niin, ettei voinut pidättää hellyyden kyyneliä häntä katsellessaan; mutta hän tiesi, että herätessään Vronski katsoisi Annaa kylmin, itsetietoisen syyttömin katsein, ja ennen kuin hän voisi puhua Vronskille rakkaudestaan, hänen täytyisi osoittaa, kuinka väärin tämä oli häntä kohdellut. Anna ei herättänyt miestä vaan palasi kamariinsa, ja toisen kerran oopiumia otettuaan hän vajosi aamuyöllä painostavaan puolihorrokseen, tiedostaen silti tilansa koko ajan.

Aamulla hän näki hirveän painajaisen, joka silloin tällöin oli vaivannut häntä jo ennen kuin hän oli alkanut elää Vronskin kanssa, ja hän heräsi siihen. Pörröpäinen ukonkänttyrä teki jotain kumartuneena raudan ääreen, lasketellen järjettömiä ranskalaisia sanoja, ja kuten aina tässä painajaisessa Anna tunsi nytkin kauhukseen, ettei ukko kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan teki rautoineen jotain hirveää hänen päänsä lähellä, ja se hirveä tehtiin hänelle. Hän heräsi koko keho kylmässä hiessä.

Kun hän oli noussut, hän muisti eilispäivän kuin sumun läpi.

"Oli riita, niin kuin niin usein ennenkin. Minä sanoin päätäni kivistävän, eikä hän tullut katsomaan. Huomenna me lähdemme, täytyy tavata hänet ja valmistautua lähtemään", hän sanoi itselleen. Ja saatuaan tietää Vronskin olevan työhuoneessaan Anna lähti hänen luokseen. Mennessään salin poikki hän kuuli rattaiden pysähtyvän pääovelle. Ikkunaan vilkaistessaan hän näki suljetut vaunut, joista kurkisti nuori nainen syreeninvärinen hattu päässään. Hän puhui jotain ovikelloa soittavalle lakeijalle. Alhaalta kuului puhetta, minkä jälkeen joku tuli portaita ylös, ja pian kuuluivat salin viereisestä huoneesta Vronskin askeleet: hän meni nopeasti eteiseen ja portaita alas. Anna meni taas ikkunan luo. Nuori nainen, jolla oli syreeninvärinen hattu, antoi hänelle käärön. Vronski sanoi hänelle jotain hymyillen. Vaunut lähtivät, ja Vronski juoksi nopeasti takaisin portaita ylös.

Sumu, joka Annan sielussa oli peittänyt kaiken, hajaantui äkkiä. Eiliset tunteet pusersivat kipeää sydäntä uusin voimin. Hän ei voinut enää käsittää, kuinka oli voinut alentua olemaan kokonaisen päivän Vronskin talossa. Hän meni Vronskin huoneeseen ilmoittaakseen tälle päätöksensä.

-- Ruhtinatar Sorokina kävi tyttärensä kanssa tuomassa minulle äidin lähettämät rahat ja paperit. En saanut niitä eilen. Onko pääsi jo terveempi? sanoi Vronski tyynesti koettaen olla näkemättä ja ymmärtämättä Annan kasvojen synkkää ja ilkkuvaa ilmettä.

Anna seisoi keskellä lattiaa ja katsoi häneen kiinteästi eikä sanonut mitään. Vronski vilkaisi häneen, rypisti kasvojaan ja luki edelleen kirjettään. Anna kääntyi ja lähti hitaasti pois huoneesta. Vronski olisi vielä voinut saada hänet kääntymään, mutta Anna oli jo lähellä ovea ja Vronski oli yhä vaiti; vain paperiarkki kahisi hänen kääntäessään kirjeen.

-- Niin, muuten, sanoi Vronski, kun Anna oli jo ovella, -- huomenna me siis varmasti lähdemme? Eikö niin?

-- Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.

-- Anna, näinhän ei voi elää...

-- Te, mutta en minä, toisti Anna.

-- Tämä käy jo sietämättömäksi!

-- Te... te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.

Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.

Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista. Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo, käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija, joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa, nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse hän veti hansikasta käteensä.

XXVII

"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.

-- Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin, ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.

-- Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi, että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.

-- Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut tulevat heti takaisin.

-- Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. Lähettäkää Mihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.

Anna istuutui kirjoittamaan.

/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan tähden, minua niin pelottaa." #/

Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.

Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä huoneesta ja meni lastenkamariin.

"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin, että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin. Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko, niin jäljellä on vain... mutta sitä minä en tahdo."

Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen minuuttia enää... Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän. Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin, olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.

"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin, missä Annushka järjesteli huonetta.

-- Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen häneen tietämättä mitä sanoisi.

-- Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään kuin ymmärtäen.

-- Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa, hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.

Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna meni häntä vastaan.

-- En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.

-- Mitä hän sanoi?... Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta, joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.

"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.

-- Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan, tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.

"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:

/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti." #/

Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen, hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.

-- Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen voimattomana tuolille.

-- Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.

-- Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. -- Jos minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja Aleksandrovnan luo... Ei, minä tulen itse pian takaisin.

"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui vaunuihin.

-- Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.

-- Znamenkalle, Oblonskille.

XXVIII

Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla vilkkaimmillaan.

Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä, vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt. "Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen. Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri... Minä kerron Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee, mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja minä seuraan hänen neuvoaan... Minä en alistu enkä antaudu hänen kasvatettavakseen. Filippov... Filippovin sämpylät... Sanovat heidän vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan, kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan minä punaisine käsineni?... Kuinka paljon siitä, mikä silloin näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi; mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän hänelle!... Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston. Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan. "Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista se on... Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha! Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut -- kuinka minä inhoan itseäni näissä vaunuissa -- kaikki on hänen; mutta minä en enää näe häntä."

Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.

-- Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.

-- Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.

"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut", ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee. Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."

Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli häiritsemään heidän keskusteluaan.

-- Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun luoksesi, sanoi Dolly, -- kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään sain.

-- Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen nähdäkseen Kittyn.

-- Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.

-- Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?

-- Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, -- hän jäi lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.

-- Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?

-- Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.

-- Minä en tahdokaan, sanoi Anna.

"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen, joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni. Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle? Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."

Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.

-- Minä tiesin kaiken, hän sanoi. -- Eikä se liikuta minua vähääkään.

-- Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen hermostuneessa tilassa. -- Koska sinä lähdet? kysyi hän.

Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.

-- Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja punastuen.

-- Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut oikein luonnistua, minä neuvoin häntä... Hän on hyvillään, että saa nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut tottunut valehtelemaan. -- Kas siinä hän tulee.

Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan luo ja ojensi kätensä.

-- Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.

Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät kasvot, vihamielisyys katosi.

-- Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin, te olette muuttunut, sanoi Anna.

Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä sääli.

He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.

-- Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten tuoliltaan.

-- Koska te lähdette?

Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi ohuesti hymyillen. -- Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta, myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. -- Missä hän on nyt?

-- Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.

-- Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.

-- Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti silmiin.

-- No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.

-- Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään sisarensa kanssa kahden. -- Mutta hänessä on jotain säälittävää. Kauhean säälittävää!

-- Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. -- Kun saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

XXIX

Anna istuutui vaunuihin vielä tukalammassa mielentilassa kuin oli ollut kotoa lähtiessään. Entisiin kärsimyksiin oli nyt liittynyt loukatuksi ja hylätyksi joutumisen tunne, jonka Kittyn näkeminen oli hänessä synnyttänyt.

-- Minne käskette? Kotiinko? kysyi Pjotr.

-- Niin, kotiin, sanoi Anna ajattelematta enää minne ajaisi.

"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?" ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä, etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani, joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää, että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen, olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni... jos olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta, kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta, joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]... je me fais coiffer par Tjutkin... Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin", ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää. Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi, että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on totta se!"

Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.

-- Onko tullut vastausta? hän kysyi.

-- Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.

-- Eikö lähetti ole vielä tullut?

-- Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.

"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen. Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna. Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään. Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä kiusallisena taakkana.

"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua. Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen kaupunkiin ja jäädä sinne.

Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo, nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.

-- Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.

-- Kukas lipun ostaa?

-- No samantekevää, tule sitten, sanoi Anna harmissaan.

Pjotr hyppäsi kuskin viereen, pani kädet lanteille ja käski ajaa asemalle.

XXX

"Taas olen täällä! Taas ymmärrän kaiken", sanoi Anna itselleen, kun vaunut olivat kumisten ja keinuen lähteneet liikkumaan pienikivistä katua pitkin, ja vaikutelmat alkoivat taas seurata toisiaan.

"Mitäs minä viimeksi niin hartaasti ajattelinkaan", koetti hän muistaa. "Tjutkin coiffeur? Ei se siitä ollut. Ai niin, se olikin niistä Jashvinin sanoista, että taistelu olemassaolosta on ainoa, mikä ihmisiä yhdistää. Turhaan te sinne menette", hän kääntyi ajatuksissaan nelivaljakossa ajavan seurueen puoleen, joka nähtävästi oli matkalla jonnekin huvittelemaan. "Eikä koirakaan, jota te kuljetatte mukananne, auta teitä. Itseänne ette kuitenkaan pääse pakoon." Luotuaan katseensa sille puolelle, minne Pjotr katsoi, hän näki ajurinrattailla tunnottomana retkottavan juopuneen tehdastyömiehen, jota poliisivartija vei jonnekin. "Tuo kenties pikemminkin", ajatteli hän. "Emme mekään, kreivi Vronski ja minä, sitä mielihyvää löytäneet, vaikka siltä niin paljon odotimme." Ensimmäisen kerran Anna kohdisti sen kirkkaan valon, jossa hän nyt kaiken näki, heidän keskinäisiin suhteisiinsa, joiden ajattelemista hän tähän asti oli karttanut. "Mitä hän minusta etsi? Ei niinkään rakkautta kuin tyydytystä turhamaisuudelleen." Hän muisteli Vronskin sanoja heidän suhteensa alkuajoilta ja tämän silloista ilmettä, joka muistutti nöyrää lintukoiraa. Kaikki tuki nyt hänen arvelujaan. "Niin, hänessä oli turhamaisen menestyksen voitonriemua. Oli tietysti rakkauttakin, mutta suurin osa oli menestyksen ylpeyttä. Hän kerskaili minulla. Nyt kaikki on mennyttä. Ei ole enää mitään ylpeiltävää, vaan hävettävää. Hän on ottanut minulta kaiken, mitä on voinut, ja nyt minä olen hänelle tarpeeton. Minä olen hänelle taakaksi, mutta hän koettaa kuitenkin noudattaa minun suhteeni kunniallisuuden vaatimuksia. Eilen hän tuli huomaamattaan ilmaisseeksi, että tahtoo minun avioeroani ja meidän avioliittoamme polttaakseen laivansa. Hän pitää minusta, mutta miten? The zest is gone[100]. Tuo näyttää tahtovan ihastuttaa kaikkia ja on hyvin tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsellessaan punakkaa kauppapalvelijaa, joka ratsasti maneesihevosella. "Niin, minussa ei ole enää sitä entistä viehätystä. Jos lähden hänen luotaan pois, hän on siitä sisimmässään iloinen."

Tämä ei ollut mikään oletus -- hän näki asian nyt selvästi siinä luovassa valossa, joka avasi hänelle nyt elämän ja ihmisen suhteitten sisäisen merkityksen.

"Minun rakkauteni käy yhä kiihkeämmäksi ja omahyväisemmäksi, hänen taas tekee koko ajan sammumistaan, ja siksi meidän täytyy erota", hän jatkoi mietteitään. "Sitä ei voi auttaa. Hän on minulle kaikki kaikessa ja minä tahdon, että hän antautuisi minulle yhä täydellisemmin. Hän taas tahtoo yhä enemmän päästä minusta irti. Me kuljimme tosiaankin toisiamme kohti ennen suhteemme alkua, mutta sen jälkeen olemme koko ajan kulkeneet eri suuntiin. Sitä ei voi muuttaa muuksi. Hän sanoo minua järjettömän mustasukkaiseksi, ja olenhan itsekin sanonut niin itselleni; mutta niin ei ole laita. En ole mustasukkainen vaan tyytymätön. Mutta..." äkkiä mieleen tullut ajatus sai hänet avaamaan suunsa ja siirrähtämään vaunuissa. "Jos voisin olla muuta kuin pelkkä rakastajatar, joka intohimoisesti rakastaa vain hänen hyväilyjään; mutta minä en voi enkä tahdo olla mitään muuta. Juuri sillä minä herätän hänessä inhoa ja hän minussa vihaa, eikä toisin voi ollakaan. Tiedän kyllä, ettei hän olisi ruvennut pettämään minua ja ettei hän ajattelisi Sorokinaa eikä ole rakastunut Kittyyn; minä uskon ja tiedän kaiken sen. Mutta se ei kevennä oloani. Jollei hän rakasta minua, vaan on hyvä ja hellä minua kohtaan pelkästä velvollisuudesta, se on pahempi, tuhat kertaa pahempi kuin viha! Se on helvetti. Niin se juuri on. Hän ei ole enää pitkään aikaan rakastanut minua. Ja missä rakkaus loppuu, siellä alkaa viha... Näitä katuja minä en tunne lainkaan. Joitakin penkereitä ja aina vain taloja ja taloja... Ja niissä aina vain ihmisiä ja ihmisiä... Kuinka äärettömästi niitä on, ja kaikki vihaavat toisiaan. No, minä kuvittelen, mitä minulla pitäisi olla tullakseni onnelliseksi. No? Minä saan avioeron, Aleksei Aleksandrovitsh antaa minulle Serjozhan, ja minä menen avioliittoon Vronskin kanssa." Muistaessaan Aleksei Aleksandrovitshin hän näki heti edessään ilmi elävänä tämän leppeät, elottomat, sammuneet silmät, valkeat, sinisuoniset kädet, erikoisen äänenpainon ja sormien naksuttelun, ja muistaessaan sen tunteen, joka oli heitä yhdistänyt ja jota myös nimitettiin rakkaudeksi, hän värähti inhosta.

"No, minä saan avioeron ja minusta tulee Vronskin vaimo. Entä sitten? Lakkaako Kitty katsomasta minuun sillä tavoin kuin tänään? Ei. Entä lakkaako Serjozha kyselemästä tai ajattelemasta minun kahta miestäni? Entä minkä uuden tunteen minä keksin Vronskin ja minun välille? Onko mikään siedettävä suhde enää mahdollinen, onnesta puhumattakaan? Ei ole", hän vastasi ilman pienintäkään epäilystä. "Mahdotonta kaikki. Koko elämä vie meitä erilleen, minä teen hänet onnettomaksi ja hän minut, eikä kumpaakaan meistä voi muuttaa toiseksi. Kaikki keinot on koetettu, turha vaiva... Tuossa on kerjäläisnainen lapsi sylissä. Luulee, että häntä säälitään. Kaikkihan me olemme heitetyt maailmaan vain vihaamaan toinen toisiamme ja kiduttamaan sen vuoksi toisiamme ja itseämme. Tuossa menee kymnasisteja -- nauravat. Serjozha?" muisti hän. "Minäkin luulin niin rakastavani häntä ja ajattelin liikuttuneena omaa hellyyttäni. Mutta niin vain olen elänyt ilman häntäkin. Vaihdoin hänet toiseen rakkauteen enkä pahoitellut vaihtoani niin kauan kuin sain tyydytystä tuosta toisesta rakkaudestani." Inhoten hän muisti nyt, miksi tuo toinen rakkaus oli tullut. Häntä ilahdutti se, että hän näki nyt niin selvästi oman elämänsä ja kaikkien ihmisten elämän. "Samoin on minun ja Pjotrin ja kuski Fjodorin ja tuon kauppiaan laita ja kaikkien niiden ihmisten laita, jotka asuvat siellä Volgan varsilla, minne nuo ilmoitukset kutsuvat, ja niin on joka paikassa", hän ajatteli, kun vaunut saapuivat jo Nizegorodskin matalan asemarakennuksen luo ja kantajia kiiruhti vastaan.

-- Obiralovkaanko käskette ostamaan lipun? kysyi Pjotr.

Anna oli aivan unohtanut minne matkusti ja hänen täytyi pinnistellä ankarasti ennen kuin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.

-- Niin, hän sanoi antaen Pjotrille rahakukkaronsa ja nousi rattailta pieni punainen laukku kädessä.

Astuessaan joukon läpi ensimmäisen luokan odotussaliin hän muisti vähitellen asemansa kaikki yksityiskohdat ja ne päätökset, joiden välillä hän oli horjunut. Vanhoja kirveleviä kohtia viiltelevät toivo ja epätoivo alkoivat vuoroin raastaa hänen nääntyneen, hirvittävästi värisevän sydämensä haavoja. Hän istui tähdenmuotoisella sohvalla odottamassa junaa, katseli inhoten ohikulkijoita, jotka kaikki olivat hänestä vastenmielisiä, ja ajatteli milloin saapumistaan asemalle ja kirjelappua, jonka hän sieltä lähettäisi Vronskille, milloin taas sitä, miten hän Vronskin paraikaa valittaessa äidilleen asemansa vaikeutta (toisen kärsimyksiä ymmärtämättä) astuisi huoneeseen ja mitä sanoisi hänelle. Väliin hän taas ajatteli sitä, kuinka elämä voisi vielä olla onnellista ja kuinka kipeästi hän rakasti ja vihasi Vronskia ja kuinka hirveästi hänen sydämensä tykytti.

XXXI

Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen. Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan, kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle, tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan ohitse asemasiltaa pitkin.

-- Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.

"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta, kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.

-- Haluatteko ulos?

Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada tupakoida -- nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita irvikuvia.

Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen. Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään? Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin, kun näkee totuuden?"

-- Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen kieltään.

Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.

"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.

"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja petosta, kaikki on pahaa!..."

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta, oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan, milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.

-- Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?

Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä lukenutkaan.

"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla käsialalla kirjoitetut sanat.

"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.

-- Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa pitkin aseman ohi.

Kaksi asemasillalla kävelevää palvelustyttöä kääntyi katsomaan hänen pukuaan ja arvioimaan sitä ääneen: "Oikeita ovat", he sanoivat hänen pitseistään. Nuoret herrat eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne menivät taas hänen ohitseen vilkuillen häntä kasvoihin ja nauroivat keskenään ja huusivat jotain luonnottomalla äänellä. Asemapäällikkö kysyi ohimennessään, matkustaisiko hän eteenpäin. Poika, joka myi kaljaa, tuijotti häneen herkeämättä. "Jumalani, minne minä menen?" Anna ajatteli astuen yhä kauemmas asemasiltaa pitkin. Naiset ja lapset, jotka olivat olleet vastassa silmälasipäistä herraa ja kulkivat nyt äänekkäästi nauraen ja jutellen asemasiltaa pitkin, vaikenivat ja katselivat häntä, kun hän tuli heidän kohdalleen. Hän kiiruhti askeliaan ja meni loitommas heistä asemasillan reunalle. Tavarajuna tuli asemalle. Asemasilta alkoi täristä, ja Annasta tuntui kuin hän olisi taas ollut matkalla.

Yhtäkkiä hän muisti miehen, joka oli jäänyt junan alle sinä päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Vronskin, ja ymmärsi mitä oli tehtävä. Nopein, kevein askelin hän laskeutui alas portaita, jotka veivät vesipumpulta kiskoille, ja pysähtyi aivan ohikulkevan junan viereen. Hän katseli vaunujen alustaa, hitaasti vierivän ensimmäisen vaunun vipuja, rautaketjuja ja korkeita rautapyöriä ja koetti silmämitalla määritellä etu- ja takapyörien keskiväliä ja hetkeä, jolloin se osuisi hänen kohdalleen.

"Tuonne!" hän sanoi itselleen katsoen vaunun siimestämää hiilensekaista hiekkaa, joka peitti ratapenkereen ja ratapölkyt, "tuonne keskikohdalle, ja hän saa rangaistuksen ja minä pääsen kaikista ja itsestäni."

Hän tahtoi heittäytyä ensimmäisen kohdalleen ehtineen vaunun alle; mutta hänen käsivarressaan riippuva punainen käsilaukku pidätti häntä; vaunun keskikohta oli jo ohi, ennen kuin hän oli saanut laukun irti. Täytyi odottaa seuraavaa vaunua. Annan valtasi samantapainen tunne kuin uimaan mennessä juuri ennen veteen heittäytymistä, ja hän teki ristinmerkin. Tuo totunnainen kädenliike herätti hänen sielussaan kokonaisen sarjan lapsuus- ja tyttöajan muistoja, ja pimeys, joka oli peittänyt häneltä kaiken, hälveni yhtäkkiä ja elämä välkkyi hetkisen hänen edessään kaikkine entisine valoisine iloineen. Mutta hän ei hellittänyt katsettaan seuraavan lähenevän vaunun pyöristä. Juuri sinä hetkenä, jolloin pyörien keskiväli tuli hänen kohdalleen, hän heitti pois punaisen laukkunsa, painoi päänsä hartioiden suojaan ja heittäytyi käsiensä varaan vaunun alle langeten kevyesti polvilleen, kuin heti noustakseen jälleen. Samassa hän kauhistui tekoaan. "Missä olen? Mitä minä teen? Miksi?" Hän tahtoi nousta ja vetää päänsä pois, mutta jokin suunnattoman suuri sysäsi häntä armotta päähän ja tarttui selkään. "Herra, anna minulle kaikki anteeksi!" huokasi hän huomaten taistelun mahdottomaksi. Ukonkänttyrä puuhaili rautoineen sopertaen jotain. Se kynttilä, jonka valossa Anna oli lukenut hädän, petosten, surun ja pahuuden täyttämää kirjaa, leimahti kirkkaammin kuin koskaan, valaisi hänelle kaiken, mikä ennen oli ollut pimeyden peitossa, alkoi rätistä, himmeni sitten ja sammui ainiaaksi.

KAHDEKSAS OSA

I

Lähes kaksi kuukautta oli kulunut. Kuuma kesä oli jo puolivälissä, mutta Sergei Ivanovitsh pääsi vasta nyt lähtemään Moskovasta.

Sergei Ivanovitshin elämässä oli tänä aikana sattunut tärkeitä tapauksia. Jo lähes vuosi sitten hän oli saanut valmiiksi kirjansa, kuusivuotisen työn hedelmän, jonka nimenä oli Katsaus valtiojärjestelmän muotoihin ja niiden perusteisiin Euroopassa ja Venäjällä. Muutamia osia siitä samoin kuin koko johdanto oli jo aikaisemmin julkaistu aikakauslehdissä, ja toisia osia Sergei Ivanovitsh oli lukenut tuttavapiirilleen, joten teoksen aatteet eivät olleet lukijoille täysin uusia. Sergei Ivanovitsh oli kuitenkin otaksunut, että hänen kirjansa ilmestyminen tekisi syvän vaikutuksen yleisöön ja saisi aikaan melkoista kuohuntaa tieteellisessä maailmassa.

Huolellisen viimeistelyn jälkeen kirja oli viime vuonna ilmestynyt painosta ja lähetetty kirjakauppoihin.

Sergei Ivanovitsh ei kysellyt keneltäkään kirjastaan eikä tiedustellut edes kirjakaupoista sen menekkiä. Hän vastasi haluttomasti ja teennäisen välinpitämättömästi ystäviensä tiedusteluihin teoksen menestyksestä; mutta siitä huolimatta hän seurasi tarkasti ja jännittyneenä kirjansa yleisöön ja kirjalliseen maailmaan jättämää ensivaikutelmaa.

Mutta oli kulunut viikko, toinen ja kolmas, eikä ollut havaittavissa, että kirja olisi tehnyt yleisöön minkäänlaista vaikutusta. Ainoastaan hänen tutkijaystävänsä kajosivat siihen joskus keskusteluissa, nähtävästi kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta hänen tuttavansa, joita tieteellinen kirjallisuus ei yleensä huvittanut, eivät puhuneet siitä mitään. Ja sivistyneistö, jolla etenkin nyt oli aivan muita harrastuksia, oli täysin välinpitämätön Sergei Ivanovitshin teosta kohtaan. Kirjallisuudessakaan ei kokonaiseen kuukauteen mainittu teoksesta sanaakaan.

Sergei Ivanovitsh oli tarkkaan laskenut arvostelun kirjoittamiseen menevän ajan, mutta kului kuukausi ja toinen eikä kuulunut mitään.

Ainoastaan "Severnyi Zuk"-lehden leikillisessä alakerrassa, jossa puhuttiin erään kuuluisan laulajan laskevasta tähdestä, heitettiin Koznyshevillekin muutaman ylenkatseellisen sanan mittainen letkautus, jossa väitettiin hänen kirjansa jo aikoja sitten päätyneen yleiseksi naurunaiheeksi.

Viimeinkin, lähes kolmen kuukauden kuluttua, ilmestyi eräässä vakavassa aikakauslehdessä arvostelu Koznyshevin kirjasta. Sergei Ivanovitsh tunsi arvostelijan. Hän oli kerran tavannut tämän Golubtsovin luona.

Arvostelija oli hyvin nuori ja sairas mies, sangen näppärä katsausten kirjoittaja, mutta varsin vähän sivistynyt ja arka henkilökohtaisissa suhteissaan.

Huolimatta täydellisestä ylenkatseestaan arvostelijaa kohtaan Sergei Ivanovitsh ryhtyi lukemaan arvostelua täysin kunnioittavaan sävyyn. Se oli kauhea.

Nähtävästi sen kirjoittaja oli ymmärtänyt koko teoksen aivan väärältä kannalta. Mutta hän oli osannut valita lainaamansa otteet niin, että jokainen, joka ei ollut lukenut kirjaa (ja nähtävästi monikaan ei ollut sitä lukenut), sai niistä sen varman vakaumuksen, että koko kirja oli vain kokoelma korkealentoisia sanoja, joita päälle päätteeksi oli usein käytetty vallan sopimattomasti (kuten kysymysmerkit osoittivat), ja että kirjan tekijä oli aivan sivistymätön ihminen. Kaikki se oli sanottu niin terävästi, että Sergei Ivanovitsh olisi itse voinut kadehtia tätä terävyyttä; ja se juuri olikin kauheaa.

Niin tunnollisesti kuin Sergei Ivanovitsh tutkiskelikin arvostelijan johtopäätösten oikeutusta, hän ei hetkeksikään pysähtynyt niihin puutteisiin ja virheisiin, joita arvostelussa ivattiin, vaan syventyi heti muistelemaan sitä tilannetta, jossa oli tutustunut arvostelijaan.

"Loukkasinkohan minä häntä jollain tavoin?" Sergei Ivanovitsh kyseli itseltään.

Hän muisti oikaisseensa kyseistä nuorta herraa keskustelussa korjaamalla erään hänen käyttämänsä sanan, joka osoitti hänen opintojensa puutteellisuuden, ja tämä selitti Sergei Ivanovitshille koko arvostelun tyylin.

Tämän arvostelun jälkeen teoksesta ei kuulunut enää hiiskahdustakaan, ja Sergei Ivanovitsh näki, että hänen kuusivuotinen työnsä, hartaan vaivannäön ja rakkauden tulos, oli vaipunut unholaan jälkeä jättämättä.

Sergei Ivanovitsh oli viisas, sivistynyt, terve ja toimelias mies eikä tiennyt, mihin käyttäisi toimintatarmonsa. Keskustelut vierassaleissa, konferensseissa, kokouksissa, komiteoissa ja muualla, missä saattoi puhua, veivät osan hänen ajastaan; mutta vanhana kaupunkilaisena hän varoi kokonaan antautumasta keskustelunhalunsa valtaan (mitä hänen kokematon veljensä ei Moskovassa käydessään ymmärtänyt tehdä), joten hänelle jäi vielä paljon joutoaikaa ja henkisiä voimia muuhun työhön.

Hänen onnekseen virisi hiljaisena kytenyt slaavilaiskysymys tänä hänelle raskaana ja ikävänä aikana täyteen liekkiin vallaten koko yleisön ja sysäten syrjään muut muodissa olleet kysymykset: kysymyksen vierasuskoisista, amerikkalaisista ystävistä, Samaran läänin nälänhädästä, suuresta näyttelystä ja spiritismistä, ja Sergei Ivanovitsh joka oli ennenkin ollut eräs tämän kysymyksen esiinnostajista, antautui nyt kokonaan sen valtaan.

Niissä piireissä, joihin Sergei Ivanovitsh kuului, ei tähän aikaan puhuttu eikä kirjoitettu mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kaikki se, mitä joutilas väki tavallisesti tekee aikansa tappamiseksi, tehtiin nyt serbialaisten hyväksi. Tanssiaiset, konsertit, päivälliset, tulitikkulaatikot, naisten puvut, oluet ja ravintolat -- kaikki oli todisteena yleisön myötätunnosta slaaveja kohtaan.

Tämän asian johdosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon sellaista, mitä Sergei Ivanovitsh ei yksityiskohdissaan voinut hyväksyä. Hän näki, että slaavilaiskysymys oli niitä muotiviehtymyksiä, jotka vähän väliä vaihtuen tyydyttivät säätyläisten puuhailuntarvetta; hän näki senkin, että monet ajoivat tätä asiaa itsekkäissä ja turhamaisissa tarkoituksissa. Hän myönsi, että sanomalehtiin painettiin paljon joutavaa ja liioiteltua vain jotta niiden ääni kuuluisi yli muiden ja voittaisi siten yleisön huomion. Hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, että yleisön innostuksen aallon harjalla keikkuivat ja pitivät eniten ääntä menestykseensä tyytymättömät henkilöt: ylipäälliköt vailla armeijaa, ministerit vailla ministeriötä, sanomalehtimiehet vailla lehteä ja puoluejohtajat vailla johdettavia. Hän näki slaavilaisasiassa yhtä ja toista kevytmielistä ja naurettavaa, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että sen ytimenä oli todellinen, yhä kasvava innostus, joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat ja jota ei voinut olla kannattamatta. Samanuskoisten slaaviveljien ahdistus oli herättänyt yleistä myötätuntoa kärsiviä ja vihaa sortajia kohtaan. Suuren asian puolesta taistelevien serbialaisten ja montenegrolaisten sankaruus oli synnyttänyt koko kansassa halun auttaa heimoveljiä ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla.

Erityisen ilahduttava seikka oli Sergei Ivanovitshin mielestä yleisen mielipiteen ilmaus. Yleisö oli lausunut selvästi julki oman kantansa. Kansan sielu oli saanut ilmauksensa, kuten Sergei Ivanovitshilla oli tapana sanoa. Ja mitä enemmän hän työskenteli tämän asian hyväksi, sitä selvemmäksi hänelle kävi sen valtava, käänteentekevä historiallinen merkitys.

Hän omisti kaikki voimansa tuon suuren asian palvelukseen eikä muistanutkaan enää ajatella kirjaansa.

Se vei kaiken hänen aikansa niin tarkkaan, ettei hän ehtinyt vastata kaikkiin hänelle tuleviin kirjeisiin ja pyyntöihin.

Tehtyään työtä koko kevään ja alkukesän hän sai vasta heinäkuussa sen verran vapaata aikaa, että saattoi lähteä veljensä luo maalle.

Hän tahtoi levätä parin viikon ajan ja nauttia katsellessaan kansan kaikkein pyhimmässä, maan sydämessä, tuota kansan hengen nousua, josta hän oli kaikkien pääkaupunkilaisten tavoin täysin vakuuttunut. Katavasov, joka oli jo kauan sitten luvannut tulla maalle Leviniä tervehtimään, lähti hänen mukaansa.

II

Sergei Ivanovitsh ja Katavasov olivat tuskin ehtineet ajaa Kurskin asemalle[101], jossa tänään oli erityisen vilkas liikenne, nousta vaunuista ja etsiä silmiinsä matkatavaroiden kanssa perässä ajaneen lakeijansa, kun vapaaehtoisia ajoi neljällä ajurilla aseman eteen. Joukko hienostonaisia otti heidät vastaan kukkakimpuin ja seurasi heitä sisälle asemarakennukseen suuren kansanjoukon saattamana.

Odotussalin ovella yksi vastaanottajanaisista kääntyi Sergei Ivanovitshin puoleen.

-- Oletteko tekin saattamassa? hän kysyi ranskaksi.

-- Ei, ruhtinatar, olen itse lähdössä. Menen vähän lepäämään veljeni luo. Oletteko te aina saattamassa, kun vapaaehtoisia lähtee? sanoi Sergei Ivanovitsh tuskin huomattavasti hymyillen.

-- Eihän sitä muuta voi! vastasi ruhtinatar. -- Eikö meiltä olekin lähetetty jo kahdeksansataa? Malvinski ei uskonut.

-- Yhdeksättä sataa. Jos ottaa lukuun nekin, jotka ovat lähteneet toista tietä, heitä on jo yli tuhat, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- No sitähän minä juuri sanoin! innostui ruhtinatar. -- Ja eikö olekin uhrattu jo lähes miljoona ruplaa?

-- Enemmän, ruhtinatar.

-- Millainen on tämän päivän uutissähkösanoma? Ovatko turkkilaiset taas saaneet selkäänsä?

-- Näkyvät saaneen, vastasi Sergei Ivanovitsh. He puhuivat sähkösanomasta, joka vahvisti todeksi aiemmin levineen huhun turkkilaisten tappioista ja paosta ja seuraavana päivänä odotettavissa olevasta ratkaisevasta taistelusta.

-- Ai niin, tiedättekö, eräs hyvin viehättävä nuori mies on pyytänyt päästä mukaan. Minä en ymmärrä, miksi häntä ei ole tahdottu ottaa. Kuulkaa, olisitteko te niin hyvä ja kirjoittaisitte pari sanaa hänen puolestaan. Minä tunnen hänet, kreivitär Lidia Ivanovna on hänet lähettänyt.

Saatuaan ruhtinattarelta tarkempia tietoja vapaaehtoiseksi pyrkivästä nuorukaisesta Sergei Ivanovitsh meni ensimmäisen luokan vaunuun, kirjoitti kirjelapun asianomaisille ja vei sen ruhtinattarelle.

-- Tiedättekö, että tunnettu kreivi Vronski matkustaa tässä junassa, sanoi ruhtinatar, kasvot voitonriemuisessa ja merkitsevässä hymyssä, kun Sergei Ivanovitsh oli taas löytänyt hänet ja antanut hänelle kirjoittamansa kirjelapun.

-- Minä kuulin, että hän lähtisi, mutta en tiennyt milloin. Tässäkö junassa?

-- Minä näin hänet. Hän on tuolla. Vain äiti on saattamassa häntä. Tämä on kaiketi parasta, mitä Vronski voi tehdä.

-- Aivan niin.

Heidän siinä puhellessaan kansanjoukko tunkeutui heidän ohitseen ravintolahuoneeseen. Sen mukana seurattuaan he kuulivat kovan äänen ja näkivät ruokapöydän ääressä malja kädessä seisovan herran, joka piti puhetta vapaaehtoisille. "Uhraamaan voimanne uskomme, ihmiskunnan ja veljiemme edestä" herra puhui korottaen yhä ääntään. "Äiti Moskova siunaa teitä suureen työhönne. Eläköön!" päätti hän äänekkäästi ja itku kurkussa.

Kaikki huusivat "eläköön!", ja uusi joukko syöksyi saliin ja oli vähällä kaataa ruhtinattaren.

-- Kas, ruhtinatar! Mitä kuuluu? sanoi yhtäkkiä paikalle ilmestynyt Stepan Arkadjevitsh kasvot säteilevässä hymyssä. -- Eikö hän puhunutkin kauniisti ja lämpimästi? Bravo! Kas, tekin, Sergei Ivanovitsh! Ettekö tekin sanoisi puolestanne jotain, ymmärrättehän, rohkaisuksi. Tehän osaatte niin hyvin, lisäsi hän kunnioittavasti ja varovasti hymyillen ja tarttuen hellävaroen hänen käsikoukkuunsa.

-- Ei, minä lähden heti.

-- Minne?

-- Maalle, veljeni luo, vastasi Sergei Ivanovitsh.

-- No, siellähän te tapaatte minun vaimoni. Minä kirjoitin juuri hänelle, mutta te ehditte aiemmin perille. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että tapasitte minut ja että all right. Hän kyllä ymmärtää. Niin, ja kertokaa hänelle, että minut on nimitetty siihen yhdistettyyn komiteaan... Hän kyllä ymmärtää mihin. Ne ovat niitä les petites misères de la vie humaine[102], hän sanoi ruhtinattarelle ikään kuin anteeksi pyytäen. -- Ajatelkaas, että ruhtinatar Mjahkaja, ei Liza, vaan Bibich, lähettää kuin lähettääkin tuhat kivääriä ja kaksitoista sairaanhoitajatarta. Olenko minä jo kertonut teille siitä?

-- Kyllä minä olen kuullut, vastasi Sergei Ivanovitsh vastahakoisesti.

-- Vahinko, että te matkustatte pois, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Huomenna me järjestämme päivälliset kahdelle sotaanlähtijälle: pietarilaiselle Dimer-Bartnjanskille ja Grisha Veslovskille, tunnettehan? Veslovski on äskettäin mennyt naimisiin. Siinä vasta poika! Vai mitä, ruhtinatar?

Ruhtinatar katsahti Koznysheviin vastaamatta mitään. Mutta Stepan Arkadjevitshia ei vähääkään ujostuttanut se seikka, että Sergei Ivanovitsh ja ruhtinatar näyttivät tahtovan päästä hänen seurastaan. Hän hymyili ja katseli milloin ruhtinattaren hatun sulkaa, milloin ohikulkijoita, ikään kuin muistellen jotain. Nähdessään naisen, jolla oli rahankeräyslipas, hän kutsui tämän luokseen ja pani siihen viiden ruplan setelin.

-- En voi tyynesti katsella noita lippaita niin kauan kuin minulla on rahaa, hän sanoi. -- Mitäs arvelette tämänpäiväisestä sähkösanomasta? Kunnon poikia ne montenegrolaiset!

-- Mitä te sanotte! hän huudahti, kun ruhtinatar ilmoitti Vronskin matkustavan tässä junassa. Hetkiseksi hänen kasvonsa synkistyivät ja niistä kuvastui suru, mutta kun hän vähän ajan päästä keveästi notkuvin jaloin ja poskipartaansa silitellen astui huoneeseen, jossa Vronski oli, ei hän enää ollenkaan muistanut epätoivoista itkuaan sisarensa ruumiin ääressä; hän näki Vronskissa vain sankarin ja vanhan ystävän.

-- Niin paljon puutteita kuin hänessä onkin, ei häntä silti voi tuomita, sanoi ruhtinatar Sergei Ivanovitshille, kun Oblonski oli lähtenyt heidän luotaan. -- Aito venäläinen, slaavilainen luonne! Minä vain pelkään, että hänen näkemisensä tuottaa Vronskille mielipahaa. Oli miten oli, mutta minua liikuttaa sen miehen kohtalo. Puhutelkaa häntä matkalla, sanoi ruhtinatar.

-- Kenties, jos saan tilaisuuden.

-- Minä en ole koskaan pitänyt hänestä. Mutta tämä sovittaa paljon. Oletteko kuullut, että hän vie koko eskadroonan omalla kustannuksellaan?

-- Niin ovat kertoneet.

Kuului kellon soitto. Kaikki kiiruhtivat ovea kohti.

-- Tuolla hän tulee! sanoi ruhtinatar viitaten Vronskiin, joka pitkä päällystakki yllään ja leveälierinen musta hattu päässä käveli käsikoukkua äitinsä kanssa. Oblonski kulki hänen rinnallaan jutellen vilkkaasti jostain.

Vronski katsoi eteensä kulmat kurtussa, ikään kuin ei olisi kuullut Stepan Arkadjevitshin puhetta.

Luultavasti Oblonskin huomautuksen johdosta hän käänsi hiukan päätään sinne päin, missä ruhtinatar ja Sergei Ivanovitsh seisoivat, ja kohotti vaiti hattuaan. Hänen vanhentuneet ja kärsimyksestä kertovat kasvonsa näyttivät kivettyneiltä.

Tultuaan vaununsa luo hän antoi äitinsä mennä edeltä ja katosi vaunuosastoonsa.

Asemasillalla kajahti keisarihymni ja moninkertaiset hurraa- ja eläköönhuudot. Muuan vapaaehtoisista, pitkä ja hyvin nuori mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, kumarteli erityisen näkyvästi ja heilutteli huopahattuaan ja kukkavihkoaan päänsä yllä. Hänen takaansa kurkotteli ja kumarteli kaksi upseeria ja vanhempi parrakas mies, jolla oli päässään rasvainen lippalakki.

III

Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna lähti.

Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov, joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja toista Sergei Ivanovitshilta.

Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki hänen neuvonsa mukaan.

Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin. Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri, istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä tavalla.

Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä nimityksiä.

Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:

-- No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa. Sääliksi käy.

-- Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi Katavasov.

-- Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin jalka- tai ratsuväkeen.

-- Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo huomattava virka-arvo.

-- Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.

Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua. Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.

-- Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa ja ottaa selvän ukon kannasta.

Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.

-- No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista ei ole mihinkään.

-- Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa. He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.

Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.

Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja mitättömämpää kuin Moskovassa.

IV

Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.

Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin luokseen.

-- Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.

-- Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo ja kurkistaen sisään. -- Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.

-- Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.

-- Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään... Voi, mitä minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. -- Sitä ei voi kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa, ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. -- Niin, hän lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa. Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.

-- Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei Ivanovitsh huoaten, -- mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on ollut teille.

-- Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla. Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin järjiltään -- oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. -- Kauheaa aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti! Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä -- oman miehensä ja minun poikaraukkani!

-- Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi Sergei Ivanovitsh.

-- Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin, ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin, oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan. Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle, jättänyt hänen takiaan kaikkensa -- virkauransa, seuraelämän ja minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.

-- Kuinka poikanne voi nykyään?

-- Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä, olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee junan toisella puolella olevalla sillalla.

Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavata Vronski, ja meni junan toiselle puolen.

V

Vronski käveli edestakaisin asemasillalle kasattujen viljasäkkien pitkässä iltavarjossa. Hattu silmillä ja kädet pitkän päällystakin taskuissa hän asteli kuin peto häkissään, kääntyen aina nopeasti ympäri kaksikymmentä askelta käveltyään. Sergei Ivanovitshin mielestä Vronski ei ollut huomaavinaan hänen lähestymistään, mutta se ei vaivannut häntä, sillä hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia asioita selvitettävänä Vronskin kanssa.

Tällä hetkellä Vronski oli Sergei Ivanovitshin silmissä suuren tehtävän tärkeä suorittaja, ja Koznyshev katsoi velvollisuudekseen kannustaa häntä ja osoittaa hänelle hyväksymisensä. Hän astui Vronskin luo.

Vronski pysähtyi ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Tunnistaessaan tulijan Sergei Ivanovitshiksi hän astui pari askelta tätä vastaan ja puristi lujasti tämän kättä.

-- Ehkä ette olisi tahtonut tavata minua, sanoi Sergei Ivanovitsh; -- mutta enkö voisi mitenkään olla teille avuksi?

-- Tuskinpa minun on ketään niin vähän ikävä tavata kuin teitä, sanoi Vronski. -- Suokaa anteeksi, mutta minun elämässäni ei ole mitään hyvää.

-- Minä ymmärrän sen ja tahdoin vain tarjota teille apuani, sanoi Sergei Ivanovitsh katsellen Vronskin kärsiviä kasvoja. -- Ettekö tarvitse kirjettä Risticille tai Milanille?

-- Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. -- Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin, kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä. Turkkilaisille kenties... voisi suositella, hän lisäsi hymyillen. Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.

-- Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne, jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte. Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa yleisön silmissä.

-- Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, -- on siitä hyvä, ettei elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi tahtonut näyttää.

-- Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. -- Omien veljien vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.

Vronski puristi sitä lujasti.

-- Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.

Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan liukuvan hiilivaunun pyöriä.

Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin: pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta, jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.

Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla, -- salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa värähtelivät tukahdetusta itkusta.

Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen:

-- Ettekö ole saanut sähkösanomaa eilisen jälkeen? Niin, ovat voittaneet kolmannen kerran, mutta huomiseksi odotetaan ratkaisevaa taistelua.

Keskusteltuaan vielä Milanin julistamisesta kuninkaaksi ja niistä tärkeistä seurauksista, joita sillä saattaisi olla, he erosivat toisen soiton jälkeen ja menivät kumpikin omaan vaunuunsa.

VI

Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa, tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.

-- Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen suudeltavakseen.

-- Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä, Sergei Ivanovitsh vastasi. -- Minä olen niin pölyinen, että pelottaa koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, -- te nautitte yhä hiljaista onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.

-- Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.

-- Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen pitäisi pian tulla.

-- Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi Katavasov. -- Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin eri tavalla kuin muut ihmiset?

-- No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.

Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli ollut vailla raskautensa aikana.

-- Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.

-- Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.

-- Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.

-- Enhän minä mitään sanokaan.

-- Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan, -- ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona. Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan herännyt ja huutaa kovasti. -- Tuntien maidon herunnan rinnassaan Kitty meni nopeasti lastenkamariin.

Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen kaipaavan ruokaa.

Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan. Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.

-- Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen tuolille ja valmistautuen imettämään. -- No, antakaa nyt hänet tänne, pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. -- Pankaa myssy sitten myöhemmin.

Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.

-- Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein aina lastenkamarissa. -- Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän viihdytteli lasta äidistä välittämättä.

Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä hellyydestä leppein kasvoin.

-- Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen kanssa.

Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.

Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.

Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja kumpikin hiljeni.

-- Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta. -- Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku käsi pyöri ilmassa.

-- Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja Mihailovnan väitteeseen.

Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin, paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia suhteita.

-- No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.

-- No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. -- Torkkuu jo. Menkää nyt hiljaa pois.

VII

Agafja Mihailovna poistui varpaisillaan huoneesta; lapsenhoitaja veti alas rullaverhon, ajoi kärpäset pois kehdon musliinikaihtimen alta, päästi ulos ikkunaruutuja hakanneen paarman ja istuutui sitten äidin ja lapsen luo leyhyttelemään kuihtunutta koivunoksaa.

-- Helle on, helle! Kunpa antaisi Jumala sateen tulla, sanoi hän.

-- Niin, niin, sh-sh-sh... Kitty vastasi vain keinutellen hiljaa vartaloaan ja puristaen hellästi pientä pulleaa kättä, joka oli ranteesta kuin näkymättömän rihman kiristämä ja jota Mitja hiljaa heilutteli, milloin avaten, milloin sulkien silmänsä. Tuo käsi ei antanut rauhaa Kittylle: hänen olisi tehnyt mieli suudella sitä, mutta hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Viimein käsi lakkasi liikkumasta ja silmät painuivat umpeen. Vain silloin tällöin lapsi kohotti imiessään pitkät silmäripsensä ja katsahti äitiinsä kostein, puolihämärässä tummilta näyttävin silmin. Hoitaja lakkasi leyhyttelemästä ja torkkui. Yläkerrasta kuului vanhan ruhtinaan äänen jyminä ja Katavasovin nauru.

"Ovatpa päässeet keskusteluun ilman minuakin", ajatteli Kitty, "mutta ihme, ettei Kostjaa kuulu. On kai taaskin poikennut mehiläistarhaan. Vaikka onkin vähän surullista, että hän on siellä niin paljon, olen siitä kuitenkin hyvilläni. Se kiinnostaa häntä. Nyt hän on tullut paljon iloisemmaksi ja tyynemmäksi kuin keväällä. Silloin hän olikin niin synkkä ja rauhaton, että minua oikein pelotti. Kuinka hassu hän on!" mietti hän hymyillen.

Kitty tiesi mikä hänen miestään oli vaivannut. Hänen oma epäuskonsa. Vaikkakin Kittyn, jos häneltä olisi sitä kysytty, olisi täytynyt myöntää, että hänen miehensä joutuisi tulevassa elämässä kadotukseen epäuskonsa tähden, ei tuo epäusko tehnyt Kittyä kovinkaan onnettomaksi; hän, joka uskoi, ettei epäuskoinen voinut pelastua, ja rakasti miehensä sielua enemmän kuin mitään koko maailmassa, voi ajatella hymyillen tämän epäuskoa ja pitää tätä hassuna.

"Mitä varten hän sitten vuosikaudet lukee kaiken maailman filosofeja?" mietti Kitty. "Totta kai hän ymmärtää mitä niissä on. Jos niissä on valhetta, niin mitä niitä lukee? Hänhän itse sanoo tahtovansa uskoa. Miksi hän ei sitten usko? Kaiketi siksi, että ajattelee liiaksi. Ja sen hän tekee seuran puutteessa. Kun hän on aina vain yksin. Eihän hän meidän kanssamme voi kaikesta puhua. Luulisi hänen ilostuvan vieraistaan. Hän juttelee varmaan mielellään Katavasovin kanssa", mietti Kitty ja siirtyi samassa ajattelemaan sitä, olisiko mukavampi antaa Katavasovin nukkua samassa huoneessa Sergei Ivanovitshin kanssa vaiko erikseen. Silloin hänen mieleensä johtui äkkiä ajatus, joka sai hänet vavahtamaan ja häiritsi Mitjaakin, joka sen vuoksi katsahti ankarasti äitiinsä. "Pyykkäri ei ole vielä tuonut liinavaatteita, ja kaikki vieraslakanat ovat likaiset. Kunpa Agafja Mihailovna ei panisi Sergei Ivanovitshille toisten käyttämiä lakanoita." Pelkkä ajatuskin sai Kittyn punastumaan.

"No, minä hoidan sen", päätti hän; ja palatessaan entisiin mietteisiinsä hän muisti jonkin tärkeän ajatuksen jääneen kesken ja alkoi muistella, mitä se oli. "Niin, Kostjan epäusko", muisti hän ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Niin, olkoon hän vain sellainen kuin on. Eipähän ainakaan näyttele uskonnollisuutta niin kuin rouva Stahl ja niin kuin minäkin olin vähällä ruveta tekemään silloin ulkomailla ollessani."

Hänen mieleensä palasi taas elävänä ja voimakkaana Levinin hyvyys, joka äskettäin oli taas tullut selvästi ilmi. Pari viikkoa sitten Dolly oli saanut Stepan Arkadjevitshilta katuvaisen kirjeen, jossa tämä rukoili vaimoaan pelastamaan hänen kunniansa ja myymään oman maatilansa hänen velkojensa maksuksi. Dolly oli ollut epätoivoissaan, vihannut, halveksinut ja surkutellut miestään, päättänyt ottaa avioeron ja olla myöntymättä hänen pyyntöönsä, mutta oli lopulta kuitenkin suostunut myymään osansa perintötilasta. Väkisinkin heltymyksestä hymyillen Kitty muisteli, kuinka Levin oli ujosti ja kömpelösti sekaantunut asiaan ja kuinka hän keksittyään ainoan keinon, jolla saattoi loukkaamatta auttaa Dollyä, oli ehdottanut, että Kitty antaisi sisarelleen oman osansa perintötilasta, mikä ei aikaisemmin ollut johtunut Kittyn mieleen.

"Voiko sellainen ihminen olla jumalaton? Jolla on niin hellä ja hienotunteinen sydän, ettei tahtoisi loukata lastakaan! Kaikki muille, ei mitään itselleen. Sergei Ivanovitshkin pitää Kostjaa luonnollisena työnjohtajana tilalla. Samoin hänen sisarensa. Nyt on Dolly lapsineen hänen holhottavanaan. Ja kuinka paljon hänen luonaan käy joka päivä talonpoikia, ikään kuin hän olisi velvollinen palvelemaan heitä."

"Niin, tule vain sellaiseksi kuin isäsi, tule vain sellaiseksi", sanoi Kitty antaen Mitjan hoitajalle ja koskettaen huulillaan lapsen poskea.

VIII

Siitä hetkestä asti, jolloin Levin nähdessään rakkaan veljensä kuolevan, oli ensimmäisen kerran tarkastellut elämän ja kuoleman kysymyksiä niiden "vakaumusten" läpi, jotka kahdennestakymmenestä ikävuodesta alkaen olivat vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, tunkeneet tieltään hänen lapsuuden ja nuoruuden aikaiset uskomuksensa, hän oli kauhistunut kuolemaa ja vielä enemmän elämää, jota ei valaissut pieninkään tieto siitä, mistä, minkä tähden, mitä varten ja mitä se oli. Organismi, sen hajoaminen, aineen häviämättömyys, voiman säilymisen laki ja kehitys olivat sanoja, jotka olivat tulleet hänen entisen uskonsa sijalle. Nämä sanat ja niihin liittyvät käsitteet olivat erittäin sopivia järjen tarkoituksiin; mutta elämälle ne eivät antaneet mitään, ja Levin tunsi joutuneensa samankaltaiseen asemaan kuin ihminen, joka on vaihtanut turkkinsa ohueen musliinipukuun ja joka ensimmäisen kerran pakkaseen jouduttuaan vakuuttuu järkeilyn sijasta koko olemuksellaan siitä, että on yhtä huonossa asemassa kuin alaston ja on auttamatta kohtaava tuskallisen kuoleman.

Siitä hetkestä saakka Levin oli tuntenut tietämättömyytensä vuoksi alituista pelkoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt itselleen siitä tiliä ja vaikka olikin jatkanut elämäänsä entiseen tapaan.

Lisäksi hän aavisti hämärästi, ettei se, mitä hän nimitti vakaumuksekseen, ollut pelkkää tietämättömyyttä, vaan että tuon vakaumuksen pohjana oli sellainen ajattelutapa, joka teki mahdottomaksi sellaisen tiedon, mitä hän kaipasi.

Alkuaikoina avioelämä uusine iloineen ja velvollisuuksineen oli kokonaan tukahduttanut tämäntapaiset ajatukset; mutta viime aikoina, lapsen syntymän jälkeen, kun Levinin oli pitänyt toimettomana asua Moskovassa, hänen mieleensä oli yhä useammin ja itsepintaisemmin noussut ratkaisua vaativa kysymys.

"Jollen minä hyväksy niitä vastauksia, joita kristinusko antaa elämäni kysymyksiin, niin millaiset vastaukset hyväksyn?" kuului kysymys hänen rauhattomaksi käyneessä sielussaan. Eikä hän kyennyt koko vakaumusvarastostaan löytämään siihen minkäänlaista vastausta.

Hän oli samassa asemassa kuin ihminen, joka hakee ruokaa itselleen leikkikalu- ja asekaupoista.

Tahtomattaan ja tiedostamattaan hän etsi nyt jokaisesta kirjasta, jokaisesta keskustelusta ja jokaisesta ihmisestä suhdetta noihin kysymyksiin ja niiden ratkaisua.

Siinä häntä oudostutti ja häiritsi eniten se seikka, etteivät useimmat hänen sääty- ja ikätoverinsa, jotka olivat hänen laillaan vaihtaneet entiset uskonkappaleensa uuteen vakaumukseen, nähneet siinä mitään ongelmaa, vaan olivat täysin tyyniä ja tyytyväisiä elämäänsä. Niinpä häntä vaivasivat tärkeimmän kysymyksen ohella muutkin kysymykset. Olivatko nuo ihmiset vilpittömiä? Eivätkö he teeskennelleet? Vai käsittivätkö he kenties jotenkin toisin, selvemmin kuin hän, ne vastaukset, joita tiede antoi noihin kysymyksiin? Hän tutki tarkasti näiden ihmisten mielipiteitä ja teoksia, joissa näitä vastauksia esitettiin.

Eräs huomio, jonka hän oli tehnyt sen jälkeen, kun nuo kysymykset olivat ruvenneet kiinnostamaan häntä, oli se, että hän oli erehtynyt olettaessaan nuoruuden aikaisten ylioppilasmuistojen perusteella, että uskonto oli jo aikansa elänyt ja ettei sitä enää ollut olemassakaan. Kaikki hyvin elämäänsä elävät ja hänelle läheiset ihmiset uskoivat. Vanha ruhtinas Lvov, joka oli niin miellyttänyt häntä, samoin Sergei Ivanovitsh ja naiset uskoivat kaikki; hänen oma vaimonsa uskoi niin kuin hänkin oli uskonut varhaisessa lapsuudessaan, ja Venäjän kansasta uskoi yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta, koko se kansa, jonka elämä herätti hänessä suurinta kunnioitusta.

Toiseksi hän huomasi monia kirjoja luettuaan, että ihmiset, joilla oli sama vakaumus kuin hänelläkin, tyytyivät tähän vakaumukseensa sellaisenaan, mitään selittämättä, ja hylkäsivät kokonaan ne kysymykset, joihin hän haki vastausta hengen hädässä, ja koettivat ratkaista kokonaan muita, hänelle toisarvoisia kysymyksiä eliöiden kehityksestä, sielun mekaanisesta selityksestä ja niin edelleen.

Lisäksi hänelle oli vaimon synnyttäessä sattunut omituinen tapaus. Hän, uskonkieltäjä, oli rukoillut ja rukouksen hetkenä uskonut. Mutta se hetki oli mennyt, eikä hän voinut antaa silloiselle mielialalleen mitään sijaa elämässään.

Hän ei voinut tunnustaa, että oli silloin tiennyt totuuden ja oli nykyään väärässä; sillä heti kun hän rupesi sitä tyynesti ajattelemaan, kaikki hajosi pirstaleiksi; hän ei myöskään voinut katsoa silloin erehtyneensä, sillä piti arvossa silloista sieluntilaansa, ja sen selittäminen heikkouden seuraukseksi olisi ollut noiden pyhien hetkien tahraamista. Hän oli kiusallisessa ristiriidassa itsensä kanssa ja pinnisti kaikki sielunvoimansa päästäkseen siitä.

IX

Nämä ajatukset kiertelivät hänen päässään ja vaivasivat häntä milloin lievemmin, milloin kovemmin, mutta eivät jättäneet häntä milloinkaan kokonaan rauhaan. Hän luki ja ajatteli, ja mitä enemmän hän luki ja ajatteli, sitä kauemmas hän tunsi joutuvansa päämäärästään.

Vakuututtuaan siitä, ettei löydä vastausta materialisteilta, hän oli viime aikoina Moskovassa ja maalla ruvennut lukemaan uudelleen Platonia, Spinozaa, Kantia, Schellingiä, Hegeliä ja Schopenhaueria, filosofeja, jotka eivät selittäneet elämää materialistisesti.

Hänen lukiessaan tai itse keksiessään todisteita toisia, varsinkin materialistisia oppeja vastaan, näiden filosofien ajatukset tuntuivat hänestä hedelmällisiltä; mutta aina kun hän oli lukenut tai itse keksinyt ratkaisun, toistui sama juttu. Seuratessaan pitkiä määritelmiä sellaisista asioista kuin henki, tahto, vapaus, substanssi ja antautuessaan tahallaan filosofien tai oman itsensä virittämään sana-ansaan hän luuli jo päässeensä ymmärtämisen jäljille. Mutta ei tarvinnut muuta kuin unohtaa tuo teennäinen ja mutkikas ajatuksenkulku ja suoraan elämästä palata siihen, mikä tiettyä johtolankaa seuraten oli tuntunut miellyttävän ajatusta, niin yhtäkkiä koko tuo teennäinen rakennus alkoi luhistua kuin korttitorni ja kävi selväksi, että rakennus olikin tehty noista taidokkaasti ryhmitellyistä sanoista, kokonaan riippumatta mistään elämässä järkeä tärkeämmistä asioista.

Lukiessaan Schopenhaueria hän oli kokeillut asettaa tahto-sanan tilalle sanan rakkaus, ja pari kolme päivää, niin kauan kuin hän ei ottanut välimatkaa tähän uuteen filosofiaansa, se oli tyydyttänyt häntä; mutta elämän keskeltä tarkasteltuna tämä rakennus sortui kuten muutkin ja osoittautui ohueksi musliinipuvuksi, joka ei suojannut kylmältä.

Sergei Ivanovitsh oli neuvonut häntä lukemaan Homjakovin jumaluusopillisia teoksia, ja Levin oli lukenut Homjakovin teosten toisen nidoksen. Huolimatta teoksen poleemisesta, hienostuneesta ja terävästä sävystä hän oli saanut vahvan vaikutelman tämän kirkkoa koskevasta opista. Häntä hämmästytti alkuun se Homjakovin teoksen ajatus, että jumalallisten totuuksien käsittäminen on mahdollinen ainoastaan rakkauteen perustuvalle ihmisten yhteydelle, kirkolle, mutta ei yksityiselle ihmiselle. Hän ilahtui Homjakovin ajatuksista siitä, kuinka paljon helpompi oli nykyään uskoa elävään kirkkoon, joka luo kaikki ihmisten uskonkappaleet, jonka johtajana on Jumala ja joka siksi on pyhä ja erehtymätön, ja saada siltä uskonsa Jumalaan, luomiseen, syntiinlankeemukseen ja lunastukseen, kuin aloittaa Jumalasta, kaukaisesta, salaperäisestä Jumalasta, luomisesta, jne. Mutta luettuaan sitten katolisen kirjailijan ja ortodoksisen kirjailijan kirkkohistorian ja havaittuaan molempien olemukseltaan erehtymättömien kirkkojen hylkäävän ja kieltävän toinen toisensa Levin oli kylmennyt Homjakovinkin ajatuksille, ja hänen oppinsa kirkosta oli suistunut sirpaleiksi samoin kuin filosofisetkin rakennelmat.

Koko kevään hän oli ollut rauhaton ja elänyt kauheita hetkiä.

"Ilman tietoa siitä, mitä minä olen ja mitä varten olen olemassa, ei voi elää. Sitä minä en voi tietää, siis en voi elääkään", Levin ajatteli itsekseen.

"Äärettömässä ajassa, aineen ja avaruuden äärettömyydessä syntyy pieni organismikupla, ja se kupla väreilee hetken ja särkyy, ja se kupla olen minä."

Se oli kiusallinen kanta, mutta se oli siihen suuntaan työskennelleen ihmisajatuksen vuosisataisten ponnistusten viimeinen, ainoa tulos.

Se oli viimeisin uskonnäkemys, jonka varaan rakentuivat kaikki, miltei kaikkien inhimillisen ajattelun eri alojen pohdinnat. Se oli voimassa oleva vakaumus, ja kaikista selityksistä Levin oli tahtomattaankin omaksunut tämän, joka sittenkin tuntui muita selvemmältä.

Mutta sehän oli valhetta, jonkin pahan voiman armotonta ivaa, -- pahan, ilkeän voiman, jonka valtaan ei saanut alistua.

Täytyi vapautua sen kahleista. Ja vapautuminen oli jokaisen vallassa. Täytyi lopettaa tuo riippuvuus pahasta. Ainoa keino siihen oli kuolema.

Ja Levin, tuo onnellinen perheenisä ja terve mies, oli useita kertoja niin lähellä itsemurhaa, että piilotti nuoranpätkän, jottei hirttäytyisi, ja pelkäsi liikkua ase mukanaan, jottei ampuisi itseään.

Mutta Levin ei ampunut eikä hirttänyt itseään, vaan eli yhä edelleen.

X

Kun Levin ajatteli, mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten eli, hän ei löytänyt vastausta ja oli epätoivoissaan; mutta aina kun hän lakkasi kyselemästä sitä itseltään, hän ikään kuin tiesi, mitä hän oli ja mitä varten eli, sillä hän toimi ja eli varmasti ja selkeästi; hänen elämänsä oli viime aikoina ollut jopa entistä varmempaa ja selkeämpää.

Palattuaan kesäkuun alussa maalle hän ryhtyi jälleen tavallisiin toimiinsa. Maatalous, suhteet talonpoikiin ja naapureihin, kotitalous, sisaren ja velipuolen asiat, jotka olivat hänen hoidettavinaan, suhde vaimoon ja sukulaisiin, huolet lapsesta sekä mehiläishoito, josta hän tänä keväänä oli innostunut, nielivät kaiken hänen aikansa.

Hän ei enää koettanutkaan perustella toimiaan millään yleisillä mielipiteillä, kuten oli tehnyt ennen, päinvastoin. Koska hän oli pettynyt yleishyödyllisten yritystensä huonoon menestykseen ja oli lisäksi siinä määrin omien ajatustensa ja joka taholta päälle kaatuvan työmäärän rasittama, hän oli jättänyt kokonaan yleishyödyllisten toimien pohdinnan ja tehnyt työtään vain siksi, että koki sen velvollisuudekseen eikä voinut toimia toisin.

Kun hän aiemmin (miltei lapsuusvuosista täyteen miehuusikään saakka) oli koettanut tehdä jotain sellaista, mikä tuottaisi hyvää kaikille, ihmiskunnalle, Venäjälle ja koko maalaisväestölle, hän oli huomannut, että sitä oli miellyttävää ajatella; mutta itse toiminta oli aina ollut hatarasti perusteltua. Hänellä ei ollut ollut täyttä varmuutta ajamansa asian tarpeellisuudesta, ja alkuun niin suurisuuntaiselta näyttänyt toimintakin oli kaiken aikaa supistunut kutistuakseen olemattomiin. Sitä vastoin nyt, kun hän naimisiinmenonsa jälkeen oli yhä enemmän ruvennut elämään itseään varten, hän ei enää tuntenut mitään iloa omaa toimintaansa ajatellessaan, mutta tiesi työnsä välttämättömäksi, näki sen sujuvan paljon paremmin kuin ennen ja laajenevan koko ajan entisestään.

Väkisinkin hän painautui kuin aura yhä syvemmälle maahan eikä voinut irtautua vääristämättä vakoa.

Hänen perheensä täytyi epäilemättä saada elää niin kuin isät ja esi-isät olivat eläneet, samoissa sivistys- ja kasvatusoloissa. Se oli yhtä tärkeää kuin saada ruokaa nälän tullessa; ja sitä varten oli välttämätöntä käyttää Pokrovskojen talouskoneistoa niin, että olisi tuloja. Yhtä välttämätöntä kuin velan maksaminen oli kotitilan pitäminen siinä kunnossa, että poika periessään sen voisi kiittää isäänsä siitä, kuten Levin kiitteli isoisäänsä kaikesta, mitä tämä oli rakentanut ja istuttanut. Sitä varten täytyi itse toimia isäntänä, hoitaa karjaa ja lannoittaa peltoja, istuttaa metsiä ja olla antamatta maata vuokralle.

Eihän hän voinut olla hoitamatta Sergei Ivanovitshin, ulkomailla asuvan sisaren ja neuvoa hakevien talonpoikien asioita, niin kuin ei voi hylätä lasta, jota jo pitää sylissään. Täytyi pitää huolta kesävieraaksi kutsutun kälyn ja tämän lasten mukavuudesta ja omasta vaimosta ja lapsesta, eikä voinut olla viettämättä edes pientä osaa päivästä heidän parissaan.

Kaikki tämä ja sen lisäksi vielä metsästysretket ja mehiläishoito täyttivät Levinin koko elämän, jossa hän itse ei nähnyt mitään tarkoitusta sitä ajatellessaan.

Mutta sen lisäksi, että Levin tiesi selvästi mitä hänen tuli tehdä, hän tiesi myös kuinka hänen tuli kaikki tehdä ja mikä työ oli tärkeämpää kuin toinen.

Hän tiesi, että työväkeä piti koettaa saada niin huokealla kuin mahdollista; mutta täytyi välttää työväen kahlehtimista etukäteen annetulla nälkäpalkalla, niin edullista kuin se olisi ollutkin. Rehun puutteen aikana voi kyllä myydä talonpojille olkia, vaikka olikin sääli ottaa siitä maksua; mutta majatalo ja kapakka piti hävittää, vaikka ne tuottivatkin tuloja. Metsänhakkuusta täytyi vaatia mitä ankarinta rangaistusta; mutta vieraan karjan tulosta tilan heinämaille ei voinut rangaista: elukoita ei voinut olla luovuttamatta takaisin omistajilleen, vaikka vartijat olivatkin siitä pahoillaan ja vaikka rangaistuksen pelko siten hävisikin.

Pjotrille, joka maksoi koronkiskurille kymmenen prosenttia kuussa, täytyi antaa rahaa lainaksi, että hän pääsisi vapaaksi; mutta maksukyvyttömien talonpoikien päivätyöveroja ei voinut jättää sikseen tai lykätä tuonnemmaksi. Ei voinut myöskään jättää sikseen sitä seikkaa, ettei työnjohtaja ollut korjannut heinää pieneltä syrjäniityltä, jossa kyllä olisi ollut korjattavaa; mutta se kahdeksankymmenen desjatiinan ala, johon oli istutettu nuorta metsää, sai kyllä jäädä niittämättä. Ei voinut myöskään antaa anteeksi rengille, joka oli kiireisimpänä työaikana lähtenyt kotiinsa, kun hänen isänsä oli kuollut, ja -- niin sääli kuin olikin -- hänen palkkaansa täytyi vähentää laiminlyötyjen kalliitten kesäkuukausien ajalta; mutta talon entisiä palvelijoita ei voinut jättää ilman kuukausimuonaa, vaikkei heistä enää ollutkaan mitään apua.

Levin tiesi myös, että kotiin palatessaan hänen oli ensin mentävä vaimonsa luo, joka oli sairaana, ja että talonpojat, jotka olivat odottaneet häntä kolme tuntia, saattoivat vielä odottaa hiukan, ja hän tiesi myös, että talonpoikien tullessaan mehiläistarhaan hänen puheilleen täytyi jättää mehiläisten hoitaminen, joka oli hänen suurimpia huvejaan, apumiehen tehtäväksi ja mennä juttelemaan talonpoikien kanssa.

Hän ei tiennyt, tekikö hän oikein vai väärin, ja hän koetti olla ajattelematta sitä ja puhumatta siitä.

Mietiskely saattoi hänet vain epäilyksen valtaan ja esti näkemästä, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Kun hän ei ajatellut, vaan eli, hän tunsi herkeämättä sielussaan erehtymättömän tuomarin läsnäolon, joka ratkaisi kumpi kahdesta mahdollisesta menettelytavasta oli parempi ja kumpi huonompi, ja hän vaistosi heti, jos oli tehnyt jotain toisin kuin olisi pitänyt.

Niin hän eli, tietämättä mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten maailmassa eli, kärsien tuosta tietämättömyydestään siinä määrin, että pelkäsi tekevänsä itsemurhan, ja raivasi samalla päättäväisesti omaa erityistä elämäntietään.

XI

Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin vaikeimpia.

Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset, joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa, ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun seuraukset olisi niin yksinkertaisia.

Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä syyskylvöt, -- kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti, ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.

Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.

Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle, jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.

Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"

Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä, pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli omituisia ajatuksia:

"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa, joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita, mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani, mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein vauhtipyörän hihnaa... Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"

Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä päivän työt sen mukaan.

"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.

-- Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!

Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.

Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.

Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen ruisauman viereen.

Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.

Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.

-- Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh, vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.

-- Maksaahan Kirillovkin!

-- Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi, milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.

-- Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?

-- No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa vatsansa täyteen, mutta Fokanyts -- se on rehti ukko. Se elää sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.

-- Mitenkä niin... Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin melkein huudahtaen.

-- Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee...

-- Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä, kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti. Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten, totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen päässään, hänet valollaan häikäisten.

XII

Levin asteli pitkin askelin maantietä ja kuulosteli enemmänkin uutta mielentilaansa, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut, kuin ajatuksiaan, joita ei osannut vielä selvitellä.

Talonpojan lausumat sanat olivat vaikuttaneet hänen sielussaan kuin sähkökipinä, yhtäkkiä kirkastaen ja kooten yhteen kokonaisen lauman hajanaisia, voimattomia, erillään olleita ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet lakanneet askartelemasta hänen mielessään. Nämä ajatukset olivat liikkuneet hänen mielessään silloinkin, kun hän oli puhunut maan vuokraamisesta.

Hän tunsi sielussaan jotain uutta ja tunnusteli sitä nauttien, tietämättä vielä mitä se oli.

"Elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten. Mitä ihmeen Jumalaa? Voiko sanoa mitään järjettömämpää kuin mitä Fjodor sanoi? Hän sanoi, ettei pidä elää omia tarpeitaan varten, toisin sanoen, ei sitä varten, mitä me käsitämme ja mihin meitä vetää, mitä me haluaisimme, vaan pitää elää jotain käsittämätöntä varten, Jumalaa varten, jota kukaan ei voi käsittää eikä määritellä. Ja kuinkas oli? Enkö minä sittenkin ymmärtänyt noita Fjodorin järjettömiä sanoja? Ja epäilinkö minä niiden totuutta, pidinkö niitä tyhminä, epäselvinä tai harhaanjohtavina?"

"Ei, minä ymmärsin ja aivan samalla tavalla kuin hänkin, täysin selvästi, selvemmin kuin mitään koko elämässäni, enkä ole koskaan eläessäni epäillyt enkä voi epäillä sitä. Enkä minä yksin, vaan kaikki, koko maailma ymmärtää täydellisesti vain tämän ainoan asian, ei epäile sitä ja on siitä aina yhtä mieltä."

"Fjodor sanoi, että Kirillov, tilallinen, elää vatsaansa varten. Se on käsitettävää ja järjellistä. Emmehän me järjelliset olennot voi muuten elää kuin vatsaamme varten. Yhtäkkiä tuo samainen Fjodor sanoo, että on paha elää vatsaansa varten, että pitää elää totuutta ja Jumalaa varten, ja minä ymmärrän sen heti ensimmäisestä viittauksesta! Niin minä kuin miljoonat vuosisatoja sitten eläneet ja nykyään elävät ihmiset, henkisesti köyhät talonpojat ja asiaa ajatelleet ja siitä kirjoittaneet viisaat, jotka puhuvat samaa omalla epäselvällä kielellään, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, mitä varten on elettävä ja mikä on hyvää. Kaikilla ihmisillä on kuten minullakin vain yksi ainoa luja, epäilemätön ja selvä tieto; eikä sitä tietoa voi järjellä selittää: se on järjen ulkopuolella eikä sillä ole mitään syitä eikä sillä myöskään voi olla mitään seurauksia."

"Jos hyvällä on syynsä, se ei enää ole hyvää; jos sillä on seurauksensa, palkkansa, ei se myöskään enää ole hyvää. Hyvä on siis syiden ja seurausten ketjun ulkopuolella."

"Ja senhän minä tiedän, ja me kaikki tiedämme sen. Voiko olla mitään suurempaa ihmettä kuin se?"

"Ja minä kun etsin ihmeitä ja pahoittelin, etten nähnyt ihmettä, joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi! Mutta tässähän on se ainoa mahdollinen, aina olemassa oleva, minua joka puolelta ympäröivä ihme, enkä minä ole sitä huomannut."

"Mikä ihme voi olla tätä suurempi?"

"Olenko tosiaan löytänyt kaiken ratkaisun, ovatko kärsimykseni nyt lopussa?" Levin ajatteli astellen pitkin pölyistä tietä huomaamatta kuumuutta tai väsymystä ja tuntien vain kärsimystensä päättyneen. Tämä tunne oli niin riemukas, ettei hän tahtonut voida uskoa siihen. Hän huohotti kiihtymyksestä, poikkesi tieltä metsään jaksamatta kävellä kauemmas ja istuutui haapojen varjoon niittämättömälle nurmelle. Hän otti hatun hikisestä päästään ja paneutui pitkälleen kyynärpäittensä varaan vehmaaseen metsäheinikkoon.

"Niin, täytyy tulla järkiinsä ja miettiä asiaa", hän ajatteli tuijottaen edessään olevaa lakoontumatonta heinää ja seuraten vihreää koppakuoriaista, joka kiipesi saran vartta pitkin, mutta pysähtyi nousussaan vuohenputken lehden estämänä. "Mitä minä olen löytänyt?" kysyi hän itseltään kääntäen vuohenputken lehteä sivuun, ettei se estäisi koppakuoriaisen kulkua, ja taivuttaen toisen heinänkorren saran luo, että koppakuoriainen voisi siirtyä siihen. "Mikä minua ilahduttaa? Mitä minä olen löytänyt?"

"Ennen minä sanoin, että minun kehossani, tuon ruohon ja tuon koppakuoriaisen ruumiissa (kas, sepä ei tahtonutkaan siirtyä, vaan levitti siipensä ja lensi pois) tapahtuu fyysisten, kemiallisten ja fysiologisten lakien mukainen aineenvaihdos; ja että kaikissa meissä -- haavoissa, pilvissä ja pilvenhattaroissakin -- tapahtuu kehitystä. Mitä kehitystä? Mistä mihin? Ikuinen kehitys ja taistelu... Ikään kuin ikuisuudessa voisi olla mitään suuntaa ja taistelua. Ja minä ihmettelin, etten minä ajatusponnistuksistani huolimatta löytänyt siltä tieltä elämän järkeä, omien mielihalujeni ja pyrkimysteni tarkoitusta. Nyt minä voin sanoa tietäväni elämäni tarkoituksen: se on elää Jumalaa ja sielua varten.

"Enhän minä ole löytänyt mitään uutta. Minä olen vain saanut tietää mitä tiedän. Minä olen oppinut ymmärtämään sen voiman, joka on menneisyydestä antanut minulle elämän ja antaa vieläkin. Minä olen päässyt petoksen vallasta, olen saanut tietää kuka on isäntä."

Hän kertasi lyhyesti mielessään koko parin viime vuoden aikaisen ajatuskulkunsa, jonka lähtökohtana oli ollut parantumattomasti sairaan, rakkaan veljen näkemisen herättämä selvä, torjumaton kuolemanajatus.

Silloin hän oli ensimmäisen kerran selvästi ymmärtänyt, että hänellä ja jokaisella ihmisellä oli edessään pelkkää kärsimystä, kuolemaa ja ikuista unohdusta, ja päättänyt, että niin oli mahdoton elää ja että täytyi saada elämälleen sellainen selitys, ettei se näyttäisi vain pahan hengen ilkeältä pilalta, tai ampua itsensä.

Mutta hän ei ollut tehnyt kumpaakaan, vaan oli yhä elänyt elämäänsä mietteineen ja tunteineen, olipa mennyt naimisiinkin ja saanut kokea paljon iloja ja ollut onnellinen, kun ei ollut ajatellut elämänsä merkitystä.

Mitä se merkitsi? Se merkitsi sitä, että hän oli elänyt hyvin, mutta ajatellut kehnosti.

Hän oli (sitä tiedostamatta) elänyt niistä henkisistä totuuksista, jotka oli imenyt jo äidinmaidossa, mutta ei ollut tunnustanut niitä ajattelussaan vaan karttanut niitä tarkasti.

Nyt hänelle oli selvää, että hän oli voinut elää vain niiden vakaumusten varassa, jotka hänelle oli kasvatuksessa annettu.

"Mitähän minusta olisi tullut ja kuinkahan olisin elämäni elänyt, jollei minulla olisi ollut noita uskonvakaumuksia, jollen olisi tiennyt, että täytyy elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten? Minä olisin ryöstänyt, valehdellut ja murhannut. Minulla ei olisi ollut mitään siitä, mikä on ollut elämäni suurin ilo." Hän pinnisti mielikuvitustaan, mutta ei kuitenkaan voinut kuvitella mielessään sitä petomaista olentoa, joka hän olisi ollut, jollei olisi tiennyt, mitä varten eli.

"Minä etsin vastausta kysymykseeni. Mutta en saanut vastausta siihen ajatuksen tietä, -- ajatus ei ole yhteismitallinen sen kysymyksen kanssa. Vastauksen kysymykseeni antoi elämä itse minun tiedossani siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Enkä minä ole sitä tietoa mitenkään itse hankkinut, vaan se on annettu minulle ja kaikille muille, annettu siksi, etten olisi voinut ottaa sitä mistään.

"Mistä minä olisin sen ottanut? Olisinko järjelläni päässyt siihen, että pitää rakastaa lähimmäistään eikä kuristaa häntä? Se sanottiin minulle, kun olin pieni, ja minä uskoin sen iloisesti, sillä minulla oli se sama tieto sielussani. Mutta kuka sen on keksinyt? Ei järki. Järki on löytänyt olemassaolon taistelun ja lain, joka käskee kuristamaan kaikki ne, jotka ovat minun halujeni tyydytyksen esteenä. Sellainen on järjen päätelmä. Mutta lähimmäisenrakkautta järki ei ole voinut löytää, sillä sehän ei ole järjellistä."

"Mutta se on se ylpeys..." hän sanoi itselleen, kääntyi vatsalleen ja alkoi solmia heinänkorsia yhteen koettaen olla taittamatta niitä.

"Eikä se ole ainoastaan ihmisälyn ylpeyttä, vaan älyn tyhmyyttä. Ja ennen kaikkea se on älyn huijausta, juuri huijausta. Niin, juuri älyn vehkeilyä", toisti hän.

XIII

Levinin mieleen muistui eräs äskeinen Dollyn ja hänen lastensa kesken sattunut kohtaus. Lapset olivat yksin ollessaan ruvenneet paistamaan vadelmia kynttilän päällä ja kaatamaan maitoa ylhäältä toistensa suuhun. Dolly, joka oli yllättänyt heidät siinä työssä, oli alkanut Levinin kuullen selittää heille, kuinka paljon työtä aikuisille koitui kaikesta, mitä he tuolla tavoin rikkoivat, että se työ tehtiin heidän eteensä, ja että jos he rikkovat kuppeja, he saavat jäädä ilman teetä, koska ei ole astioita mistä juoda, ja kuinka he kaatamalla maitoa maahan jäävät ilman ruokaa ja saavat kuolla nälkään.

Leviniä oli kummastuttanut lasten kylmä ja alakuloinen epäusko näiden kuunnellessa äitinsä sanoja. He olivat nähtävästi vain pahoillaan siitä, että heidän hauska leikkinsä oli keskeytetty, eivätkä uskoneet mitään siitä, mitä äiti puhui. Eivätkä he voineetkaan uskoa, sillä eiväthän he voineet kuvitella, kuinka paljon he saivat osakseen, eivätkä sen vuoksi voineet käsittää, että se, mitä he hävittivät, oli juuri sitä, mistä he elivät.

"Sehän on kaikki selvää", ajattelivat he, "eikä siinä ole mitään hauskaa eikä merkillistä, sehän on aina ollut olemassa ja on vastakin. Se on aina vain yhtä ja samaa. Mitä me siitä, sehän on valmista; me tahdomme keksiä jotain omaa ja uutta. Me keksimme panna vadelmia kuppiin ja paahtaa sitä kynttilän päällä ja kaataa maitoa suihkuna toistemme suuhun. Se on hauskaa ja uutta ja aivan yhtä mainiota kuin juoda kupistakin."

"Emmekö me tee samoin, enkö minäkin ole tehnyt niin tutkiskellessani järjelläni luonnonvoimien merkitystä ja ihmisen elämän tarkoitusta?" Levin jatkoi mietteitään.

"Eivätkö kaikki filosofiset teoriat tee samoin johdattaessaan ihmistä outoa, hänelle epätavallista ajatuksen tietä sen tietämiseen, mitä hän jo ammoisista ajoista on tiennyt ja tietää niin varmasti, ettei voisi elääkään ilman sitä. Eikö jokaisen filosofin teorian kehittelyssä näy selvästi, että hän tietää edeltä käsin yhtä varmasti kuin talonpoika Fjodorkin -- eikä yhtään sen selvemmin -- elämän päätarkoituksen, ja tahtoo vain epäilyttävää järkeilyn tietä palata siihen, minkä kaikki tietävät?"

"Jospa koettaisi jättää lapset omiin hoteisiinsa ja antaa heidän itsensä hankkia ja tehdä astiansa, lypsää maitonsa ja niin edelleen. Rupeaisivatkohan he silloin riehumaan? He kuolisivat nälkään. Entä jos heidät jätettäisiin intohimojemme ja ajatustemme valtaan ilman mitään käsitystä ainoasta Jumalasta ja luojasta, ilman käsitystä siitä, mikä on hyvää ja ilman moraalisen pahan selitystä!"

"Koettakaa vain rakentaa jotain ilman näitä käsitteitä!"

"Me vain hajotamme, sillä olemme henkisesti ravitut. Lapsia todellakin!"

"Mistä minä olen saanut tuon talonpojalle ja minulle yhteisen riemullisen tiedon, joka yksin antaa minulle mielenrauhan? Mistä olen ottanut sen?"

"Minä, Jumalakäsitykseen kasvatettu kristitty, jonka koko elämä on ollut täynnä sitä henkistä hyvää, mitä kristinusko on minulle antanut, joka on elänyt ja elää sen hyvän varassa, minä tahtoisin lasten tavoin ymmärtämättömyydessäni hävittää sen, mistä elän. Mutta aina kun elämässäni koittaa merkittävä hetki, menen viluisten ja nälkäisten lasten tavoin Hänen luokseen ja tunnen vielä varmemmin kuin lapset, joita äiti toruu heidän vallattomuudestaan, ettei lapsekkaita, elämän ylenpalttisuudesta johtuvia hurjasteluyrityksiäni lueta minulle viaksi."

"Sitä tietoa, joka minulle on annettu, en ole saanut järjen tietä, vaan se on annettu minulle, ilmaistu minulle, ja minä tiedän sen sydämelläni, uskollani siihen tärkeimpään, mitä kirkkokin ensi sijassa tunnustaa."

"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.

"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista, mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt? Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten minä selitän pahan?... Vapahtaja?..."

"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."

Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa -- uskoa Jumalaan ja hyvään, ihmisen ainoaa kutsumusta.

Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin, jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera -- tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden kera -- voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin pidämme arvossa.

Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta. "Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön, olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni nähdäkseni sitä kauemmas."

Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa iloisina ja huolissaan.

"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen silmänsä olivat täynnä.

XIV

Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.

Hän muisti sen vasta silloin, kun kuski tultuaan hänen kohdalleen huusi hänen nimensä.

-- Rouva lähetti hakemaan. Tuli vieraita, herran veli ja kuka lie toinen herra.

Levin istuutui rattaille ja otti ohjat.

Hän oli kuin unesta herännyt eikä tointunut pitkään aikaan. Hän katseli lihavaa hevosta, joka oli reisien välistä ja kaulasta ohuessa vaahdossa, katseli vieressä istuvaa Ivan-kuskia, muisteli odottaneensa veljeään ja päätteli vaimonsa olevan huolissaan, kun häntä ei kuulunut kotiin. Hän koetti arvata kuka oli se vieras, joka oli tullut hänen veljensä kanssa. Sekä veli että vaimo ja tuo tietymätön vieraskin tuntuivat hänestä nyt erilaisilta kuin ennen. Hän luuli kaikkien suhteidensa olevan vastedes erilaisia.

"Sergein ja minun välillä ei enää tule olemaan tähänastista vierautta eikä väittelyä. Kittyn kanssa en enää koskaan riitele, koetan olla hyvä ja ystävällinen vieraalle, olipa se kuka hyvänsä, ja työväkeä, Ivania, kaikkia tulen kohtelemaan toisin kuin ennen."

Levin hillitsi kirein ohjaksin malttamattomuudesta korskuvaa, vauhtiin pyrkivää hyvää hevosta ja vilkuili vieressään istuvaa Ivania koettaen päästä keskusteluun hänen kanssaan. Ivan ei näyttänyt tietävän, mitä tekisi toimettomiksi jääneillä käsillään, ja paineli vähän väliä tuulessa lehahtelevaa paitaansa. Levin aikoi sanoa, että Ivan oli suotta sitonut kannatinhihnan niin korkealle, mutta se olisi voinut näyttää nuhteelta ja hän tahtoi päinvastoin puhutella renkiään ystävän tavoin. Mutta mitään muuta ei tullut hänen mieleensä.

-- Vetäiskää vähän oikealle, muuten menee kantoa vasten, sanoi kuski ja vetäisi toisesta ohjaksesta.

-- Ole hyvä ja pysy paikallasi äläkä opeta minua! sanoi Levin harmistuneena tuosta kuskin sekaantumisesta hänen asioihinsa. Aivan kuin aina ennenkin tuo puuttuminen sai hänet nytkin närkästymään, ja hän huomasi heti surukseen, kuinka suuresti oli erehtynyt luullessaan, että uusi mieliala saattaisi heti muuttaa hänet hänen joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Tultuaan noin neljännesvirstan päähän kotoaan Levin näki Grishan ja Tanjan juoksevan vastaan.

-- Kostja-eno! Äiti ja isoisä tulevat myös ja Sergei Ivanovitsh ja vielä eräs vieras, kertoivat he kiiveten rattaille.

-- Kuka?

-- Kauhean pelottava mies! Tekee tällä lailla käsillään, sanoi Tanja matkien Katavasovia.

-- Vanha vai nuori? Levin kysyi nauraen Tanjan esitykselle, joka toi hänelle mieleen jonkun.

"Oi, kunpa vain ei olisi epämieluinen vieras", ajatteli Levin.

Heti kun oli tultu tien käänteeseen, Levin näki vastaantulijat ja tunnisti Katavasovin, joka käveli olkihattu päässä heiluttaen käsiään juuri niin kuin Tanja oli näyttänyt.

Katavasov puhui mielellään filosofiasta, vaikka olikin saanut käsityksensä siitä vain luonnontutkijoilta, jotka eivät olleet koskaan opiskelleet filosofiaa, ja Moskovassa Levin oli viime aikoina väitellyt paljon hänen kanssaan.

Ja heti tunnistettuaan hänet Levin muisti erään sellaisen väittelyn, jossa Katavasov ilmeisesti luuli päässeensä voitolle.

"Ei, en rupea enää mistään hinnasta kiistelemään tai lausumaan kevytmielisesti ajatuksiani", hän ajatteli.

Hypättyään alas rattailta ja tervehdittyään veljeään ja Katavasovia Levin kysyi vaimoaan.

-- Hän vei Mitjan hakaan. Aikoi laittaa hänet nukkumaan sinne, kun sisällä on niin kuuma, sanoi Dolly. Levin oli aina varoittanut viemästä lasta metsään, hän kun piti sitä vaarallisena, ja tuo tieto pahoitti hänen mielensä.

-- Kantelee sitä paikasta toiseen, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Minä neuvoin kokeeksi viemään jääkellariin.

-- Hän aikoi tulla mehiläistarhalle. Hän luuli sinun olevan siellä. Me olemme sinne menossa, sanoi Dolly.

-- No, mitäs sinä harrastelet? kysyi Sergei Ivanovitsh jääden veljensä kanssa hiukan jäljemmäksi muista.

-- Enpä mitään erityistä. Taloushommia niin kuin ennenkin, vastasi Levin. -- Kai sinä nyt tulit pitemmäksi aikaa? Me olemme sinua niin odottaneet.

-- Pariksi viikoksi. On paljon työtä Moskovassa.

Veljesten katseet kohtasivat. Vaikka Levin aina ja erityisesti nyt halusi päästä hyviin ja ennen kaikkea välittömiin suhteisiin velipuolensa kanssa, hän tunsi nytkin, että hänen oli vaikea katsoa tätä silmiin. Levin loi katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa.

Mietittyään sellaista keskustelun aihetta, joka miellyttäisi Sergei Ivanovitshia ja kääntäisi hänen huomionsa pois Serbian sodasta ja slaavilaiskysymyksestä, joihin hän oli viitannut mainitessaan Moskovan töistään, Levin alkoi puhua Sergei Ivanovitshin kanssa tämän kirjasta.

-- No onko ollut arvosteluja kirjastasi? kysyi hän.

Sergei Ivanovitsh myhähti tuon kysymyksen tahallisuudelle.

-- Kukaan ei piittaa sellaisesta, minä kaikkein vähiten, hän sanoi. -- Katsokaas, Darja Aleksandrovna, tulee sade, lisäsi hän osoittaen sateenvarjollaan haapojen latvojen yllä häämöttäviä vaaleita ukkospilviä.

Enempää ei tarvittu: kylmyys, jota Levin oli niin tahtonut välttää, pääsi taas vallalle veljesten kesken. Levin meni Katavasovin luo.

-- Teitte oikein, kun tulitte, hän sanoi vieraalleen.

-- Olin jo kauan aikonut tulla. Nyt saamme jutella ja tarkastella maailmaa. Oletteko jo lukenut Spencerin?

-- En, en kokonaan, sanoi Levin. -- Enkä minä hänellä enää mitään tee.

-- Miten niin? Sehän on mielenkiintoista. Miksi ei?

-- Niin, minä olen lopullisesti tullut vakuuttuneeksi siitä, etten saa häneltä enkä hänen kaltaisiltaan ratkaisua niihin kysymyksiin, jotka minua kiinnostavat. Nyt...

Mutta häntä ällistytti Katavasovin kasvojen tyyni ja iloinen ilme, ja hänen tuli sääli omaa mielialaansa, joka ilmeisesti olisi häiriytynyt näistä asioista keskustellessa; ja hän keskeytti puheensa.

-- No niin, puhutaan siitä myöhemmin, lisäsi hän. -- Jos aiotaan mehiläistarhalle, on mentävä tätä polkua, hän sanoi koko seurueelle.

Kun oli tultu kapeaa polkua pitkin niittämättömälle aukealle, joka oli toiselta puolen kirkkaana kukkivan horsman ja sen seassa rehottavan tummanvihreän pärskäjuuren peitossa, Levin pyysi vieraitaan istumaan nuorten haapojen sankkaan, vilpoiseen siimekseen, johon oli varta vasten asetettu penkkejä ja pölkkyjä mehiläisiä pelkäävien vieraiden varalle, ja meni itse tarhaan hakemaan lapsille ja aikuisille leipää, kurkkuja ja tuoretta hunajaa.

Koettaen liikkua niin rauhallisesti kuin suinkin ja kuulostellen yhä useammin ohi lentävien mehiläisten surinaa hän tuli polkua pitkin tuvalle. Eteisen ovella muuan mehiläinen sotkeutui hänen partaansa ja alkoi pöristä, mutta Levin päästi sen varovasti irti. Tultuaan viileään eteiseen hän otti seinältä puunaulaan ripustetun suojaharsonsa, pani sen päälleen ja meni kädet taskussa aidattuun tarhaan, jossa vanhat mehiläispesät olivat säännöllisissä riveissä niitetyn paikan keskellä, niinillä seipäisiin sidottuina. Kullakin niistä oli oma, Levinille tuttu historiansa. Punotun säleaidan seinämillä sijaitsivat nuoret, tämänvuotiset pesät. Mehiläispesien suulla vilisi kierteleviä, paikallaan tungeksivia ja tanssivia mehiläisiä ja kuhnureita, ja metsänlaidassa kukkivalta lehmukselta saalista noutavat työmehiläiset lentelivät koko ajan edestakaisin niiden lomitse.

Korvissa surisi lakkaamatta, ja tämä surina oli milloin uutteran, ohi lentävän työmehiläisen, milloin toimettomana juhlivan kuhnurin, milloin taas hätääntyneiden, omaisuuttaan viholliselta suojaavien, pistämään valmiiden vahtimehiläisten. Esteaidan luona istuva ukko, joka veisteli vannetta, ei huomannut Leviniä. Levin pysähtyi keskelle tarhaa eikä sanonut mitään.

Hän oli hyvillään, että voi olla yksin ja ottaa hieman etäisyyttä todellisuuteen, joka oli jo ehtinyt madaltaa hänen mielialaansa.

Hän muisti, että oli jo ehtinyt suuttua Ivaniin, ilmaista kylmäkiskoisuutta veljeään kohtaan ja puhua kevytmielisesti Katavasovin kanssa.

"Oliko se sittenkin vain hetken tunnelma, joka menee ohi jälkeä jättämättä?" hän ajatteli.

Mutta keskittyessään mielialaansa hän huomasi ilokseen, että hänessä oli tapahtunut jotain uutta ja tärkeää. Todellisuus oli vain hetkeksi samentanut sen mielenrauhan, jonka hän oli löytänyt, mutta se oli vielä ehyenä hänessä.

Niin kuin mehiläiset, joita nyt liiteli hänen ympärillään uhaten ja häiriten häntä, eivät suoneet hänelle täyttä fyysistä rauhaa vaan pakottivat hänen kyykistelemään ja vetäytymään syrjään, eivät myöskään huolet, jotka olivat saartaneet hänet sinä hetkenä, kun hän oli istuutunut rattailleen, suoneet hänelle sisäistä vapautta; mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän oli niiden keskellä. Kuten hänen fyysiset voimansa mehiläisistä huolimatta olivat täydet ja ehyet, hänessä oli säilynyt ehyenä myös se henkinen voima, josta hän oli äsken tullut tietoiseksi.

XV

-- Tiedätkö, Kostja, kenet Sergei Ivanovitsh tapasi junassa tänne tullessaan? sanoi Dolly annettuaan lapsille kurkkua ja hunajaa. -- Vronskin! Hän oli matkalla Serbiaan!

-- Eikä hän mene yksin, vaan vie kokonaisen ratsuosaston omalla kustannuksellaan! huomautti Katavasov.

-- Se sopii hänelle, sanoi Levin. -- Yhäkö niitä vapaaehtoisia menee sinne? hän lisäsi katsahtaen Sergei Ivanovitshiin.

Sergei Ivanovitsh auttoi tylsällä veitsellä pois kupista hunajaan tarttunutta elävää mehiläistä eikä vastannut.

-- Nythän niitä vasta meneekin! Olisittepa nähneet millaista eilenkin oli asemalla! sanoi Katavasov narskutellen kurkkua.

-- Miten se on ymmärrettävä? Sergei Ivanovitsh selittäkää minulle herran tähden, minne ne vapaaehtoiset matkustavat ja ketä vastaan taistelevat? vanha ruhtinas kysyi jatkaen nähtävästi keskustelua, joka oli alkanut Levinin poissa ollessa.

-- Turkkilaisia, vastasi Sergei Ivanovitsh hymyillen tyynesti ja työnsi hunajasta mustuneen ja avuttomasti jalkojaan liikuttelevan mehiläisen veitsen terältä kovalle haavanlehdelle.

-- Kuka sitten on julistanut sodan turkkilaisia vastaan? Ivan Ivanovitsh Ragozov ja rouva Stahl?

-- Ei kukaan ole julistanut sotaa, mutta ihmiset tuntevat osanottoa lähimmäistensä kärsimyksiä kohtaan ja tahtovat auttaa heitä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Ruhtinashan puhuu sodasta eikä avusta, sanoi Levin puolustaen appeaan. -- Ruhtinaan mielestä yksityiset eivät voi ottaa osaa sotaan ilman hallituksen päätöstä.

-- Kostja, katso, mehiläinen tulee! Saattepa nähdä, että ne vielä pistävät meitä! sanoi Dolly huitoen ampiaista käsillään.

-- Sehän on ampiainen eikä mehiläinen, sanoi Levin.

-- No sanokaahan mikä on teidän teorianne, Katavasov sanoi hymyillen Levinille, nähtävästi haastaen häntä väittelyyn. -- Miksi yksityisillä ei ole oikeutta siihen?

-- Minun teoriani on tämä: sota on ensinnäkin niin eläimellistä, julmaa ja kauheaa, ettei yksikään ihminen, saati sitten kristitty, voi ottaa tunnolleen sodan aloittamista, vaan sen voi tehdä ainoastaan hallitus, joka on haastettu siihen ja joka ei voi sitä estää. Toiseksi sekä tiede että terve järki sanovat, että valtiollisissa asioissa, varsinkin sodassa, kansalaiset luopuvat persoonallisesta tahdostaan.

Sergei Ivanovitshilla ja Katavasovilla oli vastaväitteet heti valmiina.

-- Siinäpä se onkin, että voi sattua tapauksia, jolloin hallitus ei täytä kansalaisten tahtoa, ja silloin yleisö ilmaisee itse tahtonsa, sanoi Katavasov.

Mutta Sergei Ivanovitsh ei nähtävästi hyväksynyt tätä vastausta. Hän rypisti kulmiaan Katavasovin sanoille ja ryhtyi itse selittämään asiaa.

-- Suotta sinä asetat kysymyksen niin. Tässä ei ole kysymys sodan julistamisesta, vaan yksinkertaisesti inhimillisen kristillisen tunteen ilmaisusta. Heimolaisiamme ja uskonveljiämme murhataan. Tai vaikkapa ei veljiämmekään, vaan yksinkertaisesti lapsia, naisia ja vanhuksia; venäläisten sisu kuohahtaa, ja he kiiruhtavat edesauttamaan noiden kauhujen lopettamista. Ajatteles, että kulkisit kadulla ja näkisit juopuneen lyövän naista tai lasta. Minä luulen, ettet sinä rupeaisi kysymään, onko tuota miestä vastaan julistettu sota vai eikö, vaan hyökkäisit hänen kimppuunsa ja suojelisit loukattua.

-- Mutta en tappaisi, sanoi Levin.

-- Kyllä tappaisitkin.

-- En tiedä. Jos näkisin sellaista, niin antautuisin välittömän tunteeni valtaan; edeltäpäin en voi sanoa. Mutta sellaista välitöntä tunnetta slaavilaisten osaksi tullutta sortoa kohtaan ei ole eikä voi olla.

-- Kenties sinussa ei ole. Mutta toisissa on, Sergei Ivanovitsh sanoi rypistäen tyytymättömästi kulmiaan. -- Kansan keskuudessa elävät yhä tarut oikeauskoisista ihmisistä, jotka kärsivät jumalattomien muhamettilaisten ikeen alla. Kansa on saanut kuulla veljiensä kärsimyksistä ja ilmaissut mielipiteensä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta minä en ainakaan ole nähnyt sitä; olenhan minäkin kansaa enkä tunne mitään sellaista.

-- Samoin on minun laitani, sanoi ruhtinas. -- Olin ulkomailla, luin sanomalehtiä ja jo ennen Bulgarian kauhuja olin aivan ymmällä siitä, miksi kaikki venäläiset olivat yhtäkkiä niin kiintyneet slaavilaisveljiinsä, kun minä taas en tuntenut mitään rakkautta heitä kohtaan. Olin hyvin pahoillani siitä, luulin, että olin jokin sekasikiö tai että Karlsbad oli turmellut minut. Mutta kotiin tultuani rauhoituin; näkyipä niitä olevan muitakin venäläisiä, joita kiinnostaa vain Venäjä eikä slaavilaisveljet. Esimerkiksi Konstantin.

-- Yksityiset mielipiteet eivät merkitse siinä mitään, sanoi Sergei Ivanovitsh -- mitä yksityisistä mielipiteistä, kun koko Venäjä, kansa itse, on ilmaissut tahtonsa!

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole sitä nähnyt. Kansa ei ole tietääkseenkään, sanoi ruhtinas.

-- Ei, isä... kuinka niin? Entäs sunnuntaina kirkossa? sanoi Dolly, joka oli kuunnellut keskustelua. -- Ole hyvä ja anna pyyheliina, hän sanoi ukolle, joka hymyillen katseli lapsia. -- Totta kai nyt sentään kansa...

-- No mitäs siellä kirkossa oli? Papin oli käsketty lukea jokin kehotus. Hän luki. Kansa ei ymmärtänyt mitään, huokaili vain kuin jokaista muutakin saarnaa kuullessaan, jatkoi ruhtinas. -- Sitten heille sanottiin, että kootaan kolehti "sielunpelastusasian" hyväksi, ja kukin otti kopeekan taskustaan ja antoi sen, mutta mihin tarkoitukseen, sitä he eivät itsekään tienneet.

-- Kansa ei voi olla sitä tietämättä; kansalla on aina tietoisuus omista kohtaloistaan, ja tämän kaltaisina hetkinä se selkenee sille itselleen, Sergei Ivanovitsh väitti katsahtaen mehiläishoitajaukkoon.

Pitkäkasvuinen, uljas ukko, jonka musta parta alkoi jo harmaantua ja jonka tukka oli hopeanhohtava, seisoi liikkumatta, hunajakuppi kädessä, ja katseli herrasväkeä ystävällisesti ja rauhallisesti, nähtävästi ymmärtämättä ja haluamattakaan ymmärtää mitään.

-- Oikein sanottu, sanoi ukko Sergei Ivanovitshin sanoihin heilauttaen merkitsevästi päätään.

-- Niin, kysykääpäs häneltä. Hän ei tiedä koko asiasta eikä välitä siitä, sanoi Levin. -- Oletko kuullut, Mihailytsh, sodasta mitään? kääntyi hän ukon puoleen. -- Siitä, mistä kirkossa luettiin? Mitäs sinä arvelet? Onko meidän käytävä sotaa kristittyjen puolesta?

-- Mitäpäs minä arvelisin? Keisari Aleksandr Nikolajevitsh on harkinnut meidän puolestamme, ja hän se harkitsee vastakin joka asian. Hänhän ne paremmin näkee... Pitääkös leipää lisää? Eikös tuoda vielä pojalle lisää? hän kysyi Darja Aleksandrovnalta osoittaen Grishaa, joka söi leivänkuorta.

-- Minun ei tarvitse kysyä, sanoi Sergei Ivanovitsh -- me olemme nähneet ja näemme satoja ja taas satoja ihmisiä, jotka jättävät kaiken palvellakseen oikeaa asiaa, tulevat Venäjän eri ääriltä ja ilmaisevat suoraan ja selvästi ajatuksensa ja tarkoituksensa. Tuovat roponsa tai menevät itse ja sanovat suoraan minkä vuoksi. Mitä se merkitsee?

-- Minun mielestäni se merkitsee sitä, sanoi Levin, joka alkoi jo tulistua, -- että kahdeksankymmenmiljoonaisessa kansassa on aina... ei ainoastaan satoja, kuten nyt, vaan kymmeniä tuhansia yhteiskunnallisen asemansa menettäneitä, rauhattomia ihmisiä, jotka ovat aina valmiita Pugatshovin rosvojoukkoon, Khivaan tai Serbiaan...

-- Minähän sanoin, että niitä on enemmän kuin satoja ja ne eivät ole mitään rauhattomia yhteiskunnan hylkiöitä vaan kansan parhaita edustajia! sanoi Sergei Ivanovitsh niin hermostuneesti kuin olisi puolustanut viimeistä omaisuuttaan. -- Entä uhraukset ja lahjoitukset? Siinä on suorastaan koko kansa ilmaissut tahtonsa.

-- Tuo sama "kansa" on hyvin epämääräinen, sanoi Levin. -- Kyläkirjurit, opettajat, ja ehkä yksi tuhannesta talonpojasta tietää kenties mistä on kysymys. Muilta kahdeksaltakymmeneltä miljoonalta, kuten Mihailytshilta, on turha odottaa mitään kansan tahdon ilmaisua, he kun eivät edes aavista, mistä heidän pitäisi ilmaista tahtonsa. Mikä oikeus meillä silloin on puhua kansan tahdosta?

XVI

Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan Sergei Ivanovitsh ohjasi tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.

-- Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä, se on tietenkin sangen vaikeasti tavoitettavissa. Äänioikeutta meillä ei ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise kansan tahtoa: mutta siihen on muitakin teitä. Se tuntuu ilmassa, sen tuntee sydämellään. Minä en puhu niistä vedenalaisista virtauksista, jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen ennakkoluulottoman ihmiset täytyy tunnustaa; tahdon viitata vain sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. Kaikki eripura on loppunut, kaikki yhteiskunnalliset äänenkannattajat puhuvat samaa, kaikki tuntevat sen luonnonvoiman, joka heidät on vallannut ja vie heitä samaan suuntaan.

-- Niin kyllä, sanomalehdet puhuvat kaikki samaa, sanoi ruhtinas.

-- Se on totta. Niin yhtä ja samaa kuin sammakot ukonilman edellä. Niiden takiahan sitä ei mitään muuta kuulekaan.

-- Olivatpa ne sammakkoja tai ei, minä en sanomalehtiä julkaise enkä tahdo niitä puolustaa; mutta minä puhun sivistyneistön yksimielisyydestä, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen veljeensä päin. Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.

-- No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi ruhtinas. -- Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole -- Dolly, ei kai se ole salaisuus -- mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan tuhannen hyötyyn.

-- Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen ruhtinaan poikkeavan aiheesta.

-- Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot... ja niin edespäin.

-- On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. -- Alphonse Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa, mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita rynnäkköön ja hyökkäykseen."

-- Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen valiolegioonan sotilaina.

-- Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, -- ja häiritsisivät muita.

-- Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.

-- Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh sanoi.

-- Minä en näe siinä mitään pilaa, että... Levin aloitti, mutta Sergei Ivanovitsh keskeytti hänet.

-- Kullakin yhteiskunnan jäsenellä on oma tehtävänsä, hän sanoi. -- Ajatuksen miehet täyttävät tehtävänsä yleisen mielipiteen ilmaisijoina. Yleisen mielipiteen yksimielinen ja täydellinen julkituominen on sanomalehdistön ansio ja ilahduttava ilmiö. Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, mutta nyt kuuluu Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri edistysaskel ja varma voiman merkki.

-- Mutta eihän ole kyse pelkästä uhrautumisesta, vaan myös turkkilaisten murhaamisesta, Levin sanoi arasti. -- Kansa uhrautuu ja on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toisten tappamiseksi, hän lisäsi yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin ajatuksiin, jotka häntä niin kovasti kiinnostivat.

-- Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? sanoi Katavasov hymyillen.

-- Kyllä te sen tiedätte.

-- Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! väitti Katavasov äänekkäästi nauraen.

-- En rauhaa, vaan miekan minä toin teille, sanoo Kristus, Sergei Ivanovitsh nosti yksinkertaisesti ja kuin aivan selvänä asiana esiin juuri sen raamatunkohdan, joka oli aina eniten vaivannut ja kummastuttanut Leviniä.

-- Oikein sanottu, sanoi taaempana seisova ukko jälleen vastaukseksi sattumalta häneen luotuun katseeseen.

-- Hävisitte, veliseni, oikein pahasti hävisitte, huudahti Katavasov iloisesti.

Levin punastui harmista -- ei sen vuoksi, että oli joutunut tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.

"Ei, minä en voi väitellä heidän kanssaan", ajatteli hän, "heillä on läpitunkemattomat panssarinsa, mutta minä olen alaston."

Hän näki, että Sergei Ivanovitshia ja Katavasovia oli mahdoton saada muuttamaan kantaansa ja hänen itsensä oli vielä mahdottomampi luopua vakaumuksestaan. Se, mitä he saarnasivat, oli sitä samaa järjen ylpeyttä, joka oli ollut vähällä viedä hänet turmioon. Hänen mielestään muutamilla kymmenillä ihmisillä, joukossa hänen veljensäkin, ei voinut olla oikeutta väittää sen nojalla, mitä muutamat sadat pääkaupunkeihin saapuneet suurisuiset vapaaehtoiset kertoivat, että he sanomalehtineen olivat kansan tahdon ja ajatustavan julkituojia, ajatustavan, joka sai ilmaisunsa kostona ja murhana. Hän ei voinut hyväksyä sitä, koska ei ollut nähnyt sellaisten ajatusten ilmauksia kansassa, jonka keskuudessa hän eli, eikä havainnut niitä omassa itsessään (eikä hän voinut pitää itseään muuna kuin yhtenä niistä ihmisistä, jotka muodostivat Venäjän kansan); ennen kaikkea tuo näkökanta oli hänelle vieras siksi, että hän samoin kuin kansakin tiesi varmasti, että yhteinen hyvä, missä ikinä se piilikin, oli saavutettavissa vain ankarasti noudattamalla sitä hyvyyden lakia, joka on jokaiselle ilmoitettu, eikä hän siis voinut toivoa sotaa eikä saarnata minkäänlaisten yhteisten tarkoitusperien puolesta. Hän kannatti Mihailytshia ja koko kansaa, joka oli ilmaissut ajatuksensa varjagien hallitsijoiksi kutsumista koskevassa tarussa: "Ruhtinoikaa ja hallitkaa meitä. Me lupaamme ilomielin täydellistä nöyryyttä. Kaiken vaivannäön, kaikki nöyryytykset, kaikki uhraukset me otamme niskoillemme; mutta tuomitseminen ja päättäminen ei kuulu meille." Nyt kansa olisi Sergei Ivanovitshin sanojen mukaan luopumassa tuosta niin kalliilla hinnalla ostetusta oikeudestaan.

Levin olisi vielä tahtonut sanoa, että jos yleinen mielipide oli erehtymätön tuomari, niin mikseivät myös vallankumous tai kommuuni olisi yhtä oikeutettuja kuin liike slaavilaisten hyväksi. Mutta kaikki nämä olivat ajatuksia, jotka eivät vieneet mihinkään tulokseen. Sitä paitsi näkyi aivan selvästi, että tällä hetkellä väittely hermostutti Sergei Ivanovitshia, ja siksi väittely oli pahaa. Levin ei vastannut mitään, kiinnitti vain vieraidensa huomion tiheneviin pilviin ja ehdotti, että lähdettäisiin kotiin ennen kuin sade ehtisi.

XVII

Ruhtinas ja Sergei Ivanovitsh istuutuivat rattaille ja lähtivät ajamaan kotia kohti; muu seurue kiiruhti jalkaisin heidän jäljestään.

Mutta vuoroin vaaleneva, vuoroin tummeneva ukkospilvi nousi niin nopeasti, että jalkamiesten täytyi vielä lisätä vauhtia ehtiäkseen kotiin ennen sadetta. Pilviröykkiön etureuna vyöryi taivaalla matalalla kuin musta nokisavu. Oli vielä parisataa askelta kotiin, kun tuuli jo nousi ja rankkasade saattoi puhjeta joka hetki.

Lapset juoksivat edellä kirkuen pelosta ja ilosta. Darja Aleksandrovna tuli juoksujalkaa jäljestä päästämättä heistä katsettaan ja taistellen hameitaan vastaan, joita tuuli hulmutti ja kääri hänen sääriensä ympäri. Herrat harppoivat pitkin askelin, pidellen hattujaan. He olivat jo aivan kuistin edessä, kun suuri pisara iskeytyi läiskähtäen rautaisen vesikourun reunaan. Lapset ja aikuiset juoksivat iloisesti hälisten katon suojaan.

-- Missä on Katerina Aleksandrovna? kysyi Levin Agafja Mihailovnalta, joka tuli eteisessä vastaan, kasa liinoja ja vaippoja käsivarrellaan.

-- Eikös hän teidän kanssanne ollutkaan?

-- Entä Mitja?

-- Haassa varmaankin hoitajan kanssa. Levin sieppasi vaipat ja juoksi hakaan.

Tuona lyhyenä aikana pilvi oli jo ehtinyt kokonaan peittää auringon, ja oli tullut pimeää kuin auringonpimennyksen aikana. Tuuli temmelsi väkivaltaisesti pakottaen Levinin väliin pysähtymään: se repi lehtiä ja kukkia lehmuksesta, paljasti rumasti ja oudosti koivujen valkeat oksat ja taivutti kaiken samaan suuntaan: akaasiat, kukat, takiaiset, heinän ja puiden latvat. Puutarhatyössä olleet palvelustytöt juoksivat kirkuen tuvan katon alle. Rankkasateen valkea esirippu peitti jo kaukaisen metsän ja puolet läheistä peltoa ja lähestyi nopeasti hakaa. Tiheinä pisaroina lankeavan sateen kostea tuoksu täytti ilman.

Painaen päätään eteenpäin ja taistellen tuulta vastaan, joka tahtoi riistää häneltä liinat, Levin lähestyi hakaa ja näki jo jotain valkeaa tammen takana, kun koko maailma äkkiä välähti häikäisevään leimahdukseen ja oli kuin taivaankansi olisi räjähtänyt rikki. Kun Levin avasi valon hetkeksi sokaisemat silmänsä ja katsoi häntä haasta erottavan sankan sadeverhon läpi, hän huomasi heti kauhukseen, että metsän keskellä kasvavan tutun tammen vihreä latva oli omituisesti muuttanut asentoaan. "Onkohan salama murskannut sen?" Levinin mielessä välähti, kun tammen latva yhä kiihtyvällä vauhdilla painui toisten puiden taa, ja samassa kuului toisten puitten päälle kaatuvan ison puun ryske.

Salaman leimahdus, ukkosen jyrinä ja kylmä, kostea tuntu, joka äkkiä ympäröi Levinin, sulautuivat hänen sielussaan yhdeksi kauhun tunteeksi.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Kunhan ei vain heidän päälleen! sopersi hän.

Ja vaikka hän heti tuli ajatelleeksi, miten järjetön hänen rukouksensa oli, koska tammi oli jo kaatunut, hän toisti sen tietäen, ettei kuitenkaan osannut tehdä mitään parempaa kuin toistaa tuota mieletöntä rukousta.

Hän juoksi sille paikalle, jossa he tavallisesti olivat, mutta ei löytänyt heitä.

He olivat lehdon toisessa laidassa, vanhan lehmuksen alla, ja kutsuivat häntä. Kaksi tummaa hahmoa (ennen ne olivat olleet valkeita) seisoi kumartuneena jonkin esineen ääressä. Ne olivat Kitty ja lapsenhoitaja. Sade harveni jo ja päivä alkoi taas valjeta, kun Levin ehti heidän luokseen. Hoitajan hameen helmus oli kuiva, mutta Kittyn vaatteet olivat läpimärät ja painautuneet kiinni vartaloon. Vaikka sade oli jo ohi, he seisoivat yhä samassa asennossa, jossa olivat olleet ukonilman alkaessa: kumpikin kumartuneena vihreän päivänvarjon peittämien pikku rattaiden ääreen.

-- Kaikki hengissä? Ja vahingoittumattomina? Jumalan kiitos, Levin huudahti ja kiiruhti heidän luokseen lätäkköisen ruohon poikki, vettä täynnä olevat kengät litisten.

Kittyn punaiset, märät kasvot hymyilivät arasti hänelle muotoaan muuttaneen hatun alta.

-- Eikö sinua hävetä! En käsitä, kuinka voit olla niin varomaton! ryhtyi Levin harmistuneena nuhtelemaan vaimoaan.

-- Se ei ollut minun syyni. Olin juuri aikeissa lähteä täältä, kun poika kävi levottomaksi. Hänet täytyi vaihtaa kuiviin. Olimme juuri... Kitty alkoi puolustautua.

Mitjalla ei ollut mitään hätää, hän ei ollut edes kastunut, hän nukkui kaikessa rauhassa.

-- No, Jumalan kiitos! Minä en tiedä mitä puhun.

Märät vaipat ja liinat koottiin; lapsenhoitaja otti pojan syliinsä ja lähti. Levin kulki vaimonsa rinnalla ja puristi salaa hänen kättään pyytäen siten anteeksi äskeistä kiivastumistaan.

XVIII

Levin osallistui tuon päivän mittaan moniin keskusteluihin ikään kuin älynsä ulkoisella puolella, ja vaikka hän joutuikin pettymään sen muutoksen suhteen, jonka oli luullut itsessään tapahtuneen, aisti hän kuitenkin iloisena sydämensä täyteyden.

Sateen jälkeen oli liian märkää mennä kävelemään; sitä paitsi etäämpänä taivaalla näkyi yhä ukkospilviä ja välillä jyrisikin. Koko seurue vietti jäljellä olevan osan päivästä kotona.

Väittelyä ei enää syntynyt, päinvastoin kaikki olivat päivällisen jälkeen mitä parhaimmalla tuulella.

Aluksi Katavasov huvitti naisia omituisilla sutkauksillaan, jotka aina kovasti miellyttivät hänen uusia tuttaviaan, ja kertoi sitten Sergei Ivanovitshin kehotuksesta mielenkiintoisia huomioitaan uros- ja naaraspuolisten huonekärpästen luonteiden ja ulkonäön eroavaisuuksista ja niiden elämästä yleensä. Sergei Ivanovitsh oli myös iloinen ja esitti teepöydässä veljensä pyynnöstä kantansa idän kysymyksen tulevaisuudesta ja teki sen niin hyvin, että kaikki syventyivät kuuntelemaan häntä.

Kitty vain ei voinut kuunnella loppuun asti: hänen täytyi mennä kylvettämään Mitjaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin kutsuttiin Leviniäkin hänen luokseen lastenkamariin.

Levin jätti teensä ja lähti harmitellen, että täytyi jättää kesken niin mielenkiintoinen keskustelu. Hän ihmetteli hieman levottomana, miksi hänet oli kutsuttu, sillä sellaista oli ennen sattunut vain kaikkein tärkeimmissä tapauksissa.

Joskin Sergei Ivanovitshin suunnitelma siitä, kuinka nelikymmenmiljoonainen slaavilainen heimokunta vapauduttuaan aloittaisi Venäjän kanssa historiassa uuden ajanjakson, kiinnosti häntä suuresti uutuudellaan, ja joskin häntä vaivasi epätietoisuus siitä, miksi hänet oli kutsuttu lapsen luo, hän muisti heti salista lähdettyään ja yksinäisyyteen päästyään kaikki aamuiset ajatuksensa. Kaikki nuo mietteet slaavilaisuuden merkityksestä maailmanhistoriassa kävivät niin mitättömiksi hänen sisäisen sieluntilansa rinnalla, että hän unohti heti ne kaikki ja siirtyi aamuiseen mielialaansa.

Hän ei enää muistellut silloista ajatuskulkuaan. Hän tavoitti ilman sitäkin heti sen tunteen, joka oli johtanut häntä ja ollut hänen silloisten ajatustensa pohjana, ja huomasi sen käyneen sielussaan vielä entistä voimakkaammaksi ja selvemmäksi. Nyt hänen ei tarvinnut, kuten ennen mielenrauhaa tavoitellessaan, seurata tarkasti entistä ajatuskulkuaan löytääkseen häipyneen tunteensa. Nyt sielun täytti taas entistä elävämpänä ilon ja rauhan tunne, mutta ajatus ei pysynyt perässä.

Hän kulki kuistin poikki ja katsoi kahta tummenneella taivaalla erottuvaa tähteä ja muisti äkkiä: "Niin, minä katsoin taivasta ja ajattelin, että taivaankansi, jonka minä näen pääni päällä, ei ole valhetta... mutta siinä jäi jotain kesken, minä salasin jotain itseltäni", hän ajatteli. "Mutta olipa mitä hyvänsä, sitä vastaan se ei voi todistaa. Kunhan mietin, niin kaikki selkenee!"

Lähestyessään lastenkamaria hän jo muistikin, minkä ajatuksen hän oli itseltään salannut. Se oli se ajatus, että jos jumaluuden päätodisteena on Hänen ilmoituksensa siitä, mitä hyvä on, niin miksi tuo ilmoitus rajoittuu ainoastaan kristillisen kirkon piiriin. Missä suhteessa tuohon ilmoitukseen ovat buddhalaiset ja muhamettilaiset uskonnot, jotka myös tunnustavat ja tekevät hyvää?

Hän luuli löytäneensä vastauksen tähän kysymykseen, mutta ei ehtinyt vielä päästä selville siitä, kun tuli jo lastenkamariin.

Kitty seisoi hihat käärittynä pienen kylpyammeen luona. Miehensä askeleet kuullessaan hän käänsi kasvonsa tätä kohti ja kutsui tätä hymyllään luokseen. Toisella kädellään hän kannatti vedessä selällään kellottavan ja jaloillaan harottelevan lapsen päätä, toisen käsivarren lihas supistui rytmikkäästi, kun hän puristeli sienestä vettä lapsen päälle.

-- Kuules, katsohan, katsohan! hän sanoi, kun Levin oli tullut hänen luokseen. -- Agafja Mihailovna on oikeassa: se tunnistaa.

Asia oli niin, että Mitja näytti todellakin tästä päivästä alkaen tuntevan kaikki omaisensa.

Heti kun Levin oli astunut ammeen luo, hänelle näytettiin koe, joka onnistui täydellisesti. Varta vasten huoneeseen kutsuttu kyökkipiika kumartui lapsen luo. Poika rypisti kulmiaan ja pudisti hyljeksivästi päätään. Kitty kumartui ammeen yli ja pojan kasvot seestyivät hymyyn, hän kurotteli käsiään pesusientä kohti ja purskutti huuliaan niin tyytyväisesti ja erikoisesti, että Kittyn ja lastenhoitajan ohella myös Levin joutui odottamattoman ihastuksen valtaan.

Lapsi nostettiin ammeesta, huuhdeltiin, käärittiin lakanaan, kuivattiin ja annettiin kimeästi huutavana äidilleen.

-- Olen niin hyvilläni, kun sinäkin alat pitää hänestä, sanoi Kitty miehelleen istuuduttuaan rauhallisena, lapsi rinnoillaan, tavalliselle paikalleen. -- Olen niin iloinen siitä. Se alkoikin jo surettaa minua, tiedätkö. Sinä kun sanoit, ettet tunne häntä kohtaan mitään.

-- En suinkaan minä niin sanonut, etten tunne. Minä vain sanoin jollain tavoin pettyneeni.

-- Kuinka niin?

-- Ei häneen, vaan omaan tunteeseeni; olin odottanut enemmän. Olin luullut, että minussa puhkeaa yllättäen jokin uusi suloinen tunne. Mutta tulikin vastenmielisyyden ja säälin tunne...

Kitty kuunteli häntä tarkasti imettäessään ja pisteli samalla kylvetyksen ajaksi riisumiaan sormuksia takaisin kapeisiin sormiinsa.

-- Ennen kaikkea siihen liittyy paljon enemmän pelkoa ja sääliä kuin mielihyvää. Tänään, tuon ukonilman synnyttämän pelon jälkeen, tajusin, kuinka paljon rakastan häntä.

Kittyn kasvot valaisi säteilevä hymy.

-- Säikähditkö sinä kovastikin? hän sanoi. -- Minä myös, mutta minusta tuntuu vielä hirveämmältä nyt, kun kaikki on ohi. Minä menen katsomaan sitä tammea... Kyllä tuo Katavasov sitten on herttainen! Niin, ja koko päivän on muutenkin ollut niin mukava olo. Sinäkin osaat olla Sergei Ivanovitshia kohtaan oikein kiltti, kun vain tahdot... No, mene nyt toisten luo. Täällä tulee aina niin kuumakin kylvyn jälkeen...

XIX

Lähdettyään lastenkamarista ja jäätyään yksin Levin muisti taas heti sen ajatuksen, jossa oli ollut jotain epäselvää.

Sen sijaan että olisi mennyt vierassaliin, josta kuului ääniä, hän pysähtyi kuistille ja alkoi katsella taivasta kaiteeseen nojautuen.

Oli jo tullut pimeä, ja etelässä, jonne hän katsoi, taivas oli pilvetön. Ukkospilvet olivat vastakkaisella puolen. Sieltä leimahteli salamoita ja kuului kaukaista jyrinää. Levin kuunteli vesipisaroiden tasaista putoilua puutarhan lehmuksista ja katseli tuttua kolmikulmaista tähtisikermää ja sen keskitse menevää linnunrataa haaroineen. Joka kerta salaman leimahtaessa sekä linnunrata että kirkkaat tähdet katosivat, mutta heti kun salama oli sammunut, ne ilmestyivät taas samoille paikoilleen kuin jonkin tarkan käden heittäminä.

"Mikähän minua vaivaa?" Levin kysyi itseltään tuntien edeltä käsin, että hänen epäilystensä ratkaisu, vaikkei hän sitä vielä tiedostanut, oli jo valmiina hänen sielussaan.

"Niin, yksi jumaluuden selvä ja varma ilmaus piilee hyvä laeissa, jotka on ilmoitettu maailmalle, jotka minä tunnen itsessäni ja joiden tunnustamisessa minä tahtomattanikin liityn toisten ihmisten kera uskovaisten suureksi seurakunnaksi, jota nimitetään kirkoksi. Mutta entä juutalaiset, muhamettilaiset, konfutselaiset, buddhalaiset?" teki hän itselleen sen saman kysymyksen, joka oli näyttänyt hänestä vaaralliselta. "Ovatko ne sadat miljoonat ihmiset todellakin jääneet vaille sitä parhainta hyvää, jota ilman ihmiselämä on tarkoitukseton?" Hän vaipui mietteisiin, mutta oikaisi pian ajatustensa kulkua. "Mutta mitä minä kysyn?" hän sanoi itselleen. "Minä kysyn, mikä on ihmiskunnan eri uskontojen suhde jumaluuteen. Minä kysyn Jumalan yleistä ilmenemismuotoa, joka käsittäisi koko maailman kaikkine utuisine pilkkuineen. Mitä minä teen? Minulle itselleni, minun sydämelleni on ilmaistu varma tieto, joka on järjelle käsittämätön, ja minä tahdon itsepintaisesti määritellä sen tiedon järjellä ja sanoilla."

"Enkö muka tiedä, etteivät nuo tähdetkään liiku?" ajatteli hän katsellen kirkasta tähteä, joka oli jo muuttanut sijaintiaan ylimmän koivunoksan liepeille. "Mutta katsellessani tähtien liikettä en voi ajatella maan pyörimistä, vaan olen oikeassa sanoessani tähtien liikkuvan."

"Olisivatkohan tähtitieteilijätkään voineet käsittää ja laskea mitään, jos olisivat ottaneet lukuun kaikki maan monimutkaiset liikkeet? Kaikki heidän ihmeelliset johtopäätöksensä taivaankappaleiden välimatkoista, painosta, liikkeistä ja häiriöistä perustuvat vain tähtien näkyvään liikkeeseen liikkumattoman maan ympäri, siihen samaan liikkeeseen, joka on nyt minun edessäni ja joka on näkynyt sellaisena miljoonille ihmisille vuosisatojen vieriessä ja on aina ollut ja on aina oleva yhtäläinen ja alati havaittavissa. Samoin kuin tähtitieteilijäin päätelmät olisivat turhia ja häilyviä, jolleivät ne perustuisi näkyvän taivaan tarjoamaan yhtenäiseen meridiaaniin ja yhtenäiseen taivaanrantaan, samoin olisivat turhia ja häilyviä minun päätelmäni, jotka eivät perustuisi hyvän ymmärtämiseen, -- hyvän, joka on aina ollut ja on aina oleva kaikille yhtäläinen ja jonka kristinusko on avannut ja jonka minä aina voin tarkistaa sielussani. Kysymystä toisista uskonnoista ja niiden suhteesta jumaluuteen minulla ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta ratkaista."

-- Kas, etkö sinä vielä mennytkään? sanoi äkkiä Kitty, joka oli aikonut mennä samaa tietä vierashuoneeseen. -- Mikä sinun on? Vaivaako sinua jokin asia? hän kysyi katsoen miestään tarkasti kasvoihin tähtien valossa.

Mutta hän ei sittenkään olisi erottanut niiden ilmettä, jollei salama, joka taas hetkeksi karkotti tähdet, olisi valaissut niitä. Salaman valossa hän näki tarkkaan miehensä kasvot, huomasi niillä tyynen ja iloisen ilmeen ja hymyili tälle.

"Hän ymmärtää", ajatteli Levin, "hän tietää mitä minä ajattelen. Sanonko hänelle vai enkö? Minä sanon hänelle." Mutta juuri kun hän aikoi sanoa, Kitty alkoi puhua.

-- Kuules Kostja! Ole niin hyvä, hän sanoi, -- ja mene kulmakamariin katsomaan, onko siellä kaikki kunnossa Sergei Ivanovitshia varten. Minun on sinne vähän vaikea mennä. Katso, onko uusi pesukaappi asetettu sinne.

-- Hyvä, kyllä minä menen, sanoi Levin nousten penkiltä ja suudellen vaimoaan. "Ei, ei pidä puhua siitä", hän ajatteli, kun Kitty oli lähtenyt hänen edeltään. "Se on salaisuus, minulle yksin tarpeellinen ja sanoin ilmaisematon."

"Tämä uusi tunne ei ole muuttanut minua, ei onnellistanut eikä valaissut äkkiä, niin kuin minä uneksin tapahtuvan, niin kuin ei isäntunteenikaan. Mitään salaista yllätystä ei ollut. Tämä tunne -- en tiedä onko se uskoa vai mitä -- on tullut minuun yhtä huomaamatta kärsimysten kautta ja juurtunut lujasti sieluuni."

"Samoin kuin ennenkin tulen kiukuttelemaan kuskille, samoin kiistelemään ja lausumaan ajatuksiani sopimattomalla tavalla, sama muuri jää minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muiden -- myös vaimoni -- sielujen välille, samoin tulen syyttämään vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katumaan sitä, samoin kuin ennenkin tulee järjelleni olemaan käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin tulen rukoilemaan. Mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle tapahtuukin, ei enää ole tarkoituksetonta niin kuin ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen."

Viiteselitykset:

[1] Suorasanaisesti suomeksi: Taivaallista on, kun olen voittanut maallisen himoni; mutta silloinkin, kun se ei ole onnistunut, on minulla ollut aika hauskaa huvia.

[2] "Punamäeksi" (Krasnaja gorka) nimittää Venäjän kansa pääsiäisviikon jälkeistä viikkoa, jota se viettää kevään juhlana. Suom. muist.

[3] Neljännes = 2.099 hehtolitraa, kahdeksannes = 1.049 hehtolitraa. Suom. muist.

[4] Prime-sautière, ensi vaikutelmasta riippuva, ensi vaikutelmaa seuraava. Suom. huom.

[5] Tämä sutkautus perustuu siihen, että venäjänkielessä avioeroa merkitsevä sana "razvod" voi myös merkitä vahtiparaatia. Suom. muist.

[6] Arbat, katu ja se kaupunginosa Moskovassa, jossa hienosto parhaastaan asuu. Suom. huom.

[7] Tshudov: kuuluisa vanha moskovalainen luostari. Suom. muist.

[8] Alkukielessä "talant", "talentti". Suom. muist.

[9] Minä olen rikkonut määräystä vastaan.

[10] Hänellä on ihailijoita.

[11] Käsikoukussa.

[12] Sillä ihmisellä ei ole...

[13] Se käy kyllä.

[14] Ei tuota häpeää.

[15] Liehittelemään rouva Kareninaa.

[16] Hän herättää huomiota. Hän syrjäyttää Pattinkin.

[17] Muotti, jolla niitä valetaan, on rikki.

[18] Parhaassa iässä.

[19] Nuori mies.

[20] Pyhimyksenä.

[21] Hyvä ruokahalu hyvä omatunto! Tämä kana putoaa ihan minun saappaitteni pohjaan saakka.

[22] Mitä he sanovat?

[23] Mennään, se on mielenkiintoista.

[24] He ovat olleet ihastuttavia.

[25] Verratonta!

[26] Hyväntahtoisuudesta.

[27] Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!

[28] Se ei merkitse mitään.

[29] Hyvät herrat, tulkaa pian!

[30] Ihastuttava.

[31] Sisään!

[32] Ajatelmaahan, että tyttö...

[33] Hän on kohtelias nuorelle sievälle rouvalle.

[34] Minusta näyttää kuin Veslovski hiukan liehittelisi Kittyä.

[35] Tämähän on naurettavaa!

[36] Ja sitäpaitsi se on naurettavaa!

[37] Voi olla mustasukkainen, mutta tällainen mustasukkaisuus on kauhean naurettavaa.

[38] Se on pikkumaista.

[39] Te unohdatte velvollisuutenne.

[40] Anteeksi, minulla on taskut täynnä niitä.

[41] Mutta te tulette liian myöhään.

[42] Hän on hyvin kiltti.

[43] Kyllä, hyvä rouva.

[44] Mutta minä en säästä teiltä mitään.

[45] Kaitsija.

[46] Ja lisäksi hän on moitteeton.

[47] Hän on hyvin piltti ja naiivi.

[48] Pieni hovi.

[49] Kotielämä on niin hauskaa, niin tahdikasta. Aivan englantilaista. Aamulla kokoonnutaan aamiaiselle ja sitten hajaannutaan.

[50] Se on suurenmoista.

[51] Yksi erä tennistä.

[52] Mutta me emme saa jättää Veslovski-parkaa ja Tushkevitshia värjöttämään tuonne veneeseen.

[53] Koulut ovat tulleet niin yleisiksi.

[54] Se ei ole mikään hätäkeino.

[55] Olla kiinnittämättä huomiota näihin tunteen pikkuseikkoihin. On kysymys Annan ja hänen lapsiensa onnesta ja olemassaolosta.

[56] Kylmää liemiruokaa, jota valmistetaan kaljasta, vihanneksista ja kalasta. Suom. muist.

[57] Se on aivan yksinkertainen laite.

[58] Se riippuu siitä... On laskettava langan hinta.

[59] Sen voi laskea, herra kreivi.

[60] Liian monimutkaista, siitä on liiaksi puuhaa.

[61] Jos haluaa tuloja, niin täytyy myös puuhata; "Dochots" = ven. dohódy, suom. tulot; "Klopots" = ven. hlópoty, suom. hommat, puuhat. Suom. muist.

[62] Minä ihailen saksalaista.

[63] Lopettakaa.

[64] Mutta anteeksi, hän on hiukkasen hassu.

[65] Jos samaa menoa jatkuu.

[66] Hän on oikeastaan turmeltunein nainen mitä tunnen.

[67] Eikö se ole epämoraalista?

[68] Minulla on ihailijoita.

[69] Mutta äärimmäisen proosallinen.

[70] Valtiokeikaukseen.

[71] Hyvää pataa.

[72] Aiheettomasti.

[73] Saada nauttimaan luontevasti olostaan.

[74] Panna sähkölennätin käyntiin.

[75] Ei kuulu minun alaani.

[76] Terveisiä.

[77] Hautovaksi kanaksi.

[78] Käskekää tuomaan tee vierashuoneeseen.

[79] Minun sydämeni ei ole tarpeeksi laaja.

[80] Se ei koskaan ole onnistunut minulle.

[81] Yhteiskunnallisen aseman.

[82] Että jää on murrettu.

[83] Järjestelyä.

[84] Teidän arvailunne...

[85] Te tunnustatte olevanne vapaa-ajattelija.

[86] Eno.

[87] Kuuluisa Jules Landau, selvänäkijä.

[88] Ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme.

[89] Ymmärrättekö englantia?

[90] Varma ja onnellinen.

[91] Siiven alla.

[92] Ystäväni.

[93] Antakaa hänelle kätenne. Näettekö?

[94] Poistukoon henkilö, joka on saapunut viimeksi ja jolla on pyyntö esitettävänä. Poistukoon!

[95] Suokaa anteeksi, mutta kuten nyt näette... Tulkaa kymmenen tienoissa takaisin, tai ehkä mieluummin huomenna.

[96] Hänen on poistuttava.

[97] Se tarkoittaa minua, eikö niin?

[98] Sitä pahempi hänelle.

[99] Minä menen Tjutkinille kampauttamaan tukkani. Myös: Tjutkin saa hurmata minut.

[100] Viehätys on kadonnut.

[101] Moskovasta Kurskin kautta etelään vievän rautatien Moskovassa oleva asema. Suom. muist.

[102] Inhimillisen elämän piikit ikävyyksiä.

[103] Täydellinen hervottomuus.

[104] Sitä ei katsota Pietarissa suopein silmin.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us