Anna Karenina (part 2 of 4)

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, -- kaikessa tässä Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti, mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka -- yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön, surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä ikävöinyt mitään, -- oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen, että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille, rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta rikollisille -- Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin -- viehätti Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia, joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi, ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä siitä.

-- Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään, että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

-- Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa. -- Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.

-- Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen punaiseksi.

-- Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?

-- Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.

-- Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.

Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle, ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.

-- Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. -- Miksi ei Anna Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?

Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä. Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.

Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen. Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni", eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan, muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan. Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa silmällä miestään ja häntä.

Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan kylmenemiseen?

"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli, ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän toissapäivänä sanoi harmistuneena: -- Koko aamun on odottanut teitä, ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan näännyksissä".

"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä katse!...Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei, ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän viehätyksen.

XXXIV

Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja -- huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa -- koetti ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.

Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen. Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.

Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset, oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta. Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille, heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina liikkuvien vainajien ympärillä.

Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena, hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan puolialastomana joutuneesta ihmisestä.

-- Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. -- Olen melkein ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä on... Keitä nuo ovat?

Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär, ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.

-- Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Sillä enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty väittää.

-- Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame Berthe.

Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.

-- Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.

Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin kanssa.

-- Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen ystävänsä miellytti isääkin. -- Minne te niin kiiruhdatte?

-- Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. -- Hän ei nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa. Kävin hakemassa hänen käsityönsä.

-- Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.

Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.

-- Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.

-- Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.

-- Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.

-- Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin, että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva Stahlissa, oli erityinen nimensä.

-- En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta... siitäkin että hänen miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa he elivät... Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan, ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea otsa, jolla oli sairaalloinen puna.

-- Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. -- Ja tuo nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa, joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä leikkivän lapsensa luo.

-- Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi ruhtinas. -- Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan sanoa jotain.

-- No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. -- Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.

Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.

-- Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. -- Sallitteko tehdä tuttavuutta?

Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat hampaansa.

-- Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.

Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti osoittaa tehneensä niin tahallaan.

-- Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.

-- Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki silmillään vaimoaan. -- Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään, ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle kuin nuorat.

Anna Pavlovna tuli.

-- Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi käyneellä äänellään.

-- Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. -- Erittäin hauska tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. -- Teitä on jo kauan odotettu, ruhtinas.

-- Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.

-- No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva harmissaan.

-- Kuinka sinä niin... kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi kädellään.

Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan kävelyään.

-- Oo, oh! huokasi hän raskaasti, -- voi onnettomia ihmisraukkoja!

-- Niin, isä, vastasi Kitty, -- mutta täytyy muistaa, että heillä on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen käytös oli hänessä nostanut. -- Kas, tuollahan on madame Stahl, virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla, tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.

Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa ikään.

Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:

-- En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.

-- Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän vivahteen. -- Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.

-- Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?

-- Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.

-- Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi ruhtinas. -- Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut kunniaa nähdä teitä.

-- Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu... Ei siltä puolen! hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen jalkojaan hänen mielensä mukaan.

-- Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin silmin.

-- Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. -- Te siis lähetätte minulle sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän nuoren ruotsalaisen puoleen.

-- Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa astelemaan eteenpäin.

-- Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

-- Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.

-- Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas... tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?

-- Kyllä.

-- Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen...

-- Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma ruumiinrakenne...

-- Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.

-- Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. -- Oh, niitä sairaita rouvia!

-- Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, -- Varenka jumaloi häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä. Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.

-- Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään. -- Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä keneltä tahansa.

Kitty oli vaiti -- ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän -- ihmeellistä kyllä -- että se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo, ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia enää palaamaan.

XXXV

Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa, vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit asuivat.

Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin, Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä, kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään, vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa. Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.

Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.

-- Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.

-- No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria mennyttä.

-- Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.

-- Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta, ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.

-- Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas? Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.

-- Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.

-- Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.

-- Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.

-- Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.

-- Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet niin totinen, mikä sinua vaivaa?

-- Ei minua mikään vaivaa.

-- Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinas Varenkan puoleen.

-- Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.

Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.

-- Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. -- Että hän on herttainen, tuo teidän isänne!

-- Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.

-- Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.

-- Minä menen pian, vastasi Varenka. -- He aikovat lähteä pois, ja minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.

-- Minäpä tulen myös.

-- Mitä te siellä teette?

-- Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. -- Ei, odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?

-- Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin... ja toiseksi he ujostelevat teitä.

-- Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla? Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?

-- En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.

-- Ei, sanokaa, olkaa hyvä.

-- Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.

-- Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.

-- Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka hymyillen.

-- Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.

-- No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne, syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.

Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan olevan pääsemässä valloilleen.

-- Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa... Ymmärrättehän te sen ettekä siitä loukkaannu...

-- Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä silmiin.

Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.

-- Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.

-- Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään. Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja teeskentelyä!...

-- Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.

-- Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua mikään pakottanut... Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja sulkien päivänvarjoa.

-- Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?

-- Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä, petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.

-- Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. -- Te puhutte ikään kuin...

Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan lopettaa lausettaan.

-- Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin, niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa! Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon. Minä en voi olla muuta... Kaikki on ollut typerää!

-- Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.

-- Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!

-- Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.

-- Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.

-- Kitty! kuului ääni huutavan, -- tule tänne. Näytä isälle korallihelmesi.

Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.

-- Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.

-- Ei mikään, vastasi hän, -- tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.

"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi ovelle.

Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.

-- Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi Kitty mennen hänen luokseen. -- Minä en tiedä mitä puhuin. Minä olen...

-- En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka hymyillen.

Rauha oli tehty.

Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon, jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.

Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.

-- Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.

-- Minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sitten en minä tule koskaan luoksenne.

-- No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin pitää lupauksenne! sanoi Kitty.

Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset surut olivat enää pelkkä muisto.

KOLMAS OSA

Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan, semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka, sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa, toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa -- sen hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua --, ja jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta, jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden, juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty, rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin -- talonpojat uskoivat häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä häneltä neuvoa --, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä -- niitten joukossa myös talonpoikia --, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä, ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt, ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista suhdettaan siihen.

Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.

Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen. Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa, koska tiesi helposti voittavansa hänet.

Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan, kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen, joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.

Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön, että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään paahtaen ja veltosti jutellen.

-- Et usko, vakuutteli hän Levinille, -- miten minä nautin tästä laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.

Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa, eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.

-- Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehotti Sergei Ivanovitsh.

-- Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja livistikin pellolle.

Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä, liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi, ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle. Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh Koznyshevin kanssa ja -- tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa -- kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti, kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että saattoi pitää niin tyhmästä työstä.

Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille, lupasi saattaa hänet hevosella joelle.

Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin. Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret tummuvat kasoissaan.

Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta. Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen, joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki, koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski, montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon. Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.

Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli, etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin takertui siemeniä.

Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan, ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen, harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.

Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.

-- Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.

-- Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.

Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni. Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää, ajoivat perässä ja saivat kiinni...

-- No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö odottaa vielä?

-- Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.

-- Mitäs ilmasta arvelet?

-- Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi veljensä luo.

Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen, näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin tärkeä.

-- Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.

-- Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään. Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä, miten se on kaunista! hän sanoi. -- Nuo heinäiset niittyrannat, jatkoi hän, -- tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, -- muistatko? Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.

-- En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.

III

-- Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle... hän ei ole lainkaan tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä, ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista. Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei apteekkeja eikä mitään.

-- Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti, -- mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?

-- Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla silkkaa laiskuutta?

-- Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.

Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.

-- Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä olevan enemmän itserakkautta.

-- Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, -- mitä se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.

-- Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.

-- Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä sanot... Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.

-- Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit, viisaat kasvonsa kurttuun, -- kaikella on sentään rajansa. On varsin kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata valheellisuutta... sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta. Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä niin vakuutat rakastavasi...

"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.

--... kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.

Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista ryhtyäksesi sitä tekemään.

Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja katkeroitti häntä.

-- Niin se on, hän sanoi päättävästi, -- minä en näe mitään mahdollisuutta...

-- Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?

-- Minusta se näyttää mahdottomalta... Meidän piirimme neljäntuhannen neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko lääketieteeseen.

-- Suo anteeksi, tuo ei ole reilua... Voisin ottaa tuhat esimerkkiä... Ja entä sitten koulut?

-- Mihin niitä tarvitaan?

-- Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.

Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä asiaa kohtaan.

-- Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää? hän sanoi.

Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.

Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:

-- Jahaa... No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee, tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.

-- Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.

-- No, sehän nähdään...ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.

-- Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, -- lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.

Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita, niin että oli vaikea tietää mihin vastata.

-- Pysykäämme asiassa, hän sanoi. -- On kysymys siitä, myönnätkö sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

-- Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää, veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.

Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin oli osannut odottaakaan.

-- Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh -- niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.

-- Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin punastuen.

-- Miten niin et? Sinähän juuri sanoit...

-- Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.

-- Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.

-- No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin, -- oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä, miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.

-- Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei Ivanovitsh sellaiseen sävyyn -- niin Levinistä tuntui -- kuin hän ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.

-- Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. -- Minä luulen, että kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse -- en ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta, viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään henkilökohtaista tyydytystä tai etua.

-- Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, -- henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.

-- Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. -- Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden tapahtuneeksi tosiasiaksi? -- Häh?"

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.

-- Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat minua... minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin, niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme, olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme -- sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.

Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. Sergei Ivanovitsh hymähti.

-- Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?

-- Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, -- on kuin ainakin juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.

-- Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle, jonka hän tunsi itsessään olevan, -- välinpitämättömyydelleen yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:

-- Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta kuin kenellä muulla hyvänsä.

Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.

-- Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. -- Kaikkien aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus, vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.

Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti, miten väärä veljen kanta oli.

-- Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se johtuu vain -- suo anteeksi -- meidän tavallisesta venäläisestä laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.

Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa, mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt: siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.

Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja he lähtivät ajamaan.

Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat, oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan -- ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.

Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei. Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään. Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.

"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin se tuntuikin veljen ja työväen edessä.

Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.

-- Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.

Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:

-- Kyllä toimitan, herra.

Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.

-- Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. -- Huomenna minä aloitan heinänteon.

-- Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.

-- Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?

-- Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.

-- Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät, sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.

-- Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen tottuu. Minä luulen pysyväni perässä...

-- Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin naureskelevat herransa tempuille.

-- En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.

-- Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää viiniä ja kalkkunapaistia.

-- Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.

Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin, mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.

Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.

Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.

He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään. Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka, Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja jättäen jälkeensä leveän lakeisen.

Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.

-- Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.

Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:

-- Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan rupesit! -- ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.

-- Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja odottaen, milloin saisi alkaa.

-- Katsokin, herra, toisti ukko.

Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:

-- On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse kumartumaan, sanoi joku.

-- Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.

-- Hyvä tulee, kehaisi ukko. -- Katsos kun sivaltelee... Kovin teet leveän lakeisen, väsyt, herra... Sitä isäntä aina näet omaksi hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen ennen aikaan niskaansa.

Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan. Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin väsynyt hän oli.

Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui, otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.

Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta: tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit pysähtyikin hiomaan.

Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että hän kestää.

Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.

Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa pysyäkseen talonpoikien perässä.

Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon, leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan, kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun levon.

Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas, samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle tuntuvasta virvoituksesta.

Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.

Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli jo aika ruveta aamiaiselle.

-- Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.

-- Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.

Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade oli kastellut hänen heinänsä.

-- Turmelee heinän, hän sanoi.

-- Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.

Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.

Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti pukeutua ja tulla ruokasaliin.

Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä olevan talonpojan väliin.

Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.

Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään vaikeaksi.

Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi, ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.

-- Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien silmää.

Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella, jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.

Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä, milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti syrjään.

Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä eteensä.

Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty, kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia -- ja kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.

-- No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.

Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.

-- Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.

Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen -- pitempimatkaiset rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan siimekseen.

Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.

Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin, paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä, leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin ja siunasi itsensä.

-- No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen polvilleen kuppinsa eteen.

Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin; ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui hiomassa nuorten poikien viikatteita.

Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen niityn yllä leijailevat poutahaukat, -- kaikki oli kokonaan uutta. Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko tänään voisi vielä niittää.

Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty. Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja niin nopeasti kuin suinkin.

-- Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi ukolle.

-- Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt pojille?

Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn panette poikki, niin ryypyt tulee."

-- Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä! Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.

-- Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.

-- Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin koettaen saada hänet kiinni, -- pois tieltä tai jalat poikki!

Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja menivät tien poikki Notkoniitylle.

Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen kukkiva horsma keskellään.

Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin -- niinikään tunnettu niittomies, isokasvuinen, tummaverinen talonpoika -- ensimmäisenä avaamaan tietä. Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle, -- ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.

Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat niittäjien iloiset huudahdukset.

Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja. Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.

Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin. Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.

Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin. Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä, naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.

Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.

-- Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen ikävän väittelyn.

-- Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. -- Vedä, vedä toki ovi kiinni! huudahti hän. -- Päästit taas varmasti kymmenkunta kärpästä sisään.

Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.

-- En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni. Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän viettänyt?

-- Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän? Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.

-- Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen peseytymään.

-- No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh ravistellen päätään ja katsoen veljeään. -- Mene nyt joutuin, lisäsi hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään. -- Missä sinä olit sateen aikana?

-- Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. -- Ja Levin lähti vaihtamaan vaatteita.

Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa. Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.

-- Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. -- Olepas hyvä, Kuzma, ja hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!

Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko on perheineen ulkomailla."

-- Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. -- Vai lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?

-- Onko se Jergusovo kaukana täältä?

-- Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä. Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.

-- Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen. Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.

-- Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.

-- Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella termillä: Arbeitskur.

-- Sinä et sitä luullakseni tarvitse.

-- Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.

-- Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan, mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas. Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen mukaan sopivan toiminnan rajoja.

-- Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko? Levin sanoi. -- Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.

-- Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh -- sinä näytät olevan tyytyväinen päivääsi.

-- Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio ukko!

-- Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa, joista toinen on sangen hauska, -- se ratkeaa sotamiehellä, minä näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.

-- Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä eilisestä keskustelusta oli kysymys.

-- Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei mitään.

Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan seurannut veljensä sanoja.

-- Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä olkapäähän.

-- Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. -- "Tietysti olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään ja hymyili.

Sergei Ivanovitshkin hymyili.

-- Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi, sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja virkeys. -- Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on sinne asiaa.

-- Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että Sergei Ivanovitsh säikähti.

-- Mitä nyt?

-- Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden kämmenellään päähänsä. -- Minähän unohdin hänet kokonaan!

-- Paljon paremmin.

-- Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.

Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.

VII

Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön, joskin muille aivan käsittämätön: -- muistuttamaan olemassaolostaan ministeriössä -- ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon, samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.

Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten, Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka -- kuten kaikki syyllisyydentuntoiset aviomiehet -- piti tarkoin huolta vaimonsa mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta. Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla, ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen, että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen: lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle, joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään, noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle, suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi, että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon, jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.

Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa, mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut, kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa. Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.

Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi, se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö -- Matrjona Filimonovna. Hän rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse tyynesti ja hätäilemättä.

Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi", johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua, ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin. Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä, kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo silitysraudan haju.

-- Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi Matrjona Filimonovna osoittaen lautaa.

Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä, ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas, toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain, neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.

Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, -- ja hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.

VIII

Toukokuun lopulla, kun kaikki jo oli saatu välttävään kuntoon, sai Darja Aleksandrovna mieheltään vastauksen kirjeeseensä, jossa oli valittanut maalla kokemiaan vaikeuksia. Stepan Arkadjevitsh pyyteli anteeksi, ettei ollut tullut ajatelleeksi kaikkea, ja lupasi saapua heitä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Mutta mahdollisuutta ei nähtävästi tullut, koska oli jo kesäkuun alkupuoli eikä häntä vain kuulunut.

Pietarin päivänä päätti Darja Aleksandrovna mennä kylän kirkkoon ja viedä kaikki lapsensa ehtoolliselle. Keskustellessaan syvällisesti ja periaatteellisesti sisarensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa Darja Aleksandrovna hämmästytti heitä usein vapaa-ajattelullaan uskonasioissa. Hänellä oli oma omituinen uskontonsa, johon hän lujasti luotti välittäen vähät kirkon opinkappaleista. Mutta perheensä keskuudessa hän noudatti ankarasti kaikkia kirkollisia käskyjä, ei vain ulkonaisen esimerkin vuoksi, vaan oikein sydämensä pohjasta. Se seikka, etteivät lapset lähes vuoteen olleet käyneet ehtoollisella, vaivasi häntä kovasti, ja hän päätti viedä heidät ehtoolliselle nyt kesän tultua ja sai siihen Matrjona Filimonovnan täyden hyväksynnän ja kannatuksen.

Jo muutamia päiviä ennen pyhää oli Darja Aleksandrovna miettinyt valmiiksi, miten lapset puettaisiin juhlamenoa varten. Vaatteita ommeltiin, korjailtiin ja pestiin, ratkottiin pois liehukkeita, ommeltiin kiinni nappeja ja siliteltiin nauhoja. Tanjan puku, jonka talon englantilaisneiti oli ottanut ommeltavakseen, tuotti Darja Aleksandrovnalle suurta harmia. Englantilaisneiti oli ommellut hihat liian korkealle ja puku näytti olevan auttamatta pilalla. Puku ahdisti olkapäistä, niin että sitä oli ikävä katsoakin. Mutta Matrjona Filimonovna keksi keinon, millä asia korjautuisi, ja hänen neuvostaan ommeltiin olkapäille pieni lisäkaistale ja päälle tehtiin hartioille asti ulottuva kaulus. Darja Aleksandrovnan ja englantilaisneidin kesken oli vähällä syntyä riita tuon puvun tähden. Pyhäaamuna kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja kellon lähetessä kymmentä johon asti pappia oli pyydetty odottamaan, seisoivat juhlapukuiset, ilosta säteilevät lapset pääoven edessä vaunujen ympärillä odottamassa äitiään.

Vikuroivan mustan sijasta oli Matrjona Filimonovnan pyynnöstä valjastettu työnjohtajan Rusko, ja nyt ilmaantui portaille pukeutumispuuhissaan viipynyt Darja Aleksandrovna valkeassa musliinipuvussaan ja nousi vaunuihin.

Darja Aleksandrovna oli tänään nähnyt kampauksensa ja pukeutumisensa eteen erityistä vaivaa. Ennen aikaan hän oli pukeutunut itseään varten, ollakseen kaunis ja miellyttääkseen; mutta mitä vanhemmaksi hän oli tullut, sitä ikävämmäksi oli pukeutuminen käynyt; hän näki aina kuinka oli rumentunut. Mutta nyt hän oli taas pukeutunut iloisin ja virein mielin, ei enää itsensä eikä oman kauneutensa vuoksi, vaan siksi, ettei noiden ihanien olentojen äitinä turmelisi yleisvaikutusta. Ja katsahdettuaan viimeisen kerran peiliin hän oli lähtenyt tyytyväisenä huoneestaan. Hän oli kaunis. Ei niin kaunis kuin oli tahtonut olla ennen aikaan tanssiaisissa, mutta kaunis sittenkin siihen tarkoitukseen, jota nyt tavoitteli.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin talonpoikia vaimoineen. Mutta Darja Aleksandrovna näki tai ainakin luuli näkevänsä, miten ihastuneita he olivat häneen ja hänen lapsiinsa. Kauniiden asujen lisäksi myös sievä käytös lisäsi lasten viehättävyyttä. Tosin Aljosha seisoi hiukan huolimattomasti ja käänteli vähän väliä päätään nähdäkseen millainen hänen puseronsa oli takaapäin, mutta oli silti kovin herttaisen näköinen. Tanja seisoi kuin täysikasvuinen ja piti silmällä pienempiä. Mutta pikku Lili vasta olikin herttainen lapsekkaassa ihmettelyssään, ja oli vaikea olla vetämättä suutaan hymyyn, kun hän ehtoollista saatuaan sanoi: "Please some more".

Kotimatkalla lapset tunsivat, että jotain juhlallista oli tapahtunut, ja olivat hyvin kilttejä.

Aluksi kaikki sujui hyvin kotonakin. Mutta aamiaispöydässä Grisha alkoi viheltää eikä -- mikä pahinta -- totellut englantilaista opettajatarneitiä ja sai siksi jäädä ilman jälkiruokaa. Darja Aleksandrovna oli omasta puolestaan koettanut välttää rangaistusta tällaisena päivänä, mutta hän ei ollut pöydässä läsnä; ja kun hän tuli, hänen täytyi tukea englannittaren määräystä ja vahvistaa päätös, jonka mukaan Grishalta evättiin jälkiruoka. Se pilasi jonkin verran yleistä iloa.

Grisha itki ja sanoi, että Nikolenjka vihelsi myös, mutta eipäs sitä rangaistu, ja ettei hän piirakan takia itke -- se oli hänelle yksi lysti --, mutta minkä tähden tehdään sellaista vääryyttä. Asia kävi jo kovin surulliseksi, ja Darja Aleksandrovna päätti ehdottaa englantilaisneidille, että Grishalle annettaisiin tällä kertaa anteeksi. Mutta mennessään salin läpi neidin luo hän näki kohtauksen, joka täytti hänen mielensä sellaisella ilolla, että kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän antoi heti anteeksi rikolliselle.

Grisha istui selin nurkassa ikkunan luona; hänen vieressään seisoi Tanja, lautanen kädessä. Tanja oli sanonut tahtovansa ruokkia nukkejaan ja pyytänyt neidiltä luvan saada viedä piirakka-annoksensa lastenkamariin, mutta olikin salaa tuonut sen veljelleen. Itkien yhä kärsimänsä rangaistuksen vääryyttä Grisha söi piirakkaa ja sopersi kesken nyyhkytystään: "Syö sinäkin, syödään yhdessä... sinä kanssa."

Tanjakin sai kyyneleitä silmiinsä, aluksi säälistä Grishaa kohtaan, sitten oman hyvän työnsä johdosta; eikä hän pannut vastaan vaan söi osansa.

Äidin nähdessään lapset säikähtivät, mutta katsottuaan tarkemmin äidin kasvoihin he ymmärsivät tekevänsä hyvää ja herahtivat nauramaan; suu täynnä piirakkaa he alkoivat hieroa käsillään huuliaan sotkien säteilevät kasvonsa kyyneliin ja marjahilloon.

-- Herranen aika! Uudet valkeat vaatteet! Tanja! Grisha! huusi äiti koettaen pelastaa uusia vaatteita, samalla kyynelten läpi autuaan riemukkaasti hymyillen.

Uudet vaatteet riisuttiin ja vanhat puettiin sijaan, ja työnjohtajan käskettiin taas panna Rusko toisen hevosen pariksi valjaisiin, sillä päätettiin lähteä sieneen ja sieltä uimaan. Riemukas kirkuna ja melu nousi lastenkamarissa eikä lakannut, ennen kuin noustiin rattaille ja lähdettiin metsään.

Sieniä saatiin koko vakallinen: löysipä pikku Lilikin sienen! Ennen hän oli poiminut vain neiti Hullin osoituksesta, mutta nyt hän oli omin neuvoin löytänyt suuren tatin, ja se sai aikaan yleisen riemuhuudon: "Lili löysi tatin!"

Sitten ajettiin joelle, hevoset pysäytettiin rantakoivujen alle ja mentiin uimahuoneeseen. Terenti-kuski sitoi paarmoja huiskivat hevoset puihin kiinni, heittäytyi pitkälleen rehevälle nurmelle koivun siimekseen ja poltteli kessua; uimahuoneesta hänen korviinsa kaikui kaiken aikaa lasten iloinen kirkuna.

Vaikka ei ollutkaan helppoa pitää silmällä kuutta lasta, hillitä heidän vallattomuuttaan, muistaa kaikki eri sukat, alusvaatteet ja kengät sekoittamatta niitä keskenään, päästää auki ja vetää kiinni nauhoja ja nappeja, ei Darja Aleksandrovnasta, joka oli itse aina pitänyt uimisesta, mikään ollut hauskempaa kuin koko lapsijoukon uittaminen. Hän tunsi suurta nautintoa kun sai vetää sukkia pullukoihin jalkoihin, ottaa syliinsä ja kastaa veteen pikku nakupellejä, kuulla ilon ja pelon kimeää kirkunaa ja nähdä pikku kerubiensa polskuttavan vettä hengästyneinä, silmät pelosta ja ilosta loistaen.

Kun puolet lapsista oli jo puettu, uimahuoneen luo pysähtyi arkaillen muutamia pyhäpukuisia kylän akkoja, jotka tulivat metsästä keräämästä lääkeyrttejä. Matrjona Filimonovna huusi yhden heistä luokseen ja pyysi häntä viemään veteen pudonneen lakanan ja paidan kuivumaan, ja Darja Aleksandrovna ryhtyi akkojen kanssa puheisiin. Aluksi akat naurahtelivat kämmeneensä eivätkä ymmärtäneet mitä kysyttiin, mutta pian katosi ujostelu ja tarina virisi hyvään vauhtiin. Akat voittivat heti Darja Aleksandrovnan myötätunnon osoittaessaan vilpitöntä ihastusta hänen lapsiaan kohtaan.

-- Herran terttu tuota tyttöä, niin on valkea hipiä kuin sokuri, sanoi eräs ihastellen Tanjaa ja heiluttaen päätään. -- Mutta laihapa on...

-- Oli talvella sairaana.

-- Oikeinko sitä tuotakin kylvetettiin, sanoi toinen osoittaen rintalasta.

-- Ei, tämä on vasta kolmen kuukauden vanha, sanoi Darja Aleksandrovna ylpeänä.

-- Voi kullan nuppu sentään!

-- Eikö itselläsi ole lapsia?

-- Oli neljä, mutta kaksi on enää elossa, poika ja tyttö. Viimeisen paaston jälkeen herkesin nuorinta imettämästä.

-- Kuinka vanha se on?

-- Toinen vuosi on menossa.

-- Miten sinä niin kauan imetit?

-- Kolme paastoa, se on meillä tavallinen aika.

Siitä syntyi Darja Aleksandrovnaa kovasti kiinnostava keskustelu: Miten syntyi? Onko ollut sairaana? Missä mies?

Darja Aleksandrovna ei olisi halunnut erota puhetovereistaan, niin hauskaa hänestä oli jutella heidän kanssaan ja niin kokonaan samat olivat heidän mielenkiintonsa kohteet. Kaikkein mieluisinta oli Darja Aleksandrovnasta se, että hän näki selvästi, miten kaikki nuo naiset ihailivat ennen kaikkea sitä, että hänellä oli niin paljon lapsia ja niin kauniita lapsia. Ämmät saivat Darja Aleksandrovnan jopa nauramaan, mikä loukkasi syvästi englantilaisneitiä, joka oli tuon hänelle käsittämättömän naurun aiheena. Eräs nuoremmista naisista oli katsellut tarkkaan viimeisenä pukeutuvaa englannitarta, ja kun tämä oli pannut ylleen kolmannen hameen, ei hän voinut olla huomauttamatta: "Sekös vasta kieputtaa hametta päälleen!"... ja kaikki purskahtivat nauruun.

Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten, märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia, kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene Pokrovskojen herra."

Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessään Levinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään. Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kun Levin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänen mahtavuuttaan paremmin kuin Levin.

Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta perhe-elämästään.

-- Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. -- Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille kätensä.

-- Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette täällä.

-- Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.

-- Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.

-- Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, -- sen merkitsevän vain sitä, että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.

-- Eikö mitä! Dolly sanoi. -- Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla, selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti. Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.

-- Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.

-- Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?

Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen, ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja lähti juoksemaan.

-- Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti hymyillen, -- en minä loukkaa enkä pudota.

Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.

Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.

Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaan Darja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.

-- Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.

-- Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta vaihtaakseen: -- Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää? Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa kuussa, jos se ei ole liian noloa.

-- Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.

-- Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.

Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.

Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka oli niin suurella vaivalla saavuttanut.

-- Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.

Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain, kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja ennen kaikkea -- hänen teki mieli puhua Kittystä.

-- Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.

-- Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.

-- Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.

-- Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan ääneti katsoi häneen.

-- Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, -- miksi te olette vihoissanne Kittylle?

-- Minäkö? En minä ole vihoissani.

-- Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun olitte viimeksi Moskovassa.

-- Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, -- minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin. Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte...

-- Mitä minä tiedän?

-- Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi, ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi katkeruudeksi.

-- Mistä te luulette minun sen tietävän?

-- Kaikkihan sen tietävät.

-- Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos olenkin aavistanut.

-- Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.

-- Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä. Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.

-- Minähän sanoin jo.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kun viimeksi kävin teillä.

-- Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: -- Minun on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.

-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta... Dolly keskeytti hänet.

-- Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän kaiken.

-- Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja nousi. -- Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.

-- Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. -- Istukaa rauhassa.

-- Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän uudelleen ja värähtelevän sydämessään.

-- Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, -- jollen minä tuntisi teitä niin kuin tunnen...

Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan koko sydämen.

-- Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. -- Te ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty tyttö neitseellisessä ujoudessaan, -- tyttö, joka näkee teidät miehet vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin -- hän voi olla ja on usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.

-- Niin, jollei sydän puhu.

-- Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte, ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä, kositte häntä...

-- Ei se ole aivan sillä tavoin.

-- Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.

"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi, -- niin valikoidaan vaatteita tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen parempi... Sitä ei voi tehdä toistamiseen.

-- Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. -- Silloin kun kositte Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi... Minä esimerkiksi hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.

Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, -- minä pidän suuressa arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt. Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle mahdoton... ymmärrättehän, aivan mahdoton.

-- Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin antamansa kieltävä vastaus todista mitään.

-- En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. -- Jos te tietäisitte, miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän on kuollut, kuollut, kuollut...

-- Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen surullisesti Levinin kiihtymykselle. -- Niin, minä ymmärrän nyt yhä paremmin, jatkoi hän mietteissään. -- Te ette siis enää käy meillä, kun Kitty tulee?

-- En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa, mutta -- mikäli voin -- koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä seurastani.

-- Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna tarkaten hellästi hänen kasvojaan. -- No hyvä; ja olkaamme sitten kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.

-- Missä on minun lapioni, äiti?

-- Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.

Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi; äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.

Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.

"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse. Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja -- vilpittömyyden kustannuksellakin -- katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä tavoin.

-- Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli paha olla.

* * * * *

Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen, ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui. Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja, ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.

Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla kertomatta Levinille onnettomuuttaan.

Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen, ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat. Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei tulekaan tuollaisia."

Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.

Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta. Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla, osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään, että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää asiasta.

Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun talonpoikaisukon -- veljensä entisen imettäjän miehen -- pihaan Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille. Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen. Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa, vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen, ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu, Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi kirjavanaan kansaa.

Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana, liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen takapuoleen saakka.

-- Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko istuutuen Levinin viereen. -- Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin ja rukoihin. -- Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.

-- Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.

-- Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan, katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.

-- Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.

-- Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.

-- Uljas poika!

-- Eipä ole moittimista.

-- Joko on naimisissa?

-- Jo on ollut alun kolmatta vuotta.

-- Onko lapsiakin?

-- Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään... ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. -- Kyllä ovat heinät hyviä. Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.

Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan, jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä, kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.

XII

Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää, lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen, puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.

Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen -- kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä suhteessa tuohon maailmaan.

Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka olivat tahtoneet pettää häntä -- nuo samat talonpojat tervehtivät häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja asiaan kuulumattomia mietteitä.

Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus, että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä itsestään.

Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa. Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja naurua ja sitten taas laulua ja naurua.

Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.

"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden, joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän taas itseltään eikä löytänyt vastausta. -- "Niin, minähän en ole nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän sanoi itsekseen. -- "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa, että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. -- "Tämä on paljon yksinkertaisempaa ja parempaa..."

"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista, näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä! Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on muuttunut."

Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi, ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki, joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen voittoon ja pimeyden tappioon.

Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna. "Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät pääsivät taas tasaiselle pohjalle.

Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti, lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.

Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.

Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo oli välähtänyt hänen kasvoillaan.

Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, -- kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, -- vain siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.

Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, -- jäljelle olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen, nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.

Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän, jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä, vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko. Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan häntä."

XIII

Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua. Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä, jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana. "Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin tavallisesti huusi.

Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin oudoksuttanut Annaa.

Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.

Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä, olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen. Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.

Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta, itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä, potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta yksinomaan vaimoaan.

"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen. "Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole olemassakaan."

Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.

"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas Paskudin, Drahm... Niin, Drahm myöskin... niin kunnianarvoinen, toimelias mies... Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa jokin järjetön naurettavuuden varjo... ridicule, mutta minä en ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri menettelytapoja.

"Darjalov vaati kaksintaisteluun..."

Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.

"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä (toista on Englannissa), että varsin monet" -- ja niiden monien joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, -- "näkevät kaksintaistelussa sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, -- eivät sallisi sitä, että Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan. Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan. Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.

Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä. Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista, vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.

Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin, joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan -- tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä -- hän ei voisi saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero -- tai jo pelkkä hankekin -- saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan. Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan, siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.

"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov, Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan", jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja -- mikä pahinta -- se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!" hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."

Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan. Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen -- halu estää Annaa riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa. Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen, hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea -- sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen -- vaimon rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa." Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä. "Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti", hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani, vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja -- niin vaikeaa kuin se minulle onkin -- uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin, ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo. "Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla onneton."

XIV

Matkalla Pietariin Aleksei Aleksandrovitshin päätös oli ehtinyt lujittua ja hän oli suunnitellut valmiiksi jo kirjeenkin, jonka lähettäisi vaimolleen. Astuttuaan ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi ovenvartijan pöydälle jätettyjä, ministeriöstä tuotuja kirjeitä ja papereita ja käski tuoda ne huoneeseensa.

-- Tänään en ota vastaan ketään, hän vastasi ovenvartijan kysymykseen korostaen sanaa "ketään", mikä oli merkkinä hänen hyvästä tuulestaan.

Työhuoneessaan hän käveli pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten suuren kirjoituspöytänsä ääreen, jolle edellä kiiruhtanut kamaripalvelija oli sytyttänyt palamaan kuusi kynttilää, naksutteli sormiaan ja istuutui sormeilemaan kirjoitusvälineitään. Hän mietti vähän aikaa kyynärpäät pöytää vasten ja pää kallellaan ja alkoi sitten kirjoittaa hetkeksikään pysähtymättä. Hän kirjoitti ranskaksi, välttäen pidempiä puhuttelusanoja ja käyttäen "te"-sanaa, jolla ei ranskassa ole samaa kylmäkiskoisuuden vivahdusta kuin venäjän kielessä.

/# Keskustellessani viimeksi kanssanne sanoin aikovani pian ilmoittaa teille päätökseni asiassa, jota keskustelumme koski. Harkittuani tarkoin asiaa kirjoitan nyt teille täyttääkseni lupaukseni. Päätökseni on seuraava: Millainen teidän käytöksenne on ollutkin, en katso olevani oikeutettu rikkomaan niitä siteitä, jotka korkeampi maailmanjärjestys on välillemme solminut. Perhe ei voi rikkoutua toisen puolison oikun, mielivaltaisuuden tai edes rikoksen takia, ja meidän elämämme tulee kulkea niin kuin se on kulkenut tähänkin asti. Se on välttämätöntä minulle, teille ja pojallemme. Olen varma siitä, että olette katunut ja kadutte vieläkin sitä, mikä on ollut aiheena tähän kirjeeseen, ja että te olette auttava minua saamaan epäsopumme syyn juurineen kitketyksi pois ja menneet hairahdukset unohdetuksi. Päinvastaisessa tapauksessa voitte itse aavistaa, mikä teitä ja poikaanne odottaa. Kaikesta tästä toivon saavani puhua tarkemmin kasvoista kasvoihin tavatessamme. Koska huvilakausi on jo päättymässä, pyytäisin teitä muuttamaan Pietariin niin pian kuin mahdollista, ei ainakaan tiistaita myöhemmin. Huolehdin kaikesta, mitä muutossanne tarvitsette. Panen erityistä painoa tämän pyyntöni täyttämiseen.

A. Karenin

P.S. Kirjeen mukana seuraa rahaa, jota voitte tarvita menoihinne. #/

Hän luki kirjeen ja oli siihen tyytyväinen; erityisen hyvillään hän oli siitä, että oli muistanut panna rahaa mukaan. Kirjeessä ei ollut ainoaakaan kovaa sanaa eikä nuhdetta, mutta ei myöskään liikaa suopeutta. Ennen kaikkea siinä oli kultainen silta paluuta varten. Taitettuaan kirjeen kahtia ja silitettyään sitä suurella, jykevätekoisella norsunluuveitsellä hän pisti sen rahoineen kirjekuoreen ja soitti pöytäkelloa mielessä tyydytyksen tunne, jota taidokkaitten ja hyvin järjestettyjen kirjoitusvälineiden käsitteleminen hänessä aina herätti.

-- Anna tämä lähetille ja käske toimittamaan se huomenaamuna Anna Arkadjevnalle Pietarhoviin, hän sanoi ja nousi.

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne; tännekö käskette tuomaan teen? Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teen työhuoneeseen ja meni norsunluuveitsellään leikitellen nojatuolin luo, jonka vieressä oli valmiina lamppu ja ranskalainen kirja eugubiolaisista kirjoituksista. Nojatuolin yläpuolella riippui kultaisissa kehyksissä kuuluisan taiteilijan maalaama soikea, sirotekoinen muotokuva Annasta. Aleksei Aleksandrovits katsahti siihen. Läpitunkematon katse kohdistui häneen ivallisena ja julkeana, kuten silloin yöllä, kun he viimeksi olivat selvitelleet välejään. Pään musta, erinomaisesti maalattu pitsikoriste, musta tuuhea tukka kaunis valkea käsi sormusten peittämine nimettömineen näyttivät Aleksei Aleksandrovitshista sietämättömän julkeilta ja uhmaavilta. Silmäiltyään hetkisen tuota taulua hän vavahti niin että huulet värähtelivät ja kääntyi pois. Hän istuutui kiireesti nojatuoliinsa ja avasi kirjan. Hän koetti lukea, mutta ei voinut mitenkään saada viriämään entistä mielenkiintoaan eugubiolaisia kirjoituksia kohtaan. Hän katsoi kirjaa, mutta ajatteli muuta. Hän ei ajatellut vaimoaan, vaan omassa valtiollisessa toiminnassaan viime aikoina ilmaantunutta pulmaa, johon keskitti nykyisin kaiken mielenkiintonsa. Hän tunsi, että tuo pulma alkoi selvitä ja että hänen päässään kehkeytyi -- sen hän saattoi kerskumatta sanoa -- valtavan suurenmoinen ajatus, jonka piti selvittää koko asia, ylentää hänen asemaansa virkauralla, kukistaa hänen vihollisensa ja tuottaa siis mitä suurinta hyötyä valtakunnalle. Heti kun miespalvelija oli tuonut teetarjottimen ja poistunut huoneesta, Aleksei Aleksandrovitsh meni kirjoituspöytänsä luo, nosti salkkunsa keskelle pöytää, otti kirjoitusvälineiden joukosta lyijykynän ja paneutui pulmaansa liittyvään visaiseen asiakirjaan ohut, itsetyytyväinen hymy huulillaan.

Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin, että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä. Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären häissä kunniavieraanakin.)

Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä, että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan. Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli jotain huonosti, se kaikki johtui -- niin tämä ministeriö selitti -- siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta, c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f) uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308 joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä asiaa niteessä..., pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.

Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo 11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.

Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta, että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle. Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä, mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä, vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään, että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui. Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova, vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki kirjelapun ja huoahti.

-- En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, -- saat mennä, minä pukeudun heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu, oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin, että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa, että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi, että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä.

-- Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

-- Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

-- On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

-- Missä pahanteossa?

-- Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä, mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa kanssa. Se hänen täytyi tehdä... Hänen piti saada rauhoittua ja päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä, joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä; Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

-- Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. -- Jättäkää hänet kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

-- Äiti, minä... en minä... poika sopersi koettaen saada äitinsä ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

-- Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta, -- sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?... Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?" Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää. Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä, oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

-- Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin. "Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas, kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne? Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa. Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen, jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä..." Hän pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?" hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa, hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin. "Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon tavaroitaan.

XVI

Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos; talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin. Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä. Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna, joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

-- Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

-- Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

-- Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea lopusta päin: "...muutossanne... huolehdin... panen painoa tämän pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin, luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa, hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen, inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi, siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe, mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin, etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet, -- minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän..."

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään turmioon..." "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut) sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin nainen... sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin, etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut niin onnetonta naista kuin minä..."

-- Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle, mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen, jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

-- Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

-- Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, -- odottakoon vähän aikaa. Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt, ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

-- Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

-- Eikö ensinkään?

-- Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

-- Mitkä vaatteet tuodaan?

XVII

Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen. He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia, ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.

Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.

Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija, joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan. Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.

Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija -- ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin -- sanoi: "Kreiviltä ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.

Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen odottamaan hänen astumistaan sisään.

-- Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.

Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin; tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään: ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan, joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään. Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.

Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen heti.

-- Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan tuoden -- kuten hän luuli -- Vronskin kirjelappua.

-- Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. -- Olen hiukan väsynyt ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan... Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, -- koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat; eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään, joka piteli päivänvarjoa.

-- Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä, sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna -- kuten pian kävi ilmi -- ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.

-- Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten Annaa tarkasti kasvoihin. -- Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin, lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.

Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.

-- Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: -- Hän kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.

-- Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: -- Kuinka teidän seuranne voisi saattaa ketään huonoon valoon?

Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.

-- Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. -- Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, -- ole koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan, hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi, kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.

Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.

-- Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. -- Minä kirjoitin, että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi ovelta, -- minulla on vähän asioita.

Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi sen viejälle Annan nähden.

Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita, ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.

-- Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.

-- Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen tekevän niitä jo muutenkin.

-- Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää, Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, -- sanokaa mikä on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan? Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?

Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.

-- Uusi tapa, hän sanoi. -- Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa, miten heittää.

-- Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?

Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli hänelle harvinaista.

-- Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen" kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista harvoin nauraville ihmisille. -- Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi hän naurun kyyneleet silmissään.

-- Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut, -- mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä, millainen rooli siinä on aviomiehellä.

-- Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.

-- Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen keskustelunaihetta.

-- En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen varteen ja sytytti. -- Te näette, miten onnellisessa asemassa minä olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. -- Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. -- Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.

-- Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. -- Olenko minä pahempi vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.

-- Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. -- Kas siellähän toisetkin jo tulevat.

XVIII

Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua, ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin, vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi miehekkäästi huoneessa istujien kättä.

Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen, suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta ja takaa.

Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.

-- Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. -- Minä ajoin Vasjkan kanssa... Ai niin, te ette olekaan tuttuja. -- Ja hän esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:

-- Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän sanoi hymyillen.

-- Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.

-- Sama se, saanpahan sitten.

-- Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, -- olen minäkin hyvä... Unohdin kokonaan... Minä toin teille vieraan. Tuossa hän on.

Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että -- huolimatta hänen nuoresta iästään -- molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.

Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt epäjumalansa kintereillä.

Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat itämaisen veltot ja silmät ihanat ja -- kuten kaikki sanoivat -- selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.

Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet, hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.

-- Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen Annan luo. -- Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä, mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.

-- Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna sanoi punastuen.

Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.

-- Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. -- Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?

-- Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.

-- Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.

-- Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin, Anna sanoi.

-- Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään, ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.

Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.

-- Ikävää! sanoi Betsy. -- Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä eilen oli ollut teidän luonanne.

-- Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.

-- Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla. Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. -- Ei tarvitse muuta kuin vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.

-- En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien kysymysten vuoksi.

-- Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun. Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut, joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär, ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan Anna Kareninan hän koetti -- kuten älykkään maailmanmiehen tulee -- osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.

-- Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, -- se onkin juuri paras keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan puoleen, -- ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule. Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.

-- Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.

-- No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?

-- Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.

-- Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.

-- Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi taas Annan puoleen.

Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi, miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.

Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin krokettia pelaamaan.

-- Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.

-- On liian suuri vastakohta, hän sanoi, -- joutua tästä seurasta vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia, jaloja, panettelunvastaisia tunteita.

Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri -- kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa, että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli, millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.

XIX

Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.

Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan -- keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa -- niitä selvittelemään. Hän sanoi sitä tilinteoksi eli -- kuten hän sitä ranskaksi nimitti -- faire la lessive.

Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi, että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.

Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi ikävyyksiin.

Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta: 1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta, joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan -- hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, -- mutta Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut. Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle, englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa. Viimeinen velkasarja -- kauppa-, ravintola- ja räätälivelat -- ei antanut aihetta mihinkään ajatteluun.

Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot, jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja. Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin 20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa. Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes 45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan, joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.

Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.

Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita, mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski, joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi, että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle, ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa, ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua. Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus, oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään. Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä saisin järjestetyksi... Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään, kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun täytyy olla valmis siihen... täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave -- haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa, koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota, oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa, vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse, ettei halua muuttaa asemaansa... Kun minulla on hänen rakkautensa, en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin. Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän kylvyn, pukeutui ja lähti.

XXI

-- Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään, sanoi Petritski. -- Joko se päättyi?

-- Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa saanut.

-- Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski. -- Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa), odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

-- Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen sävelten raiunnan. -- Mikä juhla siellä nyt on?

-- Serpuhovskoi on tullut.

-- Vai niin! Vronski sanoi. -- Minä en sitä tiennytkään. Hänen silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa -- tai ainakin ottanut suorittaakseen siltä näyttävän osan --, ei hän enää voinut tuntea kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen. Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen tulostaan.

-- Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano. Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme, urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari kädessä ja hymyssä suin.

-- Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle, toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen. Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä suorana, huulet valmiina suutelemaan.

-- No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. -- Ja Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

-- Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja vetäen hänet syrjään.

-- Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

-- Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

-- Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi adjutantin puoleen: -- Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

-- Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. -- Hei, tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä" Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä, ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu, joka kiinnosti kumpaakin.

-- Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi Serpuhovskoi. -- Hauska, että olet usein tavannut häntä.

-- Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se oli hänestä hauskaa.

-- Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

-- Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi, Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset. -- Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena salata sitä.

-- Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

-- Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri, Vronski sanoi.

-- En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. -- En sano, ettei kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän tietoisena menestyksestään. -- Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä lähemmäksi päämäärää tulen.

-- Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

-- Vai niin! Vai niin! -- sanoi Serpuhovskoi nauraen. -- Minun pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä niin kuin olisi pitänyt.

-- Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä, mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

-- Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä. Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa hurraahuudon, -- hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

-- En sitä väitäkään.

-- Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

-- Kuka niitä tarvitsee?

-- Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä kommunisteja vastaan?

-- Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. -- Tout ça est une blague. Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

-- Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. -- Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

-- Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä ansio -- se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan, tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan, joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

-- Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän vastasi, -- vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

-- Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

-- On se. Totta se on... nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

-- Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä ikuisesti.

-- Kenties, vastasi Vronski.

-- Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa, -- mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi. Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle suojelustani... Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi, olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi hymyillen hellästi kuin nainen, -- anna minulle carte blanche, jätä rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

-- Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

-- Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän, mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja. Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. -- Mutta minä olen naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman vaimonsa, jota rakastaa, oppii -- kuten joku on sanonut -- tuntemaan yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä tuhatmääriä.

-- Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

-- Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman häiriötä -- ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin, että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista, -- varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään. Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa naisten takia.

-- Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli suhde.

-- On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

-- Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat aina terre-à-terre.

-- Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

-- Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja sävähti punaiseksi.

-- Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi Serpuhovskoille.

-- No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

-- Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut Pietarissa.

XXII

Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin. Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen odotus -- kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä, joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat, vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista, puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot -- kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla sivellyssä maisemataulussa.

-- Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin tasaista viertotietä pitkin.

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni", hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven, hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti. Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin kättä.

-- Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

-- Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

-- Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin käsikoukkuun, -- kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo tarttuvan itseensäkin.

-- Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

-- Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti ja raskaasti, -- että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin kanssa kerroin hänelle kaikki... sanoin, etten voi enää olla hänen vaimonaan, että... kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

-- Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän, miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta -- kaksintaistelun välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt, että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi. Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

-- Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi hermostuneesti, -- ja tässä on... hän otti hansikkaastaan miehensä kirjeen.

-- Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; -- en ole muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista, jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

-- Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. -- Voisinko minä sitten epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt...

-- Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen vastaantulevaan naiseen: -- Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

-- Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen omituisen vihaisesti harson alta.

-- Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se, mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

-- Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, -- hän...

-- Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski. -- Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. -- Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

-- Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan, mutta sanoikin jotain muuta.

-- Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän nolostui, ja tuli punaiseksi, -- että sinä annat minun harkita ja järjestää meidän elämämme. Huomenna... alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Entä poikani? huudahti hän. -- Sinä näet, mitä hän kirjoittaa: täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

-- Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa tätä alennuksen tilaa?

-- Kenen alennustilasta sinä puhut?

-- Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

-- Minun alennustilastani... Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia. -- Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa. Minä olen ylpeä asemastani, sillä... ylpeä siitä... ylpeä... hän ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä, -- ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä jotain pahaa.

-- Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. -- Anna pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. -- Eikö voisi ottaa poikaa mukaan ja jättää vain miehesi?

-- Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

-- Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

-- Niin, niin, Anna sanoi. -- Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet. Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.

XXIII

Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto. Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa. Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa. Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi -- kuten aina puhuessaan -- katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen, kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa. Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi kuin hän oli osannut odottaakaan.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista, joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.

Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, -- päivä, jonka hän oli määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä yllätyksenä.

Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa. Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan, jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.

Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.

Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt; samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä ja pyysi häntä istumaan.

-- Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa. Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti melko kauan. -- Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta vastausta lisäsi: -- Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja minun täytyykin heti lähteä. -- Minä aioin matkustaa pois... Moskovaan, Anna sanoi.

-- Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja vaikeni jälleen.

Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan selvittelyä, aloitti Anna itse.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen kampauksessaan, -- minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.

-- Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. -- Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. -- Mutta niin kuin minä silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, -- toistan nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin" sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti erityisesti sanaa "hauskoja". -- Minä tahdon olla tietämättä sitä niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille, että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.

-- Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.

Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän, ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.

-- Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min... aikoi hän jatkaa.

Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.

-- Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen verran... kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne... että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille annoitte.

Anna huokasi ja painoi päänsä alas.

-- Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh kiivastuen, -- joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä siinä mitään moitittavaa... kuinka te voitte pitää moitittavana aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?

-- Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?

-- Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä... ja ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole. Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. -- Hän nousi ja lähti ovea kohti.

Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.

XXIV

Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., -- se kaikki olisi ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää, ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi -- ja siinä hänen tekeillä oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi --, että hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään -- hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun --, työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia, puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset, siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle, eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan kohtaan -- päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi talonpojilta saada --; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään. Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi, eikä hän enää voinut jatkaa sitä.

Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan -- tietenkin uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä. "Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen. Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan. "Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!... Miksi Darja Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se on mahdotonta aivan mahdotonta!"

Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."

Se oli Levinille jo liikaa. Miten viisas ja hienotunteinen nainen saattoikaan tuolla tavoin alentaa sisartaan! Levin kirjoitti kymmenen eri kirjelappua, mutta repi jokaisen niistä, ja lähetti satulan ilman mitään vastausta. Oli mahdotonta luvata saapuvansa, kun ei kerran voinut mennä sinne, ja jos taas sanoisi, ettei voisi tulla, koska oli joitakin esteitä tai oli lähdössä jollekin matkalle, olisi se vieläkin pahempi. Hän lähetti satulan ilman vastausta ja -- tuntien tehneensä jotain häpeällistä -- jätti ikäväksi käyneen isännäntoimen työnjohtajalleen ja lähti kaukana asuvan ystävänsä Svijazhskin luo koettaakseen metsäonneaan siellä olevilla hyviksi kehutuilla kurppasoilla ja täyttääkseen vanhan vierailulupauksensa, josta Svijazhski oli äskettäin häntä kirjeessä muistuttanut. Surovskin piirin kurppasuot olivat houkutelleet häntä jo kauan, mutta talousasioiden takia hän oli aina lykännyt matkaansa tuonnemmaksi. Nyt hänestä oli hauska päästä Shtsherbatskien naapuruudesta ja taloustoimista pois metsästämään, sillä metsästys oli aina ollut hänen parhaana lohdutuksenaan kaikissa murheissa.

XXV

Surovskin piirissä ei ollut rautatietä eikä majataloja, ja Levin ajoi omalla kolmivaljakollaan.

Puolivälissä matkaa hän pysähtyi syöttämään hevosia rikkaan talonpojan luo. Kaljupäinen reipas ukko, jolla oli leveä, poskien kohdalta harmaantunut punainen parta, avasi portin ja vetäytyi aidan viereen antaakseen tietä Levinin kolmivaljakolle. Osoitettuaan kuskille paikan uudessa, siistissä ja avarassa pihakatoksessa, jossa oli kärventyneitä sahroja, ukko pyysi Leviniä astumaan sisään. Siistiasuinen nuorikko pesi kyykkysillään uuden eteisen lattiaa hihat käärittyinä ja isot kalossit jalassa. Hän pelästyi Levinin jäljessä sisään tullutta koiraa ja kiljahti, mutta nauroi säikähdystään saatuaan kuulla, ettei se ollut vihainen. Näytettyään Levinille kamarin oven hän painoi taas kauniit kasvonsa alas ja jatkoi kyyryssä pesuaan.

-- Samovaarin kai tahdotte? kysyi hän.

-- Niin, olkaa hyvä.

Kamari hollantilaisuuneineen oli suuri ja väliseinällä jaettu. Pyhäinkuvien alla oli kukikkaaksi maalattu pöytä, penkki ja kaksi tuolia. Ovenpielessä oli astiakaappi. Ikkunaluukut olivat suljetut, kärpäsiä oli vähän, ja kaikkialla oli niin puhdasta, että Levin pelkäsi lätäköissä juosseen Laskan likaavan lattian ja komensi sen pysymään oven luona nurkassa. Katseltuaan kamaria Levin meni takapihalle. Sievä nuorikko juoksi hänen edellään kaivolle kalossit jalassaan ja tyhjä-ämpärinen korento hartioillaan.

-- Kiireesti vain! kiljaisi ukko hänelle iloisesti ja tuli Levinin luo. -- Nikolai Ivanovitsh Svijazhskin luoko herra matkustaa? Ovat ne joskus ajelleet tänne meillekin, alkoi hän puheliaasti nojaten kyynärpäillään porraskuistin kaiteisiin. Ukon kertoessa tuttavuudestaan Svijazhskin kanssa portti narahti taas ja pihalle ajoi peltotyöstä tulevia miehiä sahroineen ja karhineen. Sahrojen ja karhien eteen valjastetut hevoset olivat lihavia ja isoja. Kaksi työmiehistä kuului nähtävästi perheeseen: molemmat olivat nuoria ja kummallakin oli karttuunipaita ja lippalakki; rohdinpaitaiset taas, joista toinen oli nuori, toinen vanha, olivat palkkaväkeä.

Ukko meni portailta hevosten luo ja alkoi päästellä niitä valjaista.

-- Mitä nyt on kynnetty? kysyi Levin.

-- Perunoita mullattiin. On vähän maita vuokralla. Älä laske ruunaa, Fedot, vaan pistä kaivonpylvääseen kiinni. Sitä tarvitaan.

-- Muistitko, isä, tuoda niitä sahranluottimia? kysyi roteva nuori mies, nähtävästi ukon poika.

-- Tuolla... reessä on, vastasi ukko kiertäen kokoon riisutut ohjakset ja heittäen ne maahan. -- Laita vain kuntoon ennen kuin ruvetaan syömään.

Sievä nuorikko tuli takaisin ämpärit täynnä vettä, hartiat kireinä korennon alla, ja meni eteiseen. Jostain ilmaantui muitakin naisia, nuoria, kauniita, keski-ikäisiä, vanhoja ja rumia, lapset sylissä ja ilman lapsia.

Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.

Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.

-- Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi iloisena tarjouksesta, -- vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.

Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele. Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin, kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla. Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi. Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.

-- Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle ja rattaat käyvät hakemassa.

-- Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen hänelle teelasin.

-- Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. -- Ei pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, -- se on vain tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia aina katsoo!

-- Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.

-- Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono niin jouti mennä -- tullaan omillakin toimeen.

-- Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin tullut kalossijalkainen nainen.

-- Niin se on, herra! sanoi ukko nousten tuoliltaan, teki monta kertaa ristinmerkin, kiitti Leviniä ja lähti huoneesta.

Kun Levin meni tupaan hakemaan kuskiaan, näki hän koko miehisen perhekunnan pöydän ääressä. Naiset palvelivat seisaaltaan. Terveennäköinen pikkupoika kertoi jotain hauskaa suu täynnä puuroa, ja kaikki nauroivat, varsinkin kalossijalkainen nainen, joka kaatoi kaalikeittoa vatiin.

Saattoi olla, että tuon naiset sievät kasvot olivat suurena syynä siihen edulliseen vaikutelmaan, jonka Levin sai tästä talonpoikaistalosta, mutta se vaikutelma oli niin voimakas, ettei Levin voinut sitä koskaan unohtaa. Ja matkalla ukon luota Svijazhskille tuo talo palasi tuon tuostakin hänen mieleensä, ikään kuin sen herättämässä vaikutelmassa olisi ollut jotain, mikä erityisesti vaati hänen huomiotaan.

XXVI

Svijazhski oli aateliston esimies Surovskin piirissä Hän oli viisi vuotta vanhempi kuin Levin ja oli jo kauan ollut naimisissa. Hänen luonaan asui hänen vaimonsa nuorin sisar, Levinin mielestä varsin miellyttävä tyttö. Ja Levin tiesi, että Svijazhski ja hänen vaimonsa toivoivat kovasti tuon tytön tulevan hänen vaimokseen. Hän tiesi sen aivan varmasti, kuten tietävät kaikki nuoret miehet, joita pidetään sulhasina, vaikka ei olisi voinut sitä koskaan kenellekään ilmaista, ja tiesi myöskin sen, että vaikka hän itse halusikin mennä naimisiin ja vaikka tuosta varsin miellyttävästä tytöstä olisi kaikesta päätellen tullut mitä oivallisin aviovaimo, hänen oli yhtä mahdoton mennä naimisiin tämän kanssa kuin lentää taivaaseen, vaikka hän ei olisi ollutkaan rakastunut Kittyyn. Ja tuo tieto myrkytti sen huvin, jota hän muuten toivoi saavansa tästä matkastaan.

Saatuaan Svijazhskin kirjeen ja metsästyskutsun Levin oli heti muistanut tuon tytön, mutta päättänyt siitä huolimatta lähteä, koska kaikki Svijazhskin laskelmat häneen nähden olivat aina perusteettomia oletuksia, joihin hän ei ollut antanut mitään aihetta. Sitä paitsi hän halusi salaa koetella itseään ja tutkiskella tunteitaan tuon tytön läheisyydessä. Svijazhskien perhe-elämä oli aina viehättänyt häntä, ja Svijazhski itse, eräs parhaita Levinin tuntemia kunnallisasiain harrastajia, oli sangen mielenkiintoinen ihminen.

Svijazhski oli niitä Levinin mielestä ihmeellisiä ihmisiä, joitten ankaran johdonmukainen, joskin epäitsenäinen ajatuksenjuoksu kulkee omaa rataansa, ja harvinaisen varmasti ja lujasti suuntautunut elämä taas omaansa, täydellisesti riippumatta järjen päätelmistä ja melkein aina suoraan vastoin niitä. Svijazhski oli harvinaisen vapaamielinen mies. Hän halveksi aatelistoa ja piti suurinta osaa aatelismiehistä salaisina orjuuden kannattajina, jotka ainoastaan pelkuruudesta eivät ilmaisseet oikeaa kantaansa. Hän piti Venäjää hukkaan menneenä, Turkin tapaisena maana ja Venäjän hallitusta niin huonona, ettei katsonut edes voivansa vakavasti arvostella sen toimia, ja kuitenkin hän oli valtion virkamies ja esimerkiksi kelpaava aateliston esimies, joka matkoillaan käytti aina punanauhaista virkalakkia. Hänen mielestään inhimillinen elämä oli mahdollista vain ulkomailla, jonne hän tilaisuuden sattuessa aina matkusti, ja kuitenkin hänellä oli Venäjällä sangen suurisuuntainen ja uudenaikainen talous ja hän seurasi kiinnostuneena kaikkea ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Hän katsoi venäläisen talonpojan olevan kehityksessään apinan ja ihmisen välisellä asteella, ja kuitenkin hän maakuntavaaleissa kaikkein mieluimmin puristeli talonpoikien kättä ja kuunteli heidän puheitaan. Hän ei uskonut kerrassaan mihinkään, mutta kysymystä papiston tilan parantamisesta ja seurakuntien supistamisesta hän ajoi hyvin hartaasti ja toimi innokkaasti siihen suuntaan, että kirkko jäisi hänen kyläänsä.

Naiskysymyksessä hän oli naisten vapauden ja varsinkin heidän työoikeutensa äärimmäisten kannattajien puolella, mutta eli vaimonsa kanssa niin, että kaikki ihailivat heidän sopuisaa lapsetonta elämäänsä, ja vaimonsa elämän hän oli järjestänyt sellaiseksi, ettei tämä tehnyt eikä voinut tehdä mitään, lukuun ottamatta heidän yhteistä huolenpitoaan siitä, miten he saisivat aikansa kulumaan mahdollisimman hyvin ja iloisissa merkeissä.

Jollei Levin olisi ollut taipuvainen näkemään ihmisistä parhaita puolia, Svijazhskin luonteeseen syventyminen ei olisi tuottanut hänelle mitään vaikeuksia. "Hölmö tai kehno", hän olisi päätellyt, ja kaikki olisi ollut selvää. Mutta hän ei voinut sanoa Svijazhskia hölmöksi, koska tämä; epäilemättä oli sekä sangen viisas että myöskin sivistynyt mies, vaikkei tahtonutkaan pitää hälinää sivistyksestään. Ei ollut asiaa, mitä hän ei olisi tuntenut; mutta hän osoitti tietojaan vain silloin, kun hänen oli pakko. Vielä vähemmän Levin saattoi sanoa häntä kehnoksi, sillä Svijazhski oli ehdottoman rehellinen, hyvä ja viisas mies, joka ajoi aina ilolla ja innolla koko ympäristönsä arvossa pitämiä asioita eikä luultavasti koskaan tietoisesti tehnyt eikä voinut tehdä mitään pahaa.

Levin oli turhaan koettanut päästä hänestä perille, ja Svijazhski ja hänen elämänsä olivat hänelle elävä arvoitus.

Levin ja Svijazhski olivat ystävyksiä, ja siksi Levin piti luvallisena tutkia häntä ja pyrki rohkeasti hänen elämänkatsomuksensa ytimeen. Mutta se ei onnistunut. Joka kerran kun Levin tällaista yritti, hän huomasi, kuinka Svijazhski hämmentyi; hänen kasvoistaan kuvastui omituinen arkuus, kuin hän olisi pelännyt, että Levin saa hänet kiinni, ja hän pani hyväntahtoisesti ja iloisesti vastaan.

Nyt, kun Levin oli väsynyt oman taloutensa hoitoon, hän viihtyi Svijazhskin luona erityisen hyvin. Häneen vaikutti miellyttävästi jo pelkästään noiden onnellisten, itseensä ja muihin tyytyväisten kyyhkyläisten ja heidän herttaisen pesänsä näkeminen, ja oma tyytymättömyys herätti hänessä lisäksi entistä suuremman halun selvittää se salaisuus, joka antoi Svijazhskin elämälle sellaisen selvyyden, varmuuden ja iloisuuden. Lisäksi Levin tiesi tapaavansa Svijazhskin luona tilanomistajanaapureita, ja hänestä oli nyt erityisen mielenkiintoista saada kuunnella noita tavallisia keskusteluja sadosta, työväen pestauksesta yms., joita hän tiesi kyllä pidettävän varsin mitättöminä asioina, mutta jotka hänestä nyt tuntuivat ainoilta tärkeiltä puheenaiheilta. "Se ei kenties ollut tärkeää maaorjuuden aikana eikä myöskään sellaisessa maassa kuin Englanti, koska kummassakin tapauksessa olosuhteet olivat vakiintuneet. Mutta nykyään, kun meillä kaikki entinen on käännetty nurin ja uudet olosuhteet ovat vasta muodostumassa, on koko Venäjän ainoa tärkeä kysymys se, millaisiksi ne muodostuvat", Levin ajatteli.

Metsästysonni oli huonompi kuin Levin oli odottanut. Suo oli kokonaan kuivunut, suokurppia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki kokonaisen päivän ja sai vain kolme lintua, mutta sen sijaan hän sai metsästä hyvän ruokahalun, oivallisen tuulen ja henkisen vireyden, joka aina seurasi reipasta liikuntaa. Ja hänen kulkiessaan metsässä mitään ajattelematta tuli hänelle tuon tuostakin mieleen hänen matkalla tapaamansa talonpoikaisukko perheineen, ja tämä muisto tuntui vaativan paitsi huomiota, myös jonkin siihen liittyvän asian ratkaisemista.

Illalla teepöydän ääressä, kahden holhousasioissa Svijazhskin luo saapuneen tilanomistajan seurassa, sukeutui mielenkiintoinen keskustelu, jota Levin oli odottanut.

Jouduttuaan istumaan emännän viereen Levin sai pitää seuraa hänelle ja hänen sisarelleen, joka istui suoraan vastapäätä. Emäntä oli pyöreäkasvoinen, vaaleaverinen, lyhyenpuoleinen nainen, jonka kasvot säteilivät täynnä hymykuoppia ja -väreitä. Levin koetti etsiä hänestä ratkaisua Svijazhskin sielun arvoitukseen, mutta ei saanut täyttä ajatuksenvapautta, sillä hänen oli kiusallisen hankala olla. Tuo kiusallinen nolouden tunne johtui siitä, että vastapäätä istui sukulaisneiti erikoisessa -- kuten Levinistä tuntui -- juuri häntä varten laitetussa puvussaan, jonka vinoneliön muotoinen kaula-aukko toi näkyviin osan valkeata rintaa. Huolimatta siitä, että rinta oli hyvin valkea, tai kenties juuri siksi, tuo kaula-aukko riisti Leviniltä ajatuksenvapauden. Hän kuvitteli, luultavasti väärin, että tuo aukko oli tehty hänen takiaan, eikä hän katsonut itsellään olevan oikeutta silmäillä siihen, ja hän koetti olla luomatta siihen katsettaan. Mutta hän tunsi syyllisyyttä jo yksistään siksi, että aukko oli tehty. Levinistä tuntui kuin hän olisi pettänyt jotakuta, kuin olisi pitänyt selittää jotain, mutta se oli mahdotonta, ja siksi hän yhtenään punasteli, oli rauhaton ja nolo. Hänen noloutensa tarttui pian neitiinkin. Mutta emäntä itse ei ollut sitä huomaavinaan, vaan veti tahallaan sisartaan keskusteluun.

-- Te sanoitte, emäntä jatkoi aloitettua keskustelua, -- ettei minun miestäni voi kiinnostaa mikään venäläinen. Päinvastoin. Jos hän on iloinen ulkomaillakin, niin ei koskaan siinä määrin kuin kotimaassa. Täällä hän tuntee olevansa oikeassa ilmapiirissään. Hänellä on niin paljon työtä ja hän havaitsee mielenkiintoista kaikessa. Ai, oletteko jo käynyt katsomassa meidän kouluamme?

-- Minä näin sen... Se kai se oli... pieni köynnöskasvien verhoama rakennus?

-- Niin. Se on Nastjan työtä, sanoi emäntä viitaten sisareensa.

-- Opetatteko te myös? kysyi Levin koettaen katsoa kaula-aukon ohi, mutta tuntien että tyttöön päin oli mahdoton katsoa, niin ettei tuota aukkoa näkyisi.

-- Kyllä, olen opettanut ja opetan vieläkin, vaikka meillä onkin erinomainen opettajatar. Meillä on voimisteluakin.

-- Ei kiitos, minä en tahdo teetä enää, Levin sanoi, punastui ja nousi; hän tunsi olevansa epäkohtelias, mutta ei jaksanut enää jatkaa tuota keskustelua. -- Siellä tuntuu olevan mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, lisäsi hän ja meni pöydän toiseen päähän, missä isäntä vieraineen istui. Svijazhski istui sivuttain, nojaten kyynärvarrellaan pöytään ja käännellen kädellään teekuppiaan, ja toisella vapaalla kädellään hän kouri partaansa, vedellen sitä ylös nenää vasten ikään kuin nuuskiakseen, ja päästäen taas alas. Hän katsoi välkkyvine, mustine silmineen suoraan kiivastelevaan, harmaaviiksiseen tilanomistajaan, jonka puhe nähtävästi huvitti häntä. Tilanomistaja valitti työväkeään. Levin näki selvästi, että Svijazhski tiesi tilanomistajan valituksiin sellaisen vastauksen, joka heti paljastaisi noitten puheitten mielettömyyden, mutta hänen asemansa ei sallinut hänen sanoa tuota vastausta ja siksi hän vain huvikseen kuunteli tilanomistajan naurettavaa tarinaa.

Harmaaviiksinen tilanomistaja oli nähtävästi piintynyt orjuuden kannattaja ja innokas entisajan maalaisisäntä. Merkkejä siitä Levin huomasi hänen vanhanaikaisessa, kuluneessa pitkässä takissaan, jota hän näytti vierastavan, hänen viisaissa, synkistyneissä silmissään ja selkeästi soljuvassa venäjänkielessään, hänen käskevässä äänensävyssään ja käsiensä varmoissa liikkeissä, -- kauniiden, ruskettuneiden käsien, joista toisen nimettömässä välähteli vanha vihkisormus.

XXVII

-- Jollei vain olisi sääli jättää, mitä on rakennellut... vaivaa on nähty paljon... niin minä vähät välittäisin, myisin kaikki ja lähtisin kuten Nikolai Ivanovitsh Helenaa kuuntelemaan, sanoi tilanomistaja, vanhat viisaat kasvot hienossa, miellyttävässä hymyssä.

-- Ette kuitenkaan jätä, sanoi Nikolai Ivanovitsh Svijazhski, -- tottapa siitä jotain etua lienee.

-- Se etu siitä on, että saa asua kotonaan, ei tarvitse ostella eikä vuokrata. Ja ainahan sitä toivoo kansankin viimein tulevan järkiinsä. Ei uskoisi, millaista juoppoutta ja ruokottomuutta... Kaiken ovat jakaneet maailmalle, ei hevoskaakkia, ei lehmänraatoa enää. Ovat nälkään nääntymässä, mutta ottakaapas ja pestatkaa työhön, niin tekevät tuhoa minkä kykenevät ja päälle päätteeksi valittavat rauhantuomarille.

-- Valittakaa tekin, sanoi Svijazhski.

-- Minäkö? En ikipäivänä! Tulee niin pitkä juttu, että saa kirota valitustaan. Mitenkäs kävi tuolla tehtaalla? Ottivat pestin ja lähtivät matkoihinsa. Ja rauhantuomari julisti syyttömiksi. Mikäli enää on jäljellä mitään järjestystä, niin saa siitä kiittää piirioikeutta ja kunnanvanhinta. Se antaa selkään kuten ennenkin. Jollei sitä olisi, saisi heittää hiiteen kaikki tyynni ja lähteä matkoihinsa.

Tilanomistaja ärsytti ilmeisestikin Svijazhskia, mutta tämä ei suuttunut, näyttipä päinvastoin nauttivan hänen puheistaan.

-- Me kyllä saamme tilamme hoidetuksi ilman niitä, hän sanoi hymyillen, -- minä, Levin ja hän.

Svijazhski viittasi toiseen tilanomistajaan.

-- Kyllähän Mihail Petrovitsh hoidetuksi saa, mutta kysykääpäs miten. Onko se järkiperäistä taloutta sellainen? hän sanoi korostaen sanaa "järkiperäistä".

-- Minun talouteni ei, Luojan kiitos, ole hyvin konstikasta, sanoi Mihail Petrovitsh. -- Minä en tahdo muuta kuin että on raha valmiina syksyn veroihin. Minkäs sille mahtaa: talonpojat tulevat apua pyytämään, kaikki omaa väkeä, naapureita, sääliksi käy. Täytyyhän siinä antaa. Sanoo vain, että muistakaakin pojat tulla sitten avuksi, kun minulle tarvis tulee, kaurankylvöön, heinän- tai elonkorjuuseen, ja määrää paljonko kultakin tulee. Onhan niissäkin joitakin kelvottomia, se täytyy myöntää.

Levin, joka tunsi jo vanhastaan nuo patriarkaaliset tavat, vilkaisi Svijazhskiin ja keskeytti Mihail Petrovitshin kääntyen jälleen harmaaviiksisen tilanomistajan puoleen.

-- Miten teidän mielestänne tilaa sitten olisi hoidettava?

-- No siten juuri kuin Mihail Petrovitsh tekee: annettava puoliosalle tai vuokrattava talonpojille. Se käy kyllä päinsä, mutta valtakunnan varallisuus siinä kyllä häviää, saadaan tuskin kolmannes siitä, mitä maa ennen orjuuden aikana hyvin hoidettuna tuotti. Vapautus se on Venäjän perikato!

Svijazhski katseli hymyilevin silmin Leviniin, ilmaisten salaisin merkein ivallisen suhtautumisensa tuohon puheeseen. Mutta Levin ei pitänyt tilanomistajan sanoja naurettavina, -- hän ymmärsi ne paremmin kuin Svijazhskin itsensä. Monet seikat, joita tilanomistaja toi esiin todistellessaan, miksi maaorjien vapautus oli Venäjälle tuhoisa, näyttivät hänestä hyvinkin uskottavilta, uusilta ja kumoamattomilta. Tilanomistaja esitti nähtävästi omia mietelmiään, mitä niin harvoin tapahtuu, ajatuksia, jotka eivät olleet syntyneet joutilaan mielen huvittelunhalusta, vaan jotka olivat kasvaneet hänen elinolojensa pohjalta ja joita hän oli hautonut ja harkinnut maalaiselämänsä yksinäisyydessä.

-- Asianlaita on niin, että kaikkinainen edistys tapahtuu vain vallan välityksellä, hän jatkoi tahtoen nähtävästi osoittaa, että hänkin tietää jotain sivistyksestä. -- Ajatellaanpa esimerkiksi Pietarin, Katariinan ja Aleksanterin reformeja. Samaa osoittaa koko Euroopan historia. Samoin on vielä suuremmassa määrin laita maanviljelyksen edistyksessä. Perunatkin on otettu meillä käyttöön mahtikäskyn perusteella. Eikä sahroillakaan ole aina kynnetty. En tiedä varmaan, koska ne lienevät tulleet käytäntöön, mutta varmasti ne ovat tulleet väkivoimalla nekin. Vasta äskettäin, orjuuden aikana, me tilanhaltijat juurrutimme käyttöön uudenaikaisen maatalouden menetelmät; niin kuivaus- kuin kylvökoneet, lannanajot ja kaikki työkalut me olemme käskyvallallamme ottaneet käyttöön, ja talonpojat olivat ensin vastaan, mutta alkoivat sitten matkia meitä. Nyt, kun orjuus on lakkautettu ja meiltä otettu valta pois, on meidän taloutemme sielläkin, missä se on ollut korkeatasoista ilman muuta laskeva alkukantaiseen villiyden tilaan. Niin minä asian käsitän.

-- Miksi niin? Jos taloutenne on järkiperäistä, voitte hoitaa sitä palkkaväen avulla.

-- Valta on poissa. Kuka sitä taloutta hoitaa, saanko kysyä? "Työvoima, talouselämän pääaines", muisti Levin.

-- Työväki.

-- Työväki ei tahdo tehdä hyvää työtä eikä käyttää hyviä työkaluja. Meidän työväkemme ei osaa muuta kuin juoda itsensä sikahumalaan ja turmella kaiken, mitä sille annetaan. Tärvelee hevoset, katkoo hyvät valjaat, vaihtaa ja juo kumirenkaiset kärrynpyörät, päästää pulikan puimakoneeseen särkeäkseen sen. Se ei siedä nähdä mitään, mikä menee yli sen ymmärryksen. Siksi on koko maatalouden taso meillä niin alhainen. Maat ovat rappiolla, rikkaruohon vallassa tai talonpojille jaettuina, ja missä ne ennen tuottivat miljoonan, tuottavat ne nyt neljänneksen. Yhteinen varallisuus on vähentynyt. Jos olisi tehty sama asia järjellisesti...

Ja hän alkoi selittää omaa vapautussuunnitelmaansa, jonka mukaan nuo hankaluudet olisi vältetty.

Leviniä se ei kiinnostanut, mutta kun tilanomistaja oli lopettanut, Levin palasi hänen ensimmäiseen väitteeseensä. Hän kääntyi Svijazhskin puoleen ja koetti saada tätä lausumaan vakavan kantansa asiasta:

-- On kieltämätöntä, että maatalouden taso laskee ja että meidän suhteemme työväkeen tekee mahdottomaksi järkiperäisen viljelyksen, josta samalla olisi etua.

-- En usko asian olevan niin, väitti Svijazhski jo vakavana, -- minä vain huomaan, ettemme me pysty hoitamaan taloutta ja että meidän orjuudenaikainen taloutemme ei suinkaan ole ollut liian korkealla tasolla, vaan päinvastoin liian alhaisella. Meillä ei ole koneita, ei hyviä työjuhtia, ei oikeata työnohjausta eikä edes kunnollista kirjanpitoa. Kysykää keneltä isännältä hyvänsä, niin hän ei tiedä, mikä hänelle on edullista, mikä epäedullista.

-- Ne italialaiset kirjanpidot! sanoi tilanomistaja pilkallisesti. -- Pitipä kirjaa miten hyvänsä, kun kerran kaiken turmelevat, niin ei siitä voittoa tule.

-- Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin -- "hännästä raahattavaa rotua", vai miten sitä sanotaan? -- kyllä tärvelevät, mutta ottakaa käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme korkeammalle tasolle.

-- Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin persheronit jäävät ostamatta.

-- Sitä vartenhan ovat pankit.

-- Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!

-- Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa enää talouden tasoa, Levin sanoi, -- minä olen yrittänyt parhaani mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin koneistakin.

-- Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen hyvästä mielestä.

-- Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. -- Minä voin vedota kaikkiin isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään. Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa? kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun vastaanottohuoneita kauemmaksi.

Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.

Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri ja esimies saattoi tilastaan saada.

-- Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. -- Se vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa vuotuisen koron suurentamiseen.

-- Koron! huudahti Levin kauhuissaan. -- Kenties Euroopassa voidaan puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä, mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, -- ei siis ole olemassa mitään korkoa.

-- Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.

-- Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua korosta...

-- Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia, pyysi Svijazhski vaimoltaan. -- Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.

Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.

Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia, löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan kuutiometreissä.

-- Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, -- olevan mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi tuottavaksi?

-- Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi tilanomistaja.

-- Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo. -- Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu, hän sanoi. -- Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit -- ne ovat nyt välttämättömiä meilläkin.

-- Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.

-- Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.

-- Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. -- Miksi sitten emme me puolestamme saa etsiä?

-- Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.

-- Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.

Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.

-- Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen, mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty työväen kysymyksen suhteen?

-- Enpä paljon.

-- Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin Schulze-Delitschiläinen suunta... Sitten kaikkein vapaamielisintä Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä käsittelevä kirjallisuus... Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän te varmaan tunnette.

-- Hyvin hämärästi.

-- Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.

-- Mihin ne sitten ovat päätyneet?

-- Anteeksi...

Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.

XXVIII

Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan, ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja houkutteli yrittämään.

Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.

Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. -- Mitä te katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän luo selailemaan aikakauslehtiä. -- Niin, siinähän onkin erittäin mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti Levinillä oli kädessään. -- On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti, -- että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt ilmi...

Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: -- Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se, että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.

-- Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi huoahtaen. -- Viisas mies, puhui paljon totta.

-- Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi Svijazhski.

-- Niiden johtaja te olette...

-- Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski nauraen.

-- Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, -- että järkiperäinen maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai sitten aivan vaatimaton talonpito... Kenessä lie syy? -- Tietysti meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän Vasiltshikovillakin.

-- Hänellä on tehdas.

-- En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään, että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee. Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa -- siinä kaikki.

-- Mutta miten sen saa sivistymään?

-- Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.

-- Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?

-- Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta: "Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan; yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun sosialismista -- pahasta sekin. Sivistys -- pahaksi myös.

-- Mitä apua tässä on kouluista?

-- Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.

-- Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti -- millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita. Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen orrelle ja lukee loitsuja."

-- No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan... sanoi Svijazhski iloisesti hymyillen.

-- Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, -- tuo lääkitseminen oli minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa on köyhää ja sivistymätöntä, -- sen me näemme yhtä selvästi kuin eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta onnettomuudesta -- köyhyydestä ja sivistymättömyydestä -- päästään eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat... Pitää parantaa se, mikä tekee kansan köyhäksi.

-- No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.

-- No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt. Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys, jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee koulujakin.

-- Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.

-- Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla, huomautti Levin.

Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:

-- Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?

Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.

Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä; katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä; tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon löytämisestä, -- kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.

Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla, joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin, mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään äskeisiä lausuntojaan.

"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte, ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten, ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä. Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista se epäilemättä on."

Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan. Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.

XXIX

Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen, että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi. Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi korjailla käynnin aikana.

Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa, vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen, työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta, ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.

Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.

Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan vettä tai luomaan lantaa.

Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan luistamaan.

Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan talonpoikien -- työväkensä ja työnjohtajansa -- huostaan uusilla yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin. Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan, joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi. Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat Leviniä kovasti.

Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä suinkaan palkkaa.

Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla tekosyillä talveen asti.

Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti, kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa oli hänelle annettu.

Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja, että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei ainakaan häntä.

Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.

Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään. Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon. Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen, Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä hyvinvointia.

Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette, kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."

Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin. Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä omassa taloudessaan.

XXX

Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu. Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle, Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia, mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston, ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi huononemistaan.

Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen lähtöään.

Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi yhteiseen karjan ostoon.

"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli, "ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta. Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea, oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään. Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa, jolle hän uskoi salaisuutensa."

Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.

Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet 160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.

Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen, ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin", päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt? Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä puhuttelemaan.

Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella paikallaan.

Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.

-- Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja Mihailovna. -- Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran olette lähtöaikeissa.

-- Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.

-- Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta pidätte?

-- Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.

Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.

-- Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän sanoi huoaten, -- jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa palvelijaa. -- Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.

-- En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. -- Minä vain sanoin, että omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki tekee paremmin työtä.

-- Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.

-- Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin hoitamaan karjaa, eikö niin?

-- Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, -- että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!

Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän: oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.

Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää ja keikkuvien rattaitten kolketta.

-- No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt tervetullut.

XXXI

Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän, tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.

Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa, tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi tahtonut sitä.

Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä, pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama luuranko.

Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi. Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan kouristavan.

-- Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä, hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. -- Aioin tulla jo kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla kämmenellään.

-- Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.

Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet työhuoneeseensa.

Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti, kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen yläkertaan.

Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta hän toipui heti.

-- Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun aihetta. -- No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. -- Tiedätkö, että minä olen ajanut sen naisen pois?

-- Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?

-- Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon ikävyyksiä. -- Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat. Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. -- Ja toiseksi minä aion nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.

Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen suunnitelmistaan ja toimistaan.

Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.

Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen, että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin mitä sanat koskaan voivat ilmaista.

Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut -- Nikolain sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa, edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.

Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty, Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa, sermin taakse.

Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!" Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi -- kuolema.

Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa, vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että kaikki loppuu -- kuolema tulee."

Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä. Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut, jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan -- sen, että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli kauheata, mutta niin se oli.

"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän, nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo luhistunut ontto rinta... ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja miten minun käy..."

-- K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului veljen ääni väliseinän takaa.

-- En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.

-- Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan koettamaan. Eikö paita ole kuiva?

Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys -- kuolema.

"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä? Minähän en muistanut sitä ensinkään."

XXXII

Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.

Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!" ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään, pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää, ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut, niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.

Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan sekoittaen sitä kommunismiin.

-- Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.

-- Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, -- minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.

-- Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta, sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.

-- Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä...

-- Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja vihan välke silmissä, -- on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään...

-- Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.

-- Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen kristillisyydelle.

-- Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen ominaisuudet...

-- Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit, päiväläistyöt, -- mitä sinä sitten etsit?

Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa, että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli mahdollinen.

-- Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä tahdon järjestää..., vastasi hän kiivaasti.

-- Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja muut.

-- No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.

-- Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä, kun tulin ensinkään!

Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille sietämättömäksi.

Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain tavoin loukannut häntä.

-- Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. -- Jos tahdot olla oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta minä lähden sittenkin!

Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen häneen äkkiä omituisen vakavasti:

-- Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! -- ja hänen äänensä värähteli.

Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on, ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.

Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille. Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti häntä suuresti synkkyydellään.

-- Mikä sinun on?

-- Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.

-- Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.

-- En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.

-- Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. -- Minä olen vasta valmistautunut aloittamaan elämääni.

-- Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän kuolevani pian.

Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän pysytteli siinä kiinni.

NELJÄS OSA

Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä, jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei Aleksandrovitsh tiesi sen.

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena. Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi, ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä; iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista. Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä, karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan, mutta -- siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi. Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy, miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se, että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä, sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä mitään muuta. Hän oli gentleman -- sitä ei Vronski voinut kieltää: sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä venäläisestä uljuudesta.

Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.

Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen talonpoika -- niin kuin se yöllinen karhunajaja -- olisi tehnyt jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.

"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.

Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän. Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella. Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni", ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta lymyilemään", päätteli hän ja -- tottuneena lapsuudesta asti vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen -- nousi reestä ja astui ovea kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella, antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle. Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.

"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain, jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus... oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut enkä tahdo ketään pettää."

Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle. Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä yhä lujemmin Annaan.

Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin vierashuoneeseen.

-- Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, -- ei, jos tällainen jatkuu, niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!

-- Mikä, ystäväiseni?

-- Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi... Ei, ei, en minä, en minä!... Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen. En minä enää!

Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän tavatessaan hän vertasi nytkin omaa -- verrattomasti ihannoitua ja todellisuudessa mahdotonta -- mielikuvaansa Vronskista todelliseen Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.

III

-- Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet kattolampun alla olevan pöydän luo. -- Se oli sinulle rangaistukseksi myöhästymisestäsi.

-- Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

-- Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa prinssin lähdöstä.

-- No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

-- Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on minulle ollut.

-- Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

-- Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen merkityksen. -- Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea tiivis hammasrivi välkkyen, -- että kuluneen viikon aikana sitä elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

-- Tänä aamuna Liza kävi luonani, -- ne käyvät yhä luonani huolimatta Lidia Ivanovnasta, -- ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne. Kuinka iljettävää!

-- Minä aioin juuri sanoa, että... Anna keskeytti hänet.

-- Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

-- Minä aioin juuri...

-- Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten paljastaen hermostumisensa syyn. -- Mitä minä tiedän, mitä minä voin tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä minä tiedän, onko se aina totta?

-- Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta, jonka salaisin sinulta?

-- Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset ajatuksensa, -- mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla on!... Luotanhan minä, luotan... Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni; ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, -- ja hän oli paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen. Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut katkaista.

-- No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. -- Niin, mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

-- Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa häipynyttä ajatuksen lankaa. -- Hänelle ei ole eduksi se, että häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo hänen harminsa kiinnosti Annaa.

-- Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. -- Onhan hän sentään paljon nähnyt, sivistynyt.

-- Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä, niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

-- Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista, Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

-- Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

-- Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan puvussa...

-- Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä lepäävään käteen ja suudellen sitä.

-- Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen. Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle käsittämätöntä elämää...

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

-- No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan? kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

-- Me satuimme ovessa vastakkain.

-- Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili, ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen viehättävimpiä puoliaan.

-- Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. -- Jos hän olisi jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää sellaista asemaa... Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

-- Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. -- Hän on täysin tyytyväinen.

-- Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin hyvin?

-- Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma chère, sinä, Anna!"

-- Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna." Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa... Ei puhuta siitä!

-- Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen rauhoitella häntä. -- Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut siitä?...

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

-- Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa. Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle tuntemattoman salaisuuden.

-- Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua mustasukkaisuudellani... Ja niin on pian käyvä, joskin toisella tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

-- Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

-- Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

-- Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. -- Minä tiedän sen ja tiedän varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

-- Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen voimakkaasti Vronskin kättä. -- Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

-- Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

-- Ei, totta se on.

-- Mikä, mikä on totta?

-- Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

-- Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä talonpojan.

-- Niin, unen, Anna sanoi. -- Minä näin sen jo kauan sitten. Olin juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät pyöreänä kauhusta, -- ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

-- Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa...

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli hänelle siinä määrin tärkeää.

-- Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen, pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain...

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista kauhua.

-- Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer, le pétrir... Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen, lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"... Ja minä heräsin...

-- Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

-- Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä. Odota hiukan, ei kestä enää kauan...

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen, vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän liikehdintää sisällään.

Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin, ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista. Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään, liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus, jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

-- Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

-- Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

-- Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun, jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.

-- Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.

Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.

-- Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan rakastajaanne minun kodissani.

-- Minun täytyi tavata hänet, jotta... Anna pysähtyi keksimättä mitä sanoisi.

-- En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen täytyy tavata rakastajaansa.

-- Minä aioin... minä vain... Anna sanoi sävähtäen punaiseksi. Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. -- Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän sanoi.

-- Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista, mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian toteamista.

-- Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.

-- Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?

-- Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.

-- Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle; hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin paikoilleen. -- Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa, niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa ja kuitenkin syödä miehensä leipää!

Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:

-- Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?

-- Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä kiukkuisesta -- Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.

-- Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.

-- Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet! Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä...

-- Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä, mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.

-- Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka paljon hän on käl...kär...kälsinyt.

Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan, ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin. Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla, kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät olleet erityisen tärkeitä.

-- Minä tulin sanomaan teille... alkoi hän.

Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"

-- Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.

-- Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä muuta oli aikonut sanoa pojastaan.

-- Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. -- Ettehän te rakasta häntä... Antakaa Serjozhan jäädä.

-- Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet kuitenkin.

Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän vielä kerran. -- Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!

Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irti Annan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.

Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti. Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:

-- Mitä te haluatte?

-- Minulla on asiaa asianajajalle.

-- Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja jatkoi kirjoittamistaan.

-- Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa odottaa.

-- No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi salata henkilöllisyyttään.

Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen tyytymättömänä ovesta sisään.

Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella, mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia, vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen vastenmielisyyttään.

-- Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva vanha, kookas lakimies.

Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti kaartuva otsa. Hän oli -- valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka -- pukeutunut kuin sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku keikarimainen ja epäaistikas.

-- Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän astui itse jäljestä ja sulki oven. -- Olkaa hyvä, hän viittasi paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin. Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä, otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.

-- Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, -- minun täytyy huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on pysyttävä salaisuutena.

Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia viiksiä.

-- Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen...

Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat, harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.

-- Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin, -- tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja kumartaen.

Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään, arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:

-- Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron, mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.

Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke, jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.

-- Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.

-- Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin, että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan. Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän laillisen erohankkeen sikseen.

-- Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, -- no, sehän on aina teidän vallassanne.

Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa kohtaan.

-- Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh -- haluaisin tietää, kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.

-- Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, -- että minä esittäisin teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?

Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien peittämiin kasvoihin.

-- Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, -- mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa... Odottakaa vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. -- Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän koukistaen karvaisen pikkusormensa, -- toiseksi haureussyistä (sen sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). -- Alijaotukset ovat seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos. Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: -- Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville, miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat kaikki -- mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai tietymättömissä oloon...

Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen, tai -- jollei yhteistä sopimusta ole -- toisen syylliseksi todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias, joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja jatkoi: -- Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, -- mutta oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä, ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli hänelle avuksi.

-- Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä. Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on yksinkertaisin ja varmin keino.

Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon käyttämisen.

-- Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. -- Tässä on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani olevien kirjeitten avulla.

Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen, valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.

-- Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte, hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. -- Kirjeet voivat epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.

-- Jos niin on... aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena; mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.

-- Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.

Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.

-- Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että... alkoi hän.

-- Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää. Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: -- Teidän sanoistanne voinee siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.

-- Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.

-- Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.

-- Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle, otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.

-- Kyllä. Ehdottomasti!

Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti, että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella sametilla kuin Sigoninillakin oli.

Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa. Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta, taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim. siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista menoistaan jne., -- kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, -- kaikki hyökkäsivät niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan. Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut, jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti, että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.

Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt matkarahat.

-- Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä ruhtinatar Mjahkajan kanssa. -- Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa, kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?

Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatar Tverskajan huomautus hermostutti häntä.

-- Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, -- kun teillä on miljoonia tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen terveellistä ja minä saan niillä kyytirahoilla ylläpidetyksi omat vaunut ja ajajan.

Matkalla etäisiin lääneihin Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi kolmeksi päiväksi Moskovaan.

Sinne tulonsa jälkeisenä päivänä hän lähti vieraskäynnille kenraalikuvernöörin luo. Gazetny-poikkikadun kulmauksessa, jossa on aina tungokseen asti vaunuja ja ajureita, Aleksei Aleksandrovitsh kuuli äkkiä nimeään huudettavan niin kovalla ja iloisella äänellä, ettei hän voinut olla vilkaisematta taakseen. Katukäytävän kulmassa seisoi Stepan Arkadjevitsh lyhyessä muodikkaassa päällystakissaan ja matala, muodikas hattu kallellaan päässä; hän näytti iloiselta, nuorekkaalta ja aurinkoiselta. Valkeat hampaat loistivat punaisten, hymyilevien huulten lomasta, ja hän vaati itsepintaisesti ajajaa pysähtymään. Hän piti toisella kädellään kiinni kadunkulmaan pysähtyneiden vaunujen ikkunasta, josta kurkistivat samettihattuisen naisen ja kahden lapsen päät, ja hymyili ja viittoili langolleen. Naisen kasvot olivat myös ystävällisessä hymyssä, ja hänkin vilkutti kättään. Se oli Dolly lapsineen.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut tahtonut tavata ketään Moskovassa, kaikkein vähiten vaimonsa veljeä. Hän kohotti hattuaan ja aikoi ajaa ohi, mutta Stepan Arkadjevitsh käski hänen kuskinsa pysähtyä ja juoksi lumen yli vaunujen luo.

-- Kuinka sinä olet voinut olla lähettämättä tietoa! Oletko jo ollut kauankin? Olin eilen Dussot'lla ja näin matkustajataulussa nimen Karenin, mutta ei minun päähäni pälkähtänyt, että se olit sinä! puhui Stepan Arkadjevitsh pistäen päänsä sisään vaunujen ikkunasta. -- Olisin toki muuten poikennut katsomaan. Miten hauska taas nähdä sinua! puheli hän pudistellen jalkojaan vastakkain karistaakseen niistä lumen. -- Miksi et ole lähettänyt tietoa?

-- Ei ole ollut aikaa, on niin paljon asioita, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kuivasti.

-- Etkö tule vaimoani tervehtimään, hän niin tahtoisi tavata sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh aukaisi villavaipan, johon hänen viluiset jalkansa oli kääritty, astui ulos vaunuista ja harppoi lumen yli Darja Aleksandrovnan luo.

-- Mitä se sellainen on, Aleksei Aleksandrovitsh? Olette Moskovassa ettekä käy meillä! Dolly sanoi hymyillen.

-- On ollut niin paljon asioita. Hauska nähdä teitä, virkkoi hän sangen laimeaan sävyyn. -- Kuinka olette voinut?

-- No, miten minun herttainen Annani jaksaa?

Aleksei Aleksandrovitsh mumisi jotain ja aikoi lähteä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pidätti häntä.

-- Kuule, minulla olisi ehdotus! Dolly, pyydä häntä tulemaan meille huomenna päivällistä syömään. Pyydämme Koznyshevin ja Pestsovin mukaan kestitäksemme teitä moskovalaisella intelligenssillä.

-- Niin, olkaa hyvä ja tulkaa, Dolly sanoi. -- Me odotamme teitä viiden tai kuuden aikaan, kuinka vain teille sopii... Kuinka minun herttainen Annani voi? Miten kauan...

-- Hän on terve, mumisi Aleksei Aleksandrovitsh synkän näköisenä. -- Oli hauska tavata! ja hän lähti vaunujaan kohti.

-- Tulettehan? huusi Dolly.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi jotain, mitä Dolly ei katumelun tähden saattanut erottaa.

-- Minä poikkean huomenna katsomaan! huusi Stepan Arkadjevitsh menijän jälkeen.

Aleksei Aleksandrovitsh astui vaunuihin ja vetäytyi näkymättömiin.

-- Kumma mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja vilkaistuaan kelloaan hän viittasi hyvästiksi vaimolleen ja lapsilleen ja lähti reippaasti astelemaan katukäytävää pitkin.

-- Stiva! Stiva! huudahti Dolly punastuen. Stepan Arkadjevitsh kääntyi katsomaan.

-- Minunhan täytyy ostaa päällysvaatteet Grishalle ja Tanjalle. Annahan nyt rahaa.

-- Osta vain ja sano, että kyllä minä maksan! ja hän poistui nyökäyttäen iloisesti ohiajavalle tutulleen.

VII

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Stepan Arkadjevitsh ajoi ensin Ison teatterin balettiharjoitukseen, antoi Masha Tshibisovalle, hänen suosituksestaan otetulle sievälle tanssijattarelle, edellisenä päivänä lupaamansa korallihelmet ja ehti hämärän teatterin kulissien suojassa suudella hänen sieviä, lahjan ansiosta sädehtiviä kasvojaan ja sopia kohtaamisesta baletin jälkeen. Selitettyään mahdottomaksi päästä baletin alkuun hän lupasi saapua viimeisen näytöksen ajaksi ja lähteä sitten yhdessä illalliselle. Teatterista Stepan Arkadjevitsh ajoi Ohotny Rjadin kauppahalliin ja valitsi itse kalan ja parsan päivälliseksi, ja kahdentoista aikaan hän oli jo Dussot'lla, missä hänen oli käytävä tervehtimässä kolmea eri henkilöä, jotka aivan kuin hänen onnekseen olivat kaikki sattuneet asettumaan samaan hotelliin: Leviniä, joka oli äskettäin tullut ulkomailta ja asettunut hotelliin, uutta päällikköään, joka vastikään oli astunut virkaansa ja oli nyt tarkastusmatkalla Moskovassa, ja lankoaan Kareninia, jonka hän tahtoi ehdottomasti saada luokseen päivälliselle.

Stepan Arkadjevitsh piti yleensä hyvistä päivällisistä, mutta kaikkein hauskinta hänestä oli tarjota itse -- ei suuret, mutta sekä ruoan ja juoman että vieraiden puolesta -- erityisen aistikkaat päivälliset. Tämän päivän päivällisohjelmaan hän oli sangen tyytyväinen; saataisiin tuoreita ahvenia ja parsaa ja -- la pièce de résistance'ina -- ihanaa, joskin yksinkertaista häränpaistia ja senmukaisia viinejä. Vieraiksi tulisivat Kitty ja Levin ja -- jottei se herättäisi huomiota -- lisäksi eräs naisserkku sekä nuori Shtsherbatski, ja vieraitten la pièce de résistance'ina Sergei Koznyshev ja Aleksei Aleksandrovitsh Karenin. Sergei Ivanovitsh oli moskovalainen ja filosofi, Aleksei Aleksandrovitsh pietarilainen ja käytännön mies, ja kun näiden lisäksi tulisi vielä Pestsov, vapaamielinen liukaskieli, musiikkimies, historioitsija ja mitä miellyttävin viisikymmenvuotias nuorukainen, niin hänestä saataisiin myös sopiva kastike Koznysheville ja Kareninille. Hän tulisi olemaan kiihottajana ja uhittelijana.

Metsäkaupasta tuleva summa oli jo kokonaan saatu, mutta osa oli vielä käyttämättä. Dolly oli viime aikoina ollut erityisen kiltti ja ystävällinen, ja ajatus näistä päivällisistä oli kaikin puolin ilahduttava, ja siksi Stepan Arkadjevitsh olikin mitä parhaimmalla tuulella. Oli tosin kaksi hiukan ikävää asiaa, mutta ne vajosivat ihan itsestään hänen mielessään läikkyvän iloisuuden mereen. Tavatessaan eilen kadulla Aleksei Aleksandrovitshin hän oli huomannut tässä erityistä kuivuutta ja tylyyttä, ja yhdistäessään Aleksei Aleksandrovitshin ilmeen sekä sen seikan, ettei tämä ollut käynyt heillä eikä edes ilmoittanut mitään tulostaan, niihin huhuihin, joita oli kuullut kerrottavan Annasta ja Vronskista, Stepan Arkadjevitsh arvasi, ettei kaikki ollut oikein puolisoitten kesken.

Se oli ikävä asia. Toinen hiukan ikävä asia oli, että uudesta päälliköstä kerrottiin kuten kaikistakin uusista päälliköistä, että hän oli hirveä ihminen, joka nousi kuuden aikaan aamuisin työhön, teki työtä kuin hevonen ja vaati samaa alaisiltaankin. Sitä paitsi kerrottiin, että hän käyttäytyi kuin karhu ja oli huhujen mukaan aivan päinvastaisen suunnan mies kuin edellinen päällikkö, jonka suuntaa Stepan Arkadjevitsh tähän asti oli kannattanut. Eilen Stepan Arkadjevitsh oli tavannut hänet virkatakissaan, ja uusi päällikkö oli ollut hyvin ystävällinen ja puhutellut häntä kuin vanhaa tuttavaa; sen vuoksi piti Stepan Arkadjevitsh velvollisuutenaan käydä nyt hänen luonaan pitkässä takissa. Se ajatus, että uusi päällikkö voisi ottaa hänet epäystävällisesti vastaan, oli tuo toinen ikävänlainen asia. Mutta Stepan Arkadjevitsh tunsi vaistomaisesti, että kaikki setviytyisi hyväksi. "Kaikki ihmisethän ovat syntisiä niin kuin mekin: mitä syytä kellään sitten on riitaan ja kiukkuun?" hän ajatteli astuessaan hotelliin.

-- Päivää, Vasili, hän sanoi tutulle lakeijalle kulkiessaan hattu kallellaan käytävää pitkin. -- Jaaha, sinä olet kasvattanut poskiparran! Numero seitsemässäkö Levin asuu? Saata minut sinne, ole hyvä. Ja kysy ottaako kreivi Anitskin -- se oli uuden päällikön nimi -- vastaan?

-- Kyllä, herra! vastasi Vasili hymyillen. -- Ette ole pitkään aikaan käynytkään meillä.

-- Kävin eilenkin, mutta toisen oven kautta. Tämäkö on seitsemän? Levin seisoi tveriläisen talonpojan kanssa keskellä huonetta ja mittasi paraikaa tuoretta karhun nahkaa, kun Stepan Arkadjevitsh astui sisään.

-- Ahaa, oletteko kaatanut sen? huudahti Stepan Arkadjevitsh. -- Mainio kapistus! Onko se emäkarhu? Terve, Arhip!

Hän puristi talonpojan kättä ja istuutui tuolille heittämättä pois päällystakkiaan ja hattuaan.

-- No, ota pois päällystakkisi! Levin sanoi vetäen sitä hänen yltään.

-- Ei, ei ole aikaa, tulin vain silmänräpäykseksi, vastasi Stepan Arkadjevitsh lehauttaen päällystakkinsa auki. Mutta pian hän riisui sen pois ja istui kokonaisen tunnin jutellen Levinin kanssa metsästyksestä ja muista hauskoista asioista. -- No kerrohan, ole hyvä, mitä sinä teit siellä ulkomailla ja missä kävit, Stepan Arkadjevitsh sanoi kun talonpoika oli lähtenyt pois.

-- Minä olin Saksassa, Preussissa, Ranskassa ja Englannissa, mutta en pääkaupungeissa vaan tehdaspaikoissa, ja näin paljon uutta. Ja olen hyvilläni, että kävin.

-- Niin, minä kyllä tiedän, että sinä ajat innokkaasti työväen asiaa.

-- En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla. Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas meillä...

Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.

-- Niin, niin! hän sanoi. -- On hyvinkin mahdollista, että sinä olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut, kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain kuolemaa...

-- Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin sanoi. -- Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat kaikki vain hiekanjyväsiä.

-- Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!

-- Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta sekin on -- vaikkapa se toteutuisikin -- yhtä mitätön asia kuin tuon taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.

Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaan Leviniä.

-- Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!...

-- Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on... Levin sekosi sanoissaan. -- Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.

-- Miksikä pian?

-- Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.

-- Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo kymmenennen kerran.

-- Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. -- Ei tiedä koska taas tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.

-- No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten... Tulet ilman muuta meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.

-- Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät siitä väliä."

-- Tulethan siis.

-- Tulen tietenkin.

-- Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.

Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo. Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.

VIII

Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa. Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys, että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian. Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan salkusta.

Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan, ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.

Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuli Stepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli Aleksei Aleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaan tulostaan.

"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää, miksi en voi tulla heille päivällisille."

-- Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja asettaen ne kirjoitusalustan alle.

-- Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla päällystakkiaan. -- Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä tulet... alkoi hän iloisesti.

-- En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.

Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.

Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat selkosen selälleen.

-- Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään, -- sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.

-- Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.

-- Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä suin.

-- Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut pakko...

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui nojatuoliin.

-- Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.

-- Niin se on.

-- Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa...

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko ryhtyä selityksiin ja että -- selittäisipä hän miten hyvänsä -- hänen suhteensa lankoon pysyisi entisellään.

-- Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.

-- En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan -- suo anteeksi, mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä -- olevan oivallinen, herttainen nainen, ja siksi minun -- suo anteeksi -- on aivan mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.

-- Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.

-- Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta, tietysti... Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei pidä, ei pidä kiiruhtaa!

-- Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, -- eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni on vakaa.

-- Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. -- Sinun sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua, tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä, eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee minulle se ystävänä, rukoilen sinua.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.

-- Tulethan hänen luokseen?

-- En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän väliemme täytyy nyt muuttua.

-- Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita minulla on aina ollut sinua kohtaan... ja todellista kunnioitusta, Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. -- Vaikka sinun pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy vaimoni puheilla.

-- No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi. -- Ja parasta on muuten jättää se asia.

-- Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua polvillani!

-- Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh huoahtaen.

Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.

-- No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi myrkyllisesti hymyillen.

-- Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.

-- Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi, vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.

-- Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies, vastasi Stepan Arkadjevitsh. -- Olin juuri äsken hänen luonaan, ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.

Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.

-- Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle. Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.

Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin kuin oli ottanut hänet vastaan.

-- Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.

-- Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.

-- Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän vielä kerran palaten oven luo.

Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä, -- ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.

He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun Stepan Arkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinas Aleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski, Turovtsyn, Kitty ja Karenin.

Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta, sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa. Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella. Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa, valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.

Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo. Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis, ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.

Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.

-- Enhän vain ole myöhästynyt?

-- Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä käsikoukusta.

-- Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.

-- Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin esittelen sinut Kareninille.

Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona. Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä. Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.

"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän ajatteli.

-- Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki hänet.

Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä vaunuissa, vaan kokonaan toinen.

Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään. Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken, ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein rauhallinen, kun hän sanoi:

-- Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.

-- Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin sanoi onnen hymystä loistaen. -- Minä näin teidät, kun te ajoitte rautatieltä Jergusovoon.

-- Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.

-- Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta! Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.

Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin luo.

-- Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.

-- Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, puristaen Levinin kättä.

-- Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh ihmetellen.

-- Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi hymyillen, -- ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä ainakin.

-- Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi viitaten kädellään ruokasalia kohti.

Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä lautasia ranskanleipäpaloineen.

Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä, ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.

Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen nytkin.

Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen, mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:

-- Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen ryyppylasinsa.

Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin Stepan Arkadjevitsh.

-- Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.

-- Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. -- Oletko sinä taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn, jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin pallojuuston pinta.

-- Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!

-- Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä, ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.

Levin hymyili.

-- Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat voileipäpöydän luo.

-- Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. -- Onko Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin päin ja hymyillen.

Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen, sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää, hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän, Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.

-- Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.

Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei Aleksandrovitshin vaunuosastoon.

-- Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja... te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen puhuttelunimeään, -- tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin kiitollinen.

-- Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen lautasliinalla sormiensa päitä.

-- Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi hyväntuulisesti hymyillen, -- mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.

Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen. "Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli. Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan. Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty. Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja koko maailma.

Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta kumpaankaan.

-- Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.

Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet, suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.

Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään oli niissä vääristelty.

-- Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei Aleksandrovitshille lientä syötäessä, -- asutuksen tiheyttä sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden -- ei periaatteiden -- yhteydessä.

-- Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti. -- Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka on korkeammalla kehitystasolla, joka...

-- Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko sielunsa sanoihinsa, -- mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme, että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole alhaisemmalla kannalla! huusi hän. -- Siinä piilee toinenkin laki!

-- Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.

-- Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.

-- Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre huulillaan. -- Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.

-- Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten lasinsa täytettäväksi, -- minä vain sanon, että kummallakin puolella on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Minä olen saanut klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen, miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.

-- Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus, väitti Pestsov. -- Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!

-- Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä, että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme henkisenä ruttona.

Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.

-- Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen Kareniniin päin hymynväre huulillaan, -- että on vaikea tarkoin punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, -- tai oikeammin -- disons le mot -- antinihilististä vaikutusta.

-- Epäilemättä.

-- Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, -- me olisimme suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.

Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.

Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.

-- Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, -- että hallituksella olisi sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia yliopistoihin.

Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.

Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä voidaan pitää vaarallisena.

-- Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. -- Nainen on vailla oikeuksia, koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.

-- Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli vaiennut, -- tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan jäseneksi...

-- Epäilemättä.

-- Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia". Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä, sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen työhön.

-- Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. -- Kysymys on vain siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.

-- Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh -- kun sivistys laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen...

-- Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät ivallisesti välkkyen. -- Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa sanoa: pitkä tukka...

-- Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov äkäisesti.

-- Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh -- kun miehet useinkin näkyvät karttavan niitä.

-- Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, -- niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.

-- Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.

Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.

-- Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, -- nainen...

-- Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha ruhtinas ujostelematta tyttäriään.

-- Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.

-- Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.

-- Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti, sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.

-- Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. -- Nainen tahtoo oikeutta riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.

-- Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään kastikkeeseen.

Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen, oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat, pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen, mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään. Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.

Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.

-- Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu. Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne, kertoi Levin hymyillen. -- Kuinka hauska olisi tietää, mitä te silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?

"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.

-- En tosiaan muista.

-- Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.

-- Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.

-- Kuka ei häntä tuntisi!

-- Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.

-- En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.

-- Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin! sanoi Kitty. -- Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.

-- Mistä te hänen sydämensä tunnette?

-- Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime talvena, kohta sen jälkeen kun... te olitte meillä, Kitty sanoi syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, -- Dollyn lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, -- hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar... Minä kerron Konstantin Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän sisarelleen kumartuen häneen päin.

-- Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.

-- Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä hetkenä tunsi.

XII

Keskusteltaessa naisten oikeuksista oli naisten läsnä ollessa epämukavaa kajota kysymykseen epätasa-arvosta avioliitossa. Pestsov oli päivällisen aikana useita kertoja käynyt sen kysymyksen kimppuun, mutta Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh olivat varovasti torjuneet hänen yrityksensä.

Kun sitten noustiin pöydästä ja Dolly ja Kitty menivät vierassaliin, Pestsov ei seurannut heitä, vaan kääntyi suoraan Aleksei Aleksandrovitshin puoleen ja alkoi selittää aviollisen epätasa-arvon pääsyytä. Se piili hänen mielessään siinä, että sekä laki että yleinen mielipide tuomitsivat eri lailla miehen ja vaimon uskottomuuden.

Stepan Arkadjevitsh tuli kiireesti Aleksei Aleksandrovitshin luo ja tarjosi hänelle tupakkaa.

-- Ei kiitos, minä en polta, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti, ja ikään kuin näyttääkseen tahallaan, ettei hän pelännyt tuota keskustelua, hän kääntyi kylmästi hymyillen Pestsovin puoleen.

-- Minä luulen, että sellaisen katsantokannan syyt piilevät itse asioiden luonteessa, hän sanoi ja aikoi astua vierassaliin, mutta samassa Turovtsyn alkoi puhua Aleksei Aleksandrovitshille.

-- Oletteko jo sattunut kuulemaan Prjatshnikovista? kysyi hän samppanjan vilkastuttamana, odotettuaan kauan tilaisuutta häntä kiusanneen vaitiolon keskeyttämiseen. -- Vasja Prjatshnikov, hän kertoi hyväntahtoinen hymy kosteilla, punaisilla huulillaan, suunnaten sanansa etupäässä kunniavieraalle, Aleksei Aleksandrovitshille, -- kuuluu Tverissä haastaneen Kvitskin kaksintaisteluun ja ampuneen hänet.

Kuten useimmiten käy, että tietämättä satutetaan toista kaikkein arimpaan paikkaan, niin kosketteli keskustelu nytkin Stepan Arkadjevitshin kiusaksi aivan kuin uhalla Aleksei Aleksandrovitshin kipeintä kohtaa. Stepan Arkadjevitsh aikoi taas viedä lankonsa syrjään, mutta tämäpä kysyikin itse uteliaana:

-- Minkä vuoksi Prjatshnikov haastoi hänet?

-- Vaimonsa vuoksi. Ja teki kuin mies! Haastoi ja tappoi!

-- Vai niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi, kohautti kulmiaan ja lähti saliin.

-- Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. -- Tahtoisin puhua kanssanne. Mennään tänne.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen, kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.

-- Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy huomenna matkustaa.

Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli hänen viattoman ystävättärensä turmiota.

-- Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin epätoivoisen varmasti, -- minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?

-- Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.

-- Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta... mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut, mistä te syytätte häntä?

Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät puoliummessa päänsä alas.

-- Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin poikki kulkevaa Shtsherbatskia.

-- Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi, puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. -- Me emme kenties saa olla rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.

Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen viiltoja.

-- Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen karttelevaa katsettaan.

-- Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.

-- Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. -- Mitä hän on tehnyt?

-- Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän on tehnyt.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt, Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.

-- On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.

-- Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan mahdotonta.

-- Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, -- minä antaisin paljon voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi pojakseni. Olen hyvin onneton.

Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa Annan viattomuuteen alkoi horjua.

-- Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te olette päättänyt hakea eroa?

-- Minulla ei ole enää muuta keinoa.

-- Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. -- Ei, ei, täytyy olla! lisäsi hän.

-- Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin muissa -- tappioissa ja kuolemassa -- kantaa ristiään, vaan täytyy toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn ajatuksen. -- Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani kätensä rukoilevasti ristiin. -- Mutta kuulkaahan. Te olette kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?

-- Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn. Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. -- Niinhän minä teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä; minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. -- Voi pelastaa ihmisen, joka ei tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?

-- Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.

-- No mitä sitten, sanokaa?

-- Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu perikatoon!

-- En mahda sille mitään, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohauttaen hartioitaan ja kulmiaan. Muisto Annan viimeisestä rikkomuksesta hermostutti häntä niin, että hän kävi taas kylmäksi kuten keskustelun alussa. -- Minä olen hyvin kiitollinen osanotostanne, mutta minun täytyy nyt lähteä, hän sanoi ja nousi.

-- Ei odottakaahan! Teidän ei pidä saattaa häntä perikatoon. Kuulkaahan, minä kerron teille itsestäni. Minä menin naimisiin, ja mieheni petti minua; vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa aioin jättää kaikki ja aioin itse... Mutta minä tulin järkiini taas ja kenen avulla? Annan, hän se pelasti minut. Ja näin minä nyt elän, lapset kasvavat, mieheni palaa taas perheeseensä ja tuntee syyllisyytensä, puhdistuu ja parantuu ja minä elän... Minä olen antanut anteeksi, ja samoin pitää teidänkin antaa!

Aleksei Aleksandrovitsh kuunteli, mutta Dollyn sanat eivät enää tehonneet häneen. Hänen sydämessään oli taas herännyt eloon koko sen päivän viha, jolloin hän oli päättänyt hakea eroa. Hän ravisti olkapäitään ja sanoi kimeällä, kovalla äänellä:

-- Minä en tahdo enkä voi antaa anteeksi. Minä olen tehnyt sen naisen tähden kaikkeni, mutta hän on tallannut kaiken lokaan, se on hänelle luonteenomaista. Minä en ole mikään paha ihminen, en ole koskaan vihannut ketään, mutta häntä minä vihaan koko sielustani enkä voi antaa hänelle anteeksi, sillä vihaan häntä liikaa kaiken sen pahan tähden, mitä hän on minulle tuottanut! lausui Aleksei Aleksandrovitsh vihan kyyneleet kurkussaan.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat... kuiskasi Darja Aleksandrovna kainosti.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti ivallisesti. Senhän hän kyllä tiesi jo ennestään, mutta se ei soveltunut tähän tapaukseen.

-- Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, mutta on mahdotonta rakastaa niitä, joita vihaa. Suokaa anteeksi, että pahoitan teidän mielenne. Jokaisella on omaa surua tarpeeksi! -- Ja halliten taas täydellisesti tunteitaan lausui Aleksei Aleksandrovitsh tyynesti jäähyväiset ja lähti.

XIII

Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin, mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.

Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta, obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat, hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla. Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo. Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.

-- Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen luokseen. -- Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.

-- Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. -- Mitä iloa on väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.

-- Niin, niin se on, Levin sanoi, -- tavallisesti vaiteliaankin kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen oikeastaan tahtoo todistaa.

Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan Kittyn sanoihin.

Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin alkoi selittää, hän käsitti sen.

-- Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee ja mistä pitää, niin silloin voi...

Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.

Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle vihreälle veralle.

He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta. Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö, joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja naisapulaisia.

-- Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin rehellisillä silmillään, -- tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse...

Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.

-- Niin tietysti! virkkoi hän, -- niin, niin, te olette oikeassa, te olette oikeassa!

Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.

Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.

-- Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen liidun pois ja näytti aikovan nousta.

"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen ja otti liidun. -- Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen, -- olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.

Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.

-- Olkaa hyvä ja kysykää.

-- Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.: s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?" Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista selvää vai eikö.

Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"

-- Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.

-- Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa ainiaaksi.

-- Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, -- mutta se ei ole totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.

Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin Kittyä, vuoroin pöytää.

Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."

Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.

-- Ainoastaanko silloin?

-- Niin, vastasi Kittyn hymy.

-- Entä... entä nyt? kysyi Levin.

-- Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."

Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä rakastamasta."

Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.

Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.

Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut, ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta. Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän vastauksen.

-- Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.

-- Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.

Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.

Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.

XIV

Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia, jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti -- omien sanojensa mukaan -- illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän ymmärsi oikein Levinin tunteen.

-- No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisesti Levinin kättä.

-- Ei, ei! Levin sanoi.

Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan hänelle jäähyväiset: -- Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, -- että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa ystävyyttä.

Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.

-- Mihin sinä lähdet?

-- Kokoukseen.

-- Minä lähden mukaan. Saanko?

-- Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. -- Mikä sinun on tänään?

-- Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen ikkunaruudun alas. -- Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei Ivanovitsh hymyili.

-- Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt... aloitti Sergei Ivanovitsh.

-- Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa rinnalla.

Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui harvoin.

-- No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.

-- Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran pudistaen: -- Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen tulla?

-- Saa tietysti!

-- Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot lakkaamattomassa hymyssä.

He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti; ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle, arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi, ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin katsoivat häneen.

-- No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.

-- Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin! Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin ei mitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan. Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.

-- Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta -- liittyihän muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton ajatukseen --, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle, ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.

Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä, mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.

-- Onko vaikea valvoa, Jegor?

-- Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.

Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.

Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan ihmisessä itsessään.

Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.

"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.

-- Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä vaimoasi?

-- Kuinkas muuten, vastasi Jegor.

Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.

-- On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta minä olen... aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu ihmisestä toiseen.

Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.

Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo. Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin, palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä, kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa vielä ainakin kaksi tuntia.

Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista. Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön, hän oli viettänyt useampia tunteja pakkasilmassa, ja kuitenkin hän tunsi itsensä raikkaammaksi ja terveemmäksi kuin koskaan, jopa täysin riippumattomaksi kehostaan; hän liikkui lihaksiaan pinnistämättä ja tunsi voivansa tehdä mitä hyvänsä. Hän oli varma siitä, että olisi voinut lentää ilmaan tai tarpeen vaatiessa siirtää paikoiltaan talon nurkan. Hän kuljeskeli jäljellä olevan ajan kadulla katsellen kaiken aikaa kelloaan ja vilkuillen ympärilleen.

Eikä hän enää koskaan myöhemmin saanut nähdä mitään sellaista, mitä silloin näki. Erityisesti häntä koskettivat kouluun astelevat lapset, katoilta katukäytäville lentelevät kyyhkyset ja tuoreet jauhoiset sämpylät, joita näkymätön käsi asetteli leipurin ikkunaan. Nuo sämpylät, kyyhkyset ja kaksi poikaa olivat ylimaallisia olentoja. Kaikki tapahtui yhtaikaa: poika juoksi kyyhkysen luo ja katsahti hymyillen Leviniin; kyyhkynen räpytteli siipiään ja pyrähti lentoon. Sen ruumis värähteli aurinkoisessa pakkasilmassa väreilevien kuuranhileitten keskellä, ja samassa lemahti matalasta ikkunasta paistetun leivän tuoksu ja sämpylät ilmestyivät ikkunaan. Kaikki oli niin kummallisen ihanaa, että Levin nauroi ja kyyneltyi ilosta. Tehtyään suuren kierroksen Gazetny-poikkikatua ja Kislovkaa pitkin hän palasi takaisin hotelliin ja -- asettaen kellon eteensä -- istuutui odottamaan kahtatoista. Viereisestä huoneesta kuului aamuista yskintää, siellä puhuttiin joistakin koneista ja petoksista. Siellä ei ymmärretty, että viisari läheni jo kahtatoista. Läheni ja läheni. Levin lähti kadulle. Ajurit näyttivät tietävän kaiken. Ne ympäröivät Levinin onnellisen näköisinä, tarjoten kilvan palveluksiaan. Ollakseen tekemättä vääryyttä kenellekään Levin lupasi vielä ajaa toisellakin, otti yhden ja käski ajaa Shtsherbatskille. Ajuri oli erittäin viehättävä kauhtanan alta esiinpistävine valkoisine paidankauluksineen, joka kehysti punaista, lujaa kaulaa kireänä renkaana. Hänen rekensä oli korkea ja ketteräliikkeinen, eikä Levin enää koskaan sen jälkeen saanut ajaa sellaisessa reessä. Ja hevonenkin oli hyvä ja koetti juosta, mutta ei liikkunut paikaltaan. Ajuri tiesi Shtsherbatskin talon, koukisti käsivarsiaan erityisen kunnioittavasti "ptruu" sanoessaan ja pysäytti pääoven eteen. Shtsherbatskien ovenvartija tiesi varmaan kaiken. Se näkyi hänen silmiensä hymystä ja siitä millä tavoin hän sanoi:

-- Ettepä ole pitkään aikaan käynytkään, Konstantin Dmitrijevitsh!

Eikä hän ainoastaan näyttänyt tietävän kaikkea, vaan olipa silminnähtävästi riemuissaan siitä ja pinnisteli salatakseen ilonsa. Katsahtaessaan hänen herttaisiin vanhuksensilmiinsä Levin tunsi vielä jonkin uuden onnensäteen välähdyksen.

-- Joko ovat nousseet?

-- Olkaa hyvä! Sen voitte jättää tänne, ovenvartija sanoi hymyillen, kun Levin aikoi ottaa hattunsa mukaan. Se merkitsi varmaan jotakin?

-- Kenelle käskette ilmoittamaan? kysyi eteisessä vastaantuleva lakeija.

Lakeija oli tosin nuori ja uudenaikaisen keikarimainen, mutta sangen hyvä ja miellyttävä mies ja ymmärsi hänkin kaiken.

-- Ruhtinattarelle... ruhtinaalle... neiti ruhtinattarelle... Levin sanoi.

Ensimmäinen henkilö, jonka hän näki, oli mademoiselle Linon, joka tuli salin poikki kasvot ja kiharat loistaen. Levin oli juuri alkanut puhella hänen kanssaan, kun oven takaa kuului vaatteitten kahinaa. Mademoiselle Linon häipyi hänen silmistään ja onnen läheisyyden iloinen kauhu valtasi hänet. Mademoiselle Linon lähti hätiköiden toista ovea kohti ja jätti hänet yksin. Juuri kun ovi oli ehtinyt sulkeutua, kajahtivat parkettilattialla nopeat, keveät askeleet, ja hänen onnensa, hänen elämänsä, hän itse, hänen paras itsensä, jota hän oli niin kauan etsinyt ja ikävöinyt, lähestyi häntä nopeasti -- ei enää kävellen, vaan joidenkin näkymättömien siipien kannattamana.

Levin näki vain hänen selkeät, rehelliset silmänsä, joista kuvastui ylitsepulppuavan rakkauden ilon säikähdys. Ne silmät loistivat yhä lähempää ja lähempää, sokaisten hänet rakkauden säteilyllä, ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän tunsi käsien laskeutuvan olkapäilleen.

Kitty oli tehnyt kaikkensa: juossut hänen luokseen ja antautunut kokonaan, arastellen ja iloiten, hänen syliinsä. Levin syleili häntä ja painoi huulensa hänen huulilleen, jotka etsivät hänen suudelmaansa.

Kitty ei ollut myöskään nukkunut koko yönä, vaan oli kaiken aamua odottanut häntä.

Äiti ja isä olivat olleet täysin suostuvaisia ja onnellisia tyttärensä onnesta. Kitty oli tahtonut saada ensimmäisenä ilmoittaa Levinille oman ja hänen onnensa. Kitty oli valmistautunut ottamaan hänet vastaan yksin; iloinnut, arastellut ja ujostellut eikä ollut tiennyt mitä tekisi. Hän oli kuullut Levinin askeleet ja äänen ja odottanut oven takana neiti Linonin poistumista. Neiti Linon oli mennyt, ja arvelematta ja kyselemättä itseltään mitään hän oli mennyt Levinin luo ja tehnyt sen, mitä oli tehnyt.

-- Mennään äidin luo! Kitty sanoi ottaen Leviniä kädestä. Levin ei pitkään aikaan voinut sanoa mitään, ei sen vuoksi, että olisi pelännyt sanoilla turmelevansa tunteensa ylevyyden, vaan siksi, että tunsi onnen kyynelten tukahduttavan kurkkuun kaikki aiotut sanat. Levin otti Kittyn käden ja suuteli sitä.

-- Onko tämä tosiaankin totta? hän sanoi viimein tukahtuneella äänellä. -- Minä en voi uskoa, että sinä rakastat minua!

Kitty hymyili tuolle sinuttelulle ja arkuudelle, jolla Levin vastasi hänen katseeseensa.

-- Niin se on! hän sanoi vitkaan ja merkitsevästi, -- minä olen niin onnellinen!

Käsi kädessä he menivät vierashuoneeseen. Kun vanha ruhtinatar näki heidät, hän alkoi huohottaa, ja herahti itkemään ja nauramaan yhtaikaa; hän juoksi heidän luokseen niin reippaasti, ettei Levin olisi uskonutkaan, syleili ja suuteli Leviniä ja kostutti kyynelillään hänen poskensa.

-- Kaikki on siis päätetty! Kuinka minä olen hyvilläni! Rakasta häntä. Kaikki siis hyvin!... Kitty!

-- Pianpa se kävikin! sanoi vanha ruhtinas koettaen näyttää välinpitämättömältä; mutta Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän kääntyi Levinin puoleen. -- Minä olen aina toivonut tätä! sanoi ruhtinas ottaen Leviniä kädestä ja vetäen hänet syliinsä. -- Minä sanoin jo silloinkin, kun tuon tuulihatun päähän pälkähti...

-- Isä! huudahti Kitty ja sulki hänen suunsa kädellään.

-- No, en sano, en! lupasi ruhtinas. Olen hyvin ilois... il... Oi, olenpa minä tyhmä...

Hän syleili Kittyä, suuteli hänen kasvojaan, kättään ja taas kasvojaan ja siunasi hänet ristinmerkein.

Ja Levinin valtasi uusi rakkauden tunne tuota verrattain vieraalta tuntunutta vanhaa ruhtinasta kohtaan, kun hän katsoi, kuinka Kitty kauan ja hellästi suuteli hänen kättään.

XVI

Ruhtinatar istui nojatuolissa hiljaa hymyillen; ruhtinas istuutui hänen rinnalleen. Kitty seisoi isän tuolin vieressä pitäen yhä häntä kädestä. Kaikki olivat vaiti.

Ruhtinatar alkoi ensimmäisenä kutsua asioita niiden oikealla nimellä ja tehdä käytännöllistä puolta koskevia kysymyksiä. Alkuun se tuntui kaikista oudolta ja pahalta.

-- Koska kaikki sitten tapahtuu? Täytyy siunata ja julkaista. Ja milloin ovat häät? Mitä sinä arvelet, Aleksander?

-- Hän se on tässä päähenkilö, sanoi ruhtinas viitaten Leviniin.

-- Koskako? Levin sanoi punastuen. -- Huomenna. Jos te minulta kysytte, niin minun mielestäni on siunattava tänään ja häät pidettävä huomenna.

-- Oh, mon cher, mitä hullutuksia!

-- No, viikon perästä sitten.

-- Hän on suunniltaan.

-- Onko se sitten mahdotonta?

-- Mutta, hyvä ystävä! sanoi ruhtinatar iloisesti hymyillen tuolle hätäilylle. -- Miten sitten myötäjäisten kävisi?

"Pitääkö nyt sitten olla myötäjäiset ja kaikki?" Levin ajatteli kauhuissaan. -- Mutta eiväthän myötäjäiset, siunaukset eivätkä mitkään voi turmella minun onneani! Ei mikään voi turmella sitä! Hän katsahti Kittyyn ja huomasi, ettei ajatus myötäjäisistä loukannut Kittyä vähääkään. "Kenties se sitten on välttämätöntä", hän arveli.

-- Enhän minä mitään tiedä, minä vain sanoin oman toivomukseni, hän sanoi anteeksipyytäen.

-- Siitä ehdimme päättää sitten. Nyt voidaan kyllä siunata ja julkaista.

Ruhtinatar meni miehensä luo, suuteli häntä ja aikoi mennä, mutta tämä pidätti häntä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä suu hymyssä useita kertoja. Oli kuin vanhukset olisivat hetkeksi hämmentyneet eivätkä oikein tienneet, olivatko he itse taas rakastuneita vaiko heidän tyttärensä. Kun ruhtinas ja ruhtinatar olivat poistuneet, Levin meni Kittyn luo ja otti häntä kädestä. Hän hallitsi nyt tunteitaan ja kykeni puhumaan, ja hänellä oli paljon sanottavaa morsiamelleen. Mutta hän puhui aivan muusta kuin olisi pitänyt.

-- Minä tiesin, että näin kävisi! En uskaltanut toivoa vähääkään, mutta sieluni pohjassa olin kuitenkin aina varma siitä.

-- Entä minä? sanoi Kitty. -- Silloinkin... hän pysähtyi ja jatkoi taas katsoen rohkeasti Leviniin rehellisillä silmillään, -- silloinkin, kun sysäsin pois oman onneni. Olen aina rakastanut vain teitä, mutta silloin olin oudosti sokaistunut. Minun täytyy se sanoa... Voitteko te unohtaa sen?

-- Kenties se on vain parempi. Teidän täytyy antaa niin paljon anteeksi minulle. Minun täytyy sanoa teille...

Hän aikoi nyt sanoa sen, mikä oli välttämättömästi sanottava. Hän oli päättänyt tunnustaa morsiamelleen heti alussa kaksi asiaa: ettei hän ollut niin puhdas kuin tämä ja että hän toiseksi oli epäuskoinen. Se oli vaikeaa, mutta hän piti velvollisuutenaan tunnustaa Kittylle nämä tosiasiat.

-- Ei, ei nyt, mutta joskus toisen kerran! epäröi hän.

-- Hyvä, sanoi Kitty, -- joskus toisen kerran, mutta muistakaa sitten sanoa. Minä en pelkää mitään. Minä tahdon tietää kaikki. Nythän on kaikki jo päätetty.

Levin jatkoi:

-- Päätetty, että te otatte minut, millainen minä olenkin... ette enää jätä minua? Niinkö?

-- Niin, niin.

Heidän keskustelunsa keskeytti mademoiselle Linon, joka hellästi, joskin teennäisesti hymyillen tuli onnittelemaan rakasta hoidokkiaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt poistua, kun jo palvelijat tulivat toivottamaan onnea. Ja sitten saapuivat sukulaiset ja alkoi se autuaallinen hullunmylly, josta Levin ei päässyt ennen kuin hääpäivänsä jälkeisenä päivänä. Levinillä oli koko ajan nolo ja tukala olo, mutta onnen jännitys kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi koko ajan, että häneltä odotettiin monenmoista, mistä hänellä ei ollut tietoa, ja hän teki kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja kaikki se tuotti hänelle onnea. Hän oli luullut, ettei hänen aviopuuhillaan tulisi olemaan mitään yhteistä tavaksi tulleitten kosintamenojen kanssa, joiden hän oli arvellut pilaavan erikoislaatuisen onnensa. Kävi kuitenkin niin, että hän teki kaiken kuten muutkin, ja siitä hänen onnensa vain kasvoi ja kävi yhä erikoislaatuisemmaksi.

-- Nyt syödään makeisia, sanoi mademoiselle Linon, ja Levin ajoi ostamaan makeisia.

-- No, onnea vain, sanoi Svijazhski. -- Neuvon teitä ostamaan kukkavihkonne Fominilta.

-- Pitääkö sellainenkin olla? Ja hän ajoi Fominin kukkakauppaan. Sergei Ivanovitsh sanoi, että oli välttämätöntä lainata rahaa, koska tulisi olemaan paljon menoja lahjojen ja...

-- Pitääkö antaa lahjoja? Ja hän ajoi Fuldelle.

Ja sokerileipomossa, kukkakaupassa, Fuldella ja kaikkialla hän näki olevansa odotettu ja tervetullut vieras, ja kaikkialla hän huomasi riemuittavan hänen onnestaan. Omituisinta oli, että kaikki nekin, jotka olivat ennen olleet epäystävällisiä, kylmiä ja välinpitämättömiä, ihastelivat nyt häntä, noudattivat kaikessa hänen tahtoaan, kohtelivat hienotunteisesti ja hellävaroen hänen tunnettaan ja jakoivat hänen näkemyksensä siitä, että hän oli maailman onnellisin ihminen, koska hänen morsiamensa oli kaiken täydellisyyden huippu. Samoin tunsi Kittykin. Kun kreivitär Nordston oli rohjennut viitata siihen, että hän oli toivonut jotain parempaa, Kitty oli kiivastunut ja todistanut hänelle niin vakuuttavasti, ettei maailmassa voinut olla mitään Leviniä parempaa, että kreivittären oli täytynyt myöntää se, eikä hän enää Kittyn läsnä ollessa voinut kohdata Leviniä ilman ihastuksen hymyä.

Levinin lupaama tunnustus oli ainoa tämän ajan painostava tapaus. Hän neuvotteli asiasta vanhan ruhtinaan kanssa ja saatuaan häneltä luvan antoi Kittylle päiväkirjansa, johon oli kirjoitettu, mikä häntä vaivasi. Hän oli kirjoittanut tuon päiväkirjansa juuri tulevaa morsiantaan silmälläpitäen. Häntä oli vaivannut kaksi asiaa: viattomuuden ja uskon puute. Jälkimmäisen tunnustaminen ei merkinnyt Kittylle paljoakaan. Hän oli itse uskonnollinen eikä koskaan epäillyt uskonnon totuuksia, mutta Levinin ulkonainen epäusko ei liikuttanut häntä vähääkään. Kitty tunsi rakkaudellaan koko Levinin sielun ja näki siinä sen, mitä tahtoikin, ja hänelle oli yhdentekevää, kutsuttiinko sellaista sieluntilaa epäuskoksi tai miksi muuksi hyvänsä. Mutta toinen tunnustus sai hänet katkerasti itkemään.

Päiväkirjan antaminen oli vaatinut Leviniltä suurta sisäistä voimainponnistusta. Hän oli muistanut, ettei heidän välillään saisi olla salaisuuksia, ja katsonut sen siksi välttämättömäksi. Mutta hän ei ollut tajunnut, miten se saattoi vaikuttaa, eikä ollut osannut asettua Kittyn asemaan. Vasta kun hän sen päivän iltana saapui Shtsherbatskeille ennen teatteriin lähtöä, meni Kittyn huoneeseen ja näki tämän rakkaat kasvot itkettyneinä ja onnettomina itse aiheuttamansa surun tähden, hän ymmärsi, mikä kuilu oli olemassa hänen häpeällisen menneisyytensä ja Kittyn viattoman puhtauden välillä, ja kauhistui tekoaan.

-- Ottakaa, ottakaa pois nuo kauheat kirjat! Kitty sanoi sysäten edessään pöydällä olevat vihkoset kauemmaksi luotaan.

-- Miksi te annoitte ne minulle!... Ei, parempi se sentään oli, hän lisäsi nähdessään Levinin epätoivoiset kasvot. -- Mutta kauheata se on, kauheata!

Levin painoi päänsä alas ja oli vaiti. Hän ei voinut sanoa mitään.

-- Te ette voi antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi viimein.

-- Minä olen jo antanut. Mutta kauheata se on!

Kuitenkin Levinin oli onni niin suuri, ettei tuo tunnustuskaan voinut sitä samentaa; se vain antoi sille uuden vivahteen. Kitty oli antanut hänelle anteeksi; ja siitä lähtien piti Levin itseään vielä vähemmän Kittyn rakkauden arvoisena, kunnioitti vielä enemmän tämän siveellistä ylemmyyttä ja piti vielä suuremmassa arvossa ansaitsematonta onneaan.

XVII

Aleksei Aleksandrovitsh ajoi päivällisiltä takaisin hotelliin, kaikki äskeiset keskustelut muistissaan. Darja Aleksandrovnan sanat anteeksiannosta olivat herättäneet hänessä vain nyrpeyttä. Kristinopin ohjeen soveltaminen ei ollut tässä tapauksessa suinkaan yksiselitteistä, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli jo kauan sitten ratkaissut kysymyksen kielteisesti. Kaikesta, mitä keskustelun kuluessa oli lausuttu, oli syvimmälle hänen mieleensä syöpynyt tyhmän ja hyväluontoisen Turovtsynin huomautus: teki kuin mies, haastoi kaksintaisteluun ja tappoi. Nähtävästi kaikki muut olivat olleet samaa mieltä, vaikka olivatkin kohteliaisuudesta jättäneet sen sanomatta.

"Se asiahan on jo päätetty, mitä sitä enää miettii", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen. Ja ajatellen vain alkavaa tarkastusmatkaansa hän astui yksinäiseen huoneeseensa ja kysyi saattamaan tulleelta ovenvartijalta, missä hänen lakeijansa oli. Ovenvartija sanoi lakeijan menneen ulos. Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teetä, istuutui pöydän ääreen, otti matkaoppaan ja alkoi tehdä tarkkaa matkasuunnitelmaa.

-- Tuli kaksi sähkösanomaa, sanoi kotiin tullut lakeija astuen huoneeseen. -- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, pistäydyin vain hieman kävelemässä.

Aleksei Aleksandrovitsh otti sähkösanomat ja avasi ne. Ensimmäinen oli tiedonanto Stremovin nimityksestä siihen virkaan, jota Karenin oli toivonut. Aleksei Aleksandrovitsh heitti sähkösanoman pöydälle, punastui, nousi ylös ja alkoi kävellä ympäri huonetta: "Quos vult perdere dementat", hän sanoi tarkoittaen sanalla quos niitä ihmisiä, jotka olivat myötävaikuttaneet tuohon nimitykseen. Häntä ei harmittanut se, ettei hän itse ollut saanut tuota paikkaa ja että hänet oli niin ilmeisesti syrjäytetty; mutta hänestä oli käsittämätöntä ja ihmeellistä, kuinka voitiin; olla näkemättä sitä, että mokoma lörpöttelijä ja sanaseppo Stremov pystyi siihen huonommin kuin kukaan muu. Kuinka voitiin olla niin sokeita, ettei huomattu, että moinen nimitys oli omiaan hävittämään kaiken arvonannon heitä itseään kohtaan.

"Kaiketi vielä muutakin samanlaista", hän sanoi katkerana itsekseen avatessaan toisen sähkösanoman. Se oli hänen vaimoltaan. Sinisellä kynällä kirjoitettu allekirjoitus "Anna" osui hänen silmiinsä ensimmäiseksi. "Kuolen, pyydän, rukoilen tulemaan. Anteeksi saaden kuolen rauhallisemmin", luki hän. Hän hymähti ylenkatseellisesti ja heitti sähkösanoman kädestään. Heti alkuun hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että se oli pelkkää valhetta ja juonittelua.

"Se ihminen ei kavahda mitään petosta. Hänenhän piti kohta synnyttää. Kenties sairaus liittyy synnytykseen. Mihin hän mahtaa pyrkiä? Laillistuttamaan lapsen, saattamaan minut häpeälliseen asemaan ja estämään eronsaannin", mietti hän. "Mutta jotain siinä oli kuolemasta..." Hän luki sähkösanoman uudelleen, ja yhtäkkiä hänen mieleensä iski sanojen oikea merkitys. -- Mutta jos se onkin totta? hän sanoi itsekseen.

-- Jos onkin totta, että kärsimyksen ja kuoleman hetkenä hän katuu vilpittömästi, ja minä kieltäydyn saapumasta pitäen sitä petoksena? Se olisi julmaa, ja kaikki tuomitsisivat minut, ja sitä paitsi se olisi suorastaan tyhmää minun puoleltani.

-- Pjotr, käske vaunujen odottaa. Minä lähden Pietariin, hän sanoi lakeijalle.

Aleksei Aleksandrovitsh päätti lähteä Pietariin tapaamaan vaimoaan. Jos Annan tauti olisi petosta, niin hän vaikenisi ja kääntyisi heti takaisin. Jos Anna tosiaan oli kuoleman kielissä ja tahtoi tavata häntä, hän antaisi tälle anteeksi, jos tapaisi hänet vielä hengissä, ja suorittaisi viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, jos saapuisi liian myöhään. Matkan aikana hän ei enää ajatellut asiaa.

Tuntien itsensä väsyneeksi ja likaiseksi rautatievaunussa vietetyn yön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh ajoi Pietarin aamuisessa sumussa autiota Nevskiä pitkin ja katseli eteensä ajattelematta, mikä häntä odotti. Hän ei voinut ajatella sitä, koska se johti väkisinkin siihen ajatukseen, että Annan kuolema selvittäisi hetkessä koko hänen hankalan asemansa. Suljetut leipurit ja kauppapuodit, öiset ajurit ja katukäytäviä lakaisevat talonmiehet vilahtelivat hänen silmissään, ja hän katseli kaikkea estääkseen itseään ajattelemasta sitä, mitä ei olisi uskaltanut toivoa ja kuitenkin toivoi. Hän ajoi pääoven eteen. Ajurinrattaat ja vaunut nukkuvine kuskeineen odottivat oven luona. Astuessaan ovelle Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin kaivoi jostain aivojensa lokerosta äkkiä ajatuksen, jonka hän otti ohjeekseen. Se kuului: "Jos se on petosta, on poistuttava tyynen ylenkatseellisesti; jos se on totta, on noudatettava arvokkuutta."

Ovenvartija avasi oven ennen kuin Aleksei Aleksandrovitsh oli ehtinyt soittaakaan. Ovenvartija oli omituisen näköinen vanhassa pitkässä takissaan, ilman solmiota ja tohvelit jalassa.

-- Miten on rouvan laita?

-- Eilen synnytti onnellisesti.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi ja kalpeni. Hän huomasi nyt selvästi, miten voimakkaasti hän oli toivonut vaimonsa kuolemaa.

-- Ja kuinka hän voi?

Kornei kiiruhti portaita alas aamuesiliinassaan.

-- Hyvin huonosti, hän sanoi. -- Eilen oli lääkärineuvottelu, ja nytkin on lääkäri täällä.

-- Ota matkatavarat, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi hieman helpottuneena tiedosta, että kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin olemassa ja astui eteiseen.

Vaatenaulakossa riippui sotilaspäällystakki. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi sen ja kysyi:

-- Keitä siellä on?

-- Lääkäri, kätilö ja kreivi Vronski. Aleksei Aleksandrovitsh meni sisähuoneisiin.

Vierassalissa ei ollut ketään; Annan kamarista tuli kätilö vastaan, sinipunanauhainen myssy päässä.

Hän astui Aleksei Aleksandrovitshin luo, tarttui tätä käsivarresta kuoleman läheisyyden aiheuttamalla tuttavallisuudella ja veti makuuhuoneeseen päin.

-- Luojan kiitos tulitte! Teistä ja teistä vain puhuu, hän sanoi.

-- Tuokaa pian jäätä! kuului makuuhuoneesta lääkärin käskevä ääni.

Aleksei Aleksandrovitsh meni Annan kamariin. Annan kirjoituspöydän ääressä matalalla tuolilla, kylki tuolinselustaa vasten, istui Vronski kädet kasvoilla ja itki. Hän hätkähti lääkärin äänen kuullessaan, kohotti kasvojaan ja huomasi Aleksei Aleksandrovitshin. Nähdessään tämän hän hämmästyi niin, että painautui uudelleen istumaan ja veti päänsä hartioiden väliin, ikään kuin tahtoen kadota jonnekin; mutta samassa hän pakotti itsensä nousemaan ja sanoi:

-- Hän kuolee. Lääkärit sanovat, ettei ole toivoa. Olen kokonaan teidän vallassanne, mutta sallikaa minun olla täällä... niin, kuinka vain itse tahdotte, minä...

Kun Aleksei Aleksandrovitsh näki Vronskin kyyneleet, hänet valtasi kokonaan se sielullisen sekasorron tila, jonka toisten ihmisten kärsimyksen näkeminen hänessä aina sai aikaan, ja kääntäen päänsä pois ja kuuntelematta Vronskin sanoja loppuun hän lähti kiireesti ovea kohti. Makuuhuoneesta kuului Annan ääni. Hän puhui jotain, hänen äänensä oli iloinen ja vilkas ja äänenpainot olivat ihmeellisen selkeät. Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään ja meni vuoteen luo. Anna makasi kasvot häneen päin. Poskilla hehkui puna, silmät loistivat, ja valkean yöpaidan kalvosimista esiinpistävät pienet valkeat kädet sormeilivat peitteen nurkkaa punoen sitä edestakaisin. Oli kuin hän olisi ollut terve ja raikas ja kaikkein parhaimmassa mielentilassaan. Hän puhui nopeasti ja harvinaisen sointuvasti.

-- Sillä Aleksei, minä tarkoitan Aleksei Aleksandrovitshia, eikö olekin omituinen, kauhea sattuma, että molemmat ovat Alekseita? -- Aleksei olisi suostunut. Minä olisin unohtanut, ja hän antanut anteeksi... Miksi hän ei tule? Hän on hyvä, hän ei itse tiedä miten hyvä hän on. Oi, hyvä Jumala, tätä tuskaa! Antakaa minulle pian vettä! Ai niin, se on vaarallista hänelle, minun tyttörukalleni! No hyvä, hyvä, antakaa hänet imettäjälle. Kyllä minä suostun, ehkä on parempikin niin. Kun hän tulee, lapsen näkeminen koskee häneen. Antakaa hänet!

-- Anna Arkadjevna, Aleksei Aleksandrovitsh on jo tullut. Hän on tässä, vakuutteli kätilö koettaen kiinnittää sairaan huomion Aleksei Aleksandrovitshin.

-- Voi, mitä te puhutte! jatkoi Anna näkemättä mitään. -- Antakaa minulle tyttäreni, antakaa! Eihän hän vielä ole tullut. Te ette tunne häntä ja siksi te sanotte, ettei hän anna anteeksi. Ei kukaan ole tuntenut häntä, paitsi minä, ja minullekin se kävi vaikeaksi. Täytyy tuntea hänen silmänsä. Serjozhalla on aivan samanlaiset silmät, ja siksi minä en voi katsoa niihin. Onko Serjozhalle annettu ruokaa? Tiedänhän minä, että ne aina unohtavat. Hän ei olisi unohtanut. Täytyy siirtää Serjozha kulmakamariin ja pyytää Mariettea nukkumaan hänen kanssaan.

Yhtäkkiä hän kyyristyi kokoon, vaikeni ja nosti pelästyneenä kädet kasvojensa eteen ikään kuin suojellakseen itseään lyönneiltä. Hän näki miehensä.

-- Ei, ei! aloitti hän taas, -- minä en pelkää häntä, minä pelkään kuolemaa. Aleksei, tule tänne. Minun täytyy kiiruhtaa, kun minulla on niin vähän aikaa. Minulla on vain hetkinen enää elettävänä, kohta alkaa kuume enkä sitten enää ymmärrä mitään. Nyt minä ymmärrän, ymmärrän kaikkia ja näen kaiken.

Aleksei Aleksandrovitshin kurtistuneille kasvoille kohosi kärsivä ilme; hän otti Annaa kädestä ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Hänen alahuulensa vavahteli, mutta hän taisteli yhä liikutustaan vastaan ja koetti katsoa poispäin. Joka kerta kun hän vilkaisi Annaan, hän näki nuo silmät, joista säteili niin liikuttava ja riemukas hellyys, jollaista hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt.

-- Odotahan, sinä et tiedä... Odottakaahan... Anna pysähtyi kuin kooten ajatuksiaan. -- Niin, -- alkoi hän taas, -- niin, niin, niin. Sitähän minä aioinkin sanoa. Älä ihmettele minua. Minä olen sama kuin ennenkin... Mutta minussa on toinenkin, ja sitä minä pelkään, se rakastui häneen, ja minä tahdoin vihata sinua enkä voinut unohtaa sitä entistä. Minä en ole se toinen. Nyt olen jälleen entiseni. Minä kuolen kohta, minä tiedän että kuolen, voit kysyä häneltä. Minä tunnen sen jo nyt. Voi noita painoja jaloissa, käsissä ja sormissa!... Sormet ovat suunnattoman suuret! Mutta pian se kaikki päättyy... En kaipaa enää mitään muuta kuin että annat minulle anteeksi, annat kaiken anteeksi! Minä olen kauhea, mutta se pyhä marttyyrinainen -- mikä hänen nimensä olikaan? -- josta hoitajamummoni kertoi, oli vieläkin huonompi. Minäkin menen Roomaan, siellä on erakkomajoja, en enää häiritse ketään, otan vain Serjozhan ja tyttöni mukaan... Ei, sinä et voi antaa anteeksi! Minä tiedän, että sitä on mahdoton antaa anteeksi. Ei, ei, ei, mene pois, sinä olet liian hyvä! Anna piti toisella kuumalla kädellään häntä kädestä ja toisella työnsi pois.

Aleksei Aleksandrovitshin sielullinen sekasorto oli kasvanut kasvamistaan ja nousi nyt sellaiselle asteelle, että hän lakkasi taistelemasta sitä vastaan. Hän tunsi yhtäkkiä, että se, mitä hän oli pitänyt sielullisena sekasortona, olikin päinvastoin onnellinen sieluntila, joka antoi hänelle yhtäkkiä uuden, ennenkokemattoman onnen. Hän ei ajatellut, että kristinoppi, jota hän koko elinikänsä oli tahtonut seurata, käski häntä antamaan anteeksi ja rakastamaan vihollisiaan; mutta äkkiä rakkauden ja anteeksiannon tunne täytti hänen sydämensä. Hän laskeutui polvilleen, painoi päänsä Annan kuumeista, hihankin läpi hehkuvaa kyynärvartta vasten ja itki ääneen kuin lapsi. Anna syleili hänen kaljuuntuvaa päätään, siirtyi lähemmäksi häntä ja katsoi ylöspäin uhkamielisen ylpein katsein.

-- Siinä hän on! Tiesinhän minä! Ja nyt jääkää hyvästi, jääkää hyvästi kaikki!... Ne tulivat taas, miksi ne eivät mene?... Ottakaa nyt toki nämä turkit pois!

Tohtori irrotti sairaan kädet, painoi hänen päänsä varovasti tyynyä vasten ja veti peitteen hartioiden yli. Anna laskeutui nöyrästi selälleen ja katseli eteensä silmät loistaen.

-- Minä vain tahdoin sinun anteeksiantoasi enkä mitään muuta, muista se... Miksi ei hän sitten tule? jatkoi Anna taas kääntyen ovea kohti, Vronskiin päin. -- Tule tänne, tule! Anna hänelle kätesi.

Vronski tuli vuoteen viereen ja peitti taas kasvonsa Annan nähdessään.

-- Ota pois kädet kasvoiltasi ja katso häneen. Hän on pyhä mies, Anna sanoi. -- Ota nyt kädet pois! hän toisti harmistuneena. -- Aleksei Aleksandrovitsh älä anna hänen pitää kasvojaan peitossa! Minä tahdon nähdä hänet.

Aleksei Aleksandrovitsh otti pois kädet Vronskin kasvoilta, ja niistä kuvastui kauhea kärsimys ja häpeä.

-- Ojenna hänelle kätesi. Ja anna anteeksi.

Aleksei Aleksandrovitsh ojensi Vronskille kätensä voimatta hillitä kyyneliään, jotka vierivät hänen kasvojaan pitkin.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, Anna sanoi, -- nyt on kaikki valmista. Kun saisin jalkani ojennetuksi vähän paremmin. Sillä lailla, nyt on hyvin. Kyllä nuo kukat ovat mauttomasti tehtyjä, eiväthän ne ole yhtään orvokin näköisiä, hän sanoi osoittaen tapetteja. -- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Milloin tämä loppuu? Antakaa minulle morfiinia. Tohtori, antakaa minulle morfiinia! Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja hän vääntelehti vuoteessaan.

* * * * *

Tohtorit selittivät taudin olevan lapsivuodekuumetta, joka yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta päättyi kuolemaan. Koko päivän kesti kuumetta, hourailua ja tiedottomuutta. Puoleenyöhön saakka sairas makasi tajuttomana, ja valtimo tykytti tuskin ollenkaan. Vronski oli mennyt kotiinsa, mutta saapui aamulla tiedustelemaan, kuinka sairaan laita oli, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka tuli häntä eteiseen vastaan, sanoi: "Jääkää tänne, kenties hän kysyy teitä", ja saattoi hänet itse vaimonsa kamariin. Aamulla palasi taas kiihtymys ja ajatusten ja puheen vuolas kulku, mikä päättyi taas tajuttomuuteen. Sama toistui kolmantena päivänä, ja lääkärit sanoivat, että oli toivoa. Tuona päivänä Aleksei Aleksandrovitsh meni vaimonsa kirjoitushuoneeseen, jossa Vronski istui, ja istuutui oven suljettuaan hänen luokseen.

-- Aleksei Aleksandrovitsh Vronski sanoi tuntien selvittelyn lähenevän, -- minä en osaa puhua, minä en ymmärrä mitään. Säälikää minua! Kuinka raskas olo teillä lieneekin, niin uskokaa, että minulla on vieläkin raskaampaa.

Hän aikoi nousta. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Se on välttämätöntä. Minun täytyy selittää teille tunteeni, ettette käsittäisi minua väärin, vaan ymmärtäisitte, mikä on ollut ja mikä vastedeskin on oleva minun menettelyni ohjenuorana. Te tiedätte, että olin päättänyt hakea eroa ja pannut asian jo alkuun. En tahdo salata, että se oli minulle kiusallista ja että kauan epäröin, ennen kuin ryhdyin asiaan; tunnustan myöskin, että minua kannusti siihen kostonhalu teitä ja vaimoani kohtaan. Kun sain sähkösanomaan, lähdin tänne juuri sellaisin tuntein, niin, sanon sen suoraan, minä toivoin hänen kuolevan. Mutta... hän vaikeni ja mietti hetkisen, paljastaisiko parhaimmat tunteensa vai ei. -- Mutta kun sitten näin hänet, annoin anteeksi. Ja anteeksiannon onni selvitti minulle velvollisuuteni. Olen antanut kaiken anteeksi. Minä tahdon asettaa lyötäväksi toisenkin poskeni, tahdon antaa viittani, kun minulta otetaan paita. Rukoilen vain Jumalaa, ettei hän ottaisi minulta pois anteeksiannon onnea!

Kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä, ja Vronskia hämmästytti niiden tyyni ja valoisa katse.

-- Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Minä näen nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.

Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.

XVIII

Aleksei Aleksandrovitshin luota Vronski meni ulos kadulle ja pysähtyi Kareninien pääoven eteen, vaivoin muistaen missä oli ja minne oli mentävä. Häpeä ja alennus ja syyllisyydentunne täyttivät hänen mielensä, ja hän tunsi joutuneensa pois siltä ladulta, jota hän oli tähän asti niin ylpeänä ja keveästi kulkenut. Kaikki hänen elämänsä tottumukset ja säännöt, jotka olivat ennen näyttäneet niin vakailta, olivat äkkiä osoittautuneet vääriksi ja soveltumattomiksi. Petetty aviomies, jota hän oli tähän asti pitänyt surkeana olentona, onnensa satunnaisensa ja hieman koomillisena häiriötekijänä, oli yhtäkkiä -- ja vieläpä Annan toimesta -- kohonnut nöyristelyä herättävään korkeuteen, ja siinä korkeudessa pahuus, teennäisyys ja naurettavuus katosivat näkyvistä ja jäljelle jäi vain hyvä, vilpitön ja ylevä ihminen. Vronski ei voinut olla tuntematta sitä. Osat olivat äkkiä vaihtuneet. Vronski vaistosi toisen ylevyyden ja oman alennustilansa, toisen oikeassaolon ja oman väärässäolonsa. Hän tunsi, että tuo aviomies oli surussaankin jalomielinen ja hän itse petoksessaan alhainen ja pikkumainen. Mutta tuo oman alemmuuden tunne väärin halveksitun ihmisen rinnalla ei ollut pääsyy hänen murheeseensa. Hänet teki sanomattoman onnettomaksi se seikka, että hänen rakkautensa, joka viime aikoina oli näyttänyt olevan kylmenemässä, oli nyt, kun hän tiesi iäksi kadottaneensa Annan, tullut voimakkaammaksi kuin koskaan. Hän oli saanut nähdä Annan kokonaan tämän sairauden aikana, oppinut tuntemaan tämän koko sielun, ja hänestä tuntui kuin ei hän vielä ennen olisi rakastanutkaan tuota naista. Ja nyt, kun hän viimein oli oppinut tuntemaan hänet ja rakastunut häneen sillä tavoin kuin oikeastaan piti rakastaa, hän oli joutunut häpeään tämän edessä ja kadottanut tämän iäksi jättäen jälkeensä vain häpeällisen muiston. Kaikkein kauhein oli ollut hänen naurettava, häpeällinen asemansa silloin, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli vetänyt hänen kätensä pois hänen häpeän tahraamilta kasvoiltaan.

Hän seisoi kuin eksynyt Kareninien pääoven edessä tietämättä mitä tehdä.

-- Käskettekö kutsumaan ajurin? kysyi ovenvartija.

-- Niin, kutsukaa ajuri.

Palattuaan kotiin Vronski heittäytyi riisuutumatta vatsalleen sohvalle, kädet otsan alla. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön, ja hänen päänsä oli raskas. Mitä omituisimmat mielikuvat, ajatukset ja muistot kiersivät nopeina ja kirkkaina hänen aivoissaan: milloin hän kaatoi lääkettä ja läikytti sitä lusikasta yli, milloin näki ilmielävinä kätilön valkeat kädet, milloin taas tarkasteli Aleksei Aleksandrovitshin omituista asentoa tämän ollessa polvillaan vuoteen vieressä.

"Täytyy nukkua ja unohtaa kaikki!" päätti hän rauhallisen varmana, kuten ainakin terve ihminen, joka tietää aina väsymyksen hetkenä voivansa nukkua, jos tahtoo. Mutta samassa hänen ajatuksensa alkoivatkin jo sotkeentua, ja hän alkoi suistua unen kuiluun. Tiedottoman elämän aallot alkoivat jo käydä hänen päänsä yli, kun hän yhtäkkiä vavahti kuin voimakas sähkövirta olisi purkautunut häneen. Hänen koko kehonsa hypähti joustavalla sohvalla, hän kavahti polvilleen käsiensä varaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen. Hänen silmänsä olivat selkoselällään kuin ei hän olisi koskaan nukkunut. Äskeinen painostus ja jäsenten velttous oli kadonnut.

"Te voitte tallata lokaan", hän kuuli Aleksei Aleksandrovitshin sanat, näki hänet edessään ja näki Annan kuumehohteiset kasvot ja säteilevät silmät, joitten hellä ja rakastava katse ei tähyillyt häntä vaan Aleksei Aleksandrovitshia. Hän näki oman tyhmän ja naurettavan hahmonsa, kun Aleksei Aleksandrovitsh veti pois kädet hänen kasvoiltaan. Hän oikaisi taas jalkansa ja heittäytyi pitkälleen edelliseen asentoonsa ja sulki silmänsä.

"Pitää nukkua, pitää nukkua!" toisti hän itsekseen. Mutta silmät ummessa hän näki vielä selvemmin Annan kasvot sellaisina kuin oli nähnyt ne tuona muistosta häipymättömänä kilparatsastusiltana.

-- Sitä ei ole enää eikä tule olemaan, ja hänkin tahtoo pyyhkiä sen pois muistoistaan. Mutta minä en voi elää ilman sitä. Kuinka päästä sovintoon, kuinka sopia? hän sanoi ääneensä ja alkoi vaistomaisesti toistaa noita sanoja. Tuo sanojen toistaminen esti uusien kuvien ja ajatusten esiintunkeutumisen, vaikka pää tuntuikin olevan niitä täynnä. Mutta kauan se ei jaksanut mielikuvitusta pidätellä. Mielessä kiiti taas toisiaan ihmeen nopeasti seuraavia kuvia parhaimmista hetkistä ja äskeisestä alennuksesta. "Ota pois kädet", kuului Annan ääni. Hän ottaa pois kädet kasvoilta ja tuntee omien kasvojensa häpeällisen ja tylsän ilmeen.

Hän makasi yhä ja koetti nukkua, vaikka tunsikin, ettei ollut pienintäkään toivoa unesta, ja toisteli yhä kuiskaten jonkin ajatuksen satunnaisia sanoja koettaen siten pidättää uusien kuvien tulvaa. Hän kuulosteli ja kuuli nuo omituisin, mielenvikaisin kuiskutuksin toistetut sanat: "En osannut pitää arvossa, en osannut käyttää, en osannut pitää arvossa, en osannut käyttää."

"Mitä tämä on? Vai tulenko minä hulluksi?" hän kysyi itseltään. "Kenties. Mistä muuten tultaisiinkaan hulluksi ja minkä vuoksi ihminen muuten ampuisi itsensä?" hän vastasi omaan kysymykseensä. Avatessaan silmänsä hän näki ihmeekseen päänsä vieressä Varja-kälyn ompeleman tyynyn. Hän kosketti tyynyn tupsua ja koetti muistella Varjaa ja viimeistä käyntiä veljensä kodissa. Mutta oli aivan mahdotonta ajatella mitään muuhun liittyvää. "Ei, täytyy nukkua!" Hän siirsi tyynyn päänsä alle ja painautui sitä vasten, mutta silmät eivät tahtoneet millään pysyä ummessa. Hän hypähti istualleen. "Se on nyt minun kohdaltani mennyttä", hän sanoi itselleen. "Täytyy miettiä mitä tehdä. Mitä vielä on jäljellä?" Ajatus kiersi nopeasti koko muun, Annan rakkauden ulkopuolella olevan elämän.

"Kunnianhimo? Serpuhovskoi? Seuramaailma? Hovi?" Hän ei voinut pysähtyä yhteenkään. Kaikki se oli ennen merkinnyt jotain, mutta nyt ei sitä enää ollut olemassakaan. Hän nousi sohvalta, riisui takin, hellitti remmivyön ja paljasti karvaisen rintansa voidakseen vapaammin hengittää ja lähti astelemaan lattialla edestakaisin. "Näin ihminen tulee hulluksi", toisti hän "ja näin ampuu itsensä päästäkseen häpeästä", lisäsi hän hitaasti.

Hän meni ovelle ja sulki sen; sitten hän astui tuijottavin katsein ja yhteenpuristetuin hampain pöydän luo, otti esiin revolverin, silmäili sitä väänsi sen laukaisukuntoon ja mietti. Pari minuuttia hän seisoi revolveri kädessä liikkumatta, pää painuksissa, kasvoillaan jännittynyt ilme, ja ajatteli. "Tietenkin", hän sanoi itselleen, aivan kuin ajatuksen johdonmukaisesti jatkuva, selkeä kulku olisi vienyt hänet tähän kiistämättömään johtopäätökseen. Oikeastaan tuo hänestä niin vakuuttava sana oli vain seurausta samaisen muisti- ja mielikuvaradan toistuvasta kiertämisestä, jota oli kestänyt koko tuon tunnin ajan. Samat iäksi kadotetun onnen muistot, sama tunne jäljellä olevan elämän järjettömyydestä, samana kirveli oma nöyryytys. Samana pysyi myös noitten mielikuvien ja tunteiden johdonmukaisuus.

"Tietenkin", toisti hän, kun hänen ajatuksensa taas kolmannen kerran luisuivat aivan samojen muistojen ja ajatusten loihditulle radalle, ja asettaen revolverin vasenta kylkeään vasten ja lujasti kättään nytkäyttäen, kuin sen äkkiä nyrkkiin puristaen, hän vetäisi liipaisimesta. Hän ei kuullut laukausta, mutta voimakas, rintaan saatu sysäys suisti hänet jaloiltaan. Hän koetti pitää kiinni pöydästä, pudotti revolverin maahan, horjahti, putosi lattialle istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei tuntenut omaa huonettaan, kun silmäili lattialta pöydän kaarevia jalkoja, paperikoria ja tiikerintaljaa. Salin poikki kulkevan palvelijan nopeat, narahtelevat askeleet saivat hänet tointumaan. Hän pinnisti ajatuksiaan ja ymmärsi olevansa lattialla, ja huomattuaan verta tiikerintaljalla ja kädellään hän käsitti, että oli ampunut itseään.

"Tyhmä laukaus! Ei sattunut", virkkoi hän hapuillen kädellään revolveria. Revolveri oli aivan hänen vieressään, mutta hän etsi sitä kauempaa. Etsiessään hän kallistui sivusuuntaan, menetti tasapainonsa ja kaatui verissään pitkälleen.

Hieno, poskipartainen lakeija, joka oli useita kertoja valittanut tuttavilleen hermojensa heikkoutta, säikähti niin nähdessään herransa makaavan lattialla, että jätti hänet veriinsä ja juoksi hakemaan apua. Tunnin kuluttua tuli Vronskin veljen vaimo Varja. Kolmen yhtaikaa saapuneen lääkärin avulla, joita hän oli lähettänyt hakemaan, hän toimitti haavoittuneen vuoteeseen ja jäi tämän luo hoitamaan häntä.

XIX

Aleksei Aleksandrovitsh oli tehnyt virheen, kun hän tullessaan sairasta vaimoaan tapaamaan ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että sairaan katumus oli vilpitön ja hän itse antaisi anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan, ja se virhe oli nyt, kaksi kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen, selvinnyt hänelle koko mittakaavassaan. Eikä tuo virhe ollut johtunut yksinomaan siitä, ettei hän ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin siitä, ettei hän ollut tuntenut omaa sydäntään. Kuolemankielissä olevan vaimonsa vuoteen vieressä hän oli ensimmäisen kerran antautunut sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten kärsimykset olivat aina hänessä herättäneet ja jota hän ennen oli hävennyt pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Sääli tuota naista kohtaan ja katumus siitä, että oli toivonut hänen kuolevan, ja ennen kaikkea itse anteeksiantamisen ilo olivat tehneet sen, että hän -- paitsi lievitystä kärsimyksilleen -- oli saanut sellaisen sisäisen rauhan, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän oli äkkiä saanut tuntea, että se, mikä oli ollut hänen kärsimystensä lähteenä, oli muuttunut hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä oli ennen, hänen tuomitessaan ja vihatessaan, näyttänyt ratkaisemattomalta, se oli nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa muuttunut selväksi ja yksinkertaiseksi.

Hän oli antanut anteeksi vaimolleen ja säälinyt tämän kärsimyksiä ja katumusta. Hän oli antanut anteeksi myöskin Vronskille ja säälinyt tätä varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut kuulla tämän epätoivoisesta teosta. Hän oli säälinyt poikaansakin enemmän kuin ennen ja nuhdellut itseään siitä, että oli niin vähän huolehtinut tämän kasvatuksesta. Ja vastasyntynyttä tyttölasta kohtaan hän tunsi erityisen hellää myötätuntoa. Ensin hän oli vain säälistä ottanut suojelukseensa noin hennon lapsen, joka ei ollut hänen ja joka oli jäänyt niin hylättyyn asemaan äitinsä sairauden aikana ja olisi varmaan kuollutkin, jollei Aleksei Aleksandrovitsh olisi pitänyt siitä huolta. Ja huomaamattaan hän oli kiintynyt siihen niin, että kävi monesti päivässä lastenkamarissa ja istui siellä pitkän aikaa, joten hoitaja ja imettäjä, jotka ensin olivat ujostelleet häntä, olivat jo tottuneet häneen. Hän saattoi väliin puolikin tuntia vaiti katsella nukkuvan lapsen sahraminpunertavia, hienountuvaisia ja kurttuisia kasvoja, tarkastella otsan värähdyksiä ja käyräsormisia pulleita käsiä, kun lapsi hieroi silmiä ja nenänpäätä kädenselällään. Varsinkin sellaisina hetkinä Aleksei Aleksandrovitsh tunsi olevansa täysin tyyni ja sopusointuinen eikä huomannut asemassaan mitään tavatonta tai muuttamisen arvoista.

Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän joutui huomaamaan, että niin luonnolliselta kuin hänen asemansa hänestä nyt tuntuikin, kauan hän ei voisi siinä tilassa pysyä. Hän tunsi, että hänen sieluaan ohjailevan hyvän hengellisen voiman lisäksi oli olemassa myös toinen, karkea ja kenties vielä voimakkaampi voima, joka ohjasi hänen elämäänsä, ja että se voima ei suonut hänelle sitä hiljaista rauhaa, jota hän oli toivonut. Hän tunsi, että kaikki katsoivat häneen kysyvän ja ihmettelevän näköisinä eivätkä ymmärtäneet häntä ja odottivat häneltä jotakin. Etenkin suhteensa Annaan hän koki epävarmaksi ja väkinäiseksi.

Kun kuoleman läheisyyden Annassa herättämä heltymys oli mennyt ohi, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh huomata, että Anna pelkäsi häntä, kartteli häntä eikä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Oli kuin Anna olisi tahtonut sanoa hänelle jotain eikä saanut sitä sanotuksi ja samalla odottanut mieheltään jotain, ikään kuin aavistaen, etteivät heidän välinsä voisi pysyä sellaisina.

Helmikuun lopulla kävi niin, että Annan pieni tytär, joka oli saanut äitinsä nimen, sairastui. Aleksei Aleksandrovitsh oli aamulla käynyt lastenkamarissa ja käskettyään hakemaan lääkäriä lähtenyt itse ministeriöön. Asiansa hoidettuaan hän palasi kotiin ennen neljää. Tullessaan eteiseen hän näki leveään karhunnahkakaulukseen ja kultanauhaiseen livreehen pukeutuneen komean lakeijan, joka piteli valkeata, amerikkalaisen koiran nahasta tehtyä hihatonta naisen turkkia.

-- Kuka täällä on? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ruhtinatar Jelizaveta Feodorovna Tverskaja, -- vastasi lakeija suu hymyssä, kuten Aleksei Aleksandrovitshilta näytti.

Koko tänä vaikeana aikana oli Aleksei Aleksandrovitsh huomannut seurapiirituttaviensa, varsinkin naisten, ottavan erityisen hartaasti osaa hänen ja hänen vaimonsa kohtaloon. Kaikissa noissa tuttavissa hän oli pannut merkille vaivoin kätketyn ilon, jonka hän silloin oli nähnyt asianajajan ja nyt lakeijan silmissä. Aivan kuin heillä olisi ollut jokin erityinen riemun aihe, kuin olisi valmistauduttu viettämään jonkun häitä. Häntä tavatessaan ihmiset tiedustelivat Annan vointia kuin iloaan piilotellen.

Ruhtinatar Tverskajan seura tuntui Aleksei Aleksandrovitshista vastenmieliseltä sekä häneen liittyvien muistojen että hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja siksi Aleksandr Aleksandrovitsh meni suoraan lastenkamariin. Ensimmäisessä lastenkamarissa Serjozha istui polvillaan tuolilla ja piirusteli jotain rinta pöytää vasten, iloisesti jutellen. Englantilaisneiti, joka oli Annan sairauden aikana tullut ranskattaren tilalle, istui käsityö käsissään pojan vieressä. Aleksei Aleksandrovitshin tullessa huoneeseen hän nousi kiireesti, niiasi ja nykäisi Serjozhaa.

Aleksei Aleksandrovitsh silitteli kädellään poikansa tukkaa, vastasi kotiopettajattaren kysymykseen vaimonsa voinnista ja kysyi, mitä lääkäri oli sanonut babystä.

-- Lääkäri sanoi, ettei ole mitään vaaraa, ja määräsi kylpyjä, herra.

-- Mutta kyllähän sitä jokin vaivaa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kuullen lapsen itkevän viereisessä huoneessa.

-- Minä luulen, ettei imettäjä ole sopiva, herra, sanoi englannitar varmasti.

-- Miksi te niin luulette? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyen.

-- Niin kävi kreivitär Paulin luona. Lasta lääkittiin, kunnes huomattiin, että kaikki johtuikin nälästä. Imettäjällä ei ollut maitoa, herra.

Aleksei Aleksandrovitsh mietti hetkisen ja meni sitten toiseen kamariin. Tyttö rimpuili päätään tempoillen imettäjänsä sylissä, ei tahtonut ottaa tarjottua pulleaa rintaa eikä myöskään vaiennut, vaikka imettäjä ja hänen ääreensä kumartunut hoitaja koettivat yhteisvoimin viihdyttää häntä.

-- Eikö se voi yhtään paremmin? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Hyvin on rauhaton, vastasi hoitaja kuiskaten.

-- Neiti Edwards sanoo, että imettäjällä ei kenties ole maitoa.

-- Samaa olen minäkin ajatellut, Aleksei Aleksandrovitsh.

-- No, miksette sitten ole sanonut sitä?

-- Kenelle tässä sanoo? Anna Arkadjevna on yhä sairaana, sanoi hoitaja tyytymättömänä.

Lastenhoitaja oli talon vanha palvelija, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli kuulevinaan noissa yksinkertaisissa sanoissa viittauksen omaan asemaansa.

Lapsi huusi vielä kovemmin, niin että ääni särkyi. Hoitaja huitaisi kädellään ja meni imettäjän luo, otti lapsen syliinsä ja keinutteli sitä kävellessään.

Terveennäköinen, koreasti pukeutunut imettäjä säikähti, että hänet erotetaan toimestaan. Hän sopersi jotain nenäänsä peitellen uhkeaa rintaansa ja hymähti ylenkatseellisesti sille, että hänen maitoisuuttaan saatettiin epäillä. Hänenkin hymyssään Aleksei Aleksandrovitsh näki ivanpilkahduksen, joka tarkoitti häntä.

-- Lapsirukka! sanoi lastenhoitaja rauhoitellen lasta ja kävellen ympäri huonetta.

Aleksei Aleksandrovitsh istuutui tuolille ja seurasi alakuloisin, kärsivin katsein edestakaisin kulkevaa hoitajaa.

Kun rauhoittunut lapsi oli viimein pantu korkealaitaiseen vuoteeseensa ja hoitaja tyynyä korjattuaan siirtynyt pois sen luota, Aleksei Aleksandrovitsh nousi ja hiipi vaivoin varpaillaan pysyen lapsen luo. Hän oli vaiti ja katseli lasta hetkisen, kasvoillaan entinen alakuloisuus; mutta yhtäkkiä hymynväre kulki hänen hiusmartonsa ja otsanahkansa yli ja levisi hänen kasvoilleen, ja hän poistui hiljaa huoneesta.

Ruokasalissa hän soitti sähkökelloa ja käski huoneeseen tulleen palvelijan lähettää jälleen hakemaan lääkäriä. Hän oli vaimolleen harmissaan siitä, ettei tämä pitänyt parempaa huolta tuosta suloisesta lapsesta, eikä hän olisi tahtonut mennä pahantuulisena vaimonsa luo eikä tavata ruhtinatar Betsyä; mutta Anna olisi saattanut ihmetellä, miksi hän tänään vastoin tapaansa pysyi poissa, ja sen vuoksi hän pakotti itsensä menemään makuukamariin. Astellessaan pehmeää mattoa pitkin kamarin ovea kohti hän kuuli sieltä keskustelun, jota ei olisi halunnut kuulla.

-- Jollei hän olisi lähdössä pois, ymmärtäisin teidän ja miehenne kiellon. Mutta pitäisihän teidän miehenne olla sellaisen yläpuolella, sanoi Betsy.

-- Enhän minä mieheni tähden, mutta minä en tahdo itsekään. Älkää puhuko siitä! vastasi Annan värähtelevä ääni.

-- Mutta kai te sentään tahdotte sanoa jäähyväiset miehelle, joka on teidän vuoksenne ampunut luodin rintaansa...

-- Juuri sen vuoksi en tahdo.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi pelästyneen ja syyllisen näköisenä ja aikoi huomaamatta hiipiä pois. Mutta hän ei katsonut sellaisen olevan arvolleen sopivaa, kääntyi takaisin ja lähti rykäisten ovea kohti. Äänet vaikenivat ja hän astui sisään.

Anna istui leposohvalla pitkässä harmaassa aamupuvussa, mustat, kimpuiksi kootut hiukset lyhyiksi leikattuina. Kuten aina Aleksei Aleksandrovitshin lähestyessä eloisuus katosi nytkin hänen kasvoiltaan, ja hän painoi päänsä alas vilkaisten rauhattomana Betsyyn. Betsy istui Annan vieressä kaikkein viimeisimmän muodin mukaan pukeutuneena: pieni hattu kekoni korkealla päälaella kuin kupu lampun yllä, ja vaaleanharmaan puvun juovat kulkivat vinosti eri suuntiin vyötäisten ylä- ja alapuolella. Hän tervehti Aleksei Aleksandrovitshia ivallisesti hymyillen, niukkamuotoinen vartalo suorana ja pää kallellaan.

-- Kas! hän sanoi kuin iloisen hämmästyksen vallassa. -- Kuinka hauskaa, että olette kotona! Te ette käy missään enkä minä ole nähnyt teitä sen jälkeen kun Anna sairastui. Olen kyllä kuullut teidän huolenpidostanne. Niin, te olette aivan ihmeellinen aviomies! hän sanoi merkitsevään sävyyn ystävällisen näköisenä, ikään kuin antaen Aleksei Aleksandrovitshille jalomielisyyden ritarimerkin hänen käytöksestään vaimoaan kohtaan.

Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi kylmästi, suuteli vaimonsa kättä ja kysyi hänen vointiaan.

-- Tuntuu paremmalta, Anna sanoi.

-- Mutta kasvonne näyttävät kuumeisilta, sanoi Karenin korostaen sanaa "kuumeisilta".

-- Me puhelimme kenties liian paljon, Betsy sanoi. -- Minä huomaan, että se on minun taholtani itsekästä.

Hän nousi, mutta Anna punastui äkkiä ja tarttui häntä nopeasti käteen.

-- Ei, viipykää hetkinen, olkaa hyvä. Minun täytyy sanoa teille... ei, teille, hän osoitti sanansa Aleksei Aleksandrovitshille, ja puna peitti hänen kaulansa ja otsansa, -- minä en tahdo enkä voi salata teiltä mitään, hän sanoi.

Aleksei Aleksandrovitsh naksutteli sormiaan ja painoi päänsä alas.

-- Betsy kertoi, että kreivi Vronski oli tahtonut käydä jättämässä hyvästit ennen Tashkentiin-lähtöään. Mieheensä päin katsomatta Anna koetti sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, niin vaikeaa kuin se hänelle olikin. -- Minä sanoin, etten voi ottaa häntä vastaan.

-- Te sanoitte, rakas ystävä, että se riippuu Aleksei Aleksandrovitshista, oikaisi Betsy.

-- Ei, minä en voi ottaa häntä vastaan, ja mitä siitä sitten olisi... Anna pysähtyi äkkiä ja katsahti kysyvästi mieheensä, joka ei katsonut häneen. -- Sanalla sanoen, minä en tahdo...

Aleksei Aleksandrovitsh siirtyi lähemmäs Annaa ja tahtoi ottaa häntä kädestä.

Ensin Anna vetäisi kätensä pois väistäen miehensä kosteaa, kohosuonista kättä, mutta tarttui sitten kuitenkin siihen pakottaen itsensä voittamaan vastenmielisyytensä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta... Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen. Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.

-- No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi häntä.

-- Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen vielä kerran lujasti Kareninin kättä. -- Minä olen sivullinen ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin, että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan. Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on lähdössä Tashkentiin.

-- Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet vastaan, ratkaisee hän itse.

Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo sanat.

Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli itkenyt.

-- Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. -- Ja olen hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän enää tulee tänne. Muuten voit...

-- Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen", hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa, jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!" Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti yhteen. -- Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.

-- Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin iloinen nähdessäni... Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.

-- Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin aina edeltä käsin tiesi.

-- Niin, vahvisti Karenin, -- ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin. Varsinkin kun...

-- Minä en usko mitään, mitä hänestä puhutaan, Anna sanoi nopeasti. -- Minä tiedän, että hän pitää minusta vilpittömästi.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi ja oli vaiti. Anna leikitteli hermostuneesti aamupukunsa tupsuilla ja katseli miestään sydän täynnä piinallista fyysisen inhon tunnetta, jonka vuoksi hän niin monesti oli soimannut itseään, mutta jota ei ollut jaksanut voittaa. Eikä hän nyt toivonut muuta kuin että pääsisi tuon miehen vastenmielisestä seurasta.

-- Minä lähetin äsken lääkäriä hakemaan, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä olen terve; mitä minä lääkärillä?

-- Ei, mutta pienokaisen vuoksi. Se itkee ja sanovat, ettei imettäjällä ole maitoa.

-- Miksi sinä et sallinut minun itseni imettää sitä, kun minä niin pyysin?... Senkö vuoksi lapsiraukka näännytetään nyt kuoliaaksi? Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi, mitä tuo "senkö vuoksi" merkitsi. Anna soitti ja käski tuoda lapsen hänelle. -- Minä pyysin saada itse imettää, mutta minun ei annettu ja nyt nuhdellaan.

-- Enhän minä nuhtele...

-- Nuhteletpas! Hyvä Jumala! Miksi minä en saanut kuolla! Ja hän purskahti ääneensä itkemään. -- Anna minulle anteeksi, minä olen niin hermostunut ja syyttelen sinua aiheetta. Mutta jätä minut yksin.

"Ei, näin ei voi jatkaa", Aleksei Aleksandrovitsh päätti itsekseen poistuessaan vaimonsa luota.

Hän ei ollut vielä koskaan ennen niin ilmiselvästi tajunnut, kuinka mahdoton hänen asemansa oli seuramaailman silmissä, kuinka Anna häntä vihasi ja kuinka mahtava oli se salaperäinen raaka voima, joka tallaten jalkoihinsa hänen sisäisen mielialansa ohjasi hänen elämäänsä ja vaati oman tahtonsa täyttämistä ja muutosta hänen perhesuhteisiinsa. Hän näki selvästi, että kaikki samoin kuin Annakin vaativat häneltä jotain, mutta hän ei voinut käsittää, mitä. Hän tunsi, että se nosti hänen sielussaan vihantunteen, joka raastoi rikki hänen rauhansa ja hyvän työnsä tuottaman onnen. Hänen mielestään Annan olisi ollut parempi katkaista välinsä Vronskin kanssa, mutta jos kaikki muut pitivät sitä mahdottomana, hän oli valmis sallimaan suhteen jatkumisen, kun vain voisi säästää lapset häpeältä ja saisi pitää ne luonaan, eikä hänen tarvitsisi muuttaa asemaansa. Tosin niinkään ei ollut hyvä, mutta olihan se sentään parempi kuin täysi ero, joka olisi saattanut Annan häpeälliseen ja tukalaan asemaan ja riistänyt häneltä itseltään kaiken, mistä hän piti. Mutta hän tunsi olevansa voimaton; hän tiesi edeltä käsin, että kaikki olivat häntä vastaan ja että hänen ei sallittaisi tehdä sitä, mitä hän itse piti hyvänä ja luonnollisena, vaan hänet pakotettaisiin siihen, mitä hän piti vääränä, mutta mitä kaikki muut pitivät asiaankuuluvana.

XXI

Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita ostereita.

-- Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan Arkadjevitsh. -- Kävin vastikään teillä.

-- Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.

-- Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. -- Koska teitä saa tavata?

-- Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.

-- Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies. Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä ilme kasvoillaan.

-- Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa. -- Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi kuiskaten.

-- Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh, sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. -- Sen asian vuoksi tulin Pietariin.

-- Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. -- Sellainen tilannehan on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.

-- Niin, niin... juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. -- Sen vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi... Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä. Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.

-- Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.

Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa, missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet silmissä.

Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi, kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.

-- Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja tulevat päivät, Anna sanoi.

-- Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän, että se on vaikeaa, mutta...

-- Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, -- mutta minä vihaan häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan. Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa, jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa kuin...

Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen sanoa loppuun.

-- Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, -- ja siksi kaikki näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.

Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle, mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi sen.

-- Ei, Stiva, hän sanoi. -- Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.

-- Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.

-- Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan...

Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan, että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.

-- Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. -- Annahan minun sanoa. Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa varovaiseen mantelihymyyn. -- Minä aloitan alusta; sinä menit naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se oli kenties virhe.

-- Kauhea virhe! Anna sanoi.

-- Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen, joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi. Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä, mutta Anna ei vastannut mitään. -- Niin se on. Nyt on kysymys siitä, voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä sitä ja haluaako hän sitä?

-- Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.

-- Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.

-- Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en tiedä enkä ymmärrä mitään.

-- Mutta sallihan...

-- Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä voikaan.

-- Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja toiveidesi ilmaisemisesta.

-- Enhän minä toivo mitään... ei mitään muuta kuin että kaikki loppuisi.

-- Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään, ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken, hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti merkitsevästi Annaan.

Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin saavuttamattomalta onnenhaaveelta.

-- Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan, jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä rohkeammin hymyillen. -- Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.

Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut mitään.

XXII

Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.

-- Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.

-- Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. -- Onko sinulla jotain asiaa?

-- Niin, minä aion... minä tahtoisin... niin, tahtoisin vähän puhua kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta tuntien.

Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.

-- Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.

Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan Arkadjevitshia.

-- Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa ujouttaan vastaan.

Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi sen langolleen.

-- Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi antaessaan kirjeen.

Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.

/# Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan; mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea, ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse, mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan. #/

Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.

-- Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen pois.

-- Niin, niin... Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. -- Niin, niin. Minä ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.

-- Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen tasapainoon. -- Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain päänsä vielä entistä alemmaksi.

-- Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä perille hänen toiveistaan?

-- Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.

-- Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti hänet. -- Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen oudosti silmiään kädellään. -- En näe mitään mahdollista keinoa.

-- Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. -- Oli aika, jolloin sinä tahdoit katkaista suhteenne... Jos sinä nyt olet tullut siihen vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi...

-- Onnen voi käsittää niin monella tavalla. Mutta olettakaamme, että minä suostun kaikkeen enkä tahdo mitään. Miten silloin pääsemme tästä tilanteestamme?

-- Jos tahdot, niin minä sanon sinulle kantani, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen yhtä rauhoittavasti ja lempeän viehkeästi kuin äsken Annalle puhuessaan. Tuo hymy oli niin vakuuttava, että Aleksei Aleksandrovitsh tuntien heikkoutensa ja alistuen siihen, oli valmis uskomaan Stepan Arkadjevitshin sanoihin. -- Anna ei sitä koskaan tule sanomaan. Mutta mitään muuta hän ei voi toivoa, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- kuin entisten suhteidenne ja niihin liittyvien muistojen hautaamista. Minun käsittääkseni teidän tilanteessanne on välttämätöntä määritellä keskinäiset suhteenne uudelleen. Ja ne suhteet voivat vakiintua vain molemminpuolisen vapauden perustalla.

-- Avioero siis, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh inhoten.

-- Niin, avioero, minä luulen, että avioero on paras, Stepan Arkadjevitsh sanoi punastuen. -- Se on joka tapauksessa järkevin keino puolisoille, jotka ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen kuin te. Minkä sille voi, jos puolisot ovat huomanneet yhdessä elämisen mahdottomaksi? Niinhän voi käydä kenelle hyvänsä.

Aleksei Aleksandrovitsh huokasi syvään ja sulki silmänsä.

-- Siinä pitää muistaa vain yksi asia: nimittäin se, aikooko kumpikin puolisoista mennä uuteen avioliittoon. Jollei, kaikki käy varsin yksinkertaisesti, Stepan Arkadjevitsh sanoi vapautuen yhä enemmän ujoudestaan.

Kiihtymyksen kurtistamin kasvoin Aleksei Aleksandrovitsh sopersi jotain itsekseen eikä vastannut mitään. Kaikkea sitä, mikä Stepan Arkadjevitshista näytti niin yksinkertaiselta, Aleksei Aleksandrovitsh oli miettinyt ja harkinnut oli tuhannet kerrat. Eikä se tuntunut hänestä lainkaan yksinkertaiselta, vaan päinvastoin kokonaan mahdottomalta. Avioero, jonka vaatimukset hän yksityiskohtaisesti tunsi, oli hänestä nyt mahdoton siitä syystä, että omanarvontunto ja uskonnon kunnioitus eivät sallineet hänen ottaa niskoilleen syytä kuvitellusta aviorikoksesta eikä myöskään antaa syytettäväksi ja häväistäväksi vaimoaan, jota hän rakasti ja jolle hän oli antanut kaiken anteeksi. Ja muista vieläkin tärkeämmistä syistä näytti avioero mahdottomalta.

Miten pojan silloin kävisi? Eihän häntä voinut jättää äidille. Eronsaaneella äidillä tulisi olemaan oma laiton perheensä, jossa poikapuolen asema ja kasvatus tulisi varmasti olemaan huono. Pojan erottaminen äidistä olisi taas ollut kostoa hänen taholtaan, ja sitä hän ei tahtonut. Kaikkein mahdottomimmalta avioero tuntui Aleksei Aleksandrovitshista siksi, että hän tiesi sitä tietä saattavansa Annan varmaan perikatoon. Hänelle oli jäänyt mieleen Darja Aleksandrovnan Moskovassa lausuma ajatus, että hän hakiessaan avioeroa ajatteli vain itseään eikä muistanut, että hän siten auttamatta suistaisi Annan turmioon. Ja liittäen nuo sanat omaan anteeksiantoonsa ja uuteen rakkauteensa lapsia kohtaan hän ymmärsi ne nyt omalla tavallaan. Suostua avioeroon ja päästää Anna vapauteen merkitsi hänen käsityksensä mukaan samaa kuin riistää itseltään viimeinen tuki hyvän tiellä ja syöstä hänet varmaan perikatoon. Hän tiesi, että eron saatuaan Anna varmasti liittyisi Vronskiin, ja tuo suhde tulisi olemaan laiton ja rikollinen, koska kirkollisen lain perusajatuksen mukaan vaimo ei voinut solmia uutta avioliittoa miehensä eläessä. "Anna yhtyy häneen, ja vuoden parin perästä tuo mies jättää hänet tai Anna itse solmii uuden suhteen", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh "Ja suostumalla laittomaan eroon minusta tulee siten syyllinen hänen turmioonsa." Hän oli käynyt tuon kaiken läpi jo sadat kerrat ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että avioero ei suinkaan ollut yksinkertainen asia, kuten Stepan Arkadjevitsh oli väittänyt, vaan kerrassaan mahdoton. Hän ei uskonut ainoaakaan lankonsa sanoista ja olisi voinut kumota joka sanan tuhansin vastaväittein, mutta hän kuunteli tätä kuitenkin tuntien, että noissa sanoissa sai ilmaisunsa se raaka voima, joka ohjasi hänen elämäänsä ja jonka valtaan hänen oli alistuttava.

-- Kysymys on vain siitä, millä tavoin, millä ehdoilla sinä suostut antamaan eron. Annahan ei tahdo mitään eikä uskalla pyytää mitään, hän jättää kaikki sinun jalomielisyytesi varaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minkä tähden?" Aleksei Aleksandrovitsh ajatteli muistaen, mitä kaikkea avioeron saamiseksi vaadittiin mieheltä, joka ottaa syyn harteilleen, ja peitti kasvonsa häpeän ahdistamana samalla lailla kuin Vronski Annan sairasvuoteen ääressä.

-- Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä ajattelet...

"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin", muisti Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Niin, niin! hän kiljahti, -- minä otan kantaakseni häpeän, annan hänelle pojankin, mutta... mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua? Tee kuitenkin niin kuin tahdot...

Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan, ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä aiheuttamaa iloa ja heltymystä.

Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.

-- Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun jalomielisyyttäsi, hän sanoi. -- Nähtävästi se oli Jumalan tahto, hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin pidättämään hymynsä sen johdosta.

Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa.

-- Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.

Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja sotamarskin välillä... Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin välillä...[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli hymyillen.

XXIII

Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo Varja oli hänen huoneessaan.

-- Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, -- minä ammuin itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin kaikille. Muu olisi kauhean noloa.

Mitään vastaamatta Varja kumartui hänen puoleensa ja katsahti iloisesti hymyillen häntä kasvoihin. Sairaan silmät olivat kirkkaat, niissä ei ollut kuumeen kiiltoa, mutta niiden ilme oli ankara.

-- No Luojan kiitos! sanoi Varja. -- Koskeeko sinuun?

-- Hiukan tuohon. Vronski osoitti rintaansa.

-- Annahan kun vaihdan siteen.

Vronski puristi leveät leukapielensä yhteen ja katsoi äänettömänä kälyynsä tämän sitoessa haavaa. Kun side oli valmis, Vronski sanoi:

-- Minä en houraile. Ole hyvä ja huolehdi siitä, ettei kukaan lörpöttele minun ampuneen itseäni tahallani.

-- Eihän kukaan niin sanokaan. Toivon vain, ettet sinä toiste enää tee sellaista tapaturmaa itsellesi, Varja sanoi kysyvä hymy kasvoillaan.

-- Luultavasti en, vaikka parempi olisi... Ja hän hymyili synkästi.

Huolimatta noista sanoista ja hymystä, jotka niin pelästyttivät Varjaa, kuumeen mentyä ohi ja voimien palatessa Vronski tunsi kokonaan päässeensä osasta suruaan. Hän oli tällä teollaan ikään kuin huuhtonut pois entisen häpeänsä ja alennuksensa. Hän saattoi nyt tyynesti ajatella Aleksei Aleksandrovitshia. Hän tunnusti tämän jalouden eikä enää tuntenut sen alentavan häntä itseään. Hänen elämänsä oli sitä paitsi taas palannut entiseen uomaansa. Hän saattoi nyt taas katsoa ihmisiä silmiin tuntematta häpeää ja elää omien tottumustensa mukaan. Vain erästä asiaa hän ei saanut mielestään, vaikka alinomaa taistelikin sitä tunnetta vastaan: lähes epätoivoista murhettaan Annan menettämisen johdosta. Hän oli lujasti päättänyt sydämessään, että nyt, kun hän oli vapautunut syyllisyydestään Kareninin suhteen, hänen oli myös luovuttava Annasta ja varottava enää koskaan asettumasta katuvan vaimon ja hänen miehensä väliin. Mutta hän ei saanut nyhdetyksi sydämestään menetetyn rakkauden jättämää haikeutta eikä voinut pyyhkiä muististaan niitä onnen hetkiä, joita hänellä oli Annan kanssa ollut ja joiden arvoa hän ei silloin ollut ymmärtänyt, mutta jotka nyt ihanuudellaan kiehtoivat hänen mieltään.

Serpuhovskoi keksi hänelle nimityksen Tashkentiin, ja Vronski suostui siihen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta mitä lähemmäksi lähdön hetki tuli, sitä raskaammalta hänestä tuntui tuo velvollisuuden vaatima uhri.

Haava oli parantunut ja hän valmistautui lähtemään Tashkentiin.

"Kun saisin edes kerran nähdä hänet, niin hautautuisin sinne kuolemaan", hän ajatteli ja ilmaisi tuon ajatuksensa Betsylle jäähyväisvierailulla käydessään. Betsy kävi Annan luona hänen lähettinään ja toi Annalta kieltävän vastauksen.

"Sen parempi", Vronski ajatteli tuon tiedon saatuaan. "Se oli heikkous, joka olisi tuhonnut viimeisetkin voimani."

Seuraavana päivänä Betsy tuli itse aamulla hänen luokseen ja kertoi saaneensa Oblonskilta varman tiedon siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli suostunut avioeroon, joten siis Vronski voisi tavata Annaa.

Huolehtimatta edes Betsyn saattamisesta ulos, kaikki päätöksensä unohtaen, muistamatta kysyä, koska sopi mennä ja oliko Karenin itse kotona, Vronski lähti heti Annan luo. Hän juoksi portaita ylös mitään näkemättä ja astui edelleen lähes juosten Annan huoneeseen. Ajattelematta ja katsomatta oliko huoneessa muita hän sulki Annan syliinsä ja peitti tämän kasvot, kädet ja kaulan suudelmin.

Anna oli valmistautunut tuota hetkeä varten ja miettinyt mitä sanoisi, mutta ei ehtinytkään sanoa mitään. Vronskin intohimo valtasi hänetkin. Hän oli aikonut rauhoitella miestä ja itseään, mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli joutunut saman tunteen valtaan. Hänen huulensa vapisivat, niin ettei hän pitkään aikaan osannut sanoa mitään.

-- Niin, sinä olet valloittanut minut ja minä olen sinun, Anna sai viimein sanottua painaen hänen käsiään rintaansa vasten.

-- Niin täytyi käydä! Vronski sanoi. -- Ja niin tulee olemaan niin kauan kuin me elämme. Minä tiedän sen nyt.

-- Se on totta, Anna sanoi kalveten yhä enemmän ja hyväillen Vronskin päätä, -- vaikka tässä onkin jotain kamalaa kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.

-- Kaikki menee ohi, kaikki unohtuu, ja meidän onnellamme ei ole rajoja. Jos meidän rakkautemme voisi enää kasvaa, niin se vain kasvaisi siitä, että siinä on jotain kauheaa, Vronski sanoi nostaen päänsä ja paljastaen hymyillessään vahvat hampaansa.

Pakostakin Anna vastasi hymyllään -- ei Vronskin sanoihin, vaan tämän rakastuneeseen katseeseen. Anna otti Vronskia kädestä ja hiveli sillä omia kylmenneitä poskiaan ja leikattua tukkaansa.

-- Sinua tuskin tuntee, kun tukkasi on leikattu. Kuinka sieväksi sinä olet käynyt. Pikkuinen! Mutta sinä olet kovin kalpea!

-- Niin, olen vielä hyvin heikko, Anna sanoi hymyillen. Ja hänen huulensa värähtelivät taas.

-- Me lähdemme Italiaan, siellä sinä paranet, Vronski sanoi.

-- Olisiko todellakin mahdollista, että me saisimme elää kuin mies ja vaimo, yhtenä perheenä, sinä ja minä? Anna sanoi katsoen Vronskia läheltä syvälle silmiin.

-- Minua ihmetyttää vain, miten asiat ovat voineet koskaan muuten ollakaan.

-- Stiva sanoo, että hän kyllä suostuu kaikkeen, mutta minä en tahdo käyttää hyväkseni hänen jalomielisyyttään, Anna sanoi katsoen miettivästi Vronskin kasvojen ohi. -- Minä en tahdo avioeroa, minulle kaikki on nyt yhdentekevää. En vain tiedä, mitä hän päättää Serjozhan suhteen.

Vronski ei voinut käsittää, kuinka Anna saattoi sellaisena hetkenä tulla mieleen ajatus pojasta ja avioerosta. Tietysti se kaikki oli yhdentekevää.

-- Älä puhu äläkä ajattele sitä, Vronski sanoi pidellen Annan kättään omassaan ja koettaen saada tämän huomion palaamaan itseensä; mutta Anna katsoi yhä hänen ohitseen.

-- Oi, miksi minä en kuollut, se olisi ollut parempi, Anna sanoi, ja kyyneleet valuivat molempia poskia pitkin, mutta hän koetti hymyillä, jottei pahoittaisi Vronskin mieltä.

Vronskin entisten käsitysten mukaan hänen olisi ollut häpeällistä ja mahdotonta kieltäytyä siitä kunniakkaasta ja vaarallisesta virka-asemasta, joka häntä odotti Tashkentissa. Mutta nyt hän kieltäytyi siitä hetkeäkään arvelematta ja erosi viivyttelemättä kokonaan virastaan huomattuaan ylemmillä tahoilla tyytymättömyyttä asian johdosta.

Kuukauden kuluttua Aleksei Aleksandrovitsh jäi poikansa kanssa kahden kotiin, ja Anna lähti Vronskin kanssa ulkomaille avioeroa saamatta ja sen ajatuksesta lopullisesti luopuneena.

VIIDES OSA

Ruhtinatar Shtsherbatskajan mielestä oli mahdotonta viettää häitä ennen paastoa, koska puoletkaan myötäjäisistä ei olisi ehtinyt valmiiksi. Mutta hän ei voinut kieltää, että paaston jälkeen oli vähän liian myöhäistä, varsinkin kun ruhtinaan vanha täti oli hyvin sairaana ja saattoi pian kuolla, ja siinä tapauksessa suruaika olisi pakottanut lykkäämään häitä vielä kauemmaksi. Sen vuoksi ruhtinatar päätti jakaa myötäjäiset kahteen osaan, suurempiin ja pienempiin myötäjäisiin, ja suostui järjestämään häät ennen paastoa. Hän päätti valmistaa vain pienemmän osan myötäjäisistä häihin mennessä ja lähettää loput myöhemmin ja oli suorastaan vihainen Levinille, kun tämä ei osannut vakavasti vastata, suostuiko hän siihen vai ei. Tällainen jako sopi hyvin siksikin, että nuoret olivat päättäneet heti häiden jälkeen matkustaa maalle, missä suurempiin myötäjäisiin kuuluvat tavarat eivät olleet niin välttämättömiä.

Levin oli edelleen yhtä hullaantunut ja uskoi, että hän ja hänen onnensa oli kaiken olevaisen ainoa tarkoitus ja päämäärä, ettei hänen tarvinnut ajatella mitään eikä huolehtia mistään ja että muut tekivät hänen puolestaan kaiken. Hänellä ei ollut edes mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai -tavoitteita, hän jätti kaiken muitten ratkaistavaksi tietäen kaiken käyvän hyvin. Hänen velipuolensa Sergei Ivanovitsh Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar ohjasivat häntä neuvoen, mitä hänen tuli tehdä, ja hän teki niin kuin neuvottiin. Sergei Ivanovitsh oli lainannut hänelle rahaa, ruhtinatar oli neuvonut matkustamaan pois Moskovasta häitten jälkeen. Stepan Arkadjevitsh oli kehottanut lähtemään ulkomaille. Hän oli suostuvainen kaikkeen. "Tehkää niin kuin tahdotte, jos se teitä huvittaa. Minä olen onnellinen eikä minun onneni voi siitä lisääntyä eikä vähentyä", ajatteli hän. Kun hän oli kertonut Kittylle Stepan Arkadjevitshin kehottaneen heitä lähtemään ulkomaille, hän kummastui suuresti, kun ei Kitty ollutkaan suostuvainen siihen, vaan esitti joitakin omia suunnitelmiaan heidän tulevasta elämästään. Kitty tiesi, että Levinillä oli maalla oma työnsä, josta hän piti. Levin näki, ettei Kitty ymmärtänyt sitä eikä edes tahtonut ymmärtää; mutta se ei estänyt tätä pitämästä tuota työtä kovin tärkeänä. Kitty tiesi, että heidän kotinsa tulisi olemaan maalla, eikä tahtonut lähteä ulkomaille, jossa he eivät tulisi asumaan, vaan sinne missä tuleva koti oli. Tuo selvä suunnitelma ihmetytti Leviniä. Mutta koska hänestä asialla ei ollut väliä, hän pyysi heti Stepan Arkadjevitshia -- ikään kuin se olisi kuulunut hänen tehtäviinsä -- menemään maalle ja laittamaan kaiken kuntoon oman hyvän makunsa mukaan.

-- Kuulepas, sanoi Stepan Arkadjevitsh palattuaan maalta, jossa hän oli järjestänyt kaiken kuntoon nuorenparin tuloa varten, -- onko sinulla todistusta siitä, että olet ollut ripillä?

-- Ei ole. Entä sitten?

-- Ilman sitä ei pääse vihille.

-- Aijaijai! huudahti Levin. -- Minähän en ole paastonnut luullakseni yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.

-- Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, -- ja sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.

-- Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.

Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti, ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.

-- Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.

Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä, että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena, häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja mikä siis oli valheellista ja pahaa.

Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää ja -- estääkseen itseään arvostelemasta niitä -- koetti olla kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä hänen seistessään toimettomana kirkossa.

Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.

Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.

Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain "raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät", ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. -- Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän. "Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta. "Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."

Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan, käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.

-- Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. -- Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa? jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä ristiin epitrakiilinsa alle.

-- Minä olen epäillyt... ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä, joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.

Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan o-äänteet selvästi ääntäen:

-- Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.

-- Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein aina epäilyksen tilassa.

-- Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi äskeiset sanansa. -- Mitä te pääasiallisesti epäilette?

-- Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin, sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta. Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.

-- Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.

-- Kuinka te voitte epäillä Luojan olemassaoloa, kun te näette hänen luomakuntansa? jatkoi pappi sujuvaan tapaansa. -- Kuka on tähdittänyt taivaankannen? Kuka on antanut maalle sen kauneuden? Kuinka voi ajatellakaan, ettei Luojaa olisi? hän sanoi katsahtaen kysyvästi Leviniin.

Levin tunsi, että olisi sopimatonta ruveta filosofisiin väittelyihin papin kanssa, ja vastasi tämän kysymykseen sanoen vain:

-- En tiedä.

-- Ettekö tiedä? No, kuinka te sitten voitte epäillä, kun Jumala on kaiken tehnyt? sanoi pappi katsoen Leviniin iloisesti ymmällään.

-- Minä en ymmärrä mitään, sanoi Levin punastuen ja tuntien, että hänen sanansa olivat tyhmät ja etteivät ne sellaisessa tilanteessa voineet muuta ollakaan.

-- Rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää häneltä voimaa. Pyhillä isilläkin on ollut epäilyksen hetkiä ja he ovat pyytäneet Jumalalta vahvistusta uskolleen. Perkeleellä on suuri voima eikä meidän pidä antautua sen valtaan. Rukoilkaa voimaa, rukoilkaa, toisti pappi nopeasti.

Hän vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain.

-- Olen kuullut, että aiotte mennä avioliittoon seurakuntalaiseni ja rippilapseni, ruhtinas Shtsherbatskin tyttären, kanssa? lisäsi hän hymyillen. -- Ihana neitonen!

-- Niin, vastasi Levin punastuen papin puolesta. "Miksi hän tuollaista kyselee ripillä?" ajatteli hän.

Ja ikään kuin vastaten hänen ajatukseensa pappi sanoi hänelle:

-- Te aiotte avioliittoon, ja Jumala voi lahjoittaa teille perillisiä, eikö niin? Mutta millaisen kasvatuksen te voitte antaa pienokaisillenne, jollette voita itsessänne saatanan viettelystä, joka vetää teitä epäuskoon? hän sanoi lempeästi nuhdellen.

-- Jos rakastatte lastanne, te toivotte sille muutakin hyvää kuin pelkkää rikkautta, ylellisyyttä ja kunniaa: te toivotte totuuden valoa hänen pelastuksekseen ja henkiseksi valistuksekseen. Eikö niin? Mitä te vastaatte, kun viaton pienokainen kysyy teiltä: "Isä, kuka on luonut kaiken, mikä minua tässä maailmassa viehättää: maan, veden, auringon, kukat ja ruohon?" Vastaatteko te hänelle: "En tiedä"? Te ette voi olla tietämättä sitä, koska Jumala suuressa armossaan on ilmoittanut sen meille. Tai lapsenne kysyy teiltä: "Mikä odottaa minua haudantakaisessa elämässä?" Mitä te sanotte hänelle, kun ette mitään tiedä? Mitä te voitte vastata hänelle? Jätättekö te hänet maailman ja saatanan houkutusten valtaan? Ettehän toki! hän sanoi ja vaikeni katsellen Leviniin pää kallellaan, lempein, hyväntahtoisin silmin.

Levin oli vaiti -- ei siksi, ettei hän olisi halunnut väittää vastaan, vaan siksi, ettei kukaan ollut tehnyt hänelle sellaisia kysymyksiä; ja ennen kuin hänen pienokaisensa ehtisivät sellaisia kysymyksiä tekemään, hänellä olisi kyllin aikaa miettiä vastausta.

-- Te astutte siihen elämänvaiheeseen, jolloin täytyy valita tie ja pysyä sillä. Rukoilkaa, että Jumala hyvyydessään auttaisi ja armahtaisi teitä, lopetti pappi. -- Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus suuren ihmisrakkautensa armossa ja laupeudessa antakoon sinulle... ja lopetettuaan synninpäästörukouksen pappi siunasi hänet ja päästi menemään.

Kun Levin sinä päivänä palasi asuntoonsa, oli hänellä iloinen tunne siitä, että oli selvinnyt nolosta tilanteesta joutumatta valehtelemaan. Sitä paitsi hänellä oli sellainen hämärä mielikuva, ettei se, mitä tuo hyvä ja kiltti ukko oli puhunut, ollut lainkaan niin tyhmää kuin hän ensin oli luullut ja että siinä oli jotain, joka vaati selvittämistä.

"Ei tietenkään nyt", ajatteli Levin, "vaan joskus toiste." Levin tunsi nyt entistä varmemmin, että hänen sielussaan oli jotain epäselvää ja sameaa ja että hän uskontoon nähden oli juuri sentapaisella kannalla, joka niin hermostutti häntä muissa ja jonka vuoksi hän oli soimannut ystäväänsä Svijazhskia.

Viettäessään morsiamensa kanssa sen päivän iltaa Dollyn luona Levin oli erityisen iloinen ja selitti Stepan Arkadjevitshille innostustaan sanoen, että hänellä oli yhtä hauskaa kuin koiralla, jota on opetettu hyppäämään vanteen läpi ja joka siltä vaaditun asian viimein ymmärrettyään ja sen suoritettuaan vinkuu riemusta ja hyppii häntäänsä heiluttaen pöydille ja ikkunalaudoille.

Hääpäivänä Levin ei vanhan tavan mukaan -- vanha ruhtinatar ja Dolly pitivät tiukasti huolta kaikkien tapojen noudattamisesta -- saanut nähdä morsiantaan. Hän söi päivällistä hotellissaan kolmen sattumalta yhteen osuneen vanhanpojan seurassa. Ne olivat Levinin velipuoli Sergei Ivanovitsh Koznyshev, Levinin entinen ylioppilastoveri, nykyään luonnontieteen professori Katavasov, jonka Levin oli tavannut kadulla ja tuonut hotelliin, sekä Tshirikov, sulhaspoika, moskovalainen rauhantuomari ja Levinin karhunmetsästystoveri. Päivällisillä oli hyvin hauskaa. Sergei Ivanovitsh oli mitä parhaimmalla tuulella. Häntä huvitti suuresti Katavasovin eriskummallinen käytös, ja Katavasov, joka tunsi että hänen erikoislaatuisuuttaan osattiin täällä pitää oikeassa arvossa, keikaroi sillä. Tsirikov piti iloisin ja hyväntahtoisin huomautuksin keskustelua yllä.

-- Niin, meidän ystävämme Konstantin Dmitritsh oli kovin lahjakas nuori mies, puhui Katavasov venytellen sanojaan samoin kuin luentoa pitäessään. -- Minä puhun menneistä ajoista, sillä häntä ei enää ole. Tiedettäkin hän rakasti silloin yliopistossa lähtiessään ja harrasti kaikkea inhimillistä. Mutta nyt on hän valjastanut puolet lahjoistaan itsepetokseen ja toisen puolen puolustamaan tuota petosta.

-- Pahempaa avioliiton vihollista kuin te en ole vielä nähnyt, Sergei Ivanovitsh sanoi.

-- En minä ole sen vihollinen. Minä olen vain työnjaon kannattaja. Ihmiset, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta, tehkööt ihmisiä; toiset taas toimikoot heidän valistuksekseen ja onnekseen. Niin minä sen asian ymmärrän. On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita sekoittamaan nämä ammatit yhteen; minä en kuulu heihin.

-- Kuinka minä riemastunkaan, kun saan kuulla teidän rakastuneen! Levin sanoi. -- Muistakaa kutsua minut häihinne.

-- Minä olen jo rakastunut.

-- Niin, mustekaloihin. Tiedätkö, Levin sanoi veljelleen, -- että Mihail Semjonitsh kirjoittaa teosta mustekalojen ruoasta...

-- Älkäähän sotkeko! Samantekevää, mistä minä kirjoitan. Mutta asianlaita on niin, että minä tosiaankin rakastan mustekaloja.

-- Eihän se estä rakastamasta myös vaimoa.

-- Se ei kyllä estä, mutta vaimo estää.

-- Miten niin?

-- Saattepa nähdä. Tekin pidätte maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja metsästyksestä; saattepa nähdä!

-- Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.

-- No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.

-- Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Saat jo edeltä käsin sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.

Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon ilosta.

-- Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä. Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä taas metsälle, yllytti Tshirikov.

Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut mitään.

-- Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on kuitenkin sääli vapautta.

-- Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.

-- Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan nauruun.

-- No, ikkuna on vielä auki... Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.

-- Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, -- en löydä sisimmästäni harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.

-- Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä sieltä mitään, sanoi Katavasov. -- Odottakaahan, kunnes hiukan selviätte, sitten löydätte!

-- Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani") ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani... Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.

-- Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. -- No niin, nostetaan malja sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista ole maan päällä nähty.

Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.

Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan. "Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"

"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea kohtaan.

"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?" hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa." Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.

Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!" Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.

Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien selustoilla ja lattialla.

-- Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. -- Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut, väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä...

-- Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.

-- Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.

-- Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.

-- Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan, ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään, mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen epäilyksistään. -- Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.

-- Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?

-- Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla ajattelematta... etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua... Jos... on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä silmiin. -- Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat; eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus...

-- Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, -- tahdotko sinä siis perua kaiken?

-- Kyllä, jollet sinä rakasta minua.

-- Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa. Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä. -- Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?

-- Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit rakastaa minua?

-- Hyvä Jumala, mitä minä voin?... sanoi Kitty ja purskahti itkemään.

-- Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.

Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.

-- Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle... Minä olen miettinyt mikä kenellekin sopii.

Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.

-- Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi, sanoi ruhtinatar Levinille. -- Mene, mene, mene vain kotiisi, rakkaani.

Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin... Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää. Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.

Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti; Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.

-- No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja lähettäisi sitten vaunut sinne.

-- Miksei, varsin mielelläni.

-- Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.

III

Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja tukistellen ristikkojen läpi sisään.

Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan. Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea, lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona, alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja messukasukat -- kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden, virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.

Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.

Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan. Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.

Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia, ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan Arkadjevitshilta käsillään huitoen:

-- Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?

-- Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi hymyillen. -- Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.

-- Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. -- Ja nämä järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. -- Ja entä jos tavarat onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.

-- Silloin sinun on pantava minun paitani.

-- Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.

-- Täytyy välttää koomisuutta... Odotahan vähän, kyllä kaikki setviytyy.

Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun mitä tarvittiin.

-- Entä paita! oli Levin huudahtanut.

-- Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.

Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan -- saatuaan käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta nuorten piti hääiltana lähteä maalle -- oli tehnyt käskyn mukaan ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin, sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.

Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään huoneeseen paita sylissä.

-- Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän sanoi.

Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.

-- Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. -- Setviytyy, kyllä kaikki setviytyy... kuuletko sinä.

-- Nyt tulivat! -- Tuossa ovat! -- Kumpi? -- Tuo nuorempiko? -- Katsokaa morsianta, miten on peloissaan! kuiskailtiin väkijoukossa, kun Levin kirkon ovella otti vastaan morsiamensa ja astui hänen kanssaan kirkkoon.

Stepan Arkadjevitsh kertoi vaimolleen viipymisen syyn, ja vieraat kuiskailivat keskenään suut hymyssä. Levin ei huomannut ketään eikä mitään, vaan katsoi herkeämättä morsiantaan.

Kaikki sanoivat, että Kitty oli viime päivinä rumentunut eikä ollut vihille mennessään läheskään niin kaunis kuin tavallisesti; mutta Levin ei sitä huomannut. Hän katsoi morsiamensa korkeaa kampausta ja siihen kiinnitettyä pitkää, valkeaa huntua ja valkeita kukkia, korkeapoimuista kaulusta, joka erityisen neitseellisesti peitti hänen pitkän kaulansa sivuilta jättäen sen edestä paljaaksi. Hän katsoi Kittyn ihastuttavan hoikkaa vartaloa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan, ei siitä syystä, että kukat, huntu ja Pariisista tilattu hääpuku olisivat mitenkään lisänneet hänen kauneuttaan, vaan siksi, että hänen suloisten kasvojensa, katseensa ja huultensa ilme oli asun upeudesta huolimatta pysynyt yhtä viattoman rehellisenä kuin ennenkin.

-- Minä jo luulin, että sinä aioit karata, sanoi Kitty ja hymyili hänelle.

-- Se mitä sattui on niin tyhmää, että hävettää puhuakin siitä! sanoi Levin punastuen ja katsahti Sergei Ivanovitshiin, joka oli tullut hänen luokseen.

-- Mainio se sinun paitajuttusi! sanoi Sergei Ivanovitsh heilutellen päätään ja hymyillen.

-- Niin, niin, vastasi Levin käsittämättä mistä puhuttiin.

-- No, Kostja, nyt täytyy ratkaista tärkeä asia, sanoi Stepan Arkadjevitsh tekeytyen pelästyneen näköiseksi. -- Sinä voit nyt itse parhaiten käsittää sen tärkeyden. Kysyvät, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat kynttilät. Ero on kymmenen ruplaa, lisäsi hän huulten vetäytyessä hymyyn. -- Minä kyllä päätin jo, mutta pelkään, ettet sinä anna suostumustasi.

Levin ymmärsi, että se oli leikkiä, mutta ei voinut hymyillä.

-- Siis miten tehdään, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat?

-- Niin, niin, aloittamattomat.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

Anna Karenina (part 2 of 4)

Cite this passage

MLA

APA

Chicago

Anna Karenina (part 2 of 4)