Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta (part 3 of 3)

Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta (part 3 of 3)

Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla ilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen, kiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset ja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat silmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa. Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien paalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!» Humalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät ja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit leimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja murattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan, syttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja lammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi. Yö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja aloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta aiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta--sitä ei saattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa, viskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin korkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka käskystä hävitystyö tapahtui.

Näytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen, s.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi humalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja, huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia tyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina. Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla koristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle ruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen puutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse. Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi käyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja. Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka kumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia ja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa olivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen kasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi kansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava jumala.

Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja liekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät tuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa, kumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli Tigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.

Häntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset, nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet häärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka vierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.

Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu myrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä kevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.

Kasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja hänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin ihmisen ääntä:

"Glaucos! Glaucos!..."

Parantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.

Hän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin hän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet pettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet. Kaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän uudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää vääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri, köytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella. Glaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen kasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti sen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän kokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui siltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku näkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun juurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen rintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin, että tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että kaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot--kaikki häviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon marttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui yhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat arvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta hymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean näköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut tulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi käsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä:

"Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!"

Kaikki läsnäolijat vaikenivat: väristys kävi heidän ruumiinsa läpi, ja vaistomaisesti nosti jokainen silmänsä ylöspäin.

Marttyyrin pää liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava ääni:

"Minä annan anteeksi!..."

Chilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti kourallaan multaa maasta ja sirotteli sitä hiuksilleen. Liekit leimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat myrttikruunun hänen päästään ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat paalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, räikeänkarvaiseen tuleen.

Mutta hetken perästä nousi Chilon, ja hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, että augustianit luulivat näkevänsä toisen ihmisen. Hänen silmänsä paloivat kummallisesti, ryppyiseltä otsalta loisti innostus: ennen niin mitättömän näköinen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka jumalansa käskystä valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia.

"Mikä hänen on? Hän on tullut hulluksi!" huudahtivat jotkut.

Chilon kääntyi kansan puoleen, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja rupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, että sekä augustianit että kansanjoukko kuuli hänen sanansa:

"Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, että nämä ihmiset kuolevat viattomina. Murhapolttaja on--tuo tuossa!!!"

Hän osoitti sormellaan Neroa.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina kauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi kansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului huutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa vaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät yltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti Chilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.

Paalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin teiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot sammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että Caesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa Rooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että hän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin kristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet Roomaa--miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin paljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan viattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä useammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa puutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja kysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa antaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.

Chilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne kääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin hän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan, jotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän istuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei jo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin, ja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti siltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen silmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta valoa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin hän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan suihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.

Äkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.

Vanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.

"Kuka siellä? Kuka olet?" huusi hän pelästyneenä.

"Apostoli Paavali Tarsolainen."

"Minä olen kirottu!... Mitä tahdot?"

Apostoli vastasi:

"Tahdon tuoda sinulle pelastusta."

Chilon nojasi puuta vasten.

Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä, ja kädet vaipuivat hervottomina alas.

"Minua ei voi pelastaa!" lausui hän synkästi.

"Etkö ole kuullut, että Jumala armahti katuvaa ryöväriä ristinpuulla?" kysyi Paavali.

"Etkö tiedä, mitä minä olen tehnyt?"

"Olen nähnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi."

"Oi herra!!..."

"Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellä oli valmis antamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi antaisi?"

Chilon kävi molemmin käsin kiinni päähänsä, ikäänkuin hän olisi tulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan:

"Anteeksi! Voisinko minä saada anteeksi?"

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," vastasi apostoli.

"Minullekin!" toisti Chilon.

Hän vaikeroi, ikäänkuin ei hän enää olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja hätäänsä. Mutta Paavali virkkoi:

"Nojaa minuun ja seuraa minua."

Paavali talutti häntä, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti. Heidän askeleitaan säesti suihkulähde, joka yön hiljaisuudessa tuntui itkevän marttyyrien kuolemaa.

"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," toisti apostoli. "Jos sinä seisoisit meren rannalla ja heittäisit sinne kiviä, niin voisitko sinä niillä täyttää meren syvyyden? Mutta minä sanon sinulle, että Kristuksen armo on niinkuin meri ja että ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen niinkuin kivet syvyyteen. Ja minä sanon sinulle, että se on niinkuin taivas, joka peittää vuoret, maat ja meret, sillä se pysyy aina, eikä sillä loppua ole. Sinä kärsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus näki kärsimyksesi. Sinä huusit katsomatta siihen, mitä huomenna saattaa tapahtua: »tuossa on murhapolttaja!» ja Kristus muistaa sanasi. Sillä ne ovat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikä sinun sydämeesi muuta ole jäänyt kuin rajaton tuska... Seuraa minua ja kuule mitä sinulle sanon: katso, minäkin vihasin Häntä ja vainosin Hänen valittujansa. En tahtonut suostua Häneen enkä uskonut Häneen ennenkuin Hän ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hän minulle sula rakkaus. Mutta nyt on Hän sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt, jotta Hän sinut luoksensa kutsuisi. Sinä olet vihannut häntä, mutta Hän on sinua rakastanut. Sinä olet Hänen tunnustajansa ylenantanut tuskaan, mutta Hän tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut."

Hirveä hätä raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten. Mutta Paavali kävi häneen käsiksi, valloitti ja sitoi hänet, kuten sotamies sitoo vangin.

Hetkisen perästä hän taasen rupesi puhumaan:

"Seuraa minua, ja minä vien sinut Hänen tykönsä. Miksi minä olisin tullut sinun luoksesi, jollen sitä varten? Kaskihan Hän minun rakkautensa nimessä koota ihmissieluja, täytän siis Hänen käskynsä. Sinä luulet olevasi kirottu, mutta minä sanon sinulle: usko Häneen, ja sinua odottaa vapahdus. Sinä luulet että sinua vihataan, mutta minä sanon sinulle vielä kerran, että Hän rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun en Häntä omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui sydämessäni, mutta nyt hänen rakkautensa korvaa minulle isän ja äidin, rikkauden ja vallan. Hänessä yksin on pelastus, Hän yksin hätäsi poistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin."

Näin sanoen vei hän hänet suihkulähteelle, jonka hopeinen säde kiilteli etäällä kuunvalossa. Ympärillä oli autiota ja hiljaista, sillä orjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekäleet ja marttyyrien ruumiit.

Chilon heittäytyi vaikeroiden polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja pysyi siinä liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmänsä tähtiä kohden ja rupesi rukoilemaan:

"Herra, katso tämän syntisen, hänen hätänsä, kyyneltensä ja tuskansa puoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidän syntiemme tähden, anna hänelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja ylösnousemisesi tähden!"

Hän vaikeni, mutta jäi yhä katselemaan korkeutta kohti ja rukoili.

Mutta hänen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina:

"Kriste!... Kriste! ... anna minulle anteeksi!"

Silloin Paavali astui suihkulähteelle, otti käteensä vettä ja kääntyi polvistuvan puoleen:

"Chilon! katso, nyt kastan minä sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen! amen!"

Chilon nosti päätään, liitti kädet ristiin ja jäi siihen liikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hänen valkeita hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja ikäänkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston siipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hän viipyi yhä vielä polvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla.

Vihdoin hän heräsi, nousi, kääntyi apostolin puoleen ja kysyi:

"Mitä minun pitää tehdä ennen kuolemaani, herra?"

Paavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi valloittaa sellaisetkin sielut kuin tämän kreikkalaisen. Hänkin heräsi nyt mietteistään ja vastasi:

"Usko ja todista totuutta."

He läksivät molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielä kerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittäin itse niin, koska hän arvasi, että Caesar ja Tigellinus äskeisten tapahtumain johdosta alkaisivat vainota häntä.

Eikä hän erehtynytkään. Kotiin palatessaan tapasi hän talonsa ympärillä pretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hänet kiinni ja veivät Palatinukselle. Caesar oli jo lähtenyt levolle, mutta Tigellinus oli valveella ja odotti. Kun hän näki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hän häntä ulkonaisesti tyynenä, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme.

"Olet loukannut majesteettia," virkkoi hän "ja rangaistus odottaa sinua. Mutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja hulluna sekä että kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin rangaistuksesi päättyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen."

"En voi, herra!" vastasi Chilon hiljaa.

Tigellinus läheni häntä hitain askelin ja kysyi häneltä hillityllä, uhkaavalla äänellä:

"Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etkö muka ollut juovuksissa, etkö ymmärrä, mikä sinua odottaa? Katso tuonne!"

Hän viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkän, puisen lavitsan vieressä puolipimeässä seisoi neljä trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat ja pihdit käsissä.

Chilon vastasi:

"En voi, herra."

Tigellinus raivostui, mutta koetti hillitä mieltään.

"Näitkö," virkkoi hän, "kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla samalla tavalla?"

Vanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hänen huulensa vavahtelivat, sitten hän virkkoi:

"Minäkin uskon Kristukseen."

Tigellinus katseli häneen kummissaan:

"Koira, olet totisesti tullut hulluksi!"

Äkkiä puhkaisi hänen rintaansa kerääntynyt vimma kuorensa. Hän syöksyi Chilonin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen partaansa, viskasi hänet maahan, potki häntä ja huusi, suu vaahdossa:

"Sinä peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!..."

"En voi!" vastasi Chilon maasta.

"Kiduttakaa häntä!"

Käskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hänet lavitsalle, sitten he sitoivat hänet köysillä ja rupesivat pihdeillä nipistelemään hänen laihoja sääriään. Mutta Chilon oli, kun häntä sidottiin, nöyrästi suudellut trakilaisten käsiä, sitten hän oli sulkenut silmänsä ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut.

Hän eli sentään, sillä kun Tigellinus kumartui hänen puoleensa kysymään: »peruutatko?», liikkuivat hänen kalpeat huulensa, ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

"En ... voi!..."

Tigellinus käski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin atriumissa. Hänen kasvonsa olivat sekä kiukun vääntämät että neuvottomat. Vihdoin hänen päähänsä nähtävästi pälkähti uusi tuuma, sillä hän kääntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi:

"Reväiskää kieli hänen suustaan!"

KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun draama »Aureolus» esitettiin teatterissa tai amfiteatterissa, avautui katselijoille tavallisesti ikäänkuin kaksi eri näyttämöä. Caesarin puutarhoissa esitetyn näytännön jälkeen tästä tavasta kuitenkin luovuttiin, sillä pääpaino pantiin nyt siihen, että mahdollisesti suurin katselijakunta näkisi ristiinnaulitun orjan kuoleman, vaikka hän itse draamassa kuoli karhujen repimänä. Teatterissa näytteli karhun osaa tavallisesti nahkoihin puettu näyttelijä, mutta tällä kertaa oli näytäntö oleva »todellinen». Uuden tuuman keksijä oli Tigellinus. Caesar sanoi ensin, ettei hän tule koko näytäntöön, mutta suosikkinsa pyynnöstä hän muutti mielensä. Tigellinus selitti nimittäin, että hänen äskeisen tapausten johdosta puutarhassa vasta olikin näyttäydyttävä kansalle, ja takasi, ettei ristiinnaulittu orja pääsisi häntä solvaamaan, kuten Crispus oli tehnyt. Kansa oli jo hiukan kyllästynyt ja väsynyt verenvuodatukseen. Sentähden sille taas oli jaettu arpajaisvoittoja ja lahjoja ja sentähden tämä juhlakin pantiin toimeen illalla, runsaasti valaistussa amfiteatterissa.

Hämärän tullessa oli amfiteatteri jo täpösen täynnä. Augustianit saapuivat sinne mieslukuisina, Tigellinus etunenässä. He tahtoivat tietysti olla nauttimassa näytelmästäkin, mutta etupäässä osoittamassa uskollisuuttaan Caesarille ja paheksumistaan Chilonin menettelyn johdosta, josta koko Rooma puhui.

Huhu kertoi, että Caesar palattuaan Domitianuksen puutarhasta oli raivonnut niin, ettei hän sitten voinut nukkua, että raivokohtaukset ja oudot näyt yhä vielä vaivasivat häntä ja että hän siitä syystä oli päättänyt kiireen kautta lähteä Akaiaan. Toiset väittivät näitä huhuja valheeksi ja vakuuttivat, että hän tästälähin tulee kohtelemaan kristittyjä entistä leppymättömämmin. Ei puuttunut niitäkään, jotka ennustivat, että solvaus, jonka Chilon kansanjoukon läsnäollessa oli viskannut Caesarin silmille, oli tuottava mitä pahimpia seurauksia. Oli vihdoin sellaisiakin ihmisiä, jotka ihmisyyden nimessä rukoilivat Tigellinusta, että hän tekisi lopun vainoista.

"Katsokaa nyt, mihin te olette joutuneet," puhui Barcus Soranus. "Tarkoituksenne oli tyydyttää kansan kostonhimo ja saada se vakuutetuksi, että rangaistus kohtaa syyllisiä. Mutta tulos on aivan päinvastainen."

"Totta!" puuttui Antistius Verus puheeseen, "nyt sanotaan yleisesti, että he ovat viattomat. Jolleivät asiat muutu, oli Chilon todella oikeassa, kun hän sanoi, etteivät teidän aivonne täyttäisi edes pähkinänkuorta."

Tigellinus kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi:

"Kerrotaan niinikään, Barcus Soranus, että tyttäresi Servilia ja vaimosi, sinä Antistius, kätkivät kristityt orjansa ja niinmuodoin pelastivat heidät Caesarin tuomiosta."

"Se ei ole totta!" huudahti Barcus huolissaan.

"Teidän eronneet vaimonne kadehtivat minun vaimoni siveyttä ja tahtoisivat siitä syystä syöstä hänet turmioon! lausui Antistius Verus, niinikään huolissaan."

Toiset keskustelivat Chilonista.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Eprius Marcellus. "Itse hän heidät antoi Tigellinuksen käsiin. Kerjäläisestä pääsi hän rikkaaksi mieheksi, olisi rauhassa voinut päättää päivänsä, saada juhlalliset hautajaiset ja muistopatsaan haudalleen. Mutta eipäs!! Hän päästää vain kaikki käsistään ja syöksee surman suuhun. Eihän sitä voi käsittää muulla tavalla, kuin että hän tuli hulluksi!"

"Ei hän tullut hulluksi, mutta hän tuli kristityksi," huomautti Tigellinus.

"Ei ikipäivinä!" huudahti Vitellius.

"Mitä minä teille sanoin!" puuttui Vestinus puheeseen. "Te voitte surmata kristittyjä, mutta ette te voita heidän jumalaansa. Se ei ole mikään leikinasia!... Näette nyt miten käy! Minä en ole polttanut Roomaa, mutta jos Caesar vain sallii, olen heti paikalla valmis uhraamaan hekatombin heidän jumalalleen. Teidän pitäisi kaikkien tehdä samoin, sillä sen minä sanon teille, että tässä on leikinteko kaukana! Muistakaa vain, että minä sen olen sanonut teille."

"Minäkin olen sanonut sanasen, vaikka toiseen suuntaan," virkkoi Petronius. "Tigellinus nauroi, kun väitin heidän puolustautuvan. Nyt sanon vieläkin enemmän: sanon, että he voittavat!"

"Kuinka? Kuinka?" kysyivät muutamat äänet.

"Kautta Polluxin!... Jollei tuollainen Chilonkaan voi heitä vastustaa, niin kuka sen sitten voi tehdä? Jos te arvelette, etteivät kidutusnäytelmät lisää kristittyjen lukumäärää, niin tunnette huonosti Rooman. Paras olisi, että rupeaisitte kuparisepiksi tai partureiksi, niin tietäisitte paremmin mitä kansa ajattelee ja mitä kaupungissa tapahtuu."

"Hän puhuu täyttä totta, kautta Dianan pyhän peplumin!" huudahti Vestinus.

Barcus kääntyi Petroniuksen puoleen:

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Lopetan siihen, mistä alotinkin: verta on jo vuodatettu tarpeeksi!"

Tigellinus loi häneen ilkeän silmäyksen ja virkkoi:

"Ei! vähän lisää!"

"Jollei oma pääsi riitä," vastasi Petronius, "niin onhan keppisi nenässä toinen samanlainen."

Siihen keskustelu päättyi, sillä Caesar saapui amfiteatteriin, istuutui paikoilleen ja istutti Pythagoraksen rinnalleen. Samassa alkoi »Aureoluksen» esitys, mutta sitä ei paljoakaan seurattu, sillä kaikki ajattelivat Chilonia. Katselijat olivat ikävystyneet kidutukseen ja vereen. He puhelivat kaiken aikaa keskenään, päästivät tuon tuostakin huudahduksia, jotka eivät suinkaan olleet hoville suosiolliset, ja vaativat, että karhunäytelmä kiireen kautta esitettäisiin, sillä yksin siitä he toivoivat huvia. Jollei joukko olisi odottanut saavansa nähdä Chilonia ja vastaanottaa lahjoja, ei se ikinä olisi viitsinyt istua paikoillaan.

Vihdoin koitti odotettu hetki. Ensinnä toivat sirkuksen palvelijat arenalle puisen ristin, joka oli niin matala, että karhu takajaloilleen noustessaan saattoi ulottua marttyrin rintaan asti, Sitten talutti, tai oikeammin sanoen laahasi kaksi miestä paikalle Chilonin. Hän nimittäin ei itse voinut kävellä, koska hänen jalkansa oli poikki. Asettaminen ristille ja naulaaminen tapahtui niin nopeasti, etteivät uteliaat augustianit ehtineet kunnolleen tarkastaa häntä, ennenkuin risti jo oli pantu vartavasten kaivettuun kuoppaan. Silloin kääntyivät kaikki silmät uhriin. Mutta harvat saattoivat tuntea miestä entiseksi Chiloniksi, Häntä oli Tigellinuksen käskystä kidutettu siihen määrään, ettei hänen kasvoihinsa ollut jäänyt ainoaakaan veripisaraa. Ainoastaan valkeassa parrassa saattoi vielä nähdä punaisen merkin, joka oli tullut siihen, kun kieli oli reväisty irti. Läpikuultavan ihon alta paistoivat luut. Hän näytti paljo vanhemmalta kuin tavallinen, harmaahapsinen vanhus. Mutta hänen kasvoissaan, jotka ennen olivat olleet täynnä ilkeyttä ja levottomuutta, ja hänen silmissään, joista aina oli loistanut epävarmuus ja pelko, oli nyt tyyni ja lempeä, joskin tuskallinen ilme. Hänestä henki nukkuvan tai kuolleen rauha. Ehkäpä usko johti hänen mieleensä ryövärin ristinpuulla, jonka synnit Kristus oli antanut anteeksi, ehkäpä hän hengissä puhui laupiaalle Jumalalle: »Herra, minä olen purrut kuin myrkyllinen mato, sentähden olen koko ikäni pysynyt kerjäläisenä. Olen ollut nälkään kuolemaisillani, ihmiset ovat tallanneet minut jalkainsa alle, lyöneet ja polkeneet minua. Olen, oi Herra, ollut köyhä ja sangen onneton, minua on kidutettu ja nyt minut lopuksi on naulattu ristin puuhun. Älä siis Sinä, laupias Jumala, hylkää minua kuoleman hetkellä!» Ilmeisesti valui hänen kiusattuun sydämeensä rauha. Katselijoita ei naurattanut vähääkään, sillä ristiinnaulittu mies oli niin nöyrä, hän näytti niin vanhalta, turvattomalta, heikolta ja armoa anovaiselta, että jokaisen ehdottomasti täytyi kysyä: kuinka saattaa kiduttaa ja ristiinnaulita ihmistä, joka jo muutenkin on kuolemaisillaan? Kansanjoukko vaikeni. Vestinus, joka istui muiden augustianien seassa, kääntyi vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan ja kuiskasi kauhistuksissaan: »katsokaa, kuinka he kuolevat!» Toiset odottivat karhua ja toivoivat sydämen pohjasta, että näytelmä loppuisi niin pian kuin suinkin.

Vihdoin kömpi karhu arenalle. Sen pää oli riipuksissa, ja se käänteli sitä sekä oikealle että vasemmalle ja katsella murjotti ympärilleen, ikäänkuin se olisi tuumaillut tai etsinyt jotakin. Vihdoin se huomasi ristin ja alastoman ruumiin, likeni ristiä ja nousi pystyyn, mutta pudottautui samassa takaisin etukäpälilleen, istuutui ristin juurelle ja rupesi murisemaan, ikäänkuin ihmisrääsy senkin eläimellisessä sydämessä olisi herättänyt sääliä.

Sirkuksen palvelijat päästelivät ärsyttäviä huutoja, mutta yleisö vaikeni. Chilon nosti hitaasti päätänsä, ja jonkun aikaa hänen silmänsä harhailivat pitkin katselijain joukkoa. Vihdoin hänen katseensa pysähtyi jonnekin amfiteatterin yläriville, ja rinta alkoi nousta ja laskea entistä vilkkaammin. Hänen menettelynsä pani katselijat kummastelemaan ja ihmettelemään. Sillä hymy levisi hänen kasvoilleen ja teki ne kirkkaiksi, otsasta tulvi ikäänkuin säteitä, silmät kohosivat ennen kuolemaa korkeutta kohti, ja niistä pusertui kaksi suurta kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas poskille.

Hän kuoli.

Samassa huusi mahtava miehen ääni korkealta, velariumin alta;

"Rauha marttyyreille!!"

Amfiteatterissa vallitsi synkkä hiljaisuus.

KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Caesarin puutarhoissa annetun näytännön jälkeen olivat vankilat tuntuvasti tyhjentyneet. Tosin kaikki, joiden luultiin tunnustavan itämaalaista harhaoppia, vieläkin otettiin kiinni ja vangittiin, mutta ahdistajien saalis kävi yhä niukemmaksi, uhreja saatiin tuskin niin paljon, että ne riittivät seuraaviin näytäntöihin, jotka niinikään alkoivat kallistua loppuaan kohti. Kansassa, jota oli juotettu verellä, saattoi huomata yhä ilmeisempiä kyllästymisen oireita, ja vangittujen syyllisten kuulumaton lukumäärä teki sen yhä levottomammaksi. Taikauskoisen Vestinuksen pelko valtasi tuhannet mielet. Kaupungilla kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja kristillisen jumalan kostonhimosta. Vankilakuume, joka oli levinnyt kaupungille, oli omiaan lisäämään pelkoa. Hautajaisia nähtiin yhtämittaa, ja yleinen mielipide oli, että tuntematonta jumalaa oli lepytettävä uusilla »piaculoilla». Temppeleissä uhrattiin Jupiterille ja Libitinalle. Vihdoin levisi kaikista Tigellinuksen ja hänen kätyriensä ponnistuksista huolimatta huhu, joka voitti yhä enemmän alaa, nimittäin se, että kaupunki oli poltettu Caesarin käskystä ja että kristityt kärsivät syyttömästi.

Mutta juuri siitä syystä Nero ja Tigellinus eivät suinkaan lakkauttaneet vainoja. Kansan rauhoittamiseksi jaettiin yhä uudelleen jyviä, viiniä ja oliveja. Julistettiin määräyksiä, joiden mukaan talojen rakentaminen tuli paljoa huokeammaksi kuin ennen, ja päätettiin kuinka leveitä katujen tuli olla sekä kummoisia aineita rakentaessa sai käyttää, jotta valkeanvaara tulevaisuudessa vältettäisiin. Caesar itse otti osaa senaatin istuntoon ja neuvotteli innokkaasti »isien» kanssa kansan ja kaupungin onnesta, mutta uhrien osalle ei langennut armon varjoakaan. Maailman valtiaille oli pääasia, että kansa uskoisi armottoman rangaistuksen kohtaavan yksin syyllisiä. Ei ainoakaan senaattori korottanut ääntään puolustamaan kristittyjä, sillä kukaan ei uskaltanut loukata Caesaria. Mutta ihmiset, joiden katse ulottui hiukan kauemma tulevaisuuteen, vakuuttivat, että tämä uskonto oli järkyttävä roomalaisen herrauden perustukset.

Ainoastaan kuolevat ja kuolleet luovutettiin sukulaisille, sillä Rooman laki ei määrännyt kostoa kuolleille. Vinitiusta lohdutti se tieto, että hän, jos Lygia kuolee, saa haudata hänet perhehautaansa ja itse levätä hänen rinnallaan. Hän ei enää vähimmässäkään määrin toivonut voivansa pelastaa häntä kuolemasta ja eli itsekin ikäänkuin ulkopuolella elämää, kokonaan vaipuneena Kristukseen. Hän ei enää ajatellutkaan elämää muualla kuin iäisyydessä, ja hänen uskonsa oli käynyt niin järkähtämättömäksi, että iäisyys hänen silmissään näytti paljoa todellisemmalta ja kouraantuntuvammalta kuin ajallinen elämä, jossa hän siihen asti oli elänyt. Hartaus täytti hänen sydämensä. Hän muuttui, vielä eläessään maailmassa, ruumiittomaksi olennoksi, joka ikävöi täydellistä vapautusta sekä itselleen että toiselle rakastetulle sielulle. Hän kuvitteli, että he Lygian kanssa käsi kädessä lähtevät taivaaseen. Siellä Kristus siunaa heidät ja sallii heidän asua kirkkaudessa, joka on rauhaisa ja ääretön niinkuin rusko taivaalla. Ainoastaan sitä hän rukoili Kristukselta, että Kristus vapauttaisi Lygian kidutuksesta sirkuksessa ja sallisi hänen rauhallisesti nukkua vankilassa. Vinitius oli aivan vakuutettu, että hän kuolisi yhtaikaa kuin Lygia. Hän käsitti, ettei hän siihen verimereen nähden, joka oli vuodatettu, saanut toivoa että yksin Lygia pelastuisi. Olihan hän Pietarilta ja Paavalilta kuullut, että heidänkin täytyisi kärsiä marttyyrikuolema. Nähtyään Chilonin ristinpuulla oli hän sitäpaitsi käsittänyt, että kuolema, yksin marttyyrikuolemakin, saattoi olla suloinen. Sentähden hän vain toivoi, että kuolema pian tulisi heille molemmille ja muuttaisi heidän huonon, surullisen ja raskaan kohtalonsa paremmaksi.

Ajoittain hän jo tunsi haudantakaisen elämän esimakua. Surusta, joka kaiken aikaa oli pitänyt heidän molempien sieluja kahleissaan, katosi katoamistaan entinen kirpeä katkeruus, ja vähitellen se muuttui pyhitetyksi, tyyneksi nöyrtymiseksi Jumalan tahdon alle. Vaivoin Vinitius ennen oli purjehtinut vastatuuleen, hän oli taistellut ja väsynyt. Nyt hän antoi mennä myötätuuleen ja oli vakuutettu, että aallot vievät hänet iäisen rauhan satamaan. Hän arvasi, että Lygia, samaten kuin hänkin, valmistautuu kuolemaan. Vaikka siis vankilanmuurit heitä eroittavat, niin he jo kulkevat yhdessä. Ja sitä ajatellessa hymähti Vinitius onnellisena.

Heidän ajatuksensa kulkivat todella aivan rinnan, ikäänkuin he joka päivä pitkän aikaa olisivat vaihtaneet niitä. Lygiakaan ei toivonut eikä ikävöinyt mitään muuta kuin elämää haudan tuolla puolen. Kuolema tuotti hänelle pelastuksen hirveistä vankilanmuureista, Caesarin ja Tigellinuksen käsistä; kuolema tuotti hänelle vapautuksen ja yhdisti hänet ja Vinitiuksen. Tämän järkähtämättömän varmuuden rinnalla kävi kaikki muu mitättömäksi. Kuoleman jälkeen oli Lygialle alkava maallinenkin onni, sentähden hän tavallaan odotti kuolemaa niinkuin morsian odottaa häiden aikaa.

Sama ääretön uskonpyörre, joka tempasi tuhansia Kristuksen uskon ensimäisistä tunnustajista haudan tuonne puolen, oli tarttunut Ursukseenkin. Hänenkään sydämensä ei pitkiin aikoihin ollut tahtonut suostua Lygian kuolemaan, mutta kun vankilan muurien taakse joka päivä tunki huhuja siitä, mitä amfiteattereissa ja puutarhoissa tapahtui, kun kuolema näytti olevan kaikkien kristittyjen välttämätön kohtalo ja samalla niin suuri onni, että se voitti kaikkien kuolevaisten käsitykset onnesta, ei hän enää lopulta uskaltanut rukoilla Kristusta eikä kieltää Lygialta sitä onnea tai siirtää sitä epämääräiseen tulevaisuuteen. Yksinkertainen barbari arveli, että lygiläisten kuninkaan tytär taivaan ihanuuden keskellä merkitsee enemmän kuin kokonainen lauma samanlaisia moukkia, kuin hän itse on, ja että kuninkaan tytär iankaikkisessa kunniassa saa istua likempänä »Karitsaa» kuin muut. Tosin hän oli kuullut, että ihmiset Jumalan edessä ovat samanarvoiset, mutta hänen sielunsa pohjalla kyti kuitenkin tunne, että kuninkaan, vieläpä kaikkien lygiläisten kuninkaan tytär, toki on parempi kuin mikä orjatar hyvänsä. Hän toivoi myöskin, että Kristus sallisi hänen vielä kauan aikaa palvella Lygiaa. Hänellä itsellään oli vain yksi ainoa toivomus: se, että hän saisi kuolla ristinpuussa kuten »Karitsa». Mutta sellainen kuolema oli hänen silmissään niin suuri onni, ettei hän todellakaan uskaltanut rukoilla sitä itselleen, vaikka hän tiesi, että Roomassa oli tapana ristiinnaulita suurimpiakin pahantekijöitä. Hän arveli, että hänet varmaankin määrätään kuolemaan villien petojen hampaissa, ja se häntä huolestutti. Hän oli lapsuudestaan asti mielellään oleskellut asumattomissa erämaissa, ainaisilla metsästysretkillä, ja niiden kautta tullut lygiläisten joukossa kuuluisaksi yliluonnollisista voimistaan jo ennenkuin hän oli mieheksi päässytkään. Metsästys oli hänelle pysynyt niin mieluisana työnä, että hänen myöhemminkin, Roomassa ollessa, tuon tuostakin oli täytynyt lähteä vivarioihin ja amfiteattereihin katselemaan tuttuja ja tuntemattomia petoja. Kun hän ne näki, heräsi hänessä vastustamaton taistelun ja tappamisen halu, ja sentähden hän nytkin pelkäsi, että hänet, jos hänen amfiteatterissa täytyy kohdata niitä, valtaa kristitylle sopimaton kiusaus, kristityn kun pitäisi kuolla hurskaasti ja kärsivällisesti. Mutta hän luotti tässäkin suhteessa Kristuksen huolenpitoon ja lohdutti itseään toisilla, suloisemmilla ajatuksilla. Olihan hän kuullut »Karitsan» julistaneen sodan helvetin voimia ja pahoja henkiä vastaan--jommoisina kristinoppi piti kaikkia pakanallisia jumalia--ja siinä sodassa arveli hän ainakin voivansa olla »Karitsalle» hyödyllinen ja osaavansa auttaa Häntä paremmin kuin muut. Hän oli nimittäin vakuutettu, että hänen sielunsakin täytyi olla väkevämpi muiden marttyyrien sieluja. Päiväkaudet hän vietti rukouksessa, palveli vankeja, auttoi vartijoita ja lohdutti prinsessaansa, joka suri sitä, ettei hän lyhyen elämänsä aikana ollut ehtinyt tehdä niin paljo hyviä töitä kuin kuuluisa Thabita, josta apostoli Pietari aikoinaan oli kertonut. Vartijat, jotka vankeudessakin pelkäsivät jättiläisen hirveitä voimia--eihän niitä pidelleet mitkään köydet eikä kahleet--rupesivat lopulta pitämään hänestä hänen lempeytensä tähden. Monesti he olivat ihmetelleet hänen hyvää tuultaan ja vihdoin he kysyivät häneltä syytä siihen. Silloin hän kertoi heille mikä elämä häntä kuoleman jälkeen odottaa, ja hänen sanoistaan henki niin järkähtämätön varmuus, että he kummissaan kuuntelivat häntä. Ensi kerran he kuulivat, että maan allekin, jonne ei auringonsäde pääse, voi päästä onnea. Ja kun hän kehoitti heitä uskomaan »Karitsaan», ei kenenkään päähän pälkähtänyt pitää hänen työtään orjan työnä tai hänen elämäänsä orjan elämänä, mutta monet ajattelivat omaa kohtaloaan, jonka määränä oli kuolema.

Mutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikä mitään hyvää, kun sensijaan tuo lygiläinen jättiläinen ja neito, joka kuin kukkanen oli viskattu vankilan olkiin, kulkivat sitä kohti riemulla, ikäänkuin olisivat kulkeneet onnen portteja kohti.

KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän puhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi käymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän ihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä onnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän väitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani täytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe oli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.

"Miksi sinä tätä kerrot?" tutkisteli Petronius.

"Olen huolissani Caesarista," vastasi Scevinus. "Muuan minun sukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu pretorianeihin, ja häneltä minä olen saanut tietää mitä leirissä tapahtuu... Tyytymättömyys kasvaa sielläkin. Katso, olihan Kaligulakin hullu, mutta siksipä ilmestyikin Cassius Chaerea... Hänen tekonsa oli julma, ja tuskinpa kukaan meistä sitä kiittää, mutta kuitenkin täytyy myöntää, että Chaerea vapautti maailman hirviöstä."

"Sinä tarkoitat siis," virkkoi Petronius, "näin: »en kehu Chaereaa, mutta hän oli päättäväinen mies, ja suokoot jumalat, että meillä olisi sellaisia niin paljo kuin suinkin!»"

Samassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan Pisoa. Hän ylisti hänen perhettään, hänen jalosukuisuuttaan, hänen hellää suhdettaan vaimoonsa hänen älyään, tyyneyttään ja miten erinomaisella taidolla hän osasi voittaa kansan suosion.

"Caesar on lapseton," sanoi hän, "ja kaikki pitävät Pisoa hänen seuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi häntä pääsemään valtaan. Fenius Rufus rakastaa häntä, Anneuksen suku on häneen hellästi kiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hänen tähtensä menemään vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius, Sulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin."

"No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hyötyä," huomautti Petronius. "Vestinus pelkää omaa varjoaankin."

"Vestinus kyllä pelkää unia ja henkiä," myönsi Scevinus, "mutta hän on sentään taitava mies, josta varmaan vielä tehdään konsuli. Ja ethän sitä lukene hänelle viaksi, että hän hengissään on kristittyjen vainoja vastaan. Soisithan itsekin, että siitä hullutuksesta tulisi loppu."

"En itseni, mutta Vinitiuksen tähden," vastasi Petronius. "Vinitiuksen tähden tahtoisin pelastaa erään tytön, mutta en voi tehdä mitään, sillä olen joutunut Vaskiparran epäsuosioon."

"Kuinka? Etkö näe, että Caesar jo lähestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja selitänpä heti minkätähden. Hän hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo kreikaksi esittää omia laulujaan. Hän haluaa kiihkeästi päästä tälle matkalle, mutta samalla hän pelkää kreikkalaisten ivaa. Hän kuvittelee, että hän tällä retkellä tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai lankeamaan epäonnistumisen syvimpään kuiluun. Hän tarvitsee hyviä neuvoja ja tietää, ettei kukaan pysty jakelemaan niitä niin runsaassa määrin kuin sinä. Siitä syystä sinä taasen pääset armoihin."

"Voisihan Lucanus täyttää minun sijani."

"Vaskiparta ei kärsi häntä. Hengissä hän jo aikoja sitten on tuominnut hänet kuolemaan. Nyt hän vain etsii tekosyytä--hän etsii aina sellaisia. Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä."

"Kautta Castorin!" huudahti Petronius. "Saatat olla oikeassa! Mutta tiedänpä vielä toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian päästä suosioon."

"No, minkä?"

"Sen, että menen kertomaan Vaskiparralle, mitä sinä juuri kerroit minulle."

"Enhän minä ole sanonut mitään!" huudahti Scevinus huolissaan.

Petronius laski käden hänen olkapäälleen.

"Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, että Pisosta tulee hänen seuraajansa, ja lausuit: »Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä». Minkätähden te sitten tahdotte pitää kiirettä, rakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvän aikaa he katselivat toisiaan silmästä silmään."

"Ethän kerro mitään!!"

"Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinä minut tunnet! Ei! en kerro. En ole kuullut mitään... Ymmärräthän! Elämä on lyhyt, ei tässä edeltäkäsin viitsi ryhtyä mihinkään! Pyydän vain, että tänäpänä kävisit tervehtimässä Tigellinusta ja että puhuisit hänen kanssaan yhtä kauan kuin olet puhunut minun kanssani! Mistä hyvänsä vain!"

"Minkätähden?"

"Sentähden, että jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: »Scevinus kävi sinun luonasi», minä voisin vastata: »hän kävi samana päivänä sinunkin luonasi»."

Kun Scevinus tämän kuuli, taittoi hän norsunluisen kepin, joka oli hänen kädessään, ja virkkoi:

"Kohdatkoon onnettomuus tätä keppiä! Menen kun menenkin tänään Tigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinäkin tulet? Joka tapauksessa kai näemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa silloin viimeiset kristityt esiintyvät!... Näkemiin asti!"

"Ylihuomenna!" toisti Petronius jäätyään yksin. "Aika on täpärällä. Vaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkä hän sentähden ottaa sanoistani vaarin."

Hän päätti koettaa viimeistä keinoaan.

Nervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levätä vastapäätä Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hän tahtoi neuvotella siitä, missä kaupungeissa olisi paras esiintyä, missä nimittäin saattoi toivoa suurinta menestystä. Atenalaisten suosio hänellä oli silmämääränä, mutta heitä hän pelkäsi. Muut augustianit kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen temmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten myöhemmin käyttää sitä hyväkseen omanaan.

"Tuntuu siltä kuin en tähän asti olisi elänytkään," virkkoi Nero, "ja kuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan."

"Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen," vastasi Petronius.

"Toivon, että niin käy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos voittajana palaan kotiin, uhraan hänelle hekatombin, jonka vertaista ei yksikään jumala vielä ole saanut."

Scevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa:

»Sic te diva potens Cypri sic fratres Helenae, lucida sidera, ventorumque regat Pater...»

[»Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar, Helenan veljet, loistavat tähdet ja tuulien isä...»]

"Laiva odottaa jo Napolissa," virkkoi Caesar. "Tahtoisin lähteä matkalle vaikkapa huomenna."

Silloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui:

"Salli, oi jumalallinen, että ennen lähtöä panen toimeen hääjuhlat, joihin ennen muita pyydän sinut."

"Hääjuhlat? Kenen?" kysyi Nero.

"Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygiläisen kuninkaantyttären ja sinun panttivankisi kanssa. Tosin hän tällä hetkellä on vankeudessa, mutta ensinnäkin häntä panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinä itse lupasit Vinitiukselle, että hän saa naida hänet. Koska sinun päätöksesi ovat yhtä järkähtämättömät kuin Zeuksen, niin käske päästää hänet vapaaksi vankeudesta, ja minä annan hänet sulhaselle."

Petroniuksen kylmäverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron hämilleen. Hän joutui aina hämilleen, kun joku puhutteli häntä sillä tavalla.

"Tiedän kyllä," sanoi hän, painaen silmänsä maahan. "Olen kyllä ajatellut sekä häntä että jättiläistä, joka nujersi Crotonin."

"Siinä tapauksessa he molemmat ovat pelastetut," vastasi Petronius tyynesti.

Mutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi.

"Hän on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius, että Caesarin päätökset ovat järkähtämättömät."

Kaikki läsnäolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivät tarkalleen, mistä oli kysymys. He vaikenivat sentähden ja odottivat uteliaina miten keskustelu päättyisi.

"Hän on vankeudessa siksi, että sinä olet erehtynyt, siksi, ettet tunne kansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa," huomautti Petronius painolla. "Sinä olet Tigellinus, tyhmä mies, mutta et toki sinäkään väittäne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten väittäisitkin, niin ei Caesar sinua uskoisi."

Nero oli jo tyyntynyt. Hän rupesi räpyttelemään likinäköisiä silmiään ja ilme hänen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeä.

"Petronius on oikeassa," sanoi hän hetken kuluttua. Tigellinus katseli häneen kummissaan.

"Petronius on oikeassa," toisti Nero. "Huomenna avautuvat tytölle vankilan ovet, ja hääjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa."

"Jouduin taaskin tappiolle," ajatteli Petronius.

Kotiin palattuaan oli hän aivan varma siitä, että Lygian viimeinen hetki oli käsissä. Ylihuomenna lähetti hän jo erään luotetun vapautettunsa amfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, että hän luovuttaisi hänelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittäin antaa sen Vinitiukselle.

KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Ennen oli iltanäytäntöjä annettu sekä sirkuksessa että amfiteatterissa ani harvoin ja vain satunnaisesti, mutta Neron aikana ne kävivät tavallisiksi. Augustianit pitivät niistä, sillä niitä seurasi tavallisesti juhlia ja juominkeja, jotka kestivät aamuun asti. Kansa oli tosin jo kyllästynyt vereen, mutta kun se kuuli, että kilpaleikit nyt ovat loppumaisillaan ja että viimeisten kristittyjen tulee kuolla illan näytännössä, suuntasivat lukemattomat laumat askeleensa amfiteatteriin. Augustianit saapuivat paikalle joka mies, sillä he tiesivät, ettei näytäntö olisi tavallista laatua, vaan että Caesar oli päättänyt valmistaa itselleen murhenäytelmän Vinitiuksen tuskista. Tigellinus oli pitänyt salassa, mikä kidutuskeino oli määrätty nuoren tribunin morsiamelle, ja tämä asianhaara oli vain omiaan kiihoittamaan yhteistä uteliaisuutta. Ne, jotka ennen olivat nähneet Lygian Plautiusten luona, kertoivat kummia hänen kauneudestaan. Toiset keskustelivat innokkaasti siitä, saisivatko he todella tänään nähdä hänet arenalla, sillä useat niistä, jotka Nervan kemuissa olivat kuulleet Caesarin vastauksen Petroniukselle, tulkitsivat sen kahdella eri tavalla. Muutamat selittivät sen nimittäin niin, että Nero antaa tai ehkä on jo antanut neidon Vinitiukselle: olihan hän panttivanki, joka vapaasti sai palvella mitä jumalaa tahtoi ja jota kansojen oikeus ei sallinut rangaista.

Epävarmuus, odotuksen kiihko ja uteliaisuus oli vallannut kaikki läsnäolevat. Caesar saapui paikalle tavallista aikaisemmin, ja samassa ruvettiin taasen kuiskaileman, että tänään varmaan tapahtuu jotakin erinomaista. Caesarin seurassa oli nimittäin paitsi Tigellinusta ja Vatiniusta Cassius, jättiläiskokoinen ja tavattoman väkevä sadanpäämies, jonka Caesar tavallisesti otti matkaansa, kun hän tarvitsi puolustajaa, esimerkiksi kun hänen tuli halu lähteä yöllisille huviretkille Suburraan--niiden nimeksi oli pantu »sagatio»--ja urheiluna oli pyydystää vastaan tulevia naisia sotilasviittaan. Yleisö huomasi, että itse amfiteatterissakin oli ryhdytty varokeinoihin. Pretorianivartijoita oli lisätty, eikä heidän komentajanaan ollut sadanpäämies, vaan tribuni Subrius Flavius, mies, joka oli tunnettu Neron sokeaksi puolustajaksi. Selvästi saattoi huomata, että Nero oli tahtonut varustautua ottamaan vastaan kaikkia Vinitiuksen epätoivonpurkauksia, ja se oli tietysti omiaan kiihoittamaan uteliaisuutta entistä enemmän.

Kaikkien katseet kääntyivät jännitetyllä uteliaisuudella siihen paikkaan, missä onneton sulhanen istui. Hän oli hyvin kalpea ja otsalta valui hikipisaroita. Ei hän illan tapahtumista tietänyt enempää kuin muutkaan katselijat, mutta levottomuus kalvoi häntä sielun pohjaa myöten. Petronius, joka tosin ei itsekään tarkalleen tietänyt mitä tapahtuisi, ei ollut sanonut hänelle mitään. Nervan kemuista palatessaan hän vain oli kysynyt, oliko Vinitius valmis kaikkeen. Sittemmin hän myöskin oli kysynyt, tulisiko hän näytäntöön. Vinitius oli molempiin kysymyksiin vastannut: »kyllä!», mutta sitten hänen pintaansa oli alkanut karmia, sillä hän oli käsittänyt, ettei Petronius tehnyt kysymyksiään suotta. Hän oli viime aikoina elänyt ikäänkuin ulkopuolella elämää, itse puolestaan vaipuneena ajattelemaan kuolemaa ja toivottaen kuolemaa Lygialle, sillä olihan kuolema tuottava heille sekä vapauden että erottamattoman yhdyselämän. Mutta nyt hän tunsi, että on aivan toista etäältä kuvitella viimeistä hetkeä rauhallisena nukkumisena kuin lähteä katselemaan sen ihmisen kiduttamista, joka on elämää rakkaampi. Kaikki entiset tuskat tulivat valtavalla voimalla takaisin. Tyyntynyt epätoivo alkoi taasen raivota hänen sielussaan; hänet valtasi vanha halu: hän tahtoi pelastaa Lygian mistä hinnasta hyvänsä. Hän oli aamusta alkaen koettanut päästä cuniculumeihin katsomaan, olisiko Lygia niissä, mutta pretorianisotamiehet vartioivat kaikkia ovia, ja käskyt olivat tällä kertaa olleet niin ankarat, etteivät tututkaan sotamiehet taipuneet rukouksien eikä kullan vaikutuksesta. Vinitius arveli, että epävarmuus tappaa hänet jo ennenkuin hän ehtii näytäntöä nähdäkään. Hänen sydämensä pohjalla kyti sentään vielä se toivo, että Lygia ehkä ei ole amfiteatterissa ja että hänen pelkonsa ehkä on turha. Ajoittain hän tarttui tähän toivoon kaikin voimin. Hän koetti ajatella, että Kristus on voinut kutsua hänet luokseen vankilasta, sillä sirkuskidutukseen Hän ei voi sallia hänen joutua. Ennen oli Vinitius päättänyt kaikessa alistua Hänen tahtoonsa, mutta nyt, kun hän tyhjin toimin palasi cuniculumin ovelta paikalleen amfiteatterissa ja kun hän huomasi, että kaikki häneen uteliaasti katselivat, tunsi hän, että hirveimmätkin otaksumat saattavat toteutua. Silloin hän kiihkeästi rupesi hengissään rukoilemaan pelastusta ja hänen rukouksensa kävi miltei uhkaavaksi. »Sinä voit!» toisteli hän toistelemistaan ja väänteli epätoivoissaan käsiään. »Sinä voit!» Hän ei ollut saattanut ajatella, että tämä hetki todellisuudessa olisi niin hirveä. Hän ei tietänyt mitä hänen sielussaan tapahtui, ainoastaan sen hän tiesi, että jos hänen täytyy nähdä Lygiaa kidutettavan, niin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi ja hänen uskonsa epätoivoksi. Samalla nämä tunteet häntä kauhistuttivat, sillä hän pelkäsi loukkaavansa Kristusta, jolta hän juuri oli rukoillut armoa ja ihmettä. Ei hän enää rukoillut, että Lygia saisi jäädä eloon, hän tahtoi vain, että hän kuolisi ennenkuin hänet kuljetettaisiin arenalle. Hän rukoili tuskansa syvimmästä kuilusta: »Älä kiellä minulta tätä yhtä ainoaa! Minä lupaan sitten rakastaa sinua vielä paljoa enemmän kuin tähän asti.» Vihdoin hänen ajatuksensa särkyivät niinkuin aallot, joita vihuri repii. Hänet valtasi halu kostaa ja vuodattaa verta. Hänen teki hurjasti mieli karata Neron kimppuun ja kuristaa hänet koko yleisön nähden, ja samalla hän tunsi, että hän sillä halulla loukkaa Kristusta ja rikkoo Hänen käskynsä. Tuon tuostakin hänen päähänsä vielä välähti toivo, että kaikkivoipa ja laupias käsi torjuu vaaran, joka hänen sieluaan tärisyttää, mutta samassa toivo sammui ja sijaan tuli ääretön alakuloisuus: se, joka ainoalla sanalla olisi voinut hävittää tämän sirkuksen ja pelastaa Lygian, hylkäsi hänet, vaikka tyttö Häneen luotti ja Häntä rakasti puhtaan sydämensä koko voimalla. Siellä hän nyt makaa pimeässä cuniculumissa, heikkona, turvatonna, hylättynä, eläimistyneiden vartijoiden armojen varassa, ehkäpä henkitoreissaan, ja Vinitiuksen täytyy neuvotonna odottaa tässä hirveässä amfiteatterissa, tietämättä mikä kidutustapa hänelle on määrätty ja mitä hän hetkisen perästä saa nähdä. Kuten ihminen, joka putoaa kuiluun, tarttuu kaikkeen mitä sen syrjällä kasvaa, niin Vinitiuskin, kun hänen mielensä alkoi kuohua, tarttui ajatukseen, että yksin usko hänet voi pelastaa. Ei ollut jäljellä muuta kuin se ainoa keino! Olihan Pietari sanonut, että usko voi järkyttää maan perustukset!

Hän kokosi siis voimansa, tukahutti epäilyksensä, keskitti koko olentonsa voimat sanaan: »uskon» ja odotti ihmettä.

Mutta kuten liiaksi jännitetyn kielen täytyy katketa, niin hänenkin jännityksensä laukesi. Kalman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja ruumis alkoi kangeta. Hän ajatteli, että hänen rukouksensa oli kuultu, sillä nyt hän kuolee. Varmaan Lygia myöskin kuolee, ja Kristus ottaa heidät sillä lailla luoksensa. Arena, lukemattomien läsnäolijaan valkeat togat, tuhansien lamppujen ja soihtujen valo, kaikki katosi hänen silmistään.

Mutta tämä voimattomuus ei kestänyt kauaa. Hetkisen perästä hän heräsi, kärsimättömän yleisön jalkojen töminä hänet herätti.

"Olet sairas!" huudahti Petronius. "Anna kantaa itsesi kotiin!"

Ja välittämättä Caesarista nousi hän tukemaan Vinitiusta ja päätti seurata häntä kotiin. Hän sääli häntä sydämensä pohjasta ja samalla häntä harmitti niin, että hän töin tuskin saattoi hillitä mielensä kun hän näki Caesarin smaragdin läpi tarkastavan Vinitiusta ja mielihyvällä tutkivan hänen tuskiaan, ehkäpä sitten kirjoittaakseen niistä pöyhkeitä säkeitä ja saadakseen yleisön kättentaputuksia.

Vinitius ravisti päätään. Hän saattoi kuolla tänne amfiteatteriin, mutta liikahtaa paikaltaan hän ei voinut. Saattoahan näytäntö sitäpaitsi alkaa minä hetkenä hyvänsä.

Seuraavana hetkenä kaupungin prefekti todella otti esiin punaisen huivin ja antoi merkin. Samassa rupesivat saranat vastapäätä Caesarin podiumia narisemaan, ja mustasta kidasta astui kirkkaasti valaistulle arenalle Ursus.

Jättiläinen räpytteli silmiään, sillä nähtävästi arenan valo häikäisi häntä. Sitten hän asteli keskelle arenaa ja katseli ympärilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa, mikä häntä täällä oikeastaan kohtaa. Kaikki augustianit ja suurin osa katselijoita tiesi, että tämä mies oli tappanut Crotonin. Hänen ilmestyessään näyttämölle alkoi kaikilta riveiltä kuulua mutinaa. Roomassa ei ollut puutetta miekkailijoista, joiden väkevyys voitti tavallisten ihmisvoimien määrän, mutta tällaista eivät quiritien silmät ikinä olleet nähneet. Cassius, joka seisoi Caesarin podiumissa, näytti tämän lygiläisen rinnalla aivan mitättömältä ihmiseltä. Senaattorit, vestalittaret, Caesar, augustianit ja kansa katselivat tuntijan ja harrastajan nautinnolla hänen voimakkaita, tukevia pohkeitaan, jotka olivat kuin pölkyt, rintaa, joka oli kuin kahdesta kilvestä yhdistetty, ja herkulesmaisia käsivarsia. Melu kasvoi joka hetki. Kansanjoukolle ei suorastaan olisi voinut tarjota suurempaa nautintoa kuin nähdä tuollaiset lihakset jännityksessä ja kamppailussa arenalla. Melu muuttui huudoiksi. Kysyttiin, missä se kansa asuu, josta lähtee tuollaisia jättiläisiä. Mutta Ursus seisoi keskellä arenaa, alastomana, muistuttaen kivistä kolossia enemmän kuin ihmistä, surumieliset barbaari kasvot ällistyksissään. Kun hän huomasi arenan tyhjäksi, rupesi hän taivaansinisillä silmillään, jotka olivat viattomat kuin lapsen, katselemaan ympärilleen, vuoroin yleisöön, vuoroin Caesariin, vuoroin cuniculumien ristikkoihin, joista hän odotti pyöveleitään.

Arenalle astuessaan oli hänen yksinkertaiseen sydämeensä vielä viimeisen kerran välähtynyt toivo, että häntä ehkä odottaa risti, mutta kun ei hän nähnyt ristiä eikä valmista kuoppaa, arveli hän, ettei hän ollut mahdollinen saamaan osakseen sellaista armoa, vaan että hänen täytyy kuolla toisella tavalla--varmaan petojen kynsissä. Hänellä ei ollut aseita, ja hän päätti kuolla tyynesti ja kärsivällisesti, niinkuin »Karitsan» tunnustajan sopii. Ensinnä hän kuitenkin tahtoi rukoilla Vapahtajaa. Hän lankesi siis polvilleen arenalle, pani kädet ristiin ja nosti silmänsä tähtiä kohti, jotka tuikkivat sirkuksen kattoaukon läpi.

Tämä asentopa ei laisinkaan miellyttänyt joukkoa. Se oli saanut ihan tarpeekseen kristityistä, jotka kuolivat kuin lampaat. Ymmärrettiin, että näytäntö menee aivan hukkaan, jollei jättiläinen rupea puolustamaan itseään. Siellä täällä alettiin usutella. Jotkut huusivat mastigoforeille, joiden tehtävä oli ruoskia miekkailijoita, jolleivät he tahtoneet taistella. Hetkisen perästä kaikki sentään vaikenivat, sillä eihän kukaan tietänyt, mikä jättiläistä odotti ja eikö hän taistelisi, kun joutuisi katselemaan kuolemaa suoraan silmiin.

Odotusta ei enää kestänyt kauaa. Äkkiä alkoi kuulua messinkitorvien läpitunkevia toitotuksia. Tämä merkki avasi ristikon vastapäätä Caesarin podiumia, ja petojen karjuessa tulla karautti arenalle hurja germanilainen härkä, sarvissa kantaen naisen ruumista.

"Lygia, Lygia!" huusi Vinitius.

Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen, jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla äänellä toistelemaan:

"Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!"

Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet. Hänen päähänsä ei jäänyt ainoatakaan ajatusta, ainoastaan huulet ääntelivät kuin mielisairauden tilassa:

"Uskon! uskon! uskon!"

Amfiteatterissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Augustianit nousivat kaikki paikoiltaan, sillä arenalla tapahtui kummia. Kun tuo nöyrä ja kuolemaan valmistunut lygilainen näki prinsessansa villin pedon sarvissa, säpsähti hän ikäänkuin tuli olisi karannut hänen suoniinsa, oikaisi selkänsä suoraksi ja rupesi juoksemaan raivoisan pedon perässä.

Kaikkien rinnoista tunki lyhyt hämmästynyt huuto, jota seurasi synkkä hiljaisuus: lygilainen oli silmänräpäyksessä saavuttanut raivostuneen härän ja käynyt kiinni sen sarviin.

"Katso!" huudahti Petronius, riistäen togan Vinitiuksen silmien edestä.

Vinitius kokosi voimansa, kurotti eteenpäin kalmankalpeat kasvonsa ja rupesi lasittunein, tajuttomin silmin katselemaan arenalle.

Yleisö ei uskaltanut edes hengittää. Amfiteatterissa olisi saattanut kuulla kärpäsen surinan. Ihmiset eivät olleet uskoa omia silmiään. Sellaista ei ollut ikinä nähty, niin totta kuin Rooma oli Rooma.

Lygilainen piti villiä petoa sarvista. Hänen jalkansa kaivautuivat nilkkoja myöten hiekkaan, selkä taipui kuin jännitetty jousi, pää upposi hartioiden väliin, käsivarsien lihakset pingoittuivat niin, että iho oli halkeamaisillaan niiden pulleudesta, mutta härkä ei päässyt paikoiltaan. Sekä mies että peto pysyivät niin liikkumattomina, että katselijat luulivat näkevänsä Herkuleksen tai Theseuksen urotöitä esittävän kuvan tai kiveen hakatun ryhmän. Mutta tuon näennäisesti rauhaisen kuoren alla kamppaili kaksi äärimmilleen jännitettyä voimaa. Sekä härkä että mies painoivat jalkansa hiekkaan, mutta härän tumma, karvainen ruumis kiemuroi niin, että se oli kuin jättiläiskokoinen kerä. Kumpi väsyy, kumpi ensinnä kaatuu? Se kysymys merkitsi tänä hetkenä kamppailutaidon tuntijoille ja harrastajille enemmän kuin heidän oma kohtalonsa, koko Rooma ja sen maailmaa hallitseva valta. Lygilainen oli heidän silmissään puolijumala, joka ansaitsi sekä kunniaa että kuvapatsaita. Jo nousi Caesarkin seisomaan. Kuullessaan puhuttavan miehen voimista olivat hän ja Tigellinus tahallaan päättäneet panna toimeen tällaisen näytelmän. Leikkiä laskien olivat he puhuneet keskenään: »voittakoon vain Crotonin-surmaaja härän, jonka hänen kanssakamppailijakseen valitsemme», mutta nyt he kummissaan katselivat kuvaa, joka oli heidän edessään, ikäänkuin eivät olisi voineet käsittää sitä todelliseksi. Amfiteatterissa oli ihmisiä, jotka olivat nostaneet kätensä ilmaan ja jääneet siihen asentoon. Toisten otsalta valui virtoina hiki, ikäänkuin he itse olisivat kamppailleet pedon kanssa. Koko sirkuksessa ei kuulunut muuta kuin lamppujen sihinää ja soihduista putoilevien karsien kahahdukset. Ääni kuoli katselijain huulille, mutta sydän löi sen sijaan niin, että rinta oli haljeta. Kaikista tuntui kamppailu kestävän vuosisatoja.

Mutta mies ja peto pysyivät yhä paikoillaan kauheassa jännityksessä, ikäänkuin maahan naulattuina.

Kumea, härän mylvinnän kaltainen ääni kuului nyt arenalta, ja samassa pääsi kaikkien katselijain rinnoista parahdus. Sitten hiljeni kaikki. Ihmiset luulivat näkevänsä unta: jo rupesi härän ääretön pää kiertymään barbarin kourissa.

Lygiläisen kasvot, niska ja käsivarret kävivät niin punaisiksi kuin purppura, ja hänen selkänsä taipui vieläkin enemmän. Saattoi huomata, että hän keräsi viimeiset yliluonnolliset voimansa sekä ettei niitä enää kauaa riittäisi.

Härän mylvinä kävi yhä kumeammaksi, käheämmäksi ja tuskallisemmaksi. Jättiläisen rinnassa kulki hengitys sihisten. Pedon pää kiertyi kiertymistään, ja kidassa loksahti pitkä, vaahtoinen kieli.

Hetken perästä kuulivat likinnä istuvat katselijat ikäänkuin luiden ritinää, sitten kaatui peto maahan: sen niska oli vääntynyt nurin.

Jättiläinen irroitti silmänräpäyksessä nuoran sen sarvista, otti tytön syliinsä ja rupesi hengittämään hätäisesti.

Hänen kasvonsa kalpenivat, hiki uitti hiukset läpimäriksi, hartiat ja käsivarret olivat kuin veteen kastetut. Hetkisen hän seisoi kuin tiedotonna, sitten hän nosti silmänsä ja loi katseensa yleisöön.

Koko amfiteatteri joutui riemun raivoon.

Muutaman tuhannen katselijan suosionosoitukset panivat rakennuksen seinät tärisemään. Sellaista innostusta ei ollut nähty koko näytäntöjen aikana. Ylärivien katselijat jättivät paikkansa ja rupesivat lappamaan alas sekä tunkeutuivat käytäviin, jotta paremmin näkisivät jättiläisen. Kaikkialta kuului ääniä, jotka pyysivät armoa, intohimoisia, itsepintaisia ääniä, jotka pian paisuivat valtavaksi huudoksi. Jättiläinen oli käynyt ruumiillista voimaa ihailevan yleisön lemmikiksi ja Rooman ensimäiseksi henkilöksi.

Hän puolestaan ymmärsi, että joukko anoi hänelle elämää ja vapautta, mutta kaikesta päättäen hän ei ajatellut yksin omaa itseään. Hetkisen hän katseli ympärilleen, sitten hän likeni Caesarin podiumia ja sylkyttäen impeä käsivarsillaan nosti silmänsä, joissa oli rukoileva ilme. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Armahtakaa häntä! pelastakaa hänet! hänen tähtensä minä sen tein!"

Yleisö käsitti täydellisesti mitä hän tarkoitti. Sekä kansan että ritarien ja senaattorien sydän heltyi, kun he näkivät neidon lygiläisen sylissä. Hän oli jättiläisen rinnalla kuin pieni lapsi. Hänen hienot, alabasterinkarvaiset kasvonsa, hänen avuttomuutensa, hirveä vaara, josta jättiläinen hänet oli pelastanut, hänen kauneutensa ja rakkautensa--kaikki oli omiaan liikuttamaan mieliä. Toiset arvelivat näkevänsä isän, joka rukoilee armoa lapselleen. Säälin tunne puhkesi äkkiä ilmoille kuin liekki. Johan verta oli vuodatettu tarpeeksi, johan kuolemaa ja kidutusta oli nähty yllin kyllin. Yleisö alkoi anoa armoa molemmille, ja äänissä värisi kyynelten kaiku.

Ursus kierteli arenaa, yhä kiikutellen neitoa käsivarsillaan ja silmillään ja liikkeillään rukoillen, että hän saisi elää. Mutta Vinitius kimmahti äkkiä paikoiltaan, hypähti rintanojan yli, joka erotti ensimäiset istumapaikat arenasta, riensi Lygian luo ja peitti togallaan hänen alastoman ruumiinsa.

Sitten hän repäisi auki tunican rintansa kohdalta, paljasti haavojen arvet, jotka hän oli saanut Armenian sodassa, ja ojensi käsivartensa kansan puoleen.

Silloin syntyi amfiteatterissa innostus, jonka vertaista ei ikinä ole vielä nähty. Kansanjoukko tömisteli jalkojaan ja ulvoi. Armoa anovat äänet kävivät suorastaan uhkaaviksi. Ihmiset eivät puolustaneet ainoastaan jättiläistä, vaan sekä neitoa että soturia ja heidän rakkauttaan. Tuhannet katselijat kääntyivät Caesarin puoleen, heidän silmistään säihkyi viha ja kädet pusertuivat nyrkeiksi. Mutta Caesar viivytteli eikä tietänyt, mitä tehdä. Tosin hän ei erityisesti vihannut Vinitiusta, eikä Lygiankaan kuolema saattanut tuottaa hänelle mitään hyötyä, mutta hän olisi tahtonut nähdä härän sarvillaan lävistävän tytön ruumiin tai tallaavan sen mäsäksi jalkojensa alle. Hänen synnynnäinen julmuutensa, eläimistynyt mielikuvituksensa ja himonsa nautti sellaisista näytelmistä. Ja nyt tahtoi kansa riistää häneltä nautinnon aivan silmien edestä. Viha leimahti hänen pöhöttyneille kasvoilleen, kun hän sitä ajatteli. Ei itserakkauskaan olisi sallinut hänen alistua joukon tahdon alle, mutta hänen myötäsyntyinen pelkuruutensa esti häntä ryhtymästä sitä vastustamaan.

Hän rupesi nyt tähystelemään eikö hän edes augustianien joukossa näkisi sormia, jotka viittaisivat alaspäin, s.o. antaisivat kuolon merkkiä. Petroniuksen käsi oli pystyssä, ja hänen kasvonsa tähtäsivät miltei uhkaavasti Caesariin. Taikauskoinen mutta haaveiluun taipuvainen Vestinus, joka pelkäsi henkiä, mutta ei ihmisiä, antoi armon merkin. Samoin teki Scevinus, Nerva, Tullius Senecio, vanha, kuuluisa päällikkö Ostorius Scapula, Antistus, Piso, Vetus, Crispinus, Minutius Termus, Pontius Telesinus ja Traseas, jota kansa kunnioitti. Kun Caesar tämän näki, otti hän loukkaantuneena ja harmissaan smaragdin silmänsä edestä, mutta samassa Tigellinus, joka kaikella muotoa tahtoi vahingoittaa Petroniusta, kumartui hänen puoleensa ja virkkoi:

"Älä anna perään, jumalallinen. Onhan meillä pretorianit!"

Nero käänsi nyt katseensa sinnepäin, missä ankara Subrius Flavius pretorianeineen oli. Tämä herra oli tähän asti koko sieluineen ja mielineen ollut Caesarin puolella, mutta nyt sai Caesar nähdä kummia. Vanhan tribunin ankarat kasvot olivat kyynelten vallassa, ja hän piti kättään korkealla ilmassa, armoa anoen.

Kansanjoukko kiihtyi kiihtymistään. Tömistelevien jalkojen alla tuprusi tomua niin, että se täytti koko amfiteatterin. Melun seasta saattoi eroittaa huudot: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»

Nero pelästyi. Sirkuksessa oli kansa kaikkivaltiaana herrana. Tosin edelliset Caesarit, varsinkin Kaligula, silloin tällöin olivat uskaltaneet asettua sen tahtoa vastaan; ja seurauksena oli aina ollut mellakoita, jopa verenvuodatustakin. Mutta Neron asema oli aivan toinen. Ensinnäkin hän näyttelijänä ja laulajana oli kansan suosion tarpeessa, toiseksi hän tahtoi pitää kansaa puolellaan vastapainona senaattoreille ja patricioille, vihdoin hän Rooman palon jälkeen kaikin voimin oli koettanut voittaa puolelleen kansaa ja kääntää sen vihaa kristittyjä vastaan. Hän ymmärsi siis, että vastusteleminen saattoi käydä suorastaan vaaralliseksi. Sirkuksessa alkanut mellakka saattoi levitä koko kaupunkiin ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat.

Vielä kerran hän katsahti Subrius Flaviukseen, senaattorin sukulaiseen centurio Scevinukseen ja sotamiehiin, ja kun hän joka taholla näki rypistyneitä kulmakarvoja, kiihoittuneita kasvoja ja silmiä, jotka tuijottivat suoraan häneen, antoi hän armon merkin.

Silloin täytti kättentaputusten myrsky amfiteatterin laesta lattiaan asti. Kansa oli nyt täysin vakuutettu tuomittujen turvallisuudesta, sillä tästälähtien oli se heidän holhoojanaan, ja silloin ei Caesarinkaan ollut hyvä uhata heitä kostollaan.

KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Neljä bitynilaista orjaa kantoi varovasti Lygian Petroniuksen taloon. Vinitius ja Ursus astelivat vieressä kiiruhtaen minkä ikinä voivat saadakseen Lygian niin pian kuin suinkin kreikkalaisen lääkärin käsiin. He astelivat äänettöminä; päivän tapahtumien jälkeen ei tehnyt mieli ryhtyä keskusteluun. Vinitius oli tähän asti ollut ikäänkuin tajutonna. Hän toisti toistamistaan, että Lygia on pelastettu, ettei häntä uhkaa vankila eikä kuolema sirkuksessa enää, että kaikki onnettomuudet jo ovat menneet menojaan ja että hän paraikaa vie häntä kotiin, elääkseen erottamattomasti hänen kanssaan yhteydessä. Mutta hänestä tuntui sittenkin siltä, kuin tämä kaikki olisi ollut uuden elämän alkua eikä todellisuutta. Tuon tuostakin hän kumartui katsomaan kantotuolissa lepääviä rakkaita kasvoja. Kuun valossa näytti siltä kuin Lygia vain olisi nukkunut, ja Vinitius toisteli toistelemistaan itsekseen: "se on hän! Kristus on hänet pelastanut!" Hänen mieleensä muistui, että spolariumiin, jonne hän ja Ursus olivat kantaneet Lygian, oli tullut joku vieras lääkäri ja tämä oli vakuuttanut, että neito elää ja jää henkiin. Sitä ajatellessa valtasi Vinitiuksen sellainen riemu, että hän luuli rintansa halkeavan. Hän kävi tuon tuostakin niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojautua Ursuksen käsivarteen, sillä hän ei omin voimin olisi päässyt paikalta. Mutta Ursus katseli taivasta, joka oli tähtiä täynnä, ja rukoili.

He riensivät katujen poikki, joilla vastarakennetut valkeat talot häikäisevästi paistoivat kuun valossa. Kaupunki oli autiona. Vain siellä täällä porttikäytävissä tanssi ja lauloi ihmisiä, murattiseppeleet kulmilla, huilujen soidessa. Olihan yö ihana, ja juhlapäiviä oli kestänyt siitä asti, kun kilpaleikit alkoivat. Vähää ennen kuin saavuttiin kotitalolle, lakkasi Ursus rukoilemasta ja virkkoi hiljaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä Lygian:

"Herra, Vapahtaja hänet pelasti kuolemasta. Kun minä näin hänet härän sarvissa, olin hengissä kuulevinani äänen lausuvan: »puolusta häntä!» ja varmaan se oli Karitsan ääni. Vankila oli kuluttanut voimani, mutta Hän palautti ne minulle siksi hetkeksi ja Hän pehmitti kovakouraisen kansan mielen niin, että se rukoili hänen puolestaan. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!"

Vinitius lausui:

"Siunattu olkoon Hänen nimensä!"

Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä itkunpuuska alkoi äkkiä tärisyttää hänen rintaansa. Hänet valtasi vastustamaton halu heittäytyä maahan kiittämään Vapahtajaa armosta ja ihmeestä.

Samassa he kuitenkin saapuivat kotiin. Palvelijat, joille orja edeltäkäsin oli lähetetty viemään sanaa, olivat kaikki vastassa. Paavali Tarsolainen oli jo Antiumissa kääntänyt suurimman osan heistä kristinuskoon, ja he tunsivat tarkalleen koko Vinitiuksen onnettomuuden. Heidän ilonsa oli siis ääretön, kun he näkivät uhrit, jotka olivat pelastuneet ilkeän Neron kynsistä, ja heidän ilonsa yhä suureni, kun parantaja Theokles, tutkittuaan Lygian, ilmoitti, ettei hän ollut saanut ainoatakaan vaarallista vammaa. Vankilakuumetta oli vain seurannut heikkous, mutta kun hän siitä tointuisi, niin hän paranisi.

Samana yönä hän jo pääsi tajuihinsa. Hän heräsi kauniissa, korinttilaisten lamppujen valaisemassa cubiculumissa, keskellä verbena-lemua, eikä käsittänyt missä hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Se hetki, jolloin hänet sidottiin kahleisiin kytketyn härän sarviin, oli jäänyt hänen mieleensä ja kun hän nyt näki Vinitiuksen kasvot lamppujen lempeässä, punertavassa valossa, arveli hän, etteivät he enää ole maan päällä. Ajatukset hänen heikontuneessa päässään olivat vielä sekaisin; hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että he hänen väsymyksensä ja heikkoutensa takia olivat pysähtyneet lepäämään matkalla. Hän ei tuntenut minkäänlaista tuskaa, vaan hymyili Vinitiukselle ja aikoi kysyä, missä he ovat, mutta ei saanut huuliltaan kuin heikon kuiskauksen, josta Vinitius vaivoin eroitti nimensä.

Vinitius laskeutui polvilleen hänen vuoteensa ääreen, pani keveästi kätensä hänen otsalleen ja lausui:

"Kristus sinut pelasti ja palautti minulle!"

Hänen huulensa liikkuivat taasen, mutta kuiskauksesta oli mahdoton saada selvää. Hetkisen perästä hänen silmänsä sulkeutuivat, kevyt hengitys alkoi kohotella rintaa ja hän vaipui syvään uneen. Sitä parantaja Theokles juuri oli odottanut, sillä unen hän oli sanonut palauttavan terveyden.

Mutta Vinitius viipyi hänen luonaan polvillaan, rukoukseen vaipuneena. Koko hänen sielunsa oli sulanut rakkaudeksi, ja hänen tunteensa oli niin ääretön, että hän kokonaan unohtui siihen. Muutaman kerran kävi Theokles cubiculumissa, silloin tällöin työnsi kultatukkainen Eunikekin syrjään oviverhoa, ja vihdoin alkoivat kurjet, joita puutarhassa pidettiin, huudoillaan ilmoittaa päivän koittoa, mutta Vinitius viipyi yhä vielä hengissään Kristuksen jalkain juuressa. Ei hän kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hänen sydämensä oli leimahtanut kiitollisuuden uhrituleksi, ja autuus oli hänet käsittänyt.

Hän eli kuin puoleksi taivaan mailla.

KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Petronius, joka ei tahtonut loukata Caesaria, läksi heti Lygian vapaaksi päästyä muiden augustianien mukana Palatinukselle. Hän halusi kuulla, mitä siellä puhuttaisiin ja varsinkin vieläkö Tigellinus hautoisi uusia tuhotuumia neitoa vastaan. Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.

Nero oli harmistunut ja äreä, sillä näytelmä oli loppunut aivan toisin kuin hän oli toivonut. Alussa hän ei tahtonut edes katsoa Petroniukseen, mutta Petronius likeni häntä kylmäverisesti ja vapaana, kuten »arbiter elegantiarumin» sopi.

"Tiedätkö, jumalallinen," virkkoi hän, "mikä ajatus mieleeni juolahti? Kirjoitapa laulu neidosta, jonka maailmanvaltiaan käsky pelasti villin härän sarvista ja antoi sulhaselle. Kreikkalaiset ovat herkkäsydämisiä, ja varmaan sellainen laulu hurmaa heidät."

Neron täytyi kesken suuttumustaan mieltyä tuumaan. Siihen oli kaksikin syytä: ensinnä hän piti laulun aiheesta ja toiseksi se tarjosi hänelle tilaisuutta ylistää omaa itseään ylevämielisenä maailman valtiaana. Hetkisen perästä hän katsahti Petroniukseen ja virkkoi:

"Niin! taidat olla oikeassa! Mutta sopiiko minun ylistää omaa hyvyyttäni?"

"Eihän sinun tarvitse mainita omaa nimeäsi. Joka roomalainen arvaa ilmankin kenestä on kysymys, ja Roomasta leviää tieto pitkin koko maailmaa."

"Oletko varma, että siitä pidetään Akaiassa?"

"Kautta Polluxin!" huudahti Petronius.

Ja tyytyväisenä hän palasi kotiin, sillä hän oli nyt vakuutettu, ettei Nero, jonka elämäntarkoitus oli käyttää hyväkseen kaikkia todellisuuden tapahtumia kirjallisuudessa, pilaisi aihetta. Samalla hän sitäpaitsi sitoisi Tigellinuksen kädet. Tästä huolimatta Petronius yhä pysyi siinä vakaumuksessa, että Vinitiuksen on paras lähteä Roomasta niin pian kuin Lygian terveydentila vain sallii. Kun hän seuraavana päivänä näki Vinitiuksen, sanoi hän hänelle:

"Vie hänet Siciliaan. Asiat ovat järjestyneet niin, ettei teitä Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara, mutta Tigellinus on valmis käyttämään keinonaan vaikkapa myrkkyä. Jollei hän teitä vihaakaan, niin hän vihaa minua."

Vinitius hymähti ja vastasi:

"Lygia oli villin härän sarvissa, ja kuitenkin Kristus hänet pelasti."

"Sopiihan sinun uhrata hekatombi hänen kunniakseen," vastasi Petronius hiukan kärsimättömästä, "mutta älä käske hänen toista kertaa pelastaa häntä... Muistatko, kuinka Aeolus otti vastaan Odysseuksen, kun tämä toistamiseen tuli pyytämään suotuisaa tuulta? Jumalat eivät mielellään toista tekojaan."

"Kunhan Lygia paranee," puhui Vinitius, "vien hänet Pomponia Graecinan luo."

"Se on oikein, varsinkin koska Pomponia on sairaana. Auluksen sukulainen, Antistius, kertoi sen minulle. Sillaikaa tapahtuu täällä kaikkinaisia asioita ja ihmiset unohtavat teidät. Onnellisimmat ovat näihin aikoihin unohdetut. Olkoon Fortuna aurinkonanne talvella ja varjonanne kesällä!"

Sen sanottuaan jätti Petronius Vinitiuksen nauttimaan onnestaan ja läksi Theoklekselta kysymään Lygian terveyden tilaa.

Kaikki vaara oli jo ohi. Kellarissa olisi huonon ilman ja kaikkinaisen puutteen täytynyt tappaa hänet, sillä vankilakuume oli tehnyt hänet hyvin heikoksi, mutta nyt häntä vaalittiin niin huolellisesti kuin suinkin ja häntä ympäröi mukavuus, jopa ylellisyyskin. Kahden päivän perästä hänet Theokleksen käskystä kannettiin puutarhaan, joka oli huvilan ympärillä, ja siellä hän sai viipyä tuntikausia. Vinitius koristi hänen kantotuolinsa orvokeilla ja varsinkin iris-kukkasilla, jotka muistuttivat Auluksen talon atriumia. Usein he, istuen käsi kädessä suurten puiden varjossa, puhelivat entisistä tuskistaan ja kärsimyksistään. Lygia sanoi, että Kristus tahallaan oli kuljettanut Vinitiusta kärsimysten tietä. Hän oli tahtonut muuttaa hänen sielunsa ja vetää häntä puoleensa. Vinitius puolestaan tunsi hänen olevan oikeassa: häneen ei todella ollut jäänyt mitään entisestä patriciosta, jonka ainoana lakina oli ollut oma tahto. Menneet muistot eivät sentään olleet vähääkään katkerat. Molempien mielestä tuntui siltä, kuin hirveä menneisyys jo olisi jäänyt kauas, monien vuosien taakse. Heitä ympäröi rauha, jonka vertaista he eivät ikinä olleet kokeneet. He elivät uutta, sanomattoman autuasta elämää, joka oli vallannut heidät. Mellastakoon Roomassa Caesar ja täyttäköön maailman kauhulla--heitä varjelee valtias, joka on sata kertaa väkevämpi. Eivät he enää pelkää Caesarin häijyyttä ja hurjuutta, heidän silmissään on hän lakannut olemasta elämän ja kuoleman herra. Kerran auringon laskettua kuulivat he jalopeurojen ja muiden villien petojen kiljunnan etäisistä vivarioista. Ennen olivat äänet pahoina enteinä kauhistuttaneet Vinitiusta. Nyt he vain hymyillen katselivat toisiinsa ja nostivat silmänsä illan ruskoja kohti. Usein Lygia, joka vielä oli hyvin heikko ja joka ei omin voimin kyennyt liikkumaan, nukkui puutarhan hiljaisuudessa ja Vinitius vartioi häntä. Katsellessaan nukkuvan kasvoja tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, ettei se enää ollut sama Lygia, jonka hän oli nähnyt Auluksen puutarhassa. Vankeus ja tauti olivat kyllä ottaneet osansa hänen hurmaavasta kauneudestaan. Silloin kun Vinitius oli nähnyt hänet Auluksella, ja myöhemminkin, kun hän oli tullut ryöstämään häntä Miriamin talosta, oli hän ollut ihanainen kuin kuva tai kukkanen. Nyt olivat hänen kasvonsa miltei läpikuultavat, kädet laihat, ruumis taudin kalvama, huulet kalpeat. Yksin silmätkin näyttivät vähemmän sinisiltä kuin ennen. Kultatukkainen Eunike, joka kantoi hänelle kukkia ja peitti hänen jalkansa kallisarvoisilla kankailla, oli hänen rinnallaan kuin kyprolainen jumalatar. Turhaan koetti estetikko Petronius löytää Lygiasta entistä hurmaavaisuutta. Hän kohautti olkapäitään ja ajatteli itsekseen, ettei tuon tytön tähden totisesti olisi kannattanut nähdä kaikkia niitä vaivoja, tuskia ja huolia, jotka olivat olleet viemäisillään Vinitiukselta hengen. Sehän oli kuin varjo Elysiumin kentiltä! Mutta Vinitius, joka nykyään rakasti hänen sieluaan, rakasti häntä entistä enemmän, ja kun hän valvoi nukkuvan lemmittynsä vuoteen ääressä, tuntui hänestä siltä kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut kokonainen maailma.

KUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Sanoma Lygian ihmeellisestä pelastuksesta levisi nopeasti kristittyjen joukkoon, jotka vastaiseksi olivat pelastuneet onnettomuudesta ja jotka elivät hajallaan siellä täällä. Uskonheimolaiset riensivät silloin katsomaan niitä, joille Kristus niin selvästi oli osoittanut armoaan. Ensinnä saapui nuori Nazarius ja Miriam, joiden kodissa apostoli Pietaria pidettiin piilossa, sitten tuli muitakin. Kaikki he, myöskin Vinitius, Lygia ja Petroniuksen kristityt orjat, kummissaan kuuntelivat Ursuksen kertomusta äänestä, joka oli ruvennut soimaan hänen sisässään ja joka oli käskenyt häntä taistelemaan villiä petoa vastaan. Mutta kaikkien mielet valtasi lohdutuksen ja toivon tunne: ei Kristus toki salli tallata maahan kaikkia tunnustajiaan ennenkuin Hän itse tulee hirveälle tuomiolle. Ja tämä toivo rohkaisi heidän sydämiään, sillä ei vaino vielä ollut lakannut. Jokaisen, jonka yleisön ääni vain mainitsi kristityksi, ottivat kaupungin vartijat kiinni ja kuljettivat vankeuteen. Tosin uhrien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, sillä useimmat kristityt olivat jo vangitut ja kidutetut kuoliaiksi. Ne, jotka vielä olivat säilyneet, pakenivat Roomasta ja asettuivat jonnekin kaukaiseen maakuntaan odottamaan, että rajuilma menisi ohitse, tai piiloutuivat niin, etteivät uskaltaneet kokoontua pitämään yhteisiä rukouksiakaan kuin hiekkakuopissa ulkopuolella kaupunkia. Heitä vainottiin kuitenkin yhä vielä, sillä vaikka varsinaiset kilpaleikit jo olivat loppuneet, niin heitä säästettiin seuraaviin tai heidät surmattiin paikalla. Rooman kansa tosin ei enää heitä pitänyt kaupungin murhapolttajina, mutta se katsoi heitä sen sijaan ihmissuvun ja valtansa vihollisiksi, ja julistus, joka oli annettu heitä vastaan, pysyi yhä voimassa.

Apostoli Pietari ei pitkiin aikoihin uskaltanut näyttäytyä Petroniuksen talossa. Eräänä iltana Nazarius kuitenkin ilmoitti hänen aikovan saapua. Lygia, joka jo oli pystyssä, ja Vinitius karkasivat häntä vastaan ja syleilivät hänen jalkojaan; mutta hän tervehti heitä suurella mielenliikutuksella, sillä harvoja lampaita oli jäänyt siihen laumaan, jonka Kristus oli uskonut hänen kaittavakseen ja jonka kohtalo sai hänen ylevän sydämensä tuskasta itkemään. Vinitius sanoi: »Sinun ansiosi on, että Vapahtaja palautti hänet minulle!» Mutta Pietari vastasi: »Uskosi tähden Hän hänet sinulle palautti. Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien nimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen surullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat täyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa. Vinitius ja Lygia huomasivat, että hänen hapsensa olivat käyneet aivan valkeiksi, että hänen vartalonsa oli käyristynyt ja että hänen kasvoihinsa oli uurtunut sellainen surun ja kärsimyksen ilme, että olisi luullut hänen itsensä saaneen kärsiä saman tuskan ja kidutuksen, jonka Neron julmuuden ja hurjuuden uhrit olivat saaneet kärsiä. Mutta he ymmärsivät jo molemmat, ettei kukaan pääse vapaaksi vaivoista, koska Kristus itsekin alistui tuskaan ja kuolemaan. Sydäntä kuitenkin vihlaisi, kun he näkivät apostolin noin vuosien, vaivojen ja kärsimysten murjomana. Vinitiuksen tarkoitus oli muutaman päivän perästä lähteä viemään Lygiaa Napoliin, jossa heidän piti tavata Pomponia, sekä sitten eteenpäin, Siciliaan. Nyt hän rupesi rukoilemaan, että apostoli jättäisi Rooman yhdessä heidän kanssaan.

Mutta apostoli laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Kuulen hengissä Herran sanat, jotka Hän minulle Tiberian meren rannalla lausui: »Koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja menit, kuhunkas tahdoit, mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinut ja vie, kuhunka et sinä tahdo.» On siis oikein ja kohtuullista, että seuraan laumaani."

He vaikenivat, sillä eivät he ymmärtäneet mitä hän sanoi, mutta hän jatkoi:

"Työni likenee loppuaan, mutta asuinsijan ja rauhan saan vasta Herran huoneessa."

Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja lausui: »Muistelkaa minua, sillä minä olen teitä rakastanut niinkuin isä lapsiaan ja tehkää kaikki, mitä te elämässä teette, Herran kunniaksi.»

Näin sanoen nosti hän vanhat, vapisevat kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä, mutta he painuivat hellästi hänen puoleensa, sillä he tunsivat, että tämä ehkä oli viimeinen siunaus, jonka he hänen kädestään saivat vastaanottaa.

Kerran he sentään vielä saivat nähdä hänet. Muutamia päiviä myöhemmin toi Petronius huonoja tietoja Palatinukselta. Oli saatu selville, että muuan Caesarin vapautetuista oli kristitty, ja häneltä oli löydetty apostoli Pietarin, Paavali Tarsolaisen, Jaakopin, Judaksen ja Johanneksen kirjoittamia kirjeitä. Tigellinus oli kyllä aikoja sitten tietänyt, että Pietari oleskeli Roomassa, mutta hän oli luullut hänen saaneen surmansa tuhansien muiden kristinopin tunnustajien mukana. Nyt kävi selville, että molemmat uuden opin päämiehet elivät ja olivat pääkaupungissa. He olivat saatavat kiinni ja vangittavat mistä hinnasta hyvänsä. Vasta heidän kuoltuaan saataisiin vihatun lahkon idut revityiksi juurineen maasta. Vestinukselta kuuli Petronius Caesarin antaneen käskyn, että Pietarin ja Paavali Tarsolaisen kolmen päivän kuluessa tulee olla mamertinilaisessa vankilassa sekä että kokonaisia pretorianiosastoja oli lähetetty Tiberin taakse tarkastamaan kaikkia taloja.

Kun Vinitius sai tiedon tästä, päätti hän lähteä varoittamaan apostolia. Illalla hän ja Ursus pukeutuivat gallialaisiin viittoihin, peittivät kasvonsa ja läksivät Miriamin kotiin, jossa Pietari oleskeli ja joka oli Tiberin-takaisen kaupunginosan syrjällä, Janiculus-kukkulan juurella. Tiellä näkivät he jo sotamiesten piirittävän taloja ja kuljettavan pois tuntemattomia ihmisiä. Koko kaupunginosa oli kuohuksissa. Uteliaita oli kerääntynyt joukoittain. Siellä täällä kuuluivat sadanpäämiehet urkkivan vangituilta tietoja Simon Pietarista ja Paavali Tarsolaisesta.

Ursus ja Vinitius pääsivät sotamiesten edelle ja saapuivat onnellisesti Miriamin asunnolle, jossa tapasivat Pietarin ja kourallisen uskollisia. Timoteus, Paavali Tarsolaisen apulainen, ja Linus olivat myöskin saapuvilla.

Kun he saivat kuulla, että vaara oli niin likellä, vei Nazarius heidät kaikki kalatietä puutarhan pienelle portille ja siitä autioon kivilouhikkoon, joka oli muutaman sadan askeleen päässä Janiculuksen portilta. Ursuksen täytyi kantaa Linus, jonka jalka kidutettaessa oli mennyt poikki ja joka ei vieläkään ollut parantunut. Kun he olivat päässeet kuoppaan, tuntui turvalliselta. Nazarius sytytti soihdun, ja sen valossa alettiin keskustella, kuinka apostolin kallis henki olisi pelastettava.

"Herra," virkkoi Vinitius, "johdattakoon Nazarius sinut huomenna kaupungista Albanian vuoristoon. Siellä tapaamme toisemme ja lähdemme Antiumiin, jossa meitä odottaa laiva, valmiina viemään meidät Napoliin ja Siciliaan. Onnellinen päivä ja hetki, jolloin tulet talooni ja siunaat kotilieteni."

Ilomielin kuulivat toiset hänen sanansa. Hekin kehoittivat apostolia seuraamaan hänen neuvoaan.

"Varjele itseäsi, paimenemme," sanoivat he, "äläkä jää Roomaan. Suojele elävää totuutta, ettei se katoaisi maailmasta, kun me ja sinä katoamme. Kuule meitä, jotka rukoilemme sinua kuin isäämme."

"Tee se Kristuksen nimeen!" huusivat toiset ja tarttuivat hänen vaatteensa liepeeseen.

Hän vastasi heille:

"Lapseni! Kuka tietää, koska Herra määrää elämämme lopun."

Mutta hän ei myöskään sanonut jäävänsä Roomaan. Hän ei itsekään tietänyt mitä hänen piti tehdä, sillä hänen sielunsa pohjalla oli jo kauan kytenyt epävarmuus, vieläpä levottomuuskin. Mutta hänen laumansa oli hajoitettu ja työ tehty tyhjäksi. Seurakunnan, joka ennen tulipaloa oli kukoistanut kuin kaunis puu, oli »peto» tallannut maahan. Kaikki oli hävitetty. Ainoastaan kyyneleet ja tuskan ja kuoleman muistot olivat jääneet jäljelle. Kylvö oli lupaillut runsasta satoa, mutta saatana oli tallannut sen maahan. Enkelijoukot eivät olleet rientäneet onnettomien avuksi, vaan Nero hallitsi maailmaa kunniassa, julmana, entistä mahtavampana, merten ja kaikkien maiden herrana. Monesti Jumalan kalamies yksinäisyyden hetkinä oli nostanut kätensä taivasta kohti ja kysynyt: »Herra! mitä minun pitää tehdä? miten minun tulee menetellä? Kuinka minä, voimaton vanhus, saatan taistella pahuuden ääretöntä voimaa vastaan, jonka olet sallinut päästä valtaan ja voittoon?»

Niin hän oli huutanut ahdistetun sydämensä syvyydestä, hengissä yhä toistaen: »Ei ole enää lampaita, joita käskit minun kaitsea, ei ole enää seurakuntaa, autio ja alakuloinen on pääkaupunkisi--mitä siis nyt käsket minun tehdä? Tännekö minun tulee jäädä, tuleeko minun johtaa laumasi tähteet jonnekin merten taa, jotta me siellä hiljaisuudessa ylistäisimme Sinun nimeäsi?»

Hän ei ymmärtänyt mitä hänen piti tehdä. Tosin hän tiesi, ettei elävä totuus häviä, vaan että sen täytyy voittaa, mutta välistä hän arveli, ettei sen aika vielä ollut tullut. Ehkäpä se tulee vasta silloin, kun Herra tuomiopäivänä astuu maan päälle kunniassa ja voimassa, sata kertaa mahtavampana kuin Nero.

Monesti hän myöskin ajatteli, että jos hän jättää Rooman, niin uskovaiset seuraavat häntä, ja silloin hän johdattaa heidät kauas pois, Galilean varjoisiin lehtoihin, Tiberian meren tyynille rannoille, paimenten joukkoon, jotka lempeinä kuin kyyhkyset tai lampaat siellä kaitsevat karjojaan tymbron ja narduksen seassa. Ja yhä kiihkeämmin alkoi kalastajan sydän ikävöidä lepoa ja rauhaa, yhä valtavammaksi kävi halu päästä merelle ja Galileaan, yhä useammin puhkesi kyyneliä vanhuksen silmiin.

Hän oli jo tehnyt päätöksensä, mutta samassa hänet valtasi pelko ja levottomuus. Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»?

Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa. Ne, jotka jalopeurat repivät, jotka naulittiin risteihin ja jotka poltettiin Caesarin puutarhoissa, pääsivät hetkellisen tuskan perästä Herran luokse, mutta Pietari ei voinut nukkua, ja hänen tuskansa olivat suuremmat kuin ne, mitä pyövelit keksivät uhreilleen. Aamun koi valaisi monesti talojen kattoja, kun hän yhä vielä ahdistetun sydämensä syvyydestä huusi:

"Herra, miksi käskit minun tulla tänne, rakentamaan pääkaupunkiasi tähän pedon pesään?"

Kolmeenkymmeneen neljään vuoteen Herransa kuoleman jälkeen ei hän ollut nauttinut lepoa. Sauva kädessä hän oli kiertänyt maailmaa julistamassa »hyvää sanomaa». Matkat ja vaivat olivat kuluttaneet hänen voimiaan, ja kun hän vihdoin tässä maailman pääkaupungissa oli todistanut Mestarin tekoja, oli ainoa tulinen henkäys pahuuden suusta tehnyt tyhjäksi hänen työnsä, ja hän huomasi, että taistelu oli alettava uudelleen. Ja mikä taistelu! Toisella puolen Caesar, senaatti, kansa ja legionat, jotka rautaisena vanteena ympäröivät koko maailmaa, sen lukemattomia linnoituksia ja lukemattomia maita, mahti, jonka vertaista ei ihmissilmä ollut nähnyt--toisella puolen hän, Pietari, vuosien ja työn rasittamana, niin heikkona, että matkasauva tuskin pysyi vapisevassa kädessä.

Sentähden hän monesti vakuutti itselleen, ettei hän saata mitata voimiaan Caesarin kanssa, vaan että yksin Kristus itse voi päättää työn.

Kaikki nämä ajatukset lensivät nytkin hänen huolestuneeseen mieleensä, kun hän kuuli viimeisten uskollistensa pyynnöt. He asettuivat yhä ahtaampaan piiriin hänen ympärilleen ja toistelivat rukoillen:

"Varjele itseäsi, rabbi, ja johdata meidät pois pedon kynsistä."

Vihdoin käänsi Linuskin kidutetut kasvonsa hänen puoleensa.

"Herra!" virkkoi hän, "Vapahtaja käski sinun ruokkia lampaitaan, mutta niitä ei enää ole täällä, tai huomenna ne jo kaikki ovat poissa--mene siis sinne, missä niitä vielä taidat löytää. Eläähän Jumalan sana vielä Jerusalemissa, Antiokiassa, Efesossa ja muissa kaupungeissa. Mitä sinä voit tehdä, jos jäätkin Roomaan? Jos kuolet, niin vain suurennat pedon voittoa, Eihän Herra Johanneksenkaan elämälle pannut määrää. [Johanneksesta luultiin, ettei hän kuolisi ennenkuin saisi nähdä Herran tulemisen päivän.] Paavali taas on Rooman kansalainen, joten ei häntä taideta rangaista ilman tuomiota, mutta jos helvetin voima sortaa sinut, opettaja, niin silloin kaikki, joiden sydämet jo ovat särkyneet, kysyvät: kuka on suurempi Neroa? Sinä olet kallio, jonka päälle Jumalan seurakunta on rakennettu. Anna meidän kuolla, mutta älä salli Antikristuksen voittaa Jumalan huoneenhaltijaa äläkä palaa tänne ennenkuin Jumala on musertanut ne, jotka viatonta verta vuodattivat."

"Katso meidän kyyneliämme!" toistelivat kaikki läsnäolijat.

Kyyneleet valuivat Pietarinkin poskille. Hetkisen perästä hän nousi, ojensi kätensä polvistuvien puoleen ja lausui:

"Ylistetty olkoon Herran nimi ja tapahtukoon Hänen tahtonsa!"

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä Campanian tasangolle päin.

Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja ahdistetut uskonveljensä.

Idän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita vähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät kaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui vähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet ruskopilviä.

Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu hälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse pilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.

Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita kaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan juhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun matkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.

Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.

Pietari seisahtui ja virkkoi:

"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"

"En näe mitään," vastasi Nazarius.

Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:

"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."

Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.

Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.

"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.

Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hämmästys, riemu ja ihastus.

Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:

"Kriste! Kriste!..."

Hän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.

Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto:

"Quo vadis, Domine?..." ["Minne menet, herra?..."]

Nazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti surumielisen, suloisen äänen lausuvan:

"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi."

Apostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana, ääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan maasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.

Kun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:

"Quo vadis, Domine?..."

"Roomaan," vastasi apostoli hiljaa.

Ja hän kääntyi takaisin.

* * * * *

Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet hämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti hänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen apostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja täynnä riemua:

"Minä näin Herran!"

Ja vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.

Hän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta marttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa, ne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä, kaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän antoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.

Kun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he sen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa; nimittäin rakkauden onnen.

Mutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa saattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi sitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin, miksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten, hillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa. Kaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että sielut.

SEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Vihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikäänkuin palveluksen päättäjäisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin voittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka vartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kääntyivät kristinuskoon ja kastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillä haavaa ollut Roomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar poissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion. Ensin iäkästä apostolia ruoskittiin, kuten laki määräsi, ja seuraavana päivänä hänet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen kukkulalle. Siellä hänen tuli kärsiä rangaistus, joka hänelle oli määrätty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivät kansanjoukkoa, joka oli kerääntynyt vankilan edustalle. Heidän käsityksensä mukaan ei yksinkertaisen miehen kuoleman--varsinkin koska mies oli muukalainen--olisi pitänyt herättää sellaista huomiota. He luulivat saattajia uteliaiksi katselijoiksi eivätkä tietäneet, että he olivat uskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin rangaistuspaikalle. Puolenpäivän jälkeen vankilan portit vihdoin avautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellä. Aurinko aleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lämmin. Pietarin ei tarvinnut kantaa ristiään, koska hän oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hän jaksaisi liikuttaa sitä paikalta. Hänen kaulaansakaan ei pantu kahleita, koskei tahdottu vaikeuttaa hänen käyntiään. Hän astui vapaana, ja hänen ystävänsä saattoivat selvästi nähdä hänet. Sinä hetkenä, jolloin hänen valkea päänsä ilmestyi sotamiesten kypäröiden joukkoon, alkoi ihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksiä, mutta pian ne vaikenivat, sillä vanhus oli niin hilpeä ja hänen kasvoistaan loisti sellainen riemu, että kaikki ymmärsivät uhrin kulkevan voittoa eikä tappiota kohti.

Voittoa kohti hän kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt niin nöyränä, selkä kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana sotamiehiä, täysin arvokkaana. Hän ei vielä koskaan ollut näyttänyt niin majesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja sotamiestensä ympäröimänä. Joka taholta kuului ääniä: »Pietari menee Herran luokse.» Kaikki näyttivät unohtaneen, että häntä odotti tuska ja kuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina ja täydellisesti tietäen, että hänen kuolemansa--Herran kuoleman jälkeen--oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekä että hänen kuolemansa oli lunastava tämän kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti koko maailman.

Kummissaan pysähtyivät ihmiset tiellä katselemaan vanhusta, mutta uskovaiset laskivat kätensä heidän olkapäilleen ja lausuivat tyynesti: »katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja julistanut rakkautta maailmalle.» Mutta he vaipuivat mietteisiin, läksivät pois ja puhuivat itsekseen: »totisesti ei tämä voinut olla pahantekijä!»

Etempänä vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto kulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten temppelipylväikköjen, joiden päällä kaarteli syvä, tyyni, sininen taivas. Se kulki aivan ääneti, vain silloin tällöin kalisivat sotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminää. Pietari kuunteli hyminää ja ilon loiste hänen kasvoissaan kävi yhä valoisammaksi: uskonheimolaisia oli tuhansia, hänen silmänsä tuskin ulottuivat näkemään heidän joukkoaan. Nyt hän tunsi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä, että se totuus, jota hän koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli tempaava mukaansa kaikki ja ettei mikään saattaisi sitä pidättää. Mietteissään nosti hän silmänsä korkeutta kohti ja puhui itsekseen: »Herra, sinä käskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa. Minä olen sen valloittanut. Sinä käskit minun tehdä sen pääkaupungiksesi. Minä olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi, Herra, mutta minä tulen Sinun tykösi, sillä minä olen paljon työtä tehnyt.»

Astuessaan temppelien ohitse puheli hän niille: »te tulette olemaan Kristuksen temppelejä». Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hänen silmiensä edessä, virkkoi hän sille: »sinun lapsesi tulevat olemaan Kristuksen palvelijoita», ja hän jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa hyvän taistelun, täyttäneensä tehtävänsä, olevansa väkevä, tyyni ja suuri. Sotamiehet veivät hänet Pons Triumphaliksen kautta, siten tahtomattaan todistaen hänen voittokulkuansa, sekä siitä eteenpäin Naumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivät kulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, että sadanpäämies, joka pretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin ylimmäistä pappia, jota hänen uskovaisensa ympäröivät, ja pelkäsi ottaneensa matkaan liian vähän sotamiehiä. Mutta tungoksesta ei kuulunut vähintäkään vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus kuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikäänkuin odottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, että Herran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet haudoistaan, ajattelivat todella, että ehkä nytkin tapahtuu joitakin merkkejä, jotka kuluttamattomasti piirtävät apostolin kuoleman vuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenään: »entä jos Herra valitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hän lupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa». Siinä tapauksessa sulkeutuivat he Vapahtajan armolliseen huomaan.

Mutta kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi vuoristoon, joka tuntui lepäilevän paahteessa. Saatto pysähtyi vihdoin sirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan välille. Siihen rupesivat muutamat sotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja naulat jäivät odottamaan valmistusten päättymistä. Kansanjoukko, levollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympärille.

Auringon loisto ja kultaiset säteet ympäröivät apostolin päätä. Viimeisen kerran kääntyi hän kaupunkiin päin. Kaukana laaksossa vieri välkkyen Tiber; toisella rannalla näkyi Mars-kenttä, ylempänä Augustuksen mausoleumi, alempana äärettömät kylpylät, joita Nero juuri oli alkanut rakennuttaa, vielä alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden takaa pilkoitti Septa Julia, porttikäytäviä, temppelejä, pylväikköjä, monikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa näkyi vihdoin mäenrinteitä, kirjavanaan taloja ja viliseviä ihmispesiä, jotka vähitellen haihtuivat siniseen autereeseen. Hänen edessään oli Rooma, rikosten ja voiman, mielettömyyden ja kauneuden pesä, joka oli kohonnut maailman pääksi ja sortajaksi, sen laiksi ja rauhan ylläpitäjäksi, kaikkivoipa, voittamaton, ikuinen Rooma.

Pietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli sitä niinkuin valtias ja kuningas katselee perintömaataan. »Olet lunastettu ja olet minun», lausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa ristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että heidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit olivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevät menojaan, vaan että tuo vanhus oli täällä hallitseva lakkaamatta.

Yhä alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kävi suureksi ja punaiseksi. Koko lännenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet likenivät Pietaria riisuakseen hänet.

Mutta hän oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen oikean käsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysähtyivät ikäänkuin olisivat säikähtyneet hänen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeä pidätellen, että hän sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton.

Mutta Pietari seisoi ääneti kummulla. Vihdoin hän alkoi liikuttaa oikeaa käsivarttaan ja teki sillä ristinmerkin, siten kuolinhetkenään siunaten kaupungin ja kansan:

"Urbi et orbi!"

* * * * *

Samana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali Tarsolaista Ostian tietä paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitäkin seurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kääntänyt. Hän tunsi likinnä seisovat tuttavat ja pysähtyi heitä puhuttelemaan, sillä vartijat soivat hänelle suurempia vapauksia, koska hän oli Rooman kansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hän Plautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttären, ja kun hän näki hänen nuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hän hänelle: »Plautilla, iankaikkisen lunastuksen tytär, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin huntusi, jotta sillä sitoisin silmäni sinä hetkenä, jolloin menen Herran tykö.» Hän otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset ja tyytyväiset niinkuin työmiehen, joka koko päivän on tehnyt ahkerasti työtä ja illalla palaa kotiin. Hänen ajatuksensa olivat--kuten Pietarinkin--tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin vaipuneena katseli hän tasankoa, joka oli hänen edessänsä, ja Albanian vuoria, jotka loistivat häikäisevässä valossa. Hän muisteli matkojansa, vaivojansa ja töitänsä, muisteli taisteluja, jotka hän oli voittanut, seurakuntia, joita hän oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten taakse, ja tunsi, että hän jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hänkin täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, ettei pahuuden tuuli enää saattaisi puhaltaa pois hänen siementään. Hän kulki kuolemaa kohti siinä varmassa tiedossa, että totuus, jonka hän oli julistanut maailmalle, oli voittava, ja ääretön riemu valtasi hänen sielunsa.

Tie rangaistuspaikalle oli pitkä, ja ilta alkoi jo langeta maille. Vuorten huiput kävivät purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vähitellen vaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin tuli vastaan joukko orjia, työaseet olalla. Tien varrella olevien talojen pihamailla leikki lapsia ja ne jäivät uteliaina katselemaan ohitse kulkevia sotamiehiä. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa ja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen. Paavali kuuli tämän hartauden sävelen, ja riemu täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, että hänkin tähän maailman suureen soittoon oli liittänyt sävelen, jota siinä ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko maailma oli ollut kuin »helisevä vaski ja kilisevä kulkunen».

Hän muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hän muisti neuvoneensa, että vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa köyhille ja vaikka he osaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietäisivät kaikki salaisuudet ja vaikka heillä olisi kaikki tieto, niin eivät he mitään olisi ilman rakkautta, joka on laupias, kärsiväinen, joka ei pahaa pahalla palkitse, joka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kestää.

Koko elämä häneltä oli kulunut tämän totuuden opettamiseen. Ja nyt hän hengissä virkkoi itsekseen: mikä voima sitä taitaa vastustaa ja mikä mahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee työtä Caesar, vaikka hänellä olisi kaksi vertaa enemmän legionia, kaupunkeja, meriä, maita ja kansoja.

Ja voittajana hän kulki saamaan palkkaansa.

Vihdoin poikkesi saatto valtatieltä ja kääntyi kaitaiselle polulle, joka vei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lähteellä sadanpäämies pysäytti sotamiehet, sillä oltiin perillä.

Mutta Paavali heitti käsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hänen piti sitoa silmänsä, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan sammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hänen eteensä avautui ikäänkuin leveä valotie, joka vei taivaaseen, ja hengissä lausui hän samat sanat, jotka hän vähää ennen, tietäen täyttäneensä tehtävänsä ja loppunsa likenevän, oli kirjoittanut: »Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.»

SEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Roomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin armottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä jumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin, kauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja kukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään kysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva. Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.

Piso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus, Afranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus, Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja Sulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar, jota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä kaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka päivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat Nerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja määräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes osa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he aikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi salaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun kauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain kävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen, Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä, etteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus tuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus tuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies. Suurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla ylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana, lopun Poppaeastakin.

Mutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi temppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen jumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti pappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala. Pelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään »Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien ruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka veri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana Pietarin kylvämä oras.

SEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

»Vinitius Petroniukselle:

Tiedämme täälläkin, rakkaani, mitä Roomassa tapahtuu, ja mitä emme tiedä, sen kertovat meille sinun kirjeesi. Kun heität kiven veteen, leviävät aallot yhä etemmä ja etemmä. Sellainen pahuuden ja ilkeyden aalto on Palatinukselta virrannut aina tänne asti. Kreikanmatkalla kävi täällä, Caesarin lähettämänä, Carinas ja hän ryösti kaupungit ja temppelit, jotta tyhjä valtion rahasto saataisiin täytetyksi. Ihmisten hien ja kyynelten kustannuksella rakennetaan Roomassa »domus aureaa». Luultavasti siitä tulee palatsi, jonka vertaista ei maailma vielä ole nähnyt, mutta ei sellaisia rikoksiakaan vielä ole nähty. Tunnethan sinä Carinaksen. Chilon oli hänen kaltaisensa, kunnes kuolemallaan sai sovittaa elämänsä. Likeisimpiin naapurikaupunkeihin hänen apulaisensa sentään eivät tulleet, luultavasti siitä syystä, ettei niissä ole temppelejä eikä aarteita. Sinä kysyt, olemmeko ihan turvassa. Vastaan sinulle ainoastaan, että elämme unohdettuina, ja se vastaus sinulle riittäköön. Porttiholvissa, jonka alla paraikaa kirjoitan, näen tyynen lahtemme. Ursus istuu veneessä ja laskee verkkoa tyyneen veteen. Vaimoni kehrää punaista lankaa vieressäni, ja puutarhassa, mantelipuiden varjossa laulavat orjamme. Oi tätä rauhaa, rakkaani! Täällä unohtuvat entiset tuskat ja kärsimykset. Mutta eivät kohtalottaret, kuten kirjoitat, puno elämämme lankaa näin suloiseksi, vaan Kristus, rakastettu Jumalamme ja Vapahtajamme meidät siunaa. Ei tuska eikä kyyneleet ole meille vieraat, sillä oppimme käskee meitä itkemään itkeväisten kanssa, mutta kyyneleetkin tuottavat meille lohtua, jommoista ette te tunne, sillä ajallisen elämämme loputtua kohtaamme kaikki rakkaamme, sekä ne, jotka jo ovat kuolleet, että ne, jotka tulevat kuolemaan jumalallisen opin todistajina. Meidän silmissämme eivät Pietari ja Paavali ole kuolleet, vaan he ovat uudestisyntyneet ja menneet kunniaan. Meidän henkemme näkee heidät, ja vaikka silmämme vuodattavatkin kyyneliä, niin sydämemme riemuitsee heidän riemustaan. Oi niin, rakkaani, olemme onnelliset, eikä meidän onneamme taida mikään järkyttää, sillä kuolemakin, joka teille on kaiken loppu, saattaa meidät yhä suurempaan rauhaan, suurempaan rakkauteen ja suurempaan riemuun.

Ja niin kuluvat täällä päivämme ja kuukautemme ainaisessa sydämen onnessa. Palvelijamme uskovat, kuten mekin, Kristukseen, mutta koska Hänen lakinsa on rakkaus, rakastamme kaikki toisiamme. Usein, kun aurinko laskee tai kun kuu päilyy veden kalvossa, puhelemme Lygian kanssa menneistä ajoista, jotka tuntuvat vain unennäöltä. Mutta kun ajattelen, että tuo kallis olento, jota nyt joka päivä saan sylkytellä sylissäni, on ollut niin likellä kidutusta ja kuolemaa, ylistän koko sydämestäni Herraa, sillä yksin Hän saattoi hänet riistää surman suusta, pelastaa hänet arenalta ja palauttaa minulle ainiaaksi. Oi Petronius, olet jo nähnyt kuinka tämä oppi suo lohtua ja kestävyyttä onnettomuudessa, kuinka se auttaa ihmistä kärsivällisesti ja rohkeasti katsomaan kuolemaa silmiin, tule siis katsomaan mitä onnea se valaa jokapäiväiseen arkielämään. Katso, ihmiset eivät tähän asti ole tunteneet Jumalaa, jota olisivat voineet rakastaa. Sentähden eivät he ole rakastaneet toisiaankaan, ja se on ollut syynä koko heidän onnettomuuteensa, sillä kuten aurinko levittää valoa, niin rakkauskin levittää onnea. Tätä totuutta eivät lainlaatijat eivätkä filosofit ole opettaneet, ei sitä ole tunnettu Kreikassa eikä Roomassa, ja kun minä sanon »Roomassa», niin merkitsee se »koko maailmassa». Stoikkojen kuiva ja kylmä oppi, johon siveät ihmiset turvautuvat, koventaa sydämen kuin vaski ja tekee sen välinpitämättömäksi eikä paremmaksi. Mutta miksi minä sanon tätä sinulle, joka olet saanut enemmän oppia ja joka ymmärrät asiat paremmin kuin minä. Olethan sinäkin tuntenut Paavali Tarsolaisen ja monesti ja pitkälti keskustellut hänen kanssaan, tiedät siis itse parhaiten, että koko teidän filosofienne ja puhujienne oppi sen opin rinnalla, jota hän julistaa, on helisevä vaski ja tyhjä sanojen kilinä, joka ei mitään merkitse. Muistatko, minkä kysymyksen hän sinulle teki? »Jos Caesar olisi kristitty, niin eiköhän teidän elämänne tuntuisi turvallisemmalta, etteköhän te varmemmin omistaisi, mitä omistatte, ja etteköhän levollisemmin katselisi huomista päiväänne?» Sinä sanoit minulle, että meidän oppimme on elämän vihollinen, mutta minä vastaan sinulle, että vaikka minä jo kirjeeni alussa lausuin sanat: »olen onnellinen!», niin eivät ne laisinkaan riitä kuvaamaan onneani. Tähän vastaat sinä varmaan, että onneni on Lygia! Niin on, rakkaani! Sentähden, että rakastan hänen kuolematonta sieluaan ja sentähden, että me rakastamme toisiamme Kristuksessa, mutta tämä rakkaus ei tunne eroa, petosta, muutosta, vanhuutta eikä kuolemaa. Sillä kun nuoruus ja kauneus katoavat, kun meidän ruumiimme kuihtuvat ja kuolema lähenee, niin rakkaus yhä pysyy, koska meidän sielumme pysyy. Olin Lygian tähden valmis polttamaan poroksi oman taloni jo ennenkuin silmäni avautuivat valoa näkemään, mutta nyt sanon sinulle: en silloin rakastanut häntä, sillä Kristus vasta minut opetti häntä rakastamaan. Hän on onnen ja rauhan lähde. Ei minun sanani mitään merkitse, mutta tosiasiat sen todistavat. Vertaapa teidän pelkoanne, ylellisyyttänne, teidän epävarmaa huomispäiväänne, nautintojanne ja hekumallisia juhlianne, jotka löyhkäävät kuin ruumiit haudassa--kristittyjen elämään, niin saat valmiin vastauksen kysymykseesi. Mutta tule meidän vuorillemme, missä tymbra lemuaa, meidän varjoisiin öljypuulehtoihimme ja rannoillemme, joita murattiköynnös peittää, niin käy vertausten tekeminen helpommaksi. Täällä sinua odottaa rauha, jommoista et pitkiin aikoihin ole tuntenut, ja sydämet, jotka sinua todella rakastavat. Sinun täytyy viihtyä täällä, sillä sydämesi on ylevä ja hyvä. Vilkas ajatuskykysi tarvitsee todella lepoa, ja kun sinä opit tuntemaan rauhamme, niin rakastut siihen, sillä ihminen saattaa vihata sitä, kuten Tigellinus ja Caesar tekevät, mutta välinpitämättömyydellä ei kukaan voi sitä kohdella. Oi Petroniukseni, sekä minä että Lygia toivomme hartaasti, että pian saamme sinut nähdä. Pysy terveenä ja onnellisena ja tule!»

Kun Vinitiuksen kirje tuli, oli Petronius Cumaessa. Hän oli nimittäin seurannut muita augustianeja, kun he Caesarin perässä olivat rientäneet sinne. Hänen ja Tigellinuksen monivuotinen taistelu likeni loppuaan. Petronius tiesi, että hänen täytyi kaatua, ja ymmärsi syyt siihen. Caesar alentui päivä päivältä näyttelemään yhä alhaisempaa ilveilijää, kulharia ja vaununohjaajaa, hän upposi yhä sairaalloisempaan, likaisempaan ja karkeampaan irstaisuuteen. Niin ollen hienostunut »arbiter elegantiae» tietysti kävi hänelle vain taakaksi. Kun Petronius vaikeni, piti Nero hänen vaikenemistaan pilkkana, ja kun hän kehui, selitti Nero hänen kiitoksensakin ivaksi. Loistava patricio loukkasi hänen itserakkauttaan ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi kaikkivaltiaan ministerin rupesi tekemään mieli hänen rikkauksiaan ja ihania taideteoksiaan. Petroniusta oli tähän asti säästetty vain siitä syystä, että hänen aistiaan ja asiantuntemustaan ehkä tarvittiin Kreikan-matkalla. Mutta vähitellen oli Tigellinus ruvennut selittämään Caesarille, että Carinas sekä aistinsa että tietojensa puolesta voittaa Petroniuksen ja että hän paljoa paremmin osaa järjestää sekä kilpaleikit että vastaanotot ja voittokulut Akaiassa. Senjälkeen ei Petronius enää ollut pelastettavissa. Kuolemantuomiota ei sentään uskallettu lähettää hänelle Roomaan. Caesar ja Tigellinus muistivat nimittäin varsin hyvin, että sama hemmoteltu estetikko, jonka oli tapana muuttaa yö päiväksi ja elää välittämättä muusta kuin nautinnosta, taiteesta ja juhlista, ollessaan varakonsulina Bityniassa ja sittemmin konsulina pääkaupungissa oli osoittautunut erinomaisen työkykyiseksi ja tarmokkaaksi mieheksi. He tiesivät, että hän kykeni mihin hyvänsä ja että häntä Roomassa rakasti sekä kansa että pretorianit. Ei kukaan Caesarin uskotuista saattanut aavistaa mitä hän tekisi, jos niiksi tulisi. Sentähden katsottiin parhaaksi toimittaa hänet pois kaupungista ja vasta maaseudulla käydä häneen käsiksi.

Hän sai siis käskyn muiden augustianien kanssa saapua Cumaehen ja noudattikin käskyä, vaikka hän kyllä aavisti salajuonta. Nähtävästi ei hän tahtonut ryhtyä julkiseen vastarintaan, tai ehkä hänen teki mieli vielä kerran näyttää Caesarille ja augustianeille iloiset, huolettomat kasvonsa ja vielä muutamia kertoja ennen kuolemaansa voittaa Tigellinus.

Tigellinus puolestaan syytti häntä sillaikaa ystävyydestä Scevinukseen, joka oli ollut sieluna Pison salaliitossa. Petroniuksen palvelijat, jotka olivat jääneet Roomaan, vangittiin ja pretorianit piirittivät talon. Petronius ei osoittanut vähintäkään pelkoa tai hämmennystä, kun hän sen sai tietää. Hymyillen hän lausui augustianeille, jotka paraikaa olivat vieraina hänen ihanassa huvilassaan Cumaessa:

"Vaskiparta ei pidä suorista kysymyksistä, saattepa nähdä, kuinka hän käy hämilleen, kun kysyn, hänkö on käskenyt vangita »familiani» pääkaupungissa."

Sitten hän kutsui heidät juhlaan, jonka hän aikoi viettää ennenkuin tästä lähtisi »pitemmälle matkalle». Hän oli juuri valmistamassa samaa juhlaa, kun Vinitiuksen kirje saapui.

Kun Petronius oli lukenut kirjeen, vaipui hän hetkiseksi ajatuksiin, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kävi ystävällisen näköiseksi kuten tavallisesti. Vielä samana iltana kirjoitti hän Vinitiukselle seuraavan kirjeen:

»Minä iloitsen teidän onnestanne ja ihmettelen teidän sydämiänne, rakkaani. En nimittäin saattanut ajatella, että kahdelta rakastuneelta riittäisi ajatuksia kolmannelle, joka lisäksi on niin kaukana. Mutta te ette ole yksin ajatelleet minua, vaan te kehoitatte lisäksi minua tulemaan Siciliaan ja tarjoudutte jakamaan kanssani leipänne ja Kristuksenne, joka, vakuutuksesi mukaan, on antanut teille onnea niin runsaassa määrin.

Kunnioittakaa häntä, jos niin on. Minä puolestani, rakkaani, olen sitä mieltä, että Ursus ja Rooman kansakin osaltaan ovat vaikuttaneet Lygiasi pelastukseen. Jos Caesar olisi toinen mies, niin melkeinpä luulisin, että vainot lakkautetaan, koska sinä sen pojantyttären kautta, jonka Tiberius aikoinaan naitti eräälle Vinitiukselle, olet sukua Caesarille. Mutta koska sinä tahdot antaa ansion Kristukselle, niin en tahdo väitellä kanssasi. Niin! viekää runsaat uhrit hänen alttarilleen. Uhrautuihan Prometheuskin kansan tähden, mutta eheu! Prometheus on luultavasti vain runoilijan mielikuva, kun sen sijaan luotettavat ihmiset vakuuttavat nähneensä Kristuksen omin silmin. Siinä suhteessa olen teidän kanssanne yhtä mieltä, että Hän on arvokkain kaikista jumalista.

Paavali Tarsolaisen kysymyksen kyllä muistan ja luulenpa, että minulla olisi aikaa käydä tervehtimässä teitä Siciliassa, jos Vaskiparta vain eläisi teidän oppinne mukaan. Silloin saisimme puitten varjossa ja lähteiden varsilla keskustella kaikista jumalista ja kaikista uskonnoista, mistä kreikkalaiset filosofit ikinä ovat keskustelleet. Mutta nyt minun täytyy tyytyä vain lyhyeen vastaukseen.

Tunnustan vain kaksi filosofia: toisen nimi on Pyrrho, toisen Anakreon. Kaikki muut ynnä koko kreikkalaisen ja meidän stoikkojemme koulun myyn sinulle halvasta hinnasta. Totuus asuu jossakin niin korkealla, etteivät meidän jumalamme voi sitä nähdä Olympon kukkuloilta. Sinä, rakkaani, luulet teidän Olymponne olevan vieläkin korkeammalla ja seisoessasi sen kukkulalla huudat minulle: »tule, ja sinä saat silmäillä näköaloja, joiden vertaisia et ikinä ole nähnyt!» Saatat olla oikeassa. Vastaukseni kuuluu kuitenkin: »ystävä, eivät minun jalkani pysty siihen!» Kunhan nyt olet lukenut loppuun tämän kirjeen, tunnustat minun olevan oikeassa.

Ei, sinä aamurusko-jumalattaren onnellinen puoliso! ei teidän oppinne sovi minulle! Pitäisikö minun rakastaa bitynilaisia, jotka kuljettavat kantotuoliani, egyptiläisiä, jotka lämmittävät kylpyjäni, Vaskipartaa ja Tigellinusta? Kautta sulotarten valkeain polvien vakuutan sinulle, etten voi, vaikka tahtoisinkin! Roomassa löytyy ainakin satatuhatta ihmistä, joiden hartiat ovat vinot, polvet paksut tai pohkeet kuivuneet, joiden silmät ovat kierot tai päät liian suuret. Käsketkö minun rakastaa heitäkin? Mistä minä sen rakkauden saan, kun ei sydämeni tunne sitä? Mutta jos teidän jumalanne tahtoo, että minä heitä kaikkia rakastaisin, niin miksei hän kaikkivaltiudessaan tehnyt heitä esimerkiksi Niobidien kaltaisiksi, joiden kuvan olen nähnyt Palatinuksella? Sen, joka rakastaa kauneutta, on mahdoton rakastaa rumuutta. Ei meidän jumaliimme tarvitse uskoa, heitä saattaa kyllä silti rakastaa, kuten Feidias, Praxiteles, Myron, Scopas ja Lysias tekivät.

Jos tahtoisinkin seurata sinua sinne, minne pyydät minua saattaa, niin en voisi. Mutta minä en edes tahdo. Minun on siis kaksinkerroin mahdoton sinne joutua. Sinä tiedät, kuten Paavali Tarsolainenkin, että te joskus, Styx-virran tuolla puolen, jonkinlaisilla Elysiumin kentillä saatte nähdä Kristuksenne. Hyvä! Voithan silloin itse kysyä, olisiko hän ottanut vastaan minut ynnä gemmani, myronilaisen vaasini, Sosiuksen toimittamat kirjalaitokseni ja Kultatukkaiseni. Tätä ajatellessa täytyy minun nauraa, rakkaani, sillä sanoihan Paavali Tarsolainenkin, että Kristuksen tähden täytyy erota ruususeppelistä, juhlista ja nautinnoista. Tosin hän lupasi minulle toisenlaista onnea, mutta minä vastasin hänelle heti, että olen liian vanha vaihtaakseni onneani uuteen, että aina tahdon antaa silmieni nauttia ruusuista sekä että orvokkien lemu aina tulee olemaan minulle mieluisampi kuin haiseva suburralainen »lähimäiseni».

Nyt tiedän mitkä syyt tekevät, ettei teidän onnenne sovi minulle. Yksi syy on sentään vielä mainitsematta, sillä sen olen tahtonut säästää viimeiseksi. Katso, Thanatos kutsuu minua. Teidän elämässänne alkaa aamu vasta koittaa, mutta minun aurinkoni on jo laskenut, ja hämärä ympäröi minua. Toisin sanoen: minun täytyy kuolla, rakkaani.

Ei siitä kannata puhua pitemmältä. On aivan luonnollista, että loppu on tällainen. Sinä, joka tunnet Vaskiparran, ymmärrät sen helposti. Tigellinus on voittanut minut, tai oikeammin sanoen: hän ei ole voittanut minua, mutta minun voittoni ovat loppuneet. Olen elänyt oman mieleni mukaan ja kuolen niin kuin hyväksi näen.

Älköön sydämesi käykö murheelliseksi. Jumalat eivät ole luvanneet minulle kuolemattomuutta, en siis saata pettyä missään suhteessa. Sitäpaitsi sinä erehdyt, Vinitius, väittäessäsi että yksin teidän uskontonne opettaisi ihmisiä kuolemaan levollisesti. Ei! Meidän maailmamme tiesi ennenkuin te olitte syntyneetkään, että kun viimeinen pikari on tyhjennetty, niin on aika lähteä kotiin ja panna levolle--ja sen se vieläkin osaa tehdä tyynin mielin. Plato sanoo, että hyve on musiikkia, mutta viisaan elämä harmoniaa. Jos tämä pitää paikkansa, niin kuolen, kuten olen elänytkin, hyveellisenä ihmisenä.

Lopuksi tahtoisin vielä tervehtiä jumalallista vaimoasi samoilla sanoilla, joilla kerran tervehdin häntä Auluksen talossa: »Monta erilaista kansaa olen nähnyt, mutta sinun kaltaisiasi en tunne.»

Jos ihmisen sielu on enemmän kuin Pyrrho edellyttää, niin minun sieluni liitäessään Oceanuksen ääriä kohti lentää teidän luoksenne ja istuutuu talonne läheisyyteen perhosen tai, kuten egyptiläiset luulevat, haukan muodossa.

Toisella lailla en enää saata tulla. Mutta se sikseen!

Muuttukoon Sicilia teille Hesperidien yrttitarhaksi, sirotelkoot ketojen, metsien ja lähteiden jumalattaret kukkia tiellenne, ja pesikööt jokaiseen akantuskukkaan, joka teidän talonne pilareja koristaa, valkeat kyyhkyset.»

SEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Petronius ei erehtynyt. Kaksi päivää myöhemmin lähetti nuori Nerva, joka aina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystäväksi, vapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitä Caesarin hovissa oli tapahtunut.

Petroniuksen kuolema oli jo päätetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus lähettää hänen luokseen sadanpäämies, jonka piti käskeä hänen pysyä Cumaessa odottamassa lähempiä määräyksiä. Seuraavan lähetin piti saapua muutaman päivän perästä ja tuoda hänelle kuolemantuomio.

Petronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja virkkoi:

"Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano hänelle minun puolestani, että kiitän häntä sydämeni pohjasta, sillä nyt voin ryhtyä toimenpiteihin ennen tuomiota."

Hän purskahti äkkiä nauruun, ikäänkuin hän olisi keksinyt hyvän tuuman, josta jo edeltäkäsin saattoi iloita.

Samana iltana kiertelivät orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia augustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan.

Petronius itse vietti aamupäivänsä kirjastossa. Kirjoitettuaan hän kylpi, antoi vestiplican järjestää pukunsa ja astui vihdoin loistavana ja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten hän läksi puutarhaan, missä pojat ja nuoret, saarilta tuodut kreikkalaistytöt sitoivat ruususeppeleitä iltaa varten.

Hänen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat päättelivät kuitenkin, että jotakin erinomaista oli tekeillä, koska isäntä käski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hän oli tyytyväinen, ja vain keveät raipat kaikille niille, joiden työ ei ollut hänelle mieleen tai joiden selkäsaunat ja muut rangaistukset ennen olivat jääneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltäkäsin runsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, pyökin alle, jonka lehtiverkon läpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle, ja kutsui luokseen Euniken.

Tyttö tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel päässä, ihanana kuin sulotar. Petronius istutti hänet viereensä, silitti kevein käsin hänen ohimojaan ja alkoi katsella häntä ihastuksella, jommoisella tuntija katselee mestarin käsistä lähtenyttä jumalallista kuvaa.

"Eunike," virkkoi hän, "tiedätkö, ettet enää pitkiin aikoihin ole ollut orjatar?"

Tyttö loi häneen tyynet, taivaansiniset silmänsä, ravisti päätään ja vastasi:

"Olenhan, herra, aina."

"Ehket tiedä," jatkoi Petronius, "että tämä huvila, orjat, jotka tuolla punovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä päivästä alkaen ovat sinun omasi."

Nämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään värisi levottomuus, kun hän kysyi:

"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?"

Hän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan häneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä hymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:

"Niin."

Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin latvassa.

Petronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea marmorikuva.

"Eunike," virkkoi hän, "tahdon kuolla tyynesti."

Tyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.

"Tottelen sinua, herra," kuiskasi hän.

Illalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet Petroniuksen vieraina ja tiesivät, että Caesarinkin juhlat hänen kutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että heidän edessään oli viimeinen »symposion». Tosin monet tiesivät, että Caesarin suuttumus pilvenä oli kierrellyt hienostunutta arbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina Petronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut kääntää asiat parhain päin. Ei kukaan siis saattanut edellyttää, että kysymyksessä olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja tavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemään kaikki epäilykset tyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hän oli ilmoittanut haluavansa kuolla tyynesti ja jolle jokainen hänen sanansa oli tuomion sana, esiintyi aivan tyynenä. Ainoastaan hänen silmissään kiilui outo tuli, mutta sitä saattoi pitää riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pieniä poikia, hiukset kytkettyinä kultaisiin verkkoihin. He asettivat vieraitten päähän ruususeppeleet ja kehoittivat heitä, vanhan tavan mukaan, ensinnä nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui vieno orvokkien lemu; valo tulvi erivärisistä aleksandrialaisista laseista. Lavitsojen vieressä seisoi kreikkalaisia tyttöjä, joiden tehtävänä oli vilvoitella vieraitten jalat hyvänhajuisilla voiteilla. Seinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa merkkiä.

Pöytä oli katettu loistavalla ylellisyydellä, mutta loisto ei häirinnyt eikä painanut. Päinvastoin se tuntui ikäänkuin itsestään puhjenneen kukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui pitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei täällä tarvitse pelätä pakkoa eikä vaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettää henkensä, jos sattuu kehumaan laulua tai runoja liian vähän tai liian paljon. Kun he näkivät valon ja murattiköynnöksillä koristetut viiniruukut, jotka olivat asetetut lumella täytettyihin astioihin jäähtymään, sekä mitä valituimmat ruoat, alkoivat heidän sydämensä sykkiä ilosta. Puhe soi yhtenä surinana, ikäänkuin mehiläisparvi olisi surissut kukkivan omenapuun ympärillä. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus, ylistysten tulva tai suutelo, joka liian äänekkäästi painettiin jonkun valkealle olkapäälle.

Juodessaan viiniä varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita kuolemattomille jumalille, sulkeakseen isäntäväen heidän huomaansa ja suosioonsa. Se ei merkinnyt mitään, etteivät useimmat uskoneet jumaliin. Tapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepäsi Euniken rinnalla, jutteli Rooman uutisista, viimeisistä avioeroista, rakkaudesta, lemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli tullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat ilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan viiniä pikaristaan sanoi hän tekevänsä sen ainoastaan Kypron herrattaren kunniaksi, koska hän on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hän yksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias.

Hänen puheensa oli kuin säteilevä auringonpaiste, joka kunakin hetkenä valaisee uutta esinettä, tai kuin kesäinen tuuli, joka liikuttelee kukkia puutarhassa. Vihdoin hän antoi merkin soittajille, ja silloin alkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat äänet liittyivät niihin. Sitten rupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jäseniään. He olivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymäseudulta, ja verhotut läpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptiläinen noita-akka vieraille tulevia asioita sateenkaarenväristen kultakalojen liikkeistä, jotka olivat suljetut kristalliastioihin.

Kun tähänkin huviin oli kyllästytty, kohosi Petronius syyrialaisilta patjoiltaan ja virkkoi:

"Ystävät! suokaa anteeksi, että minä näin juhlassa käännyn puoleenne pyynnöllä: soisin, että jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hän ensinnä varisti viiniä jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni."

Petroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillä koristetut ja mestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentähden suuresti, vaikka lahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivät ja ylistelivät häntä ääneensä; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan Olympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epäilivät, ottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistä liian kallisarvoiselta.

Petronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka välkkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja virkkoi:

"Kas tässä malja, josta minä valoin viiniä Kypron herrattaren kunniaksi. Älkööt tämän jälkeen kenenkään huulet koskettako sitä ja älkööt kenenkään kädet valako siitä viiniä toiselle jumalattarelle."

Hän viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty sinipunertavilla safranikukilla, joten se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Nähdessään läsnäolijain hämmästyneet kasvot puhkesi hän puhumaan:

"Rakkaat ystävät, iloitkaa älkääkä vaipuko mietteisiin! Vanhuus, voimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselämän loppuvuosien uskollisia tovereita. Mutta minä annan teille hyvän esimerkin ja hyvän neuvon: ihmisen ei tarvitse odottaa niitä, hän saattaa lähteä matkalle vapaaehtoisesti, kuten minä teen."

"Mitä sitten aiot tehdä?" kuului levottomia ääniä.

"Aion pitää hauskaa, juoda viiniä, kuunnella musiikkia, katsella näitä jumalallisia muotoja, jotka näette tässä rinnallani, ja sitten nukkua, seppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvästi Caesarille, ja tahdotteko kuulla, mitä tässä olen kirjoittanut hänelle viimeisenä tervehdyksenäni?"

Hän veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan:

"Tiedän, oi Caesar, että kärsimättömänä odotat tuloani sekä että uskollinen sydämesi yöt, päivät ikävöi minua, ystävääsi. Tiedän, että tahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lähettää Tigellinuksen sinne, minne jumalat hänet määräsivät--kaitsemaan muuleja maasi ääriin, jotka perit myrkytettyäsi Domitianuksen. Suo minulle kuitenkin anteeksi, sillä vannon kautta Hadeksen ja kautta äitisi, vaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi. Elämä on suuri aarre, rakkaani, ja minä olen tästä aarteesta osannut valita kalleimmat jalokivet, mutta elämässä on myöskin paljo sellaista, jota en enää jaksa sietää. Oi ystäväni, älä luule minun sitä moittivan, että tapoit äidin, vaimon ja veljen, että poltit Rooman ja lähetit kaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinä Chronoksen jälkeläinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi saattanut odottaa toisenlaista menettelyä. Mutta minun on mahdoton jaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinä tanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta perimiä sääriäsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinä kurja esikaupungin runoilija!--tätä eivät voimani kestä, ja siksi haluan kuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiäsi, maailma nauraa sinulle, ja minä puolestani en enää tahdo enkä taida punastua tähtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin sinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillä enhän ikinä ole ollut Kerberoksen ystävä eikä minulla niinmuodoin ole syytä hävetä sen ääntä. Jää terveheksi, vaan älä laula! Murhaa, mutta älä kirjoita runoja, myrkytä ihmisiä, mutta älä tanssi, polta kaupunkeja, mutta älä soita sitraa--tätä kaikkea toivoo, lähettäen sinulle viimeisen ystävällisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.»"

Vieraat kauhistuivat, sillä he tiesivät, ettei valtakunnan kadottaminen olisi saattanut olla Nerolle niin hirveä kolaus kuin tämä kirje. He ymmärsivät myöskin, että miehen, joka sen oli kirjoittanut, täytyi kuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kävivät kalmankalpeiksi, kun huomasivat, että olivat kuulleet kirjeen sisällön.

Petronius yhä vain hymyili huoletonta, iloista hymyään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin pienestä leikinteosta. Äkkiä hän kääntyi läsnäolijain puoleen ja lausui:

"Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihän kenenkään ole pakko kerskailla kuulleensa tämän kirjeen sisältöä, ja minä puolestani tulen kerskailemaan siitä ainoastaan Charonille, kun hän kuljettaa minua joen poikki."

Hän viittasi luokseen kreikkalaisen lääkärin ja ojensi hänelle ranteensa. Silmänräpäyksessä sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella vyöllä ja avasi käden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle ja Euniken vaatteille. Tyttö, joka piteli Petroniuksen päätä, kumartui hänen puoleensa ja lausui:

"Luuletko, herra, että minä sinut heitän? Vaikka jumalat lupaisivat minulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin seuraisin sinua."

Petronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja sanoi:

"Tule mukaani."

Hetkisen perästä hän lausui:

"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!..."

Tyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen perästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.

Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa runoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen, itkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta palkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa rauha jätti hänet...

Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski Petronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka istuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista, jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui kreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli nimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen» helmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.

Hän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana kukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä vielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.

Laulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin laulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan. Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat vaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:

"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa..."

Lause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä liikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille--hän oli kuollut.

Läsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat kuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki, mitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa sisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.

JÄLKIKIRJOITUS.

Kapina, jonka gallialaiset legionat Vindexin johdolla olivat nostaneet, näytti alussa sangen viattomalta. Caesar oli vasta yhdennelläneljättä ikävuodellaan, eikä kukaan uskaltanut toivoa, että maailma jo pääsisi rauhaan painajaisestaan. Muistettiinhan, että edellistenkin hallitsijain aikana monesti oli syttynyt kapinoita ja että ne olivat menneet menojaan, tuottamatta minkäänlaista hallitsijanmuutosta. Tiberiuksen aikana oli Drusus kukistanut pannonialaisten legionain kapinan ja Germanicus reiniläisten. »Kuka sitäpaitsi--sanoivat ihmiset--voisi periä vallan Neron jälkeen, kun melkein kaikki jumalallisen Augustuksen sukulaiset ovat saaneet surmansa hänen käskystään?» Toiset katselivat jättiläiskokoista kuvapatsasta, joka esitti häntä Herkuleksena, ja tulivat ehdottomasti ajatelleiksi, ettei mikään maan mahti pysty kukistamaan sellaista voimaa. Oli niitäkin, jotka ikävöivät häntä kun hän oli Akaian-matkallaan, sillä Helius ja Polythetes, joille hän oli uskonut Rooman ja Italian hallituksen, hallitsivat vieläkin verisemmin kuin hän.

Kukaan ei ollut varma elämästään eikä omaisuudestaan. Laki lakkasi suojelemasta. Ihmisarvo ja hyve menettivät merkityksensä, perhesiteet höltyivät ja sydämet kävivät niin pelkurimaisiksi, etteivät uskaltaneet edes toivoa. Mutta Kreikasta kertoi huhu, että Caesar oli saavuttanut aivan kuulumattoman kunnian ja voittanut tuhansia seppeleitä ja kilpailijoita. Maailma oli muuttunut pelkäksi veriseksi, hullunkuriseksi mellastukseksi. Ihmiset luulivatkin hyveen ja vakavuuden aikakauden loppuneen ja tanssin, musiikin, hekuman ja veren aikakauden alkaneen. Sillä lailla kaiketi jatkuisi elämää! Caesar puolestaan, jolle kapina oli antanut hyvän tilaisuuden uusiin ryöstöretkiin, välitti vähät legionien kapinasta ja Vindexistä. Päinvastoin hän monesti ilmoitti olevansa hyvillään kapinasta. Akaiasta ei hän olisi tahtonut lähteä millään. Vasta kun Helius ilmoitti, että viivyttelemisestä saattaa seurata valtakunnan menettäminen, läksi hän Napoliin.

Siellä hän taasen lauloi ja soitti eikä ottanut korviinsakaan tietoja asiain kulusta. Turhaan Tigellinus selitti, ettei entisten legionien kapinoissa ollut johtajaa, mutta että tämän kapinan etunenässä seisoi mies, joka oli vanhaa aquitanialaista kuningassukua ja oivallinen ja tottunut soturi. »Täällä--vastasi Nero--kuuntelevat minua kreikkalaiset, ainoat, jotka osaavat kuunnella lauluani ja jotka ovat sen arvoiset.» Hän huomautti, että taide ja kunnia ovat hänen ensimäinen päämääränsä. Mutta kun hän vihdoin sai kuulla Vindexin arvostelleen häntä huonoksi taiteilijaksi, suuttui hän ja riensi Roomaan. Haavat, jotka Petronius oli iskenyt hänen sydämeensä ja jotka Kreikassa olivat menneet umpeen, avautuivat taasen, ja hän päätti pyytää senaatilta hyvitystä kuulumattomasta solvauksesta, jonka hän oli kärsinyt.

Matkalla hän sattumalta näki pronssiin valetun ryhmän, joka esitti roomalaisen ritarin voittamaa gallialaista päällikköä. Tätä hän piti hyvänä enteenä ja sittemmin ei hän enää muistanutkaan legionien kapinaa eikä Vindexiä, jollei mahdollisesti tehdäkseen niistä pilkkaa. Hänen tulonsa Roomaan oli niin loistava, ettei sellaista ikinä ollut nähty. Hän ajoi samoissa vaunuissa, joissa Augustus muinoin oli tehnyt voittokulkunsa. Yksi sirkuksen kaarista oli revittävä, jotta saatto pääsisi kulkemaan. Senaatti, ritarit ja lukemattomat ihmislaumat olivat häntä vastassa. Muurit tärisivät huudoista: »Terve Augustus, terve Herkules! terve jumalallinen, ainoa, olympolainen, pytholainen, kuolematon!» Hänen perässään kannettiin voitettuja seppeleitä ja tauluja. Viimemainittuihin oli kirjoitettu kaupunkien nimet, joissa hän oli voittanut, ja mestarien nimet, jotka hän oli voittanut. Nero itse oli kuin humalassa. Mielenliikutuksessaan hän tuon tuostakin kääntyi augustianien puoleen, jotka häntä ympäröivät, ja sanoi: »mitä Caesarin voittokulku oli tämän rinnalla?» Kuinka joku kuolevainen uskaltaisi satuttaa kätensä sellaiseen mestariin ja puolijumalaan? Mahdotonta oli sellaisen ajatuksen mahtua hänen päähänsä. Hän tunsi todella olevansa olympolainen ja siten kaiken vaaran yläpuolella. Hänen mielensä oli tulena ja liekkinä, ja joukkojen kiihko yhä kiihoitti häntä. Olihan luonnollista, että tällaisena voiton päivänä sekä Caesar että kaupunki ja koko maailma kadotti järkensä.

Kukkien ja seppelten takaa ei kukaan saattanut nähdä vaaran kuilua. Vielä samana iltana olivat temppelien muurit ja pylväät täynnä kirjoituksia, joissa lueteltiin Caesarin rikoksia, ennustettiin, että häntä pian kohtaa kosto, ja tehtiin pilkkaa hänen taiteestaan. Suusta suuhun kulki lause: "Hän lauloi, kunnes herätti kukot (gallos)." Kaupungissa alkoi liikkua huolestuttavia huhuja, jotka kiertäessään kasvoivat aivan kammottaviksi. Augustianit kävivät levottomiksi. Edellisten aikojen epävarmuus oli tehnyt ihmiset niin aroiksi, etteivät he uskaltaneet lausua ainoaakaan toivomusta, tuskinpa tuntea ja ajatellakaan.

Nero yhä vain eli teatterin ja musiikin maailmoissa. Häntä huvitti tällä haavaa kaikenlaiset vasta keksityt soittokoneet, varsinkin uudet, vedellä käyvät urut, ja kokeita tehtiin tuon tuostakin Palatinuksella. Lapsellisena ja kykenemättömänä kaikkiin järkeviin tuumiin ja tositoimiin kuvitteli hän voivansa torjua vaaran suunnittelemalla suurenmoisia näytelmiä ja kilpaleikkejä. Kun hänen likeisimpänsä huomasivat, ettei hän laisinkaan välitä järkikeinoista eikä sotaväestä, vaan keskittää kaikki ajatuksensa keksimään sattuvia ja vaaraa kuvaavia lausetapoja, kävivät he aivan neuvottomiksi. Toiset päättelivät hänen koettavan lauseillaan huumata sekä itseään että muita, vaikka hänen sieluaan kalvoi pelko ja levottomuus. Hänen käytöksensä muuttui todella kuumeentapaiseksi. Hänen päähänsä pälkähti joka päivä tuhansia uusia tuumia. Välistä hän valmistui syöksymään suin päin vaaraa vastaan, käski panna sitrat ja luutut kuormavankkureihin, pukea nuoret orjattaret amazoneiksi ja lähteä johtamaan legioneja itää kohti. Samassa hän sentään tuli ajatelleeksi, että oli paras kukistaa gallialaisten legionien kapina laululla eikä sodalla. Ja hänen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli sotajoukkoa, jota vastaan mennään laululla. Sotamiehet kerääntyvät hänen ympärilleen vedet silmissä, mutta hän hyräilee heille voittolaulua, ja sitten alkaa sekä hänelle että Roomalle kultainen aikakausi. Välistä hän huusi verta ja kostoa, välistä hän vakuutti tyytyvänsä Egyptin herrauteen. Välistä hän muisti noitien ennustaneen, että hänestä tulee Jerusalemin hallitsija, toisinaan taas hän nautti siitä ajatuksesta, että niin mainio laulaja kuin hän aina ansaitsee leipänsä missä tahansa. Jos hän lakkaa olemasta maanpiirin Caesar, niin maat ja manteret tulevat ihailemaan häntä kirjailijana, jonka vertaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt.

Hän reuhasi, raivosi, soitti, lauloi, muutti mieltä, muutti mielilauseita, muutti elintapansa ja koko maailman mahdottomaksi fantastiseksi, hirveäksi mellastukseksi, joka vilisi mahtipontisia huudahduksia, kurjia runoja, valitusta, kyyneliä ja verta. Mutta pilvi idässä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Mitta oli täysi, hurja näytelmä kallistui nähtävästi loppuansa kohti.

Kun hän sai kuulla, että Galba ja Espanja olivat liittyneet kapinaan, valtasi hänet vimma ja raivo. Hän rikkoi kesken kemujen pikarit ja kaatoi nurin pöydät sekä antoi sellaisia käskyjä, ettei Helius eikä edes Tigellinus uskaltanut täyttää niitä. Hän saattoi käskeä, että kaikki Roomassa asuvat gallialaiset surmattaisiin, että kaupunki uudestaan sytytettäisiin tuleen, että pedot päästettäisiin irti arenarioista tai että Aleksandria muutettaisiin pääkaupungiksi. Kaikki tämä oli hänen silmissään suurta, ihmeellistä ja sangen helposti toimeenpantavaa. Mutta hänen kaikkivaltiutensa päivät olivat jo menneet ja hänen entiset rikostoverinsakin rupesivat pitämään häntä hulluna.

Vindexin kuolema ja epäsopu kapinallisten legionien kesken näytti kuitenkin taasen kallistavan vaakaa hänen puolelleen. Uudet juhlat, voitot ja kuolemantuomiot olivat täydessä vauhdissa Roomassa, kun eräänä yönä pretorianien leiristä vaahtoavan hevosen selässä tulla karautti airut ilmoittamaan, että sotamiehet itse kaupungissa olivat kohottaneet kapinallisen lipun ja huutaneet Galban Caesariksi.

Caesar nukkui kun airut saapui, mutta herättyään hän turhaan huusi vartijaa, jonka öisin piti vartioida makuuhuoneen oven edessä. Palatsi oli aivan autio. Orjat ryöstelivät minkä vain irti saivat etäisemmissä nurkissa. Kun he näkivät Caesarin, pelästyivät he, mutta hän sai yksinään harhailla pitkin taloa, huutaen peloissaan ja epätoivoissaan minkä jaksoi.

Vihdoin hänen vapautettunsa, Phaon, Spirus ja Epaphroditos tulivat hänen avukseen. He kehoittivat häntä pakenemaan ja vakuuttivat, ettei ole vähääkään aikaa vitkastelemiseen, mutta hän yhä kuvitteli, ettei ole mitään hätää. Entä jos hän pukeutuisi surupukuun ja puhuisi senaatille, niin eiköhän senaatti heltyisi hänen kyynelistään ja hänen sanoistaan? Jos hän käyttäisi hyväkseen koko kaunopuheisuuttaan, puhujataitoansa ja näytelmäkykyänsä, niin voisiko kukaan maailmassa häntä vastustaa? Eiköhän hänen annettaisi olla edes Egyptin prefektinä?

Mutta he olivat niin tottuneet imarteluun, etteivät he vieläkään uskaltaneet sanoa hänelle totuutta, huomauttivat ainoastaan, että kansa voi repiä hänet kappaleiksi ennenkuin hän pääsee Forumille, ja uhkasivat heittää hänet yksin, jollei hän paikalla nousisi hevosen selkään.

Phaon tarjosi hänelle tyyssijaa huvilassaan Nomentanan portin tuolla puolen. Hetkisen perästä he istuivat hevosen selässä, pää viitan peitossa, ja riensivät kaupungin ulkopuolelle päin. Yö alkoi jo häipyä. Kaduilla vallitsi harvinaisen vilkas liike. Siellä täällä kaupungilla liikkuili sotamiehiä, yksitellen tai pienissä ryhmissä. Ei ollut enää pitkä matka leirille, kun Caesarin hevonen äkkiä pelästyi ruumista, joka sattui olemaan tiellä, ja nousi takajaloilleen. Silloin valui viitta ratsastajan päästä, ja sotamies, joka juuri kulki hänen ohitseen, tunsi hänet hallitsijaksi. Odottamaton kohtaus ällistytti hänet kuitenkin niin, ettei hän muuta voinut kuin tehdä kunniaa. Kun he ratsastivat pretorianien leirin sivuitse, kuulivat he myrskyisiä huutoja Galban kunniaksi. Silloin Nero vihdoinkin ymmärsi, että kuoleman hetki oli tulossa. Hänet valtasi kauhu ja omantunnonvaivat. Hän sanoi näkevänsä mustan pilven, josta kohoili ihmisten kasvoja. Äidin, vaimon ja veljen kasvot hän tunsi. Pelko pani hampaat hänen suussaan kalisemaan, mutta samalla kauhistuksen hetki jollakin lailla hurmasi hänen kulharisieluaan. Maailman kaikkivaltias herra kadottaa kaikkensa--kas siinä traagillisuuden huippu! Hän oli uskollinen itselleen ja näytteli osansa loppuun asti. Hänet valtasi oikea siteeramisen kuume, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen läsnäolijoita säilyttämään jokaisen hänen sanansa tulevaisuudelle. Välistä hän sanoi tahtovansa kuolla ja kutsui Spiculusta, joka kaikista miekkailijoista osasi varmiten antaa kuoliniskun. Välistä hän lausui: »Äiti, vaimo, isä mua kuoloon kutsuvat!» Tuon tuostakin välähti hänen mieleensä lapsellinen ja turha toivon kipinä. Toiselta puolen hän tiesi kuoleman likenevän, toiselta puolen ei hän uskonut siihen.

Nomentanan portti oli auki. He kulkivat Ostrianumin ohitse, missä Pietari oli opettanut ja kastanut. Aamun koittaessa he saapuivat Phaonin huvilalle.

Siellä eivät miehet enää salanneet häneltä, että hänen täytyi kuolla. Hän käski siis kaivaa haudan ja pani maahan pitkäkseen, jotta hänestä voitaisiin ottaa tarkka mitta. Mutta kun hän näki tuoreen, maasta kaivetun mullan, valtasi hänet kauhu. Hänen pulleat kasvonsa kalpenivat ja otsalle nousi hikikarpaloja, jotka olivat kuin suuret kastepisarat. Sitten hän rupesi riisuutumaan, vakuuttaen vapisevalla näyttelijänäänellä, ettei hetki laisinkaan vielä ollut tullut. Pian hän siteerasi täyttä kyytiä. Vihdoin hän pyysi, että hänen ruumiinsa poltettaisiin. »Mikä taiteilija nyt meneekään maailmasta!» toisteli hän ikäänkuin ihmeissään.

Samassa toi Phaonin airut tiedon, että senaatti oli tuominnut »parricidalle», vanhempien murhaajalle tavanmukaisen rangaistuksen.

"Mikä tavanmukainen rangaistus sitten on?" kysyi Nero kalpein huulin.

"Kurkkusi lävistetään kolmikärjellä ja siinä sinut ruoskitaan kuoliaaksi. Ruumiisi heitetään sitten Tiberiin! vastasi Epaphroditos armottomasti."

Nero paljasti rintansa.

"Sitten täytyy kiirehtiä!" virkkoi hän luoden silmänsä taivasta kohti.

Hetkisen perästä hän vielä toisti:

"Mikä taiteilija meneekään maailmasta!"

Samassa kuului kavioiden kapsetta: sadanpäämies sotamiehineen varmaan saapui vaatimaan Vaskiparran päätä.

"Joudu!" huudahtivat vapautetut.

Nero tähtäsi veitsellä kaulaansa, mutta kosketti sitä aivan arasti. Saattoi selvästi huomata, ettei hän ikinä uskaltaisi työntää asetta syvälle. Silloin Epaphroditos äkkiarvaamatta tuuppasi hänen kättään niin, että veitsi upposi kahvaan asti. Neron silmät pullistuivat suuriksi, hirveiksi ja pelästyneiksi.

"Sinä saat elää!" huusi sadanpäämies ovelta.

"Tulet myöhään!" vastasi Nero käheästi.

Sitten hän lausui:

"Kas tämä on uskollisuutta!"

Silmänräpäyksessä painui kuoleman leima hänen kasvoilleen. Veri räiskyi tummina säteinä puutarhan kukkasille. Jalat potkivat vielä maata--sitten hän kuoli.

Seuraavana aamuna kääri uskollinen Acte hänet kallisarvoisiin kankaisiin ja poltti hänet hyvänhajuisista puista tehdyllä roviolla.

* * * * *

Ja niin meni Nero menojaan kuten menee tuulispää, myrsky, tulipalo, sota tai rutto. Mutta Pietarin basilika hallitsee vieläkin Vaticanuksen kukkulalta kaupunkia ja maailmaa.

Entisen Porta Capenan luona on tänäkin päivänä pienoinen kappeli, jossa saattaa eroittaa kuluneen kirjoituksen: Quo vadis, Domine?

* * * * *

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us