Maantiede ja löytöretket 4 (part 3 of 4)

Maantiede ja löytöretket 4 (part 3 of 4)

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään, vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut. Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa... Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta. Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä. Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen. Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi, että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa, että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin meren pohjoisosissa.»

Talvimaja.

Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta. Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti, ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin, mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas», ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162 senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja, milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää, johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden, avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu, on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä, Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta» matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan» talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa, johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja. Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän, muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän, kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi. Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea, jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa, hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone, jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun. Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä, jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku, jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana. Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus. Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut, niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.

Tshuktshit.

»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300 hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen. Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla, maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla. Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun, jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa. Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.

Porotshuktshit.

Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa, jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18 telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella. Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa. Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan, pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään, susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain riekko.

Joulu.

Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35 asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan, niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin aikuisetkin, jälleen äkisti turvota... Lämpömäärän taas alentuessa jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa, kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa. Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa, syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea, koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan näkemänsä tapauksen.

Tshuktshi ja hänen poronsa,

»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies, katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään, etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»

Kevät.

Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi -20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana. Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen, sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni soma Sylvia Ewersmanni, joita toukokuun alussa laskeutui suuret parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin, oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan» retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa myöden.

Vapautuksen sanoma.

Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen, jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua, retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30 m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa. Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta, joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten, mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.

Itäniemi!

Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat. Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani koillisretket alkuun... Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt, 336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin. Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat. Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla asuviin tshuktsheihin.

Alaskan rannalla.

Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi. Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät. Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta täytyi paeta ankkuripaikastaan.

Lawrence saarella.

Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani. Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet, suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia, helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä, missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä, joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella, löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p. marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän eläimistön jäännöksiä.

Beringin saarella.

Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin. Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa, puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen, säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä, että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista, jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa; heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle, kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään, heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä, ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2 ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä. Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa. Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat, poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä, poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen. maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat, joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria», siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä, loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin, arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää. Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän, mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat, hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat. Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan, saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan, joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi, vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut, vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.

Japanissa.

Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle». Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä, kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti. Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun 5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja tutki saaren jalokivikaivoksia.

Vega-miehistöä juhlitaan.

Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti »Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne »Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti »Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan, heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai »Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa. Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa, maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan» miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan, Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus. Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa, niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali. Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa, antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin, kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä, mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen, soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega» voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun 24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega» aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti. »Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä, joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä, »Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun. Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut. Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan' vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan' nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta, Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.» Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin, jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin, vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä, Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein, joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt», lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi; ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän oli.

Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen, Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan luomisen aamusta alkain.

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata asemalle.

Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen 1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60 metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla, veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi. Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella — mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme... kuollaksemme kuin miehet... Olen tehnyt... mitä voin... laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.

De Longin retki. "Jeannetten" tuho.

Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.

Napaa kohti.

»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet, ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä »Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.

»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.

Uusia saaria.

Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista vaihtelua.

Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.

De Longin kuolema.

Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun 30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.

Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan deltan.

De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä myötätuntoa.

»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön, käänteentekevä vaikutus.

Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.

"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.

Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä, Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa 1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä teltan repaleita.

Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti, että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka kestäisi monta vuotta.

Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.

Nansenin suunnitelma.

Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken, joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.

Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja. Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä; hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin »Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.

Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan hankki sähköä joko tuuli tai höyry.

Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.

Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.

Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.

Uuden Siperian saarilla.

»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.

Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan, kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa, mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla 1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan. Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo, kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä, toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski. Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa toistensa puhetta.

Jännittäviä hetkiä.

Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:

»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen, elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.

»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.

»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut. Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden puristuksia.»

Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää», kirjoittaa Nansen.

Tieteelliset työt.

»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti. Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys 79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä 3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.

Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan uudelle tolalle.

Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».

Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram» kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun 14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen leveyden itäisellä pituudella 102°27'.

Hyökkäys napaa kohti.

Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla, jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas urheilija kuten Nansen itsekin.

Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia, koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.

Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat röykkiöiksi.

Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä, jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa, niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti. Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa. Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.

Paluumatka.

Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti. Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat, kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.

Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin, niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti ruokaa.

Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita — Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.

Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille. Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata kulun suoraan Huippuvuoria kohti.

Talvimaja Frans Josefin maalla.

Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan, joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa. Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja. Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa, illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan. Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät, rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin sitten löytyi.

Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun joskus tyyntyi.

»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät. Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön pimeydessä... Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät, kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi. Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa; kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään... Matalalla etelässä on pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.

»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi ja sitten tulee kevät, elämän kevät.

»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti... Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä. Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää. Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.

»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»

Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.

Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.

Tuho tulla!

Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.

»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»

Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.

Ihmisiä! Pelastus.

Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:

»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento... ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»

Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen. Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.

Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin, että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan menneet.

Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia, sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi, ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.

Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa, ja matka kävi sitten etelää kohti.

Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:

»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.

Tohtori Nansen!

»Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin. Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.

Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.

»Framin» loppumatka.

Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895 oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui »Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan, jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram» jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui, lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä, kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700 metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren, jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne. Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram» saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas, stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin» miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.

Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.

Otto Sverdrup löytää uusia maita.

Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898 itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen. Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja, joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset, ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin» täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä, joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa. Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti. 4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan. Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin paljon uusia maita kuin tämä.

Amundsen purjehtii luoteisväylän.

Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v. 1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa» nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa» oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty, mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita. Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa» seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin, jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906 Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa, varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v. 1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen, joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan, sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa» on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa, sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat. Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.

Rynnäköitä napaa kohti.

Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894 tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.

Abruzzin herttuan retki.

Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin. Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä, jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17 kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56 kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle, joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.

Zieglerin varustamat retkikunnat.

V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta, 420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.

Andréen ilmapalloretki.

Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.

»Jermak» Jäämerellä.

Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.

R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.

Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa, tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle. Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon, kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla varoillaan saattoi alkaa työnsä.

Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.

V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle, varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä 1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata, jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä. Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki 1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson, joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja synnytti matkalla miehelleen tyttären.

Uusia yrityksiä.

Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet, niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin. Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu. Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla, vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan, tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista, Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi, jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä, tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja, kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista, kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti. Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä laivalleen rauhallisen talvimajan.

Peary palelluttaa jalkansa.

Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa, Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle rekiretkelle.

Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.

Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka, mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään, että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.

Uusia turhia yrityksiä.

V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä, mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä, tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun 29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward» tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi. Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.

Tuima, mutta turha yritys.

»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa 1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan. Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322 kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin. Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle, tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi. Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä, että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle, ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä matka napaa kohti alkoi.

Viimeinen yritys.

Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133 parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko, jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät. Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin. Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta, ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»... Vaarallisin on mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä, tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään, rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan. Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan. Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä. Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille. Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin — saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi, että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli 15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja. Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä, olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että näin olin saavuttanut elämäni päämäärän... Päiväkirjaani kirjoitin: Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun! Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5 meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8 meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle, laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800 kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu...

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan. Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta, siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v. 1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36 koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa. Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin, Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin. Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se, että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen, joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina. Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.

Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi, melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään. Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä, vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen. Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli »valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä, keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä. Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti. Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat. Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta...»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904), joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä 1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan, joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla. Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun, matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi, ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset. Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet rannikolta löysi ja pelasti.

Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.

Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman, josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa. Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan, Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään, eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin, joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä. Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille, oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.

Uusia retkiä Grönlannin poikki.

Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään. Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700 kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin reitillä vain 2,225 m.

Kochin retki.

V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A. Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin, pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut, alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista 13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata 12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta, jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.

Muut napamaat.

Huippuvuorilla.

V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin, mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten Koillismaa.

Ruotsalais-venäläinen astemittaus.

Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi, ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi, olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä, jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v. 1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen, jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla, moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen. Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt, lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi. Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835 monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen. Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki. viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C, suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu, ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita, sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten, jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat, koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja 1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja, joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200 neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi. Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu. Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,, että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.

ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET

Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.

Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset, joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta, muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.

Wahhabilaiset.

Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä, ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset, haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen. Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand, ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765 Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804 koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.

Ali bei.

Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja, Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille, neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli, se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.

Seetzen.

Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa, sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta, ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille, kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin. Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät, joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan. Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran, aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla, luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa. Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith, Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista puhdistetuksi.

Burckhardt.

Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän, ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona. Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin, Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen. Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa, tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814 otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla. Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut. Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin, jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti, samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818 alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan, kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun 9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.

Sadlier Nedjdissä.

Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi. Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion» eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen. Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi vuotta.

Asir.

Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla, oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa, ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti. Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi», joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.

Arnaud Maribissa.

Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään, sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä, joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa, mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa, puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.

Englantilaiset Omanissa.

Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat 1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja, joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko, joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita, laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana juuri mitään sanottavaa.

Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.

Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla, uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta. Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita. Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.

Hadramaut.

Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen, sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä. Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa, tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen, mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi, niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan. v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v. Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa, joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita, kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki, oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan, kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja) ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus. Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä, jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin, joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin, ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat, yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa — missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta. Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla, ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin, mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen. Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa. Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista, joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi; niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi, palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui. Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken», lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta. Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin, jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään, että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta. Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului 1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa, jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen. Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun 8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua jalkansa Egyptin mantereelle.

Wallinin toinen matka.

Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui, pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin. Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan, joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin, sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä, jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa, hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä, että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan. Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle, jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa. Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat, ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta, joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin. Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa — tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme», lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt. Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista, jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet, viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut, ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja 1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.

Burton midianilaisten maassa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin, samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin. Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908 jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta, joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton, »ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla tasangolla.

Snouck Hurgronje.

Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan. Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista tuskin enää tulee julki.- ecu.

Kaaba.

Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli. Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen. Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr. se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana. Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven, saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa. Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on »Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi. Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan, johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki. Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla syyrialaisilla kirjaimilla.

Pyhiinvaellus Mekkaan.

Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta, Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän. Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa, juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa, viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.

Halévy.

Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina. Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran, joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy, nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa, roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr. voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia (vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää, vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta. El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.

Glaser.

Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena. Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin, mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike. Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon, jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita, Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi, jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen, vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista, vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa. Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.

El Hasa.

Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif, pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen, Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua, vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä. Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.

Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja... Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin» mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin, jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta» puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta. Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla. Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa 150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100 kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa, jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja, vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat, mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja, ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta, vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä. Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä. Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten, Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä. Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah, tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n 115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet. Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194). Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla, kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin. Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin. Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa utelevalle tieteelle.

SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin, että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen. Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään, ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo. Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja. Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran, yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle. Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v. 1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865 valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen. V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun. Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan, mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille, mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin. Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v. 1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan. Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä, joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876 hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä- ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista, toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle. Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston, Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat »tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen «eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä. Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin, tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V. 1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa, He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi, herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan, päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen, oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.

Careyn ja Dalgleishin matka.

Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta, paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita. Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta reittiä kulkien.

Rockhill.

Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla, niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua, että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi täydelleen tibetin kieltä.

Pevtsov.

M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa, tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista, »maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä merenpintaa alempana.

Bower.

Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä, joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan, kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin. Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään. Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.

Bonvalot.

Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista, Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.

Dutreuil de Rhins.

Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä. Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle, mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja, neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.

Littledale.

Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä, tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.

Sven Hedin.

Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa. Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v. 1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen, mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki, Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta. Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet, joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa, vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian, Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta, ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta. Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat. Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa, kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki. Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.

Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.

Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin, Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin. Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.

Alain poikki talvikelillä.

Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten, Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan, yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa. Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä. Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin, olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.

Talvinen Pamir.

Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa. Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi; kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5 p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni, maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.

Kara-kul.

Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen. Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin, jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona oli tämän kukkulan valloittaminen.

Mustag-atalle.

Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain, vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat, vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta, vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä, joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa, hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä, lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja, valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee, miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha...

Vuorijättiläisen rinteillä.

Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään, niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia. Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa. 5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky, kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.

Kashgariin.

Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata, mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista. Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle. Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10 tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su, joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä, jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset, Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon. Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia, joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin (s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon, joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja. Hedin kertoo siitä:

Kirgiisien bajga.

»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42 kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä. Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek, yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö. Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen, leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva, kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme, että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka, jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani. Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa. Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin, osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja 16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa, suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta, niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen. Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia; kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa. Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä, kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu, toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni, pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta — mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi, mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä. Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja, ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet, pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää, pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää, myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin. Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa, mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300 metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta, Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000 metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä. Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle. Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan, niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta tältä puolelta.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle, mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta, jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme 400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla, mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet. Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas. »Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan — »heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen, mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni — parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.

Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen. Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan, Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.

Kashgar-joen varrella.

Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta, mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen. Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä' Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja, hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu- ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä, mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen, moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri. Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi hinduja.

Erämaan kangastuksia.

Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin, jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi, ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton. Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan 80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat, jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen. Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin. Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä, koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut. Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25 päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta, ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille, jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta, joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään, vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas Jarkent-darjasta.

Erämaan järviä.

Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi. Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni, metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta. Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin täydessä hietaerämaassa.

Takla-Makanin hiekoissa.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon. Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki. Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu, että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta. Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta. Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut, vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi. Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä, olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.

Kuolonhiljaisunden koti,

Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut. Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa, lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään, ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60 metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi. Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä. Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta. Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas 40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan, kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla, taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta, johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä. Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko, joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha, sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua. Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä. Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia, jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet, joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin. Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena, toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät, että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta. Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä. Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani», joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä. Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se, joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi. Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella. Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään, laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan) tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.» Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä, että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina. Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä, että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki, jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä, joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään, huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta. Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti, se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut; mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin — ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet, että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä. Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan, kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.

Tamariski.

»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon, katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (Taniarix elongata) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa. Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa, uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä! Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä tavattiin ensimmäiset kamishikorret (Lasiagrostes splendens), joita molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti »tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia (Populits diversifolia), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele; mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut, Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle, koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin — herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset. Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat viimeisetkin rasvat lähteneen.

Metsä.

Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita, mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään, joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon. Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta, varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä, kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi, viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta. Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan, ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan. Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen. Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia, jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla, sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi. Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni, palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois. Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa. Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla, vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt, säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi, kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves. Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani, joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18 hopearahaa, tengehiä, lainaksi.

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok. 10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita, jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut, vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu, kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät, jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.

Khotan-darja.

Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra, joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki, jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias, joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta, jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista, toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.

Jälleen Pamirissa.

Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin. Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja — toista kuukautta kestävä kuume.

Jarkent.

Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä, joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta. Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta. Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3 3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun, joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden kimppuun, samalla kuoli.

Khotan.

Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä, ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin, jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja, kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki, asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia. Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut. Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa. Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen olivat kiinalaisia.

Borasanin muinaislöydöt.

Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää. Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha, kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan, mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.» Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo, että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi. Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta 157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa. Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin, väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin. Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat, ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut, jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin, että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi, kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä, etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten. Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki- ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi 700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia. Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat, että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa, päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka. Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.

Villikameeli.

Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa, pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina. Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä, missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan, se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan, tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja, niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan. Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan, kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat, davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (Anabasis ammodendron), Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä. Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä. Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin, tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan 41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.

Tarim.

Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15 m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy. Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.

Lop-nor.

Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi. Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa. Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan, silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt, joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa, mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa, Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava, ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti, vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa, joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.

Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.

Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän, jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen, kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin, rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut. Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla, mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta, jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä, Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja». Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle, muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät kalat.

Lop-norin sokkeloissa.

22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa, joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa. Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri, ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla; ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo. Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.

Keidastie.

Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä, verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote. Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä, että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen. Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen, lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.

Pohjois-Tibet.

Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin, jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin, Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen, tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin, isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen, vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian. Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa, ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti. Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa, kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät. Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla. Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine. Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen, joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja, tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella, ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä, lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä. Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä, että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum», s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi 55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset mongolit.

Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja, nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko, palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana, ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi, jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa, joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin, ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa, mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».

Tsaidamin räme.

Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä. Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin, tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena. Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä, jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää. Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli 'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat. Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m., ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi, käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään. Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli sopu kuitenkin mitä paras.

Tanguutit.

Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut. Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia, iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi, matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia. Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren, olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä, pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan. Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea, tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin. Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan, jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä. Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan. Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli »kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin. Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan- ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita, Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi toukokuussa 1897.

Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.

Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin, joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.

Lauttamatka Tarimilla.

Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa, Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu purjeellinen kangasvene.

Dastarkhaneja Tarimilla.

Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista. Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä, missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja. Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot, »dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta, missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä, leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat, muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa. »Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt heillä oli huono omatunto.»

Tarimin kartoitus.

Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä, ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.

Tarimin tiikeri.

Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset. »Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä. Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni, ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin, oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä — eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, — mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla, nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki, oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee, mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim. Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät. Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa, menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet, alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti, virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin. Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin. Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa. Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.

Takla-inakanin poikki.

Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen, joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi kuljetettiin mukana jääharkkoina.

Bajirit.

Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin, mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi kameeleista oli matkalla sortunut.

Rauniokaupunki.

Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin, muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi; Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa, jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot Hedinin retkeillessä.

Tarimin vanha uoma.

Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma. Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa. Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.

Lop-norin vanha uoma.

Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi. Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli aikain kuluessa muodostanut pohjaan.

Ördek.

»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää, tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa. Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla sitä kohti harjattu.

Ördekin löytö.

»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek, mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen, runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m., joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt, niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään, mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt, että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin, ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella, Tibetin matkan ensin tehtyään.

Uusi järvi.

Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi, mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia, mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään, joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla. Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä. Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia, jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia, kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan. Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle, mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»

Musta myrsky.

Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä. Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia, jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan, toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi, jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan... Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat. Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti 'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan, samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä, koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset, Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani, riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan, ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut, ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit katosivat kuin oljenkorret.»

Paarmat ja sääsket.

Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton matkustaa.

Tibetiin.

Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan, palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin, jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa, johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies, joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita. Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita, kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta, juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät ne Tjertjeniin... Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen, hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas, vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä ja ihmettelevältä... Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden raukaisevaa vaikutusta... Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa. Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä. Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle, jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista, puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat, mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o. vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne, joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen. Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat, kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä. »Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät, mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi. Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi ukkosen jyristessä... Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa. Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia, kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt. Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta. Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria. Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua, ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua. Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme sananvuoron Hedinille.

Tibetin solissa.

»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut varustukset... Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman, jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen, riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot. Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203 metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan; joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme, hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen, kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli, johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat, ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin. Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla, kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään. Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle, Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme. Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän 5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag, pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi. mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi. Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli oli vilu... Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy se päivemmällä takaisin... Reipas karavaani olisi kulkenut tästä Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi, kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi, niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»

Kullanhuuhtomoita.

Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille. Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua. Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli menetetty.

Pyhiinvaeltajat.

Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa, he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville Pietarin penningin.

Takaisin Lop-maahan.

Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen, joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki, Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.

Lou-lan.

Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja (hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia. Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien, edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi, veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä, pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä. Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s. Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla 1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen. Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään, todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista, pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,, mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio. Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata; Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa: kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti. Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin, ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä. Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se, että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia, veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi. Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä. Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen nopeasti.

Lhasaa kohti.

Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella. Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o. karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla, ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa. Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla, jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi, tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti. Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa. Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.

Lhasan tiellä.

Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja. Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet. Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia. Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o. ruotsalais-curooppalainen.

Tie pystyyn.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us