Kahden tulen välissä

Kahden tulen välissä

language: Finnish

KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

JOHANNES KOIVUKANTA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1921.

HENKILÖT:

IISAKKI LÖNNBERG, kamreeri. MIMMI MIETTINEN, emännöitsijä. LILLI LINDEN, tupakkakaupan myyjätär. HEIKKI LEHTINEN, kauppias. KUSTAAVA ROSLUND, leski. HILDA SIHVONEN, ajurin vainio. TILDA, palvelijatar.

Tapahtumapaikka: Kamreeri Lönnbergin sali Helsingissä.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

LÖNNBERG (sytytellen sikariaan)

Niin — eikö olekin hieno aroomi?

LEHTINEN (poltellen)

Mistä sinä näitä ostat? Onko näitä Kairossa?

LÖNNBERG (hämillään)

Kairossa — hm — taitaahan näitä — ehkä näitä on.

LEHTINEN

Mitä sinä arastelet? (Katsoo hiukan hymyillen.) Vai onko näiden sikarien takana joku salaisuus?

LÖNNBERG (tekeytyen välinpitämättömäksi)

Salaisuus! Mitä vielä — Kairostahan näitä saa.

LEHTINEN

Ahaa — Iisakki, Iisakki, Kairossa on se Lilli.

LÖNNBERG

Mikä Lilli?

LEHTINEN (nauraen)

Kuules, ei sinusta ole näyttelijäksi nyt yhtä vähän kuin ennenkään. Vaikka enhän minä ihmettele. Lilli on soma tyttö, soma kuin vietävä.

LÖNNBERG (alkaa innostua)

Niin — mitäs sanot? Eikö sitten olekin? Sellainen vartalo ja se jalan nousu. Jaa'ah! Ja ne silmät sitten!

LEHTINEN

Olivathan ne silmät Liukkosen Ruusullakin — ja — niin — entä ne Bergmanin Maijan jalat toissa kevännä!

LÖNNBERG (jäähtyen)

Joutavia! — Lilli on toista maata.

LEHTINEN.

Toista se oli Maijakin aikanaan.

LÖNNBERG

Se nyt oli sellaista tavallista — pihkaantumista.

LEHTINEN

Niin — kun Mimmi ehti väliin.

LÖNNBERG (varmempana)

Mutta nyt ei ehdi! Ei totisesti. — Ja'ah — tiedätkös — tuota — Heikki, nyt minä uskon sinulle yhden asian —

LEHTINEN

No —

LÖNNBERG

Mutta muistappa, ettet siitä hiisku — hm —

LEHTINEN

Mitä hittoja? Hiisku? Kerro nyt — äläkä turhia arkaile.

LÖNNBERG

No — kun et hiisku —

LEHTINEN

En, en —

LÖNNBERG

No niin! (tuumii).

LEHTINEN

No niin?

LÖNNBERG (alentaen ääntään)

Minä olen kihloissa!

LEHTINEN

Kihloissa!

LÖNNBERG (hätäisesti)

Hs! Älä huuda — hiivatissa!

LEHTINEN (tekeytyen vakavaksi)

En — en. Kerro enemmän. Sen Lillinkö kanssa?

LÖNNBERG (katsoen arasti oveen)

Hölö! Sinähän suorastaan kiljut!

LEHTINEN

No, hämmästyyhän sitä vähemmästäkin — saatikka. Mutta nyt olen vaiti.

LÖNNBERG

Ja minä olen jo kuulutettukin —

LEHTINEN (hämmästyy tosiaankin)

Kuulutettu? Nyt sinä huiputat minua — eihän —

LÖNNBERG (kauhuissaan)

Nyt Mimmi kuuli! (hiipii ovelle kuuntelemaan) Sinä pilaat asiat tuolla huudollasi, kesken kaiken. Pahuusko minut paneekin puhumaan liian aikaisin!

LEHTINEN (rauhoittaen)

Eihän sieltä kuulu mitään. Ei se kuullut. Suo anteeksi! Mitä sinä sanoitkaan — kuulutettu?

LÖNNBERG (kuunneltuaan ovella palaa varpaillaan takaisin)

Niin — (kuuntelee uudelleen) jo kahdesti — ja — ja — ensi sunnuntaina — (keskeyttää kuunnellen)

LEHTINEN

Mitä? Eihän vain jo vihitä?

LÖNNBERG (onnellisesti hymyillen)

Kyllä — vihitään!

LEHTINEN (kauhistuvinaan)

Herra varjele!

LÖNNBERG (silmät epävarmasti pälyillen)

Kuinka — kuinka niin?

LEHTINEN

Niin — varjelkoon sinua Mimmiltä — jollei hän jo nimittäin asiasta tiedä.

LÖNNBERG (ilahtuen)

Siinäpä se, siinäpä se. Asia on pysynyt niin salassa, ettei hän tiedä siitä hituistakaan. Kuulutus tapahtui Iitin kirkossa — Lilli on siellä kirjoissa — ja...

LEHTINEN

Mutta kuuleppas nyt, Iisakki. Tämä on vakavampi juttu kuin osasin arvatakaan. Oletkohan sinä nyt oikein harkinnut tekoasi? Sinähän olet ollut tämän Mimmin kanssa kihloissa jo toistakymmentä vuotta.

LÖNNBERG (nolona)

Niin — niin — olen ollut.

LEHTINEN

No, onko se juttu purettu?

LÖNNBERG

Purettu — (yskii) — hm — mitäpä se purkamisesta paranee. Minä tuon Lillin taloon ja —

LEHTINEN (vakuuttavasti olalle taputtaen)

Ei, hyvä veli, se vain niin käy päinsä Ehei! (nauraen) Te otatte silloin kumpikin, niin sinä kuin Lillikin, Mimmiltä loimeenne, ja niin että tuntuu.

LÖNNBERG (hölmistyneenä)

Häh?

LEHTINEN

Niin, niin, minä tunnen Mimmin, minäkin, (hymähtäen) Olimmehan mekin jo kerta melkein kihloissa.

LÖNNBERG (vapautuen)

Mutta minä tulin silloin väliin, (nauraa).

LEHTINEN

Niin tulit, mutta sitten olet saanut pitää hänet kanssa Ja pidät vastakin. Taikka Mimmi pitää — ei hän sinusta niin luovu! Mimmillä alkaa, näet, olla jo ikiä. Ei sitä enää nainen nelisenkymmenen korvilla uusia liittoja helposti solmi — ei tällaisiakaan.

LÖNNBERG

Luuletko niin?

LEHTINEN

Ei — ennen sinun Lillisi täältä lähtee kuin Mimmi.

LÖNNBERG

Jaah, mutta olenhan niinä isäntä talossani ja —

LEHTINEN (nauraa)

Sinä — suo anteeksi.

LÖNNBERG (loukkaantuneena)

Mitä sinä naurat? On sitä minussakin miestä.

LEHTINEN (ovelan näköisenä)

Vai on. Maltahan! (nousee ja sanoo ääntään korottaen) Sinä siis menet naimisiin —

LÖNNBERG (syöksyy ovelle päin)

Ole vaiti — hiivatissa!

LEHTINEN (nauraen)

Näetkös nyt. — Mutta totta puhuen saa Mimmi sen tietää kuitenkin.

LÖNNBERG

Ei — ei vielä — saakoon myöhemmin. Nyt sillä pilattaisiin asiat.

LEHTINEN (istuu)

Iisakki, puhutaanpas nyt järkevästi ja palautetaan mieleen hiukan menneitä asioita. Katsos, sinähän Mimmin kanssa viisi vuotta kihloissa oltuasi luovutit tämän kotisikin jo hänelle. Annoit lahjaksi huonekalustasi ja kaikki —

LÖNNBERG (levottomana)

Niin — tulihan sekin tehdyksi.

LEHTINEN

No, onko sinulla uusi koti toisaalla Lilliä varten, vai —

LÖNNBERG

Oletko sinä hullu? Uusi koti! Kuka sitä sellaisiin kulunkeihin jaksaisi ruveta kamreerin palkoilla. Ehei. Minä lunastan Mimmin eroon —

LEHTINEN

Ohoh! Lunastat? Lunastat rahalla Mimmin? Mutta mitä sinä, mies, oikein ajattelet? Ei Mimmi ole vain niin lunastettavissa kuin joku toinen. Kun toistakymmentäkin vuotta on ollut kihloissa, niin siinä on ollut oikeata kiintymystä, vaikka kysymyksessä onkin vain Mimmi. — No, ja sinä tuot taloon uuden emännän, vaikka Mimmi olisikin siellä ennestään —

LÖNNBERG (tiukasti)

Ei emäntänä.

LEHTINEN (naurahtaen)

Jos ei nyt juuri —

LÖNNBERG (sekoittaen)

Niin — no — Lilli ottaa emännyyden —

LEHTINEN

Ja Mimmi pitää sen myöskin. Sillä käsitäthän sinä, ettei hän enää palkollisen tilalle siirry — eikä poiskaan lähde. Ole sinä varma siitä, (naureskellen) Jollen minä saisi häntä mukaani viuhautetuksi, vanhalta muistilta! — Kuules, Iisakki — nyt en minä tahtoisi olla sinun housuissasi. Minä tunnen vähän Lilliäkin — tuota — (hymähtää) tuleehan sitä tehneeksi tuttavuuksia poikamies — ja siinä tytössä on sekä pontta että pippuria.

LÖNNBERG (ilahtuen)

Niin on — Kyllä hän puolensa pitää.

LEHTINEN

Pitääpä kyllä — Iisakki parka!

LÖNNBERG

Parka!

LEHTINEN

Niin, niin, katastellaan asian kehitystä. — Mutta mitä sinä oikeastaan rupesit hulluttelemaan? Olisit vain vähän hakkaillut ja — Näet, Mimmihän on mainio emäntä ja mitä me poikamiehet muusta välitämme. Mukava hoito kotona, mutta siltä riippumaton kenestäkään — naiskahleista tarkoitan. Mimmi hoitaa sinutkin kuin prinssin. Saisinpa minä hänen laisensa ihmisen talooni, niin —

LÖNNBERG

No, ota sinä hänet sitten. Minun puolestani kyllä hänet saat.

LEHTINEN

Jaa, kannattaa miettiä. Edullista se joka tapauksessa olisi — ja mukavaa.

LÖNNBERG

Edullista ja mukavaa! Sinä olet se ainainen affäärimies. Näissäkin asioissa. Minä vain ajattelen, että nuori vetreämpi. Ajattelehan itsekin — Lilli — (ovelle koputetaan, säpsähtäen) Hst! Se on Mimmi. Muista vaieta. — Sisään.

LEHTINEN (päätään puistellen)

Jaa'ah!

MIMMI (ovesta)

No, päivää. Täälläkös ne vanhatpojat taas jutustavat? (kättelee Lehtistä) Mitäs sitä sitten kuuluu?

LEHTINEN

Kiitos, eipä erikoista.

MIMMI

Ja näin kuivin suin istutaan. Kait sitä pitää nyt olla jotakin tarjottavaa vieraalle. Vai kuinka, kamreeri?

LÖNNBERG

Mimmi tuo vain. Maistuuhan se —

LEHTINEN

Kiitoksia, kiitoksia. Mutta mitäs sitä Mimmille kuuluu?

MIMMI

Mitäpä meille, (vilaisten hymyillen Lönnbergiin) Kamreeri voi hyvin, kuten näkyy, ja minäkin olen terve.

LEHTINEN

Ja nuorekas, kuten aina. Ei se Mimmi vain naimisiin pyri?

MIMMI (nauraen ovea kohti)

Kaikkia se herra Lehtinen! Mikäpäs tässä kamreerin kanssa on mennessä — (painokkaasti) näinkin. Vai naimisiin (menee).

LÖNNBERG

Puhu sinä sille vielä naimisista.

LEHTINEN

Älähän nyt harmistu!

LÖNNBERG

Viuhauttelet! Eikö minulla jo muutoinkin ole hänestä ristiä?

LEHTINEN

Suotta sinä, Iisakki, Mimmiä vierot. Hänhän on reilu, hyvä ihminen. Vähän kivakka kyllä, mutta sellaisen minäkin ottaisin —

LÖNNBERG

Ota sitten!

MIMMI (ovesta totilaitteineen)

Kas niin! (laskee pöydälle)

LEHTINEN

Kuules, Iisakki, enkö minä sitä sanonut?

LÖNNBERG (härnäten)

Niin, niin —

MIMMI

Että mitä se herra Lehtinen?

LEHTINEN

Sitä vain, että kyllä Mimmi on mainio emäntä.

MIMMI

Aina te, herra Lehtinen, laskette tuota leikkiänne (vilkaisee Lönnbergiin) — Mutta mitä se kamreeri siitä sanonee — (kaatelee laseihin).

LEHTINEN (salavihkaa hymyillen)

Samaa kuin minäkin.

LÖNNBERG (hajamielisenä)

Niin — hm.

LEHTINEN

Siinä Mimmi nyt kuuli. — Ei, naimisiin teidän pilaisi jo mennä. (Lönnberg mulkaisee).

MIMMI (nauraen)

Ettäkö tämän kamreerin ja minun?

LEHTINEN

Niin juuri.

MIMMI

Meidän — keskenämmekö? Sitäkö se herra Lehtinen?

LEHTINEN

Sitä, sitä. Tietysti. Mitäs minä muuta?

LÖNNBERG (hermostuneesti kelloaan katsoen)

Mitä kello on? Hiivatti, kun minulla on vielä se kokouskin!

MIMMI

Naimisiin! Hohhoh! Eihän minusta nyt enempää kuin ennenkään. Tässä on jo vanhennuttu. (Huoahtaa.) Olkaa hyvät! — Olisipa siitä ollut puhetta parikymmentä vuotta sitten niin herra Lehtisenhän minä silloin olisin ottanut. Mutta eihän se puhunut silloin. — Kippis! (Kilistelevät).

LÖNNBERG

Kävisihän se vieläkin päinsä.

MIMMI (nauraen)

Aina tuo kamreerikin. Mutta mikäpä tässä teidän kanssanne auttaa.

LEHTINEN (syrjäsilmällä Lönnbergiin)

Ehti tämä Lönnberg ennen minua. Muutoinhan Mimmi olisikin meillä.

MIMMI

Niin, ehtihän se kamreeri. Vaikka kyllä sitä jo kelpaisi rouvanakin olla. Olisipa tuo jo aikakin —

LEHTINEN

Olla kamreerskana —

MIMMI (hyvillä mielin)

Niinpä niin.

LÖNNBERG (keskeyttäen)

Milloin sinun pitikään, Lehtinen, olla konttorissasi?

LEHTINEN (Mimmille)

Ei suvaitsisi minun puhuttelevan Mimmiä näin tuttavallisesti.

MIMMI (Lehtiselle)

Ei — ei — (nauraen) se on aina ollut väliin mustankipeä tämä kamreeri.

LEHTINEN

Suottahan hän. En minä kuitenkaan kykene häntä laudalta lyömään.

LÖNNBERG (äreästi)

Lopeta jo.

MIMMI

Siinä sen kuulitte. Mitä se kamreeri nyt turhista. Ilmanhan herra Lehtinen loruaa, (nousten) Sillä en minä tästä talosta lähde, kun minä toden sanon. Suottahan kamreeri. (Lehtinen yskähtelee).

LÖNNBERG

Niin — niin —

MIMMI (askarrellen lasien kanssa)

Sitä on nähkääs niin jo koteutunut ja tottunut —

LEHTINEN

Kuin taloon rouvaksi konsanaan (Lönnberg mulkaisee).

MIMMI

Sanokaas muuta. Onhan sitä näinä vuosina sitäkin ehtinyt, ja jos minä toden sanon, niin en minä tulisi kamreeritta aikaan.

LEHTINEN

Eikä hän ilman Mimmiä.

MIMMI (keimaillen)

Niin — kukapa sen tietää niistä naimattomista nuorista miehistä, jos niillä osaa olla toisia ja kauniimpia —

LÖNNBERG (hämmästyen)

Että — mi-miten niin?

LEHTINEN

Eihän tämä Lönnberg nuoremmista.

MIMMI (ovella)

Eipä tainne, (katsoo merkitsevästi) Eikä olisi asiaksikaan! (menee).

LÖNNBERG (nyreästi)

Mitä sinä siinä joutavuuksia rupeat latelemaan. Panet ämmän päähän kaikellaisia entisten lisäksi.

LEHTINEN

Minä tunnustelin vain maaperää, (nauraen) Ei tainne olla helposti muokattavissa.

LÖNNBERG

Minä vähät välitän sinun muokkaamisistasi. Minä nain Lillin ja sillä hyvä!

LEHTINEN

No niin, sehän nähtänee. Asia ei ole vielä lopussaan (nousee).

LÖNNBERG

Ei, mutta hyvällä alulla se on.

LEHTINEN

Hyvä niin, hyvä niinkin. Ja onneksi olkoon (kilistää) — jos menestyy, (katsoo kelloaan) Kohta kuusi. Minun täytyy jo kiirehtiä konttoriini.

LÖNNBERG (nousee)

Joko nyt? Olisi tässä vielä illan kuluksi kilistelty. Ota nyt tuo lasisi edes pohjaan.

LEHTINEN (kilistäen)

Terve. Ja hyvästi sitten (kättelee). Kiitos vain.

LÖNNBERG

Terve, terve. Kiitos itsellesi.

LEHTINEN (ovesta)

Älä nyt pane pahaksesi tätä —

LÖNNBERG

Joutavia, näkemiin asti vain, (ovessa) Käy toistekin. — (Palaa huoneeseen, katsoo kelloaan ja sytyttää sitten tupakan. Ottaa sanomalehden ja istuutuu).

MIMMI (ovesta)

No, joko se Lehtinen meni?

LÖNNBERG (lehden takaa)

Jo.

MIMMI (yhtä toista askarrellen)

Aina sekin jaksaa kujeilla, — (nauraen) vai naimisiin! — (äkkiä) Vaikka olen minä, kun minä toden sanon, sitäkin ajatellut.

LÖNNBERG (rapistelee lehteä)

Jaa kuinka?

MIMMI

Sitä naimisiin menoa. Eikä suinkaan kamreerillakaan olisi mitään sitä vastaan (kamreeri yskii hämillään). Tässä vanhennutaan kumpikin. Ja aina sitä tarvitsisi ijällisempänä paremmin toinen toistaan. Niin minä kuin kamreerikin, tarvitsisi — miten nyt sanoisin — noin — vielä vähän läheisemmin. Sattuu sairautta ja sellaista, niin oltaisi tässä ihan kuin toistemme turvana (Lönnberg vääntelehtii tuolissaan). Vaikka en minä mene sitä sanomaan, että nytkään vieroksisin. Enhän toki. Pidän kuin omanani, niin ihan kuin omanani toki. Mitenkäs muuten? Ja mitenkäpä me nytkään tässä ilman toisiamme (on ottanut käsityön ja istuutunut) — kaksi ijällistä ihmistä. Ijällisiähän tässä jo ollaan, Jumala paratkoon! Mutta olisi se sentään se papin vihkiminen — niinkuin sanotaan — selvempää kuin tämä kihlaus. Noin — kun toden sanon — ihmistenkin mielestä —

LÖNNBERG (hätäisesti)

Niin — niin (yskähtää).

MIMMI

Olisi — selvempää se olisi. Minäkin olisin, (nauraen) niinkuin Lehtinen sanoi, silloin kamreerska. Ihan se naurattaa. Ja kelpaisi meidän sitten tässä elellä.

LÖNNBERG (äkkiä)

Soiko siellä ovikello?

MIMMI (kuulostaen)

Ei — ei siellä mikä soinut. Ei. — Ohhoh! — Ja sitten sopisi minunkin noin kamreerin kanssa näyttäytyä ulkosalla, kaduilla ja teatterissa. Se on sentään niin nöyryyttävää, kun sanotaan vain Lönnbergin Mimmiksi, vaikka nyt ollaankin oltu kihloissa ja — niinkuin sen koko maailma tietää — saman katon alla monet vuodet —

LÖNNBERG (katsoo hajamielisenä kelloaan)

On —

MIMMI

Niin — on. On se. Ja niinkuin me olemme toisiamme aikoinamme hellineet. Mutta tahtoo se rakkauskin haihtua pois näin — mitenkä minä sanoisin — kuiviltaan. Hm! (alkaa vetistellä) Sehän se meidät yhdisti. Liekö nyt mikä eroittamassa ja vieroittamassa, kun kamreerikin on tullut niin harvasanaiseksi ja — (merkitsevästi) ja ruvennut nyt niin yhtäkkiä käymään niissä kokouksissaan — iltasin.

LÖNNBERG (säpsähtäen)

Eihän meitä nyt mikään — on vain tullut otetuksi liiaksi kaikellaisia toimia noissa yhdistyksissä —

MIMMI

Liiaksi, liiaksi. Sitähän minäkin olen sanonut. Niillä väsyttää vain itsensä, kun on raskaat virkatoimet. Kustaava Roslunnillekin sanoin siitä. Hänenkin miehellään oli niitä kokouksia jokikinen ilta, sanoo Kustaava. Hm, oli muka, vaikka kyllähän minä sen Roslund-vainajan tunsin. Oli sillä kokouksia, hyvin kyllä, — tillikoissa ja — (yskähtää) tupakkapuodeissa —

LÖNNBERG (hermostuneesti)

Niin, taisi olla.

MIMMI

Oli, tiesinhän minä. Mutta ei se Kustaava sellaisia hoksannut. Ja olisiko tuo ymmärtänytkään. Pakkailee kuitenkin aina juoruamaan muista — sellaisia — — — kamreeristakin —

LÖNNBERG

Häh?

MIMMI

Niin, vaikka enhän minä niitä usko. Joutavia sitä aina on puhuttu. Eihän sitä enää meidän ijällä. (Nauraa väkinäisesti.) Kyllä minä kamreerista huolen pidän, minä olen sanonut Kustaavalle. Jopahan minä laskisin hänet harhailemaan, olen sanonut. Eikä hän pyrikään, olen sanonut.

LÖNNBERG (levottomana)

Ei — ei mitenkään.

MIMMI

Kyllä minä kamreerin askeleet tiedän ja niistä selvän otan.

LÖNNBERG

Mitä niistä — tuollaisista jutuista!

MIMMI (kuivasti)

Niin — niin. Sitä minä olenkin aina Kustaavalle sanonut. Kamreerilla on oikeita kokouksia. Eihän se jouda kaikista Bergmannin Maijoista eikä Liukkosen Ruusoista huolimaan — ei — saatikka — (katkaisee rihmaa hampaillaan) saatikka Lilli Lindenistä!

LÖNNBERG (hätääntyneenä)

Ei, — ei — Mitä — mi-mitä ne puhuvatkaan? Ketä ihmisiä ne sitten taas ovat?

MIMMI

Eihän kamreeri niitä tunnekaan. Enkös minä sitä ole sanonut. Tämä Lindenin tyttö kuuluu olevan siinä Kairon tupakkakaupassa. Ja hänestä ne nyt taasen juoruavat — kamreeriin —

LÖNNBERG

Kuules pahuuksia. Enhän minä siitä edes tupakkaanikaan osta. Kaikkea sitä — keksitäänkin!

MIMMI

Siinäpä se. (Ovelasti silmäten.) Minä päätinkin ruveta ostamaan itse kamreerin sikarit, (nousee) Tuossakin kaapilla on nyt laatikko Baharabatia, niitähän kamreeri polttaa. Kävin itse hakemassa, ettei kamreerin tarvitse tupakkapuoteihin pistäytyä ja joutua juoruihin. Ja noudan vastakin. Tässä lähellä kun on tuo turkkilainen tupakkakauppa. Säästyy kamreeriltakin jalkavaivat. Mitäpä sitä nyt Kairossa käymäänkään.

LÖNNBERG (nolona)

Jaah! Mutta minä — olen — tuota — tuuminut muuttaa sikarilajia.

MIMMI

Mikä vahinko sitten, kun ostin näitä!

LÖNNBERG

Täytyy itseni käydä maistelemassa eri lajeja. Baharabatista saa yskää, kun sitä yksistään polttelee —

MIMMI (yskähtää merkitsevästi)

Ilmankos minä olenkin kuulostanut, että miten sen kamreerin kurkku on välistä niin käheänä. Vai siitä se tulee! Mutta minä pistäydyn heti tuohon turkkilaiseen — vai missä nyt olisi paras valikoima — ja tuon eri lajeja maisteiksi.

LÖNNBERG (avuttomasti)

Ei — ei — kyllä minä itsekin. Tulee kalliiksi ostaa tarpeettomia. Minä poltan kernaimmin − − tuota − Hollandsia —

MIMMI

Hollandsia! Niitä tarjottiin minulle juuri tuosta turkkilaisesta. Eihän toki kamreeri itse — ei, kyllä minä menen ja vaihdan nämä Hollandsiin. Kyllä minä menen, eihän kamreeri toki. Menen tästä keittiön rapun kautta, vain liina hartioilla, (menee kiireesti)

LÖNNBERG

Hiivatti. — Kylläpä se nyt vartioi, (raappii korvatustaan. Ovikello) Kukas nyt siellä? (menee eteiseen)

LILLI (eteisessä)

No, päivää, Iisakki.

LÖNNBERG (hämmästyneenä)

Mutta — Lilli! Miten sinä tänne ja tähän aikaan?

LILLI

Sain siskoni sijaiseksi täksi iltaa ja tulin tuomaan sinulle samalla sikareja. Kun et tänään käynyt, niin arvelin olevan lopussa, (astuu sisään) Toin Claroja, prima kvaliteeta, mietoja. Sinähän pidät niistä.

LÖNNBERG

Kiitos, kiitos. Olinkin juuri lähdössä sinua tervehtimään. (Laskee paketin kaapille).

LILLI

Hyväpä että ehdin ennen sinua. Pitäähän minun nähdä sinun kotisi, (keskellä huonetta) Annas, kun katson!

LÖNNBERG (levottomana)

Minun täytyy olla viidentoista minuutin perästä eräässä kokouksessa. (katselee kelloaan) Joudunkin sinua siten saattamaan.

LILLI

No, ei sinulla saa niin kiire olla, etten minä ehtisi sinun kotiasi katsomaan, (katselee) Tällaistako täällä on. Sievät huonekalut, mutta vähän mauttomasti järjestetty. — (Katselee ja tuumii.) Tuon sohvan tahtoisin siirtää tälle seinälle ja tuon piirongin tuonne — noin — se vaikuttaisi paremmalta — olisi enemmän tasapainoa. Kuules, Iisakki, minä teenkin sen paikalla. (Riisuu palttonsa) Katsos! Näin! Käy apuun.

LÖNNBERG (aivan hölmistyneenä)

Ei — ei nyt! Katsos mehän ehdimme sitten. Minulla — minulla on nyt kiire. Muutellaan toiste.

LILLI (joutuisasti)

Ei — äkkiä tämä käy — minä — nostan nuo tuolit syrjään — kas noin — ja nyt ota sinä sohvan päästä. — No — ota, ota!

LÖNNBERG

Maltahan (tarttuu vastahakoisesti) —

LILLI (siirtäen)

Kas niin! — vielä vähän — näin — Eikös sovi? — Ja sitten sohvapöytä! — Tuo pöytäliina on ruma! — (Lönnberg hermostuneena kuuntelee ja kurkistelee) Tuolit noin! — Tämä on hauskaa työtä. Minä niin mielelläni aitta möbleeraan. — Kukatkin on sijoitettava toisin. Kas, tämä tänne näin. — Ooh, miten oudot ruukkupaperit! — Ota sinä tuo palmu ja nosta se tuonne sotivan sivuun. Kuuletkos, Iisakki! Mitä sinä oikeastaan töllistelet? — Tartu, tartu nyt siihen. (Lönnberg siirtää)

LÖNNBERG (yhä hätäisemmin)

Niin, näes, minä pelkään, että emännöitsijäni saapuu ja kun hän näkee —

LILLI

Niin hän suuttuu, (nauraa) Piika! Hyvä tässä suuttuu! Annas, kun minä tulen taloon, niin ei siinä suututa. — Tuon rihkaman uunin otsikolta korjaan heti pois. Se on niin prostoita. Kaikellaisia porsliineja ja helyjä. Ei tuollaisia hienoissa paikoissa käytetä.

LÖNNBERG

Älä — älä — kajoo niihin. Älä —

LILLI (ei ole kuulevinaan)

Odotas. Minä nostan ne tuonne takahuoneeseen. (Menee ovelle).

LÖNNBERG

Älä hiivatissa mene enää sinne!

LILLI

No, mikä siellä sitten on? Sekö Mimmi? Lönnbergin Mimmikö?

LÖNNBERG

Ei — ei — Hän on ulkona, mutta jos sattuisi —

LILLI

Tulemaan, (nauraa) Tulkoon, (menee)

LÖNNBERG

Hiivatti noita naisia. Paha heidät periköön, (kuuntelee ovella) Ei Mimmi onneksi ole siellä —

LILLI (tulee)

Tuon täältä palvelustytön avukseni. (Tildalle) Mikäs sinun nimesi on?

TILDA (ovessa)

Tilta.

LILLI

Vai niin. — Tilda ottaa kiinni tuosta hyllyn sivusta. Nostamme sen tälle seinälle. — Sillä tavalla! — Tuo matto siirretään keskilattialle.---Hei, kuinka tämä käykin. — Minusta tulee, Tilda, sinun emäntäsi, ettäs tiedät.

LÖNNBERG

Lilli — no, no!

TILDA

Oikeako rouva?

LILLI

Rouva, rouva tietysti.

TILDA

Herra siunaa! Eikä Mimmi-neiti ole mitään puhunut.

LILLI

Mitäpä hän. — Ja nyt siirretään tuota taffelipianoa vähän syrjemmälle. — Iisakki, tule apuun.

LÖNNBERG (epätoivoissaan)

Jumala siunatkoon!

LILLI

Emmekö jaksaisi. Mokomaakin rähjää. Kevyt kuin höyhennaula. (Siirtävät.) Näin vaan! — (katselee) Nyt täällä alkaa näyttää joltakin. — Tilda, ota nuo maljakot tekokukkineen ja vie ne kyökkiin. Tuo sitten tomuliina tullessasi. (Tilda menee)

LÖNNBERG (vaipuu sohvalle)

Ohhoh!

LILLI

Joko nyt rupesi uuvuttamaan.

LÖNNBERG

Tuli kuuma.

LILLI (heittäytyy Lönnbergin viereen ja laskee kätensä tämän kaulalle)

Sinä olet heikko mies, Iisakki-kulta. Sinun pitää vahvistua. Jahka minä tulen taloon, niin saat hyvää ruokaa. Esimerkiksi kaurapuuroa aamiaiseksi joka päivä.

LÖNNBERG (uupuneesti)

Sitä minä jo saan nytkin.

LILLI

Olutjuustoa sitten.

LÖNNBERG

Sitäkin juon.

LILLI

Niin, no sitten täytyy keksiä jotakin muuta vahvistavaa. Esimerkiksi munia. — (Halailee) Kyllä täällä tulee suloista, Iisakki. Tuleehan?

LÖNNBERG (nyrpeästi)

Mahtaa tulla (huokaa).

LILLI (yhtäkkiä)

Ai, ai, tuo taulu on hirveä. Mihinkä se Tilda jäi? (ovella) Tilda! (Tilda tulee) Ota tuo taulu ja vie se kyökin seinälle. Odotahan tuossa on vielä pari muutakin. (Tilda menee)

LÖNNBERG

Minut perii paholainen!

LILLI

Kaikkea sinä olet antanut sen Mimmin tänne laahatakin. Tilda! (Tämä tulee) Kanna tuo fikus vaikka pellolle. Sehän on kamalasti rapistunut. (Tilda menee) Minä tuon rihkaman vielä (ovelle).

LÖNNBERG

Lilli, Lilli!

LILLI

No, mitä nyt?

LÖNNBERG

Älä, rakas Lilli, mene sinne.

LILLI

Ja miksikä en?

LÖNNBERG

Sieltä voi — siellä on — siellä on niin sekaista, vielä sekaisempaa kuin täällä —

LILLI (nauraa)

Ooh, sen kyllä uskon. Mutta mitäpä minä siitä (menee).

LÖNNBERG (syöksyy ovelle)

Älä Lilli-kulta! (kuuluu naurua) Mitä tästä perältäkin tulee? — Hiivatti sentään! — Ei — minä juoksen tieheni (menee eteiseen).

LILLI (tulee takaisin)

Iisakki — Iisakki!

LÖNNBERG (eteisessä)

Täällä olen. Minulla, suo anteeksi, on jo tulinen kiire.

LILLI (eteisen ovella)

No mitä vielä. Odotahan nyt. Tulen tästä minäkin. Mutta minunhan piti käskeä Tildan pyyhkimään tomut. Tilda! — Tule hetkiseksi vielä sisään, Iisakki.

LÖNNBERG (palttoo päällä ovella)

Missä minun knallini olikaan?

LILLI (huomaten sen pianolla)

Tässä näin, (sieppaa sen) Pidänkin sitä siksi, kunnes lasken sinut lähtemään. Yhdessähän me menemme, rakas Iisakki.

LÖNNBERG (happamena)

Parasta lienee.

LILLI

Tilda! Ei silläkään tytöllä ole korvia. Kaikki ne ovat samallaisia. Tilda!

LÖNNBERG (varoittaen)

Hst, hst!

LILLI

Ääntä sitä talossa olla pitää. (Tilda tulee) Oliko Tildalla nyt se tomuliina?

TILDA

On.

LILLI

Hyvä on. Alkaa nyt tuosta pianolta. Ja tekee tarkkaa, sillä kun minä ensi kerran tulen taloon, niin kiiltää pitää paikkojen. Ymmärtäähän, Tilda?

TILDA

Kyllä!

LILLI (istahtaa sohvalle)

Katselen vielä kerran ympärilleni. Nyt tämä jo joltakin näyttää. — Mutta kyliä kyökissä oli sekaista ja ruokasalissa sitten. Missä, Iisakki, sänkykamari on?

LÖNNBERG (viittaa keittiöön päin)

Se on tuolla.

LILLI

Siellähän on ruokasali ja keittiö. Oletko sinä päästä pyörällä, Iisakki? — (nousee) Tuolla se mahtaa olla — (menee oikealle).

LÖNNBERG (poissa suunniltaan)

No, älä nyt, Jumalan nimessä, mene enää sinne!

LILLI (ei ole kuulevinaan — ovella)

Soma huone. Hiukan vain toisin järjestettävä. Sängyt toiselle seinälle — noin — ja toisellaiset oviverhot. Valoisampia värejä!

LÖNNBERG

Niin, niin! Lähdetään jo. Minä myöhästyn. Tule, Lilli-kulta!

LILLI

Oletpa sinä hätäinen, Iisakki rakas. En olisi sitä sinusta uskonut. Sinä, joka olet itse levollisuus.

LÖNNBERG

On kiire, on kiire. Annappa minun hattuni, (saa sen) Kas niin! Nyt mennään (ovelle).

LILLI

No, mennään, mennään, (ovelta) Tilda, muista nyt pyyhkiä tomut tarkkaan. — Hyvästi — Sano Mimmille terveisiä, (menevät)

TILDA (ällöttää)

Hyvästi — (pyyhkii tomuja).

LÖNNBERG (hiipii takaisin)

Tilda!

TILDA No?

LÖNNBERG

Ei sanaakaan Mimmi-neidille, että täällä on ollut vieraita. Ymmärräthän!

TILDA

Ei, ei — mutta entä nämä — (viittaa huonekalutkin)

LÖNNBERG

Jätä silleen, kunhan pysyt ääneti. Pysythän?

TILDA

Mitäs minä tässä lörpöttelemään!

LÖNNBERG

Tässä olisi vähän Tildalle (antaa rahaa), kun sai rehkiäkin.

TILDA (niiaten)

Suuri kiitosta, paljon kiitoksia. Suottahan se kamreeri, kiitoksia. Kyllä minä tällaisia herroissa ennenkin — kiitoksia! (Jatkaa pyyhkimistä)

LÖNNBERG

Sano sille, että minä menin kokoukseen, (ovella itsekseen) Mutta jos se tulee kadulla — Tulkoon, hiivatissa! (menee)

TILDA (töllistelee).

Jaa, on tässä setvimistä!

MIMMI (puhuu ruokasalin puolella)

Ei, ei. Tulkaa vain tänne. Minulla kun ei ole paraatirapun avainta. (kuuluu ääniä) Kamreeriko? Kotona se on toki — kotona. — Mutta mitä ihmettä? — Mitäs se Tilda nyt on tehnyt? — Jestas sentään! — Tilda! — Missä se on? — Tilda!

TILDA

Täällä!

MIMMI (ovessa)

Mi-mi-mitä sinä täällä! — No, Herra varjele! Mitä — mitä sinä nyt oikein? — Jumala paratkoon tuota ihmistä! — Missäs kamreeri on?

TILDA

Sanoi menevänsä kokoukseen.

MIMMI

Ja sinä täällä yksin rumsteeraat! — Siunaa tätä siivoa! — Kaikki ylösalaisin.

TILDA

No, kun kamreeri käski.

MIMMI

Kääntämäänkö kaikki nurinpäin? Sohva tuolla — Jestas sentään! — piano poissa paikoiltaan — ja tuolit — pöytä! No, voi valkoisen kirjava! (ruokasalin ovelle) Hilda, Kustaava. Tulkaapas katsomaan. Oletko sinä, Tilda, menettänyt vähäisenkin järkesi?

TILDA

En minä — kun kamreeri —

MIMMI

Kamreeri! Eihän täällä näy koko ihmistä — Hilda ja Kustaava! Tulkaa nyt Jumalan nimessä.

HILDA (ovessa)

No, mikä sillä Mimmillä on hätänä?

KUSTAAVA (ovella)

Niin — mitä —

MIMMI

Katsokaa nyt tätä!

KUSTAAVA

Missäs sohva on?

HILDA

Ja piano tuolla!

KUSTAAVA

Niin, ja pöytä!

HILDA

Tuossahan se ennen —

MIMMI

Niin, tuossahan ne — Täällä on kaikki sekaisin.

KUSTAAVA

Ihan toisia päin — Kuka se —

HILDA

Niin, miten ihmeessä?

MIMMI

Tuo Tilda! Kun minä tulen sisään, niin en ole huonetta samaksi tuntea. Kaikki on mullin mallin.

TILDA

Kamreerihan se määräsi.

KUSTAAVA

Kamreeri!

HILDA

No, mitä vasten se —

MIMMI

Kamreeri — ja kanssa. Sehän on mennyt kokoukseen —

HILDA (nykäisee Kustaavaa)

Kokoukseen!

MIMMI

Niin — Mutta ehti se tuo ihminen. Tuskin tupakkapuotiin pistäydyin ja tuossa kulmassa Riikoskan kanssa puhuin pyykinteosta, kun tämä saa sillä aikaa tämän siivon aikaan. Katsokaa nyt! Kukat! Missäs fikus on?

TILDA

Kyökin nurkassa.

MIMMI

Mieletön! Minun muistikukkani kamreerilta. — Ooh, ja pystyt tuosta uunin ranssilta! Entä taulut seiniltä?

TILDA

Kyökissä.

MIMMI

Kyökissä! Sinun seinälläsi! Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset. Oletteko te milloinkaan tällaista nähnyt. — (Katselee.) Ei tässä tiedä, itkeäkö vai nauraa.

TILDA

Kamreerihan se käski viemään pois fikukset ja porsliinit ja kuvapaperit. Vie nuo kyökkiisi, sanoi. Oisinkos minä muuten?

MIMMI

Kamreeri ja taas kamreeri. Mene kyökkiin siitä. — Jestas sentään! (Tilda menee) Mihis minä nyt osaan käskeä vieraat istumaan.

KUSTAAVA

Onpas tämä outoa!

HILDA

On —

MIMMI

Niin on kuin vieraassa huoneessa. Rumsteerata nyt tuolla tavalla. Mutta miten se on jaksanut? En minä usko, että kamreeri —

KUSTAAVA

Mitä joutavia.

HILDA

Ilman puhuu.

MIMMI

Mutta mitä se ihminen oikein on meinannut!

KUSTAAVA (äkkiä)

Entä jos se on —

HILDA

Niin — Herra siunaa — jos se on hullu!

MIMMI

Mutta jos se tosiaankin on —

KUSTAAVA

Nähkääs, on sellaista ennenkin sattunut.

HILDA

On — on useinkin.

MIMMI

Jos se olisikin sitä!

HILDA

Sitä se on.

KUSTAAVA

On se, sitä se on.

MIMMI (nousee)

Olisikohan ihan lääkäri haettava? Kun nyt tällä tavalla. — (Katselee huonetta) Mutta on sillä sentään jotakin järkeä ollut. Ei tämä näinkään olisi hullummin. Katsokaapas, kun tämä hyllykin on oikein sopivalla paikalla.

KUSTAAVA

Niin, ja sohva kanssa.

HILDA

Ja mikäs vika on soittokoneessa?

MIMMI (on löytänyt sikaripaketin kaapilta)

Mutta mitäs tässä on? (avaa) Sikareja! Claro — enhän minä näitä ole ostanut. Mitäs tämä on. Tilda! (ovelta) Tilda! — Tuleppas joutuun tänne.

TILDA (ovesta)

No?

MIMMI

Mistä nämä sikarit ovat?

TILDA

En minä tiedä. Siinä se paketti oli kaapin päällä.

MIMMI

Mitä ihmettä. Odotappas. (Katselee käärepaperia) Kairon tupakkakaupan käärepaperissa!

KUSTAAVA

Kairon!

HILDA

Siellähän se on se Lindenin Lilli.

KUSTAAVA

Tosiaankin, siinä Kluuvin kulmassa.

MIMMI

Vie sinua! — Tilda, kävikö täällä äsken ketään?

TILDA

Vieraita — en minä tiedä.

MIMMI

En minä tiedä! Kuuleppas, sano nyt siekailematta, kävikö täällä joku!

TILDA

Niin, mistä minä sen tiedän. Kamreeri istui sisällä, kun minä pesin astioita kyökissä —

MIMMI

Älä sinä kiertele! Katso minua silmiin! Tuliko tänne äsken joku juoksupoika tai naisihminen? Joku, joka olisi tuonut tämän paketin?

TILDA

Johan minä sanoin —

MIMMI

Sinä itsepäinen juntti! No, mutta sen sinä ainakin tiedät, milloin kamreeri siirrätti nämä huonekalut? Häh?

TILDA

Se huusi minut kyökistä tänne ja sanoi, nostetaan sohva tuohon, pöytä tuohon —

MIMMI

Älä nyt valehtele, Tilda! Minä kysyn sinulta vielä kerran — tämän ainoan kerran — kuka tupakat toi?

TILDA

Mistä minä teidän tupakkanne tiedän, tiedän jo! — Kaikkiin sitä pitääkin joutua syyttömän ihmisen. (Menee paiskaten ovea).

MIMMI

Vai niin — hm — Kairon kaupasta!

KUSTAAVA (äkkiä)

Mutta jos se Lindenin Lilli on käynyt täällä?

HILDA

Jos se onkin ollut se!

MIMMI

Täällä! Älkää joutavia lörpötelkö!

KUSTAAVA

Niin sinä sen sanot, Mimmi. Mutta yhden asian minä sinulle sanon, usko jos uskot. Lindenin Lillin perässä se Lönnberg juoksee —

HILDA

Niin — juoksee —

MIMMI

Eihän kamreeri tunnekaan koko letukkaa.

HILDA

Tunne!

KUSTAAVA (nykäisee toveriaan)

Hm!

HILDA

Niinkuin ei Sihvonen tietäisi. Töissäkin iltana kuskasi Eläintarhaan näitä.

KUSTAAVA

Ja Lindenskä — siinähän ne asuvat meidän naapuritalossa Lindenit — puhuu koko maailmalle, miten meidän Lillistä nyt tehdään kamreerska.

MIMMI

Kamreerska! Ei vähät mitään. Tuosta pyykki-Lindenskän tytöstä (nauraa).

HILDA

Sittenhän kuulet.

KUSTAAVA

Et sinä, Mimmi, pidä silmiäsi auki.

HILDA

Et. Niin vievät sinulta kamreerisi, että livahtaa.

KUSTAAVA

Vievät.

MIMMI (rehevästi)

Ehei. Ei meiltä vain niin Lönnbergiä oteta. Saattepa nähdä. Vai niin, että Lindenin Lilli tässä. Mokomakin. Tuossa juoksenteli vielä joku vuosi sitten kakarana kadulla —

KUSTAAVA

Mutta se on Lillikin siitä vain paisunut ihmiseksi.

HILDA

Niin on ja näpsä onkin näöltään.

KUSTAAVA

Ja panee vielä monen herran pään pyörälle.

HILDA

Panee.

MIMMI

Panee mitä panee, mutta ei se kuitenkaan Lönnbergiä, ei niinkauvan kuin minun sormeni liikkuu.

KUSTAAVA

Pidä sinä vain varasi.

HILDA

Niin —

MIMMI

Pidän kylläkin. Ja mikäs minun on pitäessä. Kenenkäs luulette tässä kaiken olevan? Minun ne ovat mööpelit, minun kaikki. Minulle ne on kamreeri luovuttanut —

HILDA

Jestas, mitä se Mimmi nyt?

KUSTAAVA

Ettäkö ihan?

MIMMI

Että ihan. En minä ole ruvennut niitä lointelemaan, kun kerran niin on sovittu. Mutta niin se vain on.

HILDA (lyö käsiään ja viheltää)

Kuulkaapas!

KUSTAAVA

Ettäkö tuossa kaikki?

MIMMI

Niin, niin. Sopimus tehtiin sellainen. Kyllä Lehtinen, se Kuosmasen kompanjooni, tietää. Kysykää siltä, jollette usko. Että ei täältä vain niin kamreeria kuljeteta. Tulkoon sitten Lindenin Lilli, tulkoon. Tyhjän saa. Oisinkos minä tässä ilmaiseksi rehkinyt, ollut kaikessa vastuussa vain piian paikalla? Ehei! Lönnberg on Mimmi Miettisen Lönnberg, ettäs tiedätte — kaikkine hynttyineen.

HILDA

Onpas se Mimmi asiansa valvonut.

MIMMI

On — on se sellainen Mimmi!

KUSTAAVA

Entä jos se kuitenkin vihityttää itsensä siihen Lilliin?

HILDA

Niin —

MIMMI

Vihityttää?

KUSTAAVA

Niin, mikä sen tietää, jos lakimiehet tähänkin jonkin metkun keksivät.

MIMMI

Yrittäköönpäs. Annas, kun minä tästä nousen töppösilleni, niin — (kyökistä kuuluu astioiden kilinää) Mitä se Tilda siellä särkee? (menee).

KUSTAAVA

Joutui se Mimmikin ahtaalle.

HILDA

Joutui. Mutta onpas osannut.

KUSTAAVA

No, tietenkin. Ainahan se on Mimmi ahne ollut. (Kuuluu kiivaita ääniä) Kuules nyt!

MIMMI (ovesta)

No, voi, hyvät ihmiset! Nyt se särki minun pystyni.

HILDA

No, älkää nyt, veikkoset!

MIMMI

Pieniksi pirstoiksi. Tilda! Tuo se nyt tänne, senkin! (Tilda tulee) Pahuusko sinun panikin viemään sen sinne kyökkiin? (näyttää kappaleita).

KUSTAAVA

Ihan kappaleina. Ja niin nätti kun se oli?

MIMMI

Niin minun käy kylläkseni. Milläs sinä sen nyt maksat?

TILDA

Maksat? Maksakoon se neiti!

KAIKKI

Neiti!

TILDA

Niin juuri, se, joka täällä äsken huushollasi. Minä vain en sitä maksa (menee).

KUSTAAVA

Neiti!

HILDA

Ja huushollasi!

KUSTAAVA

Se oli Lindenin Lilli!

HILDA

Siinäpä se!

MIMMI

Lindenin Lilli! (Nyrkkiä puiden.) Voi, Lönnberg, Lönnberg!

TOINEN NÄYTÖS.

LÖNNBERG (liivisillään)

No, eikö sitä Tildaa jo ala kuulua? Kello on kohta viisi ja minun pitäisi ehtiä ajoissa päivällisille.

MIMMI

Missä kummassa se viipyykään? Olisihan sen jo pitänyt ehtiä takaisin. Vaikka mikäpä sen tietää, onko Sillmanskakaan saanut kauluksia valmiiksi, kun se muutoinkin jätti ne näin sunnuntaiksi. Eivät ne pidä puheitaan silittävät. Jos tilaat täksi lauvantaiksi, saat viikon perästä. Olisikin kamreeri antanut vain minun ne silittää. Mutta kun niiden nyt piti olla niin erittäin hienoja tällä kertaa.

LÖNNBERG

Niin, päällikön päivällisillä. Sinnehän tulee koko virasto.

MIMMI

Onko sillä tirehtöörillä sitten jokin merkkipäivä, vai mitä se nyt taas juhlii? Vastahan siellä oli kemut.

LÖNNBERG

On — on — lienee ollut kaksikymmentä vuotta ylitirehtöörinä. — Mutta kyllä se nyt viipyykin. Onko puku muutoin kunnossa?

MIMMI

On toki. Itse omin käsin prässäsin, (ottaa esille frakkipuvun) Kamreeri katsoo. Klahvit ovat niin sileät. Ja eikös kelpaa housutkin? Poimut niin selvät ja terävät. (Antaa puvun).

LÖNNBERG

Onhan ne. Kyllä Mimmi osaa. Tietää sen. Kiitoksia vain, (menee. Alkaa kuulua kopinaa)

MIMMI

No, sieltä se nyt tuleekin. (Tilda ovesta) Kyllä sinä taasen viivyit. Anna tänne kiireesti paketti, (ottaa paketin)

TILDA

Kun sillä oli sellaista touhua. Vasta otti käsille, kun menin.

MIMMI

Arvasinhan sen. (Avaa paketin.) Minä valitsen kiiltävimmät. Tuossa on mansetit. Eivätpä ne nyt ole oikein viimeisen päälle. Tuossakin on ruostetta. — Odotas, Tilda! — Tuo kaulus lienee kiiltävin. Ja tämä sileä rinnustin. Vie ne nyt kamreerille, (antaa Tildalle) Siellä on kait kamreerilla napit ja rusetti. Silkkinenäliina on pöydällä. (Tildan mennessä) Kylläpä se nyt laittelee itseään. (Tilda palaa) No, mitä töitä sillä Sillmanskalla nyt oli niin kiireellisiä näin pyhäpäivänä?

TILDA

Sanoi silittävänsä Lindenin neidin hameita ja laitoksia.

MIMMI

Lindenin neidin?

TILDA

Niin, sen pyykkärin tytön tuosta Mariankadulta. Onhan sillä Lindenskalla meidänkin pesetetty.

MIMMI

Niin, kyllä minä sen tiedän.

TILDA

Sillä kun pitäisi olla jotkin juhlat. Olivatko ne nyt vallan häät? En minä oikein oivaltanut.

MIMMI

Oohoh!

TILDA

Häät ne olivat sittenkin, häät tosiaan, koska sen pitäisi saada oikein sellainen isonen virkamies. Oliko se ihan oikea kamreeri?

MIMMI

Mitä? Mitä sinä siinä taas lörpöttelet?

TILDA

Lörpöttelet! En minä mitä lörpöttele. Sillmanska sitä sanoi. Oikein sen pitäisi olla suuria herroja, koska elelee hyvillä palkoilla, kuulemma.

MIMMI

No, ja milloinka ne häät ovat?

TILDA

Tänä iltana. Kello neljään olisi pitänyt kaiken olla valmiina — sillähän se Sillmanskakin niin hätäili — kun kuulemma kuudelta vihitään.

MIMMI (kiivaasti)

Äläpäs!

TILDA

Totta se on. Kuudelta se oli. Lindenskä siellä jo istui itsekin odottamassa ja pani sellaista porua.

MIMMI (itsekseen)

Mutta joko ne nyt sen tulessa!

TILDA (äkkiä)

Herra siunaa, mutta olen minäkin nyt aika hölmö. Sehän on tämä meidän kamreeri, kun se neiti silloin itse sanoi —

MIMMI

Suusi kiinni siinä! Ja menekin jo matkaasi.

TILDA

Siunatkoon tuota ihmistä (menee).

LÖNNBERG (tulee vetäen käsiinsä hansikkaita)

Jaahah! Viittä vailla. No, ehtiihän tästä. (Laskee pienen paketin kaapin kulmalle) Kas, kun tuo on kireä, ei tahdo mahtua. Olisiko Mimmi hyvä ja auttaisi?

MIMMI (ynseästi).

Täytynee tässä. Mutta näinköhän se kamreeri onkaan päivällisille lähdössä?

LÖNNBERG (hämillään)

Päivällisille. Kuinkas muuten?

MIMMI

Taidanpa minä ne päivälliset tietääkin.

LÖNNBERG

No, mitä se Mimmi nyt —

MIMMI (tiukemmin)

Mitä jos Lönnberg ei nyt lähtisikään?

LÖNNBERG

Kuinka — kuinka niin?

MIMMI

Jos Lönnberg jääkin nyt vain kotiin!

LÖNNBERG (tekeytyen huolettomaksi)

Mutta mitäs kummia Mimmi nyt oikeastaan? Minähän menen Tähti-hotelliin.

MIMMI

Vai, siellä ne hääpäivälliset aijottiin syödäkin?

LÖNNBERG

Johan Mimmi nyt vallan mahdottomia! Kenen hääpäivälliset?

MIMMI

Lönnberg sanoo vain kenen? Jos minäkin sattuisin vähän tietämään.

LÖNNBERG

Mi-mi-mitä ihmettä?

MIMMI

Niin, sattuu sitä Mimminkin korviin kulkemaan sellaisia ihmeitä. Lönnberg, Lönnberg! Muistaako, Lönnberg, mitä Lönnberg sanoi, kun se tuo tytönhetale viimeksi täällä rumsteerasi? Muistaako?

LÖNNBERG

Mu-muistanhan —

MIMMI

Muistaako — että Mimmi pysyy Mimminä? Muistaako, Lönnberg?

LÖNNBERG

Muistan —

MIMMI

Että se on jäävä sellaiseksi kuin jäi Bergmanin Maijankin juttu, ettei se uusiinnu, että se painetaan siihen, muistaako?

LÖNNBERG

Kyllä — kyllä —

MIMMI

Ja sentähdenpä ei näistä häistä eikä hääpäivällisistä nyt tulekaan mitään. Ymmärtääkö, Lönnberg?

LÖNNBERG

Näistä päällikön päivällisistäkö?

MIMMI

Vieläkö se Lönnberg vain kiertelee? Ei minua petetä nyt, ehei! Vai päällikön päivälliset! Ei niihin Lindenin tyttären hameita tärkätä.

LÖNNBERG

Hiivatti!

MIMMI

Jokos vetäsi se naula? Ja että Lönnberg kehtaa veijata vanhaa Mimmiä. Olen tässä vuosikymmenet puuhannut ja rehkinyt. Ja kenenkä eteen? Kamreerin, aina vain kamreerin, (alkaa tulla liikutetuksi) En ole vaivojani säästänyt, en. Surkeilematta olen juossut ja häärännyt, paistanut ja leiponut ja — (alkaa itkeä) ooh!

LÖNNBERG (hätääntyy)

No — no — mitä Mimmi nyt joutavia. Enhän minä Mimmiä.

MIMMI (itkee rajusti)

Muistaahan kamreeri, kuinka sovittiin, kun minä nämä mööpelitkin sain? Muistaahan? Kun luvattiin vielä, että vihitäänkin, kun virka nousee ja palkat paranevat, vaikkei kiirettä pidettäisikään. Minä hupsu, kun silloin suostuinkaan. Olisi silloin pitänyt hoksaamani ja ottaa, kun oli otettavissa. Ooh!

LÖNNBERG (itsekseen)

Hiivatti. Mikä tässä nyt valaisee? (ääniä vasemmalta)

TILDA (ovessa)

Täällä on Roslunnin rouva.

MIMMI

Ohhoh, (kuivaa kiireesti silmiään) Käske sisään. Käske istumaan ruokasaliin. (Tilda menee).

LÖNNBERG (itsekseen)

Jumalan kiitos!

MIMMI

Mikä sen nyt siihen paiskasi parahiksi? (menee)

LÖNNBERG (kiireesti toisesta ovesta)

Tulipas kuin käsketty!

MIMMI (ruokasalissa)

Kustaava istahtaa hetkiseksi. Minä tulen heti. (Ovessa.) Ei se Kustaavakaan muulloin. — Mihin se kamreeri meni? (naputtaa sänkykamarin ovelle) Onko kamreeri siellä? (Avaa oven.) Ei ketään! (Eteiseen.) Mennyt! — Ja menikö se sittenkin? Mitä Herran nimessä minä nyt teen? — (miettii) — Kustaava, Kustaava! (ruokasalin ovella) Tulehan tänne, Kustaava! (Kustaava ovella) Kuule nyt, se — se meni!

KUSTAAVA

Mitä — mikä meni?

MIMMI

No, kamreeri, (hätääntyneenä) Meni se!

KUSTAAVA

Ja minne se sitten meni?

MIMMI

Herra siunaa, etkö sinä sitä tiedä? Ooh! (itkee) Mitä minä nyt teen? (katsoo vielä kerran ovesta) Mennyt se on. Tyhjä huone.

KUSTAAVA

No, jos meni, niin anna mennä. Kerrankos ne herrat menevät. Ruveta niitä vahtimaan! Suotta sinä, Mimmi, tuolla lailla yhteen kiinnyt, elähtänyt ihminen. Ruveta heti vetistelemään, jos toinen lähtee vaikka vähän kävelylle.

MIMMI

Kävelylle! Jospa se olisikin lähtenyt kävelylle, mutta — kun se — me-meni —

KUSTAAVA (nauraen)

Tuutingillei Ja kas siitä on vaaraa vakaantuneelle herrasmiehelle —

MIMMI (torjuen)

Ei — ei —

KUSTAAVA

Niin no! Itsehän ne mittansa tietävät. Ei ne milloinkaan liikoihin mene niinkuin nuo jätkät. Lasin pari ottavat. Kas, tästä nyt sitten mies keikahtaa. Joutavia! Eikä se tämä kamreeri olekaan mikään viinaan menevä. Ei ainakaan ole mainittu —

MIMMI (melkein huutaen)

Ei — sehän meni omiin häihinsä — ooh!

KUSTAAVA

— Sus siunatkoon!

MIMMI

Niin!

KUSTAAVA

Omiin häihinsä? Puhutko sinä, Mimmi, nyt pehmeitä?

MIMMI

Se vihityttää itsensä siihen Lindenskan tyttöön —

KUSTAAVA

Lilliin?

MIMMI

Niin — siihenhän se!

KUSTAAVA

No, ei tässä maailmassa! Kaikkiakin!

MIMMI

Ja kun minä en uskonut sinua ja Sihvoskaa!

KUSTAAVA

Mutta — ihanko todella?

MIMMI

Mitäs minä muuten tässä itkeä tuhertaisin?

KUSTAAVA

No, yhtä sitä kuulee! Mutta mistäs sinä sen sait tietoosi? Sanoiko se kamreeri itse?

MIMMI

Vai sanoi? Tilda sen kuuli Sillmanskalta, siellä kun tärkättiin sen hameita —

KUSTAAVA

Tildanko?

MIMMI (kyllästyneenä)

Eei! Kun sen Lindenskän tytön!

KUSTAAVA (huojuttelee ja viheltää)

No, totta se sitten on! Ja enkös minä sitä sanonut? Kun se Lönnberg kerta joutui sen tytön koukkuihin, niin siihen tarttui. Sanoinhan minä sen. Se on toista kuin Bergmanin Maija. Sellainen lintu. Ja sillä on sisua niinkuin Lindenskälläkin —

MIMMI

Ja kun minä olen sillä muijalla vielä pyykkinikin pesettänyt ja tuollaisen tekee!

KUSTAAVA

Hm — siitäkö ne sellaiset!

MIMMI

Niin — vähätpä. — Mutta mitä minä nyt tässä oikein teen? (nousee)

KUSTAAVA

Mimmi-raasu! Voi sitä ihmisten pahuutta! Ja että se Lönnbergkin viitsii, vanha mies! Minkä sekin siitä saa? Pahan vaimon, sanon minä. Ei Lilli ole Mimmin veroinen, ei. (Mimmi on peilaillut kaapin edessä ja pyyhkinyt kasvojaan. Huomaa silloin Lönnbergin äsken unohtaman pienen paketin ja katselee sitä).

MIMMI

Jaa'a, kyllä se käy niin sydämelle, että — (avaa paketin) Jestas! Sormus!

KUSTAAVA

Mikä se on?

MIMMI (riemastuen)

No, tässä — tässä se on! Tässä — (katselee sisustaa)

KUSTAAVA

Mikä on?

MIMMI

Vihkimäsormus!

KUSTAAVA

Siinä?

MIMMI

Se se on. Näet, kamreeri on sen unohtanut.

KUSTAAVA

Vihkimäsormuksensa nyt unohtanut!

MIMMI

Niin, kun minä tässä panin kiinni sen hansikkaan nappia, niin eikös se laskenut sitä tuohon kaapille ja — (nauraa) Vihkiköönpäs nyt!

KUSTAAVA

Annas, kun minäkin sitä vilkasen. (Ottaa sormuksen.) Oikein siinä on päivänmäärät ja kaikki. Ja kuinkaan siinä on Lindenskä mahtanut pöyhkeillä! Mutta nyt hämminki syntyy, kun sormusta ei löydykään.

MIMMI

Syntyy! (nauraa) Oikein sydämeni keventyi.

TILDA (ovella)

Rouva käy vain sisään. Siellä on muitakin vieraita. (Poistuu).

HILDA (astuu)

No, päivää. (Toiset tervehtivät).

KUSTAAVA

Tuli se Hildakin oikeaan aikaan. (Mimmi tarjoo Hildalle tuolin).

HILDA

Ja teillä on täällä niin lystiä!

KUSTAAVA

No, eipä tässä itketäkään.

MIMMI (iloisesti)

Onhan sitä lystiäkin välistä. Varsinkin näin hääpäivänä (Kustaava nauraa).

HILDA (epäillen)

Ettäkö Mimmilläkin?

MIMMI

Mikä sitten ettei minullakin?

HILDA (vähän nyreästi)

No, puhukaapas jo poskeisellekin.

MIMMI

Kerrohan nyt sinä ensin, mitä tiedät. Ei vain se sinun miehesi ole tänään sen nuoren parin kuskariksi sattunut?

HILDA (ilostuen)

No, ei paremminkaan käy! Sattuihan se ja siitä minun pitikin tullakseni kertomaan.

KUSTAAVA

Älästä mitään? Kerroppas!

MIMMI

Sitäpä kelpaa kuulla!

HILDA (touhukkaasti)

Se oli nyt sillä tavalla, että meidän äijä oli juuri siitä ilta-ajolle lähdössä tuossa viideltä, kun Lindenskä tuli meille sellaisen touhun kanssa. Sanoi juosseensa kaiken päivää landoota hakien —

KUSTAAVA (viheltää)

Oikein landoota —

MIMMI (hämäten)

Äläpäs nyt! Anna Hildan puhua!

HILDA

Niin — landoota. Minä luulin ensin, että se sitä haki jollekin herrasväelle hautajaisiin. Mutta ei vähät mitään. Lillin hääajoonhan se. — »Olin Sillmanskalla», sanoi, »Lillin hameita odottamassa ja näin viivyin», sanoi. »Mutta saisikos teiltä vielä sellaista? Kun se kamreeri tahtoo, että papin luo on ajettava sellaisessa», sanoi. — »Mikäpäs siinä», sanoi Sihvonen. Kuuluvat papin luota sitten ajavan Alppilaan illallisille. Landoo tilattiin puoleksitoista tunniksi.

KUSTAAVA

Niin sitä pitää. Vai sitten Alppilaan? No, sanoiko tuo, ketä sinne on kutsuttu?

MIMMI (nauraen)

Ainakin nyt Lindenskä. — Mutta et sinäkään ehättänyt ennen puhumaan.

HILDA

Samassa läksin kun äijäkin. Kiireen kaupalla. — (Epävarmasti.) Mutta — tiesikös se Mimmi sitten siitä?

MIMMI

Tiesikös? Tietysti.

KUSTAAVA

Se on vain paha juttu, että vihkimäsormus on vielä Mimmillä.

HILDA

Älä nyt siinä lorua!

KUSTAAVA

Ihan todesta, on se. Näytäppäs, Mimmi, sitä tuolle Hildalle.

MIMMI

Onhan toki. Missäs se muualla? (antaa sormuksen) Niin — niin — katsele vain tarkkaan!

HILDA

Vie sinua! On kun onkin. Päivänmäärät ja kaikki! (toiset nauravat). Miten tämä täällä —

KUSTAAVA (lyöden Hildaa polvelle)

Kamreeri unohti sen!

HILDA

Unohti — Mimmille?

MIMMI

Niin — (nauravat).

HILDA (hämmästyneenä yhä enemmän)

No ei taivaan kannen alla!

MIMMI

Paha enne.

KUSTAAVA

Paha!

HILDA

Jaa, jaa! Ei tullutkaan nyt Lillistä kamreerskaa. Sitä se tietää.

MIMMI

Ei!

KUSTAAVA

Eikä Lindenskasta kamreerin anoppia.

HILDA

No, sille se oli ainakin parahiksi!

KUSTAAVA (Hildaa nyhkästen) Kelpaa meidän nyt tälle jutulle nauraa.

MIMMI

Niin — ja kahvit sen päälle juoda pitää (ovelle) Tilda, onhan sinulla jo kahvi siellä?

TILDA (keittiössä)

On. Minä panin sen jo tuohon tarjottimelle valmiiksi.

MIMMI

No, tuo vain sisälle sitten. (Tilda tulee) Laske tuohon pöydälle. — Onhan se vain nyt kuumaa?

TILDA

On. Juuri hellalta nostin pannun (menee).

HILDA (Mimmin askarrellessa) Tuosta Tildasta muistuu mieleeni se viimekertainen suursiivous —

KUSTAAVA

Jaa, kun se Lilli täällä emännöi —

MIMMI

Rupesi ennen aikojaan, (nauravat. Eteisen ovi kuuluu käyvän) Mutta kukas se siellä?

KUSTAAVA (puoleksi kuiskaten)

Jos se on kamreeri.

HILDA

Niin — tulee sormusta noutamaan (tirskuvat).

MIMMI

No, olkaapa» hyvät ja ottakaa tuosta kahvia. — Pysykää vakavina. (Ovelle.) Kas, kamreeriko se siellä? Pianhan sieltä palattiin. Minulle tänne sattui tulemaan vieraita. Eihän kamreeri pane vain pahakseen? (Kamreeri kurkistaa ovelta ja vetäytyy takaisin.) Kamreeri astuu sisään! Kyllä minä vieraineni tästä siirryn tuonne ruokasalin puolelle.

LÖNNBERG (eteisessä)

Ei, ei. Istukaa vain. Minä pistäydyn tuolla, (ovi sänkykamariin käy).

KUSTAAVA (kuiskaavalla äänellä)

Se hakee sitä sieltä.

HILDA

Ja luulee löytävänsä (tirskuvat).

MIMMI

Hst! (kamreeri kurkistaa sänkykamarin ovesta) Mitä se kamreeri? Mikäs nyt on jäänyt? (Toiset iskevät silmää. Mimmi menee ovelle) Jos se olisi täällä. Mikä se mahtaa olla?

KAMREERI (sänkykamarissa)

Ei se mikään. Pahusko sen —? (astuu sisään ja sanoo sivumennen) Päivää (hakee ympäri huoneen). Kas, kummaa! (Koettelee taskujaan).

MIMMI

Mikä se nyt oikeastaan on hukassa?

LÖNNBERG

Olipahan vain. (Kurkistaa ruokasaliin päin) Olisikohan Tilda —?

MIMMI

Ei Tilda ole täällä käynytkään, (kamreeri peräytyy ovesta). Olisiko se ollut kovin tärkeääkin?

LÖNNBERG (itsekseen)

Olisinhan minä sitä tarvinnut. (Koettelee uudelleen taskujaan.) Hiivatti sentään! (menee jälleen sänkykamarin puolelle).

MIMMI (kuiskaavalla äänellä)

Antaa sen hakea, (äänekkäämmin). Olisihan siellä ollut sitä kaakkuakin. (menee ruokasaliin päin) Tilda! Leikkaappas siitä isommasta kaakusta. Se on siinä yläosassa. (Toiset laskevat kuppejaan.) Taisi jo jäähtyäkin?

KUSTAAVA (Hildan kiitellessä myöskin)

Kiitoksia. Mitä vielä!

MIMMI

Kaadan sitten tuosta kuumempaa. — (Korottaa ääntään.) Usein sitä katoo tavara ihan käden käänteessä.

KUSTAAVA

Niin, ja välistä se on ihan silmän kuvaimessa —

HILDA

Eikä siltä löydy.

LÖNNBERG (tullut sillä välin takaisin eteisen ovelta)

Jo nyt on kumma paikka, (alkaa hermostuneesti hääriä huoneessa).

MIMMI

Ehkä minä tulen avuksi (nousee).

LÖNNBERG

Ei — ei. Mimmi istuu vain.

KUSTAAVA (kohottautuu)

Jos se olisi täällä sohvalla —

HILDA (kohottautuu)

Tosiaankin!

LÖNNBERG

Ei — ei se siellä. Rouvat istuvat — tehkää hyvin.

MIMMI

Ei se mahtanut olla sikarikotelokaan?

LÖNNBERG

Mikäpä se niin tärkeä sitten olisi?

KUSTAAVA

Mutta ehkä lompakko?

LÖNNBERG (yhä levottomampana)

Ei se ollut — asiapaperi vain — (raappii korvallistaan ja menee eteiseen).

MIMMI

Asiapaperi! (nauraa) Ihan sääliksi käy. Ukkopaha!

KUSTAAVA

Hm — ja tässä!

LÖNNBERG (palaa vielä kerran takaisin)

Jo nyt on itse hiivatti! (Jää tylsänä tuumimaan. Samassa ovikello soi. Säpsähtää) No, nyt se tuhonsa teki! (syöksyy ovesta ruokasaliin päin Tildaa vastaan, jonka kaakkuvati lentää lattialle) Ohoh! (katoaa).

TILDA

No, voi sinä sen tuhattäytinen! Sinne se nyt meni. Pahuksen enkeli!

MIMMI

Voi — minun mantelikaakkuni! Ei sinun kanssasi, tyttö, tule aikaan. —

KUSTAAVA

Voi mikä vahinko!

HILDA

Noin kaunis kaakku! (ovikello)

MIMMI

Ja tuokin se rämpyttää. Nouki nyt ne palat siitä.

TILDA

Lensi kuin päätön kana, siinä — (ottaa paloja ja laskee pöydälle)

MIMMI

Kun paninkin siihen niin hyvät aineet. Käy hakemaan siitä harja ja rikkalapio. (Tilda menee. Kustaava ja Hilda rupeavat ahmimaan kaakun paloja pöydältä. Ovikello). No, kuka kumma se siellä? (menee eteiseen).

HILDA (suu täynnä)

Maukasta kaakkua.

KUSTAAVA (syöden)

Kyllä ne palvelustytöt ovat sellaisia —

LILLI (eteisessä)

Eikö se kamreeri jo joudu? (Tilda käy tällä välin sivahuttamassa lattian).

MIMMI (eteisessä)

Neiti käy sisälle tänne saliin. Kyllä kaiketi se pian tulee.

KUSTAAVA (huudahtaa)

Mutta eikö se ole Lilli?

HILDA (suu ammollaan)

Maltahan!

LILLI (eteisessä)

Olisi jo niin kiire, kun —

HILDA

Herra siunaa! Sehän se on.

MIMMI

No, astukaa vain sisälle.

LILLI (tullessaan)

Te kaiketi nyt olette se Mimmi. (Tervehtii.) Minä olen Lilli Linden.

MIMMI

Kiitoksia. Kyllä minä tunnen vanhastaan. Näinhän minä, kun Lilli ennen paljasjalkaisena tuossa kadulla ruutua hyppäsi —

LILLI

Niin — lapsena, (kääntyy Hildaan) Ja täälläkös se Sihvoskakin? Päivää. (Tervehtii).

HILDA

Päivää. No, onpas se Lilli nyt nättinä. (Lilli on morsiuspuvussa) Niin, tässä on rouva Roslund — jos saan kunnian esitellä, (tervehtivät).

MIMMI

Istukaa, olkaa hyvät. Minä otan Lillille kahvikupit.

LILLI

Ei — ei — kiitoksia, Mimmi hyvä. Eihän toki. Minulla ei ole mitenkään aikaa. Piti vain välttämättä tavata kamreeria. Missä se viipyykään? Kun unohti vihkimäsormuksen kotiin.

TOISET (hämmästyvinhän)

Niinkö?

LILLI

Oltiin juuri lähdössä papin luo, kun vasta huomattiin.

HILDA

Kaikkea sitä sattuukin!

KUSTAAVA

Sitä se kamreeri tässä sitten hakikin.

MIMMI

Enpäs minä arvannut.

LILLI

Sitä se tietenkin. Mahtoi se sen löytää?

TOISET

Löysi kai!

LILLI

Mutta kylläpä se nyt viipyy? (koputtaa sänkykamarin oveen) Iisakki, Iisakki.

MIMMI

Ei se ole siellä. Lilli istuu. Minä menen katsomaan. (Ruokasaliin päin).

KUSTAAVA (Hildalle)

Tästä se vielä jytä nousee.

HILDA

Päästiinpäs näkemään. (Lilli peilin edessä. Koettelee hänen pukuaan) Oikein se on täyttä silkkiä. Mitähän tuo on maksanut metriltä? (Kustaavakin hypertelee).

LILLI

Kalliiksihan se on tullut. Nousi pariin sataan.

HILDA (vihellellen)

Älkää nyt?

KUSTAAVA

Kyllä sen arvaa. Silkki maksaa.

LILLI

Niin, ja laskee siihen vielä brodyyrit ja pitsit. Tekopalkkakin nousi yli viidenkymmenen. Mutta se onkin makasiinissa ommeltu.

HILDA

Ohhoh! Lilli näyttää nyt koko komeutta meille, kun kerran satuttiin paikalle.

LILLI (estellen)

Ei minulla nyt olisi juuri aikaa —

KUSTAAVA

No, sen verran toki.

LILLI

Niin, ehkäpä se pappi hiukan odottaa.

HILDA

Totta kai.

LILLI (levitteleikse)

Tällainen tämä nyt on.

HILDA

Siunaa, miten ihana!

KUSTAAVA (päätään keinutellen)

Ohhoh, ohhoh! (Lilli pyörähtelee ja nostelee laahustinta) Ja sellainen laahustin! Ihanhan siihen on mennyt metrittäni silkkiä.

LILLI

Onhan sillä pituutta.

HILDA

Lilli kääntää vielä tuota selkäpuolta. Kylläpä se on hyvin ommeltu. Istuu kuin valettu. Se onkin Lillillä tuo ruumis!

KUSTAAVA

Niin — muutoinkos kamreeri. Ja komeat sillä on morsiamella nuo rannerenkaat, kellot ja sormuksetkin. Katsoppas, Hilda.

HILDA (Lillin näytellessä)

Arvaa sen, kun isoisten morsian on.

LILLI

Kamreeri osti tämän rannerenkaan Fagerroosilta ihan väkisin. Enhän minä olisi, kun sekin maksoi satakahdeksankymmentä.

HILDA (viheltelee)

Satakahdeksankymmentä!

LILLI

Ja kello perineen 160 markkaa.

KUSTAAVA

Mutta sitä onkin sitten morsian kaunis.

HILDA

On, on. Kelpaa sen kanssa astua vihille. (Lilli astun peilin eteen).

MIMMI (ruokasalista hölmistyneenä)

Soo-oh! — Vai tämmöinen se nyt sitten on se kamreerin morsian!

KUSTAAVA

No, miltäs se näyttää. Mimmi?

HILDA

Onkos vikaa?

MIMMI

Olisihan tuossa morsianta kerrakseen — jos, vain vihille pääsisi.

HILDA (Kustaavaa tyrkäten)

Pääsisi?

KUSTAAVA

Onhan se tätä myöten valmista. Ei muuta kuin pallin päälle vaan.

MIMMI

Siinäpä se mutta onkin!

LILLI (kääntyy)

Mikä mutta?

MIMMI

Niin — mutta, sillä ei se kamreeri vain niin papin eteen astu.

LILLI

Oohoh! Ei astu papin eteen?

HILDA

Mikäs sille on tullut?

KUSTAAVA

Niin, mikäs sille?

LILLI

Herra siunaa! Eihän vain Iisakki ole sairastunut? Tuollako se on? (ruokasalia kohti) Minä menen katsomaan.

MIMMI

Ei se ole siellä — ja ties missä se on.

HILDA

Kamreeriko?

KUSTAAVA

Sinnehän se pistäytyi.

MIMMI

Niin — pistäytyi, mutta ei häntä siellä vain näy.

LILLI

Siunatkoon! Sittenhän se odottaa minua landoossa. Ja minä rupatan tässä. (Vetää kappaa ylleen.) Olen minäkin hupakko. Kyllä minun nyt täytyy mennä —

MIMMI (edellä eteistä kohti)

Minä tulen samalla katsomaan.

LILLI (katellen)

Hyvästi nyt, Sihvoska. Hyvästi, rouva.

HILDA

Hyvästi ja onneksi olkoon.

KUSTAAVA

Hyvästi, hyvästi. Onnea vaan. (Lilli kiittelee ja menee).

HILDA

Mutta onkohan se kamreeri vain landoossakaan?

KUSTAAVA

Saas nähdä.

HILDA

Minulla on niin pahat aavistukset. — No, olisi sekin juttu.

KUSTAAVA

Että jos olisi juossut niinkuin —

HILDA

Tiehensä!

MIMMI (eteisessä)

Mutta, hyvät ihmiset.

LILLI (eteisessä)

Eikös Mimmi katsonut sitä sieltä sisältä? —

HILDA

Ei se ollutkaan siellä.

KUSTAAVA

Ei —

MIMMI (touhuissaan läpi huoneen ruokasaliin)

Siinä kaakkukahakassa se hävisi. Tilda, Tilda!

LILLI (jälessä)

Tilda! (menee).

KUSTAAVA

Mennäänpäs mekin. (Ovelle).

HILDA

Mennään (jää ovelle).

MIMMI (ruokasalin puolella)

Näitkö sinä, mihin se meni?

LILLI (ruokasalissa)

Tännekös se tuli?

TILDA (samalla taholla)

No, kun se sen kaakkuvadin minun käsistäni sorvasi, niin tännepäinhän se tuosta ovesta livahti. Eikä sitä sitten enää ollut kyökissäkään, kun minä tulin sitä harjaa hakemaan. Eikä sitä äsken Mimmi-neitikään löytänyt, vaikka kaapitkin katseli.

MIMMI

Se meni sittenkin pihan kautta.

LILLI

Siellähän se —

MIMMI

Juokse sinä, Tilda, kadun puolelta vastaan. Minä menen täältä. (Tilda huoneen läpi eteiseen).

LILLI

Minä tulen Mimmin mukana.

MIMMI (mennessään)

Pysyisi nyt edes siellä!

HILDA (eteisen ovella)

Tulipa siitä koko jahti. Mahtaakohan löytyä.

KUSTAAVA

Katastellaan. (Kumpikin keskilattialla.) Sanoppas nyt, Hilda, mitä sinä tästä oikein meinaat?

HILDA

Tästäkö menosta?

KUSTAAVA

Niin, näistä häistä.

HILDA

Sanoppas itse ensin.

KUSTAAVA

Että kaikkiin meitä on —

HILDA

Niin, Savosen sanoin — eikä meitä muuten kaikkiin olisikaan. Mutta en minä vain nyt tahtoisi olla kamreerin housuissa —

KUSTAAVA

En, Jumala paratkoon, minäkään, (eteisen ovi käy). Maltahan, Tilda tulee. (Tilda ovesta). Näkyikö sitä?

HILDA

Oliko se kadulla?

TILDA

Ei sitä siellä ollut.

HILDA

Entä Sihvonen?

TILDA

Se issikkako?

HILDA

Niin, ajuri, minun mieheni?

TILDA

Tuossa se vain oven edessä istua köröttää (ovikello) Ketäs sieltä nyt tulee? (menee avaamaan).

MIMMI (eteisestä puhkuen)

Eikö Tildakaan tavannut sitä?

LILLI (samoin)

Eikö sitä näkynyt?

TILDA

En minä nähnyt. (Tulevat peräkkäin) Kävin tuolla kulmassa asti, mutta ei sitä ollut koko kadulla.

HILDA (Kustaavalle)

Jo teki tepposet.

KUSTAAVA

Jo'o — arvasinhan minä sen.

MIMMI

Ei löydy koko herraa (Tilda menee).

LILLI

Hyvä Jumala, mihinkä se nyt osasi hävitä.

MIMMI

Läksi lipettiin — tietenkin.

LILLI

No, ei se nyt minua pakoon lähtenyt.

MIMMI (hohottaen)

Minuakos sitten?

KUSTAAVA (tyhmäksi tekeytyen)

Mikähän sille mahtoi tulla — sulhaselle?

MIMMI

Vielä häntä kysyy. Eihän sitä nyt kukaan väkipakolla vihille. Pääsikin juuri minulle sanomasta, että eihän hän Mimmiä —

LILLI (ivaten)

Ettäkö kamreeri Mimmiä —

MIMMI

Niin — Mimmiä juuri. Ei se Lönnberg vain niin Mimmiä jätä. Jopahan! Vaikka niitä tuleekin poskesta kaiken maailman västäräkkiä —

LILLI

Västäräkkiä — ettäkö minä kaiken maailman?

MIMMI

Hyvä kun on sellainenkin. Kaikki ne tässä tuppaakin kamreerin rouvaksi!

LILLI

Toki se kelpaa siihen, mihin yksi Mimmi Miettinenkin!

MIMMI (hämmentyy)

Niin — niin — ruvetaan tässä noin vielä sortamaan. Luulettekos minun niin hyvillä päivillä tässä olevan? Joka vuosi, joka Jumalan kevät tämä sama kuhina niinkuin soitimessa. Vaikka ei nyt ihan vihille asti — eihän niitä niin pöhköjä — (itkeä tuhertaa).

LILLI

Nyt se jo möläjää!

MIMMI

Onhan sen ennen saanut niiltä varjelluksi. Se on hyvä mies, Lönnberg, sellainen taipuisa ja se antaa perään jokaiselle, tulkoon ihminen mistä maan ääristä tahansa. Mutta keväisin se aina joutuu noihin motkelluksiin. Sitten kesän päälle se taas tasaantuu ja syksyllä on siivosti kotona kaiket illat —

HILDA (nöyrästi)

Se on se luonto —

KUSTAAVA

Niin — joka vetää —

MIMMI (huoaten)

Sehän se. Ja heikkoja kuolevaisia tässä ollaan jokainen.

HILDA

Ollaan, ollaan.

MIMMI

Se on kunkin vereen pantu. En minäkään siitä Lönnbergiä tuomitse, en — jopahan. Kun vain nyt tulisi, niin hyvänä pitäisin, hyvänä —

KUSTAAVA

On se tuo Mimmi niin kelpo ihminen.

LILLI (kärsimättömästi)

Mistähän sitä arvaisi lähteä haeskentelemaan.

MIMMI

Kyllä se nyt saa Lillikin tällä kertaa hakemiset jättää ja saa jättää vastakin.

LILLI

Eipästä vain! Vai jättää! Ehei! En minä ole niitä ihmisiä, jotka heti vetistelevät, en. Enkä minä alullepantua lyö lapeittiin. Tämä onkin sellainen tyttö, ettei —

MIMMI (navakasti)

Mutta minä olen kanssa Mimmi minä! Ja sen minä sanon, ettei minultakaan toinen ensiksi omaani ota.

LILLI (ilkkuen)

Sepähän nähdään, kuka tässä pitemmän korren vetää. Minäkö vai Miettisen Mimmi?

MIMMI

Nähdään vain, sillä kyllä tässä on kanssa sellainen, joka pitää —

TILDA (ruokasalin puolelta)

Se issikka —

HILDA

Niin — Sihvonen —

TILDA

Se käski kysymään, että lähteekö se Lindenin Lilli sieltä vai —

HILDA

Sihvonen kiirehtii —

LILLI

Lähdetäänhän tästä.

MIMMI (Tildalle)

Sano sille, että kyllä se pian täältä kursasee. (Tilda menee).

HILDA

Niin, sillä on Sihvosellakin kiire asematisuuriin.

LILLI

Olkoonpahan nyt, kyllä sulhanen maksaa..

MIMMI

Sulhanen. Tavota sitä nyt liepeistä! (nauraa hohottaa).

LILLI (lähdössä)

Tavotan ja tapaan kanssa.

MIMMI

Niin, eipä se liene tämä Lilli ensi kertaa kiinniotolla.

LILLI (ovella kääntyen)

Niin, sitä minun piti vielä kysästä, että mistäs se Mimmi nyt miehen ottaa, kun minä Lönnbergin siltä vien (nauraa hohottaa). Hyvästi, (menee).

MIMMI

No, Jumalan kiitos, nyt se meni.

HILDA

Meni se.

MIMMI

Ja minä istun tässä ja odotan, sillä tulee se Lönnberg kerta kuitenkin takaisin.

KUSTAAVA

Niin, kenenkäpäs se muun luokse —

HILDA

Kuin Mimmin!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

MIMMI (istuu ja ompelee. Tildalle, joka seisoo eteisen ovella)

Kuka se siellä taas?

TILDA

Se on se sama kultakaluunainen herra.

MIMMI

Aina se. Sano sille, että kamreeri on niin heikkona, ettei se jaksa ottaa vastaan vieläkään. (Tilda menee) Hyvä Jumala sentään.

TILDA (tulee)

Se jätti nämä ja sanoi, että kamreerin on pantava näihin nimensä, ja että ne pitää olla huomenna ennen kello kolmea valmiina. Se herra tulee noutamaan.

MIMMI

No, etkö sanonut sille, että kamreeri makaa vuoteessa, ettei se jaksa?

TILDA

Sanoinhan minä, mutta se mutisi vain jotakin kapakoista ja meni. (ovikello).

MIMMI

Taas se soi. Tätä höntyytä se on nyt ollut päivästä päivään. Tilda, käy katsomassa, kuka siellä on, ja kysy, mitä sillä on asiaa. (Tilda menee) Minä en totisesti jaksa tätä enää. Lähden tästä lipposilleni.

TILDA (tulee)

Se on se herra Lehtinen (menee).

MIMMI

No, Jumalan kiitos, viimeinkin oikeita ihmisiä. (Koputetaan.) Sisään, tehkää hyvin. Sisään.

LEHTINEN (tulee)

No, hyvää päivää, Mimmi.

MIMMI

Hyvää päivää. Tervetuloa.

LEHTINEN (kiitellen)

Kuinka täällä tänään jaksetaan?

MIMMI

Kiitos, kuten näkyy. Tehkää hyvin ja istukaa. Sitä samaa levottomuutta aamusta iltaan. Kuinka monta päivää siitä jo tänään lieneekään. Eihän niitä enää osaa pitää luvussakaan.

LEHTINEN

Eikö Lönnbergistä vain ala mitään kuulua?

MIMMI (huoaten)

Ja vielä mitä. Missähän maleksinee? Lieneekö tuo enää hengissäkään koko ihminen!

LEHTINEN

Hengissä toki. Mikäpä sille olisi tullut, järkevälle miehelle.

MIMMI

Järkeväkö lie vai mikä. Mutta ei se tuo Lindenin tytön juttu ainakaan mitään järkevätä ollut. Ruveta nyt, kihloissa kun on, noin vain äkkipäätä naimiskauppoihin toisen kanssa ja vielä vanhalla ijällään.

LEHTINEN

Niin no, se puolihan siinä kyllä oli joutavata, kun on kihloissa toisen kanssa, mutta eihän Mimmikään kaiketi naimiskauppaa sellaisenaan vieroksuisi!

MIMMI

Jos ihminen kerta on yli sen ijän — ja tässä muutenkin.

LEHTINEN

Millähän ijällä Mimmi sitten pitäisi sen parhaimpana?

MIMMI

Kaikkiakin se Lehtinen taas kyselee. Itsestäänhän tuon kait paraiten arvannee.

LEHTINEN

Jaa, jos minä saan ajatukseni siinä asiassa sanoa, niin käy se vaikka näin minunkin ijälläni ja Mimmin ijällä myöskin.

MIMMI

Nyt se Lehtinen jälleen meni väärään puuhun, (nauraa) En minä ainakaan sellaista jaksa ajatella. Sitä on jo ohi aikansa. Mitäs minunlaiset enää kuhertelemaan!

LEHTINEN

Vai minunlaiset! Paljonkos sitä vielä on Mimmillä ikiä. Alle viidenkymmenen. Muistanhan minä vielä hyvin hyvästi ne ajat, kun me vähän niinkuin armasteltiin.

MIMMI

Kaikkia se muisteleekin. Ne ovat niin monen talven takaisia, ettei niistä enää kannata puhua. Eikä se tullut parailleenkaan.

LEHTINEN

Ei, kun kerkisi Mimmi Lönnbergiltä kihlat ottaa. Niin, onpas vain sen kanssa sitä asiaa ajatellut Mimmi vieläkin!

MIMMI (naurahtaen)

Niin — no se on erittäin.

LEHTINEN

Ja erittäin minä? Niinkö? Minäkö se sitten olenkin ijällä pilattu?

MIMMI

No, voi sitä Lehtistä! (elävämmin) Anteeksi, kun olin aivan unohtaa sikarit! (tarjoa) Tässä pitäisi olla hyvää lajia. Tehkää hyvin.

LEHTINEN

Kiitoksia. Mielellään sikarin sytyttääkin, kun Mimmin kädestä sen kerta saa. Niin, se tuntuu sekin antajan mukaan aina paremmalta.

MIMMI

Kyllä se osaa, (nauraa) Mutta siksipä minä Lehtisestä pidänkin. Ei sen seurassa tule ikäväksi olo.

LEHTINEN

Samat sanat. Sen vuoksi minäkin haen aina ne hetket, kun Lönnberg on poissa ja talo tyhjänä.

MIMMI

Se tyhjyys onkin niin ikävää.

LEHTINEN

Mutta me annamme ikävän haihtua — vai kuinka?

MIMMI

Niin, kun minä nyt oikein toden sanon, niin ihan mieleni kevenee, kun kuulen, että Lehtinen sieltä tulee — oikein tuntuu kodikkaalta.

LEHTINEN

Vanha suola, vai miten? (nauravat) Niin tulen minäkin kuin kotiin tänne Mimmin luo — muulloinkin, saatikka nyt, kun saan olla näin kahden kesken Mimmin kanssa.

MIMMI

Mutta mitähän kamreeri tuumisi, kun se kuulisi nuo Lehtisen puheet?

LEHTINEN

Lönnberg? Mitäpä se? Tyhjän päältäkö hän on ruvennut Lindenin Lilliä riijastamaan?

MIMMI

Ettäkö se ei enää minusta niinkuin välittäisikään? Sitäkö se Lehtinen?

LEHTINEN

Sitäkin. Ei Mimmi pahana pidä — mutta muutoinkos Lönnberg vähän väliä olisi toisiin takertunut. Emme me miehet muutoin mekään. Niin — ja tunteehan tuon Mimmi itsestäänkin.

MIMMI

Niin, niin. Tunteehan sen. Enkä minäkään kait muuten, mutta kun on se sormus. Se niin yhdistää.

LEHTINEN

Yhdisti tietenkin aikanaan, ymmärtäähän sen. Mutta eihän sen tarvitse enää olla yhdistämässä.

MIMMI

Ei — ei — Mutta sitä on sentään niin kotiutunut kohta parissakymmenessä vuodessa, kun on saman katon alla kerta elänyt, vaikka ei ihan täydessä aviossakaan — niin, ja tottunut.

LEHTINEN

Mutta sitä tottuu ja tottuu poiskin. Sitä tottuu johonkin toiseenkin.

MIMMI

Ettäköhän ihan tottuisi!

LEHTINEN

Niin — vaikkapa minuunkin.

MIMMI

Voi, voi, kun se Lehtinen kujeilee! —

LEHTINEN

Ei, ei. Leikki aikanaan. Totta niinä tarkoitan. Ja onhan Mimmi minun viittauksistani sen ennenkin ymmärtänyt. Ja jos ei Mimmi usko, niin tarjoon tässä (kaivaa laskujaan) sitten sormuksenkin. Sehän se yhdistää, kuten Mimmi itse jo sanoi.

MIMMI

Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä? Voi sentään! — — Vaikka, kun minä toden sanon, niin kylläksi tämäkin elämä käy. Enhän minä, jos Lönnberg kerran ja kahdesti, mutta anna kun joka ikinen kevät. Ja jos vain olisi, niinkuin sitä sanotaan, kurtiseerannut ja lirttaillut, mutta ostaa nyt sormukset ja vihille lähteä!

LEHTINEN

Kyllä se jo onkin liikaa, että vallan vihille asti joka kevät.

MIMMI

Sitähän minäkin sanon. Eihän se Lehtinen toki milloinkaan niin pitkälle, tarkoitan, toisten kanssa.

LEHTINEN

Jopahan — ei hetikään!

MIMMI

No, siinä se on minun mieleisen! mies.

LEHTINEN

Sitähän minäkin. Mitäpäs tässä sitten muuta kuin Mimmi muuttaa meille. Siellä on minulla tilaa enemmän kuin täällä. On neljä huonetta, hyvin kalustettua — tietäähän ne Mimmi. Ja mitä minun tuloihini tulee, niin aina ne ovat vähän paremmat kuin Lönnbergillä. Ja säästöjäkin on — arvaahan sen Mimmi.

MIMMI

Aivaan, arvaan toki. — Olisi se somaa. — Mitähän se Lönnberg meinaisi, kun —

LEHTINEN

Mitäpä hän siitä. Puhuvat, että Lillin hän vain ottaa. Kuuluu aivan valalla vannoneen.

MIMMI

Ihankos todella?

LEHTINEN

Virastossa oli ainakin tovereilleen vakuuttanut.

MIMMI (miettii)

Ettäkö ihan vakuuttanut! Jaa'a! Kyllä minä sen sanon, että kun kerta sellainen on ihmistä kohtaan, joka semmoisen ajan on hänestä huolta pitänyt, juottanut, syöttänyt, pitänyt puhtaana paidasta alkaen, niin —

LEHTINEN

Että olkoon kerrakseen. Kyllä minä jo Mimmin sijassa antaisin mennä!

MIMMI

Ja ettäkö minä ihan lopultakin muuttaisin sitten Lehtisen luo?

LEHTINEN

Minun luokseni. Tietenkin.

MIMMI

Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä, kun minulla on nämä tavaratkin ja kaikki? Että ottaisinkos minä nekin sitten?

LEHTINEN

Mitä me niillä. Me teemme, Mimmi, omat sopimuksemme. (Asettuu sohvalle Mimmin viereen.) Jos sitten koeteltaisiin tätä sormusta. (Painaa sormeen.) Kas noin!

MIMMI

Voi sentään!

LEHTINEN

Niin, Mimmi, (nojaa Mimmin olkapäähän) Minä olen niin kovin yksinäinen, Mimmiseni.

MIMMI (halailee)

Heikki-raasu!

LEHTINEN

Sitä väsyy vanhanpojan kodin kolkkouteen.

MIMMI

Mutta miksi ei Lehtinen nuorempia?

LEHTINEN

Nuorempia? Niitä aikanaan. Ja mikäs vika on Mimmissä? On maiheva ja verevä. Kelpaa sen kanssa! — (nousee) Ei muuta kuin matkaan vaan!

MIMMI

Ettäkö näin tältä sijalta? — Ja lopulta rouvaksi kanssa?

LEHTINEN

Niin, rouvaksi kanssa.

MIMMI

No, kun kerta rouvaksi kanssa, niin — mutta minulla on täällä sentään tätä rihkamaa. Ja onhan sitä vaatettakin mukaan otettavaa.

LEHTINEN

Se on sekin hetken työ. Mimmi rupeaa vain panemaan tavaroitaan kokoon. Minä noudan muuttomiehen.

MIMMI (nousee)

No, voi, voi, sitä Lehtistä, kun se on kiireinen. Enhän minä kerkiä tässä kunnolla kääntymäänkään, kun jo —

LEHTINEN

Ollaan tiellä. Hei, hopsan (pyöräyttää Mimmiä) Se on siis sovittu (halailee).

MIMMI (moiskauttaa suudelman)

No, sovittu kun sovittu! Kyllä siinä on tuossa Lehtisessä miestä. Toista se on kuin Lönnberg. Mitähän se sanonee?

LEHTINEN

Lönnberg on nyt viimetalvista lunta. Minä menen sitten noutamaan sen muuttomiehen. Hyvästi siksi, Mimmi! Palaan pian (menee).

MIMMI (miettii)

Niin — no mikäpäs siinä, (ovelle) Tilda! — Kun kerran rouvaksi kanssa. — Tilda! — (Tilda tulee) Mies se on Lehtinen. — Mistä kumman päästä minä alotan? — Niin, Tilda, kuules, otappas siitä välikonttorista ne kaksi juurikoria ja se pärekori.

TILDA

Tuonko minä ne tänne?

MIMMI

Tänne, tänne. Minnekäs muualle? (Tilda nousee. Mimmi hyräilee ja kokoo laatikoista erilaista tavaraa. Tilda palaa). Laske se tuohon. (Tilda poistuu jälleen. Mimmi kiireesti pakkaa. Ovikello) Pahuksen kello! — (Tilda tuo toisen korin). Meneppäs avaamaan! (Tilda menee).

KUSTAAVA (ovesta)

Päivää, Mimmi.

MIMMI

Päivää. (Tilda menee ohi).

KUSTAAVA

Mitä sinä nyt puuhaat? Ihanhan sinä rupeat pakkaamaan tavaroitasi!

MIMMI (pakaten ja hääräten)

Mitäpä tässä muutakaan!

KUSTAAVA

No, muutatko sinä johonkin, vai mitä sinä nyt?

MIMMI

Tässäkös sitä sitten ikänsä pitäisi ruveta nuhjottamaan? Ja toisia odottelemaan! Minä vähät koko talosta.

KUSTAAVA

Sooh! — Ja vieläkö se on vain Lönnberg kaupungilla?

MIMMI

Siellä tuo lienee. (Tildalle, joka tulee) Pane se tuonne. (Tilda poistuu) Onko siitä mitä kuulunut?

KUSTAAVA

No, sanovat nähdyn eilen illalla jossakin ravintolassa keskikaupungilla. Lindbergskan mies — se kun on sellainen tampuurimajuri — sitä oli tiennyt puhua.

MIMMI (askartelee edelleen. Välinpitämättömästi)

Vai oli nähty.

KUSTAAVA

Oli ja hatussaan se oli ollut. »Antaa akkaväen odotella», oli sanonut, kun Lindberg oli kysynyt, että kotiinkos se kamreeri nyt. »Toiseen kapakkaan», oli sanonut.

MIMMI (kivakammin)

Vai odotella! Mimmipä ei enää odottele. Se on sellainen Mimmi, (kiireesti) Rupeappa tuossa vähän avuksi. Täytä sinä sitä koria. Minä otan vaatteita tuolta kaapista, (menee ruokasalin puolelle).

KUSTAAVA (ryhtyy koriin. Mimmi tulee)

Tähänkö koriin minä —

MIMMI

Siihen vain. (Antaa vaatteita.) Tuossa! Pakkaa vain kiireesti, ei ne jouda siinä kauvan olemaan, (menee uudelleen ruokasaliin. Ovi avoinna).

KUSTAAVA

Ettäkö se Mimmi ihan muuttaa?

MIMMI (toisessa huoneessa)

Muuttaa, muuttaa! (tulee) Ja mikäpä muuttaessa, kun on, minne muuttaa (taas ruokasaliin).

KUSTAAVA

Mikäs siinä sitten (pakkaa).

MIMMI (palaa)

On minne muuttaa. Ja on niitä aina Lönnbergin laisia. (Pakkaa).

KUSTAAVA

On — on — mutta on sillä Mimmillä, kun nämä huonekalutkin.

MIMMI

Huonekalut! En minä niitä selkääni sälytä (käy ruokasalissa). Minulla on toisia ja parempia. Nuo minä lahjoitan Lönnbergille.

KUSTAAVA (keskeyttää ällistyen pakkaamisen)

Mutta meneekö se Mimmikin nyt sitten naimisiin, vai mitä se?

MIMMI

Kihloihin juuri on menty — (pakkaa).

KUSTAAVA

Vai sillä lailla. — Mutta, Mimmi, sanoppas nyt aivan selkeesti, että oikeinko sinä todella hennot jättää sen Lönnbergin.

MIMMI (keskeyttää työnsä)

Hennot jättää! Mokomankin, joka juoksee jokikisen naakan perässä! Hyvän tässä toki jättää. Jätän — jätän varsin — kuulithan sen ja muutan kanssa. Ja tänäiltana. Tästä paikasta, (on sitonut koria kiukkusesti).

KUSTAAVA (pakkaa)

Niin, no mikäs siinä, kun kerran sen on niin päättänyt.

MIMMI (kiskoo nuoria)

Tehtävä se on, mikä on tehtävä.

KUSTAAVA

Sopisiko tuota kysästä, että minne sitä tästä —

MIMMI

Muutanko? Nuoren miehen emännöitsijäksi, morsiameksi ja rouvaksi. Vanhaan virkaanihan minä. En minä uria muuttelemaan, visu ihminen.

KUSTAAVA

Visuhan se on Mimmi.

MIMMI

On — ja naseva kanssa. Enkä minä menekään enää millekään kuivuneelle virkaelätille. Jopahan! Liikemies se on ja rikas kuin prinssi.

KUSTAAVA

Eipä vähä mitään. Mikähän tuo olisi nimeltään?

MIMMI (kiskasee nuoraa) Ei sanota vielä.

KUSTAAVA

Niin — no, ehtiihän tuon sittenkin kuulla —

MIMMI

Ja nähdä, (tarttuu korin toiseen päähän) Nostappas tuosta toisesta päästä. Kas niin. Ja valmis se on tuokin. (Nostavat.) Ohhoh! (ovikello) Taas! (menee avaamaan. Eteisessä) Päivää, Hilda.

KUSTAAVA

Ahaa, se on Sihvoska.

HILDA (eteisessä)

Päivää. No nyt se on löydetty!

MIMMI (kylmästi)

Vai on löydetty (tulevat).

KUSTAAVA

Päivää (kättelyä). Jaa, tämäkö Lönnberg?

HILDA (puhkuen)

Niin — niin — Se on nyt löydetty. Ja Sihvonen sen löysikin.

KUSTAAVA

Enkös minä sitä sanonut, että kyllä se Sihvonen sen — No, kerrohan nyt, mitenkä se —

HILDA

Kun Sihvonen ajeli siitä pitkin katua Satamatorilta kaupungille, niin arvatkaapas, kuka siinä kadulla tepastelee?

KUSTAAVA

Lönnberg —

HILDA

Kamreeri Lönnberg!

MIMMI (syrjässä hääräten ivallisesti)

Oliko tuo edes humalassa?

HILDA

Humalassako lienee ollut — ei Sihvonen sitä sanonut — mutta rupesi siitä vain seuraamaan sen jälkiä ja ajeli sen perässä kadulta kadulle —

MIMMI

No, minnekä tuo lopulta päätyi?

HILDA

Tietysti se olisi siitä jonnekin, mutta eikös paiskannut siihen tuon Lindenskän parahiksi.

KUSTAAVA

No — ja —

HILDA

Se lyöttäytyi heti Lönnbergin kintereille ja alkoi seurata sitä ja kulki sen perässä kuin mikäkin —

KUSTAAVA

Jaa, jaa, siinä onkin sellainen muija —

MIMMI

No, Lindenskako sen otti sitten kiinnikin?

HILDA

Odottakaapas nyt vähän, kun minä kerron. Kun Lönnberg kierteli sitten lopulta siihen Kluuvin kulmalle, niin eikös ehättänyt Lindenskä sinne tyttönsä tupakkapuotiin —

MIMMI

Ohoh! (Jää kuuntelemaan).

HILDA

Ja tuossa paikassa lensi sieltä Lilli kadulle —

KUSTAAVA

Ja koppasi Lönnbergin —

HILDA

Koppasi! Käsipuoleen oli tarttunut —

MIMMI (nauraen)

Entä Lönnberg?

KUSTAAVA

Jäi pyydykseen! (nauravat).

HILDA

Jäi. »Nyt sinä, Iisakki, et menekään!», oli sanonut. »Nyt lähdetään meille!» — Sihvonen kuuli kaikki siinä kadun kulmassa — Ja oli siinä tietysti muitakin näkijöitä. — Niin, ja mukaansa Lilli Lönnbergin oli ottanut.

KUSTAAVA

Tietysti ensin puotiin vei?

HILDA

Niin vei. Eikä Lönnberg ollut kovin vastaan pakkaillutkaan —

MIMMI

Niin, no jouti viedäkin.

HILDA (vähän epävarmasti ympärilleen katsellen)

Niin — jouti — kait. Mutta täällähän se on sen sormuskin ja nämä kaikki —

MIMMI

Viisi sormuksista ja muista!

KUSTAAVA

Ei tämä Mimmi enää sellaisista —

HILDA

Ettäkö ihan todella? — Sitä minä tässä katselen, että oikeinko sinä olet muuttohommissa, vai mitä tämä on? Ja ettäkö sinä jättäisit Lönnbergin?

MIMMI (askartelee)

Jätän ja annan Lindenin päntöölle koko äijän —

KUSTAAVA

Kimpsuineen ja kampsuineen.

HILDA

No, älkäähän nyt! — Mutta siinä sinä, Mimmi, teit viisaan teon. Hiisiäkö ruveta yhtä jahtailemaan!

MIMMI

Ja nopallanokin odottelemaan;

KUSTAAVA

Varsinkin kun pääsee paremmille päiville.

HILDA

Ei suinkaan Mimmi naimisiin?

MIMMI

Ei häntä sitäkään tiedä. Aluksi ainakin muutan —

KUSTAAVA

Toisen luo asumaan —

MIMMI

Ja emännöimään. — Mutta odottakaapas, vielä minun on vähän tässä koottava tuota rihkamaa, (ottaa pieniä esineitä) Tässä on. Pane, Kustaava, ne siihen koriin. Mitäs tauluja minä tuosta seinältä veisin? (ottaa jonkun) Kun raamattuni ja virsikirjani olin unohtaa! Ja fikukseni, kauniin fikukseni! (nostaa sen ruokasaliin, palaa heti).

HILDA

Mikä se uusi on miehiään?

MIMMI

Rahamies —

HULDA

Vai että sellainen. Onko ijäkäskin?

MIMMI

Parhaassa se on ijässä.

HILDA

Ja muuten terve ihmisekseen?

MIMMI

On — terve on.

HILDA

No, mikäs sille sitten on mennessä. Siinähän sitä on rakkauttakin tarpeeksi asti.

KUSTAAVA

Rakkautta! Kun minä Roslundin otin ei siinä ollut puhettakaan rakkaudesta. Suoraanhan me toki menimme papin luo ja kristilliseen avioliittoon. — Niin, ja on kait se uusi hyvänlaatuinen luonnoltaan?

MIMMI

No, niin lauhkea kuin lammas.

HILDA

Kaikki se Mimmi käsittääkin!

MIMMI

Vanha nuoruuden tuttavuus vain.

KUSTAAVA

Vaikka ei se ollut paha mies Lönnbergkään.

HILDA

Ei —

MIMMI (kivakasti)

Oli se jo nyt, mikä oli! — Nostetaanpas nämä korit tuonne ruokasalin puolelle. Tilda asettaa ne sitten rattaille. (Ryhtyvät nostelemaan.) Kas niin! (kantavat korit pois) Sielläkin on vielä pakkailemista. Autappa, Hilda, tuosta. (Jäävät sinne).

LÖNNBERG (raottaa ovea. Pistää päänsä)

Ei ketään. — (Kuuntelee.) Ei taida Mimmi olla onneksi kotona, (vetäytyy pois ja avaa jälleen oven) Mutta tule hiljaa, Lilli, (tulevat).

LILLI

Ei täällä näy Mimmiä.

LÖNNBERG

Ei näy. Mutta ollaan siltä hiljaa, (istuu) Ohhoh, kun uuvuttaa.

LILLI

No, jo vähemmästäkin. Kyllä sinä, Iisakki, retkeilit nyt viimeisen kerran. Kuulitko?

LÖNNBERG (haukottelee)

Kyllä kuulin.

LILLI

Sillä nyt sitä mennään lopultakin papin luo.

LÖNNBERG (piristyy)

Papin luo?

LILLI

Niin, tänä iltana ja vielä tältä paikalta!

LÖNNBERG

Mutta entä se sormus?

LILLI

Sormus! Et sinä minua sillä huiputa. Käy se vaikka lainasormuksella.

LÖNNBERG (levottomana)

Käyhän se, mutta —

LILLI

Eikä mitään muttaa enää!

LÖNNBERG

Entä Mimmi?

LILLI (äänekkäästi)

Mimmi! (ääniä ruokasalista).

LÖNNBERG

Hst! Jumalan nimessä! Siellä on Mimmi! (aikoo nousta).

LILLI (tarttuu käsipuoleen)

Nyt et sinä karkaa, Iisakki.

TILDA (avaa ovea)

Sekö pärekori?

MIMMI (sisällä)

Se onkin täällä. (Tilda peräytyy. Ovi jää raolleen) Pakkaa siihen niitä liinavaatteita. Joko ne muuttorattaat ovat pihassa?

TILDA

Jo.

MIMMI

Odottakoon hiukan, (ääniä: kolme, neljä! On sillä tuota vaatetta! J.n.e.)

LÖNNBERG (matalalla äänellä)

Muuttorattaat? Kuka siellä muuttaa?

MIMMI (sisällä)

Kun nostatte sitä astiakoria, niin varokaakin.

LILLI

Sehän on Mimmi. — Seiso siinä, Iisakki!

LÖNNBERG

Mutta muuttaako Mimmi?

LILLI

Muuttaa kaiketi.

LÖNNBERG (avuttomasti)

Mihinkä minä tästä sitten joudun?

LILLI

Sinä! Sinä jäät tänne Lillin luo. Näinhän siitä päästään.

LÖNNBERG

Älä sinä sano niin. Mimmi on hyvä ihminen. En minä niin vain Mimmistä erkanekaan (istuu varmempana).

LILLI (äänekkäämmin)

Et erkane?

LÖNNBERG

Hst!

MIMMI (sisällä)

Puhuiko siellä joku?

KUSTAAVA

Salissako? Kuka nyt siellä —

HILDA

Ketäpä siellä. (Kurkistaa ovesta.) Herra Jee! (peräytyy).

MIMMI

Mikä siellä oli?

KUSTAAVA (kurkistaa)

Taivasten tekijä! (peräytyy).

MIMMI (ovella, äänettömyys) Sooh! Vai täällä sitä nyt sitten istutaankin? Koko herrasväki kaikessa komeudessaan. Hilda ja Kustaava, tulkaapas nyt katsomaan tätä pariskuntaa (toiset pilkistävät, mutta peräytyvät heti ja painavat ovea kiinni).

LÖNNBERG

Päivää, Mimmi!

LILLI

Niin — täällä sitä taas ollaan, Mimmi. Ja kukas se meistä lopulta sen kamreerin käsitti, häh?

MIMMI

En minä ole juossutkaan koko viikkoa kiinniotolla niinkuin joku muu kuuluu tehneen. Jopahan. En minä ole sellaisessa poltteessa miesten perään.

LILLI

Mitäpä ne vanhat enää. Johan se toki Mimmiltä on luontokin lopussa, (nauraa) Vai mitä, Iisakki?

LÖNNBERG

Lilli, so, so!

MIMMI

Voi Lönnberg-raukka! Jo tarrasi koko ihminen Lönnbergiinkin.

LILLI

Tarrasi kun tarrasikin ja niin lujaan tarrasi, että kiinni pysyy. (taputtelee Lönnbergin) Se on tämä Iisakki niin kultunen, niin kultunen.

LÖNNBERG (hönkäisten)

Lilli, no älä nyt siinä.

MIMMI

Katsokaas tuota elättiä! Hyi sentään!

LILLI (halailee Lönnbergiä)

Niin kultunen. Eikös käy Mimmin kateeksi? (huojuttelee itseään Lönnbergin kaulassa).

MIMMI (peräytyen)

Tuota ei viitsi kunniallinen ihminen katsellakaan.

LÖNNBERG

Äläs nyt, Lilli, siinä! En minä enää (nousee).

LILLI (taputtaa poskelle)

Voi sitä pojua!

MIMMI (Lönnbergin oikoessa pukuaan)

Eihän se Lönnbergkään tuollaista. Inhottaa tuo Lönnbergiäkin. Enkä minäkään. Jätän omiin oloihinsa. Minulta saavatkin olla nyt rauhassa, (menee)

LILLI (Mimmille)

Eipä tässä Mimmiä kukaan kaipaakaan (peilailee).

LÖNNBERG (sänkykamariin)

Menen tästä vaihtamaan pukua.

LILLI

Vaihtamaan pukua? Jopa nyt jotakin. Kelpaat sinä vähän siistittynäkin. Mikäs sinussa on vikana? Käännäppäs. (Kääntelee Lönnbergiä.) Frakki on hyvä tuoltaan. Housut vain vähän rypyssä. Uusi rinnus ja puhdas kaulus. Sillä hyvä.

LÖNNBERG

Ei — en minä enää näin frakissa koko viikkoa, (pyrkii ovelle).

LILLI (tarttuu rivakasti kiinni)

Kaikkea vielä. Et sinä nyt papin eteen uudessakaan puvussa, (painaa tuoliin) Istu tuossa. Minä haen kaulukset ja muut vehkeet sänkykamarista (menee).

LÖNNBERG

Hiivatti vieköön koko tytön! Minä olen jo saanut taipeekseni koko vihkimisestä ja näistä häistäni.

MIMMI (ovella)

Lönnbergkö siellä? No, joko se täältä lähti?

LÖNNBERG

Minne tuo lienee mennyt.

MIMMI (laatikoillaan)

Minä tästä nyt sitten kanssa muutan.

LÖNNBERG

Mitä — ettäkö Mimmi muuttaisi?

MIMMI

Niin — minä muutan. Mikäpä tässä rupeaa olemaan — toisten tiellä — kun se Lönnberg kerta alkoi tuollaisia tänne vetelemään perässään — niin eihän sitä kunniallinen ihminen —

LÖNNBERG (hyvitellen)

Mutta eihän Mimmi nyt näistä joutavista — mitäs nyt turhista —

MIMMI

Vai turhista! Ovatko nämä nyt enää mitään turhia tällaiset? Häät ja morsiamet — ja mokomatkin morsiamet kuin tuollaiset. Ei se Mimmikään ole mikään viilipytty, ei tokiinsa — jota vain jokainen tässä — Vielä vanhalla ijällä kun pitikin joutua tällaiseen ristin rangaistukseen. (alkaa vetistellä) Olisihan sitä vielä kärsinyt hyvät ja pahat, mutta ei toki tällaista —

LÖNNBERG (hätääntyy)

Eihän Mimmi nyt noin pahastu —

MIMMI

Joutua tällaiseen häpeään, kunniallinen morsian-ihminen niinkuin minäkin, kun sellaiset ajat on asunut kuin kotonaan konsanaan (itkee).

LÖNNBERG (nousee ja taputtelee Mimmiä)

No, Mimmi, Mimmi! — Mitä se Mimmi nyt? — Kyllähän me tässä vielä. — Ei Mimmi nyt ota niin pahakseen. Mimmi koettaa rauhoittua. No, kas niin! Mimmi rauhoittuu! Rauhoittuuhan ja lakkaa itkemästä —

LILLI (ovessa)

Oohoh! (Lönnberg säpsähtää) Vai niin!

MIMMI (pyyhkii kiireesti silmiään)

Sielläkös se?

LILLI (nykäisee Lönnbergiä)

Pois siitä! Vai vielä taputtelemaan? Riisu frakkisi! Tuossa on kaulus, (alkaa riisua Lönnbergiä) Mitä se siihen jälleen veti itsensä?

MIMMI (tiukasti)

Jaa, minäkö?

LILLI (Lönnbergille)

Ota tuo kaulus pois. — Niin, että vieläkö se Mimmi yhä siinä hapuilee? — (puuhaa pukemishommissa)

MIMMI

Hapuilee! Kuka tässä oikein hapuilee? (nauraa) Kun pitää miestä itselleen ihmisen hakea ihan väkipakolla. (Seuraten pukemista.) Noin — noin! Ja on se oppinutkin miestä käsittelemään. Arvaa sen — katukasakka!

LILLI (kiihtyneesti)

Ei se vielä ole hyvästi — kohota tuosta — kas noin! — (Mimmille sähisten.) Leipäsusi!

MIMMI (yltyy)

Kuule sinä, Lindenskän tyttö! Kuulkaa, hyvät ihmiset! Kuulkaa, mikä suu sillä on. Ja Lönnbergkin! Kuulee nyt Lönnbergkin! — Leipäsusi! Olenko minä, Lönnberg, leipäsusi! Lönnberginkö? Olenko?

LILLI

No, kenenkäs? Vieläkö se Mimmi tahtoisi olla muidenkin? Lienee ollutkin —

MIMMI

Lönnberg, Lönnberg! — (tätä on pukeutuessa pyöritelty ja kiskottu) Kuuleeko Lönnberg? — Antaako se tuon ihmisen minua ihan syyttömästi — Olenko minä Lönnbergin leipäsusi?

LÖNNBERG (avuttomana)

Ei — no — mitä se Mimmi joutavia —

MIMMI

Olenkos ollut? Mitä?

LÖNNBERG

Ei — eihän Mimmi —

MIMMI (Lillille)

Siinä sen kuulit — luuska!

LILLI

Luuska! Häh? (jättää Lönnbergin) Minäkö luuska? (käy Mimmiä kohti).

MIMMI

Huu, huh! (kiertää Lönnbergin toiselle puolelle) Hyvät ihmiset, se käy ihan kiinni! (tarttuu Lönnbergin käsikoukkuun) Lönnberg, apuun! Se käy käsiksi! Lönnberg!

LÖNNBERG (rauhoittaen puolelle ja toiselle)

Lilli, Lilli! — Mimmi-kulta! Rauhoitu!

LILLI (raivoissaan ilkamoiden)

Ahaa! Vai sinä sen aijot ottaakin! Mutta ei, sanon minä! (tarttuu toiseen käsipuoleen) Laske, Mimmi, irti tämä mies! Iisakki, tyrkkää tuo ämmä luotasi! Paikalla!

LÖNNBERG

No, no — so, so — Lilli —

MIMMI

Ei! Ei sitten likikään! (puristautuu Lönnbergin kylkeen) Eihän Lönnberg-kulta Mimmiä, eihän?

LILLI

Vai ei! Mutta kyllä minä (tempasee rajusti Lönnbergiä, Mimmi vetää toiselta puolen).

MIMMI

Ja kyllä minäkin! Koetetaan nyt — (vetää hurjasti) Näin —

LÖNNBERG (epätoivoissaan puhkuen)

Älkää Jumalan nimessä! Älkää! Lilli! (koettaa irtautua) Älä nyt tuossa. Menehän siitä. Mimmi, maltahan, Mimmi!

LILLI (yhä rajummin)

Et ikinä, Mimmi, et —

MIMMI (hypähtää Lönnbergin kaulaan)

Ei, Lönnberg-kulta!

LILLI (kapsahtaa kaulaan toiselta puolen)

Vai etten tässä minäkin! Iisakki-kulta!

LÖNNBERG (tukehtuvalla äänellä)

Herra armahda, minä tukehdun! (ovikello)

MIMMI (irtautuu äkkiä)

Kuka se siellä? (oikoo pukuaan).

LÖNNBERG (suuttuneena Lillille)

Mene vihdoinkin tiehesi siitä? (sysää luotaan).

LILLI

Iisakki-kulta! (Yrittää halata).

LÖNNBERG (estää)

Minä sinun kultasi! Pysy syrjässä! Lunttu! (Lilli hölmistyy)

MIMMI (riemuissaan)

Enkös niinä sitä sanonut, ettei se Lönnberg! (kiireesti eteiseen ja takaisin. Lönnbergin kaulaan) Voi, rakas kamreeri!

LEHTINEN (ovessa)

No, mutta näinkös täällä ovatkin asiat?

LILLI (vetäytyy itseään peilailemaan)

Kyllä se tuo Iisakki on koko aasi!

MIMMI (irtautuu)

Ei tainnut nyt tulla mitään lähdöstä, herra Lehtinen. (Kättelevät).

LÖNNBERG

Eihän Mimmi tästä nyt mihinkä lähde (korjailee pukuaan).

MIMMI

En — enhän toki. Johan minä kamreeria jättäisin.

LEHTINEN

Ja ei Mimmi sitten meille tulisikaan?

LILLI

Vai sinnekö se Mimmi? (katselee ällistyneenä Lehtistä).

LÖNNBERG (naurahtelee)

Mimmikö Heikin luo? (kättelee) Päivää. Tuli tässä vähän nujutuksi.

LEHTINEN (leikillisesti)

Olihan meillä tämän Mimmin kanssa sillä aikaa vähän kahdenkeskisiä keskusteluja siihen suuntaan.

LÖNNBERG

Ehei — eihän Mimmi minua —

MIMMI

Mitäs se Lehtinen joutavista. Tuli vain puhutuksi. En minä raatsi kamreeria — (antaa salavihkaa sormuksen Lehtiselle) Onhan niitä aina sellaisella miehellä, kun Lehtisellä —

LÖNNBERG

On niitä Heikillä — (vilkasee Lilliin) — jos vain ympärilleen katselee —

LEHTINEN

Niin — no. Ei auta sureminen osansa vähyyttä. Ainahan parempi, jos kukin pysyy omillaan.

LILLI (syrjässä)

Tieheni minä menen. Mokomaakin tässä. — Minä tästä sitten lähden, Lönnberg. Onkos se ompelijattaren lasku maksettu? Että saisi siitä olla rauhassa. (Lehtinen ja Mimmi sillä aikaa iloisesti keskustelevat).

LÖNNBERG (hämillään)

On — onhan se. Mutta — mitä Lillikään kiirehtii? Puhellaan tässä — tässä on tämä kauppias Lehtinenkin. Saanhan esitellä, Heikki — (Lehtinen kohteliaasti kumartaa) neiti Linden.

LEHTINEN (nauraen)

Mehän olemme oikeastaan vanhoja tuttuja — vai —

LILLI (keimaillen)

Sitä minäkin, että herra Lehtinenhän se — en ollut tuntea — (jäävät iloisesti juttelemaan).

LÖNNBERG (Mimmille)

Ettäkö se Mimmi oikein tosissaan oli jo muuttohommissa?

MIMMI (nauraen onnellisena)

No, tahtoihan sitä ihan ruveta jo suututtamaan, mutta mitäpäs nyt siitä —

LÖNNBERG

Niin, mitäpäs siitä! Eletään tässä kuin ennenkin — ja jos pantaisi parailleen, niin käytäisi vaikka papinkin luona viimein —

MIMMI

Ihanko todella?

LÖNNBERG

Eiköhän se olisi selvintä? Vai mitä siitä Mimmi?

MIMMI (Ylen onnellisena)

Voi kamreeri-kulta! (halailee).

LILLI (nyhkäsee Lehtistä keimaillen)

Mitä se herra Lehtinen nyt? Toisen morsiamelle sellaisia!

LEHTINEN (nauraen)

Olisiko se sitten niin vaarallista? Sanoo vain muuten — Heikiksi — ollaanhan sitä niin monivuotisia tuttuja.

LILLI (kainostellen)

Lilli — kiitoksia.

LEHTINEN

Niin, Lilli, jos tosiaan lähtisimme?

LÖNNBERG (reippaasti)

No, minnekäs niin? Mitä sopimuksia täällä tehdäänkään?

LEHTINEN

Minä ehdotin vain tälle Lillille, että lähtisimme tästä illallisille Fenniaan.

LÖNNBERG

Entä Lilli? (Lilli naureskelee).

LEHTINEN

Pyrkii vastaan hangottelemaan.

MIMMI

Mitä joutavia — sellaisen kanssa kun Lehtisen! Meneehän Lilli toki — Mutta älkää nyt niin kiirehtikö, pitäähän meidän ensin täälläkin juhlia. Istukaa nyt hiukan. (Menee touhuissaan).

LEHTINEN

No, istutaan, (istuu ja tempaa syliinsä Lillin).

LILLI (vastustavinaan)

Voi, voi, kun sinä Heikki olet raju.

LEHTINEN

No, Iisakki, miltä tämä näyttäisi?

LÖNNBERG (nauraa hyvillään)

Näyttäisihän se.

MIMMI (ovessa tarjottimineen)

Mutta joko ne nyt täällä näin pitkällä? Sitä minä olen sanonutkin, että kyllä se Lehtinen ehtii.

LEHTINEN

Johan minä jo aivan osattomaksi jäisinkin, jollen viimeinkin yrittäisi — kun se Mimmikin minut jätti.

MIMMI

Niin — jättihän se. (Laskee tarjottimen.) Mutta odottakaahan. Nyt minä muistankin. (Kaapin laatikolle.) Nyt sen saakin Lehtinen, (ottaa sormuksen ja näyttää Lönnbergille) Eikö niin, kamreeri?

LÖNNBERG

Vai siellä se olikin! Niin — no — olkoon menneeksi. (Mimmi antaa sormuksen Lehtiselle.)

MIMMI

Lehtinen saa sen nyt antaa vuorostaan Lillille, kun minä siitä ne nimetkin jo kraapustin pois.

LEHTINEN

Mikä tämä on?

LILLI (katselee sormusta)

Ah, siinä se nyt on se kadonnut vihkimäsormus!

LEHTINEN

Ahaa! No, painetaan se sitten sormeen vaan — (nauraa) Heikiltä —

LILLI

Koetteeksi — (sormus Lillin sormeen).

MIMMI

Siinäpä se olisikin paikallaan, (nauraa).

LÖNNBERG (taputtelee Mimmiä)

Se on vain se Mimmi!

MIMMI (askarrellen iloisesti)

Sitähän minä olen aina itsekin sanonut.

Esirippu.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us