Josef Balsamo: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista (part 2 of 3)

Josef Balsamo: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista (part 2 of 3)

Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.

Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.

Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.

Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.

Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.

"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. -- Hän on pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!

Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta, mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa, vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta, ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.

Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä, jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.

Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.

Pakenevien paino sai muurin rytisemään.

Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi tukehuttaa suojeltavansa.

"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen vaatteitaan. "Hyvästi!"

Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä viimeisen kerran sieltä apua.

Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.

Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa; siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään jonkun liikkeen.

Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.

Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.

Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert huudahti väkisinkin kummastuksesta.

"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää! Tuo mies osaa hänet pelastaa."

Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:

"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta pois, ennättämättä katsella taakseen.

Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta, vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi. Suom.]

Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Kuolonkenttä

Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin virvoittava tyyni.

Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.

Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse, näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin, kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.

Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt tappotantereen näköiseksi.

Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen heitä.

Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.

Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää uteliaina katsojina.

Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.

Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse onnettomuustapaus.

Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki, sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt, niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.

Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.

Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.

Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.

Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.

Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.

Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.

Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:

"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"

Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.

Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.

Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein nautinnokseen:

"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"

"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä, "siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi, ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."

Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei vielä oli sidottu."

"Teillä on hotellinne... teillä on oma lääkärinne... menkää kotiinne, koska voitte kävellä."

"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä: oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"

"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti, mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet, johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."

Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen alle.

"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat, "kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"

Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.

Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:

"Andrée! Andrée!"

Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti, nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.

Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"

Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.

Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan: "Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden, joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä... te olette etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."

"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."

"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."

"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte yli viisikymmentä ruumista."

"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"

"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."

"Sisartanne?"

"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään. Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."

"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"

"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."

"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"

"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan koettaa paeta milloin millekin taholle."

"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."

"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En, monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."

"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"

"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa tällaista julmaa onnettomuutta!... Teidän kynttilänne sammuu."

"Niin, monsieur."

"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."

"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille vaivaksi?"

"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä. Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut, niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen kohtalostaan."

"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.

"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n torillakin."

"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."

"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.

"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.

"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."

"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"

Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.

"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".

"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.

"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."

"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.

"Kuinka paljon kurjuutta!"

"Ah, taivaan Jumala!"

"Mikä siellä on?"

"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"

Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.

"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"

Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.

Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.

"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.

Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.

"Gilbert!..." huudahti hän nyt puolestaan.

"Tunnetteko te Gilbertin?"

"Gilbertiäkö etsitte?"

Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.

Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.

Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja asetti kätensä sydämen kohdalle.

"Gilbert-raukka!" sanoi hän.

"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.

"Hän hengittää! Hän elää... hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.

"Oi, luuletteko niin?"

"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."

"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."

"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."

"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur, kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."

"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on käytettävissänne".

"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"

Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.

"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.

"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan, mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki muut hänen ympärillään seisovat.

"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri; "miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".

"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää", vastasi vanhus.

"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri huomatessaan Filipin ennen vanhusta.

Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.

"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni on Jean-Jacques Rousseau".

Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:

"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa Geneven kansalaiselle."

"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.

"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.

"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."

"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte ihmisyyden asiaa."

Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.

Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.

Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä pöydälle.

Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen, mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella kohtauksessaan.

Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä, ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja pyhää velvollisuuttaan.

Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.

Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.

"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".

"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille, vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."

"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.

"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he kärsivät", vastasi Rousseau.

"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin, ja siis demokraatti".

"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne, olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"

"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."

"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".

Marat hymyili kauheaa hymyään.

"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos saisin kerran nähdä päivän..."

Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.

"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä", sanoi lääkäri.

"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.

Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.

Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.

"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni, ottakaa te se".

"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.

Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle päin, palasi hän uudestaan etsimään.

"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.

Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:

"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Salaperäinen auttaja

Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.

Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi Madeleine-kadulle päin.

Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan, tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita; mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin harventunut kuin se olikin.

Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin avonaiselle bulevardille.

Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.

Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta: koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle anteeksi antakoon.

Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin tunnuslauseen: Age quod agis. [Tee, mitäs teet. Suom.]

Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs; myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.

Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, -- kun hän oli kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen, kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen huuto.

Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli kuitenkin epätoivon ilmaus.

"Tyttäreni, tyttäreni!" huusi hän.

Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita, hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen lapsestaan.

"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.

Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti hänet matkallaan.

Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.

Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille. Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.

Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?

Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.

Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?

Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip, tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip, joka oli vastuussa sisarestaan, -- että hänenkin olisi käynyt niin, se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.

Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen, nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.

Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti, jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen; sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta mylläkästä.

Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt sanotaan nimellä Place des Victoires.

Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:

"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna, "eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"

"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt."

"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset laskelmansa pettivät.

Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan käsiään.

"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.

Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä öistä pimeyttä.

"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.

"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée! Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"

"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja puhkesi itkuun.

"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.

Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen sivullaan.

"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!" huokasi ukko.

Sitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.

"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän päättäväisesti.

Ja kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.

Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon joutavan kätensä poikki.

Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun, Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.

Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt suonenvetoisesti kädessään.

Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.

Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä oli seissyt hänen lähtiessään.

Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.

Paroonikin puolestaan tunsi hänet.

"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.

"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.

"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.

"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"

"Ei mitään!"

Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille; paroonilta pääsi tuskan huudahdus.

Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.

Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan, heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.

Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään tunnotonta Andréeta.

"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti Filip ja lankesi polvilleen.

"Kuollut!" sammalteli parooni. "Voi, monsieur, onko hän tosiaan kuollut?..."

"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin pyörryksissä".

"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de Balsamo!" jupisi Filip.

"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."

"Millä paikalla, monsieur?" kysyi Filip.

"Lähellä Kalustohuonetta."

"Aivan kuin ajattelin", vastasi Filip.

Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"

"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita. Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua tukemaan neitiä... Tulkaa tänne, Comtois."

Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:

"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."

Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.

Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä, ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen, niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.

"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille antanut."

"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"

Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen, myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.

Mutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:

"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."

Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.

"Monsieur", virkkoi parooni, "tyttäreni on teille velkaa henkensä".

"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä", vastasi Balsamo.

Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen näkyvistä.

Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.

Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja katseli peloissaan ympärilleen.

"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"

Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan vallassa.

Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne Balsamo oli kadonnut.

"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta sisartasi sisään."

Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.

Silloin vasta hän sai puhelahjansa.

"Filip!... Isäni!" virkkoi hän.

"Hän tuntee, tuntee meidät!" huudahti Filip.

"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?"

Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.

Nicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet vuoteeseen.

Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen kohtalosta oli loppunut.

Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin olkaluu jälleen paikoilleen.

Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen hengitystään ja hymyili.

"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."

Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Herra de Jussieu

Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.

Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.

Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.

"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.

"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"

"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."

"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".

"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.

"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."

Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.

Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.

Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.

"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän Teresialle.

"Minnekä sitten?"

"Tänne, minun sänkyyni."

Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:

"Ei, ei; sinne ylös!"

"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"

"Tahdon, jos suinkin sallitte."

Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.

Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:

"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.

Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.

Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.

Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV:n torille.

Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.

Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.

"Jacques", huusi hän. "Jacques!"

"No, mikä nyt on?"

"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi

Gilbert heikosti hymyillen.

"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.

"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"

Teresia astui sisään.

"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."

"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."

"Kiitos", virkkoi nuorukainen.

Rousseau poistui.

Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.

Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen -- Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.

Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.

"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".

"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.

"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"

Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.

Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin: "Minä tahdoin raitista ilmaa."

Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.

"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."

"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.

"Näin suuri kunnia minulle..." mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.

"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"

Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.

"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti halaillut?"

"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.

Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.

"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."

"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi isäntäänsä.

"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.

"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.

"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."

"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".

"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."

"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".

"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"

"Miksikä niin?"

"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."

Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:

"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"

"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".

"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."

Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".

"Minäkö?" huudahti Gilbert.

"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."

"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.

"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."

"Minä en siitä ole kuullut."

"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."

"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.

"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".

"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.

"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."

Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.

Herra de Jussieu nousi ylös.

"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.

"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä... metsässä. Mutta tosiaankin... olin aivan unohtaa..."

"Mitä niin?"

"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"

"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau vilkkaasti.

"Parbleu, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen kävelyyn... Ottakaa hänet mukaan."

"Niin kauas?"

"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin ja noudan teidät... Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä; haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme... me kaksi, te ja minä, me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."

"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.

"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän, että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."

"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.

"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia", lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"

"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu... Minusta tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau lapsellisesti ihastuksissaan.

"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."

Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Elämän palautuminen

Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, -- kun nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.

Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin, ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan saman rikkomuksen.

Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan pääsemästä ulos ovesta.

Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.

Eräitä luonteita este vain yllyttää.

Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen parantumisensa edistysaskeleita.

Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen, päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi sen seinienkin.

Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään, sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.

-- Kas tuolla, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- tuon oven takana, tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.

Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan pohjapiirroksen.

Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla, tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen, kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.

Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.

-- Oi, -- ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän mustasukkaisuutensa vallassa, -- autuaita nuo olennot, jotka tuolla puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti Andréen huokaukset ja valitukset.

Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten yli.

Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.

Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.

Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi sitä välittömästi.

Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.

Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.

Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.

Kulkutieksi jäi ikkuna.

Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.

Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.

-- Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, -- tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; -- ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!

Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.

Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.

-- Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:

-- Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.

-- Ja se luukku vie jälleen talon portaille.

-- Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.

-- Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan...

-- Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!

-- Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö...

-- Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä minua korvista.

-- Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.

-- Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan välipuuhun ja solun alas puutarhaan.

Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja arvioinut korkeuden silmämäärältä.

Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään. Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.

Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan aamuun.

Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista kaupungilla.

Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.

Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.

Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.

KOLMASKYMMENESYHDES LUKU

Ilmaretki

Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta. Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti filosofin hänen tarkastelustaan.

Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui paviljonkirakennuksen nurkkaan.

Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis tutkia syytä, nähtyään seurauksen.

Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.

Mutta sen hän huomasi -- ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, -- että erään, paviljongin pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.

Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään tuota riuskaa tyttöä.

Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo, jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.

Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle, kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan. Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen, joka oli säleikön juurella.

Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä, pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta otti nostaessaan kivenkin käteensä.

Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin, mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.

Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.

Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.

Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan muurin yli nakeltuja kirjeitä.

Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita, tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.

Nicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään taskussaan.

Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty porttikin.

-- Ahaa, -- tuumi Gilbert, -- nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus. Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?

Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies, joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.

Gilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi sentähden:

-- Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. -- Mutta olkoon menneeksi, -- lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, -- minä en ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.

Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja, joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi voinut hänen epäilyksiään tukea.

Gilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.

Näissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.

Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna filosofille.

Se kirjelmä kuului seuraavasti:

Rakas ja kuuluisa suojelijani:

Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui; mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.

-- En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, -- tuumi Gilbert. -- Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.

Ilta oli pimeä. -- Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.

Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.

Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä kertaa, niinkuin aina muulloinkin.

Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.

Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin kaksi kokonaista iankaikkisuutta.

Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.

Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.

Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.

Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti. Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa ansioista ja soittonsa kauneudesta.

Nuo naapurinaiset olivat lukeneet Uuden Heloisen ja tunnustivat suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.

Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.

Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen, ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa, joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.

Gilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.

Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:

"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta ullakkokamarissa mitään puutu."

Kiitos kunnon poika tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan jumalaisen pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin herkulliselta, että illallisen jälkeen merkitsi... kello kymmenen. Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin kunnon poikaansa.

Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä alkoi erään pakinasiskon paisti palaa... Kajahti pelästyneen piian kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.

Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin ilmanhaltia.

Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa, johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla, kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.

Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen altaan kuului nopeita askeleita.

Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.

Se oli joku mies.

Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.

Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa. Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren, tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.

Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti, siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.

Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa heidän oli tavattava.

-- Nyt voin jatkaa laskeutumistani, -- ajatteli Gilbert; -- sillä se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée on siis yksin, hyvä Jumala...

Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin heikko kynttilän hohde.

Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.

Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään, että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.

Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone oli pilkkopimeä.

Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan; noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.

Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta heikon äänen.

Se oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.

Toinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.

Tuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.

Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.

Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena, että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.

Hän kuuli ja näki.

KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU

Veli ja sisar

Gilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.

Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan raollaan.

Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn kasvojen alaosaa.

Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.

Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan liikuttamasta kättään.

Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.

Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.

He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.

Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja luottivat siis pelkästään kelloon.

Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.

"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa, sisko-raukkani?"

"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."

"Entä voimat?"

"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."

"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin, Andrée?"

"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."

"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."

"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan olevan minua kohtaan sangen hyvä."

Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.

Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.

"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.

"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."

"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista; sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä tavalla".

"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."

"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"

Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin", vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin tyytyväinen".

"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä, niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."

"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan neitseellisen vilpittömästi.

"Niin, hämäriltä, se sana sopii."

"Selitähän asiaa."

"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."

"Mikä sitten?" kysyi Andrée.

"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se minulle, Andrée."

Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.

"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin pelästynyt olin".

"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."

"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle. Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre, minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi. Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät, miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti häntä totellut."

"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"

"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."

"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä synkkenivät.

"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée jollakin tavalla haltioissaan, -- olen varma, että tuon miehen katse se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja olin pelastettu."

"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa juureen, hän ei nähnyt!"

Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.

"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.

"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että kauhu oli kasvanut yli voimaini."

"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"

"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."

"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme? Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta, rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."

"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos. Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta tänään, -- se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle kerron, -- tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä muistan."

"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi. Tuo mies vei sinut siis sylissään?"

"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa vaikutusta."

"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli järkkyneempi kuin hän olisi suonut.

Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän, joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.

"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä kasvoja."

"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?"

"Se löi juuri puoli yksi."

"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka, Andrée, jatka".

"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat; mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus, jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut, mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."

Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:

"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä seikasta."

"Puhu."

"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja kasvoja?"

"Minäkö? En."

"Esimerkiksi pikku Gilbertin?"

"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä, sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän kymmenen askeleen päässä minusta".

-- Hän näki minut, -- ajatteli Gilbert itsekseen.

"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika raukan."

"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.

"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen, että hän virkoo eloon."

"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"

"Rinta rusentunut."

-- Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, -- tuumi Gilbert itsekseen.

"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".

"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."

"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"

"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin, voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."

"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen kanssa..."

"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta Gilbertistä.

"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä: kuinka voit sen selittää?"

"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä, että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä, jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin hukkuva tarttuu uijan vyöhön."

-- Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. -- Kuinka nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.

Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa kolinaa.

"Jumaliste", supisi hän, "joku on etuhuoneessa".

Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.

"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten takinliepeellään Gilbertiä.

"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena, että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä. "Hyvää iltaa, isä."

Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.

"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen toki päässyt Madame la dauphinen puheille."

"Ai, te tulette Versaillesista, isä?" kysyi Andrée.

"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen, kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."

"Andrée voi nyt paljoa paremmin", virkkoi Filip.

"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt järjestää oman makunsa mukaan."

"Minä, minäkö hoviin?" sanoi Andrée kainosti.

"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen; dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."

"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni", virkkoi Filip surullisena.

"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu, jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta, iäksi mennyt!"

"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan", vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!..."

Parooni rypisti kulmakarvojaan.

"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka vähäpätöinen!... Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin sinä?... Rikkauttako... Pardieu, rikkaudet hovissa, ne kyllä tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan; se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni, se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko, että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?... Ei ei, narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole... Sitäpaitsi minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen, ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä; vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään mielellään nähty... vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni, hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla, että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana sopii."

Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:

"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli, Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."

"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.

"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava, kultaseni".

"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.

"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.

Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän kääntyi Filipin puoleen.

"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi, aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana; toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö niin?"

"Niin juuri, veljeni."

"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko parista kolmesta kadehtijasta... Jouduhan vain pian terveeksi, Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on Madame la dauphinen käsky."

"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä."

"Eräs toinen seikka, Filip", jatkoi parooni; "oletko rahoissasi?"

"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".

"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi. "Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai etkö tarvitse mitään?"

"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä."

"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle viisisataa louisdoria... tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi. Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."

"Kiitoksia, isäni", vastasi nuori tyttö iloissaan.

"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään, ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh, antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."

Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä virkkaen:

"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä minulle kynttilää!"

"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?"

"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."

Filip oli myöskin noussut ylös.

"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."

Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi, sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan. Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana Gilbert oli piilossa.

"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?" kysyi myös Filip mennessään.

"En, en", huudahti Andrée, "minä riisuudun yksin; hyvästi vain, Filip".

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU

Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa

Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.

Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.

Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään. Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan. Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen ja huutaa:

-- Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen pelastanut sinun henkesi!

Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä kiivaasti.

Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. -- Nicole oli jättänyt oven auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.

Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.

Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia avatessaan.

Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.

Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista. Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.

Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.

Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: -- Täällä olen, täällä olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! -- niin oli hän tosiaan oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.

Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.

Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella itselleen oven.

Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita, ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.

Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi, olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.

Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.

Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.

Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama kamarineitsyt ainakin.

Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.

Tullessaan hän sulki lasioven.

Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.

Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.

Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.

Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.

Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:

"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"

"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".

Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.

"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.

"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen kylmäverisesti.

"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.

"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa varomattomampi kuin minä".

"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te teette täällä", virkkoi Nicole.

"Mitä minä sitten täällä teen?"

"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."

"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.

"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä rakasta."

"Ihankohan totta?"

"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla äänellä.

"Pitääkö minun varoakin itseäni?"

"Pitää."

"Minkätähden?"

"Etten anna teitä ilmi."

"Sinäkö, Nicole?"

"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."

"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.

"Uhmaatko sinä minua?"

"Tiettävästi."

"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille, että minä näin sinut täällä?"

"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, -- sillä Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, -- vaan minua vainotaan niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."

"Mitä sanot, minutko?"

"Juuri sinut, Nicole -- Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan ylitse."

"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale neidin pukua".

"Niinkö luulette?"

"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."

"Ja kuka häntä auttaa?"

"Minä tietysti."

"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."

"Se on totta!" huudahti Nicole.

Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:

"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu... Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"

"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."

Nicole hätkähti.

"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney, herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée, jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti, että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".

"Gilbert! Gilbert!"

"Ah, sellaista se on siveys, -- mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah, teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne, kun sen sijaan..."

"Monsieur Gilbert!"

"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua, sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita on niin."

"Gilbert, ystäväni!"

"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille, -- mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, -- niin, sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne, herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen hempukka!"

Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:

Ja lempijänä mulla on kaartin sotamies!

"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."

"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi, Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".

Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.

Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:

"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon vaiteliaisuudesta."

"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan vavisten.

"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija, menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."

Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin, jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti häntä jo aivan tuskissaan.

Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.

Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään: naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä illallisellaan.

Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi ollut puoli penikulmaa pitkä.

Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.

Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.

Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.

Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.

Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole, Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée, puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon ottaessa neuloja pois tukastaan.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU

Keräilyretki

Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti iloinnut.

Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet, tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt hänet näki.

Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt, oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan, vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.

Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty tehtävänsä.

Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:

"Nyt hän tuli, nyt hän tuli."

Ja Gilbertille:

"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä."

"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi hankkinut, niinkuin Voltaire?"

"No, no, no!" murisi Rousseau.

"Dame, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."

"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan! emännälleen; "minä sanon... enkä sano mitään!"

Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava nimi kajahti hänen korvissaan.

Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet, valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.

Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.

"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.

"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.

"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja soilta..."

"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."

"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"

"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."

"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."

"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle, jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"

Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan saattanut kyllin kunnioittaa.

Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.

Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.

Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen, oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli mielistynyt Marlyyn.

Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia: milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä, jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta. Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita, jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten, koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun kuvaamattomasti haltioihinsa.

Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä oli kiintynyt tähän ajatukseen:

-- Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.

Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.

Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen purtensa on murskautunut.

Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään. Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan kosteudelta.

"Mikä mainio Lepopodium!" sanoi Rousseau.

"Mainio", vastasi herra de Jussieu; "mutta mennäänpä nyt vain, vai mitä?"

"Ah, Lysimachia tenella! Se on nyt juuri valmis otettavaksi, katsokaa."

"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa."

"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?"

"Kyllä, kyllä... Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme parempia."

"Niinkuin tahdotte... Mennään sinne."

"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin kiireessä, unohdin kelloni kotiin."

Rousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.

"Yhdeksän", sanoi hän.

"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?" kysyi herra de Jussieu.

"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat jalassa."

"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä."

"No niin, syödään siis aamiaista... Kylään on ainoastaan pari virstaa."

"Ei siellä, luvallanne sanoen."

"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?"

"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen tovereitaan sen huomaamaan.

Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan silmiensä päälle.

"Minä en siellä eroita mitään", vastasi hän.

"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?"

"En."

"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"

"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo."

"Kioski, juuri niin."

"Entäpä sitten?"

"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin."

"Olkoon siis menneeksi", virkkoi Rousseau. "Onko teillä nälkä, Gilbert?"

Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:

"Miten vain tahdotte, monsieur."

"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten, mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".

"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä. Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii vaivattomasti."

"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda itselleen nimi."

"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah, ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."

"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis Plantago monanthos; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"

"Ei, ma foi", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"

"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.

"Gilbertillä on nälkä", huomautti herra de Jussieu.

"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te olette valmis."

"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja", virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"

"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin keksimän nimen.

"Mikä merkillinen nimi!"

"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään mielellään omituisia nimiä."

"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?"

"Sitä en tosiaan tiedä."

"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja alkaen jo epäillä jotakin.

"Ei suinkaan... tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki, metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa, ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä, onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai... ties hänet, kenen lienee... Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."

Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat, haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua, joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen erakkomajaan.

Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.

Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU

Filosofinloukku

Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.

Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.

Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.

Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.

Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.

Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle pöydälle.

Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu, kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.

"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla teidänkin aamiaisenne?"

"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin ihanilta."

"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."

"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun ylellisyyttäni, olette väärässä... koskaan en ole vaatimattomammin..."

"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"

"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.

"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"

"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja vilkaisten salavihkaa majan oveen.

"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois, Gilbert."

Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.

Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen pari luumua.

Gilbert epäröi ryhtyä syömään.

"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän juhla-ateriaansa epätäydellisenä".

"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi niin hartaasti heille kumarrella.

Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi jumalatarta, -- tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja kauneutensa puolesta jumalattarilta, -- niin seisoi hän siinä ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.

"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä suloinen yllätys!"

"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.

"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.

Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.

"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.

Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin. Gilbert alkoi voida oikein pahoin.

"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.

"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa..."

"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.

Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.

"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.

"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan. "Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."

"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän aamiaisenkin?"

"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja hänen arvoisa kälynsä."

"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"

"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista kuin filosofien ärtyisyydestä.

Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen päivineen, -- niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.

"Varsin läheisesti!"... toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"

Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan neljänkymmenen louisdorin arvoinen.

Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.

Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.

"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?... Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja Versaillesin namusia?"

Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.

"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on asia, te onneton?"

"Herra Rousseau..." mutisi Gilbert.

"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut", jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."

"Mademoiselle!"... rukoili Gilbert.

"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin, Zamoren makeiset odottavat sinua... ja vaikka sinä läksit sieltä merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".

"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".

"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."

"Mutta, monsieur, minä vannon teille..."

"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja toisella."

"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."

"Kyllä kuulen."

"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon taakse."

"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."

"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."

"Teeskentelyä!"

"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."

"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."

"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.

"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."

"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja puserrellen sitä käsillään.

"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan; "älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt menetätte, se koetetaan teille korvata".

"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi. "Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen hymyyn.

Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.

"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin hoippui polkua pitkin alas kummulta.

"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui yhä kasvot käsiin painettuina.

"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin hylätylle oppilaalle.

Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi lujemmalla äänellä:

"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin päästä puutarhapojaksi Trianoniin."

Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi asian täydellisesti.

"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."

"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi Jussieu.

Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU

Opettavainen tarina

Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa, joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.

"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"

"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.

Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan, vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.

Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti sokerirakeet permannolle.

"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen takaliston kanssa.

"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani, surmaatteko hänet!"

"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär. "Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."

"Voi voi", virkkoi herttua; "olenko minäkin teidän vihoissanne?"

"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni, minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla hulluksi."

"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat hullaantuneet?"

"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."

"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan hiukan kiittämätön."

"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen..."

"No, antaa kuulua, mitä te olette?"

"Minä olen vihoissani, herra herttua."

"Oh, tosiaanko!"

"Kummastuttaako se teitä?"

"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole syytä!"

"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski."

"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?"

"Kyllä."

"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni teitä."

"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys."

"Kyllä, tiedänpäs."

"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?"

"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin."

Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.

"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".

"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu tekeytyen sangen vaatimattomaksi.

"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on ihastuttavaa!"

"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy."

"Ai, niinkö?"

"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn."

"Tosiaanko!"

"Niin."

"Ja mitä te aavistatte?"

"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan."

"Minne?"

"Tänne."

"Hyvä; entä sitten?"

"Ja hänen majesteettinsa ei tullut."

Kreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.

"Ah, ah", äännähti hän.

"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista", sanoi herttua.

"Ja mitä se todistaa?"

"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on Versaillesissa tapahtunut, pardieu. Ja kuitenkin..."

"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin loppuun, tai ei ala ollenkaan."

"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä henkeäni. Mihin minä pääsin?"

"Pääsitte tuohon... että kuitenkin..."

"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."

"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."

"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille."

Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä hänen sormensa olivat pöyhineet.

"Antakaa se todistus, herttua", sanoi hän.

"Herra kuvernöörin läsnäollessako?" kysyi herttua.

"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.

"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki, kreivitär?"

"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?"

"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä."

"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?"

"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni, nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa, mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani esitettyäni minä jatkan."

"Niin, jatkakaa herttua, -- kuuntelen ilokseni."

"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa. Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."

"Pienessä vai Isossa?"

"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan."

"Ah!"

"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte..."

"Oi, se on totta..."

"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein..."

"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.

"No, sitähän minä."

"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän rakastaa."

"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."

"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"

"Herra de Choiseulin kanssa."

Kreivitär liikahti ärtyneenä.

"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?" jatkoi Richelieu.

"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä."

"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."

"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi, herttua."

"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi niin hyvällä onnella ja niin taitavasti..."

"Että hän voitti?"

"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä, jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa sitä hyvin huonosti."

"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"

"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä."

"Grammontin herttuatar?"

"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä."

"Mitä?"

"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän itse itsensä."

"Minnekä sitten?"

"Maaseudulle."

"Punomaan juonia?"

"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle, joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."

"Suuressa?"

"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu."

"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."

"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on jo lähtenyt."

"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.

"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta, kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"

"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua."

"Senkö ainoastaan?"

"Ei, vielä muutakin."

"Jatkakaa nyt siis."

"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme hukassa."

"Valitettavasti on asia niin."

"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin me, mutta rauhoittukaa: se vaara ei koske muuta kuin perhepiiriä".

"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta osuuteni. Siis..."

"Siis te olette minun ystäviäni?"

"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame."

"Se ei riitä."

"Ja luulen sen teille osoittaneeni."

"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?"

"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta..."

"Mitä mutta?"

"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa."

"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?"

"Heillä on ainakin syvät juuret."

"Luuletteko niin?"

"Luulenpa."

"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"

"Se ministeri on suuri nero."

"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!"

"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?"

"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua."

"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta kuitenkin pysyn mielipiteessäni."

"Että herra de Choiseul on nero?"

"Ka niin."

"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas."

"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."

"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?"

"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa."

"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan."

"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon."

"Sehän ei ole neroutta, herttua."

"Mitä se sitten on, kreivitär?"

"Se on valtiopetosta."

"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."

"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin herra de Choiseul."

"Ohoh!"

"Ainakin mitä parlamentteihin tulee."

"Se onkin pääasia."

"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen."

"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär."

"Te ette sitä miestä tunne, herttua?"

"En, ma foi."

"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne."

"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa, setääni, madame?"

"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne."

"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin! Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."

"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän sisarenne poikaa?"

"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?"

"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt."

"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."

"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas ja hienosyntyinen mies?"

"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen. Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies; hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi. Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. -- Ah, hän on todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis..."

"Mitä?"

"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne."

"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?"

"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa vielä lustrumin, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"

Ja marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa vaikutusta.

Kreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:

"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt olimmekaan?"

"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de Choiseulin seurassa."

"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua."

"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär."

"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"

"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista, jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".

"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."

"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta."

"Onko tuo teistä vastaus, herttua?"

"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua."

"Onko se nyt valmisteltu?"

"Odottakaa."

"Te epäröitte, herttua?"

"Enpä juuri."

"No; minä odotan."

"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?"

"Että ne ovat vanhanaikaisia."

"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet parempaa valaistusta."

"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän selvä."

"Kuin kristalli."

"Alkakaa nyt."

"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?"

"Kyllä kuuntelen."

"Olettakaa siis, kreivitär... tiedättehän, että opettavaisissa tarinoissa aina ensin oletetaan..."

"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"

"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."

"No hyvä, minä olin väärässä."

"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun ja purppuran väri muistuttaa teitä..."

"Jatkakaa, imartelija."

"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"

"Pardieu, minä pudistan puuta."

"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte, mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun alas!' Ja sitten te suututte."

"Se on kovin luonnollista, herttua."

"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään."

"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta hyvin kiintoisa."

"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."

"Mitä?"

"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"

"Hyvä."

"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin; auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"

"Vastaisin..."

"Niin?"

"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä vuotta vanhemmat kuin teidän.'"

"Ahaa", äännähti äkkiä kreivitär, "minä ymmärrän".

"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle sanoisitte?"

"Minä sanoisin..."

"Huilumaisella äänellänne?"

"Se on tietysti selvä."

"No, sanokaa."

"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos luumu putoaa...'"

"Niin?"

"'No niin, me syömme sen yhdessä.'"

"Hyvä!" huudahti herttua taputtaen käsiään.

"Onko asia sillä tavalla?"

"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."

"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?"

"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär."

"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?"

"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär."

"Mikä se sitten on?"

"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa."

"Sitten on se salkku meidän."

"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä valitakaan."

"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?"

"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?"

"Jos kuningas sen tahtoo."

"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?"

"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa Choiseuliaan."

"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa."

"Sotatoverinsako?"

"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa, kreivitär."

"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?"

"Ma foi, en; se veitikka osaa pyytää itsekin."

"Sitä paitsi on hänellä teidät. Nyt on minun vuoroni."

"Mitä tehdä?"

"Pyytää."

"Se on oikeutettua."

"Mitä te sitten minulle annatte?"

"Mitä vain toivotte."

"Minä toivon kaikkea."

"Se on hyvin ymmärrettävää."

"Ja saanko?"

"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin sitä?"

"Ainoastaan sitä, ja kuitenkin vielä enemmän."

"Puhukaa."

"Te tunnette parooni de Taverneyn?"

"Hän on ollut ystäväni neljäkymmentä vuotta."

"Hänellä on poika?"

"Ja myöskin tytär."

"Juuri niin."

"Entä sitten?"

"Siinä on kaikki."

"Kuinka: siinä on kaikki?"

"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta pyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa."

"Hyvä."

"Onko sovittu, herttua?"

"On, kreivitär."

"Niinkuin puumerkit alla?"

"Paljon vahvemmin, se on vannottu."

"Kaatakaa siis minulle tuo puu."

"Minulla on keinot sen tehdäkseni."

"Mitkä?"

"Sisareni poika."

"Ja sitten?"

"Jesuiitat."

"Ahaa!"

"Kokonainen pieni, sievä suunnitelma, jonka minä kaiken varalta valmistin."

"Saisiko tuon tietää?"

"Oi, kreivitär, pyydän..."

"Hyvä, hyvä, te olette oikeassa."

"Ymmärrättehän, että salassa pitäminen..."

"On toinen osa onnistumista, lauseenne päättääkseni."

"Te olette ihailtava!"

"Mutta minäkin puolestani tahdon ravistella puuta."

"Se on hyvä, ravistakaa, ravistakaa vain, kreivitär, se on aina hyödyksi."

"Minullakin on keinoni."

"Ja luulette, että se on tehokas?"

"Oh, kyllä se tepsii."

"Ja mikä se on?"

"Ah, sen saatte nähdä, herttua, tai paremminkin..."

"Mitä paremmin?"

"Ette saa sitä nähdä koskaan."

Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.

Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut, purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.

"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?" kysyi kreivitär.

"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?"

Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto: Eläköön kuningas.

"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan ravistella sitä heti".

"Hyvä!"

"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla. Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Ludvig XV:n hätävara

Ludvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi saanut puhua politiikkaa milloin tahansa.

Politiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla tuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä, johon ei voitu mitään vastata:

"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin." Kun tilaisuus oli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei itsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen hetki oli hänelle tuottanut.

Rouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin meren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.

Tällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään oli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. -- Kuningas oli ollut eilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo siepata hänet ansaan.

Mutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina valvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei kuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein. Seuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella kuninkaallisen saaliin ansaansa.

Hän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa, sellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.

Mutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä ihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.

Heti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär punepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.

Kuningas näki etuhuoneesta, mitä kreivitär hommaili.

"Hyi!" sanoi hän sisään tullessaan: "Hyi, häijyä, joka tuhraa itseään."

"Ah, hyvää, päivää, sire", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen äärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä niskaan.

"Te ette siis minua odottanut, kreivitär?" kysyi kuningas.

"Kuinka niin, sire?"

"Koskapa töhritte tuolla tavoin kasvojanne."

"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin kunnian nähdä teidän majesteettinne."

"Millä tavalla tuon sanotte, kreivitär!"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Te olette totinen kuin Rousseau kuunnellessaan omia sävellyksiään."

"Se johtuu siitä, sire, että minulla on teille jotakin totista puhumista."

"Ahaa, minä aavistan jo, mitä te aiotte sanoa, kreivitär."

"Niinkö?"

"Niin, te aiotte minua moittia."

"Minäkö? Mitä ihmettä, sire!... Ja minkä tähden, saanko tietää?"

"No, siksi että en tullut eilen tänne."

"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei minulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon."

"Jeannette, te pahastutte."

"Ei, sire, minä olen jo suuttunut."

"Kuulkaa, kreivitär, vakuutan teille, että olen koko ajan ajatellut teitä."

"Kyllä kai!"

"Ja että eilinen iltaseura tuntui minusta loppumattoman ikävältä."

"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut siitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte, se ei koske kehenkään."

"Perheen keskuudessa, madame, perheen keskuudessa."

"Sire, sitä en ole edes udellut."

"Miksikä ette?"

"Dame! Senhän myönnätte, että siinä olisin menetellyt sopimattomasti."

"Mutta", huudahti kuningas, "jos ette ole minulle vihainen siitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla oikeudenmukainen."

"En minä ole teille vihainen, sire."

"Mutta äsken sanoitte olevanne suuttunut..."

"Kyllä, olen suuttunut, sire; se on kyllä totta."

"Mistä sitten?"

"Siitä, että minä olen ainoastaan teidän hätävaranne."

"Tekö, hyvä Jumala!"

"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen Jeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo: niin, minä olen teidän hätävaranne."

"Mutta millä tavoin?"

"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani ainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä enää tahdo."

"Oh, oh, kreivitär..."

"Ma foi, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin ne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein vaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen vastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen Choiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini... Oma syynsä, sen minä sanon!"

"Kreivitär, kreivitär!"

"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen olen. Minä olen Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise, senhän tiedätte."

"Kreivitär, Choiseulit kostavat."

"Yhden tekevää, kunhan vain kostavat sitten, kun minä olen saanut kostaa."

"Teitä aletaan herjata!"

"Te olette oikeassa."

"Ah!"

"Minulla on erinomainen keino, ja sitä minä käytän."

"Ja se keino?..." kysyi kuningas hyvin rauhattomana.

"Lähden hyvin yksinkertaisesti täältä matkaani."

Kuningas kohautti hartioitaan.

"Ahaa, te ette sitä usko, sire?"

"En totisesti."

"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että minä olen samanlainen kuin muutkin."

"Mitä tarkoitatte?"

"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de Pompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita ja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei ole yhtään noita vikoja."

"Se on totta."

"Kun minulla on sitä vastoin paljon avuja."

"Sekin on totta."

"Te ette tarkoita laisinkaan sitä, mitä sanotte."

"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne kuin minä."

"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää vakaumustanne."

"No puhukaa."

"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään."

"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär."

"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas. Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."

"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär."

"Minä en vielä puhunut loppuun, sire."

"Jatkakaa siis, madame."

"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te, rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."

"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni, sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."

"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"

"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin teille: 'Valitkaa se tai se.'"

"Kun te taas nyt...?"

"Sanon teille: 'Hyvästi, sire.' -- Siinä kaikki."

Kuningas kalpeni, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.

"Jos tuolla tavoin unohdatte käytöksenne, varokaa, madame..."

"Mitä, sire?"

"Minä lähetän teidät Bastiljiin."

"Minutko?"

"Niin, ja Bastiljissa on vielä hiukan ikävämpi kuin luostarissa."

"Oh, sire", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, "oh, jos te soisitte minulle sen armon..."

"Minkä armon?"

"Että pistäisitte minut Bastiljiin!"

"Hm."

"Te tekisitte minut kovin onnelliseksi."

"Millä tavoin?"

"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä kansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen puuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen onnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa muistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne, teistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki Ludvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje, sire, kas tässä on kynä ja mustetta."

Ja rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka olivat pikku pöydällä.

Saatuaan vastaansa sellaisen uhman kuningas mietti hetken ja sanoi sitten:

"Hyvä on. Hyvästi, madame."

"Valjastettakoon hevoseni!" huudahti kreivitär Dubarry. "Hyvästi, sire."

Kuningas meni askeleen ovea kohti.

"Chon!" huudahti kreivitär.

Chon ilmestyi sisään.

"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt", sanoi rouva Dubarry.

"Matkalleko?" huudahti Chon ällistyneenä. "Mikä täällä nyt on?"

"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin lähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole hukata. Joudu, Chon, joudu."

Moinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin kreivittären luo ja otti häntä kädestä.

"Antakaa anteeksi kiivauteni", sanoi hän.

"Olin tosiaan kummastunut, sire, ettette uhannut minua vetää hirsipuuhun."

"Oh, kreivitär!"

"Niin, niin. -- Eikö varkaita hirtetä?"

"Mitä se tähän kuuluu?"

"Enkö minä sitten pyri varastamaan paikkaa rouva de Grammontilta?"

"Kreivitär!"

"Dame, siinä on rikokseni, sire!"

"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte minua."

"Ja nyt?"

Kuningas ojensi hänelle molemmat kätensä.

"Me olemme molemmat väärässä. Annetaan nyt kumpikin toisillemme anteeksi."

"Tahdotteko te siis tosissanne sovintoa, sire?"

"Kautta kunniani!"

"Mene pois, Chon."

"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?" kysyi nuori nainen kälyltään.

"Päin vastoin, anna ne määräykset, jotka minulta sait."

"Kreivitär..."

"Mutta odottakoot nyt, kunnes ilmoitan uudestaan."

"Ah."

Chon meni ulos.

"Te tahdotte siis minut pitää?" sanoi kreivitär kuninkaalle.

"Mieluummin kuin mitään muuta."

"Punnitkaa, mitä sanotte, sire."

Kuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa, ja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi vaatimuksissaan.

"Puhukaa."

"Äsken, -- huomatkaa se sire, -- minä aioin lähteä pyytämättä mitään."

"Sen kyllä näin."

"Mutta jos jään, niin pyydän erästä asiaa."

"Mitä? Tarvitsee ainoastaan kuulla, mikä se on."

"Ah, sen te kyllä tiedätte."

"Enpäs."

"Kyllä, koska näytätte niin happamelta."

"Herra de Choiseulin eroittamista?"

"Aivan niin."

"Mahdotonta, kreivitär."

"Hevoseni valjaihin sitten!"

"Mutta, te ilkiö..."

"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai erokirja ministerille."

"Löytyy kultainen keskitiekin", virkkoi kuningas.

"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää, matkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä."

"Kreivitär, te olette nainen."

"Onneksi!"

"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen ainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia."

"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä niskuroimaan."

"Mutta tarvitaan kumminkin edes tekosyy."

"Tekosyyt ovat heikon syitä."

"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on nykyään vähän."

"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat koko valtakuntanne kullan."

"No, ei liioitella, kreivitär!"

"Puolet ainakin siis."

"Hitto soi!" huudahti Ludvig XV ärtyneenä.

"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien, Choiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?" huudahti puolestaan kreivitär. "Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua, hänen hätävaraansa!"

"No taasko!"

"Aina, sire."

"Kuulkaas, kreivitär, kaksi tuntia ajatusaikaa."

"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää minulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja mustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa niinkuin minä tahdon, -- niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää minua, minä olen täältä kadonnut. -- Muussa tapauksessa..."

"Muussa?"

"Ottakaa pois salpa, ja antaa taas ravata entisellään."

Ludvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja kreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman hymynsä, joka oli kuin minkä pedon.

Kuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja kreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.

Viisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu kreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton välitse.

Kreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra de Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen alla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.

Marski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli viidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa luokse:

"Kuski", sanoi hän, "Versaillesiin täyttä laukkaa!"

Kirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle sisälsi seuraavaa:

"Minä ravistin puuta, ja salkku putosi."

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa

Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi heidän tuskaansa ja hämmästystään.

Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.

Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä ulkonäöstään voi päättää.

Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa, mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli sangen nopeasti.

Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.

Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella, sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.

Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään; hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.

"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti; "voitteko hyvin tänä aamuna?"

"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta, että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?"

"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla toimenpiteillä."

"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet; "kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"

"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte nimellänne..."

"Minkä sitten?"

"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä."

"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te olette onnenpoika?... Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on mallikelpoinen nainen."

Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de Choiseul kulmakarvojaan.

"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te suvaitsette kutsua kotoisiksi."

"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla kovasti?"

"Nimittäin vihataan, sire."

"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys, kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin tai kiittämään teitä palveluksestanne."

"Ja te, sire?"

"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä ja kirkastuvia naamoja... Cotillon III on eilisestä asti Ranskan kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."

"Mutta loppu, sire?"

"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut... niin älkää jättäkö tulematta tänne Versaillesiin... Niin kauan kuin minä sanon teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"

Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, -- ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.

"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."

"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten salkkunsa.

"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta ilotulituksesta?"

"Se oli suuri onnettomuus, sire."

"Kuka on siihen syypää?"

"Herra Bignon, porvariston esimies."

"Ja onko kansa nurissut?"

"On, ankarasti."

"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta."

"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki unohdettu."

"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista... Ah, meitä moititaan niissä asioissa..."

"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden, mutta kansaansa kohtaan, ei."

"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi."

"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään, niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli siinä väärässä."

"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan... Kuinka saada nuo julkeat aisoihinsa?..."

"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."

"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua."

"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon... enkä minä?"

Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.

"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää... Puhukaamme nyt ulkoasioista... Minulle on sanottu, että piakkoin saan sodan?"

"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."

"Englantilaisia vastaan... ai peijakas!"

"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"

"Merellä kyllä..."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla; ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä kaksitoista... Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia, mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."

"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia vastaan."

"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä englantilaisilta."

"Oho, herttua."

"Minulla on siitä todistukset, sire."

"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?"

"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen suosiota lahjuksilla."

"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää, se on niin kaukana."

Herttua puraisi huultaan.

"On eräs casus belli lähempänäkin, sire", sanoi hän.

"Lähempänäkin? Mikä sitten?"

"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria... Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti, espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."

"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa."

"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin yrityksiä vastaan?"

Kuninkaan pää painui kumaraan.

"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia, johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."

"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme; älkäämme sotiko kaikkialla."

"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut ymmärtävinään.

"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua, mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän. Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua, antakaa minun elää onnellisena."

"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire."

"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille tänään."

"Täälläkö ne ovat, sire?"

"Eivät, Luciennesissa."

"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."

"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa, kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."

Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme toisiamme."

"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma moitti häntä siitä."

"Se on totta."

"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua, tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi... Kuulkaa, tulkaa te solmimaan sovinto Luciennesiin."

"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle, että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden ansainnut, mutta..."

"Kas niin, siinä taas se mutta..."

"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava rakastajatar".

"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."

"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."

"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa kreivitärtä, herttua."

"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."

"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet grand siècle, kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin filosofi, herttua?"

"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de Choiseul.

"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."

Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa. Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.

Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että kuningas tulee.

Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.

Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.

"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla sanoin."

"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.

Sitten meni kuningas huoneistoonsa.

Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly niitattu päähän."

"Kiitos", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.

"Mutta tuo hassu huhu?" jatkoi marski.

"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan", sanoi Choiseul.

"On puhuttu eräästä kirjeestä..."

"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.

Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi marski heti varakreivin luo ja sanoi:

"Eriskummaista! Eriskummaista!"

Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.

"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu varakreiville.

"Minne he nyt menevät?"

"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."

"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"

"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin kreivittären", vastasi marski de Richelieu.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Pikku Trianon

Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä, miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka, mutta ei ihmisen asuinsija.

Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin, saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.

Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.

Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki. Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto. Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta, alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä niinkuin luostarissa.

Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.

Pohjakerrassa olivat keittiöt.

Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.

Kas tällainen oli Pikku Trianon.

Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli, jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.

Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla varustetut ikkunat.

Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.

Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa, dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.

Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen majesteettinsa perhekoti.

"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."

"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.

Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla mittaamassa auringon korkeutta.

Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.

Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa saattoi sen kuulla:

"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."

"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään pensasryhmän sisästä.

Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja piirustimia.

"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".

"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on sukumme perinvammoja."

"Te aiotte täällä rakennuttaa?"

"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on ikävä."

"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne sanat."

"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.

"Nimittäin pitää ikävää?"

"Ei, vaan koetella hankkia huvia."

"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?" kysyi herra de Choiseul.

"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."

"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.

"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä tulee minun mieltymyksiini..."

"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"

"Luontoon."

"Ahaa, niinkuin filosofit."

"Tai niinkuin englantilaiset."

"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."

"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."

"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas. "Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."

"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita tahi terasseja."

"No, onko se sitten rumaa?"

"Se ei ole luonnollista."

"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te aiotte tehdä minun Trianonilleni?"

"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä, taloja, vuoria, niittyjä."

"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.

"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee", vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille synkintä totuutta.

"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"

"Minä aion säilyttää rakennukset."

"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja, eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää, ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia... Jos sen tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."

"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."

"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki? Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille kahdelle."

"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."

Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.

"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti otsalleen.

"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.

"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.

"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.

"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.

"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."

"Ihastuttava tyttö. -- Mitä te hänellä teette?..."

"Otin hänet esilukijakseni."

"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos, taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että häntä tarkasteltiin.

"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.

"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."

"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi joutua epäsuosioon."

"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.

"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."

"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.

"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."

"Onko hän ollut täällä jo kauan?"

"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan hänet luokseni."

"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV. "Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei sieltä näe kunnolleen mitään."

"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen kodikkaat."

"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.

"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine, ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.

"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"

"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin..."

"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."

"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka ymmärtää kaikkea niin hyvin".

Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.

He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan vievän portin ohitse.

Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.

"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.

"Ei vielä ketään, sire."

"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"

"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan ja tavaroitaan."

"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.

"Niin, sire."

"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."

"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen keittiötarhan puolella."

"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."

"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.

Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.

Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja, kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.

"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te tahdotte mullistaa puutarhan... Kuka hitto noukkii väellenne noin hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"

"Se on tosiaan kaunis kimppu."

"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä... Kuka täällä on puutarhurina?"

"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia puutarha-apulaiset."

Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.

Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi kello kolmesta kuuteen.

Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Salaliitto solmitaan uudella tavalla

Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut ruudin hajua vainuten.

Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu, heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan toisiinsa.

Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni yhä huolettomasti kuten ennenkin.

Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen palatsinsa pihalle.

"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle, olematta vieraista tuonaankaan.

Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa leveimpään kohtaan.

Zamore kirkui kuin syötävä.

Chon juoksi hätään.

"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!" huudahti Chon.

"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä kreivitärtä heti paikalla".

Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi kampausvaippaansa verhottuna sisään.

"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.

"Sama, sama, pardieu", sanoi Jean. "Tuo Choiseul taas!"

"Kuinka niin?"

"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on varmempi kuin koskaan ennen".

Kreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.

"Entäpä tämä?" kysäisi hän nauraen.

"Luitteko sen oikein, kreivitär?" kysyi marski.

"No, tottahan lukea osaan, herttua", vastasi rouva Dubarry.

"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?"

"Kyllä toki, lukekaa."

Herttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:

'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan. Sen minä sitoudun tekemään.

Ludvig.'

"Tuntuuko selvältä?" kysyi kreivitär.

"Aivan selvältä", vastasi marski irvistäen.

"No, entäpä nyt?" kysyi Jean.

"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään."

"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen 'huomenna' on siis tänään."

"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty, niin on huomen aina seuraava päivä sen päivän jälkeen, jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani, on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat: 'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: ei milloinkaan."

"Kuningas antoi meille pitkän nenän", sanoi Jean raivoissaan.

"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta; sellainen teko on kelvotonta..."

"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä", virkkoi Richelieu.

"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!" vastasi kreivitär kuohahtaen.

"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen", sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."

"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.

"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen palveluksestaan."

"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä, joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat kiitoksensa."

"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea leikkiä."

"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi Jeanilta."

"Ei, pardieu, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."

"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin uusi epätoivoisen Nioben patsas.

"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan olla, saadaanpas nähdä... Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".

"Oikein", sanoi Jean.

"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia ilmeitä... Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa, anteeksi."

"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus meidät siihen korvia myöten... Te siis sanotte...?"

"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa, kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän..."

"Mitä?"

"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär. Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton..."

Kreivitär aprikoi.

"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset tavat", jatkoi herttua.

"Jos hänestä tulisi siveä!" huudahti Jean kauhun vallassa.

"Kuka sen takaa, kreivitär?" virkkoi Richelieu, "vaihtelu viehättää".

"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena, "sitä minä en luule".

"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa pirusta, joka rupesi munkiksi... Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."

"Niin, sitä ei saa tehdä", toisti Jean.

"Mutta minä halkean raivosta!"

"Sen minä kyllä uskon, parbleu; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata. Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."

"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?"

"Se olisi viisasta."

"Entä te itse, herttua?"

"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen sinne."

"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.

"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan, "se on liian suuri onni..."

"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?"

"Minäkö? Jumala varjelkoon!"

"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan."

"Minä en tahdo nolata itseäni."

"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!" huudahti rouva Dubarry.

"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi koskaan!"

"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?"

"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la dauphinen kanssa."

"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita. Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."

"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."

"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä kuunnella ja puhutella ketään."

"Eikö edes kuningasta?"

"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee epätoivosta hulluksi."

"Hyvä, se on sotataitoa, se."

"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."

"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?"

"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua."

"Hyvä, minä ajattelen, että..."

"Että?"

"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että Nouvelles à la main hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; Le Gazetier cuirassé ampuu meitä kyrassiemme rakoon; että La Journal des Observateurs tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."

"Ja loppupontenne, on?..." kysyi herttua.

"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."

"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.

"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."

"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry kääntyen herttua de Richelieun puoleen.

"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää, huomenna niittää."

Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen päästäen taskuunsa.

Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen permannolla.

"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"

"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa, surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"

Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa, varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.

"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras, jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis... eikö niin, kreivitär?"

"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä vuosittain."

Seinäkello löi.

"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki tehdään?"

"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."

"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut ohjelmaa."

"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne alkaa."

"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."

"Herra d'Aiguillon?"

"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."

"Ja te toivotte jotakin hänestä?"

"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia."

"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."

"Joten siis...?"

"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra de Choiseulia."

"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?"

"Tietysti."

"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te, kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne menettämään hänen rakkauttansa."

"Dame, saattaapa pohtia asiaa."

"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä karkoittaaksenne hänet siitä pois."

"Niin, tosiaan ihmettä", toisti Jeannette.

"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä", jatkoi herttua.

"Ah", vastasi rouva Dubarry, "minä tunnen vielä yhden, joka osaa!"

"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?"

"Ma foi, sitä tarkoitan."

"Ettekä ole sitä sanonut minulle?"

"Minä muistin sen vasta nyt, herttua."

"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?"

"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo."

"Ohoh... Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa mukaan."

"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies, joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".

"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin, että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"

"Sitä en laisinkaan epäile."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä."

"Missä hän oleksii?"

"Oh, sitä minä juuri en tiedä."

"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?"

"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa."

"Mitä te hänelle lupasitte?"

"Kaiken, mitä hän tahtoi."

"Ja hän ei ole tullut?"

"Ei."

"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada käsiimme."

"Niin, mutta millä tavoin?"

"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?"

"Hänellä on niitä kaksi."

"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?"

"Kreivi de Fenix."

"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?"

"Juuri hän."

"Tuo preussilainen?"

"Sama mies."

"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen lopussa on ollut i tai o."

"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin haluatte."

"Mikä se sitten on?"

"Josef Balsamo."

"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?"

"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka hänet tuntee."

"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla yksi."

"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"

Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.

NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU

Taikuria tiedustellaan

Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu iltapuolen metsästys.

Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.

Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa, oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.

Samoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina, ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin mielentilansa mukaan.

Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään asti.

Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti kuin kuningas peuraa.

Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.

Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen vastustajan kuin hän oli itsekin.

Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.

Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.

"Kas, jokin onnettomuus", virkkoi kreivitär tyynesti.

"Ma foi, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa eivät tunteet ole muodissa. "Ma foi, vaunut ovat sirpaleina."

"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär. "Katsokaapas tuonne, herttua."

"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu."

"Onko se mies vai nainen?"

"En tiedä, näköni on niin heikko."

"Kas, nyt hän tervehtii meitä."

"Siinä tapauksessa hän ei ole kuollut."

Ja Richelieu nosti varmuuden vuoksi kolmikolkkaista hattuaan.

"Kuinka, kreivitär", sanoi marski, "minusta näyttää..."

"Minusta myöskin..."

"Että se on hänen ylhäisyytensä prinssi Louis."

"Kardinaali Rohan omassa persoonassaan."

"Hittoako hän siellä tekee?" kysyi herttua.

"Mennään katsomaan", vastasi kreivitär. "Champagne, aja noiden kaatuneiden vaunujen luo."

Kreivittären kuski käänsi heti syrjään tieltä ja ajoi metsään.

"Ma foi, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali", sanoi marski Richelieu.

Ja niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon odottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.

Nähdessään rouva Dubarryn tulevan luokseen nousi hän ylös.

"Syvästi kunnioittaen, rouva kreivitär", alkoi hän.

"Mitä, tekö täällä, kardinaali?"

"Minä juuri."

"Käyden?"

"En; istuen."

"Oletteko saanut vamman?"

"En pienintäkään."

"Mutta miksi tuossa asemassa?"

"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön, jonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki metsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi, että kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi."

"Älkää olko millännekään, kardinaali", sutkautti kreivitär; "ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki kylkiluunne".

"Se on ehkä totta."

"Iloitkaa siis vain."

"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy odottaa, ja se on sietämätöntä."

"Odottaako, prinssi? Joku Rohanko odottaisi?"

"Täytyy."

"Ma foi, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin jättäisin teidät tänne."

"Toden totta, madame, te saatte minut suorastaan noloksi."

"Tulkaa tänne vaunuihin, prinssi, tulkaa."

"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana metsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi."

"Mutta jospa hän on mennyt toista tietä?"

"No, ei sitten väliä."

"Monseigneur, pyydän teitä kuitenkin."

"Ei, kiitän syvimmästi."

"Mutta miksikä ette tule?"

"En tahdo teitä vaivata."

"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani pitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito."

Kardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi tulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta hänen vaunuihinsa.

Herttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja asettunut etuistuimelle.

Kardinaali ryhtyi kursailemaan, mutta herttua oli taipumaton.

Kreivittären hevoset ottivat pian takaisin hukatun ajan.

"Anteeksi, monseigneur", sanoi kreivitär kardinaalille, "mutta teidän ylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?"

"Kuinka niin?"

"Koska näen nyt teidät ensi kertaa mukana tällaisissa huvituksissa."

"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään kunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen majesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli tärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en saakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu kaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen."

"Kuulittekos, madame", virkkoi herttua nauraen, "monseigneur tunnustaa suoraan asiansa... monseigneurilla on kohtaus".

"Jonne minä en pääse, toistan sen", vastasi kardinaali,

"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?" kysyi kreivitär.

"Dame", huudahti prinssi, "ei, ellei ihmettä tapahdu".

Herttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana "ihme" toi heidän Hiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.

"Ma foi, prinssi", sanoi kreivitär, "koska tässä puhutte ihmeestä, niin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun kirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen".

"Mihinkä, madame?"

"Ihmeisiin, parbleu!" huudahti herttua.

"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame", vastasi kardinaali koettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.

"Oh, minä en tarkoita Vanhan Testamentin ihmeitä", vastasi kreivitär.

"Mutta mitä ihmeitä te sitten tarkoitatte, madame?"

"Nykyajan ihmeitä."

"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa", virkkoi kardinaali. "Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin, mitä?"

"Ma foi, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen uskomatonta, ellei suorastaan ihmettä."

"Vai sellaista olette nähnyt, prinssi?"

"Olen, kunniasanallani."

"Tiedättehän, madame", virkkoi Richelieu, "että hänen ylhäisyytensä väitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene aivan oikeaoppista".

"Ei, mutta sen sijaan ehkä varsin mukavaa", virkkoi kreivitär.

"Mutta mitä te näitte, prinssi?"

"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta."

"Oho, tämähän tuntuu aivan vakavalta."

"Niin on asia, madame."

"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin ette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?"

"En, sitä minä en ole tehnyt."

"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja minä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria."

"Aivanko totta?"

"Kautta kunniani."

"Käyttäkää siis minun taikuriani."

"Sitä juuri toivoisin."

"Hän on kyllä valmis teitä palvelemaan, kreivitär."

"Ja minuako myöskin, prinssi?" kysyi herttua de Richelieu.

"Kyllä, teitä myöskin, herttua."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Kreivi de Fenix."

Rouva Dubarry ja herttua kalpenivat ja katsahtivat toisiinsa.

"Se on merkillistä!" huudahtivat he molemmat yhtaikaa.

"Tunnetteko te hänet?" kysyi kardinaali.

"Emme. Mutta te pidätte häntä todellakin noitana?"

"Kymmenen veroisena."

"Oletteko puhunut hänen kanssaan?"

"Olen."

"Ja havainnutko hänet...?"

"Oikeaksi taikuriksi."

"Mutta missä tilaisuudessa?"

"Hm..." Kardinaali epäröi, sanoako, jossa annoin hänen povata itselleni.

"Ja povasiko hän totta?"

"Kertoi nimittäin minulle asioita haudan tuolta puolelta."

"Ja hänellä ei ole muuta nimeä kuin tuo kreivi de Fenix?"

"Kyllä: olen kuullut häntä mainittavan myöskin nimellä..."

"Sanokaa jo, monseigneur", äännähti kreivitär maltittomana.

"Josef Balsamo, madame."

Kreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski katseli kreivittäreen.

"Onko pahahenki hyvin musta?" kysäisi rouva Dubarry äkkiä.

"Pahahenkikö, kreivitär? Häntä minä en ole nähnyt."

"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär", huudahti Richelieu. "Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!"

"Povattiinko teille sitten näyttämättä paholaista?" kysyi kreivitär.

"Kyllä", vastasi kardinaali. "Häntä näytetään ainoastaan huonommalle väelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin."

"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin verran paholaisenkin temppuja alla", jatkoi kreivitär.

"Dame, niin luulen."

"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka löyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?"

"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen mies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen kohteliaasti vastaan."

"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne, kreivitär?" kysyi marski de Richelieu.

"Minun täytyy myöntää, että mieleni tekee kovasti."

"Antakaa, siis, madame."

"Mutta missä sen saa tehdä?" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että kardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.

Kardinaali vastasi:

"Eräässä oikein sievästi sisustetussa huoneessa."

Kreivitär saattoi tuskin salata maltittomuuttaan.

"No, mutta talo?" kysyi hän.

"Oikea talo, vaikka hiukan omituista arkkitehtuuria."

Kreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti ymmärrettiin.

Richelieu riensi häntä auttamaan.

"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun ei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?" sanoi herttua.

"Taikurin asuntoako?"

"Niin."

"Niin."

"Ahaa", vastasi kardinaali. "No, ma foi, malttakaas... Voinkohan... niin... olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein bulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen varrella... Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin sillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi."

"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne puolesta kaikki?"

"Enpäs, ma foi, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän", virkkoi kardinaali; "mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni tietää sen varmaan".

"Se on hyvä", sanoi marski de Richelieu. "Hänet otettiinkin tuonne taakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä."

Ja herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli solmittu kiinni ajajan pikkusormeen.

Kuski pysäytti hevoset niin rajusti, että niiden jäntevät reidet vapisivat.

"Olive, oletko sinä siellä?" huusi kardinaali.

"Olen, monseigneur."

"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa, etäällä?"

Lakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi näyttämästä sitä kuulleensa.

"Maraisin korttelissako?" toisti hän ja oli miettivinään ympäri päänsä.

"Niin, lähellä bulevardia."

"Minä päivänä, monseigneur?"

"Silloin kun tulin takaisin Saint-Denisistä."

"Saint-Denisistä?" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja näyttääkseen luonnollisemmalta.

"Niin juuri, sieltä; vaunut odottelivat minua bulevardilla, muistaakseni."

"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin", vastasi Olive. "Muuan mies tuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen muistan."

"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!" vastasi kardinaali.

"Mitä monseigneur sitten tahtoo?"

"Tietää tuon kadun nimen."

"Rue Saint-Claude, monseigneur."

"Claude, sehän se oli!" huudahti kardinaali. "Olisin vaikka voinut lyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli."

"Rue Saint-Claude!" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa niin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa salaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta, keskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:

"Kreivitär, tuolla on kuningas."

"Missä?"

"Tuolla, katsokaa."

"Kuningas, kuningas!" huudahti kreivitär. "Käännä vasemmalle, Champagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe."

"Ja miksikä niin, kreivitär?" kysyi kardinaali pelästyneenä. "Minä luulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa luokse."

"Ah, sehän oli totta. Te haluatte nähdä kuningasta, te."

"Pelkästään sitä varten tänne tulinkin, madame."

"No, te saatte ajaa kuninkaan luo."

"Mutta entä te?"

"Me jäämme tänne."

"Mutta, kreivitär..."

"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista asioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa, teillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!"

Champagne pysäytti heti.

"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä kuninkaan luokse."

"Hm, yksinänikö, kreivitär?"

"Tehän toivoitte saavanne puhella kuninkaan kanssa, herra kardinaali."

"Se on totta."

"Nyt saatte hänet aivan kokonaan haltuunne."

"Oi, te kukkuroitte minut kohteliaisuudella."

Ja kirkkoruhtinas suuteli hienosti rouva Dubarryn kättä.

"Mutta te, madame, minnekä te vetäydytte?" kysyi hän.

"Tänne vain, tammistoon."

"Kuningas lähtee etsimään teitä."

"Sen parempi."

"Hän tulee kovin rauhattomaksi, kun ei näe teitä."

"Ja se kiusaa häntä, sitä minä tahdonkin."

"Te olette jumalallinen, kreivitär."

"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne, kun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa."

"Tottelen, rouva kreivitär."

"Hyvästi, herttua", sanoi kardinaali.

"Näkemiin, monseigneur", vastasi herttua.

Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär, viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän saattoivatkin helposti nähdä.

Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen ja veti hänet mukaansa metsikköön.

"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon kardinaalin luoksemme".

"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.

"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."

"Me siis menemme hänen luokseen?"

"Tietysti. Mutta..."

"Mitä mutta, kreivitär?"

"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"

"Ketä?"

"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen."

"Oi, hemmetti!"

"Entä te, uskotteko te ennustuksiin?"

"Hm, en voi kieltää, kreivitär."

"Tuo minun kohtaukseni taikurin kanssa..."

"On selvä todistus. Ja minä itsekin"... sanoi vanha marski raaputellen korvallistaan.

"Niin mitä, te itse?"

"Minäkin tutustuin kerran erääseen taikuriin..."

"Niinkö?"

"Sellaiseen, joka teki minulle kerran hyvän palveluksen."

"Minkä palveluksen, herttua?"

"Herätti minut kuolleista."

"Herätti kuolleista? Teidätkö?"

"Aivan niin, minä olin suorastaan kuollut."

"Kertokaa minulle tuo, herttua."

"Mennään siis piiloon."

"Herttua, te olette aika pelkuri."

"Enpä suinkaan. Minä olen viisas, siinä kaikki."

"Olemmeko tässä nyt turvassa?"

"Luulenpa."

"No, antaa tarinan tulla."

"Se on tällainen. -- Minä olin silloin Wienissä. -- Se tapahtui siihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. -- Minua pistettiin eräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka, ja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin maasta. Olin kuollut."

"Kuinka, kuollutko?"

"Ma foi, melkein kuollut. -- Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy, ketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen minä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en tiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan jälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut."

"Se oli Jumalan ihmetyö, herttua."

"Ei, päinvastoin pelkään ja uskon, että se oli paholaisen ihmetyö."

"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne veitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne vielä?"

"Sitä epäilen, ellei hän ole keksinyt kultatinktuuria."

"Niinkuin te, marski?"

"Uskotteko tekin noita juttuja?"

"Minä uskon vaikka mitä. Oliko hän vanha?"

"Itse Metusalem."

"Ja hänen nimensä?"

"Komea kreikkalainen nimi: Althotas."

"Oh, sehän on kauhea nimi, marski."

"Eikö olekin, madame?"

"Herttua, tuossa tulevat vaunut takaisin."

"Oivallista."

"Onko asia päätetty?"

"Kyllä, kautta kunniani."

"Me lähdemme Pariisiin?"

"Pariisiin."

"Rue Saint-Claudelle?"

"Jos tahdotte... Mutta kuningas kun odottaa..."

"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli päättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi raivostua, Ranska!"

"Mutta ehkä luullaan, että teidät on ryöstetty, että olette harhautunut."

"Sitä suuremmalla syyllä, kun minut on nähty teidän seurassanne, marski."

"Kuulkaa, kreivitär, minä olen vuorostani suora: minä pelkään!"

"Mitä?"

"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun naurunalaiseksi."

"Silloin nauretaan meille molemmille, koska lähden sinne teidän seurassanne."

"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos minut petätte, niin minä sanon..."

"Mitä sanotte?"

"Että te läksitte sinne minut kanssani kahden."

"Teitä ei uskota, herttua."

"Oho, jos vain hänen majesteettinsa ei olisi niin lähellä..."

"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua nähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin kaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa."

NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU

Pikaviesti

Kello oli kuusi illalla.

Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.

Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.

Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi Balsamoa hirmuvaltiaakseen.

Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon hän vaati Lorenzaa alistumaan.

Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti. Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.

"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti, niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte. Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet naiset kateelliseksi?"

"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.

Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.

"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään", sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan kohtaloanne".

"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä: ne kuolevat, mutta ne eivät laula."

Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.

"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"

"En."

"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."

"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"

Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.

"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä, jos tulette sairaaksi."

"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".

Balsamon pintaa väristi.

"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi Lorenza vihasta suunniltaan.

Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja uhkaavalla äänellä hän sanoi:

"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä parantaa, mutta minä herätän teidät ylös kuolleista!"

Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.

Niin pelastui Balsamo siitä pelosta.

Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.

Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz soitti.

Se kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.

"Pikaviesti", sanoi Balsamo.

Lyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.

"Ja kiireellinen", jatkoi Balsamo.

"Ah, minä pääsen siis teistä!" huudahti Lorenza.

Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.

"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran: eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin, Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."

Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.

Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt elonmerkkiäkään.

Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.

Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen liikkeitään kiihkein silmin.

-- Niin, -- tuumi Balsamo itsekseen, -- sinä tahdot nähdä, mitä tietä minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, -- voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät, siksi sinä seuraat minua silmilläsi.

Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:

"Nukkukaa."

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.

Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.

Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.

Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti, riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.

Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut saappaat.

Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies; ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä olennolta.

Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.

Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni paneminen.

Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta, joka hänellä oli kädessään.

Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.

"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.

"Rouenista, mestari."

"Mikä mies olet?"

"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti."

"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?"

"Suurkoptin tahto."

"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?"

"Olla salaamatta mitään mestarilta."

"Minnekä nyt menet?"

"Versaillesiin."

"Mitä sinne viet?"

"Kirjettä."

"Kenelle?"

"Ministerille."

"Anna tänne."

Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta laukusta, joka hänellä oli selässään.

"Tuleeko minun odottaa?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Minä odotan."

"Fritz."

Saksalainen ilmestyi huoneeseen.

"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin."

"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen taikauskoisesti peloissaan.

"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen huoneeseen.

Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.

Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.

Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.

"Näetkö?" kysyi Balsamo.

"Kyllä, minä näen", vastasi Lorenza.

"Mikä minulla on kädessäni?"

"Kirje."

"Voitko sen lukea?"

"Voin."

"No luepas."

Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin Lorenza ne lausui:

Pikaviesti

'Rakas veli!

Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä. Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.

Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.

Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa noottia Versaillesin kabinetille.

X... kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.

Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut, joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla. Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella eräitä herroja.

Hyvästi, syleilen sinua hellästi.

Herttuatar de Grammont.'

Tämän luettuaan Lorenza vaikeni.

"Etkö näe enää muuta?" kysyi Balsamo.

"En näe."

"Eikö ole mitään jälkilisäystä?"

"Ei."

Balsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja nyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.

"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti maksaa", sanoi Balsamo. "Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan tällaisia asioita", jatkoi hän huudahtaen. "Naiset, naiset ne aina pilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole voinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma juonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään. Tosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous... Jos meillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin olemme tuhon omat!"

Ja näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi Lorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.

"Onko se totta, mitä ajattelen?" kysyi Balsamo.

"Ei, ei, se ei ole totta", vastasi Lorenza kiihkeästi. "Näethän, että rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua niinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!"

Balsamo antoi itsensä hervota lumoojansa käsivarsien syleilyyn.

Äkkiä kajahti kaksi helähdystä Fritzin kellosta.

"Kaksi vierasta", virkkoi Balsamo.

Kiivas soitto päätti Fritzin merkinantolauselman.

Balsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen nuoren naisen yhä unitilaan.

Mennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti mestarinsa käskyjä.

"Tässä on kirje", sanoi Balsamo hänelle.

"Mitä minun sillä on tehtävä?"

"Vie se määräpaikkaansa."

"Eikö muuta?"

"Ei."

Salaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki, että ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja katosi pimeyteen.

"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä käsikirjoitusta", virkkoi Balsamo. "Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei sitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!"

Fritz ilmestyi nyt Balsamon eteen.

"Kuka tänne tuli?" kysyi Balsamo.

"Muuan herra ja nainen."

"Ovatko he käyneet täällä ennen?"

"Eivät."

"Tunnetko heidät?"

"En."

"Onko nainen nuori?"

"Nuori ja kaunis."

"Entä mies?"

"Noin kuudenkymmenen tai viidenseitsemättä vuoden ikäinen."

"Missä he ovat?"

"Salissa."

Balsamo meni nyt saliin.

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU

Manaus

Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa hotellissaan.

Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin sisäpalvelijan tapaan.

"Herra kreivi", kysyi rouva Dubarry; "tunnetteko minua?"

"Kyllä hyvin, kreivitär", vastasi Balsamo.

Richelieu pysyi taempana.

"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur."

"Hän on minun intendenttini", sanoi kreivitär.

"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."

"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.

"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa henkemme."

"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt, herttua?"

"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua kummastellen.

"Niin, monseigneur, -- Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte siellä lähettiläänä."

"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."

Balsamo hymyili.

"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni... Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."

"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen", keskeytti marski.

"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; -- uskotteko nyt häneen?"

"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin teidän nimenne oli..."

"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä jokaisen uuden sukupolven muuttuessa... ja vuonna 1725 oli meillä muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla us tai os taikka as; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. -- Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär, ja samoin teitä, hyvä herttua..."

"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä."

"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on tullut teille aivan luonnostansa."

"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se milloinkaan."

"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame."

"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta, joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."

"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla..." vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."

"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt, herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"

"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu olivat niin levottomia.

"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin parannuskeinon", lisäsi marski.

"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?"

"Niin; sen nimi on Choiseul."

"Ja te tahtoisitte siitä päästä?"

"Kyllä, suuri noita, juuri niin."

"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys ammattikunniastanne."

"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame. Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"

"Minä tunnustan, herra kreivi, -- ma foi, onhan ihanaa, että saa kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista tavoistaan."

Balsamo hymyili.

"Puhukaa", sanoi hän, "olkaa suora".

"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan", vastasi herttua.

"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?"

"Se on totta."

"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän puhunut minulle mitään."

"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.

"Miksikä ette, herttua?"

"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne korviin saakka."

"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut poskeni, eikä punastusta näy."

"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"

"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja."

"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin."

"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.

"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea... Kuinkas sen nyt sanoisinkaan?"

"Miten pitkäpiimäinen te olette", huudahti kreivitär.

"Te siis tahdotte, että puhun?"

"Tahdon!"

"Aivan jyrkästi?"

"Tietysti; johan olen sen sanonut!"

"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."

"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua", huomautti rouva Dubarry.

"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista eliksiriä... teidän täytyisi..."

"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.

"Aivan niin."

"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä. Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."

"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?" jatkoi herttua de Richelieu.

"Herttua!" huudahti kreivitär.

"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse tätä."

"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt, kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta. Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."

"Se on totta", myönsi marski. "Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa keino."

"Niinkö luulette?"

"Dame, keksikää siis parempi."

"No, luulenpa, että se on helppoa."

"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään ymmälleen."

"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, -- katsoen tietysti kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."

"Mitä hän sitten tekee?"

"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."

"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin."

"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille, ettei heitä rangaista."

"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada tietää."

"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan pelästyneitä?"

"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut."

"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin että hän vetäysi syrjään."

"Se on totta."

"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin mitä uskotellaan?"

"Rouva Grammontia täytyy syyttää."

"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!..." virkkoi marski.

"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen", jatkoi kreivitär.

"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"

"Ei mitenkään!" huudahti kreivitär.

"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja vakuuttavasti hänen majesteetilleen".

Marski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen nauruun.

"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra de Choiseul kiinni itse työssä... siinä kaikki... ei muka muuta mitään!"

Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin ilonpuuska loppui.

"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".

"Tehdään se."

"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen ylläpitäjäksi?"

"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?"

"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"

"Kyllä luullaan; mutta todistukset?..."

"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle luvannut?"

"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär; "mutta sekin täytyisi todistaa... Jos minä vain sen voisin!"

"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:

"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!"

"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan niin... sellainen pikkuasia..."

"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?" jatkoi kreivi.

"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole onnistunut."

"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame", vastasi Balsamo.

"Kuinka tarkoitatte?" äännähti kreivitär.

"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä..."

"Mitä?"

"Auttanut teidät pulasta."

"Te?"

"Minä."

"Onko jo nyt liian myöhäistä?"

Balsamo hymyili.

"Myöhäistä ei ole mikään koskaan."

"Oi, rakas kreivi...", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.

"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?"

"Oi, tahtoisin."

"Rouva de Grammontin kirjeen?"

"Jos se vain on mahdollista."

"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa kohdassa?"

"Niin, jos saisin... antaisin vaikka toisen silmäni."

"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon kirjeen..."

"Annatte?"

"Annan sen teille ilmaiseksi."

Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin, sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."

Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.

Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.

"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi Richelieu, kun Balsamo lopetti.

"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."

"Taivaan Jumala!" huudahti marski. "Puhutteko te totta, herra Balsamo?"

"Minä puhun aina totta, herra marski."

"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?"

"Varmasti, herra marski."

"Hän olisi ollut niin varomaton!"

"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta."

Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua sanaakaan.

"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen... Sitäpaitsi... saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se täytynyt saada myöskin lukea."

"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.

Balsamo pudisti päätänsä.

"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen... mutta ei miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä... Hyi, minäkö kirjeitä murtamassa!... Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta neuvoa... hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa. Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"

"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.

"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te ette sitä usko."

"Niin, niin, mutta... mutta..."

"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on siitä jäljennös."

"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti Richelieu.

"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."

"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"

"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en minä ole lähtenyt hakemaan teitä kuninkaan metsästysretkellä."

"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."

"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame."

"Pyydän... lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää, jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette saanut ilmi moisia salaisuuksia?"

"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle ääni."

"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa tällaista ääni?"

"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää."

"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut veljelleen?"

"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni."

"Sepä on ihmeellistä."

"Mutta te ette sitä usko?"

"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun pitäisi uskoa tuollaista?"

"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti, joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"

"Dame!" huudahti kreivitär.

"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."

Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän läikän niskassaan ja sydämessään.

"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te, herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan aarteeni ja annan siitä muillekin... Haluttaisiko teitä suuresti kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"

"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin, ettei olisi vapissut.

"Kyllä", soperteli kreivitär.

"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla. Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"

"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."

"Entä te, herra herttua?"

"Niinkuin kreivitärkin... ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen kieltä."

Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.

"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi vaikutuksille", lisäsi Balsamo.

Kreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä lukijoillemme käännämme:

"Ystäväni... kuuletko minua?... Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta ja soita kaksi kertaa."

Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi selvästi kaksi kertaa.

Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.

"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä olevaan huoneeseen."

Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa, niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.

"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"

"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa."

"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme."

"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä, mitä minä itse sanon."

"Ja nyt on piru tullut?"

"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?"

"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua."

"Manata voi jokaista henkiolentoa."

"Ja sellainen yliluonnon olentoko...?"

Balsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen oven.

"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur."

"Minua peloittaa", sanoi kreivitär; "entä te, herttua?"

"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin Mahonin tai Filipsburgin kentällä."

"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte kuulla", sanoi Balsamo.

Ja hän kääntyi oveen päin.

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU

Ääni

Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo ranskankielellä:

"Oletteko siellä?"

"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin ihmisen ääneltä.

"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".

"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.

"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.

"Seuraan koko olemuksellani."

"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä hetkellä?"

"Kaksi."

"Mitä sukupuolta?"

"Mies ja nainen."

"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."

"Herttua de Richelieu."

"Ja naisen?"

"Kreivitär Dubarry."

"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on..."

"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.

"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.

"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"

"Se rientää."

"Minne päin?"

"Länteen."

"Onko se kaukana täältä?"

"Oi, kaukana jo."

"Kenellä se on?"

"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset saappaat."

"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"

"Ratsastaa."

"Minkälaisella hevosella?"

"Kirjavalla."

"Missä hänet näette?"

Tuli tuokion hiljaisuus.

"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.

"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."

"Mutta millä tiellä?"

"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."

"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin virstanpatsas, viitta?"

"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät hänen ohitseen, tulevat minua kohti."

"Minkälaiset vaunut?"

"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."

"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on", vastasi ääni. "Lukekaa se."

"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä kirjaimilla."

"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."

"En näe häntä enää."

"Miksi ette näe häntä enää?"

"Tie tekee mutkan."

"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."

"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."

"Mitä näette hevosen edessä?"

"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."

"Seuratkaa häntä yhä."

"Minä seuraan."

"Ja nyt?"

"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."

"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"

Ääni huokasi raskaasti.

"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."

"Ah, aivan ruhjottu."

"Väsymys kadotkoon."

"Ah."

"No nyt?"

"Kiitos."

"Oletteko väsynyt vielä?"

"En."

"Näettekö yhä pikalähetin?"

"Malttakaa... Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."

"Mitä näette?"

"Lähetti kumartaa."

"Kenen edessä?"

"Malttakaa... Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin oveen."

"Minkälaisessa puvussa?"

"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."

"Onko hänellä arvomerkkejä?"

"Sininen ritarinauha kaulassa."

"Hänen kasvonsa?"

"En niitä näe... Ah!"

"Mitä nyt?"

"Hän kääntyy."

"Minkä näköinen hän on?"

"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."

"Ikänsä?"

"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."

Kreivitär kuiskasi marskille:

"Herttua, se on herttua."

Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:

-- Kyllä, hän se on... Mutta kuunnelkaa.

"Sitten?" käski Balsamo.

"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle..."

"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."

"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee tarkkaavasti kirjeen."

"Entä sitten?"

"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu mutisi:

"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."

"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.

"En voi."

"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt siellä?"

"Olen."

"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."

"Nyt katson."

"Voitteko nyt lukea?"

"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."

"Lukekaa, minä tahdon."

Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.

"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.

'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.

"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär yhtaikaa.

'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa. Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista tiedoista.'

-- Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'

Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?" kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"

"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin, jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."

"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa hämmästyksestä. "Ja nyt?"

"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."

"Mitä hän lähetille sanoo?"

"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."

"Mitä se oli...?"

"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."

"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".

Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.

"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.

"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi. Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta, jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee lippaan."

"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa kalman kalpeina.

"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.

"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."

"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."

"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"

"Aika ei ole vielä tullut."

"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan..."

Balsamo hymyili.

"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten sieluista?"

"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi kreivitär.

"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä annan teille siihen tilaisuuden."

"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu, voitettu, murskattu: minä uskon".

"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole uskomista, se on näkemistä."

"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."

Balsamo hymyili.

"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän kreivittäreltä.

"Sanokaa."

"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."

"Tehkää se, monsieur."

"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja odota siellä minua. Mene, rakkaani!"

"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."

"Minä tulen."

Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin tullessaankin.

Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU

Epäsuosio

Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:

"Herra de la Vrillière."

Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien kasvolihastensa jännityksestä.

Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin eivät olisi tienneet mistään.

Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.

"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.

"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista kello kaksi iltapuolella."

"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"

"Linnassa, sire."

"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".

Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn uhatessa.

Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.

Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua de Choiseulin huoneisiin.

Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.

Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen luokseen.

"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."

"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"

"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."

"Te luitte sen, herttua?"

"Luin."

"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"

"Arvostelkaa sitä itse."

Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut mieleensä:

"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa, pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa, ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."

Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen suhina.

"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.

"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta, jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"

"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.

"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."

"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.

"Luultavasti hän tottelee."

"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.

"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.

"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"

"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.

"Yksinkö?"

"Aivan yksin, salkku kainalossa."

"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen kohtaus?"

"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi Jean.

Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki, sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.

Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen; kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.

"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.

"Parbleu!"

"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille luitte?"

"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"

"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"

"Siitä tulee kauhea skandaali."

"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."

"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"

Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.

Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.

"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti, olen juuri saanut uuden kirjeen."

"Niin, herrani", vastasi kuningas;

"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle, ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin tulin pyytämään selitystä."

"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje paikkansa".

"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin uskolliselle palvelijalle!"

"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään narrin osaa."

"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".

"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."

"Se on totta, sire."

"Hän toi teille kirjeen."

"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"

"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli... Oh, sire, kas tuossa... minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen omin käsin."

Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin kirjeestä.

"Sire..."...

"Älkää kieltäkö, herttua... te panitte sen kirjeen pieneen rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."

Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että olen asioista perillä, eikö niin?"

Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa, kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin häntä olisi kohdannut halvaus.

Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän kaatunut maahan.

Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia papereitaan.

Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.

Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka loimautti koko Ranskan tuleen.

Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni, koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.

Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle, myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan ja filosofian naisellisen Maecenaan.

Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.

Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten esimerkiksi Neljänkymmenen écun mies, tai sellaisia neuvoja kuin Yhteiskunnallinen sopimus, ja salaisesti sellaisia paljastuksia kuin Käsinkirjoitettuja uutisia ja Kunnon kansalaisen omituisia aatoksia, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo, kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin mustempana kuin menneisyys oli ollut.

Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja. Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.

Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.

Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.

Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, -- koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.

Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin tervehdyksen.

Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.

Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän hänen vaunuilleen.

Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen, ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen kukistuttuaan.

Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.

Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.

Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä, jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen tappionsa voittoriemun!

Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.

Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.

Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui ilosta ja ylpeydestä.

"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.

"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä hovisääntöjä kohtaan.

"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen muuan innostunut ääni.

Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.

"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin väistymään syrjään tien viereen.

Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU

Aiguillonin herttua

Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.

Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten koko Ranskaa.

Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.

Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.

Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja yksityiset henkilöt.

Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain pyörre vieri hänen ohitseen.

Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat, hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!

"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."

"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de Richelieu.

"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."

"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin. "Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."

"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."

"Minkä tähden, kreivitär?"

"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."

"Kuinka niin?"

"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."

Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.

"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain juuressa."

"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme... Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?..."

"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein, joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa: hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de Choiseulin."

"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"

"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."

"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai melkeinpä yksin."

"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua. -- Tehän pidätte... sotaministerin paikasta enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko meriasiain osastoa?"

"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla suurimmaksi hyödyksi."

"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut ole teille vasten mieltä?"

"Ketkä niin?"

"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille virkaveljiksi."

"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."

Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.

Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.

Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.

Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin hänelle itselleen.

-- Kreivitär pitää enosta, -- ajatteli hän; -- hän alkaa pitää myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.

Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.

Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä, jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan vanhuuteensa saakka.

Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.

Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.

Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.

Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, -- joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.

Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.

Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.

Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, -- ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, -- niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.

Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.

Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.

Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.

On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia. Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa, hänet levottomaksikin.

Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä suhteista.

Aiguillonin herttua astui sisään.

Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista, joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä. Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan verrattomana.

Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:

"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia palvelijoitanne."

Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin, joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.

"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta, marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."

"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame", vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.

"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?" kysyi kreivitär.

"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa", vastasi d'Aiguillon.

"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."

D'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.

"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua, tehän olette täällä kuin kotonanne."

Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa sanottiin.

Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.

Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat; ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.

Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana, jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären poistumista hyväkseen käyttäen -- suunnitelman, joka oli punottu monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut, ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri koskaan vastustaa.

Hän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:

"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani."

"Niin, monsieur, sen näen."

"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."

D'Aiguillon kumarsi.

"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan, jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä, nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun ministeristössä".

"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.

"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella teitäkin, d'Aiguillon."

"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut monesti kokea."

"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"

"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."

"Onko teillä tukijoita millään taholla?"

"Minullako? Ei ainoaakaan."

"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia olisi tapahtunut?"

"Aivan varmaan, herra herttua."

"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi... Peijakas vie, minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."

"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno."

"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa... Kuulepas, oletko koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on näytellyt täällä kymmenen vuotta?"

"Kyllä, se oli kaunis osa."

"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä... Sinä et vastaa."

"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte tarkoittamaan."

"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?"

"Tottahan."

"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta näyttelemään."

D'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:

"Puhutteko te totta?"

"Kyllä; miksikä en?"

"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?"

"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame de Pompadouria, sanotaan... Ja miksipä sitten ei?... No niin; ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni, joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"

"Eno!"

"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon sinulle, -- pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä rakastaisin tuota naista yli kaiken... mutta..."

D'Aiguillon rypisti kulmiaan.

"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman; sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan, minä jaan kahdelle henkilölle".

"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.

"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi Richelieu. "Parbleu, olisiko se vaatimus... niin mainio nainen!"

Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:

"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea, suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen... Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"

"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"

"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa, joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä ole jo lumoissa... hullaantunut rakkaudesta?... Ohoi", huudahti vanha marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan... sen nyt surukseni näen!"

"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset. Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."

"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?... Sinä olet hullu, kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"

"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei estettä."

"Mistä sitten?"

"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään, niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."

Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:

-- Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä? Peste, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä varuillani.

Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.

"Sinä siis kieltäydyt?" kysyi Richelieu.

"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän asiaa mahdottomana."

"Koeta edes, onneton!"

"Ja millä tavoin?"

"Olethan nyt meidän piiriämme... Sinä näet kreivittären joka päivä, koeta kiehtoa häntä, morbleu!"

"Oman etuniko vuoksi... Ei, sitä minä en tee... Jos minä moinen surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."

Marski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.

-- Nyt on teko saatu alkuun, -- ajatteli hän, -- taikka on d'Aiguillon hölmö.

Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat: "Kuningas!"

"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua täällä, minä livistän pois".

"Mutta minä sitten?" kysyi herttua.

"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne... jää vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."

Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä lähtiessään herttualle:

"Näkemiin, huomenna!"

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan

Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut, aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki itselleen ainoastaan toveria.

Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.

Mutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia asiaansa.

Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä, mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.

Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi, ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva Dubarryn korvien ohitse.

Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen, pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.

Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään. Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.

Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.

"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."

"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä jo ministeristö?"

"On."

"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?"

"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä... Oi teitä naisia! Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte, eikö ole hankittava toinen?"

"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?" Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären olkapäätä.

"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.

"No", vastasi kreivitär, "voisihan niinkin olla".

"Todellako?... Teillä on siis ministeristö?"

"Yhtä hyvin kuin teilläkin on", vastasi kreivitär.

"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt vähän teidänkin ehdokkaitanne..."

"Ei, sanokaa minulle ensin omanne."

"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni."

"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua de Praslin?"

"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan nähnyt merta."

"Mitä sanoittekaan?"

"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, -- kuvaani nimittäin."

"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?"

"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa."

"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?... Totisesti, en."

"Parlamentin jäsen, kultaseni... Besançonin parlamentin puheenjohtaja."

"Herra de Boynes?"

"Juuri hän... Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat... Tunnetteko te tuotakin väkeä?"

"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on airo."

"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."

"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?"

"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin erikoistuntijan."

"Finanssimiehen?"

"Ei... vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet minut puille paljaille."

"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?"

"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."

"No, kenet sitten? Voltairen?"

"Melkeinpä... Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."

"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"

"Asia oli jo päätetty... Minä olin kutsuttanut herran luokseni, hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse, kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."

"Hyi, hirveää!"

"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."

"Vastasiko hän teille niin?"

"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva Dubarrya."

"Kyllä on mies tuo filosofinne!"

"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni... ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi. Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."

"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".

"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu."

"Kuka ei sitä olisi?... Entä ulkoasiain ministeriksi?"

"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette."

"Enhän tunne."

"No sitten: se, jota te ette tunne."

"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä."

"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne."

"Mainitsen ainoastaan yhden."

"Ette mainitse; te pelkäätte."

"Hän on marski."

"Mikä marski?" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen hymyyn.

"Marski de Richelieu."

"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?"

"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?"

"Vanha pukki."

"Sire, teidän toverinne."

"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon."

"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän perässään."

"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen, jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin... ja meistä sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut suunniltani!"

"Te siis vihaatte heitä oikein?"

"Keitä?"

"Richelieu-sukuun kuuluvia."

"Minä kammoan heitä."

"Kaikkia?"

"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi. Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."

"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin Richelieu-suvun jäseniä."

"Kah, niin, d'Aiguillon."

"No, entä hän?"

Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä huoneessa korvat pystyssä.

"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."

"Hän on älykäs mies."

"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia. Kas siinä todellinen pääri!"

"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!"

Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli kreivitärtä.

"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä, jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja karkoitettava maasta?"

Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt teihin."

"Oho, kreivitär..."

"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin."

"Oh, se ei ollut mikään helppo asia."

"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia."

"Minäkö?"

"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?"

"Annoin potkun parlamentille."

"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."

"Enhän häntä eroitakaan."

"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena."

"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?"

"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."

"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."

"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat sananne."

"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär."

"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin."

"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin puolesta?"

"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."

"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole niitä milloinkaan."

"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."

"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!"

"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle."

"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta."

"Sen minä kyllä ymmärrän... mutta myöhemmin... Ajatelkaa, että hän on kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi pysyä kauan pystyssä."

"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta."

"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin."

"Oh, oh, kreivitär!"

"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo aivan heti."

"Minulla ei ole mitään antamista."

"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."

"No olkoon, saakoon hän sen."

"Kiitos", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; "kiitos!"

Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.

"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär", sanoi kuningas.

"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla... Väkeni on pitänyt puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut ruokaa."

"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani."

"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta."

"Päänsärkyä siis?"

"Niin, mitä kamalinta."

"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär."

"Minä teenkin sen heti, sire."

"Hyvästi sitten."

"Hyvästi, nimittäin näkemiin."

"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan pois."

"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla", sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein sai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.

Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.

"Kuulkaas vielä, kreivitär", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman takaisin.

"Mitä, sire?"

"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?"

"Mistä?"

"Siitä, että salkku vetäysi takaisin."

"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle vielä viimeisen helisevän naurun.

Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.

Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät tulisesti häneen luotuina.

Kreivitär punastui.

"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka..."

"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut... Kiitos, madame, kiitos!"

"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."

"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."

"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."

Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä kunnioittavasti.

Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää sanaakaan.

Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:

"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta."

Herra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.

"Madame", sanoi hän, "minä lähden heti hänen luokseen".

"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää kanssani illallista."

Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän ja vilkastuttavan vertansa.

"Te ette ole nainen", sanoi hän, "te olette..."

"L'ange, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja vieden häntä ruokapöytään.

Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana, sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Marski de Richelieun odotushuoneessa

Herra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli Versaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen Luciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan asuntoa tai retkeilypaikkaa.

Kun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan säätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen rikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai pieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa mukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin oikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.

"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin eroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja tähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän oli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan."

Hovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa ministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi hänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä seurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita jonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt kiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.

Vanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten, imarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat uhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.

Marski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi hänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen päivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia sieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin tukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen laskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana päivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä jäsenten nimet.

Marski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, -- tai paremminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, -- ja hän sai kamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja salit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.

"Hm, tuntuupa siltä kuin olisin nostanut melua."

"Nyt on vielä sangen aikaista", vastasi kamaripalvelija nähdessään, millä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.

"Tästä lähtien", sanoi herttua, "ei minulla ole määrättyjä tunnin aikoja. Muista se."

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä vieraille on sanottu?"

"Ettei monseigneur ole vielä noussut ylös."

"Silläkö tavoin vain?"

"Niin."

"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin myöhään, tai parempi sanoa... Mutta kuule, missä on Rafté?"

"Herra Rafté nukkuu", vastasi kamaripalvelija.

"Kuinka, nukkuuko hän? Hänet täytyy herättää, se onneton!"

"No, älkäähän", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka ilmestyi ovelle. "Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?"

Marskin tyytymättömyys katosi heti, kun hän kuuli nämä sanat.

"Ahaa, arvasinhan, että sinä et nukkunut."

"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä päivä."

"Mutta, rakas Rafté, näethän, että minä en nuku enää."

"Se on toinen asia, olette ministeri... Kuinka te voisitte nukkua."

"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua", sanoi marski väännellen naamaansa kuvastimen edessä. "Etkö sinä ole tähän tyytyväinen?"

"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien itseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan hoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur."

"Oho, kuinka sinä olet vanhentunut, Rafté!"

"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur. Niin, niin, minä olen vanha."

Marski polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tulitko odotushuoneen läpi?" kysyi hän.

"Tulin."

"Keitä siellä on?"

"Koko maailma."

"Mitä siellä puhutaan?"

"Toinen kertoo toiselle, mitä hän aikoo teiltä pyytää."

"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun nimittämisestäni virkaan?"

"Oh, minusta on parempi olla niitä puheita teille kertomatta."

"Kas, kas, joko alkaa arvostelu?"

"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan se niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!"

"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté", virkkoi vanha marski teeskennellen keveää naurua, "että ne, jotka väittävät sinua imartelijaksi..."

"Kuulkaa, monseigneur", vastasi Rafté, "miksi te annoitte valjastaa itsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko väsynyt onnelliseen elämään?"

"Ystäväiseni, minä olen saanut kaikkea, paitsi sitä."

"Corbleu, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä sitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?"

"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni paljon työtä, ja pelkäät... ja äsken sinä sen tunnustitkin." Marski antoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.

"Minun pitää saada sotilasryhti", kehoitti hän kamaripalvelijaansa, "ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini".

"Näyttääpä siltä kuin joutuisimme sota-asioihin?" kysyi Rafté.

"Kyllä, siltä tosiaan näyttää."

"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole oikein paikallaan."

"Se tulee epäilemättäkin pian."

"Epäilemättäkin, se on siis päivän tunnussana."

"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi, Rafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän olisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin Akatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi."

"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin olkaamme järjestystä rakastavia... Omituinen seikka..."

"Mikä seikka?"

"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla kadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa ministeriöstä."

Richelieu hymyili.

"Herra de la Vaudraye on oikeassa, -- mutta olet siis jo ollut ulkona kaupungilla?"

"Pardieu, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut, minä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit, minäkin, ja ajelin kaupungilla."

"Ahaa, herra Rafté suvaitsee huvitella minun kustannuksellani?"

"Oi, monseigneur, Jumala siitä varjelkoon. Mutta asia oli sellainen, että..."

"Että..."

"Että minä tapasin ajellessani vielä erään henkilön."

"Kenenkä?"

"Apotti Terrayn sihteerin."

"Ja hän?"

"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty sotaministeriksi."

Marski de Richelieun odotushuoneessa

"Ohoh", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.

"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?"

"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."

Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea, väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.

"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".

"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?"

"Tässä on luettelo."

Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja rahamaailman parhaat nimet.

"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?"

"Me elämme ihmeiden ajassa", vastasi Rafté.

"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"

"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.

Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.

Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen, kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden kustannuksella.

Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa "ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.

Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin toiveensa, halunsa, mielipiteensä.

Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.

Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa hyvän tahdon esteenä.

Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen taitavalla tavalla.

Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski rauhaan ja tärkeihin tehtäviinsä, sanottiin.

Yksi ainoa herra viipyi vielä salissa.

Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.

Kun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.

"Ah, parooni de Taverney", sanoi marski; "ihastuttavaa, ihastuttavaa!"

"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea, vilpittömästi ja koko sydämestäni."

"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin salaperäiseksi.

"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua."

"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä... Mitään ei ole vielä ratkaistu, se on pelkästään huhua."

"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."

"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä."

"Mutta minä tiedän, minä."

"Minkätähden sitten?"

"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana."

"Ja mikä?"

"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan."

"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; -- Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen kanssaan."

"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä hän valitti.

"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme muistamisen."

Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika, selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.

"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti; "minulta tullaan jotakin pyytämään".

"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua."

"Vai niin", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen sohvaan.

"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär, jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva. Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt, tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"

"Hm!... En tiedä", vastasi Richelieu huolimattomasti.

"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja tyttäreni vaikutuksella..."

"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet äkkiä. Ja hän ajatteli: -- Vai niin, sinun tyttäresi... Mutta hän on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa... Maltahan siinä, minä en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä, puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.

Sitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:

"Jatkakaa."

"Ma foi, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni, jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti suitsista, kuten tiedät."

-- Mitä tämä nyt minuun kuuluu? -- ajatteli marski näyttäen jo selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.

"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta, kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä... Toimita se asia minulle, suuri ystäväni."

"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.

"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."

-- Kas niin, enkös arvannut oikein, -- ajatteli Richelieu. -- Hän on kreivittären vimmatuimpia vihollisia... kylläpä tulikin miehensä luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka tekevät hänet aivan mahdottomaksi...

"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.

"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.

"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä minulle tuolla tavoin?"

"Ja miksikä ei?... Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte, riittävä syy, jonka nojalla toinen saa... tehdä vääryyttä, toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt olen ministeri ja te tulette."

"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."

"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani; minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon..."

"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"

"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.

"Minullako syy?"

"Niin, minulla on vihollisia..."

Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri, ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:

"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni, että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi... Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin, jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi... Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."

"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni; hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia halpamaisia temppuja.

"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana."

"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?"

"Te olette heikko hovimies", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.

"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle."

"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen, loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."

"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."

Marski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.

Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:

"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."

Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja huusi:

"Missä hän on, se rakas herttua?"

Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean Dubarry.

Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja harmissaan askeleen taaksepäin.

Jean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.

"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti; "minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."

Ja ylpeästi läksi hän huoneesta.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Marskin pettymys

Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä, meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.

"Otatteko te tuollaisia vastaan?"

"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois."

"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?"

"Kyllä, valitettavasti."

"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?"

"Hän on muuan Taverney."

"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn..."

"Mitä sanotte?"

"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten mitä keinoja tahansa... Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on selvänäköinen!"

"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo...?"

"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski... ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."

"Oho!"

"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin, tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania... Jean-parka."

"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.

"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette."

"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme. Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle... Olkaa huoletta, varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen hän pian huomaa."

"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun keskellä maantietä... Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."

"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty."

"Aivan varmaan päätetty... Sallitteko minun syleillä teitä?"

"Sydämen halusta."

"Ma foi, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"

"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen."

"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä ulina nousee."

"Eikö sitten yleisö minusta pidä?"

"Teistäkö?... Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu."

"Hän?" kysyi Richelieu ällistyneenä. "Kuka hän?..."

"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan, sillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi selkäänsä, herttua, se on varma."

"Mutta selittäkäähän..."

"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka on pannut nuo vainoamiset alkuun."

"Ah, te luulette, että muka..."

"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."

"Kenenkä?... Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."

"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista."

"No niin, hänestä?"

"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla."

"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! -- Hän auttaa minua, sitähän tahdotte sanoa."

"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä Jeannetten kanssa?"

"Niin, tosiaankin?"

"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."

"Ja sen te tiedätte?"

"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa."

"Ah!"

"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai yksitoista aamulla."

"No niin; mitä siitä?..."

"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista, kun kello oli vasta tuskin kuusi."

"Kello kuusi?" huudahti Richelieu hymyillen.

"Niin."

"Tänäänkö, tänä aamuna?"

"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen sisarenpoikaanne."

"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten; "kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"

"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi... ihan yöllä. Se on ihmeellistä..."

"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä, rakas Jean!"

"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä yksi Pylades lisää."

Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui sisään herttua d'Aiguillon.

Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta, ellei juuri tietämään sitä kaikkea.

Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia, vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.

-- Minä olin aika hölmö, -- ajatteli marski. -- Sitten kysyi hän tukahuttaen raskaan huokauksen:

"No, d'Aiguillon?"

"Niin, herra marski?"

"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen varakreivin sanoja.

D'Aiguillon tuli punaiseksi.

"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.

"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu; "yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto suvulleni."

"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."

"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa ryntäille ristiin.

"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".

"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään... Pahoillanne... Ahaa, nyt ymmärrän... siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi. Niin, niin... nyt sen käsitän."

"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.

"Odoteltava on, se on totta, herra marski."

"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin parhain päällikköpaikka."

"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.

"Mutta mikä paikka se sitten on?"

"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."

Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.

"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän olisi kuninkaan rakastajatar."

Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.

Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.

Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:

"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi... Teidän älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin hyvä onnenne... Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon vastasi ainoastaan:

"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."

Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista rikkaassa elämässään.

Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille, joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan keskinäisiä kohteliaisuuksia:

"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori tyttö."

"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."

"Niinkuin lammas."

"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".

"Ma foi, aivan niin, toden totta... varakreivi."

Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.

"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle maksaa!"

"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän, vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".

"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"

"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."

"Hyvä, sangen hyvä!"

"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."

"Pardieu!" huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.

"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.

"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään otsaansa.

"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"

"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."

"Niin, eikö olekin?"

"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."

"Hyvä!"

"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"

"Ei, hän asuu Pariisissa."

"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"

"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin... minun kälyni, niin en häntä enää pelkää... kun kerran olemme liitossa."

"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue Saint-Honorén varrella, eikö niin?"

"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota Taverneytä?"

"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs aatos."

"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."

"Hyvästi siis, varakreivi... Mutta, muistaessani, te ette maininnut minulle uuden ministeristön jäseniä?"

"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia... Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."

-- Jota ei ehkä tapahdukaan, -- arveli marski, suoden varakreivi Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.

Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi, miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.

Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti, väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli hänelle tuonut.

Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:

"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen kuninkaalle..."

"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.

"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun; mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah, tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt sairas; hoida häntä huolellisesti."

Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni Rafté työhuoneeseensa.

Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon, isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli osannut hänelle hankkia.

VIIDESKYMMENES LUKU

Dauphinen perheateria

Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen ääneen ennen päivällistä.

Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin, sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt melkoisen taitavaksi älyniekaksi.

Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.

Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen. Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin; ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan tahrannut.

Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä, jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.

Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.

Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä, auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja arimpain kasvien päälle.

Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin työmies tavallisesti osaa.

Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut joutua siitä epätoivoon.

Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.

Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen matkaansa.

Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.

Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.

"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.

"Niin, neiti."

"Kuinka te olette tänne joutunut?"

"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä."

"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!"

"Ah, tosiaan", vastasi Gilbert.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni."

"Kuka teidät toimitti tänne?"

"Herra de Jussieu, suojelijani."

"Ah", äännähti Andrée hämmästyneenä, "te tunnette herra de Jussieun?"

"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä."

"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!" toivotti Andrée lähtien menemään.

"Te voitte nyt paremmin, neiti?..." kysyi Gilbert niin vapisevalla äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.

"Paremmin? Kuinka niin?" kysyi Andrée kylmästi.

"Niin... se onnettomuudentapaus...?"

"Ahaa, kyllä... Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei ollut mitään."

"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".

Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.

"Hyvästi, herra Gilbert", virkkoi Andrée.

"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja hikihelmet otsallaan.

"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista, joka ei ole teidän omaanne".

Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään. Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.

Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä. Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä pyörikin jo hänen huulillaan.

Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta taakseen. Hän oli nainen.

Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.

-- Hän ei ole niin voimakas kuin minä, -- ajatteli Gilbert itsekseen, -- ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan, nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani, jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa. -- Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut viholliseni, -- lisäsi sitten Gilbert. -- Minä, jonka olisi pitänyt olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa väkevämpi.

Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän, jonne Andrée kulki kiertotietä.

Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.

Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:

"Taasko sellainen raukka!"

Sitten lisäsi hän hiljaa:

"Mutta hän onkin niin kaunis!"

Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle; hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää puuryhmää vastapäätä.

Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen ainakin, ponnahtelivat komeasti.

Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.

Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.

Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten meni sivuitse, katseli Andrée häntä.

Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:

"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?"

Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta kuin:

"Kuningas!"

Ja Andrée lyykisti sangen syvään.

"Neiti...", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".

"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten, että hänen äänensä tuskin kuului.

"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai mitä, neiti?" kysyi kuningas.

"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.

"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille; suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".

Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra, tarjoaa kätensä, hänelle, -- sellainen odottamaton ja uskomaton kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli Andréesta unta!

Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.

Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa.

Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria, jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä, sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.

He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan. Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.

Pöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.

He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä, sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa, silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.

Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä puolelta pöytää.

Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla tarvittiin.

Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.

Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.

Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella kuin hänkin herttua de Richelieu.

Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin ilveilykin.

Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de Richelieun puolella.

Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.

Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja teatterista, -- keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun, joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille -- sillä nimellä mainittiin jo siihen aikaan La Henriaden runoilijaa, Voltairea -- erääseen hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki, että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai vähemmän huonosti.

Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi kärsivällisesti myöskin ilokseen.

Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.

Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä paljon kuin filosofejakin.

Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles, joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja kekrihönttänöitä.

Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan. Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.

Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:

"Kuningas!"

Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.

Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.

VIIDESKYMMENESYHDES LUKU

Kuningattaren hiuskihara

Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen armo annettiin.

Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut kohta Andréen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä tekemään itselleni seuraa."

-- Neiti de Taverney, -- ajatteli marski de Richelieu itsekseen, melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. -- Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.

"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.

Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja lyykisti mitään vastaamatta.

-- Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, -- arvosteli Richelieu itsekseen. -- Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin hän ansaitsee.

Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti kuin taian voimalla hänen eteensä.

Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.

Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.

Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:

"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä vastaan."

Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.

"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren viereen".

Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin, että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.

Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.

-- Ahaa, -- ajatteli herttua de Richelieu, -- nyt ei minun maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.

Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis kohtaamaan hänen katseensa.

"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"

"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".

"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"

"Minäkö, sire? Ma foi, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."

Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan pistellä, mutta häneltä oli viety sana.

"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"

"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."

"Kyllä, se on totta, herttua."

"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."

Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös pöydästä.

Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin. Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin, dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli sitä minne päin vain tahtoi.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys tekee uskalikoksi".

"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?"

"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä ei ole komppaniaa."

"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen dauphinen puoleen.

"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni de Taverney".

"Minun isäni!..." huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!... Te, herra herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"

Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen, että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja sormet ristissä.

Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.

"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan että hän tarvitsee myöskin komppanian?"

"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen varattomuuden?"

"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"

"Kyllä, madame."

Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin talon korkean emännän olennosta lainattu.

"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun sekaviin väleihin Luciennesissa".

Sitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:

"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?"

"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen sitä teiltä!"

"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on täyttämätön".

Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas mies.

Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli sinne muuttanut.

Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta räsähdellen.

Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo päästänyt Andréen luotansa.

"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin", oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle puolellenne, neiti."

Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin sivurakennuksesta.

Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.

Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.

Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen, meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa, vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.

Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen, niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.

Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan, joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan, vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.

Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja hellimmän kunnioituksen elein.

Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.

"Tässä se on", sanoi hän kardinaalille.

Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.

"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin olisi ollut kunnon palkinto.

Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli ajettava.

Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."

Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz oleskeli ottamassa vastaan vieraita.

Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.

Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta, herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä salaisuuksista...?"

"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."

"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."

"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"

"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa... siinä tapauksessa..."

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"

"Tänäänkö?"

"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."

"Koettakaamme heti, monseigneur."

Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.

"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut suunnitelmat".

Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen hänet vastaan hellällä syleilyllä.

Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.

Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:

"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"

Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.

Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki, niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.

"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".

"Niin, eivätkö olekin?... Onnellisestako päästä? Sanopas."

"Se saattaisi olla kerran onnellinen."

"Tutki tarkoin, Lorenza."

"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä hänen elämäänsä."

"Mutta hän on naimisissa..."

"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.

"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"

"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja kumminkin..."

"Kumminkin?"

"Kumminkin minä..."

Lorenza hymyili taas.

"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.

"Kyllä, sinä olet."

"Ja kumminkin..."

Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.

"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."

Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien päänsä hänen rintaansa vasten:

"Ja kumminkin minä olen neitsyt."

"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo; "vaikka hän on naimisissa, niin...?"

"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua, sillä hän ei rakasta niinkuin minä".

"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt kaikki, mitä tarvitsen tietoon."

Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.

Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren naisensa.

Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.

"No, herra kreivi?" kysyi hän.

"Hyvä, monseigneur..."

"Oraakkeli...?"

"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."

"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.

"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte, monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta miestänsä."

"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.

"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan arvoinen".

"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa kiitollisuuttani."

"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma, sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas rakastetun sydän kylmenisi."

"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."

Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.

Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.

"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.

"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.

Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.

VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU

Richelieu huomaa Nicolen avut

Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.

Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa, että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.

Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako enemmän ilman hyväilyjä.

Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa, ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa paikassa.

Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.

"Minkäpä sille voi... minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin, että pääsen neidin kanssa Trianoniin."

Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa, luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.

Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.

"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä tulevaisuus olleet mahdollisia."

"Millä tavoin sitten?" kysyi parooni.

"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja ollut nähty".

"Oho, pikku Nicole", sanoi parooni.

"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa."

"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa, "tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori ja rikas!"

Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.

Nicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.

"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi hän.

"Vielä eräs asia, pikku Nicole!"

Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.

"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni. "Mene katsomaan, tyttöseni."

Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten portin raolleen.

Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.

Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen näköisenä.

"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle ainoastaan tyttärestään".

Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.

Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista, mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja mielihaluja.

Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:

"Herra herttua de Richelieu."

Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita. Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua de Richelieun puolipimeässä käytävässä.

"Herttua..." änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin. Lyö nyt kättä, jos tahdot."

"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni."

"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet... Et ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."

"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".

"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin; kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne tulin?"

"En todellakaan."

"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi. Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen Richelieu, -- joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä. Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."

"Herttua, onko tämä totta, tämä... hyvyys sinun puoleltasi?..."

"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista... Ministeri kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."

"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin ystävä?"

"Kautta taivaan!"

"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon..."

"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen erinomaisesti, ellen erehdy."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."

"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta..."

"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain."

"No niin, jos tunnustaisin..."

"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?"

"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja."

"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita naisia, muuta kuin... muita tuumiani varten... Mutta puhukaamme nyt pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."

"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."

"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri."

"Ohoh!"

"Aivan totta, ystäväni."

"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni epämiellyttävää tekoa?"

"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin. Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."

"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?"

"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme kuitit kahden puolen."

"Se on sankarillista, mutta varomatonta."

"Kuinka niin?"

"Kreivitär on vaikutusvaltainen."

"Pyh!" äännähti Richelieu.

"Niinkö sinä sanot?"

"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää koko linnoituksen ilmaan."

"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi hiukan Dubarryjä."

"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen hänellä... Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"

"On..."

"Nuori?"

"Kuusitoistavuotias."

"Kaunis?"

"Kuin Venus."

"Ja asuu Trianonissa."

"Sinä siis hänet tunnet?"

"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen tunnin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa syttyivät hehkumaan.

"Juuri itse kuninkaan."

"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?"

"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni."

"Ahaa, todellako?"

"Suututko, kun sanon sinulle tämän?"

"Minäkö?... En, enhän toki... on kunniakseni, että kuningas katselee minun tytärtäni... mutta..."

"Mitä mutta?"

"Sitä, että kuningas..."

"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?"

"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."

"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"

Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.

"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen, etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan... että hän heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta... tuo kuningas, jota kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja katunaikkoset."

"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että olet arvannut oikein", sanoi parooni de Taverney.

"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika, ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin, vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn, jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan. Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."

"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney; "ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten uusikuosisten tapain tähden".

"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä; kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen, edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."

"Niin on asianlaita, ja..."

"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä tahtoisi hallita Ranskaa..."

"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää; "mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".

"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko tyttärelläsi älyä, parooni?"

"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä."

"Hän on sangen kaunis."

"Niin, eikö olekin?"

"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa naisetkin omistajaansa kunnioittamaan... Sellaista aarretta täytyy sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."

"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti..."

"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä, jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?... Ajattelepas, parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on melkeinpä piikamaista."

"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas."

"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin kamarineitsyt."

Parooni de Taverney huokaisi.

"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai paremminkin täytyisi se olla".

"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?"

Parooni ei vastannut mitään.

"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi Richelieu, "hän on, ma foi, sekä sievä että nokkela".

"Kyllä, mutta..."

"Mitä mutta, parooni?"

"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin."

"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."

"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?"

"Tietysti, oikein tarkoin."

"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä yhdennäköisyyttä..."

"Kenen kanssa?"

"Erään... no niin, ajattelepas itse!... Tule tänne, Nicole." Nicole astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.

Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä hämilleen.

"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön näköinen, se on totta".

"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"

"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen naisen näköinen?... Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen vähän nojalla, mitä minusta tunnette".

Nicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.

Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:

"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin emme aio loukata hänen itserakkauttaan... Teillä, mademoiselle Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet, joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. -- Nicole, lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"

"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko sielunsa kiihkeän kaipuun.

"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä. Parooni, vielä yksi sana."

"Puhu, hyvä herttuani."

"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että saamme pakista hetkisen keskenämme".

Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.

"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä, eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän asian."

"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.

"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."

"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy ottaa huomioon, herttua."

"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä... Kirjoita nyt siis ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen nimi on Nicole."

"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?"

"Kyllä luulen."

"Ja että joku toinen kuin Nicole...?"

"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen luulen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti."

Ja parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi Richelieulle.

"Entä palvelusohjeet, herttua?"

"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?"

Parooni hymyili.

"Sinä uskot siis hänet minun huostaani... eikö niin?" kysyi Richelieu.

"Ma foi, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."

"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua nousten seisomaan.

Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan kuskin viereen vaunujen pukille.

Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.

Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos hänestä olisi puhuttu.

VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Muodonvaihdos

Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.

Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.

Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen, jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä monseigneurin puolesta.

Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi, että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet, olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka viikko.

Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi hänelle:

"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."

Rafté tarkasteli Nicolea.

"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan hyvin merkitsevällä tavalla.

"Niin, mutta kenen näköinen hän on?... Rafté, minä puhun tästä yhdennäköisyydestä."

"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"

"Sinä huomaat sen, eikö niin?"

"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet onnelliseksi."

"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta haittaa?"

"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté, joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa usein ajattelemaankin hänen puolestaan.

"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, -- sillä niin väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin vuodekomeroihin mennessään, -- tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt vankina.

"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne, kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."

"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.

"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."

Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin mestari.

Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen sanoi hän:

"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua... Oh, herra Rafté ei häiritse meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"

"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.

Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten kamarineitsyeiden joukkoon.

Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.

Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä palatsin portille ja katosivat sitten.

Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne hänen oli mentävä.

Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut, ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.

Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen, nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin olevat ikkunat.

Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa, toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.

Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee, kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen; siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän. Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.

Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa. Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.

Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.

"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."

Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.

Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.

Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.

Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Yhden ilo toisen tuska

"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy, sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.

"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.

"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."

"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"

"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää herra Raftéta.

"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse sinua laisinkaan täällä... Sinä voit siis lähteä takaisin, lapsukaiseni."

"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä luulin olleeni enemmän neidin mieliksi... Siitä sen saa, jos toista rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.

Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään kyynelpisaran.

Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti teki Andréen sääliväiseksi.

"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä lisäsuulla".

"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen herttaisesti.

"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."

"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut muotoani, mademoiselle?"

"Sinä näytät minusta todellakin oudolta."

"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."

Andrée hymyili.

"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin tavalla".

Nicole katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan neiti ole aina täällä?"

"En kyllä", vastasi Andrée; "mutta entä sinä?"

"Niin, mitenkäs minä?"

"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."

"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu; voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi... Ja muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."

"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne, ellen saa erikoista käskyä."

"Keneltä?"

"Isältäni."

"Sekö on neidin viimeinen sana?"

"Kyllä, siitä se nyt riippuu."

Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.

"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".

Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:

'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija, samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki tarvitsemasi palvelijan tehtävät.

Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta, ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset. Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella sinut nähdessään meitä, on huomannut, -- sen ilmoitti minulle eräs hyvä ystävä, -- ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.

Sinun rakastava isäsi.'

Kirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.

Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat häntä siitä kuin jostakin häpeästä.

Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella, johon Filip olisi mielellään yhtynyt.

Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä uutisiin seuraavan huomautuksen:

"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä, lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin, ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi, jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä oikeutetuksi."

Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.

Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.

Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.

Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.

Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin. Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi! Nicole käänsi pois päänsä.

Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa ja tähysteli jälleen muualle.

Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.

Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.

Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta. Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne kaikki ullakkokamarien ikkunoita.

Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla, sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.

Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli Nicolesta hyvin hävytöntä.

Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea, pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan, tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan, että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois... Se nyt ei ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.

Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä odottanut.

Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.

Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen, ja hän rypisti pahoin koko uutimen.

Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.

Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.

Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.

Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut, että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja raivoissaan ikkunan luota matkaansa.

Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.

Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin, Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.

Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana, vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.

-- Mitä minua nyt hyödyttää, -- ajatteli hän itsekseen, -- se tyhmä keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!... Vaikka Nicolella olikin siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän potkittaa minut täältä Trianonista... Nicole ei ole minun vallassani, vaan päinvastoin minä Nicolen... Kuolema ja kirous!

Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä kuohumaan suunnattoman rajusti.

Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.

Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.

Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen, joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.

Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata kertaa ulkona puutarhoissa.

Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.

Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren, joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.

Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra Beausiren luokse.

Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.

Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen, sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään, vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.

Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki Gilbertin.

Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen päähän... Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.

-- Hän ymmärsi yskän, -- ajatteli Gilbert; -- muuta minä en tahdokaan.

Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.

Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.

Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut. Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle; eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa, jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.

Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.

Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin olevan huoneessaan.

Gilbert ei vastannut.

Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.

-- Ei, -- ajatteli hän sitten itsekseen, -- ei: kaikki on hänessä pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää, mitä minä silloin menettäisin?

Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa kulmat rypyssä.

Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa; ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta yhteen kappelin ovella:

"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?"

"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?"

"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä."

"Ja minä puutarha-apurina."

Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.

Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan matkaansa.

Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan herra Beausirea.

Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea, oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta herraa aina Trianonin säleportille saakka.

Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle, että hän oli herttua de Richelieu.

-- Hitto, -- ajatteli Gilbert itsekseen, -- aliupseerin jälkeen tuli jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU

Parlamentti

Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.

Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, -- levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.

Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.

Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.

Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.

Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.

Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.

He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:

Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.

Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.

Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, -- joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, -- antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.

Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.

Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.

Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.

Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.

Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.

Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, -- sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.

Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.

Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.

Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.

Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.

Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.

Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.

Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.

Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.

Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen puheilleen.

Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi, ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi, miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle ja tappavat hänet siellä ilman armoa.

Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat politiikassa kuolemansyntejä.

Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.

Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä menettelemään seuraavasti:

"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin, kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei paha silti olekaan korjautunut."

"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"

"Kuusi päivää, monseigneur."

"Onko se aivan varma aikamäärä?"

Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta; kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:

"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina, kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."

"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":

Herra herttua!

Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ------:hen. Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi. Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu viettää torstai-iltana ------:stä palattuaan seuraavan yönsä hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.

-- Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin asti, lisäsi marski.

Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti sen perille ja löysi piilopaikan.

Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi, koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana Luciennesissa.

Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.

Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt hänestä erillään.

Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.

Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.

Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.

Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun Gazette de Hollanden artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.

Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei tavannut siellä muita kuin Raftén.

"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä myöhästyttänyt."

Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan, ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan Raftén puolustelua uutena verukkeena.

Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa, kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.

"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut, kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto: vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana, eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla. Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"

"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin päästä."

"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän kerran tännekin tulee."

"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."

"Ymmärrän... ja luotan teidän sanaanne, Rafté."

Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille lasiovella varustetusta komerosta.

Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin Kiusaukset ovat täynnä.

"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.

"Ei yhtään mitään, monseigneur."

"Mitä kello on?"

"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta. Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."

Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.

Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota tulokasta vastaan.

"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut saadessani nähdä teitä".

"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."

"Siis painettu?"

"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa kaupungilla toisten kuivaessa."

"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra marskin suvulle!"

Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.

"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.

"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, -- ajatelkaas, herra Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, -- hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."

Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille sanoen:

"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi. Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"

Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.

Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:

"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata, jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU

Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista

Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin pihaan.

Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.

Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella teeskennellyllä hellyydellä.

Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan, näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata, että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen olevansa suunnattoman väsynyt.

Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi näin:

"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla itsekäs meidän molempien puolesta?"

Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.

"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas ystäväni?"

"Eno, te olette tyytymätön minuun."

"Minäkö? Ja minkä tähden?"

"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun teitä tarvitsen, se riittää sanoa."

"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."

"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut, teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti teitä..."

Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.

"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti marski.

"Sen minä voin näyttää toteen."

"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään... Minä kutsuin sinut tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin. Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en; asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä, miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla mitalla... Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"

"Todellakin, eno..."

"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö, ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme... -- minä pidän paljon opettavaisista saduista... -- olettakaamme, että me olemme nuo sadun kaksi muuliaasia... Mutta mitäs jyrinää tuo on?"

"Ei mitään, eno; jatkakaa."

"Onhan, pihalle ajetaan."

"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."

"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut... ai, peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun! Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku... Pikku kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."

Lakeija astui sisään.

"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.

"Kuinka?" huudahti Richelieu.

"Parlamentin miehet täällä?... Mitä he minusta tahtovat?" kysyi herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.

"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.

"Johan nyt!" huudahti Richelieu.

Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä liuta ällistyneitä lakeijoja.

"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.

"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?" kysyi toinen parlamentin asiamies.

"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."

Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä äänellä.

Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.

Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.

Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten kumarruksiin.

Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.

"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan pääri, se on nöyryyttävää".

Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut ajatuksen ja sanan lahjan.

"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.

"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.

"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?... Nuo raukat tuhoavat itsensä!"

Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.

"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan, "jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen, d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti; onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen... Vetäydy muutamaksi vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi, vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni, niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin. Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Marskin hymy sammui kesken.

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan tapahtumia.

Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.

"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.

"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté... Se on hulluutta..."

"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.

"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen, nimittäin sen, mikä on jo saatu."

Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu oikeassa.

"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi Rafté.

"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"

"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole kysymys kuninkaasta."

"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta... ja mistä rouva Dubarry pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka... Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."

"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."

"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin on?"

"Hän on prokuraattori, monseigneur."

"Niin, entä sitten?"

"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."

"Oho, mikä jalopeuran estää?"

"Ka, rotta, monseigneur."

"Tuoko herra Flageot?"

"Niin hän väittää."

"Ja sinä uskot häntä?"

"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."

"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."

"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."

"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle... Kävi kovin sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten eno."

Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi Rafté.

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Aiguillonin herttua kostaa

Sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin parlamentin jyrkkä lausunto oli saanut Pariisin ja Versaillesin kovaan hälinään ja kaikki kärsimättömästi odottamaan, mitä siitä lausunnosta seuraisi, näki marski de Richelieu Raftén tulevan luokseen kirje kädessä. Marski oli nyt palannut Versaillesiin ja tavalliseen totuttuun elämäänsä. Sihteeri käänteli ja puristeli kirjettä kädessään niin levottoman näköisenä, että levottomuus tarttui pian hänen herraansakin.

"Mitä nyt taas, Rafté?" kysyi marski.

"Jotakin epämieluisaa, monseigneur, luullakseni, nimittäin tässä kirjeessä."

"Miksi sinä niin luulet?"

"Siksi, että kirje on herttua d'Aiguillonilta."

"Ah", äännähti marski, "sisareni pojalta".

"Niin, herra marski. Kuninkaan neuvoston istunnon jälkeen tuli muuan kamarivahtimestari ja toi minulle tämän kirjeen ja pyysi antamaan sen teille. Ja nyt olen kymmenen minuuttia käännellyt ja katsellut sitä, pääsemättä siitä uskosta, että siinä on jokin paha uutinen."

Herttua kurotti kätensä kirjettä kohti.

"Anna tänne", sanoi hän, "minä uskallan käydä siihen käsiksi".

"Ilmoitan teille jo edeltäpäin", keskeytti häntä Rafté, "että vahtimestari nauroi partaansa, kun hän antoi minulle tämän kirjeen".

"Peijakas, tuo kuuluu huolettavalta; mutta anna nyt vain tänne", vastasi marski.

"Ja vahtimestari lisäsi: 'Herttua d'Aiguillon käski toimittamaan kirjeen heti paikalla marskille.'"

"Tuska, sinä et saa minua tunnustamaan, että olet paha!" huudahti vanha marski murtaen varmoin käsin sinetin.

Ja hän alkoi lukea.

"Ohoh, te näytätte happamelta", sanoi Rafté seisten kädet selän takana ja tarkastellen marskia.

"Onko se mahdollista!" mutisi Richelieu lukien edelleen.

"Asia näyttää olevan vakava?"

"Sinä iloitset siitä, naamastasi päättäen?"

"Tietysti, sillä näenhän, etten erehtynyt."

Marski alkoi jälleen lukea.

"Kuningas on hyvä", virkkoi hän hetken päästä.

"Onko hän nimittänyt herra d'Aiguillonin ministeriksi?"

"Paljon parempaa."

"Ohoh, mitä nyt?"

"Lue itse ja arvostele."

Rafté luki vuorostaan kirjeen; se oli itsensä herttua d'Aiguillonin käsialaa ja sisälsi seuraavaa:

'Rakas enoni.

Teidän hyvä neuvonne on kantanut hedelmiä: minä uskoin huoleni rouva Dubarrylle, tuolle sukumme erinomaiselle ystävälle, joka hyvyydessään jättikin asiani hänen majesteettinsa huomaan. Kuningas vihastui väkivallasta, jota parlamentti on harjoittanut minua, häntä uskollisesti palvellutta miestä kohtaan, ja tänään kumosi hänen majesteettinsa neuvostossa parlamentin päätöksen ja käski minua jatkamaan tointani Ranskan päärinä.

Kun tiedän, hyvä eno, kuinka suuresti tämä uutinen teitä ilahuttaa, niin lähetän teille lyhyen tiedon hänen majesteettinsa neuvoston istunnossa tänään tekemästä päätöksestä. Minä annoin erään sihteerin jäljentää sen, ja te saatte siitä siis tiedon ennenkuin kukaan muu.

Olkaa vakuutettu, rakas eno, syvimmästä kunnioituksestani, ja antakaa minun edelleen toivoa teidän suosiotanne ja hyviä neuvojanne.

Herttua d'Aiguillon.'

"Hän pitää minua vielä pilkkanaan!" huudahti Richelieu.

"Totisesti, siltä näyttää, monseigneur."

"Että kuningas tohtii pistää kätensä ampiaispesään!"

"Te ette oikein uskonut sitä eilen."

"Minä en sanonut, ettei hän siihen pistäisi kättänsä, monsieur Rafté, vaan sanoin että hän siitä selviytyisi... Ja nyt näet, että hän tekeekin sen."

"Totuus on, että parlamentti on lyöty."

"Ja minä myöskin!"

"Niin, hetkeksi kyllä."

"Ainiaaksi! Eilen minä sen aavistin, ja sinähän varoititkin minua, ettei tässä saattaisi käydä muuta kuin pahoin."

"Monseigneur, te annatte rohkeutenne liian pian lannistua, mikäli luulen."

"No, Rafté, nyt olet tyhmyri. Minä olen lyöty ja saan kestit maksaa. Etkö muka ymmärrä, miten ilkeä minun on olla naurun esineenä Luciennesissa; juuri paraikaa ilkkuu herttua minulle rouva Dubarryn sylissä. Neiti Chon ja herra Jean Dubarry pitävät minua narrinaan, ja neekeripoika hotkii namusia ja näyttää minulle pitkää nenää. Corbleu, minulla on hyvä luonto, mutta tämä saa minut raivoon!"

"Raivoonko, monseigneur?"

"Niin, raivoon, juuri raivoon!"

"Teidän ei siis olisi pitänyt tehdä niinkuin teitte", vastasi Rafté filosofisen tyynesti.

"Sinä sait minut siihen narratuksi, monsieur!"

"Minäkö?"

"Niin, juuri sinä."

"Ohoh, mitä kuuluu minuun, olipa herttua d'Aiguillon Ranskan pääri vai ei? Sanokaapa se, monseigneur. Teidän sisarenpoikanne ei loukkaa minua syyttömästi, tietääkseni."

"Monsieur Rafté, olet hävytön."

"Niin on monseigneur sanonut minulle viisikymmentä vuotta."

"Ja sanon sen vieläkin."

"Ette viittäkymmentä vuotta, se on lohdutukseni."

"Rafté, jos sinä tällä tavoin huolehdit minun hyvästäni..."

"En koskaan pikku kiihkoistanne, herttua, en koskaan... Mutta kaikessa älyssännekin teette te usein tyhmyyksiä, joita en antaisi milloinkaan anteeksi sellaiselle maitoparralle kuin minä itse olen."

"Puhu suoraan, Rafté, ja jos olen väärässä, niin minä sen tunnustan."

"Te tahdoitte eilen välttämättä kostaa, eikö niin? Te tahdoitte nöyryyttää sisarenpoikaanne, te tahdoitte jollakin tavoin juuri itse viedä hänelle parlamentin päätöksen ja tuntea uhrinne tuskan vavahdukset ja valtimon värähdykset, kuten Crebillon nuorempi sanoo. Kas niin, monseigneur, sellaisen saa aina maksaa kalliisti; sitä tyydytystä ei anneta ilmaiseksi... Olettehan rikas, monseigneur, maksakaa!"

"Mitä sinä olisit minun asemassani tehnyt, senkin älypatti? Sanohan."

"En olisi tehnyt mitään... olisin odottanut näyttämättä elonmerkkiäkään; mutta te ette päässyt halustanne ärsyttää parlamentti rouva Dubarryä vastaan, kun rouva huomasi herttua d'Aiguillonin nuoremmaksi kuin teidät."

Marski ainoastaan murisi jotakin vastaukseksi.

"Ja parlamentti kiihtyi ärsytyksestänne ja teki sen, minkä se teki; vasta kun tuomio oli julistettu, katsoitte te hyväksi tarjota apuanne sisarenne pojalle, joka ei olisi aavistanut muutoin mitään."

"Aivan oikein, ja myönnän, että minä kyllä menettelin väärin; mutta sinun olisi pitänyt varoittaa minua."

"Minunko estää teitä tekemästä pahoin?... Te erehdytte henkilöstä, herra marski; te sanotte alinomaa, että minä olen hölmö, että te olette kasvattanut minut, ja nyt te luulette, etten minä iloitsisi, kun näen tehtävän tyhmyyksiä tai onnettomuuden tulevan?... Sitä älkää odottakokaan."

"Tuleeko tästä sitten onnettomuus, herra povari?"

"Varmaan."

"Mikä?"

"Se, että te pidätte itsepintaisesti päänne, ja että herttua d'Aiguillon valitsee kultaisen keskitien parlamentin ja rouva Dubarryn väliltä; samassa tulee hänestä ministeri, ja teidät ajetaan maanpakoon tai pistetään Bastiljiin."

Marski kaatoi vimmoissaan koko nuuskarasiansa sisällön matolle.

"Bastiljiinko", matki hän kohauttaen hartioitaan. "Onko nyt Ludvig XV sitten sama kuin Ludvig XIV?"

"Ei, mutta rouva Dubarry vastaa herttua d'Aiguillonin avustuksella hyvin rouva de Maintenonia; varokaa itseänne! Ja enpä nykyään tosiaan tiedä jalosyntyistä prinsessaa, joka toisi teille sinne namusia ja hanhenmaksaa."

"Riittävät ennustukset", vastasi marski vaiettuaan kauan aikaa.

"Sinä näet tarkoin tulevaisuuden, mutta olepas hyvä ja virka jotakin nykyisestäkin?"

"Herra marski on liian viisas tarvitakseen neuvoja."

"Kuulepas, koiranleuka, pidätkö sinä minua pilkkanasi?..."

"Huomatkaa, herra marski, että te erehdytte aikanumeroissa; koiranleuaksi ei sanota miestä, joka on täyttänyt neljäkymmentä ikävuottansa; ja minä olen nyt seitsemänseitsemättä."

"Olkoon sitten... auta minua tästä kiipelistä... ja tee se nopeasti..."

"Neuvoillako?"

"Millä vain tahdot."

"Aika ei ole vielä tullut."

"Sinä siis tosiaankin ilveilet."

"Jospa Jumala sen soisi... Jos ilveilisin, niin olisi tilaisuus iloisempi... Mutta kovaksi onneksi ei niin laisinkaan ole."

"Mitä tuo menettely sitten merkitsee, että aika ei ole vielä tullut?"

"Ei, monseigneur, se ei ole vielä tullut. Jos kuulutus kuninkaan päätöksestä olisi jo joutunut Pariisiin, niin ehkäpä se olisi tullut... Tahdotteko, että lähetämme kuriirin presidentti d'Aligren luo?"

"Että saisimme sitä pikemmin pilkkaa osaksemme..."

"Kuinka naurettavaa itserakkautta, herra marski! Itse pyhimyskin joutuisi tähtenne ymmälle... Mutta sallikaa minun nyt lopettaa kirjoitelmani joukkojen laskusta maihin Englantiin, ja upottautukaa te hartaasti salkkujuoniinne, koska se työnne onkin jo puoliksi tehty."

Marski tunsi Raftén pahantuulen puuskat, ja tiesi, että jos ne pääsisivät purkautumaan, ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.

"No no, älä nyt suutu", sanoi hän, "ja jos minä en ymmärräkään, niin selitä minulle asia".

"Monseigneur siis tahtoo, että minä laadin teille käytössuunnitelman?"

"Tietysti, koska väität, että minä en itse osaa käyttäytyä."

"Hyvä, kuulkaa sitten."

"Kuunnellaan."

"Te lähetätte herttua d'Aiguillonin kirjeen herra d'Aligrelle", sanoi Rafté jörösti; "ja samalla lähetätte hänelle kuninkaan neuvostossa tekemän päätöksen. Sitten te odotatte, kunnes parlamentti kokoontuu ja pohtii asiaa, mikä tapahtuu varmasti aivan pian. Ja kokouksen jälkeen te istutte vaunuihinne ja käväisette prokuraattorinne, mestari Flageotin luona."

"Mitä kummaa?" huudahti Richelieu ponnahtaen koholle tuon nimen kuullessaan. "Taasko se herra Flageot! Mitä hittoa Flageotilla tässä on tekemistä, ja mitä asiaa minulla on jollekin mestari Flageotille?"

"Minulla oli kunnia sanoa teille, monseigneur, että herra Flageot on teidän prokuraattorinne."

"No niin, mutta mitä sitten?"

"Jos hän on kerran teidän prokuraattorinne, niin on hänellä ajettavana teidän asioitanne, mitä hyvänsä oikeusjuttuja. Te menette kuulustelemaan, miten niiden on laita."

"Huomennako?"

"Niin, herra marski, huomenna."

"Mutta sehän on sinun tehtäviäsi, Rafté."

"Ei, eipä suinkaan... Sellainen olisi sopinut silloin, kun mestari Flageot oli tavallinen nurkkasihteeri; silloin olisin voinut neuvotella vertaisena hänen kanssaan. Mutta koska mestari Flageotista tulee huomenna Attila, kuninkaitten vitsaus, ei enempää eikä vähempää, niin ei ole liikaa vaadittu, että joku herttua, pääri ja Ranskan marski neuvottelee tuon kaikkivaltiaan miehen kanssa."

"Onko tämä nyt totta vai huvinäytelmää?"

"Huomenna saatte nähdä, onko se totta, monseigneur."

"Mutta sana vielä, ilmoitapas, mitä minulle huomenna tapahtuu tuon herra Flageotin luona?"

"Siinä minä menettelisin hyvin tyhmästi... te väittäisitte huomenna, että aavistitte sen jo etukäteen. Hyvää yötä nyt, herra marski. Muistakaa seuraavat asiat: pikalähetti heti herra d'Aligren luokse, ja huomenna te vieraaksi mestari Flageotin luo. Ai, mutta osoite... kuski tietää sen, hän on vienyt minua viimeisen viikon ajalla sinne tarpeeksi monta kertaa."

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään

Lukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia, jonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan tässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. "Lääkärin muistelmia". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me vastaamme hänen kysymykseensä.

Joku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja asianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin kannatti puhua.

Herra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä ei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki hän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen, että viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa viidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli herra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka hän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme sen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan, palkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770 lopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.

Herra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä oppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi prokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja saavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä kuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä kansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa herra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion, marski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä kaikista parlamenttiasioista.

Mutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään huolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi ollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien kutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit, jotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi saaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.

Mutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän innoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon löyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein kadun nimellä.

Herra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun vaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.

Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle, joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä ollut.

Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin, että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.

Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, -- sillä mikäpä vaunuilla liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä lainneuvoja? -- epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de Richelieun käteen.

-- Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, -- ajatteli marski itsekseen.

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?"

"Kyllä, herra herttua", vastasi muori.

"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen ovella.

"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."

-- Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? -- tuumi Mahonin voittaja itsekseen.

Mutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:

"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia puhutella?"

"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori, lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.

"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis oikeusasioita, rouva kreivitär?"

"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"

"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu... se on totta, anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"

"Saluces-sukua vastaan."

"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty viisukin..."

"Viisuko?" toisti vanha rouva närkästyneenä; "mikä viisu?"

"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään, ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni kaidetangosta, nimittäin köydestä."

Rouva kapusi ylös pari askelmaa. Herttua seurasi häntä.

"Kyllä, oikein hullutteleva viisu", jatkoi herttua.

"Hullutteleva viisu minun oikeusjutustani?..."

"Dame, arvostelkaa itse... Mutta ehkäpä te sen jo tunnette?..."

"En laisinkaan."

"Se lauletaan samalla nuotilla kuin La Belle Bourbonnaise; se alkaa näin:

"Béarnin rouva hempein, mua katso silmin lempein; ma mistä kummin saan?"

"-- Niin puhuu rouva Dubarry, ymmärrättehän."

"Mutta sehän on häntä kohtaan hävytöntä..."

"Minkäpä sille mahtaa... Viisujen tekijät... he eivät haikaile mitään... Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te vastaatte puolestanne laulussa:

"Oon kiivas, vuotten tuttu, mua kiusaa oikeusjuttu: mua auta voittamaan."

"Oh, monseigneur, se on kauheaa!" huudahti kreivitär. "Sillä tavalla ei loukata jalosyntyistä naista!"

"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät portaat vievät aivan hengen kurkusta... Ah, nyt pääsimme ylös; sallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä."

Vanha rouva päästi herttuan muristen ohitseen.

Herttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut olemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli avaamaan.

Kun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin työhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä hampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle kirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.

"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?" huudahti kreivitär ja sai äänellään prokuraattorin kääntymään.

"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de Béarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame...? Oh, ei, ellen erehdy, herttua Richelieuko minun luonani!... Toinen tuoli lisää, Bernardet, toinen tuoli!"

"Herra Flageot", kysyi kreivitär, "olkaa hyvä ja sanokaa, miten on nyt minun oikeusjuttuni laita?"

"Ah, madame, minä olin juuri sitä selvittämässä."

"Hyvä, herra Flageot, oikein hyvä."

"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni hälinää."

"Hm, olkaahan vain varova..."

"Oh, madame, nyt ei tarvitse häikäillä..."

"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte vastaanoton herra herttualle."

"Herra herttua, antakaa anteeksi", sanoi herra Flageot; "mutta te olette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi..."

"Kyllä ymmärrän, herra Flageot, kyllä ymmärrän."

"Nyt olen kokonaan käytettävänänne."

"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte, mikä asia minut tänne toi."

"Oikeuspöytäkirjat, jotka Rafté äskettäin antoi minulle."

"Pöytäkirjat minun ja... ja... jutussa... peijakas vie, tehän tiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot."

"Juttuanne Chapenatin tiluksista."

"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa...? Kuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty."

"Herra herttua, se juttu on lykätty epämääräiseksi ajaksi."

"No, minkä tähden?"

"Se ei tule esille ainakaan ennenkuin vuoden päästä."

"Entä syy, voitteko sanoa?"

"Olosuhteet, herra herttua... olosuhteet... Tehän tunnette hänen majesteettinsa viimeisen päätöksen?"

"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä...? Hänen majesteettinsa tekee paljon päätöksiä."

"Sen, joka kumoaa meidän päätöksemme."

"Kaunista. Mutta entä sitten?"

"No niin, herra herttua, me vastaamme siihen polttamalla laivamme."

"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka, jota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi laivoja."

"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?" kysyi kreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut laisinkaan ajattelemasta omaansa.

"Paljon enemmän."

"Kieltäytyykö toinenkin kamari?"

"Se ei olisi vielä mitään... Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen, etteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut viralta herttua d'Aiguillonin."

"Todellako!" huudahti herttua de Richelieu ja taputti käsiään.

"Ei langeteta mitään tuomioita... mistä?" kysyi kreivitär järkkyneenä.

"Tietysti oikeusjutuista, madame."

"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?" huudahti rouva de Béarn koettamattakaan salata kauhuaan.

"Yhtä vähän teidän, madame, kuin herttuankaan."

"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä vastaan."

"Madame", vastasi prokuraattori majesteettisesti, "kuningas on unohtanut asiansa... me unohdamme sen myöskin".

"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä teille vakuutan!"

"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne menen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut käsissä."

"Hän on järjiltään!" sanoi kreivitär Richelieulle.

"Me olemme kaikki samaa mieltä", vastasi prokuraattori.

"Oh", äännähti marski, "tästä seuraa merkillisiä asioita".

"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun asioitani?" vastasi kreivitär de Béarn.

"Niin sanoin, ja se on totta... Te, madame, olette ensimmäinen esimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva pykälä."

Ja herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen, nipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:

"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän velvollisuutensa tallattu jalkoihin... Hänen majesteettinsa ymmärtää, kuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä... Niinpä oli tämän kirjelmän tekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs kuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen huolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen lahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon korkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte Véronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla julkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki... joka tunkeutuu..."

"Siihen minä juuri pääsin, madame", sanoi prokuraattori ja röyhisti rintaansa; "ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta".

"Herra Flageot", vastasi kreivitär de Béarn, "siitä on neljäkymmentä vuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas mies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani; sitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette sillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä voinut ansaita yhtä paljon lisää".

"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin", sanoi Flageot innostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; "tämäkin on lisätodistus: se sijoitetaan muiden joukkoon".

"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin", keskeytti kreivitär; "tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni".

Toiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän seisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut marttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:

"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin. Ja lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti omaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan", jatkoi hän.

"Anteeksi, kreivitär", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan, "mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa".

"Kuinka niin, herra herttua?"

"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän panee vastalauseensa; miksi te niin teette?"

"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!" huudahti kreivitär.

Herra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan kieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.

"Mutta", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, "koska on päätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään muukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra Flageot, rakas madame..."

"Niillä on siis oikein yhteinen juoni?"

"Pardieu! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään nousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko käyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele samalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?"

"Mutta te, monseigneur, mitä te nyt teette?"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us