Hedelmällisyys: Romaani (part 2 of 3)

Hedelmällisyys: Romaani (part 2 of 3)

"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei tarvitse enään minua..."

He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. --

Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle, hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina, sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta, tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan, itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:

"Hän kävelee, hän kävelee!"

Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon uusia lehtiä on kasvanut.

"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun luokseni. Gervais! Gervais!"

Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja huitoen ilmaa.

"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.

Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.

Kun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta tyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja vielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen ruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän juhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä ollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän innolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko lorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa tulevalle sadolle.

Peltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen kylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika oli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon katselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa, joka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi ja mies huudahti pilkallisella äänellä:

"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?"

Mathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He tiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista yritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit tekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli hyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja uhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä hänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan jauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt täällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja voisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että ei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän kihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla tavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.

"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi kieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä, kypsyykö vilja myös."

Mathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.

"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan", jatkoi Lepailleur, joka välttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, "niin saatte nähdä, että se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan tiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka ovat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin huono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli mennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette kyllä vahingosta viisaaksi."

Hänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi päätään ja sanoi sitten Mariannalle:

"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan laita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset tuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina saa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin petetyksi. Saattepa nähdä sen."

Vastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen kuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja Mathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon tietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:

"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti ja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun minä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt rakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se voisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla, kaikkialla!"

Hänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri melkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa. Hän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä tietä.

"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea yrityksillenne!"

"Kiitos!"

Sillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti Mathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi päältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa olevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin voittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet. Mathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin että he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne rauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä voinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten tyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti pieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli maan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi ikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus kuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista lapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista laihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka kevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset miehiä.

Kolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit lupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat saaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat hiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä yksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut rautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat näkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua talonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja käsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton hän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun hän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan alla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja joka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä. Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja kiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan ihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat välinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää täynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään katseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat hämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun jäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet aavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen heräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli muuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja varsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun hän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu ostaisi uuden alueen tästä maatilasta.

Kun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut pieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista. Marianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän viimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden vierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki kuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein kaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka ei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen suuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet kätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen viidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli hedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde oli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne sysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä tavoittelivat äitinsä rintoja.

"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään muuta kuin soppaa."

"Miten kauheata tuo vieroitus on!" sanoi Constance. "Onko hän antanut sinun nukkua yöllä?"

"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta aamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen. Minulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan."

Beauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista sikaariaan, ja Constance vetosi häneen.

"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka Maurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme saaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon, että se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän lapsia."

Hän nauroi, ja Beauchêne huudahti:

"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että hän on sairas!"

"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve. Muuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä tiedän, että hän on hyvin terve."

Puutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita oli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice. Viimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan, mutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella, miten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä unelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille sukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta "moukanmaalle" olivat ainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei enään ollut olemassakaan.

"Niin", sanoi Beauchêne, "harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia pieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa työtä ... eikö totta, Mathieu?"

Mutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman nähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka syvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain kohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot tunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin jono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten taloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli koottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä kuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki, mitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.

Mathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä enemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan ja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi ympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan ohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat kieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa, joka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät surulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja murhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään päivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.

"Miten teidän Reine on sievä!" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen surulliset ajatukset. "Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin pikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin."

Morange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä kyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä enemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä näköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella, joka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä. Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.

"Oh", sanoi hän, "naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta neljäntoista vuotias."

Kaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista vuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä kuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut liian aikaista erotiikkaa.

"Muuten", jatkoi isä hyvillään, "on hänellä jo ollut sulhanenkin. Paroonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä vaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta miljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä tahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta."

Hän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti huomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän mainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan häpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.

Marianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki kysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta hänen polvilleen.

"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran kanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.

"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on kylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä huutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa."

Valentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli vieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän kuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas pois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä Catichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli karkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy luopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen, miehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt ollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée huusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli vienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään muut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä vastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä siihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.

"Oh", sanoi Marianne, "jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken muun unohtaa."

"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?" huudahti Séguin kiivaasti. "Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten minä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana."

Kun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.

"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et nähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre heitä."

Santerre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan kohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja alkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät pikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.

Constance kääntyi nyt Valentinen puoleen.

"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko onnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän aina sen kuulla."

Kun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan! Hän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi pilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka kamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne vaikenivat.

"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua", sanoi Constance Mariannelle. "Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei voi muuta sanoa."

Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:

"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."

Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat toisiaan.

"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin nyt tuli?"

"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.

Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän, mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:

"Ah, kuinka oikeassa te olette!"

Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!

"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.

Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua päivänpaisteisessa puutarhassa.

"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti päätään.

Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:

"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"

Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus, ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat, synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.

(Ensimäisen osan loppu.)

HEDELMÄLLISYYS

Romaani

Kirj.

EMILE ZOLA

Suomennos

TOINEN OSA

Kuopiossa 1906, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

NELJÄS KIRJA

I

Kului neljä vuotta. Näinä neljänä vuotena sai Marianne ja Mathieu vielä kaksi lasta, tytön ensimäisen vuoden ja pojan kolmannen vuoden kuluttua. Joka kerta kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebledin viljelty alue, ensi kerralla kahdellakymmenellä hehtaarilla peltomaata, joka valloitettiin ylängön rämeistä, toisella kerralla suurella metsämaalla ja nummella, jota sille johdettu vesi alkoi hedelmöittää. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys levisi auringon valossa yhä laajemmalle, työ loi vastuksista, ja vaikeuksista huolimatta yhä uutta, korvasi vauriot, vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän voimaa ja terveyttä.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Séguinin luokse päättämään metsämaan ja nummen kauppaa, kohtasi hän siellä Sérafinen. Tyytyväisenä siitä, että sai täsmälleen määrättynä päivänä maksun, ja iloissaan siitä, että voi pala palalta myydä tuon viljelemättömän alueen, joka oli hänelle ollut raskaana taakkana, allekirjoitti Séguin mielellään jokaisen uuden kauppakirjan. Sinä päivänä tahtoi hän tarjota Mathieulle päivällistäkin. Mutta Mathieullä oli kiire takaisin Chanteblediin, jossa elonleikkuu häntä odotti. Kun hän sanoi aikovansa ottaa hevosen, jotta ei myöhästyisi junasta, lausui Sérafine, joka tähän asti oli ollut ääneti:

"Minun vaununi on tuolla alhaalla, ja minä aijon juuri sinnepäin. Saanko minä kyyditä teitä sinne?"

Mathieun katse kohtasi Sérafinen katseen, mutta hän ei tahtonut saattaa itseään naurun alaiseksi osoittamalla pelkäävänsä Sérafineä vielä niin monen vuoden kuluttua, ja sitäpaitsi oli hän varma haavoittumattomuudestaan.

"Kyllä, kiitos ystävällisestä tarjouksestanne."

Kun nuo silkillä vuoratut vaunut läksivät liikkeelle, esiintyi Sérafine hyvin rakastettavasti, suorasti ja avomielisesti.

"Oi, ystäväni, miten iloiseksi te teette minun, kun suostuitte tulemaan yhdessä minun kanssani. Aina on näyttänyt siltä kuin te välttäisitte minua ja pelkäisitte alituiseen, että minä heittäytyisin teidän syliinne. Minua halutti kyllä jonkun aikaa uudistaa se suhde, josta minulle jäi niin suloiset muistot. Mutta, Herra Jumala, siitähän on jo niin pitkä aika, ja te teette aivan oikein siinä, ett'ette tahdo saattaa omaa elämäänne epäsointuun. Minä vakuutan, että minun ainoa toivoni on saada olla teidän ystävättärenänne, ja minä tahdon lisätä, että te olette ainoa mies, jota varten minä olen säilyttänyt paikan sydämessäni. Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisin uskoa salaisuuteni teille, sanoa teille sen, mitä en muille sano, en miehille enkä myöskään naisille. Jos te olette hyvä, niin olemme me avomielisiä ystäviä, ja se tekee minulle niin hyvää."

Hän oli todellakin liikutettu. Tämä mies, joka häntä halveksi oltuaan ensin hänen rakastajanaan; mistä se tuli, että sama mies teki hänen sydämensä niin helläksi, tuon naisen, joka oli muuten niin julma miehille, joka metsästi miehiä kuluttaakseen heidän voimansa ja heittääkseen heidät sitten pois? Nyt puheli tämä nainen aivan toverillisesti ja tunsi tähän asti aavistamatonta hupia siitä, että sai tunnustaa kaikki ja keventää sydäntään.

"Minä en ole enää, rakas ystäväni, onnellinen, niinkuin luullaan, minä elän nyt ainaisessa levottomuudessa. Ette te, eikä kukaan muukaan tiedä, että minä olin vähällä saada lapsen. Sattuma kuitenkin pelasti minun, minä sain kahden kuukauden vanhan keskosen. Mutta nyt minua uhkaa koska tahansa sama vaara. Te, joka olette vakaantunut mies, kehoittaisitte minua luonnollisesti menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia. Mutta siihen minusta ei ole, minä olen vaan rakkauden papitar ja jotenkin vaativainen luonteeltani, sen voin minä tunnustaa teille, joka tiedätte sen ennestäänkin."

Surumielisyydestään huolimatta nauroi Sérafine taaskin, ja hänen silmänsä alkoivat taas hehkua intohimoa valkean otsan ja tuuhean tulenvärisen tukan alla. Hänen eroottiset tarpeensa olivat todellakin kasvaneet mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän tunnusti ylpeydellä olevansa viidenneljättä vuotias; hän oli vielä hurmaavan kaunis täyteläisine vartaloineen ja marmorinvalkeine rintoineen. Hän ei surrut vanhentumistaan, mutta hän kärsi ainoastaan siitä, ett'ei tiennyt, miten hän voisi vapaasti tyydyttää himonsa tarvitsematta pelätä seurauksia. Tähän asti oli hän voittamattomalla taitavuudella ymmärtänyt säilyttää hienon asemansa rikkaana leskenä, joka mielellään otettiin kaikkialla vastaan ja joka voi vaihtaa rakastajaa kerran kuukaudessa, pitää kahtakin yht'aikaa ja vieläpä koko tusinankin, kun hän vaan ei näyttänyt sitä julkisesti ja säilytti hyvästi pienen hermeettisesti suletun asuntonsa salaisuudet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän väliin iltasin, kuten vanhan Rooman himokkaat keisarinnat, pukeutui palvelustytöksi, kuljeskeli epäillyttäväin kaupunginosain kaduilla ja etsi raakoja rakastajia. Raskauden vaarat kasvoivat luonnollisesti näissä seikkailuissa, yhdessä villien miesten kanssa, jotka väliin olivat humalassakin.

Mathieu kummasteli ensin vähän osakseen saamaansa luottamusta, mutta sitten valtasi hänen jonkinlainen säälintunne aivankuin sairasta ihmistä kohtaan.

"Mutta tehän olitte niin varma ehkäisykeinoistanne!" sanoi hän vähän pilkallisesti.

"Varma niistä ei voi koskaan olla."

Hän unohti olevansa nainen, he olivat nyt ainoastaan kaksi miestä, jotka keskustelivat kainostelematta, ja Sérafine jatkoi ujostelemattomalla rohkeudella:

"Muuten minä inhoon ja halveksin noita ehkäisykeinoja. Voiko mitään tyhmempää ajatellakaan? Ne silpovat, häpäisevät, murhaavat koko rakkauden. Minä en koskaan suostuisi niitä käyttämään, ell'en pelkäisi häpeää ja levollisuuteni menettämistä. Se seikka tekee minun yhtä raukkamaiseksi kuin muutkin."

Hänen ihanteensa oli saada rankaisematta, ilman pakkoa ja pelkoa tyydyttää himonsa ja riemuita siitä, että on voittanut luonnon.

Kun hän puhui keskosensa synnyttämisestä mainitsematta, että sikiön ulosajaminen oli ollut tämän yhteydessä, alkoi Mathieu aavistaa asian oikean laidan.

"Pahinta on, että tuo keskonen on saanut minun aivan epäkuntoon. Minun on täytynyt etsiä lääkärin apua, ja onneksi olen minä samasta korttelista, jossa itse asun, löytänyt hyväntapaisen nuoren miehen, vielä aivan tuntemattoman lääkärin, mutta minä käännyin mieluimmin hänen kuin suurten kuuluisain lääkärien puoleen, sillä hänen kanssaan olen minä vapaampi ja varmempi siitä, että asiani eivät tule maailman tietoon, sillä kukaan ei pane huomiota siihen, että hän käy luonani. Hän on hoitanut minua lähes kolme kuukautta eikä hän ole juuri rauhoittavakaan, sillä hän väittää, että minä voin tulla raskaaksi pienimmästäkin syystä, koska muka minussa on jotakin joutunut pois paikoiltaan. Voittekohan te kuvitellakaan, millaisessa levottomuudessa minä tästä syystä aina elän? Minä tohdin tuskin suudellakaan enään miestä. Lääkärini on puhunut leikkauksesta, mutta minä pelkään niin hirveästi..."

Mathieu teki kummastusta osoittavan liikkeen.

"Oletteko te niin sairas?"

Sérafine ymmärsi puhuneensa liian paljon ja tuli nyt murheellisen näköiseksi.

"Olenhan minä, minä olen aivan epäkunnossa, senhän jo äsken sanoin. Väliin on minulla kauheita tuskia. Ja kun minun lääkärini nyt on ruvennut puhumaan leikkauksesta, niin on se siksi, että hän epäilee minussa olevan jonkun vakavan taudin, en tiedä minkä. Muuten on hän kirurgi ja hän seuraisi varmaankin minua tuon kuuluisan tohtori Gauden luokse, jotta tämä tutkisi minun ja tekisi leikkauksen, jos on tarvis. Mutta tuo ajatuskin jo kauhistaa minua, ja minä luulen, että minä en koskaan saa mistään sitä rohkeutta."

Hänen leimuavat silmänsä muuttuivat pelokkaiksi ajatellessaan veistä. Hänen sydämessään kävi ankara taistelu tämän pelon ja unelmoidun vaarattomuuden välillä.

Mathieu katseli häntä eikä epäillyt enään.

"Minä luulen tietäväni", sanoi hän, "että sellaiset leikkaukset ovat hyvin vaarallisia. Niihin ei saa ryhtyä kuin viime tingassa, kun henki on kysymyksessä. Muuten tulevat ne onnettomat, joita on leikelty, hirveästi petetyiksi."

"Oh", huudahti Sérafine, "ymmärtänettehän te, että jos minä annan silpoa itseäni, niin teen sen ainoastaan sentähden, että se on aivan välttämätöntä. Ja minä olen luonnollisesti tiedustellut tarkemmin asiaa. Gaude tekee pian leikkauksen Moineaudin toisessa tyttäressä, tehän tiedätte, sen ukko Moineaudin tyttäressä, joka on vielä työssä veljeni tehtaassa. Jos se minua haluttaa, niin menen sitten tervehtimään tätä naista perehtyäkseni siten tarkemmin asiaan."

"Moineaudin tyttäressäkö", kysyi Mathieu kummastuneena. "Se ei voi olla kukaan muu kuin Euphrasie, joka meni naimisiin tuskin neljääkään vuotta sitten ja on jo saanut kolme lasta, niistä yhdet kaksoset. Ollakseni pieneksi avuksi näille ihmisparoille, olen minä juuri ottanut luokseni Cécilen, yhden nuoremmista sisaruksista, joka on äsken täyttänyt kuusitoista; mutta minä pelkään, että hän ei voi suorittaa tehtäviään, sillä pieninkin ponnistus saa hänet vuoteen omaksi. Kansan tyttäret ovat meidän päivinämme yhtä hermostuneita kuin herttuattaretkin. On vanhempia, joilla ei ole onnea lapsistaan, ja se surettaa minua, sillä ottamatta ollenkaan huomioon onnettomia yhteiskunnallisia oloja käytätte te tätä seikkaa aseena minua vastaan, te, jotka tahdotte rajoittaa tai paremmin hävittää perheen."

Sérafine unohti kärsimyksensä ja purskahti nauruun.

"Joko me nyt olemme rautatienasemalla? Ja minulla kun olisi ollut niin paljon puhuttavaa teidän kanssanne! -- Niin, ette voi aavistaakaan, miten iloinen minä olen, kun olen saanut tehdyksi rauhan teidän kanssanne! Mitenkä tyhmää se oli, kun te näytitte pelkäävän minua, aivankuin ette olisi uskonut minun voivan olla teille ainoastaan ystävänä. Minä vakuutan, että tämä ystävänä olo tuottaa minulle todellista lepoa, ja minä olen iloissani siitä, että minulla nyt on uskottu, jolle voin puhua kaikki. Kas niin, puristakaamme nyt rehellisesti toistemme käsiä kuin kaksi miestä!"

He löivät kättä, ja Mathieu jäi katsomaan vaunujen jälkeen kummastellen Sérafinen tarvetta avata hänelle sydämensä. Sérafine oli ehkä arvellut olevan hauskaa riisuutua henkisessä suhteessa alasti entisen rakastajansa silmäin edessä. --

Mainfroy, Sérafinen lääkäri, oli kolmenkymmenen vuotias korkeakasvuinen mies ja hyvin säännöllinen elämäntavoissaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja vakavan näköiset. Hän oli ruvennut hankkimaan itselleen sellaisia naispotilaita, jotka tuottavat muutamille keskinkertaisille ja tuntemattomille lääkäreille sangen suuret tulot. Hänen periaatteensa oli se, että hän aina näyttäytyi hyvin huolestuneelta pienimmänkin pahoinvoinnin suhteen ja pani suuren painon mitättömämpiinkin hermotaudin oireisiin. Hän kuunteli väsymättä potilaittensa valituksia ja määräili runsaasti lääkkeitä. Hän ei koskaan tehnyt sitä tyhmyyttä, että olisi antautunut lempiseikkailuihin minkään potilaansa kanssa, sillä nainen, joka tulee lääkärinsä rakastajattareksi, on potilas, joka ei koskaan maksa. Siihen perustui hänen valtansa Sérafinen ylitse; Sérafine kuunteli tuota kylmäluonteista Adonista, joka taas puolestaan ei tahtonut ymmärtää Sérafineä. Sattumalta oli Sérafinen kamarineiti käynyt kutsumassa juuri häntä emäntänsä luokse eräänä yönä, kun tämä kärsi keskosen synnyttämisen seurauksista, ja tohtori oli tutkittuaan heti huomannut, että tässä oli kysymyksessä se, että oli koetettu ulosajaa sikiö. Mutta hän ei sanonut siitä mitään, hän peloitteli Sérafineä ollen epäilevinään Sérafinessä häiriöitä, jotka tekisivät hänen onnettomaksi koko elinajakseen, jos ne vaan muuttuisivat kroonillisiksi. Ja Sérafine antautuikin lopulta tykkänään hänen käsiinsä ja hän oli levoton nähdessään tohtorin pudistavan päätään ja peloittavilla sanoilla kuvailevan kaikenlaisia hirveitä tauteja. Tämä tohtori tahtoi muuten näyttäytyä täydellisesti kunniallisena lääkärinä, ei parempana eikä huonompana kuin muutkaan, mutta se ei estänyt häntä olemasta työn hankkijana eräille kuuluisille kirurgeille, kalastamasta heille potilaita ja kantamasta tästä työstä palkkansa aivan häikäilemättä. Mitä sen jälkeen tapahtui, se ei kuulunut hänelle. Hän oli ainoastaan ollut välittäjänä, ja sitten oli suuren leikkausmestarin ja tiedemiehen asiana toimia.

Lähes vuoden ajan näyttelivät Mainfroy ja Sérafine pitkällistä ilveilyä, jolloin kumpikin kuvitteli mielessään pettäneensä toistaan. Ei kumpikaan heistä olisi voinut sanoa, kumpi oli ensin puhunut mahdollisesta leikkauksesta. Tohtori tuli melkein säännöllisesti joka viikko. Sérafine kutsui häntä, jos hän viivähti, pakoitti hänen jatkamaan käsittelyään, liioitteli tautiaan ja puheli hirveistä kärsimyksistään. He olivat vähitellen ruvenneet puhumaan tästä leikkauksesta, jonka piti muka vapauttaman Sérafinen kaikista kivuistaan. Tohtori oli kauvan ravistellut päätään, sillä hän tahtoi mielellään venytellä aikaa ja pitää tämän potilaan, joka maksoi niin hyvin. Mutta lopulta alkoi hän ehkä pelätä, että Sérafine liukuu hänen kynsistään, tulee riippumattomaksi hänen välityksestään ja menee itse sitä vapautta kohden, josta hän uneksi. Hän oli ymmärtänyt Sérafinen erittäin hyvin ja hän epäili, että Sérafinen tuskat olivat niinkään suuret. Mutta hän oli itse olevinaan epätoivossa Sérafinen paranemisen suhteen ja sanoi, että siihen kuluu vielä useita kuukausia. Muuten ei muka koskaan voinut olla varma sellaisten tautien suhteen; ehkä oli tässä monimutkainen tapaus, josta hän ei voinut päästä selville. Tohtori Gauden nimeä alettiin mainita yhä useammin heidän keskusteluissaan, ja leikkaus hyväksyttiin periaatteelliselta kannalta. Mutta päivät kuluivat, sillä Sérafine pelkäsi oikein todellisuudessa muun muassa myöskin leikkauksen seurauksia. Joka kerta kuin tohtori kävi hänen luonaan, teki hän yhä innokkaimpia ja rohkeimpia kysymyksiä. Ystävättäret olivat peloittaneet Sérafineä ja kertoneet, että nainen leikkauksen jälkeen ei enään ole nainen, vaan kylmä olento, joka ei kykene tuntemaan mitään intohimoja. Se oli levottomuus tästä, joka sai hänen horjumaan. Hän tahtoi hyvin mielellään tulla kykenemättömäksi synnyttämään lapsia, ja senpätähden hän juuri oli valmis antautumaan veitsen silvottavaksi, mutta jos se samalla kertaa kuolettaisi nautinnon tunteen, jonka hän innokkaasti tahtoi säilyttää vapautettuna siitä seuraavista velvollisuuksista, niin oli se huono kauppa, ja hän kuolisi silloin häpeästä ja raivosta. Mutta tohtori nauroi ja kohotti olkapäitään, kutsui noita varoituksia tyhmäksi lörpöttelyksi ja vakuutti, että leikatut naiset tulevat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uudestaan nuoriksi, terveiksi ja kukoistaviksi aina viidenkymmenen vuoden ikään, niin, heidän intohimonsa tulivat tulisemmiksikin kuin ennen.

Sérafinen kuumeiset kasvot sädehtivät.

"No niin, pitäneehän minun sitten taipua, vaikka pelkäänkin. Sillä kauheatahan on ajatellakin elämistä kuolettavasti sairastuneena. Tehän voitte seurata minua Gauden luokse, ja minä annan hänen käsitellä itseäni, koska te sanotte hänen tekevän ihmeitä."

"Niin tekee", vastasi Mainfroy, "kaikki sanomalehdet puhuvat hänen viimeksi leikkaamastaan potilaasta. Viime kuukausina on hänellä ollut suurenmoinen menestys. Niinkuin tiedätte, on hän pelastanut tuon työläisnaisen hengen, Euphrasien, josta minä olen kertonut. Nyt on Euphrasie muuttanut takaisin kotiinsa ja hän on terveempi kuin koskaan ennen. Teidän laitanne tuntuu olevan melkein sama kuin hänenkin."

"Niin", huudahti Sérafine, "minähän olin päättänyt mennä tervehtimään häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Viipykää vielä hetki, ennenkuin pyydätte tohtori Gauden ottamaan minut vastaan."

Euphrasie Moineaud asui miehensä tuon nuoren ja iloluontoisen muurari Auguste Bénardin kanssa Carolinekadun varrella Grenellessä; heillä oli suuri huone, jota käytettiin samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena. Siinä oli myöskin pieni, pimeä seimi, jota myöhemmin, kun he neljässä vuodessa olivat saaneet kolme lasta, käytettiin hyödyksi siten, että molempain vanhempain lasten, kaksosten vuode sijoitettiin sinne. Nuorimman lapsen kehtoa pitivät vanhemmat vuoteensa vieressä. Ja Euphrasie, jonka oli täytynyt jäädä pois tehtaasta, koska hänellä oli liian paljon tekemistä omassa kodissaan, teki siellä ihmeitä puhtauden harrastuksellaan ja hallitsi itsevaltiaana kuningattarena kaikkein pelkäämänä ja tottelemana. Viimeisen lapsivuoteensa jälkeen oli hän kuitenkin saanut kuin halvauksen tautinsa johdosta. Hän oli luultavasti ryhtynyt työhön liian aikaiseen. Kauvan taisteli hän tautiaan vastaan, mutta lopultakin täytyi hänen mennä sairashuoneesen, ja nyt oli hän palannut Gauden klinikasta leikattuna ja parannettuna, kuten väitettiin. Neljätoista päivää olivat sanomalehdet jo puhuneet tuon kuuluisan kirurgin viimeisestä ihmetyöstä, kertoneet liikuttavia juttuja tuosta nuoresta naidusta työläisnaisesta, jolla oli ollut hirveä tauti, mutta oli nyt pelastunut varmasta kuolemasta, ja miehensä ja lapsensa olivat saaneet hänen takaisin terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan ennen oli ollut. Se oli ollut Gauden mestarinäyte ja ratkaiseva todistus kaikille niille naisille, jotka tahtoivat uskaltaa antautua leikkauksen alaiseksi.

Samana aamupäivänä kuin Sérafine tuli Bénardille saamaan tietoja, tapasi hän koko perheen. Bénard, jonka työpaikka oli lähellä, oli kotona syömässä aamiaista; Euphrasie lakaisi lattiata ja torui aina väliin kolmea lastaan, jotka aina roskasivat. Eukko Moineaud, joka pikimiltään oli tullut tervehtimään tytärtään, istui tuolilla kädet esiliinan alla; hän näytti yhtä säälittävältä kuin ennenkin ja viime vuosina oli hän vanhentunut paljon.

"Kun minä sain kuulla, että te olette parantunut", sanoi Sérafine, "niin tahdon minä ennen kaikkea toivottaa teille onnea; minähän olen nähnyt teidät tehtaassa silloin kuin te olitte hyvin nuori; ja kun minulla on eräs ystävätär, jolla on melkein sama tauti kuin teilläkin, niin tahdon minä myös kysellä teiltä hieman."

Nuo köyhät ihmiset olivat aivan ihmeissään tästä odottamattomasta vierailusta. He tunsivat paroonittaren, työläisnaisten keskuudessa oli kierrellyt juttuja hänen satumaisista rikkauksistaan ja hänen omituisesta elämästään. Mutta kun Sérafine oli suvainnut istuutua, istahti muurarikin pöytänsä ääreen lopettaakseen ateriansa, jotavastoin akka Moineaud istahti vanhalle paikalleen ja vaipui tylsään äänettömyyteen.

"Niin, totta se on, että leikkaus onnistui erinomaisen hyvin", kertoi Euphrasie, joka seisoi luutaansa nojautuneena. "Minä en ensin tahtonut mennä sairashuoneesen, sillä tohtori Boutan, joka usein on hoitanut meitä ilmaiseksi, sanoi, että minä voin helposti tulla terveeksi kotonakin, kun minulla vaan on paljon kärsimystä ja olen varovainen. Mutta hän sanoi, että minä en saa tehdä työtä, ja mitenkä minä voisin olla työtä tekemättä, kun minulla on mies ja lapsia? Ja eräänä päivänä, kun minulla oli vaikeat tuskat, tein minä päätökseni."

"Tapahtuiko leikkaus heti?" kysyi Sérafine.

"Eihän toki, siitä ei edes ollut puhettakaan silloin. Ensi kerran kun he siitä puhuivat, suutuin minä ja tahdoin lähteä pois, minä luulin, että he silpovat minun niin, että mieheni alkaa minua inhota. Mutta herrat nauroivat ja lopuksi he sanoivat, että jos minä mieluimmin tahdon kuolla, niin on se minun oma asiani. Kahdeksan päivän kuluessa he alinomaa sanoivat minulle, että minä varmaan kuolen kuukauden perästä. Ymmärrättehän, ett'ei ole niinkään hauska elää tuollaisissa ajatuksissa, ja kun minä kysyin, mitä he aikoivat minulle tehdä, eivät he vastanneet mitään tai puhuivat asiasta kuin jostakin turhanpäiväisyydestä, jollaista tehdään joka päivä ja joka ei edes satu. Ette voi aavistaakaan, kuinka monta naista käy tuon kiirastulen lävitse, niitä vietiin kolme neljä joka päivä sairashuoneesta leikkaushuoneesen, ja kun he kannettiin takaisin, sanottiin, että he olivat parantuneet. Ja niin päätin minäkin antautua leikattavaksi, ja nyt olen minä oikein iloinen, että tein sen päätöksen."

"Joka tapauksessa", keskeytti Bénard, "olisi heidän pitänyt ilmoittaa sinun miehellesi, mitä he aikoivat sinulle tehdä. Etkä sinä tiennyt siitä itsekään, sinähän aivan hämmästyit, kun sait tietää, kuinka paljon he olivat leikanneet pois..."

Euphrasie suuttui ja viittasi miehelleen, että tämä vaikenisi.

"Tietysti olivat he puhuneet siitä minulle! Niin, tietysti ei kuitenkaan aivan selvästi. Mutta minähän kuulin, miten toisten laita oli, ja minä käsitin hyvin, että..."

"Mutta joka tapauksessa olisi heidän pitänyt sanoa sinulle, ett'et sinä enään koskaan voisi synnyttää lapsia."

"Vaiti! Sinähän teet minun uudestaan sairaaksi. Eikö kolmessa lapsessa ole tarpeeksi? Luuletko sinä, että meillä pitäisi niitä olla kokonainen liuta niinkuin mammaparalla? Kolme lasta, eikö siinä ole tarpeeksi köyhille ihmisille?"

"On kyllä", huudahti Sérafine iloisesti, "kolmessakin on jo liikaa. No, tuottaako leikkaus paljon tuskaa?"

"Sitä ei tunnekaan, kun on nukutettu. Kun herää, niin silloin ei ole juuri hauska olla, mutta kyllä sen sentään voi kestää."

"Ja oletteko te nyt terve?"

"Olen, niin he ainakin sanovat. Ennen oli minulla alituisesti tuskia, niin että minun täytyi huutaa. Nyt tunnen minä niitä ainoastaan vähän silloin tällöin, mutta he ovat sanoneet, että minä en tule tuntemaan niitä sitten enään, kun olen täydellisesti parantunut."

Ikävintä oli se, ett'ei Euphrasie voinut saada takaisin voimiaan. Koko päivä meni siivoukseen, aina oli hänellä luuta kädessä; hänen puhtaudenharrastuksensa oli tullut ainaiseksi kiusaksi hänen miehelleen, joka ei saanut koskaan sylkeäkään ja jonka täytyi riisua jalkineensa jo oven suussa. Ja sitten pesi Euphrasie vielä kolme lastansa, niin pian kuin he olivat vähänkin lianneet itsensä. Mutta palattuaan kotiin sairashuoneesta, väsyi hän aina pian ja hänen oli pakko istua tuolille; hän oli suruissaan ja kiukuissaan siitä, ett'ei hän koskaan enään kelvannut mihinkään.

"Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen olen minä aivan väsynyt", jatkoi hän. "Mutta tässä täytyy vaan koettaa kärsiä, koska he ovat luvanneet, että minä tulen vielä voimakkaammaksi kuin ennen."

Nämät sivuasiat eivät juuri huvittaneet Sérafineä, joka ainoastaan ajatteli yhtä asiaa, vaikka hän ei vielä ollut voinut saada kysymystään sopivaan muotoon. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja katsoen julkeasti Bénardin silmiin sanoi hän:

"Aviomiehet ovat kylläkin taipuvaisia, kun on kysymyksessä se, ett'ei enään saada lapsia, mutta niin pian kuin vaimot eivät enään tahdo ottaa vastaan heidän hyväilyjään, tulevat he tyytymättömiksi ja etsivät korvausta kodin ulkopuolelta."

Muurari ymmärsi hänen ja vastasi nauraa hohottaen:

"Niin, mitä siihen tulee, niin ei ainakaan minulla ole valittamisen syytä."

Sérafine ihastui tästä selityksestä, hän tiesi nyt, mitä tahtoikin tietää, ja aikoi lähteä. Nyt alkoi akka Moineaud, joka tähän asti oli istunut hiljaa ja puoliunisena seuraamatta ollenkaan keskustelua, purkaa itsestään tulvanaan sanoja.

"Niin, se on totta, sinun äitiparallasi on ollut kokonainen liuta lapsia. Mutta niistä ei meille ole ollut paljoakaan onnea, ei minulle eikä miehellenikään. Hän yhä vaan raataa ja tekee työtä yksinään tehtaassa nyt, kun Victorista tuli sotamies -- ja hänkin kuolee ehkä jossakin kaukana niinkuin Eugènekin. Kolmesta pojastamme on ainoastaan nuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein kuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän vuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina. Ja neljästä tytöstämme on ainoastaan Irma jälellä, ja hän on vielä liian nuori mennäkseen naimisiin, ja minä pelkään, että hän saa huonon lopun, sillä hänellä ei ole halua työhön. Sinä olet ollut kuoleman kynsissä. Nyt on Cécilen vuoro tulla sairashuoneesen. Ja mitä onnettomaan Norineen tulee..."

Hän ravisti surullisena päätään ja jatkoi valitusvirsiään. Hänen miehensä oli nyt viisikolmatta vuotta seisonut ja polkenut maata samalla paikalla kuin sirkushevonen, ja lapsistaan ei hänellä ole ollut mitään iloa. Ja lapsiparat, jotka olivat lentäneet pesästään, heille ei todellakaan ollut sattunut parempaa onnea kuin isälle ja äidillekään; hekin olivat nyt alkaneet hankkia lapsia maailmaan, he myös, eikä näistäkään lapsista tulisi onnellisia. Kun hän nyt taaskin mainitsi liikutetulla äänenpainolla Norinen, keskeytti Euphrasie hänen äkkiä.

"Minähän olen kieltänyt sinun, mamma, mainitsemasta hänen nimeään minun läsnä ollessani! Se on häpeällistä, ja jos minä tapaan hänen, saa hän korvapuustin. Hän lienee taaskin saanut lapsen, ja minä ihmettelen, mihin hän on sen pannut. Jos sinun laiska Irmasi tulee jonakin päivänä vikuriksi, niin se on Norinen esimerkki, joka hänen on vietellyt."

Koko hänen hehkuva vihansa vanhempaa sisartaan, tuota täyteläistä, kaunista, huvinhaluista tyttöä kohtaan heräsi tuossa laihassa, kuivassa talousihmisessä, joka musersi koko ympäristönsä hyveillään. Ei äiti eikä mies tohtinut sanoa enään sanaakaan peläten saavansa aikaan taudin pahennuksen suututtamalla häntä.

"Ettekö te sanonut, että teidän tyttärenne Cécilekin on viety sairashuoneesen?" kysyi Sérafine taaskin uteliaana.

"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen palvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo, että hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten meni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa jäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin Euphrasiessäkin."

"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti", sanoi Bénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.

"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään", huudahti sisar yrmeästi, "ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on välttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?"

"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon", sopersi akka Moineaud ja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.

Sérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle frankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen siunauksen.

Seuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen tilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää tulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut varmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti Sérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi hankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli kaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.

Sairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan kirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli verrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota hän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin, rikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki rikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta kuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka koko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen muotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä esitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea esiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja kuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki vatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki toistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen menettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi asiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset, jotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin tullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä jotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä ihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan tuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein miljoonanaisten epäjumalaksi.

Kun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli valkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen Mathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten. Mathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen kohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä. Hän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä olivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja suruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain hiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Mikä hänen on?" kysyi Sérafine. "Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko hänellä tuskia?"

"Leikkaus on onnistunut hyvin", vastasi Mathieu. "Se kuuluu olleen oikea mestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja hän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa."

"Mutta miksi hän sitten itkee noin katkerasti?"

Mathieu oli hetken vaiti. Sitten lausui hän surkuttelevalla äänellä:

"Hänelle ilmoitettiin äsken, että jos hän menee naimisiin, ei hän voi koskaan saada lasta."

Sérafine katseli hämmästyneenä Cécileä.

"Senkötähden? Onko hänen mielensä siitä syystä niin paha?"

Mutta Mathieu kääntyi vakavana Sérafinen puoleen nähdessään, että tämä koetti pidätellä hymyään.

"Niin, näkyy löytyvän sairaita ja köyhiä tyttöparkoja, jotka surevat ajatellessaan, ett'eivät koskaan voi saada lasta."

Sérafine meni vuoteen ääreen ja tahtoi lievittää hänen suruaan, estää hänen kyyneleensä virtaamasta voidakseen itse tehdä muutamia kysymyksiä. Tuo nuori tyttö vastasikin lopulta koettaen tukahuttaa nyyhkytyksiään.

"Ettekö tunne enää mitään tuskia, pikku ystäväni?"

"En."

"No tuntuiko kipeältä leikkauksen aikana?"

"Ei, sitä en voi sanoa, minä en tiedä..."

Ja hän purskahti taas itkuun vielä valtavampaan kuin ennen. Sana leikkaus muistutti häntä taaskin siitä, ett'ei hän koskaan voisi saada lasta, ei koskaan, ei koskaan! Hän tiesi kaikki rakkaudesta ja äiteydestä, hän, tämä katutyttö, joka oli säilyttänyt puhtautensa, vaikka hän oli ollut niin paljon lian kanssa tekemisissä. Ja se oli äiteyden suru, joka valitteli tuossa neitseessä, äärettömän epätoivon parkaisu, joka puhkaisi melkein tiedottomasti itselleen tien kyynelvirran kautta, mikä ei kuitenkaan voinut sitä vaimentaa.

Nyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten kiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen totteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli ainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies, jolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse sitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili intelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen kuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan, se, jota hän kutsui "pieneksi helmekseen", itki noin katkerasti, tuli hän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän rakastettavasti ja anteeksiantavasti.

"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon hyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä."

Hän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa. Mitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli sittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen lempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli kokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin hänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.

Mainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de Lowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo ensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan kirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude lähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä erityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn painettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.

"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne" sanoi Mathieu Sérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. "Se on vakava asia."

"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat", vastasi Sérafine tyyneesti. "Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta mielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu."

Neljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä pensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli eräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude liljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli "ylhäisiä naisiaan". Hänellä ei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine kauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten mieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen koira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan pääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä, näppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta. Sérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti, parani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana, terveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen. Mathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän julkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön, että hän pelotta voi antautua kelle tahansa.

Eräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat he tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili alussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:

"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii ainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte, millaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat hänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja ihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti rikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen pelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme leikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla. Katsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt Euphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen tulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa ankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin olen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata neuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on hulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla, kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla kauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se merkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta tiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi tai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen yksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä minkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä viitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan tuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on kitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa ... suuri Jumala ... puoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!"

Hän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa tuottavan halveksumisen tunteilla:

"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja varkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He pettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät melkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko tämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole kylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää silmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat lopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta katsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden ja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se, että menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi on kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin preussilaisten luodit onnettomuusvuonna." -- -- --

Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat lapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he suoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle maalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen intohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun teki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä välttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään. Mutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista taistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun maaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan lakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen ennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön heidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta voivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin avulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen itäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka ensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän maatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se kestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut suuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon vaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua, huolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika, oli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti pelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena ainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise olivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen lapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin ilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä vallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.

Kahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut vaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne. Marianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon työtä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen päin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin ei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille viljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti ne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan pettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän kärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen. Mutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa metsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin, niin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat paikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan ohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme vanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he lähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä vapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka tauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi heidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli Mariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi kadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti hänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä urhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti puolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja kärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty tulevaisuutta varten.

Heillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys laajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

II

Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen. Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta, kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.

"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."

"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."

Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi. Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky -- verinen ruumis lavitsalla -- oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen, uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle, saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.

"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."

"Leskikö?"

"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan Loiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta saada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin lopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä ja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut Versaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää."

Mathieu hymyili.

"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo."

Se olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti kodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi, jota hän kuunteli.

"Ja hän tulee kihlattuna takaisin", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.

Nyt hermostui Morange.

"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren kanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä, jotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen miehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten tähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian paljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin minun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä tullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi toteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani eläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te tietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun täytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta näkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on niin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin; siihen ei ole kiirettä."

Hän hymyili taas ja jatkoi:

"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten Reinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja valmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa, joka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos te pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon hänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette noutamaan minua täältä kello kaksitoista."

Mutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.

"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista. Mutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä sopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän kanssanne."

He päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti asiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun varrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas Amsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse, jolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta oikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota tuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat; itse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli uteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä kosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän silmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän verhoomia myymälöitä.

Silloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut olivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta tuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista huolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko se todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin kuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei voinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen päin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen vaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen joukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa paikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin linnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja tänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet salaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa puistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi hengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota rappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä. Uteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja tuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei ollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä viisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella messinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen klinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla oli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka tunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota tahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa pidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä eikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti häntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin kujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun varrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa, sama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän elokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli työniloa ja elämän halua!

Tässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine seurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä rahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka kuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan äärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen puhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista juhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä himoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli asia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli yksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin, oleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti tulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta elämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita hänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän välinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen ennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine oli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään ja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta, tuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin itsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja Sérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen ijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa toisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli suuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten häväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema voidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan paljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää lapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden ajan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa teetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja siellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota niin pelättyä onnettomuudentapausta.

Mutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle, että hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän häpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut mahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea virkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun Reine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle, suuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että joutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas Sérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa ja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta onnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän odotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai aikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine oli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen synnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen varomattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan keskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt Reinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos antautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta siihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen, johonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen ajatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa leikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen samalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta äidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä hän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan olevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin huomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä lääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine itse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli epätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine asiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti vaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti vapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja. Hänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin täydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle ja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan. Ja kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä, suuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin proselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.

Nyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei hetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei luonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian löysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli ollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen erittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän tiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä ja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta naispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen oli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön koira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään voidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon hänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan palveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia, joka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän pelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan Tivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat toisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin hänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä nopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja sen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen henkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi. Sérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä jutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan koettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine oli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet maaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli vatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi Sarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti tohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein, Reinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi pienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus, joka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin itse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla parantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine keksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä, jolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he käyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin Reine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän kirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen halukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan linnan läheisessä kylässä.

Kun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään aamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.

"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman, sillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!"

Se oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi kiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo musta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen monta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli tarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.

"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle", sanoi Morange. "Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja sitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa katsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille parin vaaseja, jotka olen antanut hänelle."

Tuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat emaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä oli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli antanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui hiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä Mathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja sekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta kamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat kaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon haalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka seitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.

"Tulkaa, niin saatte nähdä... Minähän lupasin näyttää teille Reinen viimeisen valokuvan."

Ja hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen, joka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä järjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat keskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu valokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.

Kyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:

"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät, sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."

Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan, että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin, jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki, jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko valkeita ruusuja.

"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."

Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias, aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä, joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten, oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi. Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää, huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta. Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa. Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.

"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."

Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:

"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana päivänä. Minä sain sen aamulla."

Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.

"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa, jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin, huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja onnellinen!"

Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.

Morange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.

"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän palannut takaisin?"

Hän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen tyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin ja kysyi taas:

"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?"

Sérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti päättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan suurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä jääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä nähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:

"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä pahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin Pariisiin."

"Vai niin", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä äänenpainolla.

"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä."

Morange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan tuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei hänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.

"Te tulette siis noutamaan minua?"

"Niin tulen, kiirehtikää."

"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen kuntoon."

Hän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli ainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei tarvitsisi odottaa.

Sérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui Sérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua varten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi synkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he katselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja hirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mathieu vihdoin.

"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut."

Mathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.

"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä pesässä!"

Sérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon huudahduksen.

"Tiedättekö te sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on pettänyt?"

Mutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki nopeasti ja hiljennetyllä äänellä:

"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja näettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine tuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se ajatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta lapsesta ... ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska minäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena hullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon sulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa, niin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena kokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja elämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä..."

Sérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet sammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät vielä enemmän hänen hämminkiään.

"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja kylmille poskilleen", jatkoi Sérafine, "ja sitten käskin minä heti ajaa tänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada tietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä tehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette täällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole haitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne valmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku."

Hän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että Mathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä epäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä hansikkaitaan etsiessään kysyi:

"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?"

"Ei", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä iskua.

"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut yksinkertaisempaa."

"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä teitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään."

Morange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan. Mutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja Reine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka vuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä isäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut enään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi vaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:

"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"

"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."

Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut, mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki, huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti, että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun, tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa likaisella, verisellä lavitsalla.

"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"

Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse, kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle, likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä, käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.

Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:

"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."

Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua, sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään, alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.

"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"

Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.

"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut hänen!"

Nyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli haukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden vallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on revitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja malttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on petetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen oli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat tulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä taudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli saattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin yksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan, mutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä omallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä valehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin oikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään sitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo onneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden musertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa uhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut hänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin olisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.

"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua kuritushuoneesen, teidän kaikkien!"

Sérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen käteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.

"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi kuritushuoneesen, teidän ennen muita!"

Mutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita asioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten hän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.

"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen, kuritushuoneesen te kaikki!"

Sairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi hänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.

"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen", sanoi hän, "ja paroonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut, hän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka olivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan oikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen, täydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi kadehtinut."

Mutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja hänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa vastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että hän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa hullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen edessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo nainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja ainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut. Sarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi voimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin ottaminen.

Mathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä neuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan vastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta kaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei saa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui Morange, sana "murhaaja", jota hän hullun itsepäisyydellä oli toistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan pelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen harha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen rikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä hänen sitten oli löytänyt ... ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen oli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta vei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin veltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä, ja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja rukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen, joka rukoilee armahdusta.

"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö pahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!"

Sérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta Mathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki virtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen. Mathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui siltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut, olisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla rypyillä.

Morange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:

"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet ... minä en kellekään tee mitään pahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään."

Sarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti kohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja hän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä. Mathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui avoimen oven luokse.

Tässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan vuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset ikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta, samanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän vieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet irralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen Reinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä sisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien hiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana olivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa muuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla jättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää olentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan asti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja vuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli todistajana hirveästä näytelmästä.

Horjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai Reine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös kuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen, ja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman lopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon valtakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu. Ja Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään mies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt rakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen häpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi sydämen hänen rinnastaan.

Hän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun Mathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:

"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet minun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen. Minä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla, ja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon linnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut Valérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi auttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään joutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen minä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse mitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella heitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen tappanut heidät, minä se olen murhaaja!"

Hän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman kylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.

"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä tappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä päästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet koko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun Valérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan uneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli uneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni suhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut heidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun hulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan, joka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten tyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana eli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä tunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla muka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän rakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt hän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin, minulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua rakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen, yksin ikuisesti!"

Hän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli hänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:

"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut luotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki." --

* * * * *

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän kykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti, ja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni kestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja järjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa saaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä vaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas metsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita, koska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja ulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat laihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin maanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä, lukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään työtaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet ottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut maanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille kaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken sen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa, maitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan kirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat. Ja kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä erehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän ponnistuksensa.

Maatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina Monvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä uudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi ja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin hänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne vuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän niitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä äsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja toteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi metsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi karjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon. Taistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet lisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut satoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon. Sama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa; ne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan toisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat neljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja saattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian vilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian pieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta ulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja kun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen lapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin Grégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli noussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki hänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun hetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka kylvetty tulevaisuutta varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää ja toivoa.

III

Kului taaskin kaksi vuotta. Mathieu ja Marianne saivat vieläkin lapsen, tytön. Ja samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled ylämaan länsipuolella kaikella sillä rämeiköllä, joka ei vielä ollut tullut kesytetyksi. Mutta tämä puoli maatilaa oli nyt valmiina, enemmän kuin sata hehtaaria maata, jossa tähän asti oli kasvanut ainoastaan saraheinää ja ruokoa, oli viljelty ja kantoi runsaita satoja. Ja kanavoittu vesi johdettiin alas hiekkaisille viertomaille, ja siitä ne muuttuivat hedelmällisiksi. Se oli elämän vastustamatonta valloitusta, hedelmällisyys levisi päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista esteistä huolimatta, korvasi vahingot ja vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Nyt oli se Séguin, joka kehoitti Mathieutä hankkimaan itselleen uuden maakappaleen, hän koetti oikein houkuttelemalla saada Mathieun ottamaan yhdellä kertaa kaiken jälellä olevan maan, metsät ja nummet, lähes kaksisataa hehtaaria. Hän oli aina rahapulassa, hän tarjosi erityisiä etuja ja lupasi halvemmalla hinnalla. Mutta Mathieu oli varovainen eikä ottanut tarjousta vastaan, hän oli siksi viisas, ett'ei tahtonut luopua alussa tekemästään suunnitelmasta, jonka mukaan hän viljeli ainoastaan asteettain, tarpeen mukaan. Ja koko nummen ostamisessa itäpuolella rautatien varrella oli eräs vaikeus: siellä oli muutaman hehtaarin suuruinen maa-ala, joka leikkasi nummen keskeltä kahtia ja joka kuului Lepailleurille. Lepailleur ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt tätä maata hyödykseen. Kun Mathieun nyt oli valittava uusi maa-ala itselleen, valitsi hän länsipuolella sen alueen, joka oli vielä ostamatta tuosta ylhäällä olevasta suomaasta; hän tahtoisi vastaisuudessa, lausui hän, keskustella nummimaan ostosta, kun mylläri ensin olisi luovuttanut alueensa. Mathieu tiesi muuten, että mylläri kadehti ja inhosi häntä siihen määrään, aina siitä asti kuin hänen viljelysyrityksensä olivat alkaneet kukoistaa, että hän ei voinut ajatella yrittääkään tuon alueen ostamista ja oli varma siitä, että keskusteluista ei tulisi mitään. Séguin taas väitti, että hän kyllä saa tuon miehen järkiinsä, häntä huvitti ajatus saada tuo maa-alue ilmaiseksikin, kun hän vaan ryhtyisi asiaan. Mutta Mathieu oli itsepäinen ja tahtoi ensin keskustella Lepailleurin kanssa, ennenkuin hän allekirjoittaa kontrahdin nummimaan ostosta.

Kului muutamia viikkoja. Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Antinkadun varrella olevaan taloon kauppakirjaa tekemään, ei hän tavannut Séguinia, vaikka tämä oli kirjeessä ilmoittanut olevansa kotona. Palvelija, joka vei hänen toisessa kerroksessa olevaan suureen saliin, sanoi, että herra tulee varmaankin pian kotiin. Mathieu katseli ympärilleen hämmästyneenä siitä huolimattomasta siivosta, joka oli tässä loistavassa huoneessa ja jota hän ennen oli ihaillut, siinä kun oli komeita huonekaluja, harvinaisia taideteollisuuskokoelmia, tinaesineitä ja kirjoja. Nämä aarteet olivat tosin vielä jälellä, mutta ne olivat pölyssä ja oman onnensa huomaan heitettyinä. Ahdasmielinen Séguin, joka ajatteli ainoastaan, mitenkä hän voisi tulla huomatuksi, eikä voinut kauvankaan pysyä kiinni samassa oikussaan, oli luopunut taiteentuntijan rollista, joka ei häntä paljon huvittanut, ja oli nyt palannut ainoaan, todelliseen, kiihkoonsa: hevosiin. Kilpa-ajohevoset täydensivät nyt hänen rappiotilansa, jonka alkusyynä oli ollut peli ja rakastajattaret. Lopullinen perikato lähestyi kuitenkin yhä enemmän, ja tuosta salonkifilosoofista, joka oli ollut lukemattomissa keskusteluissa Santerren kanssa kirjallisuudesta ja yhteiskuntaopista, oli nyt jälellä ainoastaan ytimetön pessimisti, joka itse oli tuhonnut itsensä ja jonka viha elämään oli vähitellen tullut todelliseksi oltuaan ensin ainoastaan teeskenneltyä.

Mathieun tarkastellessa huonetta astui sisään pitkäkasvuinen, vaaleanverinen, kaunis tyttö, joka oli puettu yksinkertaiseen, mustaan silkkileninkiin, mikä teki hänen miellyttävän arvokkaaksi.

"Minä luulin lasten olevan täällä."

Hän hymyili vieraalle ja alkoi järjestellä papereita Séguinin kirjoituspöydällä sellaisen emännän arvokkaisuudella, joka tahtoo päästä oikeuksiinsa ja olla ylikomentajana.

Mathieu tunsi hänen, sillä hän oli nähnyt tämän tytön viime vuoden kuluessa ottavan talossa komennon, jotavastoin Valentinen vastenmielisyys talouden hoitoon kasvoi kasvamistaan. Hänen nimensä oli Nora ja hän oli saksalainen, kotiopettajatar, musiikkiopettajatar, ja Valentine oli ottanut hänen oikeastaan hoitamaan lapsia, sittenkun hänen oli täytynyt eroittaa palveluksestaan Céleste, joka varovaisuuskeinoistaan huolimatta oli taaskin tullut raskaaksi. Muuten se oikeastaan olikin Séguin joka oli hankkinut Noran, helmen, jonka hän oli varastanut eräältä perheen ystävättäreltä, kuten hän iloisesti sanoi. Ja pian kävi selville, että Nora olikin Séguinin jalkavaimo ja että Séguin oli nähtävästi ottanut hänen kotiinsa ainoastaan sentähden, että voisi tavata häntä sitä useammin ja ennen kaikkea voidakseen paremmin vartioida häntä, sillä Séguin oli hänen suhteensa hyvin mustasukkainen. Tuo kaunis tyttö, jolla oli aistillinen suu ja lapsellisen julkeat silmät, näkyi luodunkin herättämään levottomuutta ja epäluottamusta.

"Te odotatte herra Séguinia", sanoi hän vihdoin. "Minä tiedän, että hän on kutsunut teidät tänne; hän tulee varmaankin pian kotiin."

Mathieu, joka oli tarkastellut tyttöä, tahtoi tehdä kokeen.

"Hän on ehkä mennyt ulos vaimonsa kanssa", sanoi Mathieu. "Hehän käyvät usein yhdessä kaupungilla..."

"Hekö!" huudahti tyttö nauraen, mikä oli hyvin sopimatonta kotiopettajattarelle. "Teille on kerrottu väärin, herrani. Heillä ei koskaan ole sama matka. Minä luulen, että rouva on kirkossa, ellei hän ole jossakin muualla."

Julkeana ja pilkallisen näköisenä alkoi hän taaskin kävellä huoneessa järjestellen esineitä, ja ehtimiseen antoi hän hameittensa kosketella Mathieutä; hänessä näytti asuvan vaistomainen tarve tarjota itseään heti, kun hän vaan oli tullut kahden kesken jonkun herran kanssa.

"Oh, millainen talo!" jatkoi hän matalalla äänellä, aivankuin olisi puhunut itsekseen. "Näin vähän täällä välitetään herraparasta! Parasta olisi, ett'ei rouva olisi aamusta iltaan niin paljon muissa hommissa."

Valentine muissa hommissa! Voidakseen käsittää näitten sanain pilkallisuuden, täytyi tietää -- niinkuin Mathieu tiesikin -- että Valentine oli puoli vuotta sitten parantanut Santerren kanssa välinsä, jotka lähes kolme vuotta olivat olleet särkyneinä. Nyt tahtoi Valentine ottaa Santerren vastaan kotonaankin, hän sulkeutui koko iltapäiväksi Santerren kanssa pieneen salonkiinsa, ja nähtävästi tarkoitti kotiopettajatar juuri tätä sanoissaan, että rouva on "muissa hommissa." Santerre oli valloittanut Valentinen sinä aikana, jolloin hän piti tätä tarpeellisena saadakseen menestystä romaanikirjailijana, mutta kun Valentine tuli tarpeettomaksi ja vieläpä haitalliseksikin, oli Santerre lopettanut raa'alla ja häikäilemättömällä tavalla kaikki suhteet hänen kanssaan. Epätoivoisena tästä välien rikkoontumisesta oli Valentine sitten alkanut kummastuttaa ystävättäriään uskonnollisella hartaudellaan ja hänestä tuli yhtä ahkera kirkonkävijä kuin hän oli ennenkin ollut ollessaan kotona äitinsä luona ankaran uskonnollisessa Vaugeladen perheessä. Kun hän oli luopunut siitä vapaasta käytöstavasta, jota hän oli noudattanut miehensä ystäväin keskuudessa, vaipui hän liioiteltuun ahdasmielisyyteen. Samoin kuin Wagnerin musiikki oli roomalaiskatoolilaisuuskin vanhanaikuista ja vanhentunutta; hän odotti uutta verenhimoista Antikristusta, joka pesisi pois maailman synnit. Tosin väitettiin, että hän oli koettanut saada itselleen toista rakastajaa, mutta sitä ei voitu todistaa. Séguin, joka piti uskontoa yksinomaan muotiasiana, oli hetkiseksi lähestynyt häntä ja mennyt sovinnollisuudessaan niin pitkälle, että hän seurasi vaimoaan kirkkoonkin. Mutta alkooviriidat alkoivat sitten melkein heti, vielä kiivaampina kuin ennen, ja nyt tuli kaikki sovinto mahdottomaksi. Sittenkuin Nora oli saanut Séguinin valtaansa, oli Séguin palauttaakseen rauhan kodissaan saanut päähänsä tuoda taaskin perheesensä entisen ystävänsä Santerren, jota hän yhä kohtasi klubissa. Tämä kävi päinsä hyvin luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Romaanikirjailija tiesi, että hänellä oli ollut niin suuri apu naisista kuin hän suinkin voi toivoa ja että hänen nyt täytyi joko mennä naimisiin tai tehdä vuoteensa toisen miehen pesään. Mutta hän hylkäsi vieläkin avioliiton sekä periaatteittensa että persoonallisen vastenmielisyytensä tähden. Hän oli niinkuin Séguinkin neljänkymmenen yhden vuotias, Valentine lähenteli kolmeakymmentä kuutta; eikö nyt ollut se ikä, jolloin etsitään lepoa ja jolloin on viisainta ajatella yhtä niistä kestävimmistä ja lujimmista siteistä, joita maailma sallii? Niin Valentine kuin muutkin. Santerrehan tunsi Valentinen, joka oli rikas, joka otettiin mielellään vastaan hienoimmissakin seurapiireissä, sen lisäksi vielä nykyään uskonnollinen, ja täytti siis kaikki toivottavat vaatimukset. Ja sillä välin kuin taloudellinen perikato talossa alkoi tulla yhä uhkaavammaksi, olivat olot siellä järjestyneet seuraavalla tavalla: mies ja kotiopettajatar, vaimo ja miehen hyvä ystävä; nuo kolme lasta kasvoivat Jumalan kaitselmuksen alaisina ilman pienintäkään huolenpitoa.

Äkkiä kuului kimakkaa huutoa, ja Andrée hyökkäsi sisään Gastonin takaa ajamana.

"Nono! Nono! Hän tahtoo tukistaa minua!"

Hänellä oli mitä ihanimmat, vaaleat hiukset, jotka liehuivat pienten kasvojen ympärillä; veli, joka oli neljäntoista vuotias, siis neljä vuotta vanhempi siskoaan, oli hoikka ja laiha kuin isänsäkin, ja hänellä oli kylmät, siniset silmät kalpeissa kasvoissaan. Hän sai vihdoin kiinni sisarensa ja tukisti häntä kaikesta voimastaan.

"Oi, miten paha hän on, estä häntä, Nono!" huusi tyttö itkien ja tarttui kotiopettajattaren hameisiin.

Mutta Nora tyrkkäsi hänen luotaan ja torui:

"Hiljaa, Andrée! Aina te tappelette! Tämä on sietämätöntä."

"Minä en sanonut hänelle mitään, minä istuin lukemassa", selitti pikku tyttö itkien. "Silloin tuli hän ja otti minulta kirjan ja tuli minun päälleni..."

"Hän on tyhmä, hän ei tahdo koskaan leikkiä", vastasi Gaston ja nauroi ilkkuvasti. "Se on sinun omaksi hyödyksesi kun minä sinua hiuksista vedän, sillä siten tulevat ne pitemmiksi."

Kotiopettajatar yhtyi hänen nauruunsa, ja hänen mielestään tämä oli hyvin hauskaa. Hänen mielestään Gaston oli aina oikeassa, ja hän antoi pojan itsevaltaisesti hallita molempia sisariaan, sekä myöntyi siihenkin leikkiin, jota tämä hänen itsensä kanssa harjoitti hypäten esimerkiksi hänen olkapäilleen tai pannen kylmän kätensä hänen niskaansa.

Mathieu oli kummissaan, vieläpä hieman suuttunutkin. Silloin tuli sisään tohtori Boutan. Pikku Andrée, joka piti tohtorista hänen iloisen hyväsydämisyytensä tähden, juoksi jo rauhoittuneena häntä vastaan ja tarjosi poskensa suudeltavaksi.

"Hyvää päivää, lapseni. Minä odotan äitiäsi, joka lähetti minulle aamulla sähkösanoman, mutta ei liene vielä itse tullut kotiin. Minä olen muuten tullut liian aikaiseen. Vai niin, rakas Mathieu, tekin olette täällä."

"Niin olen. Minä odotan herra Séguinia."

He löivät kättä sydämellisesti. Sitten katsahti tohtori Noraan ja kysyi, oliko rouva Séguin pahoinvointinen, koska hän oli kutsunut häntä luokseen sähkösanomalla. Nora vastasi kylmästi, että hän ei tiedä. Kun tohtori nyt kysyi Lucietä, jota hän ei nähnyt, vastasi Nora vihdoin:

"Lucie makaa."

"Makaako hän? Sittenhän se onkin hän, joka on sairaana?"

"Ei, hän ei ole sairas."

Boutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät tahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt enempää.

"Hyvä on, minä odotan."

Nora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen, jonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman hämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi häntä, kunnes hän sai oven kiinni.

Boutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja katsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti päätään.

"Mitä te sanotte tuosta naisesta?" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. "Minua hän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka muuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt rikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme, että minä olen erehtynyt!"

Taas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän palasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä siivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä rappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä, että minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään, että kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen itsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani oikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko onnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies ja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä itsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin varomattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan hulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää alttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on loogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä, että he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän kiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet katkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet perhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia ehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut raivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä sanoakseni mitään uutta."

Hän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty äänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:

"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän heikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät maailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta paitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne syöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi meidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan sisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat tulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten keinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen. Mitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee kansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja henkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä muinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia, helposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla, taiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän rajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle, oletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan kukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta murhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja järjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen, koska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja, niitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta sydämeni kouristuvan."

Boutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti pikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut, niin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä talonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän sukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka veli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori pitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas. Mutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista vuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja uneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen kehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen verivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä mitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin aistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai hänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä viattomuudesta. Kaikki elämä -- muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä, jossa oli pieniä, alastomia poikasia -- vaivasi häntä, inhoitti häntä siihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi, että hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka kauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.

Nyt hyökkäsi Valentine sisään kuin tuulispää. Hän tuli aina kaikkialle liian myöhään ja oli aina pää pyörällä jonkun odottamattoman asian tähden. Hän oli yhtä laiha ja elokas kuin ennenkin, ja vaaleat hiukset olivat vielä kuin sädekehänä hänen hienojen, kuoppaisten kasvojensa ympärillä.

"Hyvää päivää, herra Froment, hyvää päivää, tohtori Boutan. Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa. Minä menin Madeleinekirkkoon kuulemaan abbé Levasseurin saarnan alkua ja aijoin poistua hetken kuluttua -- minähän olin pyytänyt teitä tänne --, mutta sitten minä aivan unohdin teidän, abbé puhui niin kauniisti, että hän sai minut kokonaan valtaansa."

Hän oli vielä aivan haltioissaan ja hänen katseensa oli puoliksi sammunut. Hänen mielestään oli abbé kuitenkin ollut liian maltillinen, hän oli vertaillut nykyajan aatteita toisiinsa ja ollut sitä mieltä, että sovinto uskonnon ja tieteen välillä on mahdollista.

"Eikö teillä ole minkäänlaista hermotautia?"

"Minullako? Ei! En minä ole pyytänyt teitä tänne itseni vaan Lucien tähden, joka on suurena surun aiheena. Minä en ymmärrä häntä. Voitteko ajatellakaan sellaista, että hän kieltäytyi aamulla nousemasta ylös vuoteestaan. Kun minä sain kuulla sen, menin itse hänen luokseen; ensin ei hän vastannutkaan vaan kääntyi seinään päin. Sitten sanoi hän vähintäin parikymmentä kertaa, että hän tahtoo mennä luostariin; mitään parempaa selitystä ei hän antanut, vaan oli vaalea kuin palttina ja tuijotti eteensä. Mikä teidän mielipiteenne on näitten uusien oikkujen suhteen?"

"Onko yöllä tai eilen illalla tapahtunut jotakin?" kysyi tohtori.

"Yölläkö, ei, ei mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei eilen illalla myöskään. Minä olin yksin kotona enkä käynyt ulkona; ystävämme Santerre tuli tänne aikaiseen ja joi kupin teetä, minä menin hänen kanssaan pieneen salonkiini sanottuamme ensin lapsille hyvää yötä päästäksemme kuulemasta heidän meluaan. He menivät levolle tavalliseen aikaan."

"Nukkuiko Lucie hyvin, eikö hän valitellut?"

"Sitä minä en tiedä. Hänellä ei näytä olevan kärsimyksiä. Minä en luule, että hän on sairas, sillä voittehan ymmärtää, että minä en olisi nyt mennyt iltapäivällä ulos, jos olisin ollut vähänkin levoton hänen suhteensa. Mutta minä tahdoin joka tapauksessa kysyä neuvoa teiltä, sillä tämä on joka tapauksessa hyvin kiusallista, tuo hänen itsepäisyytensä, ett'ei hän tahdo nousta ylös. Mennään nyt hänen huoneesensa, ja torukaa häntä ankarasti, tohtori, laittakaa niin, että hän heti nousee ylös!"

Séguin oli juuri tullut sisään. Hän oli kuullut vaimonsa viimeiset sanat, hän likisti vaan hiljaan Boutanin kättä, jotavastoin Valentine lähti huoneesta tohtorin kanssa. Sitten pyysi Séguin anteeksi Mathieultä.

"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun yksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon paljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä asioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea."

Hän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta hintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei muuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten, viljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja esteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän oli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen, joka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen tuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta kääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja sanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska kerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.

"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen luokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi maatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä, sillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti jättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi minä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle korvapuustin. -- Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?"

"Niin on, pikku Thérèse", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo edeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. "Se onnettomuus, niinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin hyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko yhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän on itserakas ja kostonhimoinen mies."

"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla hänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita Janvillen koulussa."

Mathieu hymyili yhä.

"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä kun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun, luulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä hänestä herrasmies."

Lyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi tyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen suomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se allekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa, toinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja toinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka Lepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.

"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut teille todellinen voitto", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa. "Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä tekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette päättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni."

He olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät juuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut vaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.

"Ei, mutta oletteko te täällä?" sanoi talon herra aivan tyyneesti. "Minä luulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa."

Santerre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli melkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen kauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen hyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen, joka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli tullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli nyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen suunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen halveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.

"Maindronin näytelmä!" vastasi hän. "Ette voi aavistaakaan, miten inhoittava se on! Taaskin aviorikos, sellainen alkaa lopulta todellakin inhoittaa. On käsittämätöntä, ett'ei yleisö, jonka täytyy tuollaisia katsella, tee kapinaa. Meidän viheliäiset psykoloogimme, jotka niin surkuteltavalla naamalla seuraavat vanhaa yhteiskuntaa hautaan, ovat tosiaankin onnistuneet turmella sen perinpohjin, koska se noin makaa liejussa ja kamppailee kuoleman kanssa. Minä puolestani olen sama, mikä aina olen ollut. Kidutus on ainoa, joka voi kuolettaa himon. Jumala on tuhoava maailman, ja siinä on ihmiskunnan ainoa onni..."

Kun hän huomasi, että Mathieu katseli hämmästyneenä häntä, muisti hän luultavasti vanhan rollinsa romaanikirjailijana, joka oli puettu hännystakkiin valkea liina kaulassa ja joka johti tanssia ja saattoi hautaan valtaansa saamansa hienon maailman, ja sentähden lopetti hän nyt äkkiä puheensa ja lisäsi:

"Minä pakenin teaatterista. Nyt on kaunis ilma, minulla on vaunut tuolla alhaalla, tuletteko mukaan pastellimaalarein näyttelyyn?"

"Ei, rakas ystäväni, en minä tule", sanoi Séguin huolettomalla äänenpainolla, "minä en tiedä mitään ikävämpää kuin pastellimaalarit. Tiedustelkaa, onko Valentine vapaa tulemaan."

Ja kädenliikkeellä, joka seurasi näitä sanoja, lahjoitti hän pois vaimonsa. Kymmenet kerrat oli hän ollut tappamaisillaan Valentinen järjettömän mustasukkaisuutensa tähden ja oli syyttänyt häntä mitä inhoittavimmista aviorikoksista. Mutta hän oli aivan epäloogillisesti sietänyt aina Santerreä. Häntä ei otettu laskuihin, tai jos aviomies oli kauvan ollut tietämätön heidän keskinäisistä suhteistaan, oli hän sittemmin tyytynyt asiaan, joka jo oli tapahtunut. Ja varsinkin nyt, kun hän oli saanut sen hyvän ajatuksen päähänsä, että hän antaa rakastajan takertua kiinni kotiinsa voidakseen sitten itse elää mielensä mukaan, salli hän Santerren tulla ja mennä koska tahansa, lähteä Valentinen kanssa ulos ja palata taas takaisin; kaikki kolme elivät he kuin hyvät toverit, laskivat leikkiä ja keskustelivat kuin ennenkin ja olivat yhtä hienoja pessimistejä.

"En minäkään pidä pastellimaalareista, mutta pääasia on saada iltapäivänsä kulumaan. Maindron on perin väsyttänyt minun ensimäisellä näytöksellään. Oi, Jumalani, miten jotkut päivät voivat olla ikäviä!"

"Meneväthän nekin mukiin, jos ne eivät ole muuta kuin ikäviä. Mutta Sirius on sairas, ja koko tallini on ylösalaisin. Minä en onnistu missään. Parasta olisi paneutua kuolemaan."

"Mitä? Onko Sirius sairas? Rakas ystävä! Jos tahdotte, niin kuollaan yhdessä. Minä haukottelen itseni kuoliaaksi."

"Ja minä syljeskelen ja oksennan henkeni ulos. Oh, miten inhoittavaa tämä elämä on!"

Syntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:

"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?"

"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni. Mutta kyllä sekin pian tapahtuu."

"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan paljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä onnettomuuksien huippu!"

Mathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs palvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien luokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin laski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan auttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan vakuutetuksi miesten kaikkivallasta.

Lucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja piti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin tehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä tuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet, kalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät vaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat itsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki äitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä katseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen keveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja makasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.

"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te tahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?"

Mutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.

"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne levottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?"

Hän makasi kuin kuollut liikuttamatta huuliaan tai sormiaan.

"Minä luulin todellakin, että te olette järkevämpi kuin olette. Te pahoitatte meidän kaikkein mielen. Minunhan täytyy tietää, mikä teidän on, voidakseni parantaa teidät."

Kun tohtori nyt oli tarttuvinaan Lucien toiseen käteen irroittaakseen sen peitteestä, vapisi tyttö ja piti niin lujasti peitettä kaulansa ympärillä, että tohtorin täytyi luopua yrityksestään koetella hänen valtimoaan, sillä väkivaltaa ei hän tahtonut käyttää.

Valentine, joka oli seisonut vieressä hiljaa odotellen, suuttui nyt.

"Sinä käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme, tämä on mielettömyyttä, minun täytyy kutsua tänne isäsi, niin että hän saa rangaista sinua. Aina aamusta asti olet sinä virunut vuoteessasi, etkä edes tahdo sanoa meille, mitä on tapahtunut. Puhu nyt ainakin, kerro, mikä sinun on, niin että tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Onko sinulla jotakin valittamisen syytä? Mitä sinulle on sanottu tai tehty?"

Kun Lucie taas muuttui kuolon kankeaksi, lähetti äiti tohtorin kehoituksesta noutamaan Noraa, kotiopettajatarta, jotta häntä voitaisiin kuulustella. Kun tuo pitkäkasvuinen, vaaleaverinen tyttö tuli sisään, oli tohtori huomaavinaan lapsessa saman vapistuksen kuin silloinkin, kun hän itse oli tahtonut koskettaa häneen, ja samaa ikävöimistä saada hautautua, kadota pois ainaiseksi.

Nora asettui vuoteen jalkapäähän ja vastaili tyyneesti, itsekin tietämättään julkeasti hymyillen tohtorin kysymyksiin.

"Minä en tiedä mitään, herrani. Minä en luonnollisesti vie lapsia vuoteeseen. Neiti Lucie näytti aivan terveeltä illalla. Hän meni luultavasti nukkumaan tavalliseen aikaan sanottuaan pienessä salongissa hyvää yötä äidilleen, jolla oli vieraita. Minä menin sitten, kuten tavallista, hetkeksi hänen huoneesensa sanomaan hänelle hyvää yötä. Mihin kysymykseen minun pitäisi nyt vastata? Minä en tiedä."

Puhuessaan katseli hän yhä tyttöä ja hymyili tahtomattaan, aivankuin olisi muistanut jonkun hauskan asian. Mutta se oli liiaksi, lapsi purskahti katkeraan itkuun, kun hän lakkasi tuijottamasta kattoon ja huomasi nuo terävät, pilkalliset silmät, joitten katse oli häneen kiinnitettynä.

"Antakaa minun olla, älkää puhutelko minua, älkää katselko minua! Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän toivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan enään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti unohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen aistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.

"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Valentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan Séguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen äidillisellä ja arvokkaalla äänellä:

"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta luostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta kuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina velvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä tunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut sinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä sanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet sairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene luostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään vastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä esimerkkejä."

Lucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui, laajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä katkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun kunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.

Nyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki selvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili tämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Entä sitten? Sinä, rakas ystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin tyhmiä oikkuja." Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka liikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa tutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi, jotta päästäisiin tästä pulasta.

"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän erehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas niin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas. Minä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat sinulle anteeksi."

Hän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun Lucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan puoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.

"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... te ette saa suudella minua!"

Santerre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti kietovinaan kätensä tytön ympärille.

"Miksi en minä saisi suudella sinua, Lucette? Minähän suutelen sinua joka päivä."

"Ei, minä en tahdo ... päästäkää minut, olkaa armelias! Ei, ei, te ette saa, ei koskaan enään!"

Ja kun Santerre tahtoi kuitenkin saada tahtonsa perille Lucien vastalauseista huolimatta, nousi tyttö istualleen vuoteessansa, heittäytyi sitten takaperin ja vältti siten Santerren suuta, aivankuin se olisi ollut tulikuumasta raudasta tehty.

Ja kun hän tunsi, että Santerre kuitenkin tulisi suutelemaan häntä, alkoi hän kertoella siitä häpeällisestä salaisuudesta, joka aamusta alkaen oli jäätänyt häntä, ryöstänyt häneltä puhelahjan ja vienyt kaiken halun elämään.

"Älkää suudelko minua! Ei koskaan, ei koskaan enään! Minä näin teidän eilen illalla pienessä salongissa yhdessä mamman kanssa... Saastaisuutta! Saastaisuutta!"

Santerre kalpeni ja vetäytyi taaksepäin. Tuntui siltä kuin nyt syntynyt hiljaisuus olisi levittänyt kuoleman kylmyyttä huoneesen. Kaikki olivat hämmästyksissään ja odottivat, ei kukaan yrittänytkään estää tyttöä lausumasta noita välttämättömiä ja musertavia sanoja.

Lucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:

"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja sanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren reijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että Gaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä varpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä näin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää minut luostariin!"

Hän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin eteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään päin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät vavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti hän kuolleelta.

Kuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri noussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka mustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo kääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu valmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti hillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan vuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi oli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja julkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa, ja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun ylpeys.

Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:

"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta, niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen, hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."

Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä asiaan ja esiintyä isäntänä.

"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät. Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."

Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:

"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä lopun maailmasta!" --

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle, niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret -- kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa -- olemaan siellä, vaikka useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata, joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty, näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.

Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi, antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta, suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa. Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun siivet olivat kasvaneet.

Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti, mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni, rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.

Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.

IV

Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu, verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi, perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine hyvinvointineen.

Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan, että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.

Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.

"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se, jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä, että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on jäykistynyt."

Constance katseli häntä kummastuneena.

"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut, että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina ilmoituksia sanomalehdissä..."

Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.

"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut kolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä luottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te saatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että minä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei sen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen toivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa minulle anteeksi!"

Ja sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:

"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia, joilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän sukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on tehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt pyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja suurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja ylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä varastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä luonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä sentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän molempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen kantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?"

Constance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen nimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten raskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.

"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen. Lapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi lasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on hullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata, että hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on jonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa kiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä saa hirmuisen rangaistuksen."

Mutta kun rouva Angelin oli mennyt, ei Constance voinut olla ajattelematta sitä, mitä hän oli puhunut. Hän kummasteli sitä, että heidän ijällään ei voinut saada lasta, vaikka he sitä halusivat. Ja mistä tuli se kylmä väre, jonka Constance nyt tunsi kulkevan läpi ruumiinsa? Mikä tulevaisuuden aavistus se oli, joka oli saanut hänen sydämensä arimmat kielet väräjämään? Se oli ainoastaan hämärä, muodon vaisto, eikä hän olisi sitä huomannutkaan, ell'ei hän kerta ennenkin olisi tuntenut omituista tuskaa siitä, ett'ei hänellä ole toista poikaa, nimittäin sinä päivänä, jolloin onneton Morange oli jäänyt tyttärensä surullisen kuoleman kautta yksinään maailmaan. Siitä asti oli Morange elänyt jonkinlaista unielämää ja hänen aikansa kului kaikki virkansa täsmälliseen täyttämiseen. Hän ei puhunut juuri koskaan; hyvin säännöllisesti ja hiljaisena oli hän palannut takaisin kassanhoitajan tehtäviin; hän oli hyvin keskinkertainen ihminen, jonka kohtalona on alituiseen seista samassa paikassa, eikä hän koskaan pääsisi pois konetehtaalta, jossa hänen palkkansa nyt nousi kahdeksaan tuhanteen frankiin. Tuskin tiedettiinkään, mihin hän käytti tuon summan, joka oli hyvin suuri noin yksinäiselle, säännölliseen ja vaatimattomaan elämään tottuneelle miehelle, jolla ei ollut muuta ylellisyyttä kuin hänen hyvin avara asuntonsa, jonne hän itsepintaisesti sulkeutui ja eli luokse pääsemättömässä yksinäisyydessään. Tämän miehen lohduttamaton suru se juuri oli tehnyt Constanceen niin syvän vaikutuksen, että hän oli ensimäisinä päivinä itkenyt Morangen kovaa kohtaloa, hän, jolta muuten eivät kyyneleet helposti vuotaneet. Constance tuli varmaankin tietämättään vertailleeksi itseään häneen, ajatus toisesta lapsesta, joka hänellä lienee ollut ennenkin, sukelsi nyt esiin tänä liikutuksen hetkenä, jolloin hänen äidinsydämensä vapisi synkistä aavistuksista, jollaisia hän ei ennen ollut kokenut. Hänen poikansa Maurice oli kasvamisajallaan ollut heikko, mutta nyt hän oli kaunis yhdeksäntoista vuotias nuorukainen, yhä kalpea, mutta vahvan näköinen; hän oli äskettäin suorittanut sangen hyvällä menestyksellä ylioppilastutkinnon, hän auttoi nyt jo isäänsä liikkeen hoidossa, ja hänen äitinsä, joka jumaloitsi häntä, ei ollut koskaan ennen toivonut hänestä niin paljon kuin nyt, sillä hän näki mielikuvituksissaan poikansa liikkeen päämiehenä, joka yhä suurentaisi perheen rikkautta ja tulisi kuninkaaksi rahan ja vallan maailmassa.

Constancen rakkaus poikaansa, tulevaisuuden sankariin, kasvoi varsinkin siitä lähtien kuin pojan isä vajosi päivä päivältä yhä syvemmälle ja tuli vaimonsa inhon ja halveksumisen esineeksi. Siinä oli täydellisesti loogillinen turmelukseen vajoaminen, jota Constance ei kyennyt estämään, vaan jota hän päinvastoin edisti. Beauchêne oli neljänkymmenen kahden vuotias, hän joi liiaksi, söi liiaksi, poltti tupakkaa liiaksi. Hän lihoi ja pöhöttyi, huulet olivat veltot ja silmälaudat raskaat, ei huolehtinut ulkoasustaan niinkuin ennen ja alentui alhaiseen pilantekoon ja nauraa hohotti raakojen ihmisten tavalla. Mutta erittäinkin kotinsa ulkopuolella käyttäytyi hän halpamaisesti; siellä antautui hän roskaväen hurjisteluihin, joihin hänellä aina oli ollut halua. Nyt kun hänestä kotona ei paljoakaan välitetty, haki hän korvausta mitä julkeimpain katutyttöjen seurasta. Hän katosi kotoaan, oli poissa koko öitä, valehteli sitten kömpelösti tai ei edes välittänyt ryhtyä siihenkään vaivaan. Miten olisi Constance voinut vastustaa tätä, hän, joka ainoastaan harvoin voi antautua ottamaan vastaan miehensä vastenmielisiä hyväilyjä, ja tähänkin alistui hän ainoastaan siitä syystä, ett'ei ero heidän välillään tulisi täydelliseksi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja hän antoi miehelleen vihdoin täyden vapauden, vaikka hän tiesikin erittäin hyvin miehensä raaoista huvitteluista. Ja pahinta Constancen mielestä oli tuo henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen, joka ilmeni tuossa vahvassa miehessä epäsiveellisen elämän seurauksena ja jätti jälkiään liikkeeseenkin, joka myöskin oli rappeutumassa. Entinen työteliäs, tarmokas ja kestävä isäntä tuli hitaaksi, menetti aistinsa edullisten kauppain tekoon eikä hänellä ollut enään voimia suuriin yrityksiin. Hän makasi aamut sängyssään, jätti kolme neljä päivää perätysten käymättä tehtaassa, antoi epäjärjestyksen ja huolimattomuuden kasvaa siihen määrään, että ennen niin iloisilta näyttäneet kirjat osoittivat nyt joka vuosi tulojen vähenemistä. Tällainen oli tuon itsekkään, nautintoja rakastavan miehen loppu, miehen, joka aina oli puolustanut sitä mielipidettä, että raha, toisten työn kautta kymmenkertaiseksi kasvanut pääoma, oli ainoa valta, jota ansaitsi tavoitella, mutta joka valta nyt oikeutetulla ironialla saattoi liika suurien rahojen ja nautintojen avulla miehensä vitkalleen lähestyvään perikatoon ja ruumiillisen veltostumisen tilaan.

Ja vielä oli Constancea kohtaava viimeinen isku, joka saattoi hänen inhoomaan miestään. Eräs nimetön kirje, erään palveluksesta eroitetun palvelijan halpamaisen kostonhimon hedelmä, ilmaisi hänelle Beauchênen rakkausjutun Norinen kanssa, tehdasnaisen, joka oli tullut Beauchênesta raskaaksi ja synnyttänyt sitten salaisuudessa pojan, joka heti oli kadonnut tietämättömiin. Vaikka tästä oli jo kulunut kymmenen vuotta, ei Constance voinut ajatellakaan tätä likaista asiaa ilman että koko hänen sisällinen ihmisensä nousi sitä vastaan. Mihin tämä lapsi oli pantu? Elikö se vielä? Ja jos, niin millaisessa rikkaläjässä? Constance oli hyvin kuohuissaan tästä kohtalon sallimasta äiteydestä, jonka miehensä oli varastanut häneltä itseltä ja jota hän hämmästyksekseen tunsi kadehtivansa, sillä olihan hän itsekin itsepintaisesti kieltäytynyt siitä. Hänestä tuntui, että mitä enemmän vastenmielisyys ja inho eroitti häntä miehestään, sitä enemmän kasvoi hänessä äidin sydän, johon yhdistyi mustasukkainen hellyyden tunne, rakkauden leimuava rovio, kieltäytymistä ja kiihkoa, joita hän ei koskaan ollut puolisona tuntenut. Hän omisti nyt koko elämänsä rakkaalle Mauricelleen, hän teki pojan jumalakseen, uhrasi hänen tähtensä oikeutetun vihansakin. Hän oli päättänyt, että poika ei saa kärsiä isänsä kunnottomuuden tähden, ja poika oli suurena syynä siihen ylhäiseen käytöstapaan, jota äiti erinomaisella mielenlujuudella noudatti; hän näytti olevan tietämätön kaikesta, ei koskaan moittinut miestään ja oli maailman silmissä tätä kohtaan sama kunnioitettava vaimo kuin ennenkin. Vieläpä ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa vaikeni hän ja vältteli selvittelyjä ja riitoja. Tämä porvarillisesti siveellinen ja kunniallinen nainen ei ajatellutkaan rakastajaa eikä kostoa, vaan päinvastoin viha miehensä hurjisteluihin näytti kiinnittäneen hänen yhä lujemmin kotilieden ääreen, jossa hän turvautui poikaansa ja tuli tämän kautta suojelluksi yhtä paljon kuin ankarain periaatteittensakin kautta. Loukattuna, salaten vastenmielisyytensä ja inhonsa odotti hän poikansa iloista tulevaisuutta: hän olisi puhdistava ja pelastava talon. Äidillä oli palava usko hänen voimaansa, ja hän hämmästyi ja tuli aivan levottomaksi, kun tuo ihmeellinen, selittämätön vapistus väliin kulki äkkiä läpi koko hänen ruumiinsa ja sai aikaan ikäänkuin omantunnon vaivoja vanhain rikosten tähden, joita hän ei muistanut.

Se oli Constance, joka taaskin otti puheeksi ne asiat, joista rouva Angelin oli kertonut. Hän näytti hyvin uteliaalta ja osanottavaiselta. Kun tämä hedelmätön naisparka, joka kärsi siitä, että hänellä ei ollut lasta, tunnusti, että jokainen käynti kätilön luona oli vaan uusi pettymys, niin näytti Constance tahtovan lohduttaa häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen.

"Sallitteko te, rakas ystäväni, minun tulla jonakin päivänä teidän mukananne? Hän voi ehkä sanoa minulle sen, mitä hän ei tohdi sanoa teille."

Rouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.

"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään. Minusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne."

"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on kysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman halukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet minulle niin merkillisiä asioita..."

He päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta varten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva Bourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.

Samana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen luokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua pitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia. Cécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä laiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään ollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia heidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota hän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän koskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta, otti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä tehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa työ, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut nainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi ansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska hänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka ilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa kotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin, jossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta. Mathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla hänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.

"Mihin te menette?" kysyi Mathieu.

Hän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:

"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle."

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu oli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut kolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen juttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon huoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä herra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa, ja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli vielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä hän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt lapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan turvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes kolmenkymmenen yhden vanha.

"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle", jatkoi Cécile. "Minä olen käynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen tähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi ajatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!"

Hänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa loistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli tehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti tunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin sydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin äänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto olisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse ei enään voinut tulla äidiksi.

"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin kahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut niin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta sen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä poikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka ihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin suunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa pois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen, ottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni leikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me onnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme työtä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta tekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!"

"No, eikö Norine ollut suostuvainen?" kysyi Mathieu.

"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee oikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin huoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!"

Mathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:

"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun ystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada sisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä asiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte."

Cécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö Cécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:

"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä minulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin voitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta kulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin hengittää!"

Mathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät Miromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään kätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli saanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut täällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan samat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.

Tuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen vaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen näköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut huonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin ennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä oli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin huomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja päivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa kaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.

Norine istui puettuna sänkynsä laidalla ja antoi rintaa lapselleen.

"Tekö se olette, herra Froment?" huudahti hän tunnettuaan Mathieun. "Te olitte oikein hyvä, kun seurasitte Cécileä tänne. Herra Jumala, mitä kaikkea on tapahtunutkaan siitä, kun viimeksi tapasimme toisemme!"

Mathieu katseli häntä, ja Norine tuntui hänestä hyvin vanhentuneelta ja lakastuneelta, mutta hän näytti kuitenkin vielä sangen hyvännäköiseltä, vaikka olikin lihonnut hieman liiaksi ja oli huolettomammin puettu kuin ennen.

Cécile meni suoraan asiaan.

"Tässä on suklaata. -- Minä tapasin herra Fromentin kadulla, ja hän on niin kiltti, häntä huvittaa minun ajatukseni, että me vuokraisimme yhdessä huoneen, jossa sinä ja minä sitten tekisimme yhdessä työtä. Minä pyysin hänen tulemaan tänne puhumaan vähän sinun kanssasi ja koettamaan taivuttaa sinua pitämään lapsesi. Niinkuin näet, ei meidän aikomuksemme ole viekoitella sinua, koska minä puhun suoraan asiasta."

Norine pahastui ja alkoi vastustella.

"No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua kiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton..."

Mathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa loistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän vielä heittäytyy katuelämään. Ja Mathieu näki, että Norine oli tässä suhteessa aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Norine alkoi katkerin sanoin kertoella kevytmielisestä elämästään, aivankuin hän olisi nyt vaan odottanut miehiltä viheliäisyyttä, valheita ja pahoinpitelyä. Siinä oli taas se ankara todellisuus, joissa Pariisin työläisnaisten unelmat tekevät haaksirikon; he ovat turmeltuneita jo tehtaissa ollessaan, koettavat myydä itsensä kalliisen hintaan saadakseen sitä loisteliaisuutta, jota he näkevät rikkaitten kaupunginosain myymäläin ikkunoissa, ja sitten joutuvat he kadulle, kun eivät ole voineet kiristää miehiltä muuta palkkiota kauneudestaan kuin pettyneitä toiveita ja lapsiraukkoja, jotka he sysäävät luotaan raivoissaan siitä, että he ovat tulleet petetyiksi. Norine oli nyt kuohuksissa katkeruudesta, ilman leipää, ilman minkäänlaista ammattitaitoa, ilman nuoruutta ja ilman toivoa. Mutta mitä voisi hän tehdä? Kun kerran on joutunut allikkoon, niin täytyyhän sinne jäädä.

"Niin kyllä, minä olen todellakin suuttunut tähän kirottuun elämään, jota ensin nuorena ollessaan luulee niin hauskaksi, mutta jossa ei edes saada tarpeeksi ruokaakaan, puhumattakaan muusta likaisuudesta. Nyt on aivan kuin kivi olisi kaulassani. Muuten ei tästä elämästä voi päästä erilleen, se odottaa minua, ja minä palaan sen syliin takaisin ja elän sitä, kunnes löytävät minun jostakin nurkasta ja vievät kuolemaan sairashuoneesen."

Nämät sanat lausui hän rajulla kiihkolla, niinkuin nainen, joka äkkiä näkee kovan kohtalon edessään, mutta ei voi sitä välttää.

"Parasta on, että poika kulkee omia teitään ja minä omiani. Siten emme me ole haitaksi toisillemme."

Hänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset kasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi. Mathieu kummasteli tätä, hän aavisti, että Norinessa liikkui tunteita, joista hän ei puhunut, ja sentähden kiirehti Mathieu vastaamaan:

"Jos poikanne saa lähteä omia teitään, on pojallanne lyhin tie kuolemaan, nyt kun te olette itse ruvennut imettämään häntä."

Norine suuttui taaskin.

"Onko se minun syyni? Minä kieltäydyin antamasta hänelle rintaa. Te tunnette minun mielipiteeni tämän asian suhteen. Minä suutuin, minä olin vähällä lyödä rouva Bourdieutä, kun hän väkivallalla pani lapsen syliini. Ja sitten huusi poika vielä niin hirveästi nälkänsä vuoksi, tuo lapsiparka, hän näytti niin pahastuvan minun kiellostani, että minä hellyin antamaan hänen imeä ainoastaan vähän, mutta sillä vakaalla aikomuksella, että seuraavana päivänä en sitä enää tee. Mutta seuraavana päivänä huusi poika taas, ja minun täytyi vasten tahtoanikin antaa hänen imeä. Ja tämä kaikki tekee minun entistään onnettomammaksi, sillä nyt lähestyy pian se päivä, jolloin minun täytyy luopua tästä lapsesta niinkuin edellisistäkin."

Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Siinä oli taas sama vanha juttu aviottomasta äidistä, joka lopulta saadaan imettämään lastaan muutaman päivän ajan siinä toivossa, että hän kiintyisi siihen eikä voisi siitä enään erota. Tämä tehdään varsinaisesti lapsen pelastamisen tähden, sillä ei ole ainoatakaan niin hyvää imettäjää kuin oma äiti. Norine oli vaistomaisesti aavistanut tätä paulaa, hän vastusteli, huomautti aivan oikein, että ei kannata alkaa sellaista työtä, koska se kuitenkin myöhemmin täytyy lopettaa. Mutta niin pian kuin hän oli myöntynyt, oli hän kiinni, se hellyyden ja toivojen virta, joka täytti hänen sydämensä, voitti hänen itsekkäisyytensä. Tuo pikku raukka ei ollut kovinkaan raskas sinä aamuna, jolloin hän sai ensi kerran imeä Norinea. Sittemmin oli hän punnittu joka aamu, ja seinään naulattuun paperiin oli merkitty eri painomäärät. Alussa ei tämä juuri ollenkaan huvittanut Norinea, ja hän silmäsi numeroita välinpitämättömästi. Mutta sitä mukaan kuin numerot suurenivat ja osoittivat selvästi, että lapsi kehittyi, alkoi Norine enemmän välittää niistä. Äkkiä aleni paino lapsen pahoinvoinnin tähden, ja siitä asti oli äiti levottomasti odottanut punnitsemisen tulosta, ja kun paino taaskin lisääntyi, naureskeli hän ihastuksesta: tämän painon, tämän kootun voiman sai lapsi hänestä, hänen maidostaan, hänen lihastaan ja verestään. Hän, Norine, täydensi luomistyötä, äidillinen sydän puhkesi vihdoinkin kukkaan hänessä.

"Jos te tahdotte riistää lapselta hengen, niin ei teidän tarvitse muuta kuin kieltäytyä imettämästä häntä", sanoi Mathieu. "Katsokaahan, miten ahnaasti hän syö, tuo pikku enkeli!"

Hän imikin kaikin voimin. Norine purskahti itkemään.

"Herra Jumala, rupeatteko te nyt taas kiusaamaan minua? Luuletteko te, että minä nyt luovun ilolla hänestä? Te pakoitatte minun puhumaan asioista, joitten tähden sitten saan koko yön itkeä ajatellessani niitä. Minä en koskaan ole ollut paha, sen te tiedätte, eikö totta? Kun tätä lasta tullaan noutamaan minulta, tuntuu siltä kuin minulta kiskaistaisiin sydän rinnasta. Oletteko tyytyväiset nyt, te kaksi, kun olen sanonut tämän teille? Mitä iloa teillä nyt on siitä, että olette saattaneet minun näin murheelliseksi, koska yksikään ihminen ei kuitenkaan voi tehdä mitään, vaan lapsi täytyy joka tapauksessa heittää maailmaan, ja minä joudun katuojaan ja makaan siellä, kunnes luuta tulee ja lakaisee minun pois!"

Cécilekin itki, hän suuteli sisartaan, suuteli lasta ja rupesi taas laveasti puhelemaan unelmastaan, miten onnellisiksi he kolme tulisivat suuressa kauniissa huoneessa, jossa he saisivat nauttia kaikkia paratiisin iloja. Pieniä kartonginpalasia ei olisi niinkään vaikea leikellä ja liisteröidä. Kun Norine olisi oppinut taidon, voisi hän ehkä ansaita kolme frankia, koska hän oli niin voimakas ja kunnollinen. Viisi frankia heille yhteensä, eikö se jo ollut koko omaisuus? He voisivat kasvattaa lapsen ja päästä kaikista ikävyyksistä.

Norine, joka väsyi yhä enemmän, antoi houkutella itseään eikä enään vastustanut.

"Te saatte pian minun myöntymään, minä en nyt tiedä sitä enkä tätä, tehkää te, niinkuin tahdotte. Niin, kyllä siitä on minulle suuri ilo, jos saisin pitää pikku lemmikkini!"

Cécile taputti ihastuksissaan käsiään, ja Mathieu sanoi liikutetulla äänellä:

"Te pelastatte hänen ja hän pelastaa teidän."

Mutta samassa tuli huoneesen pitkä, synkkä olento, kuiva ja laiha nainen, jolla oli yrmeät kasvot, laimeat silmät ja vaaleat huulet. Missähän Mathieu oli ennen nähnyt tuon hongankolistajan, jolla ei ollut rintoja eikä lantioita? Äkkiä tunsi hän hämmästyksekseen tuon naisen, se oli Amy, englannitar, jonka Mathieu nyt näki aivan samanlaisena kuin kymmenen vuotta sitten. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin silloinkin, samanlainen puku, samanlaisen hitaan välinpitämätön: hän ei edes tainnut sen maan kieltä, johon hän tuli synnyttämään lapsensa. Ja nyt tunsi Mathieu myös tuon pienen, kiinnitetyn kapsäkin ja matkalaukun tuolla sängyssä. Neljännen kerran oli hän synnyttänyt lapsen tässä talossa, ja nyt neljäntenä kertana oli hän samoin kuin ensimmäisenäkin tullut sinne aivan aavistamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä. Maattuaan kolme viikkoa vuoteessa ja toimitettuaan lapsensa löytölastenkotiin, palasi hän aivan tyyneenä takaisin kotimaahansa, astui samaan höyrylaivaan, jolla hän oli tullutkin.

Kun hänen piti lähteä matkakapineittensa kanssa, pidätti Norine hänet.

"Vai niin, te olette suorittanut asianne tuolla alhaalla ja aijotte nyt jättää meidät? Suudelkaa ensin minun pientä poikaani..."

Englannitar suuteli sivumennen äsken syntyneen paljasta, lämmintä päälakea.

"Onnellista matkaa!" sanoi Norine.

"Yes ... hyvästi, hyvästi."

Hän meni matkaansa eikä heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt. Ja Mathieu ihmetteli nyt niinkuin ennenkin tätä pitkää naista, joka niin vähän näytti luodulta rakkautta varten ja joka niin säännöllisesti teki matkoja Ranskaan synnyttääkseen lapsen höyrylaivan kahden matkavuoron välillä. Kukahan oli isä? Ja mitenkä sydämettömän välinpitämättömältä tuo nainen näytti kotimatkalle lähtiessään, hän ei edes ajatellutkaan hylättyä lastaan!

"Hän tulee synnyttämään puolen tusinaa", sanoi Norine, kun Amy oli poistunut. "Eikä hän opi ranskaakaan näillä lapsivuodematkoillaan; minä olen turhaan kysellyt häneltä, mikä toimi hänellä on Englannissa, mutta en ole voinut saada edes neljää sanaa vastaukseksi. Jos hän on luostarinainen, kuten hän sanoo, niin todistaa se vaan, että kaikkialla voi elää rosvomaisesti. Hänen pitäisi todellakin imettää itse lastaan, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä niin usein näitä höyrylaivamatkoja!"

Norine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri paino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi tulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä ystäväänsä edes portaita alas. --

Puolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen sulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava keskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli ainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun arkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla aistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa, joka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut kiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen ja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa toiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään häntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut sulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi selityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän ijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja kertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka, vaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen käsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa tapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen harvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva Angelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon kirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja tunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi siis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen vuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään. Ja hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä armeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.

Kun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos, tahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman jäniksenkäpälällä ja sanoi:

"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada vaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian kauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa. Minä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä hyvää. Tulkaa pian takaisin taas!"

Mathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa Norinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä rinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat Constance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään tavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes olleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi, että Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa tekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli vastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä oli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö piti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli näkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään, eikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään, sama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun toivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos, häpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja uhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta itsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.

Mathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut hunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän hankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan löytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää itse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua kolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä olisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse ostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet vuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.

"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi itsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se tuottaa hänelle onnea!"

Mathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän ajatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse, koska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että hänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun varrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen kuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa portille.

Vaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään unelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää Mathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla kertaa.

"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka minä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa tekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei juuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin paljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten kuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä on lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän voi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön. Vikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka näyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te muistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin Norinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin on löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa, jonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes suudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan kotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada hänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että antaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut kaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä hän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen leikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska ei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että tahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se minun oikeuteni?"

Sitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.

"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut leikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä paitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin kävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään mitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja solmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin sietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon Euphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona hän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu samassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka laittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista lattiata. Oh, se on oikein kauheata!"

Kun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:

"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle jonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden, sillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä muutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi ansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän kuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän minun ottaa se pois häneltä."

Mathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin näytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.

Keskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui Euphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta akalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin laihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on puserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa olivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat harmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin huomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui melkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja toimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.

Kun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment, entinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt tuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt takaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä ääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:

"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen liisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä työstä läpimäräksi."

Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:

"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi. Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään oteta takaisin."

Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia, koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä, ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä, niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi, vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se, että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.

"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen, ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."

Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi. Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.

Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard, jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen vaimoparkansa kohtaloon.

"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar, jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille, sen sanon minä."

Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien tuolia.

"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin, väistypäs nyt hieman."

Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.

Mathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille omituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän muisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman sisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt kurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla päällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu nainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna yhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin tästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut varmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja voimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa, hän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien todellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!

Cécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka kasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut hänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he olivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:

"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille, että meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa kamarissa, josta minä olen puhunut." --

Mathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja puimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle sanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos liikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun itse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää, että jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli luultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen kotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden, joka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että toinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä yhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa, aikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin kanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan vanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he löysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi mennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen kaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut paikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa "kitsaille sukulaisilleen", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.

Kun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä juomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet kätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin vaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut tekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä tervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti molemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä hieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat punaiset.

"Hyvää päivää, rakas ystäväni", huudahti hän, "minä kerron juuri näille naisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia."

Kun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella ystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa, hän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi yleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli, haisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi mukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten tavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois päänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.

Beauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä, miten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli levotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen vakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten kulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi, että herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi hänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista tuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään Euphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti nauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti rakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso, vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään. Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen pöyristyksen...

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka, sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä, sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet, voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena; hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean ajan hivuttavista murheista.

Sillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo naittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä synnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin kypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat tehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan, kahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa -- heidän rakkautensa, raitis kuin toukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän ollessaan kahdentoista vuotiaita -- muodostui ääretöntä toivoa täynnä olevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret veljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan lukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan kukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri oli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine. Lähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea, joka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue, kukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä. Väliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli teillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi vielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan tätä kaunista näytelmää ja sanoi: "Nyt tulee sotajoukko!" aivankuin kaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko seutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina yksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua synnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa kastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa jälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän innokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien jälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.

Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja naiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja enemmän toivoa.

V

Oli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, laajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat itäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen pala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu: noitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin isä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt olivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat ponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman hedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei suostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä viheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin, hedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista esteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Blaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime talvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa, jossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte, hänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä, nuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut, että he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli todellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin viehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet huonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen ja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän tiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille mitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä pääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen nähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen välillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani, joka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä leikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin, oli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin erkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin ja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin taitava pienten muotokuvain maalaamisessa -- hätäkeino, jos joutuu köyhyyteen, sanoi hänen äitinsä -- ja hän oli maalannut kauniin medaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli häntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka Charlotte oli saanut.

Blaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian tullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä -- oltuaan pienen aikaa Morangen opissa -- oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota hurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että nuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa tavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli kunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella oli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta sairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut erittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas ajatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja sentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka teot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli viidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla äänellä: "Oi, miten hyvä pää hänellä on!" Ja Blaise otettiin luonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi, halvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota herättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon isä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi "ainoaksi pojaksi", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä suuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!

Mutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä suostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että häntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen tyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun aivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen perhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta, sai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa nousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen. Constance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan Maurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime viikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren tilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen oli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen vetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli häneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania. Levotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana päivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja heidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara keuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista. Huolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta levottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että hänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa elämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä kuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice äitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne saapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen heikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään, keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen katoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo lapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille, millainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa perillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa itsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo, ja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.

Blaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun tämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen tehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli Marianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.

"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi ... ihmisparat!"

He olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet hänen olevan sairaanakaan.

"Minä menen pukeutumaan", sanoi Mathieu, "ja sitten matkustan minä kymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille osanottavaisuuttani."

Marianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi menemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa sukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet hyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki todellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat sijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän poikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.

Mylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen, koska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että kysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:

"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa päästä täältä ihmisten joukkoon..."

Aina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton maatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä jonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää saavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi virnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä, joka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä jonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan viheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin tyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten saihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän maapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita vastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.

"Niin", sanoi hän kerskuvalla äänellä, "me matkustamme myös Pariisiin ... me saatamme tätä nuorta herraa sinne."

Hän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja leuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli puettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen kaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa edistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä kaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä pariisilaisen, kuten hän sanoi.

"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne", sanoi Mathieu, joka tunsi asiat.

"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä ilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä minäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn käyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä kuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän saa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan kaupungissa voi edistyä."

Rouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili tätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt vuorostaan autuaallisen näköisenä:

"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me olemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta huonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä illalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme ensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi, miten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!"

"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri", sanoi Mathieu hymyillen. "Kuka tietää? Kaikki on mahdollista."

Siinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin, heidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen rikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat karkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota askeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan, herrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin poika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken voiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.

Antonin purskahti nauruun.

"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on liian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten levätä."

Lepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se poika menee vielä pitkälle, se on varma!

Marianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän aikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi sentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa. Lepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa kuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten tapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli, sillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista mieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja hyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella äänellä:

"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä on paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä nyt, sillä tänään on ilon päivä!"

Pariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit, ja he katosivat.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon ulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut jalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa vaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia, näkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän oli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi ja hän lausui:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja sitten tuli sanoja tulvimalla.

"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista. Ajatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta. Ja sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin parhaallaan mennäkseni vihkiäisiin ... ystävämme Santerren orpana menee naimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin varannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli yhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme kirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni istuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään vihkiäisiin. Saatte nähdä ... nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä, joka vielä on sängyssä ... kaikki on hyvin kauniisti järjestetty ... se on sydäntäsärkevää."

Mathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän vanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä liekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä hänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen opettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti hänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä Antinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli Séguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi allekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin Gaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella kotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys tuli siellä yhä täydellisemmäksi.

"Parasta on", sanoi Valentine, "että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä hautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin Pariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle matkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten paljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin surullista?"

Hänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että välit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa, hän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut. Mutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi:

"Me olemme Jumalan hallussa."

Marianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi puheenainetta.

"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka vanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen."

"Vielä mitä!" huudahti Valentine. "Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä, sillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista vuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö, aamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi, että hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä luostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen. Mutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan hermostuttaa minua."

Hän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun hän huomasi Mariannen olevan raskaana.

"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te voitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille yhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on välttämätöntä teidän terveydellenne, niin... Ah, noita ihmisparkoja tuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!"

Kun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne ajatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen luokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin tietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat ainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei ollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä ruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli antanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan saamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen kummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:

"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa muotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut."

Kun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä se haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa, missä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt vaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt, koneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei ääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin tämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän ahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen rakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja tuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa, aikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet ainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut musliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat asetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin paljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka käveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli saapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan olevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle ainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä hirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui sinne, otti kaiken surun omakseen.

Mutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat kaikkein huulilla:

"Tällainen hirveä onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Hän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama rouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat joissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä edestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi seuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.

"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli."

Se oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta olisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka levittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän ei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja niitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle. Niiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava. Huone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä ilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä värähtelemään.

Kun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään verhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta polvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä lepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa toivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle nuorelle rouvalle. Hän oli istunut siellä jo kolme tuntia ja työskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä. Kun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä vaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa muuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja Marianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina vainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja palavain vahakynttiläin keskessä.

Salongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut varjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei kukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin huoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua tuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin tunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei päästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen välitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne Angelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa ja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi onnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen omaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut itselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin hänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää silmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien näitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti hymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka hedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli täytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen mennyttä elämäänsä.

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin, tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus, eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen, sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan, hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat ja punaiset.

Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.

"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."

Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.

Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.

"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"

Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen, jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.

Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin, mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.

Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea. Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet, jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle, päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä. Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt lapsensa.

Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä, siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä, nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta, säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.

Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.

"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus. Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa rauenneet."

Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin kysymään:

"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista. Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden tusinan."

Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet hänen salaiselta kateudeltaan.

Mutta Marianne ei ollut samaa mieltä.

"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen neljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen näytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada lapsia."

Constance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen kyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän kymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi yhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä syntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo, terveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt ainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo loppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä tulvillaan.

"Muuten unohdatte te", sanoi Marianne hymyillen, "että minä jo olen isoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle..."

Hän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne pikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle rintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon, vaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla käsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi nopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen mukanaan saliin saamaan rintaa.

"Miten kaunis tuo lapsi on!" sanoi rouva Angelin. "Tuollaiset pikku olennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä, missä ikinä he näyttäytyvätkään."

Constance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa vahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen tuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä ja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen lapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen sanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi, kaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut hänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti vieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu poikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.

Vielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa, jossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä salonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he suutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa, joita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli, niin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat lohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä, jyrkällä huomautuksella.

"Kaikki on mennyttä", sanoi hän. "Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on mennyttä."

Rouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia silmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja itkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut itkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:

"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin? Minun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä, mennyttä!"

Mutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa paljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä. Beauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan itkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen täytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja sanoi Blaiselle:

"Istu tuohon ja jatka!"

Ja Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen, ottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja kirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin kirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin poika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi Fromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa lähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran vieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi valtaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät, pojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli yksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja tuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen kuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta tyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta; tehdaskin oli kuollut.

Kahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa työmiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja kaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota herätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi paarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies laahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa vaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha nainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.

"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua."

Mathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli Sérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että hän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta kuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa rappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt voivan uhoitella aikaa.

"Ah, ystäväni", sanoi Sérafine, "minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja, joka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin pakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin kertoa kaikki."

Arkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni sysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa, katseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa rohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän kannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin, joka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa oli ottanut omansa takaisin.

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja nyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta luovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä viisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se rikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran työmiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli siellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli saanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten sadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.

Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas, suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

VIIDES KIRJA

I

Suuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa konetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne pysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä, ilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään valehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla saadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan törkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän hoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka oli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai vaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen kaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli hellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he elivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin verhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.

Mauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja hänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän tunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen pois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä, että hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut kruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse yksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta poika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi hallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan, talo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja varsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen, valloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan; hänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa, synnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa, paikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä hän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan tule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi hänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään oli lähestynyt miestään.

Ja uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki olivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli neljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään pohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia itselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi kuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta toivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti siltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat, vihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa, niinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja itketyin silmin.

Eräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea ja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt hänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän oli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa jollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta puhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten:

"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla muuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten lapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös, että te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja hänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?"

Hän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään nähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi Constance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää juttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Oh", sanoi Constance, "minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu siitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja ystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka olisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata niin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä. Minä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka ovat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla ajattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän puoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni, en tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta minä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin kanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä tuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis tavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut, elääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä hän toimii."

Mathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen varovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen avomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella harvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada Mathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun Constance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä etsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.

"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä huvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta? Unohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja ymmärtäväinen..."

Mutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti niitä omissaan ja pusersi lujasti.

"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun puoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa minua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja minä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä itse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!"

Mathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle kaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti Mauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras toivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa oli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa pettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt sai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä vaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut nyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle. Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti kadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se tuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta kuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen häpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon toisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä hänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.

"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu", sanoi hän, "että te teette minulle hyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa minulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän olisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en minä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala."

Mathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.

"Koska te pyydätte minulta noita tietoja oman rauhanne tähden ja kaikki jää meidän keskemme, niin ett'ei se vaikuta pahaa teidän avioliittoonne, niin en minä luule siinä mitään pahaa olevan, vaikka puhunkin teille, mitä tiedän, ja siitä ei ole paljon puhumista. Minä olin itse läsnä, kun poika jätettiin löytölastenkotiin. Siitä asti ei lapsen äiti ole koskaan tiedustellut häntä eikä myöskään kuullut hänestä mitään. Minun ei tarvinne sanoakaan, että teidän miehennekään ei tiedä tuon lapsen kohtaloista mitään, eikä hän ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Elääkö poika vielä? Missä hän on? Niihin kysymyksiin en minä voi vastata. Siihen tarvitaan laajoja tiedusteluja. Mutta minun mielipiteeni mukaan on hyvin mahdollista, että hän on kuollut, sillä kuolevaisuus on suuri sellaisten pikkulasten joukossa."

Constance katseli terävästi Mathieutä.

"Puhuttehan te totta, ettehän vaan salaa mitään?"

Kun Mathieu oli puolustanut itseään tuollaista epäluuloa vastaan, jatkoi Constance:

"Niin, minä uskon teitä. Te luulette siis, että hän on kuollut? Ah, kaikki nuo lapset kuolevat, vaikka on tuhansittain naisia, jotka olisivat onnellisia voidessaan pelastaa yhdenkin ja saada yhdenkin heistä? Mutta jos asian laita ei olekaan siten, on se kuitenkin selvitystä. Kiitos."

Seuraavina kuukausina tapasi Mathieu useat kerrat Constancen yksinään, mutta hän ei koskaan palannut tähän asiaan. Hän näytti koettavan unohtaa kaikki. Mutta Mathieu aavisti kuitenkin, että sama ajatus yhä vaivasi häntä, eikä ollut vaikea arvata, että puolisojen väliset suhteet olivat tulleet sitä huonommiksi mitä enemmän toivo lapsen saamisesta katosi, ainoa seikka, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa. Maailman silmissä olivat he vieläkin olevinaan hyviä ystäviä, mutta tosiasiat todistivat, että eripuraisuus tuli joka viikko yhä suuremmaksi. Beauchêne oli melkein tykkänään alkanut seurata taaskin vanhoja tapojaan. Constance taisteli kaikesta huolimatta niitä vastaan, koetti pidätellä häntä kotona, eikä tahtonut antaa perään. Voisiko se olla mahdollista, että he olivat hedelmättömät niinkuin Angelinitkin? Täyttyisivätkö kaikki Constancen aavistukset? Tulisiko hänen kotinsa olemaan yhtä hirmuisen tyhjä kuin hänen ystävättärensäkin. Ajatus heidän voimattomuudestaan saattoi Constancen vimmoihinsa. Itse ei hänessä ollut muka vikaa, mutta hänen miehensä oli elänyt niin kuluttavaa elämää ... ja nyt alkoivat alkooviriidat uudestaan, he syyttelivät toisiaan tästä hedelmättömyydestä, joka sai heidät epätoivoon.

Beauchêne sanoi, että sellainen vika voidaan auttaa. Mutta keltä kysyä neuvoa? Kun hän mainitsi Boutanin nimen, vastusti Constance tätä ensin, sillä hän pelkäsi Boutanin riemuitsevan voitostaan, hänen, jolla oli omat mielipiteensä ja joita hän oli niin kauvan puolustanut. Sitten hän kuitenkin antoi myöten häveliäisyydestä, koska hän ei muka tahtonut antaa muitten lääkärien tarkastaa itseään kuin sen, joka hänet jo tunsi.

Boutan oli sitä mieltä, että vika oli Constancessa. Hän oli usein nähnyt samanlaisia tapauksia. Ne olivat avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot, jotka turmelivat elimet ja saivat aikaan kroonillisia, sisällisiä häiriöitä. Tohtori epäili jotakin tällaista varsinkin sitten, kun hän oli hoitanut Constancea vatsanpohjatulehduksessa. Ja hedelmättömyyden täytyi olla parantamattomana seurauksena tästä.

Kun Boutan taaskin oli tarkastanut Constancen, vakaantui hän mielipiteessään, vaikkakaan hän ei voinut selvittää vakaumustaan muuten kuin hyvin mahdollisena hypoteesina, sillä nämät elämän lähteet ovat niin hämärät, että niitä on mahdotonta selvästi nähdä. Constancen täytyi nyt antautua erityisen käsittelyn alaiseksi kaksi kertaa viikossa, ja tuskallisessa jännityksessä odotti hän, mutta pettyi aina.

Vihdoin muutti Constance luottamuksensa tähän lääkäriin, jonka tiede ei voinut tehdä häntä äidiksi. Hänen mielestään Boutan oli liiaksi varovainen ja käytti liian lieviä keinoja. Ja hän päätti koettaa toista keinoa, hän antautui rouva Bourdieun käsiin, joka oli luvannut varmasti parantaa hänet. Nyt alkoi uusi lääkitsemistapa, uusi odotus. Constance kävi useita kuukausia Miromesnilkadun varrella ja antautui tuskia tuottavan käsittelyn alaiseksi. Mutta tuloksia ei kuulunut, niin kauvan narrattu luonto kieltäytyi tekemästä häntä uudestaan hedelmälliseksi, hän vaipui taaskin epätoivoonsa ja kärsi helvetintuskia ollen aina toivon ja toivottomuuden välillä. Hän oli menettämäisillään järkensä, hän juoksi puoskaroitsijain luona, haki sanomalehdistä ilmoituksia jos jonkinlaisista keinoista, osoitteita huijareista, jotka saivat hyviä tuloja hedelmättömistä äideistä, kun toiset heistä taas pettivät liian hedelmällisiä. Eräänä iltana meni hän rouva Rouchen luokse, joka paitsi erikoisalaansa -- kuolleina syntyneitä -- ylvästeli myöskin pettämättömästä lääkkeestään kroonillista hedelmättömyyttä vastaan ja joka siis hankki ja tappoi lapsia aina kauppatuttavansa toivomuksen mukaan. Tämä häveliäs rouva, joka ei tahtonut antaa edes lääkärinsä tarkastaa itseään, kävi nyt puoskarien klinikoissa, pyysi ehtimiseen tarkastamaan itseään, ja olisi riisuutunut alastomaksi vaikka keskellä toria, jos hän olisi ollut varma siitä, että hän jollakin merkillisellä tavalla voi tulla raskaaksi. Ja kun hän oli koettanut kaikkea, kylpypaikkoja ja hartaudenharjoituksia ja lahjoittanut vahakynttilöitä pyhälle neitsyeelle, ei hän vieläkään tahtonut tunnustaa itseään voitetuksi, vaan odotti yhä itsepintaisesti ihmeen tapahtuvaksi.

Kaksi vuotta oli Constance sillä tavalla taistellut; silloin syttyi taaskin hänessä toivo. Hän oli saanut luottamusta Sérafineltä, joka oli lähennellyt sukulaisiaan ja oli nyt usein niin sairas, niin väsynyt ja vanhentunut, että hän mielukkaimmin jäi toisten luokse kuin istui yksinään kotonaan. Kun Constance oli kuullut hänen purevalla katkeruudella kertoilevan tuon kuuluisan kirurgin Gauden leikkauksista, oli hän tullut ajatelleeksi, että mies, joka voi tehdä sellaisia ihmetöitä, kun on kysymyksessä lapsen syntymisen estäminen, voi myöskin taikasormillaan saada lapset syntymään. Miksi ei hän voisi kysyä Gauden neuvoa? Mutta kun hän pyysi Sérafineä mukaansa tuon suuren leikkelijän luokse, kieltäytyi tämä vihaisesti ja sanoi, että hän repisi silmät tuolta naisten turmelijalta, jos hän vaan vielä kerrankin näkisi hänen. Constance näytti luopuvan ajatuksestaan, mutta hän odotti ainoastaan, että saisi rohkeutta panna omin voimin tuumansa täytäntöön.

Eräänä päivänä, kun Sérafine tuli Beauchênelta, kohtasi hän Mathieun ja pyysi tätä tulemaan kanssaan kotiinsa. Hän tunsi tarvetta ripittää itsensä Mathieulle, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli ollut hänen ystävänsä.

"Ah, ystäväni, minä en enään kuulu eläväin ihmisten joukkoon, suokaa anteeksi, että minä olen näin menehtynyt", sanoi hän viedessään Mathieun asuntoonsa Marignankadun varrella, jossa muinoin oli vallinnut niin ylellinen loisteliaisuus.

Mathieu hämmästyi. Sérafine ei nähtävästi ottanut täällä enään vastaan salaperäisiä vieraitaan, joita varten koko asunto näytti olleen sisustettu. Kaikkialla oli pölyä ja kylmää; se oli kuin kuoleman asuinsija.

"Istukaa, mihin teitä haluttaa", jatkoi Sérafine. "Minulla ei ole enään kotia, minun elämäni kuluu täällä taistelussa katumusta ja katkeruutta vastaan."

Hän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui katsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia sitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena, jolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta loistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta noin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta, jonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.

"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään itseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt kaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman haamuni."

Mathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen viereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa väliin.

"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen liiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän tunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä vaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen ihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti, eikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan saamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua on haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii täysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen päämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat himoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas voidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin alistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää itseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin hullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka paljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä olisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni erillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista riippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien ulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman tempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä kerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin."

Tämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi tuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin kaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi. Luonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa tahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen vanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään ollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli menettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena. Koska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut puolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa putoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän tuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista suhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen kuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen keltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.

"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni ... katsokaa tänne!"

Ja molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat paljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka muinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt kurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja turmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat kätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni leninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen mätähaavan.

"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni, enkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua aina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia. Minä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille, ainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä tässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä kyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen saantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä, että kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on tappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on tapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset."

Sérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä rohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön rippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä julma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut nautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä raivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut omaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: "Ei lapsia, mutta ei myöskään aistillista nautintoa!" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt ikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä edestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt pohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.

Hän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.

"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä toivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät mukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!"

Sitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.

"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on pyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että Gaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on varmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni siitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan. Hän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen kuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa seikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi tulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin tuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin enemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta ilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka kärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin ovat jotakin!"

Hän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa häntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä pöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut tulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.

He olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton vieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei koskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan päivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun hän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä keventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.

Jo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:

"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä hän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.' Ja sitten se viheliäinen vielä nauroi!"

"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin", keskeytti Sérafine. "Hän on tehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa ... no eipä todellakaan ... hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!"

Constance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli jättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän lopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen epätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti sanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu. Puoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen päänsä täyteen valheita.

"Kun minä tulin ulos hänen luotansa", jatkoi Constance, "luulin minä pyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle puhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on mennyttä, ainaiseksi mennyttä!"

Ja nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa paikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu näki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja porton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.

Kun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen. Hän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän tahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa tarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.

"Rakas Mathieuni", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle sivukadulle, "antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen ikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli minulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä oli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te tehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä, hankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen tietää, luulen rauhoittuvani."

Mathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se kuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää ja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä Constance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan liikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää siveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan Blaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli äsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan hedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun Constance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada perillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta! Käsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä tahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana johtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä tullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai hänen tekemään päätöksensä.

"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada hieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä hänen teidän luoksenne?"

"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"

Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:

"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että tahtoisin kuolla."

Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan vieraan lapsen.

"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.

"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."

Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan, olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen, kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään. Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen. Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella, hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee säännöllistä uraansa.

II

Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa -- ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä -- mennä heti tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä, jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen: Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.

Kun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa eräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten jotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi, missä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa Beauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä olikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän tietämättä.

Ennenkuin hän meni kotiinsa Chanteblediin lähti hän konetehtaasen, jossa hänellä olikin onni tavata isäntä, jonka Blaisen poissa olon takia täytyi olla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli siis huonolla tuulella, haukotteli ja ähkyi sekä oli melkein puolinukuksissa. Kello löi kolme, mutta hän väitti, ett'ei hän voi sulattaa ruokaa, koska ei päässyt aamiaisen jälkeen kävelemään. Asian laita oli oikeastaan siten, että hän välien säryttyä vaimonsa kanssa oli kaiket iltapäivät erään kahvilatytön seurassa, jolle hän oli vuokrannut asunnon.

"Niin", huokasi hän venytellen itseään, "minun vereni on sakeata. Minun täytyy liikkua, muuten minä kuolen."

Mutta kun Mathieu sanoi käyntinsä tarkoituksen, silloin hän heräsi. Ensin ei hän tosin ymmärtänyt mitään, sillä asia tuntui hänestä niin omituiselta ja tyhmältä.

"Mitä te sanotte? Onko minun vaimoni puhunut teille tuosta pojasta? Onko hän saanut sellaisen ajatuksen päähänsä, että poikaa pitäisi etsiä?"

Hänen paksut, verekkäät kasvonsa tulivat veltoiksi, hän oli niin kiukkuinen, että änkytti puhuessaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Constance oli antanut Mathieulle varman ja määrätyn tehtävän, silloin tapahtui räjähdys.

"Vaimoni on hullu! Hän on tukkihullu, sanon minä! Onko koskaan ennen kuultu puhuttavankaan tuollaisesta päähänpistosta? Joka päivä minua kiusataan uudella hulluudella!"

Mathieu lopetti hyvin tyynesti puheensa.

"Minä tulen nyt löytölastenkodista, jossa sain tietää, että poika elää. Minulla on hänen osoitteensa. Mitä minä nyt teen?"

Mutta nyt oli mitta täysi. Beauchêne oli aivan vimmoissaan, hän teki liikkeitä nyrkeillään.

"No, tämäpä on hauskaa! Mikä tuhannen vietävä on hänen tarkoituksensa, kun hän tuolla lapsella kiusaa minua? Poikahan ei ole hänen, niin eikö hän voi antaa minun ja pojan olla rauhassa? Minun lasteni kanssa ei muilla kuin minulla ole mitään tekemistä. Ja sitten minä kysyn, onko se sopivaista, että vaimoni antaa teidän juosta minun lapsieni perässä? Ettehän te vaan aijo viedä poikaa vaimoni luokse, toivon minä? Mitä me tekisimme tuolla talonpoikaispojalla, jossa on ehkä kaikki paheet? Voitteko te kuvitella mielessännekään häntä meidän kodissamme? Vaimoni on hullu, sanon minä, rutihullu!"

Ja hän alkoi vimmoissaan kävellä edestakaisin. Sitten seisahtui hän äkkiä.

"Rakas ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että sanotte vaimolleni pojan kuolleen."

Mutta nyt hän kalpeni ja astui askeleen taaksepäin. Constance seisoi oven luona ja oli kuullut kaikki. Jonkun aikaa oli Constance jo tuolla tavalla kävellyt hiljalleen konttoorihuoneustoissa, ilmaantui äkkiä milloin missäkin, aivankuin olisi pitänyt salaista tarkastusta. Hän seisoi hetken äänetönnä, sitten kysyi hän edes katsomattakaan mieheensä:

"Hän elää, eikö niin?"

Mathieu ei voinut sanoa muuta kuin totuuden. Hän vastasi pään nyökähdyksellä. Beauchêne teki epätoivoissaan viimeisen ponnistuksensa.

"Kas niin, rakas ystävä, ole nyt järkevä. Minä sanoin juuri äsken, ett'emme edes tiedä, millainen tuo poika onkaan. Ethän sinä tahtone ainoastaan huvin vuoksi turmella koko elämäämme."

Mutta Constance oli järkähtämättömän kylmä ja katseli miestään ankarin silmäyksin. Sitten käänsi hän selkänsä miehelleen ja pyysi saada tietää pojan sekä vaunujentekijän ja kylän nimen.

"Siis Alexandre Honoré, vaunujentekijä Montoirin luona Saint-Pierressä lähellä Rougemontia. No hyvä, ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että jatkatte tiedustelujanne, hankkikaa minulle luotettavat tiedot pojan tavoista ja luonteesta. Olkaa varovainen, älkää mainitko nimiä. Minä kiitän jo etukäteen teitä siitä, mitä teette hyväkseni!"

Ja hän meni pitemmittä selityksittä matkaansa, mainitsematta edes miehelleen suunnitelmistaan; ehkä ei hän vielä itsekään ollut niistä selvillä. Beauchêne oli tyyntynyt vaimonsa musertavan halveksumisen edessä. Minkätähden häiritsisi hän itsekästä nautintoelämäänsä koettelemalla vastustaa hullumaista vaimoaan? Hänenhän tarvitsi vaan ottaa hattunsa ja lähteä tavallisiin huvituksiinsa. Hän kohotti olkapäitään.

"No niin, etsiköön hän vaan pojan, sellaista tyhmyyttä en minä ainakaan olisi tehnyt. Totelkaa häntä, rakas ystäväni, jatkakaa tiedustelujanne, tehkää hänelle mieliksi. Ehkä minä saan sitten olla rauhassa. Minä olen todellakin saanut tarpeekseni ... hyvästi! Minä menen matkaani."

Mathieun ensi ajatus oli nyt kääntyä Couteauskan puoleen, jos hän vaan voisi löytää tuon vaimon. Vaikeneminen kuului Couteauskan ammattiin, kun hänelle maksoi, vaikeni hän. Jo seuraavana päivänä aikoi hän mennä kuulustelemaan rouva Bourdieun luokse; mutta sitten tuli hän ajatelleeksi toista tietä, joka hänestä tuntui varmemmalta. Siitä asti kuin hän oli ostanut Chantebledin kokonaisuudessaan, ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin Séguinejä, mutta nyt oli hän erityisistä syistä taas solminut siteet heidän kanssaan, ja ihmeekseen oli hän Valentinen luona nähnyt ennen eroitetun kamarineidin Célesten, joka muutamia kuukausia sitten oli päässyt armoihin. Hän päätti nyt Célesten kautta kääntyä suoraan Couteauskan puoleen.

Onnellinen kohtalo oli taas solminut välit Séguinien ja Fromentein välillä. Ambroise, joka oli syntynyt kaksosten jälkeen ja oli pian yhdenkolmatta vuotias, oli kouluopintojensa jälkeen kahdeksantoista vuotiaana saanut paikan Séguinin sedän Thomas du Hordelin luona, joka oli Pariisin rikkaimpia tukkukauppiaita. Tämä vanha mies, joka vielä nuoruuden innolla hoiti liikettään, oli alkanut suuresti pitää erinomaisen lahjakkaasta Ambroisesta, jolla oli oikea liikemiehen äly. Ukolla oli ollut ainoastaan kaksi tytärtä, joista toinen oli kuollut aikaiseen, ja toinen oli joutunut naimisiin erään hullumaisen miehen kanssa, joka ampui luodin otsaansa ja jätti jälkeensä lesken, myöskin mielenvikaisena. Tämä selittää sen hellän, isällisen huolen, jota Du Hordel piti Ambroisesta, tuosta ihmelapsesta, kauniimmasta Fromentin lapsista, nuorukaisesta, jolla oli valkea iho, suuret, mustat silmät, tummat, luonnostaan kiharat hiukset ja täydellisesti komea vartalo. Mutta ennen kaikkea viehätti häntä tuon nuoren miehen yritteliäisyys, se, että hän kuin leikillä vaan puhui neljää eri kieltä, näköjään aivan suunnaton kyky, jolla hän joskus oli johtava kauppahuonetta, joka olisi tekemisissä kaikkein viiden maanosan kanssa. Aivan nuorena oli Ambroise jo sisarustensa joukossa ollut rohkein, vastustamattomin valloittaja. Toiset olivat ehkä parempia kuin hän, mutta hän oli kaikkivaltias. Hänen sydämellinen rakkautensa ja neronsa oli muutamain kuukausien kuluessa valloittanut vanhan Du Hordelinkin, aivan kuin hän vastaisuudessa tulisi valloittamaan kaikki, jotka hän luulisi tarvitsevan edistystään varten. Hänen voimansa oli toiminnassa, keveässä suloudessa ja lujassa työkyvyssään.

Samaan aikaan lähentelivät Séguin ja hänen setänsä toisiaan. Setä ei ollut kertaakaan tullut veljenpoikansa kotiin Antinkadun varrella siitä asti kuin elämä siellä oli käynyt niin eripuraiseksi. Muuten oli tämä näennäinen ystävyys seurauksena eräästä häpeällisestä asiasta, joka kuitenkin saatiin salatuksi. Velkaisena ja Noran hylkäämänä, joka vainusi vararikkoa, oli Séguin joutunut vielä ahnaampien porttojen käsiin, ja hän oli vihdoin kilpa-ajoissa tehnyt sen epähienon teon, jota kunnialliset ihmiset kutsuvat varkaudeksi. Du Hordel, jolle asiasta ilmoitettiin, sekaantui heti siihen ja maksoi hirmuista häväistystä välttääkseen, ja häneen vaikutti siihen määrään veljenpoikansa muinoin niin varakkaassa talossa vallitseva sekasorto, että hänelle tuli ankarat omantunnon vaivat; hän tunsi itsensä hieman vastuunalaiseksi siitä, mitä siellä oli tapahtunut, siitä syystä, että itsekkäisyydessään ja jott'ei hänen rauhansa tulisi häirityksi, oli päättänyt pysyä sieltä poissa. Mutta erittäinkin oli Andrée, hurmaava, lähes kahdeksantoista vuotias tyttö valloittanut väkirynnäköllä hänen sydämensä; yksistään Andrée olisi voinut pitää hänet siellä, sillä siihen määrin tuli hän murheelliseksi nähdessään miten tätä tyttöä lyötiin laimiin. Isä eli enimmäkseen kodin ulkopuolella. Äiti, Valentine, oli äskettäin saanut kärsiä paljon, sillä lopullinen välien rikkoutuminen Santerren kanssa, joka oli kyllästynyt avioliiton ikävyyksiin saamatta nauttia sen etuja ja joka nyt oli mennyt naimisiin vanhan, hyvin rikkaan naisen kanssa. Tämä oli luonnollinen seuraus tuon viekkaan naisten valloittajan ja pessimistin tavoista, hänen, joka teki kultaa ihmisten tyhmyydestä. Valentine, joka oli neljänkymmenen kolmen vuotias ja pelkäsi, ett'ei häntä enään kukaan rakastaisi, oli tullut vieläkin uskonnollisemmaksi ja hän näytti melkein heti löytäneen lohdutuksen hiljaisten, uskonnollisten miesten seurassa. Nyt oli hänkin koko päivät poissa, hänen sanottiin olevan vanhan kreivi de Navarèden uskollinen auttaja, ja kreivi oli katolilaisuutta levittävän yhdistyksen puheenjohtajana. Gaston, joka kolme kuukautta sitten oli päässyt Saint-Cyristä, oli nyt korkeammassa sotilaskoulussa Fointainebleaussa, ja hän oli siihen määrään innostunut sotilasuraan, että hän jo puheli jäämisestään poikamieheksi, koska upseerilla ei muka saa olla muunlaista rakkautta eikä muunlaista puolisoa kuin miekkansa. Lucie oli vihdoinkin yhdeksäntoista vuotiaana muuttanut erääseen ursuliittein luostariin, jossa hän ottaisi nunnan hunnun ihastuneena siitä, että saa uhrata Jumalalle ruumiinsa ja elää hedelmättömänä sekä sukupuolettomana. Ja tässä suuressa, tyhjässä talossa, jonka isä, äiti, veli ja sisar olivat jättäneet ei ollut jälellä muita kuin lempeä ja rakastettava Andrée, ja hän oli niin yksinään ja niin onneton perheolojen tähden, että setä Du Hordel oli säälivässä hellyydessään saanut päähänsä ajatuksen naittaa hänen ja Ambroisen.

Célesten paluu kiirehti vaan asiaa. Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä kuin Valentinen oli täytynyt eroittaa tämän kolmannen kerran raskaana olevan kamarineitinsä, jonka nyt ei onnistunut salata ruumiinsa muotoa. Näinä kahdeksana vuotena oli Céleste koetellut kaikenlaisia epäiltäviä ammatteja, joista hän ei puhellut. Muun muassa oli hän kerran ollut erään bordellin johtajattarena, jota hän piti yhdessä Couteauskan kanssa, joka imettäjäinsä keralla toi sinne nuoria, kauniita ja alistuvia talonpoikaistyttöjä Normandiasta. Mutta kun tämä liike oli vetänyt puoleensa poliisin huomion, oli Célesten täytynyt hypätä ulos ikkunasta ja paeta. Sitten oli hänen elämässään puolentoista vuoden aukko, jonka hän näytti viettäneen täydellisessä salaisuudessa. Vihdoin löydettiin hän Rougemontista sairaana ja köyhänä; hän meni vaivaishuoneesen voidakseen elää, mutta parani vähitellen ja pääsi taaskin arvoon kirkkoherran avulla; kirkkoherran oli Céleste valloittanut erinomaisella jumalaapelkääväisyydellään. Siellä hän luultavasti laati suunnitelmansa päästä takaisin Séguinin palvelukseen; ehkä oli hän saanut tietää, mitä Séguinin perheessä tapahtui, Couteauskan kautta, joka yhä seurusteli rouva Menouxin kanssa, puotirouvan, joka asui läheisyydessä. Seuraavana päivänä kuin Valentinen ja Santerren välit olivat rikkoontuneet, oli Valentine vihansa vimmassa ajanut pois kaikki palvelijansa, ja silloin tuli hänen luokseen Céleste, joka nyt näytti niin katuvaiselta ja vakavalta, että se vaikutti suuresti Valentineen. Kun Valentine muistutti hänelle harha-askeleestaan, vakuutti hän itkien, että hän ei koskaan enään siten tee, sillä hän kävi nykyään ripillä ja herranehtoollisella, ja Rougemontin kirkkoherra oli antanut hänelle todistuksen suuresta hurskaudesta ja siveellisistä tavoista. Tämä todistus vaikutti Valentineen, joka ymmärsi, kuinka suureksi avuksi tämä tyttö voisi olla, sillä hän oli itse suuttunut kaikkiin taloushommiin. Céleste olikin suunnitellut saavansa tätä tietä vallan käsiinsä. Kahden kuukauden kuluttua oli hän saanut Lucien tekemään päätöksen luostariin menemisestään kiihoittamalla tytön muutenkin liiallisia hartaudenharjoituksia. Gaston näyttäytyi ainoastaan niinä päivinä, jolloin hänellä oli vapautta, Andrée oli siis yksin kotona, ja hänen läsnä olonsa esti vielä sitä suurta ryöstöä, josta Céleste oli uneksinut. Kamarineidistä tuli siis se, joka innokkaimmin puuhasi neidin avioliiton hyväksi.

Ambroise oli muuten jo valloittanut Andréen, hän, joka valloitti kaikki. Andrée oli jo vuoden ajan tavannut Ambroisea setä Du Hordelin luona, ennenkuin setä sai päähänsä naittaa heidät. Tyttö oli hyvin hiljainen, pieni karitsa, joksi äitinsä häntä sanoi. Tämä kaunis, nuori mies, joka oli niin hellä häntä kohtaan, oli aina hänen ajatuksissaan, hän oli tytön ainoana toivona, kun hylätty asemansa häntä liian paljon rasitti. Hän tiesi, että perhesiteet olivat katkenneet, hän tunsi elävänsä häpeällisissä ja epäilyttävissä olosuhteissa, jotka vahingoittivat häntä. Kun hänen setänsä oli varovaisesti kysellyt hänen mielipiteitään Ambroisesta, oli hän heittäytynyt sedän syliin ja itkenyt kyyneleitä, jotka paljastivat hänen tunteensa. Valentine ihmetteli alussa tuollaista ehdotusta: Fromentin poikako? Fromentit olivat vieneet heiltä Chantebledin, tahtoivatko he nyt vielä viedä heiltä tyttärenkin? Mutta hän ei voinut keksiä syytä kieltoonkaan, sillä järkkyihän talon taloudellinen perustus. Hän ei muuten ollut koskaan pitänyt Andréestä, ja syytteli hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli talonpoikaismaidollaan tehnyt tytön omakseen. Tuo pieni, hiljainen karitsa ei voinut olla Séguinejä. Céleste oli puolustavinaan tyttöä, mutta ärsytti sillä sitä enemmän äitiä tytärtään vastaan ja herätti äidissä halun päästä irti tyttärestään avioliiton avulla, niin että hän itse voisi sitten häiritsemättä omistaa elämänsä toisiin tarkoituksiin. Du Hordel puhui asiasta Mathieulle, joka suostui tuumaan, ja sitten oli jälellä enään Séguinin suostumuksen hankkiminen, ennenkuin Fromentit virallisesti pyysivät Andréen kättä pojalleen. Mutta helppoa ei ollut tavata Séguinia sopivassa mielentilassa. Kului viikkoja, täytyi rauhoitella Ambroisea, joka oli hyvin rakastunut ja aavisti luultavasti sitä kuningaskuntaa, jonka tuo hellä, vaatimaton morsian oli tuopa hiljaisuudessa mukanaan hameensa poimuissa.

Eräänä päivänä kun Mathieu kulki Antinkadun ohitse, sai hän päähänsä mennä sisään tiedustelemaan, oliko Séguin palannut Italiasta, jonne hän aivan odottamatta oli matkustanut. Hän kohtasi Célesten yksinään ja päätti nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen tiedustellakseen Couteauskaa. Ensin puheli hän hetken muista asioista, mutta kysyi sitten Célesten ystävätärtä; hän väitti erään tuttavansa tarvitsevan hyvää imettäjää.

"Sopii mainiosti", vastasi kamarineiti kohteliaasti, "Sophie Couteau tuo juuri tänään kotiin rouva Menouxin lapsen. Kello on pian neljä, ja siihen aikaan pitäisi hänen tulla. Tunnettehan te rouva Menouxin, kolmas myymälä ensimäisellä kadulla, vasemmalla."

Hän pyysi anteeksi, ett'ei voi tulla saattamaan Mathieutä sinne.

"Minä olen yksin talossa. Herraa ei ole vielä kuulunut. Keskiviikkosin on rouvalla johtokunnan kokous hoitolassaan, ja neiti Andrée on äsken mennyt ulos setänsä kanssa."

Mathieu lähti kiireesti rouva Menouxin luokse. Jo kaukaa näki hän tuon rouvan puotinsa ovella. Hän oli vuosien kuluessa yhä enemmän kutistunut, neljänkymmenen vuotiaana näytti hän pieneltä tytöltä, niin oli hän hento ja laihtunut. Hiljainen työinto oli aivankuin kärventänyt hänet, kaksikymmentä vuotta oli hän uskollisesti myynyt kahdella soulla lankaa ja kolmella soulla neuloja voimatta kuitenkaan säästää mitään, mutta ihastuneena siitä, että voi joka kuukausi lisätä pienet ansionsa miehensä palkkaan saadakseen hankituksi miehelleen hyvää ruokaa. Miehen luuvalo pakoittaa luultavasti hänen erkanemaan museosta; mitenkä he silloin voisivat elää miehen pienellä eläkkeellä, ell'ei hän jatka kauppaansa? Ja sitten oli heillä vielä ollut onnettomuutta; heidän ensimäinen lapsensa oli kuollut, ja toisen täytyi heidän nyt ottaa kotiin kasvatusäidin luota. Ja nyt seisoi rouva Menoux myymälänsä ovella tuskallisesti odotellen ja katsellen kadun kulmaan päin.

"Ei, rouva Couteau ei ole vielä tullut, mutta minä odotan hänen saapuvaksi minä hetkenä tahansa. Olkaa hyvä ja käykää sisään..."

Mathieu ei tahtonut istua siellä olevalle ainoalle tuolille, jolloin olisi sulkeutunut tie ostajilta. Lasiseinän takaa näkyi pimeä, pieni huone, jossa puolisot asuivat, joka oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena ja jonka ikkuna oli päin pientä, kosteata pihamaata.

"Niinkuin näette, herrani, ei meillä ole juuri paljon tilaa. Mutta emme tästä maksakaan enempää kuin kahdeksansataa frankia, ja mistähän me voisimme saada minkäänlaista myymälää siihen hintaan? Muuten on minulla tässä korttelissa ostajia, jotka ovat kaksikymmentä vuotta tehneet kauppoja minun kanssani. Minä puolestani en valita, minä en ota suurta sijaa, eikä mieheni tule kotiin, ennenkuin iltasin, ja silloin istuu hän tuolla nojatuolissa poltellen piippuaan, niin että hänellä on jotenkin siedettävä olo. Minä hoitelen sitten vielä häntä niin hyvin kuin voin. Mutta lapsen kanssa tulee elämä aivan mahdottomaksi."

Ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ensimäistä poikaansa Pierreä.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta. Minä olen vielä näkevinäni rouva Couteaun tulevan tänne pienokaisen kanssa, niinkuin hän pian tulee toisen lapsenikin kanssa. He olivat paljon puhuneet Rougemontin raittiista ilmasta ja lasten terveellisestä elämästä siellä sekä minun pikku poikani punaisista poskista, niin että minä annoin hänen jäädä sinne, kunnes hän oli täyttänyt viisi vuotta, ja minä olin ihan epätoivossa, kun en voinut saada häntä kotiin. Oi, miten paljon lahjoja ja rahaa minä annoin kasvatusäidille, sitä te ette voi aavistaakaan, se oli viedä minun häviöön. Ja parasta kaikesta oli, että minun täytyi ottaa hänen vihdoin kotiin, ja silloin oli hän niin laiha, kalpea ja pieni niinkuin ei hän koskaan koko elämässään olisi saanut leivän palaakaan. Kaksi kuukautta tämän jälkeen kuoli hän minun syliini. Isä tuli sen jälkeen sairaaksi, ja ell'emme olisi niin paljon pitäneet toisistamme, luulen minä, että me molemmat olisimme hukuttaneet itsemme."

Hän meni taaskin myymälän oven eteen kyyneleet silmissä ja katseli kadulle, mutta sitten tuli hän takaisin näkemättä mitään.

"Voittehan arvata, mitenkä me ihastuimme, kun minä kaksi vuotta sitten eli täytettyäni seitsemänneljättä, sain vieläkin pojan. Me olimme hulluina ilosta, aivankuin äsken naineet. Mutta millaista vaivaa ja rasitusta siitä oli! Meidän täytyi lähettää hänetkin maaseudulle, sillä täällä me emme häntä voineet pitää. Vaikka me olimme vannoneet, että emme lähettäisi häntä Rougemontiin, mutta sitten päätimme me, että sen paikan me tunnemme eikä hänellä olisi pahempi olo siellä kuin muuallakaan. Minä annoin siis hänen täysihoitoon rouva Vimeuxille, minä en tahtonut kuulla puhuttavankaan Loiseauskasta, joka oli antanut minulle takaisin Pierreni sellaisessa tilassa. Ja kun hän tuli kolmen vuotiaaksi, en minä tahtonut enään kuulustella kauniita sanoja ja lupauksia, vaan tahdoin hänen takaisin kotiin, vaikka minä en oikein tiedä, mitä hänellä täällä teen. Nyt olen minä jo tunnin odottanut häntä, ja minä oikein pelkään, että jotakin on tapahtunut..."

Hän ei voinut jäädä myymälään, hän asettui ovelle kaula eteenpäin ojennettuna ja silmät kohden kadunkulmaa. Äkkiä huudahti hän:

"Ah, tuolla he ovat!"

Kiirehtimättä ja happamen näköisenä tuli Couteauska sisään ja laski nukkuvan lapsen rouva Menouxin syliin.

"Hän on oikein raskas, tuo teidän Georges", sanoi hän. "Nyt ette voi sanoa, että saatte tämän takaisin pelkkänä luuna ja nahkana."

Ilosta vapisten oli äidin täytynyt istuutua pienokainen sylissään, hän suuteli poikaa, tutki häntä, oli halukas näkemään, oliko lapsi terve ja tuleeko hän elämään. Pojalla oli paksut, hieman kalpeat kasvot ja hän näytti hyvin vahvalta. Mutta kun äiti oli riisunut häneltä vaatteet levottomuudesta vapisevilla käsillään, tuntui hänestä, että pojalla oli hoikat jalat ja käsivarret mutta liiaksi suuri vatsa.

"Ja siitä te olette tyytymätön!" huudahti Couteauska. "Toinen oli liian laiha, ja tämä liian lihava. Äidit eivät ole koskaan tyytyväisiä."

Mathieu oli ensi silmäyksellä nähnyt, että tässä oli yksi niitä lapsia, joita säästäväisyydestä ruokitaan vedellä ja leivällä tai sopalla ja joilla luonnollisesti on huono vatsa. Hän muisti nyt kaikki, mitä hän oli kuullut tuosta kauheasta Rougemontista, jossa huonolla hoidolla murhattiin joukottain lapsia, avattiin ovet ja ikkunat auki, jotta kehdoissa makaavat pienokaiset sitä pikemmin tekisivät tilaa Pariisista tuotaville uusille lapsille. Mutta kaikki eivät kuitenkaan kuolleet, ja tässäkin oli yksi, joka oli tullut sieltä elävänä takaisin. Mutta vaikka ne palasivatkin elävinä, toivat useimmat kuitenkin sieltä mukanaan kuoleman siemenen, ja siinä oli uusi hekatombiuhri yhteiskunnallisen itsekkyyden alttarilla.

"Ei, minä en jaksa enään, minun täytyy istua", sanoi Couteauska ja istahti kapealle penkille tiskin taakse. "Oh, millainen virka! Ja aina me otetaan epäystävällisesti vastaan, aivankuin olisimme sydämettömiä, rosvoavia velhoja!"

Hänkin oli kuihtunut ja hänen parkitut kasvonsa näyttivät linnunnokalta. Hänen silmänsä olivat kuitenkin yhtä vilkkaat kuin ennenkin, mutta niissä oli ilkeä, pahansuova ilme. Häntä ei luultavasti ollut onni seurannut, sillä hän valitteli yhä ammattiaan, vanhempain kitsautta, viranomaisten vaatimuksia, sitä sotaa, jota kaikkialla käytiin imettäjäin hankkijoita vastaan. Se oli viheliäistä virkaa, ja sen, joka vielä viidenviidettä vanhana jaksaisi olla siinä, sen täytyi olla meidän Herramme hylkäämä, vaikka hän ei olisi saanut soutakaan säästöön.

"Vaikka minä raataisin itseni kuoliaaksi, en minä sittenkään saisi muuta palkkaa kuin hävyttömyyksiä ja pienen maksun. Ajatelkaa, miten väärin se on! Minä tuon teille poikanne takaisin paksuna ja hyötyisän näköisenä, mutta ette te ole sittenkään tyytyväinen. Tästä voi todellakin ikävystyä omantunnon vaatimusten mukaisena olemiseen."

Hänen ruikutustensa tarkoitus oli ehkä viekoitella rouva Menouxilta mahdollisimman suurta lahjaa. Lapsi heräsi horrosunestaan ja alkoi itkeä täyttä kurkkua. Sille annettiin vähän lämmintä maitoa. Ja kun asiat oli selvitetty, muuttui Couteauska leppeämmäksi, sillä hän sai kymmenen frankia juomarahoiksi.

Kun hänen piti ottaman jäähyväiset, osoitti rouva Menoux Mathieutä ja sanoi:

"Tuo herra odottaa teitä ... hänellä on teille asiaa."

Couteauska tunsi erittäin hyvin Mathieun, vaikka hän ei ollut useaan vuoteen nähnyt häntä. Ja hän sanoi:

"Jos herra tahtoo sanoa, mistä on kysymys, niin olen minä tykkönään teidän palveluksessanne."

"Minä saatan teitä", sanoi Mathieu. "Saamme sitten matkalla puhua."

"Sitä parempi; minulla onkin vähän kiire."

Kun he tulivat kadulle, päätti Mathieu olla käyttämättä viekkautta. Parasta oli sanoa asia Couteauskalle suoraan ja maksaa sitten hänelle, jotta hän ei puhuisi siitä muille mitään. Couteauska ymmärsi jo ensi sanoista Mathieun. Hän muisti hyvin Norinen lapsen, vaikka hän oli tusinoittain vienyt lapsia löytölastenkotiin; mutta hän muisti nyt hyvin erityiset yksityisseikat, että Mathieu oli kyydinnyt häntä ja asiat, joista he olivat puhuneet. Hän oli muuten nähnyt saman lapsen viisi päivää tämän jälkeen Rougemontissa, jonne hänen hyvä ystävänsä sairaanhoitajatar oli vienyt sen täysihoitoon rouva Loiseaun luokse. Sen jälkeen ei hän ollut ajatellut poikaa, hän luuli, että lapsi oli kuollut niinkuin niin monet muutkin. Ja kun hän nyt kuuli puhuttavan Saint-Pierren kylästä, vaunujentekijä Montoirista ja viidentoista vuotiaasta Alexandre Honorésta, niin näytti hän aivan hämmästyneeltä.

"Ei, te erehdytte varmaankin, herrani. Minä tunnen Montoirin Saint-Pierressä. Hänellä on todellakin luonaan eräs löytölastenkodin lapsi, joka on samanikäinen. Mutta hän on tullut rouva Cauchoisin luota ja hän on pitkä ja punatukkainen ja nimeltään Richard. Hän vietiin löytölastenkotiin muutamia päiviä aikaisemmin kuin tuo toinen. Minä tiedän, kuka hänen äitinsä on, hän on se englannitar, Amy, joka asui rouva Bourdieun luona ja on yksi hänen päävieraitaan. Tuo punatukkainen poika ei ole teidän Norinenne poika. Alexandre Honoré oli tumma verinen."

"No, sitten on vaunuintekijällä toinenkin oppipoika", sanoi Mathieu. "Minun tietoni ovat tarkat, ne ovat kotoisin virallisista lähteistä."

Couteauska antoi heti myöten.

"Mahdollista on, että Montoirilla on kaksi oppipoikaa. Hänellä on hyvä liike, ja kun en minä ole käynyt moneen vuoteen Saint-Pierressä, en voi mitään varmuudella sanoa. Mitä te tahdotte minun tekemään?"

Mathieu antoi hänelle toimeksi hankkia täydelliset tiedot pojasta, hänen terveydentilastaan, käytöksestään ja onko koulun opettaja ja hänen isäntänsä olleet aina tyytyväisiä häneen. Mutta ennen kaikkea piti Couteauskan tiedustella näitä asioita siten, ett'ei kukaan aavista mitään, ei poika eikä hänen tuttavansa.

"Se on hyvin helposti tehty, herrani. Minä ymmärrän varsin hyvin teitä, ja parasta on, että minä suullisesti ilmoitan teille tiedustelujeni tulokset, ja sen minä teen neljäntoista päivän kuluttua, jolloin taaskin käyn Pariisissa. Jos tahdotte, niin voitte neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä kello kaksi tavata minun Broquetten konttoorissa Roquépinekadun varrella. Siellä olen minä kuin lapsi talossa, eikä kukaan sivullinen voi meitä kuulla."

Muutaman päivän kuluttua kun Mathieu oli tervehtimässä poikaansa Blaisea, sai Constance nähdä hänen. Hän huusi Mathieun luokseen ja teki niin suoria kysymyksiä, että Mathieun täytyi kertoa hänelle, kuinka pitkälle hän oli tullut niissä tiedusteluissa, jotka Constance oli hänen toimekseen antanut. Kun hän sai tietää, että Mathieu oli päättänyt kohdata Sophie Couteaun seuraavan viikon keskiviikkona, sanoi hän päättävällä äänellä:

"Tulkaa noutamaan minua. Minä tahdon itse kysellä asiasta tuolta naiselta. Minun täytyy saada tietää totuus."

Broquetten liike Roquépinekadun varrella oli viidentoista vuoden kuluttua aivan entisensä näköinen ainoastaan sillä eroituksella, että rouva Broquette oli kuollut ja hänen tyttärensä Hermine oli tullut hänen sijalleen. Ensin tuntui se melkoiselta tappiolta, että liikettä koristava kilpi, tuo majesteetillinen, vaaleanverinen rouva oli poissa, mutta pian huomattiin, että pitkä, vähäverinen, romaaneja lukenut Hermine, joka raukean näköisenä ja äitelän neitseellisenä oli kasvanut noitten maitoa tihkuvien imettäjäin keskuudessa, oli kyllin arvokas edustamaan liikettä ja herätti luottamusta. Vaikka hän jo oli kolmenkymmenen vuotias, ei hän vieläkään ollut joutunut naimisiin; näytti siltä kuin hän itse olisi tuntenut vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan nähtyään niin paljon korkearintaisia naisia kirkuvat penikat sylissä. Isä, herra Broquette, oli huolimatta kuudestakymmenestä viidestä ikävuodestaan yhä vieläkin liikkeen sieluna; hän piti yllä sisällistä poliisitarkastusta, opetti uusia imettäjiä kuin rekryyttejä, pisti nenänsä ja sormensa kaikkialle, kulki ehtimiseen portaita ylös ja alas.

Couteauska odotti porttikäytävässä Mathieutä. Kun hän sai nähdä Constancen, jota hän ei tuntenut, näytti hän kummastuneelta. Kuka tuo nainen oli, mitä hänellä oli tekemistä tämän asian suhteen? Mutta hän sammutti kuitenkin heti sen pienen uteliaisuuden, joka oli loistanut hänen silmistään. Ja sillä aikaa kuin Hermine istui konttoorissa ja antoi välinpitämättömän arvokkaan näköisenä imettäjälaumansa kulkea kahden herran ohitse, vei Couteauska molemmat vieraat ruokasaliin, joka sattumalta oli vapaa.

"Anteeksi, herrasväkeni, täällä ei ole nurkkaakaan tyhjänä, koko talo on täpötäynnä väkeä."

Sitten silmäili hän tarkasti terävillä silmillään Mathieutä ja Constancea; hän katsoi edullisemmaksi odottaa, että häneltä kysyttäisiin, koska uusi henkilö oli otettu osalliseksi salaisuuteen.

"Voitte puhua vapaasti. Oletteko tiedustellut niitä seikkoja, joita minä pyysin teitä tiedustelemaan?"

"Olen, herrani. Olen tehnyt kaikki ja luullakseni hyvin."

"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te voitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa."

"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa, vaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja toinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika. Hän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut kolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä. Mutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten lähtenyt sieltäkin..."

Constance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.

"Onko hän lähtenyt sieltä?"

"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi sen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka olivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja."

Hän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa puukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista ja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa nautintoa.

"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?" sanoi Constance. "Ne ovat ehkä kylän juoruja."

"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen minä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat nuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré ei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia taskussaan."

Se oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli löytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa, hän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä ankarasti; tämä oli auttamaton tappio.

"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?" kysyi Constance taas. "Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä..."

"Sen minä olen tehnytkin. Minä olen puhutellut koulunopettajaa ja toista isäntää, jota hän myöskin on palvellut. Kaikki ovat he sanoneet minulle, että hän ei ollut hyvä poika; koulunopettaja muistelee häntä valehtelijana ja tappelupukarina. Ja nyt hän on myöskin varas; se vielä puuttui. Minä en voi sanoa mitään muuta, sillä totuuttahan te tahdoitte tietää."

Ja hän antoi kielensä luistaa nähdessään, miten tuo toinen nainen kärsi. Ja jokainen hänen syytöksensä oli kuin puukonpisto Constancen sydämeen; hänestä tuntui siltä kuin hänen miehensä lapsi olisi nyt, kun hän itse oli hedelmätön, tullut hänen omaksi lihakseen ja verekseen. Lopulta ei hän enään tahtonut kuulla enempää.

"Kiitos. Poika ei ole enään Rougemontissa, ja sitä minä juuri tahdoin tietää."

Couteauska kääntyi nyt Mathieun puoleen; hän tahtoi antaa Mathieulle tietoja niitten rahain edestä, joita hän oli saanut.

"Minä puhuttelin myös toista oppipoikaa, sen englannittaren pitkää, punatukkaista poikaa Richardia, josta minä olen teille puhunut. Hän on myöskin sellainen, että minä en tahtoisi antaa hänelle herranehtoollista ilman rippiä. Mutta hän ei tiedä, mihin toverinsa on mennyt. Poliisi luulee, että Alexandre on Pariisissa."

Mathieu kiitti ja antoi hänelle viidenkymmenen frankin setelin, joka teki hänen mykäksi ja alistuvaksi, "äänettömäksi kuin hauta", niinkuin hänellä oli aina tapa sanoa. Ja kun nyt tuli sisään kolme imettäjää, jotka alkoivat levitellä ruokavarojaan pöydälle, ja kun samalla keittiöstä kuului, kuinka vimmatusti herra Broquette hakkasi käsillään neljättä opettaakseen tätä pysymään erillään liasta, niin alkoi Constance kiirehtiä seuralaistaan lähtemään. Mutta ennenkuin hän nousi vaunuihinsa, seisahtui hän käytävälle ja näytti miettivän viimeksi kuulemiaan sanoja.

"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa."

Hän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän päätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä:

"Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut, ystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?"

"Olen."

"Kuulkaa nyt sitten ... ja ennen kaikkea älkää hämmästykö, älkää surkutelkokaan minua, sillä minä kärsin todellakin hirveästi. Minä ajattelen, että jos poika on Pariisissa, niin on hän ehkä äitinsä luona, tai tietää äiti, missä poika on. Ei, ei, älkää sanoko minulle, että se on mahdotonta. Kaikki on mahdollista."

Kummastuneena siitä, että näki Constancen tuolla tavalla olevan mielikuvitustensa ohjaamana, vaikka hän muuten oli niin tyyni, ei Mathieu tahtonut kiihoittaa häntä enempää, vaan lupasi tiedustella. Mutta ei Constance vieläkään noussut vaunuihinsa, vaan katseli katukäytävää. Ja kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katseli hän Mathieutä alakuloisin ja rukoilevin katsein sekä lausui nöyrällä äänellä:

"Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa minulle anteeksi. Te voitte minulle tehdä palveluksen, jota minä en koskaan unohda. Jos minä saisin tietää sen heti, niin se rauhoittaisi minua vähän... Niin, mennään heti sen tytön luokse. Oi, minä en luonnollisesti tule sisään, te menette sisään yksin, ja minä istun sillä aikaa vaunuissani kadun kulmassa. Ehkä saatte te tietää jotakin."

Se oli hulluutta. Ensin tuumi Mathieu näyttää toteen, että se oli hulluutta. Mutta kun hän katseli Constancea, näki hän, että tällä oli hirmuiset tuskat, ja silloin suostui hän sanallakaan vastustamatta ja ilmaisten vaan hyväntahtoisella viittauksella suostumuksensa.

Se suuri huone, jossa Norine ja Cécile asuivat yhdessä, oli Grenellessä, Fédérationkadun päässä lähellä Marskenttää. He olivat asuneet siinä lähes kuusi vuotta ja alussa oli heillä siellä ollut paljon kurjuutta ja murheita. Mutta lapsi, joka oli heillä pelastettavana ja kasvatettavana, oli pelastanut heidät itse. Norinen uinuva äidinsydän oli hereillä siitä asti kuin hän oli alkanut itse imettää pienokaistaan, ja omituista oli nähdä, että Cécilekin, joka oli epätoivoissaan siitä, että hänen itse aina täytyi olla hedelmättömänä neitseenä, oli rakastunut poikaan ja piti tätä kuin omanaan. Lapsella oli kaksi äitiä, jotka eivät muuta ajatelleet kuin häntä. Vaikka Norine oli ensi kuukausina pitänyt sietämättömänä istumisen koko päivät pieniä kartonginpalasia liimaamassa ja usein ajatellut pakoakin, oli kuitenkin kaksi pientä käsivartta, jotka kietoutuivat hänen kaulansa ympäri, pidättäneet hänet kotona. Nyt oli hän tyyni, ymmärtäväinen, työnhaluinen, ja hän oli tullut hyvin taitavaksi tässä keveässä työssä, jota Cécile oli hänelle opettanut. Ja he elivät yhdessä mitä suurimmassa sovussa ja ilossa, ilman miehistä seuraa, aivankuin luostarissa, ja aamusta iltaan istuivat he vastapäätä toisiaan pienen pöydän ääressä, ja heidän välissään oli lapsi, heidän onnensa, heidän elämänsä.

Rouva Angelin oli tullut näitten sisarusten hyväksi ystäväksi. Yleisen köyhäinhoidon tarkastajana oli hän saanut osalleen erään korttelin Grenellessä, ja Norine oli niitten joukossa, joita hänen oli tarkastettava. Hän oli alkanut pitää noista "kahdesta äidistä", joiksi hän heitä kutsui, ja hän oli saanut toimeen, että lapsi sai kolme vuotta pitää kuukautiset apurahansa kolmekymmentä frankia. Sitten oli hän hankkinut pojalle kouluapua puhumattakaan ainaisista lahjoista, joita hänellä oli mukanaan nimittäin erilaisia esineitä, liinavaatteita ja vieläpä melkoisia summia rahaakin, joita kaikkia hän kokosi ihmisystävällisiltä ihmisiltä ja jakeli niille äideille, jotka parahiten ansaitsivat apua. Hän tuli vieläkin väliin tervehtimään heitä, istui mielellään hetken tässä rauhallisessa työhuoneessa, jonka aurinkona oli lapsen nauru ja leikit. Siellä tunsi hän olevansa kaukana maailmasta, siellä kärsi hän vähimmin omain toiveittensa raukenemisesta. Ja Norine suuteli hänen kättään ja sanoi, että ilman häntä ei kumpikaan äiti voisi elää.

Kun Mathieu tuli, otettiin hän ilohuudolla vastaan. Hänkin oli yksi ystävistä, pelastaja; sehän oli hän, joka oli vuokrannut ja kalustanut tämän suuren huoneen. Huone oli hyvin siisti ja kaunis, siinä oli valkeat uutimet molemmissa suurissa ikkunoissa, joista iltapäivän aurinko tulvi sisään. Norine ja Cécile istuivat pöytänsä ääressä työtä tekemässä; pienokainen, joka oli tullut kotiin koulusta, istui korkealla tuolilla heidän keskessänsä ja työskenteli vakavan näköisenä saksilla siinä luulossa, että hän oli avuksi.

"Ah, oletteko se te! Miten hauskaa oli, että tulitte meitä tervehtimään! Täällä ei viiteen päivään ole käynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta me emme valita, me viihdymme niin hyvin yksinäisyydessä. Irma halveksii meitä päästyään naimisiin postivirkamiehensä kanssa. Euphrasie ei pääse portaistaankaan alas. Victor asuu kaukana kaikessa kunniassa ja rehellisyydessä vaimonsa kanssa. Ja mitä tuohon lurjukseen Alfrediin tulee, niin ei hän tule koskaan muulloin tänne paitsi katsomaan, voisiko täältä jotakin varastaa. Mamma oli muutamia päiviä sitten täällä ja kertoi, että pappa oli edellisenä iltana vähällä kuolla eräässä tehtaalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Mamma parka, hän on niin loppuun kulunut, että hän tuskin jaksaa enään kävellä."

Sillä aikaa kuin tytöt puhuivat yhteen ääneen katseli Mathieu Norinea, joka säännöllisessä ja rauhallisessa elämässään oli alkanut uudestaan kukoistaa ja muistutti nyt kuudenneljättä vanhana auringon kultaamaa täysikypsää hedelmää. Cécilekin, joka yhä oli hento kuin pieni tyttö, näytti terveemmältä kuin ennen.

Cécile huudahti äkkiä kauhistuksesta.

"Hän on loukannut itsensä!"

Hän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja naureskeli.

"Herra Jumala", huudahti Norine aivan kalpeana, "minä luulin jo, että hän oli leikannut poikki koko kätensä."

Mathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta sitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän menetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika eli.

Norine katseli häntä hämmästyneenä.

"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista, kun en tiennyt mitään siitä!"

"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä muuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän mahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä."

Norine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.

"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja luuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin siitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin odottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää hän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!"

Ja hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui hänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi tahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta, jonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.

"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta niin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan, en koskaan!"

Cécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä. Mutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois? Cécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin hylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti Alexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi hän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään äitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo rauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle ja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.

Constance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi ulos ikkunasta.

"No?" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.

"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo edeltäpäin."

Constancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen kasvonsa vääristyivät.

"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo aina."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.

"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen unelmani on rauennut."

Mathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi jonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta Constance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän, minne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä ajaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti yksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä Valentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.

"Tulkaa vaunuihin, niin ajamme yhdessä Antinkadulle."

Vaunut vierivät pois, ja nyt syntyi kolkko hiljaisuus, sillä kummallakaan ei ollut sanaakaan sanottavana toisilleen. Kun he olivat saapuneet perille, sanoi Constance katkeralla äänellä:

"Viekää tämä iloinen viesti minun miehelleni, sanokaa hänelle, että lapsi on kadonnut. Oi, kuinka suuri helpoitus se on hänelle!"

Mathieu toivoi tapaavansa koko Séguinin perheen koossa. Kahdeksan päivää sitten oli Séguin vihdoinkin tullut takaisin, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Virallinen kosinta oli voinut tapahtua, sillä Séguin oli ollut hyvin myöntyväinen, kun setä Du Hordel oli asiasta puhunut hänelle. Olipa heti määrätty hääpäiväkin, vaikka se oli lykätty toukokuuhun, koska Fromentit silloin naittivat vanhimman tyttärensäkin Rosen; noista Chantebledin kaksoishäistä oli tuleva hupaisa juhla. Sulhasmiehenä sai Ambroise nyt käydä tervehtimässä morsiantaan joka iltapäivä viiden aikaan. Juuri siitä syystä toivoi Mathieu koko perheen olevan koolla.

Mutta kun Constance kysyi Valentineä, ilmoitti palvelija, että rouva on poissa, ja kun Mathieu kysyi Séguiniä, sai hän sen vastauksen, että tämäkään ei ole kotona. Ketään muita ei ollut kotona kuin neiti Andrée ja hänen sulhasensa. Molemmat vieraat läksivät siitä syystä heti sisään.

"Mitenkä teidät jätetään aivan yksin?" huudahti Mathieu nähdessään nuorten istuvan vieretysten pienellä sohvalla suuressa salongissa toisessa kerroksessa.

"Niin, me olemme aivan yksin koko talossa", vastasi Andrée sydämellisesti hymyillen. "Eikä meillä mitään sitä vastaan olekaan."

He olivat ihastuttavat istuissaan siinä toisiinsa nojaten, Andrée lempeänä ja sirona, Ambroise miehekkään kauniina. He istuivat siinä käsikoukussa aivankuin olisivat aikoneet lähteä yhdessä pitkälle matkalle.

"Céleste lienee ainakin kotona?"

"Ei, ei Célestekään. Hän on kadonnut, me emme tiedä, missä hän on."

He nauroivat ja olivat iloisia kuin vapaat ja laulavat linnut metsän viileässä yksinäisyydessä.

"No mutta mitä te sitten teette täällä aivan yksinänne?"

"Oh, eihän meillä ikävä ole, meillä on niin paljon tekemistä. Ennen kaikkea puhelemme me. Ja sitten katselemme me toisiamme. Ja siihen kuluu aikaa, sillä koskaan ei saa tarpeekseen katselluksi!"

Constance ihaili noita nuoria, mutta hänen sydämensä vuoti verta. Ah, miten paljon suloa, terveyttä ja toivoa! Hänen kotonaan oli hedelmättömyyden erämaantuuli polttanut ja hävittänyt kaikki, mutta noitten Fromentien hedelmällinen suku näytti aina lisääntyvän ja laajenevan. Sitte siinä oli taas uusi valloitus, kun nuo molemmat nuoret saivat rakastaa toisiaan vapaasti ja olla kahdestaan tässä komeassa talossa, jossa he pian olisivat haltijoina.

"Ettekö te myös naita vanhinta tytärtänne?" kysyi Constance.

"Naitan", vastasi Mathieu iloisesti, "toukokuussa tulee Chantebledissä suuri juhla! Ja teidän täytyy kaikkein tulla silloin sinne."

Niin se on, monilukuiset ovat yhdessä vahvoja, elämä voittaa. Chantebled oli valloitettu Séguinilta, Ambroise oli pian tuleva heidän taloonsa, konetehdas oli puoleksi Blaisen käsissä.

"Me tulemme", vastasi Constance vapisten. "Ja seuratkoon hyvä onnenne teitä edeskinpäin, sitä minä toivon."

III

Iloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas vihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen päivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen seurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria, Ambroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin, missä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose suloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma suurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti siitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.

Rosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta hänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja hellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta iltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään lähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli kunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin uudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja ymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli kasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras apumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin Chanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet kosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse kohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan jäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu eikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina olivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja perustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä vahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.

Kaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi sunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen äitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella pieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan rautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.

"Kas niin, lapseni, se on hullutusta", sanoi Marianne hiljaa. "Jonkunhan täytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain lasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen pidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi kanssa mukaan."

Mutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti häntä niin paljon.

"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö sinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen parikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa ulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään morsiantaan. Jotta meidän valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla edustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te olette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea kulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!"

Marianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.

"Tässä on marssisuunnitelma", jatkoi Rose. "Minä olen järjestänyt kaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista. Meidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun pikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta liikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren, kolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja päättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan suuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen majesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi Nicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta kannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista vuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire, kukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin vanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja prinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva Desvignesin luota, jossa he odottavat meitä."

Ja hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.

"Siitä tulee suurenmoinen juhlakulkue, luulen minä!"

Hänellä oli sellainen kiire, että hän antoi joukon lähteä aivan liian aikaiseen, niin että Janvillessä oltiin jo kello puoli kymmenen. Mutta siellä piti tavattaman muut perheen jäsenet.

Se talo, jonne rouva Desvignes oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut ja asunut siellä jo kaksitoista vuotta, omistaen aikansa yksinomaan tyttäriensä kasvatukseen, oli tien varrella ja ensimäinen kylään tullessa. Kahdeksan päivää aikaisemmin oli hänen vanhin tyttärensä Charlotte, Blaisen vaimo, tullut sinne molempain lastensa Berthen ja Christophen kanssa, jotka tarvitsivat raitista ilmaa, ja illalla oli Blaise itse saapunut heidän luokseen. Hän oli jättänyt tehtaan oman onnensa nojaan maanantaihin asti ja oli hyvin iloissaan saadessaan viettää sunnuntain yhdessä perheensä kanssa. Siitä oli suuri ilo nuoremmalle sisarelle Marthelle, kun iso sisar oli tullut asumaan muutamiksi viikoiksi vanhaan pesäänsä ja tuonut mukanaan pienet lapsensa, joita varten oli tuotu kaksi kehtoa hänen vanhaan tyttöhuoneesensa. Leikittiin ja naurettiin kuin ennenkin, ja kiltti rouva Desvignes ei ajatellut muuta kuin täyttää suunnitelmansa ja naittaa Marthenkin. Yhteen aikaan oli todellakin näyttänyt siltä kuin Chanteblediin olisi saatu kaksien häiden asemasta kolmet. Denis, joka käytyään läpitse opistonsa oli antautunut uusiin teknillisiin tutkimuksiin, oli tavannut melkein joka sunnuntai Marthen, joka oli samanikäinen kuin Rosekin -- nuo toisistaan erkanemattomat --, ja tämä nuori tyttö, joka oli vaaleanverinen ja soma kuin Charlottekin, mutta käytännöllisempi, oli erinomaisine luonnonlahjoineen tehnyt niin suuren vaikutuksen Denisiin, että hän oli päättänyt mennä naimisiin tytön kanssa, vaikka tällä ei ollut myötäjäisiäkään. Mutta he olivat molemmat niin tyynet ja viisaat, että eivät kiirehtineet; varsinkin Denis ei tahtonut sitoa nuoren naisen kohtaloa itseensä, ennenkuin hän voi tarjota tälle naiselle turvatun aseman. Ja sentähden olivat he omasta ehdostaan lykänneet yhdistymisensä tuonnemmaksi ja hymyillen vastustaneet Rosen kiihkeitä kehoituksia, sillä Rose oli tullut aivan haltioihinsa ajatellessaan kolminkertaisia häitä. Denis kävi kuitenkin yhä tervehtimässä rouva Desvignesin luona, joka otti hänen vastaan kuin oman pojan. Tänään oli Denis lähtenyt Chantebledistä kello seitsemän valloittaakseen Blaisen vuoteessaan, kuten hän sanoi; hän oli siis myöskin tavattavana Janvillessä.

Janvillen suuri kansanjuhla sattui juuri täksi sunnuntaiksi, toukokuun toiseksi päiväksi. Suuri tori rautatienaseman edustalla oli täynnä puuhevosia, karuselleja, markkinakojuja ja ampumaratoja. Yöllä oli sadekuuro lakaissut taivaan pilvistä puhtaaksi, se oli kirkkaan sininen ja siltä loisti sädehtivä aurinko, niin että päivä oli liian lämmin tähän vuodenaikaan verraten. Siellä oli myöskin jo kansaa, kaikki paikkakunnan tyhjäntoimittajat, joukottain lähiseudun lapsia ja talonpoikia, jotka olivat tulleet katsomaan markkinain komeutta. Ja tämän väkijoukon keskitse täytyi Fromentin perheen raivata tiensä, ensin polkupyöräilijäin, sitten vaunujen, ja lopuksi sen hännän, joka oli liittynyt kulkueeseen kylän ulkosyrjästä.

"Me herätämme huomiota", sanoi Rose hypäten alas polkupyörältään.

Se olikin totta. Ensi vuosina oli koko Janville ollut kylmäkiskoinen Fromenteja, tuota herrasväkeä kohtaan, joka oli tullut Jumala tiesi mistä, ja oli niin hävytön, että tahtoi viljellä viljaa siellä, missä ennen oli ollut ainoastaan kiviä. Sitten oli Fromentein merkillinen ja ihmeellinen voitto loukannut heidän itserakkauttaan ja kiihoittanut heidän vihaansa yhä enemmän. Mutta kaikki kuluu, menestystä ei voi vihata, ne, jotka tulevat rikkaiksi, ne ovat aina lopulta oikeassa. Ja nyt hymyili Janville hyväntahtoisesti tälle lapsirikkaalle perheelle, joka oli lisääntynyt heidän keskuudessaan, ja unohti, että jokainen tässä perheessä syntynyt lapsi oli aikanaan ollut häväistysjuttujen aiheena kylässä. Mitenkä muuten olisi voinutkaan vastustaa tämän perheen raitista iloa, kun koko perhe, niinkuin tänä juhlapäivänäkin, tuli esiin kokonaisena laumana, joka otti haltuun kaikki tiet, kadut ja torit? Isä ja äiti, yksitoista lasta, joista kuusi poikaa ja viisi tyttöä, ja sen lisäksi vielä kaksi lastenlasta eli yhteensä viisitoista. Molemmat vanhimmat, kaksoset, olivat neljänkolmatta vuoden vanhoja ja vielä niin yhdennäköiset, että ihmiset vieläkin sekoittivat heidät toisiinsa, vaikka he eivät enään olleetkaan niin täydellisesti yhdennäköiset kuin kehdossa ollessaan, sillä eroittaakseen heitä toisistaan täytyi silloin avata heidän silmänsä; Blaisella oli nimittäin harmaat ja Denisillä mustat silmät. Nuorin lapsi, Nicolas, oli ainoastaan vuoden vanha, ja hän oli pieni, pikkuvanha vekkuli, jonka jyrkkä miesmäisyys näytti huvittavalta. Vanhimpain lasten ja nuorimman välillä olivat nuo kahdeksan muuta kuin askeleet portaissa, aina kahden vuoden eroituksella ijässä: Ambroise, vastustamaton sulhasmies, joka juuri oli alkanut valloittajaretkensä; elämänhaluinen Rose, joka myöskin oli tulemassa vaimoksi ja äidiksi; Gervais, jolla oli tarmokas otsa ja jättiläismäiset jäntereet ja josta oli tuleva järjellisen maanviljelyksen esitaistelija; hiljainen, työnhaluinen Claire, jolla ei ollut kauneutta, mutta oli luonteeltaan eheä ja innostunut taloustoimiin; Grégoire, vallaton koulupoika, joka aina tiesi, mitä hän tahtoi, ja enimmäkseen kuleskeli seikkailuja etsimässä; vihdoin nuorimmat tyttäret, hyvänluonteinen, vahvarakenteinen Louise, hieno, uneksiva Madeleine ja Marguerite, jolla oli kaikkein vähimmin kauneutta mutta hellin sydän. Ja kun nämät yksitoista tulivat yhteen riviin isän ja äidin taakse ja jonon lopettivat Berthe ja Christophe, toisen sukupolven ensimäiset vesat, niin oli siinä koko paljon väkeä. Ja niiltäkin, jotka happamen näköisinä katselivat ihmeellistä muutosta Chantebledissä, oli hauskaa nähdä Chantebledin asukkaat noin yhdessä ja täyttävän koko kylän. Sillä he toivat mukanaan sellaisen terveyden, ilon ja voiman tuulahduksen, että tuntui siltä kuin maa itse tulvivassa elämänvimmassaan olisi synnyttänyt heidät ikuiseksi tulevaisuuden toivoksi.

"Ne, joita on enemmän kuin meitä, astukoot esiin, että saamme laskea!" sanoi Rose iloisesti.

"Olepas nyt hiljaa!" sanoi Marianne, joka nyt oli tullut vaunuista ja pannut Nicolaksen maahan. "Sinähän saat ihmiset suuttumaan meihin!"

"Suuttumaanko? Nehän ihailevat meitä. Miten hassua se on, mamma, ett'et sinä ole ylpeämpi itsestäsi ja meistä!"

"Minä olen siihen määrin ylpeä, että pelkään nöyryyttäväni muita."

Kaikki nauroivat, Mathieukin oli ylpeä, vaikka hän pysyi hyväntahtoisen tyynenä ollessaan näin julkisesti "pyhän joukkonsa" keskuudessa, joksi hän leikillä kutsui poikiaan ja tyttäriään.

"Muuten on meillä nyt vaan ystäviä", sanoi hän. "Kaikki pitävät meistä."

"Kaikkiko!" mutisi Rose. "Katsokaahan Lepailleureja tuolla tombolan luona!"

Lepailleurit olivat todellakin siellä, isä, äiti, Antonin ja Thérèse. Jotta ei heidän tarvitsisi nähdä Fromenteja olivat he olevinaan hyvin huvitettuja arpajaisista, joissa oli voittoina kauniita porsliiniesineitä. He muuten eivät enään tervehtineetkään Fromenteja, voimattomassa vimmassaan toisten suuren menestyksen tähden olivat he käyttäneet pientä riitaa hyväkseen ja luopuneet tuttavuudesta. Lepailleur piti Chantebledin viljelemistä persoonallisena loukkauksenaan, sillä hän ei ollut unohtanut monia pilkkasanojaan noista nummimaista, joista ei muka koskaan pitänyt saada muuta kuin kiviä. Ja kun hän oli tarkasti katsellut porsliiniesineitä, teki hänen mielensä ruveta hävyttömäksi, hän kääntyi sentähden ympäri ja katseli Fromentin perhettä, joka oli tullut liian aikaiseen ja käyskenteli väkijoukossa odotellen junan tuloa.

Myllärin mieli oli tullut vieläkin vihaisemmaksi siitä syystä, että hänen poikansa Antonin oli kaksi kuukautta sitten palannut Janvilleen. Tämä nuori mies, joka kerran oli lähtenyt valloittamaan Pariisia, oli neljä vuotta ollut kirjurin apulaisena asianajaja Rousseletin luona, mutta osottautunut olevan hidas ymmärrykseltään ja hyvin laiska. Hän ei ollut edistynyt muualla kuin paheitten tiellä; ensin sortui hän kahvilain viettelyihin ja sitten vieri hän kaltevaa pintaa yhä alemmaksi juoppouteen, peliin ja irstasten naisten syliin. Hänen valloituksensa rajoittuivat niihin alhaisiin huvituksiin, joista hän kotonaan oli uneksinut ja joita hän nyt oli ahnaasti nauttinut. Kaikki hänen rahansa olivat kuluneet niihin ja kaikki ne rahat, jotka hän oli viekotellut äidiltään, joka sokeasti uskoi häneen kuin itse meidän Herraamme. Vihdoin murtui hänen terveytensä, hän tuli laihaksi ja keltaiseksi sekä menetti hiuksensa kolmenkolmatta vanhana. Äiti pelästyi ja otti hänen kotiin, sanoi ihmisille, että poikansa teki liian paljon työtä, eikä hän voi sallia tuon nuoren miehen raatavan itseään kuoliaaksi. Myöhemmin saatiin tietää, että asianajaja Rousselet oli aivan yksinkertaisesti ajanut hänet pois. Mutta tämä viheliäinen palaaminen kotilieden ääreen sai Lepailleurin kuitenkin tyytymättömäksi, sillä hän alkoi ymmärtää, mitenkä asian oikea laita oli. Ja vaikka hän ei vielä julkisesti ilmaissutkaan suuttumustaan, niin oli se siitä syystä, että hän oli liiaksi ylpeä myöntämään pettymystään ja epäluottamustaan Antoninin suurenmoiseen tulevaisuuteen. Mutta seinien sisällä kosti hän tämän kaiken vaimolleen ja syyti tälle vasten silmiä joukottain haukkumasanoja varsinkin siitä asti kuin hän oli huomannut vaimon lähettelevän rahaa pojalle. Vaimo kuitenkin uhoitteli miestään, hän ihaili poikaansa niinkuin ennen pojan isää, uhrasi isän pojan tähden, sillä jälkimäisen suurempi oppi sai hänet nyt vielä hämmästyneemmäksi. Perheessä vallitsi siis epäsopu, se oli seurauksena juuri heidän halustaan tehdä pojastaan herrasmies, pariisilainen. Antonin puolestaan virnisteli kaikelle, kohotteli olkapäitään, käveli päivänpaisteessa inhoittavaa tautia sairastavana ja odotti aikaa, jolloin hän tulisi tarpeeksi vahvaksi voidakseen palata takaisin paheittensa helmaan.

Kun Fromentit kulkivat ohitse, niin oli hauska nähdä Lepailleurein keikuttavan päätään ja nielevän heidät katseillaan. Isä irvisti pilkallisesti ja äiti heitti pöyhkeästi päätään. Poika seisoi siinä kädet taskuissa ja näytti paljaspäisenä ja köyryselkäisenä hyvin surkuteltavalta sekä oman itsensä rauniolta. Kaikki kolme ajattelivat sanoa jotakin epämiellyttävää; samassa tarjoutui heille tilaisuus.

"Missä Thérèse on?" huudahti Lepailleur äkkiä. "Hän oli äsken tässä, mihin hän nyt on joutunut. Minä en salli hänen menevän pois luotani, kun kaikki nuo ihmiset tulevat..."

Thérèse oli todellakin kadonnut. Hän oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta ja oli kaunis kuin keruubi, hänen vallattomat hiuksensa olivat vaaleat ja silmänsä mustat ja säteilevät. Mutta hän oli hirveän rajuluontoinen ja itsepäinen, voi olla tuntikaudet kateissa ja harhaili silloin metsissä etsimässä lintuja, kukkia ja hedelmiä. Ja siihen, että äiti nyt pelästyi ja läksi etsimään tytärtään, kun Fromentit kulkivat ohitse, oli syynä se, että hän oli edellisellä viikolla keksinyt erään hävyttömän seikan. Thérèse halusi polkupyörää varsinkin nyt kun hänen vanhempansa olivat sen jyrkästi kieltäneet ja sanoneet, että sellaiset koneet sopivat herrasväelle vaan ei kunnollisille tytöille. Eräänä iltapäivänä kun Thérèse tavallisuuden mukaan oli ulkona, tuli hänen äitinsä kotiin torilta ja näki eräässä syrjäisessä kujassa tyttärensä pikku Grégoire Fromentin kanssa, joka oli samanlainen huimapää kuin Thérèsekin ja kohtasi Thérèsen usein sellaisissa paikoissa, jotka ainoastaan lapset tunsivat. He nähtiin aina yhdessä metsissä ja joen rantamilla. Ja sinä päivänä oli Grégoire pannut Thérèsen istumaan polkupyörälleen, piteli häntä tukevasti vyötäristä, juoksi vieressä ja opetti tyttöä ajamaan polkupyörällä. Tuo pieni lurjus antoi oikean oppitunnin pienelle lutkalleen, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mutta sellainen lasten leikki voi päättyä sangen huonosti. Ja Thérèse olikin saanut muutamia kipenöitseviä korvapuusteja, kun hän illalla tuli kotiin.

"Mihin se kirotun penikka on mennyt?" kirkui rouva Lepailleur. "Häntä ei voi hetkeksikään päästää silmistään, sillä heti hän karkaa!"

Antonin, joka oli mennyt katsomaan kojun taakse, tuli laahustaen takaisin, kädet yhä taskuissa ja virnisteli:

"Katso tuonne, mamma. Siellä on jotenkin..."

Ja kojun takana näki äiti Thérèsen ja Grégoiren taaskin yhdessä. Grégoire piteli toisella kädellään polkupyörää, jonka rakennetta hän luultavasti selitti tytölle; tyttö seisoi ihastuksesta henkeään pidätellen ja katseli himoitsevin silmin konetta. Thérèse ei voinut vastustaa kiusausta, ja Grégoire nosti pienillä käsillään ja nauraen hänen polkupyörälle; silloin kuului äidin uhkaava ääni:

"Kirottu lutka, mitä sinulla siellä taas on tekeillä? Tuletko sieltä heti, tai minä annan sinulle, että sen vielä muistat!"

Mathieu, joka myöskin oli huomannut lasten vehkeet, huusi ankaralla äänellä Grégoirelle:

"Pane koneesi muitten viereen ja muista, että minä olen kieltänyt sinua! Älä tee sitä toista kertaa!"

Se oli sodanjulistus. Lepailleur karjui hävyttömiä uhkauksia ja karkeita sanoja, jotka voittivat posetiivinkin äänen. Ja molemmat perheet erkanivat toisistaan ja sekaantuivat pyhäpukuisen kansan joukkoon.

"Herra Jumala, eikö se juna koskaan tule?" sanoi Rose joka iloisessa kärsimättömyydessään kääntyi joka hetki ympäri ja katsoi torin syrjään pienen asemarakennuksen tornikelloa. "Vielä kymmenen minuuttia; mitä meidän pitää tekemän?"

Hän oli pysähtynyt erään miehen eteen, joka kadun kulmassa myi rapuja; siinä oli kokonainen korillinen eläviä rapuja hänen jalkainsa juuressa. Ne olivat varmaankin kotoisin Yeusen lähteistä, puolen peninkulman päästä; ne eivät olleet suuria, mutta hyvänmakuisia, Rose tunsi tuon lajin erittäin hyvin, sillä hän oli itse pyytänyt samanlaisia purosta. Ja hänen päähänsä tuli uusi ajatus.

"Mamma, ostetaan koko korillinen... Ymmärräthän, tervetuliaisjuhlaksi, siinä olisi meidän lahjamme sille kuninkaalliselle parille, jota me odotamme. Kukaan ei saa sanoa, ett'ei meidän majesteettimme tekisi parastaan, kun odotetaan naapurimajesteetteja. Minä keitän ne itse, kun saavumme kotiin, ja saattepa nähdä, että ne maistuvat herkullisilta!"

Hänen kanssaan laskettiin leikkiä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää tätä huvia tuolta suurelta lapselta, joka onnellisuudessaan piti kaikkea leikkinä ja jonka mielestä elämä oli yhtä ainoata juhlaa. Hän tahtoi nyt itse laskea ravut, ja siitä tuli suuri puuha, sillä kun ne nipistivät häntä, huusi hän ja päästi ne irti, ja kaatoi vihdoin koko korin ja ravut alkoivat lähteä pakoon. Pojat ja tytöt ajamaan niitä takaa, tuli ankara takaa-ajo, ja perheen vanhemmatkin jäsenet yhtyivät leikkiin. Ja hauskaa ja virkistävää oli kuulla heidän nauravan, nähdä heidän kaikesta sydämestään innostuvan tähän metsästykseen, sekä suurten että pienten, koko tuon iloisen joukon, Janvillen kerääntyvän heidän ympärilleen ja ottavan suurimmalla hyväntahtoisuudella osaa heidän huviinsa.

Mutta äkkiä kuului höyryveturin puuskutus etäältä.

"Oi, Jumalani, tuolla he tulevat!" huusi Rose hämmästyneenä. "Pian, pian! Meiltä jää muuten vastaanotto!"

Nyt tuli kiire, mies sai maksunsa, ja tuskin ennätettiin saada kansi korin päälle ja se viedyksi vaunuihin. Ja sitten lähti koko perhe juoksemaan, täytti koko pienen asemarakennuksen ja asettui hyvään järjestykseen junasillalle.

"Ei, ei, ei niin", sanoi Rose muutellen heidän seisontapaikkojaan. "Te ette seuraa arvojärjestystä. Kuningatar puolisonsa kuninkaan viereen, sitten prinssit pituutensa mukaan. Frédéric asettuu minun viereeni. Me olemme kihlatut. Ja minä luonnollisesti pidän tervehdyspuheen."

Juna pysähtyi. Kun Ambroise ja Andrée tulivat vaunusta, hämmästyivät he ensin nähdessään kaikki rivissä ja juhlallisen näköisinä odottavan heitä. Mutta kun Rose oli pitänyt heille pienen, komeilevan puheen ja sanonut morsianta pitkämatkaiseksi prinsessaksi, jota hän oli itse tullut tervehtimään isänsä valtakunnan rajalle, niin purskahtivat nuoret nauruun, yhdistyivät leikkiin vastaamalla samalla tavalla. Rautatien virkamiehet seisoivat siinä suu ammollaan ja kuuntelivat. Tämä oli sanomattoman hauskaa, ja kaikki olivat ihastuksissaan oikein lapsellisena olemiseen.

Mutta nyt huudahti Marianne kummastuneena.

"Mitä? Eikö rouva Séguin ole mukana? Ja hän kun lupasi niin varmaan..."

Ambroisella ja Andréella ei todellakaan ollut muita kuin Céleste seurassaan. Céleste selitti asian:

"Rouva käski minun tuoda terveisiä ja sanoa, että hän on aivan epätoivoissaan. Vielä eilen toivoi hän saavansa olla mukana. Mutta eilen illalla tuli hänen vieraakseen herra Navaréde joka pitää tänään esitelmän laitoksessa, ja rouvan oli luonnollisesti mahdotonta jäädä pois sitä kuulemasta. Hän käski sentähden minun saattamaan nuoret tänne, ja nyt olen minä tehnyt tehtäväni, he ovat turvallisessa satamassa."

Oikeastaan ei kukaan kaivannut Valentinea, sillä hän oli aina maaseudulla ollessaan pahalla päällä. Mathieu lausui kuitenkin muutamia kohteliaita sanoja:

"Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että meillä on hyvin ikävä ilman häntä... Eespäin nyt!"

Mutta Céleste puuttui puheesen:

"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun kaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa. Ja muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen minuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen takaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!"

He jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät torille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.

"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset", sanoi Rose. "Nyt alkaa varsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin, isäimme linnaan."

"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi", sanoi Marianne. "Tuolla sataa!"

Äsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja myrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.

"Satakoon! Siitä me emme välitä!" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi. "Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona."

Hän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle, kulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan hymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi hedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen laulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.

Rose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina hääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise, Madeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen sopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa liehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä maata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin tuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin asemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan ohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes vihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan paikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat laulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan, suvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana, vaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä Grégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.

Jonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut. Juhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen vieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset juoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta, jonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä ottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla oli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he tarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen kaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä juhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten -- myöskin toisiaan vastapäätä -- maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja Marianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin prinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla sijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra Christophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin pitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka sateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet, niin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.

Vaunujen jälkeen tuli pieni joukko jalan: Blaise ja Denis, rouva Desvignes ja hänen molemmat tyttärensä, Charlotte ja Marthe. He olivat itsepäisesti kieltäytyneet ottamasta vaunuja, sillä heidän mielestään oli hauskempaa kulkea jalan nuo kaksi kilometriä, Janvillen ja Chantebledin välin. Jos tulisi sade, niin voisivathan he jonnekin päästä suojaan. Rose oli muuten sanonut, että tämä oli erittäin hyvä, sillä tarvitsivathan he jalkaisin kulkevan seurueenkin, jotta juhlakulkue näyttäisi oikein komealta; nämät viisi olivat suurena kansanjoukkona, joka saattoi hallitsijoitaan eläköötä huutaen. Taikka voivat he myös olla välttämättömänä sotilassaattueena, joka torjuisi kaikkein vihamielisten naapuriruhtinaitten hyökkäykset. Onnettomuudeksi ei rouva Desvignes voinut kävellä nopeasti, jotenka jälkijoukko jäi niin paljon jälelle, että se pian näytti pieneltä, mitättömältä ryhmältä etäisyydessä.

Mutta tästä ei Rose välittänyt; pettymykset tekivät hänen iloisuutensa vaan kaksinkertaisiksi. Tien ensimäisessä mutkassa kääntyi hän katsomaan taakseen, ja kun hän näki jälkijoukkonsa enemmän kuin kolmensadan metrin etäisyydessä, huudahti hän ihmetellen:

"Mutta katsohan, Frédéric, mikä ääretön joukko meitä on! Paljon tilaa tarvitsemme me! Ja se suurenee yhä, eikä koko kenttäkään sitten enään meille riitä!"

Ja kun morsiusneidit ja hovipoika alkoivat tehdä pilaa hänestä, sanoi hän:

"Ei, kuulkaahan nyt, teillä täytyy olla kunnioitusta tätä joukkoa kohtaan --! Laskekaa, niin saatte nähdä! Meitä on kuusi etujoukossa, eikö niin? Vaunuissa on yhdeksän, se on yhteensä viisitoista. Lisätkää tähän jälkijoukko, jossa on viisi, niin siitä tulee yhteensä kaksikymmentä. Oletteko kuullut puhuttavankaan sellaisesta perheestä? Kaniinit, jotka näkevät meidän kulkevan ohitsensa, ovat mykkänä hämmästyksestä ja nöyryytyksestään."

Ja sitten nauroi hän taas, ja kaikki alkoivat yhdessä laulaa Cendrillonin laulua matkasta prinssin linnaan.

Yeusen sillalla alkoivat ensimäiset suuret sadepisarat tipahdella. Mustansinervä pilvi kulki taivaalla huimaa vauhtia. Pisaroita alkoi tulla yhä tiheämmin ja yhä ne suurenivat, ja vihdoin syöksyi sade taivaasta virtana, aivankuin ääretön sulku olisi siellä ylhäällä avattu. Eteensä ei voinut nähdä kahdenkymmenenkään metrin päähän. Parissa minuutissa oli maantie muuttunut järveksi.

Juhlasaattue joutui hirveään epäjärjestykseen. Vasta jälestäpäin saatiin kuulla kerrottavan jälkijoukon kohtalosta; sade oli kohdannut sen erään talonpoikaistalon lähellä, ja levollisesti ja rauhallisesti oli se mennyt sinne sisälle. Ne, jotka istuivat vaunuissa, vetivät verhot suojakseen ja pysäyttivät vaunut erään puun alle, jotta hevoset eivät pelästyisi sadekuuroa. He huusivat polkupyöräilijöille, jotka yhä jatkoivat matkaansa, että nämät pysähtyisivät eivätkä menisi sellaiseen sateesen, mutta veden kohina voitti heidän äänensä. Pikkutytöt ja hovipoika etsivät kuitenkin koneilleen ja itselleen suojaa korkean pensaikon takana, mutta kihlatut jatkoivat vimmatulla vauhdilla matkaansa.

Frédéric, joka näistä kahdesta oli ymmärtäväisempi, sanoi:

"Tämä ei ole järjellistä. Pysähdytään niinkuin muutkin."

Mutta kiihoittunut Rose, joka ei näyttänyt välittävänkään sateesta, vastasi:

"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua. Eteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me nauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia myöhemmin..."

He olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten eteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla poppelein välissä.

"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi", sanoi Frédéric. "Minä saan vielä nuhteita ja syystä kyllä."

"Niin, mutta minulla on hauskaa!" huudahti Rose. "Tämä kylpy polkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin paljon, että seuraisit mukanani!"

Ja hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata häntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat he, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin taivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin ukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät kotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui taas siniseksi.

Rose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja hengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen vaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta, joka on kaatanut päälleen vesiastiansa.

"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa ensimmäisinä perille!"

Ja Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan. Mutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin kiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän tahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän kulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella toimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan emäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan ihailevin katsein.

Kun muut perheen jäsenet saapuivat, ne, jotka olivat olleet vaunuissa, ja ne, jotka jalan olivat kulkeneet, syntyi vielä enemmän vilkkautta, sillä vanhemmat olivat hyvin suutuksissaan siitä syystä, että olivat saaneet olla kovin levottomia tuosta kilpa-ajosta sateessa.

"Tuo oli hyvin järjetöntä, Rose", sanoi Marianne. "Olethan sinä ainakin muuttanut liinavaatteesi?"

"Olen kyllä ... missä ravut ovat?"

Mathieu puolestaan torui Frédériciä.

"Te olisitte voineet taittaa niskanne; eikä ole juuri hyödyllistä saada tuollaista kylmää kylpyä kun on läpimärkä. Sinun olisi pitänyt estää Rosea."

"Rose tahtoi välttämättömästi jatkaa matkaa, ja kun hän tahtoo jotakin, ei minulla ole voimaa vastustaa."

Mutta nyt teki Rose iloisesti lopun nuhdesaarnasta.

"Kas niin, nuhteita on jo tullut tarpeeksi, minä käyttäydyin tyhmästi. Eikö kukaan tahdo sanoa minulle yhtään kohteliaisuutta ruuan laittamisen suhteen? Onko kukaan ennen huomannut rapujen tulevan noin hyviltä, kun ne ovat tulella?"

Aamiainen oli erinomaisen hauska. Koska heitä oli kymmenen ja he tahtoivat pitää juhla-aterian pääharjoituksen, niin oli pöytä katettu suureen saliin, tavallisen ruokasalin viereen. Sen seinät olivat vielä aivan paljaat, mutta koko aterian aikana puhuttiin vaan siitä, mitenkä se olisi koristeltava kukilla ja köynnöksillä. Jälkiruokaa syödessä annettiin tuoda saliin tikapuutkin, jotta seinille voitaisiin piirtää koristussuunnitelma.

Rose, joka tähän asti oli ollut hyvin puhelias, oli äkkiä muuttunut aivan harvasanaiseksi. Hän oli kuitenkin syönyt hyvällä ruokahalulla. Mutta hänen kasvonsa olivat vahankalpeat ja hiukset vielä märät. Ja kun hän aikoi kiivetä tikapuita ylös, horjahti hän ja pyörtyi. Hän pantiin nojatuoliin, ja kaikki häärivät hänen ympärillään. Useita minuutteja oli hän tajuttomassa tilassa. Kun hän sitten tuli tajuntaansa, istui hän hetken äänetönnä eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Mathieu ja Marianne olivat levottomia ja kyselivät häneltä paljon. Hän oli nähtävästi vilustunut, siinä oli kaunis seuraus järjettömästä kilpajuoksusta. Mutta tuo nuori tyttö tointui kuitenkin ja hymyili, ja hän sanoi, ett'ei hän mistään paikasta ole sairas, hän oli vaan äkkiä tuntenut ahdistusta rinnassaan, mutta nyt se oli ohitse ja hän hengitti helpommin. Hän jaksoi taas nousta, hän lausui mielipiteensä salin koristamisesta, kaikki rauhottuivat lopulta, ja iltapäivä kului piirustusten ja suunnitelmain tekemisessä. Kukaan ei syönyt paljon päivällistä, sillä siksi paljon oli rapuja syöty. Kello yhdeksän aikaan kun Céleste tuli noutamaan Andréeta, erosivat kaikki. Ambroise palasi samana iltana Pariisiin. Blaisen ja Denisen piti matkustaa seuraavana aamuna seitsemän junalla. Rose saattoi rouva Desvignesia ja hänen tyttäriään maantielle ja jätti iloisena heille hyvästit vielä pyörällä päästään ajatellessaan sitä iloista tapahtumaa, joka ensi kerralla kokoisi perheen.

Ei Mathieu eikä Marianne mennyt heti maata. He eivät puhuneet mitään, mutta heistä tuntui, että Rose oli niin omituinen ja hänen silmänsä kuumeesta loistavat. Hän oli taaskin ollut kaatumaisillaan tullessaan sisään ja vanhemmat saivat hänen käymään vuoteesensa, vaikka hän valitteli vähän ainoastaan sitä, että hänen oli vaikea hengittää. Kun hän oli mennyt huoneesensa, joka oli vanhempain huoneen vieressä, jäivät vanhemmat odottamaan ja äiti meni sisään katsomaan, että hän peittäisi itsensä kunnollisesti ja nukkuisi rauhallisesti; isä istui lampun ääressä ja odotteli levottoman näköisenä. Vihdoin nukkui Rose, ja vanhemmat jättivät hänen ovensa puoleksi auki ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä rauhoittaakseen toinen toistaan; eihän se lie ollut vaarallista, se kyllä menee ohitse, jos hän saa nukkua hyvin. Ja vanhemmatkin menivät nukkumaan, syntyi hiljaisuus, koko talo nukkui kukon ensi lauluun asti. Mutta kello neljän aikaan ennen päivän sarastusta heräsivät vanhemmat puoleksi tukahdettuun ääneen, joka huusi: "Mamma! Mamma!" He juoksivat vuoteestaan ja etsivät kynttilää. Rose oli saanut uuden, ankaran kohtauksen. Muutaman minuutin kuluttua näytti hän tulleen paremmaksi, ja levottomuudestaan huolimatta eivät vanhemmat tahtoneet herättää ketään, vaan päättivät odottaa päivään asti. Suurinta levottomuutta herätti se seikka, että Rosen kasvot olivat melkein tuntemattomat, turvonneet ja vääristyneet, aivankuin joku pimeyden voima olisi vaihtanut hänet, varastanut hänet yöllä vanhemmiltaan. Hän oli nukkunut väsyneen näköisenä, ja vanhemmat eivät olleet liikahtaneetkaan paikaltaan, jotta eivät häiritseisi hänen lepoaan, he valvoivat ja odottivat, kuuntelivat elämää, joka sitä mukaa heräsi heidän ympärillään mitä valoisammaksi aamu tuli. Kello löi viisi, kuusi. Kun Mathieu näki Denisen alhaalla pihalla, juoksi hänkin alas ja pyysi poikaansa menemään heti kun saapuu Pariisiin tohtori Boutanin luokse ja kehoittamaan Boutania hetkeäkään hukkaamatta tulemaan Chanteblediin. Ja kun poika oli mennyt, palasi hän Mariannen luokse, mutta ei vieläkään herättänyt muita. Silloin sai Rose kolmannen kohtauksen, ja se oli salaman isku.

Rose oli noussut istumaan, huitoi käsillään ja ähkyi:

"Mamma! Mamma!"

Elämä leimahti liekkiin viimeisen kerran, ja aivankuin uhotellakseen kuolemaa juoksi tyttö sängystään, tahtoi kävellä, pääsikin ikkunan ääreen, johon nouseva aurinko lähetti kultaisia säteitään. Hetken nojasi hän ikkunaan, jalat paljaina, hiukset hajallaan, ja hiukset peittivät hänen paljaat hartiansa kuin kuninkaallinen mantteli. Ei koskaan ennen ollut hän näyttänyt niin kauniilta, niin voimaa ja lempeä uhkuvalta.

"Ah, miten minä kärsin! Kaikki on mennyttä, minä kuolen!"

Isä syöksi esiin, äiti tuki häntä, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen aivankuin suojellakseen häntä lävistämättömällä haarniskalla kaikista vaaroista.

"Ole vaiti, onneton lapsi! Ei se mitään ole, pian se on ohitse. Tule maata, minä pyydän! Vanha ystäväsi Boutan on matkalla tänne; huomenna olet sinä taaskin terve."

"En, en, minä kuolen, kaikki on mennyttä!"

Ja hän kaatui heidän syliinsä, he ennättivät ainoastaan panna hänet maata. Ja näytti siltä kuin salama olisi iskenyt alas, hän kuoli sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä, muutamassa hetkessä veren tukkeutumisesta keuhkoissa.

Siinä oli se sokea viikate, joka yhdellä iskulla niittää pois koko kevään. Se oli raakamaista, se oli niin odottamatonta, että vanhempain hämmästys oli alussa suurempi kuin heidän epätoivonsa. Mariannen ja Mathieun huudoista säikähtyneinä hyökkäsivät kaikki sisään, melu täytti koko talon, ja sitten se vaipui kuoleman hiljaisuuteen, aivankuin kaikki työ ja elämä olisi loppunut. Kaikki olivat kauhistuksissaan, murtuneita. Ja äkkiä, kun kaikki olivat kuin kivettyneinä, kuului Frédéricin parkaisu. Hän oli mieletön, hän tahtoi ottaa hengen itseltään, hän sanoi, että hän oli murhannut Rosen, sillä hänen olisi pitänyt estää tytön tulemasta kotiin rankkasateessa. Häntä täytyi pidellä kiinni, viedä pois Chantebledistä, jotta ei uutta onnettomuutta tapahtuisi. Hänen äkkinäinen raivoutensa oli musertanut kaikkein sydämet, nyt virtasivat kyyneleet, vanhempain ja sisarusten sydäntäsärkevä valitus täytti koko Chantebledin, jossa nyt ensi kerran kuolema oli käynyt vieraana.

Suuri Jumala, Rose tuossa kuolinvuoteellaan, valkeana, kylmänä, kuolleena! Hän, tuo kauniin, iloisin, rakastettavin! Hän, jota kaikki muut ihailivat ja josta he ylpeilevät! Ja tämä kaikki pitkän elämän ja pysyväisen onnen toivojen keskellä, kymmenen päivää ennen häitä, suuren ja kauniin ilopäivän jälkeisenä yönä, sen päivän jälkeen, jolloin hän oli niin iloisesti laskenut leikkiä ja nauranut! Kaikki olivat vieläkin näkevinään hänen elämänhaluisena ja rakastettavana, lapsellisten temppujen keksijänä, keskellä ruhtinaallista juhlakulkuettaan! Pian pidettävät kaksoishäät olisivat olleet aivankuin perheen pitkällisen onnen ja ilon kukkaan puhkeaminen. Heillä oli tähänkin asti ollut surunsa ja väliin oli itkettykin, mutta silloin oli aina liitytty lähemmäksi toisiaan ja lohduteltu toinen toistaan; vielä ei ollut ketään puuttunut illalla niistä hellistä, viimeisistä syleilyistä, jotka parantavat kaikesta. Ja nyt oli paras mennyt pois, kuolema oli tullut heille sanomaan, että kenenkään onni ei ole täydellinen ett'eivät vahvimmat ja onnellisimmatkaan koskaan saa nähdä kaikkein toiveittensa toteutuvan. Elämä ei voi olla olemassa ilman kuolemaa. He saivat nyt osansa ihmiskunnan kurjuudesta, ja se oli sitä suurempi, mitä enemmän elämää he olivat varanneet itseään varten, he, jotka olivat luoneet niin paljon elääkseen samalla paljon. Kun kaikki nousee ihmisen ympärillä idulle ja kasvaa, kun hän on antanut hedelmällisyyden ilman esteitä virrata, niin silloin saa hän hirmuisen muistutuksen siitä ikuisesta, pimeästä kuilusta, johonka koko maailma on joutuva, ja tämän muistutuksen saa hän sinä päivänä jolloin onnettomuus iskee hänen kimppuunsa, kaivaa ensimäisen haudan ja vie mukanaan rakastetun olennon. Toiveet, jotka tuntuivat olevan äärettömän monet ja suuret, musertuvat pirstaleiksi, ja ihminen jää hämmästyneenä ajattelemaan sitä, minkätähden kukaan ei saa elää ja rakastaa ijankaikkisesti.

Oi, miten hirmuisilta tuntuivat ne kaksi päivää, jotka seurasivat tätä! Koko talo oli kuin kuollut, ei kuulunut muuta ääntä kuin elukkain hengitys; koko yhteen kokoontunut perhe oli menehtynyt itkusta ja tuskallisesta odotuksesta niin kauvan kuin vainajaparka lepäsi tuolla kukkain alla. Illalla ennen hautausta tuotiin ruumis saliin, jossa kerran oli niin iloisina nautittu aamiaista ja keskusteltu, mitenkä sama sali olisi koristettava kaksoishäitten suurta juhlaa varten. Nyt siellä viimeistä yötä valvottiin ruumiin ääressä, siellä ei ollut lehtiä, ei köynnöksiä, ainoastaan neljä palavaa vahakynttilää ja joukko valkeita ruusuja, jotka samana aamuna oli tuotu sinne. Ei isä eikä äiti tahtonut tänä viimeisenä yönä mennä levolle. He istuivat vieretysten lapsensa luona, jonka maa oli pian ottava takaisin. He olivat näkevinään Rosensa aivan pienenä, kuudentoista kuukauden vanhana, heidän ensi aikoja asuessaan Chantebledin metsästyspaviljongissa, kun hän äsken oli vieroitettu ja he nousivat öisin vuoteestaan peittelemään häntä. He olivat näkevinään hänen sitten Pariisissa, mutta vielä aivan pienenä, tulevan laahustaen aamusin heidän luokseen ja tahtovan kiivetä heidän vuoteesensa, valloittaakseen heidät väkirynnäköllä ja nauraen ihastuksesta. He olivat näkevinään hänen suurena ja täysikasvuisena, päivä päivältä kauniimpana, mitä enemmän Chantebled laajeni, aivankuin yhä hedelmällisemmäksi käynyt maa olisi antanut terveytensä ja mehunsa hänen kauneutensa lisäämiseksi. Ja nyt ei häntä enään ollut olemassa, ja kun he ajattelivat, ett'eivät koskaan enään saa nähdä häntä, etsivät heidän kätensä toisiaan, likistivät epätoivoisina toisiaan, ja heistä tuntui siltä kuin koko heidän elämänsä, kaikki heidän tulevat päivänsä olisivat vierähtäneet pimeyden kuiluun. Nyt oli aukko murrettu, seuraisiko heidän muu onnensa mukana? Heidän kymmenen muuta lastaan olivat tosin koossa, mustapukuisina ja kyyneleet silmissä nukkuvan siskonsa ympärillä, mutta ei isä eikä äiti nähnyt heitä eikä heidän lukuaan laskenut. Ja tähän suureen, paljaaseen, vahakynttiläin himmeästi valaisemaan huoneesen lähetti aamuaurinko säteensä, valaisi ruumiin ääressä valvovia, koko perheen viimeistä hyvästijättöä.

Ja päivällä sitten kulki hautaussaatto eteenpäin valkeata tietä poppelein varjossa, samaa tietä, jota Rose oli ajanut pyörällään myrskyn siivillä. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tulleet saapuville, koko seudun väestö tahtoi näyttää osanottoaan tämän surullisen kuolemantapauksen johdosta. Kaikki lähimmät saattoivat vainajaa kirkkomaalle, vieläpä äiti ja sisaretkin olivat sanoneet, että he eivät tahdo erota rakkaasta vainajasta, ennenkuin haudan reunalla. Tällä kertaa oli saattue todellakin suuri, mutta Mathieu ja Marianne eivät tunteneet ketään. Seuraavana päivänä muistelivat he nähneensä Morangen, mutta eivät olleet aivan varmat siitä, että se todellakin oli Morange, tuo äänetön herra, joka oli likistänyt heidän käsiään ja itkenyt. Mathieu oli myöskin muistavinaan, että Constance oli kirkkomaalla tullut hänen luokseen ja sanonut muutamia sanoja riemuitsevan vahingonilon salama silmissään.

Mitä hän oli sanonut? Sitä hän ei tiennyt. Luonnollisesti muutamia hyvin sopivia sanoja, aivankuin murheellisen sukulaisensa suru olisi ollut hänen omansa. Mutta Mathieu muisti suureksi tuskakseen toisia sanoja, joita hän oli lausunut sinä päivänä, jona hän oli luvannut tulla kaksoishäihin ja jolloin hän katkeralla äänellä oli toivonut, että Chantebledin hyvä onni jatkuisi. Nyt he siis olivat muserretut, nuo onnelliset ja hedelmälliset Fromentit! Heidän hyvä onnensa oli ehkä ainaiseksi lopussa! Ja ankara väristys puistatti Mathieun ruumista, hänen luottamuksensa tulevaisuuteen oli alkanut horjua, häntä peloitti, että onni ja hedelmällisyys loppuvat ja virtaavat pois nyt avatusta aukosta.

IV

Vuosi tämän jälkeen antoivat Ambroise ja Andrée kastaa ensimäisen lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Léonce. He olivat antaneet vihkiä itsensä kuusi viikkoa Rosen kuoleman jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Ja tämä lapsen kaste oli ensimäinen tilaisuus, jolloin Mathieu ja Marianne tulivat muitten ihmisten joukkoon; he olivat vielä surupuvussa ja olivat tuskin vieläkään tointuneet saamastaan hirveästä iskusta. Muuten oli sovittu siitä, että kasteen jälkeen syötäisiin yksinkertainen aamiainen nuoren parin luona ja jokainen menisi sitten kotiinsa. Koko perhe ei ollut voinut saapua tähän tilaisuuteen, ainoastaan isoisä ja isoäiti, molemmat vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jälkimmäinen vaimonsa kanssa. Beauchêne, mieskummi, oli valinnut rouva Séguinin naiskummiksi, sillä Constance parkaa värisytti Mauricen kuoleman jälkeen ajatuskin pieneen lapseen koskemisesta. Hän oli kuitenkin myöntynyt tulemaan aamiaiselle, joihin ei Séguin voinut ottaa osaa. Ja sillä tavalla tuli heitä olemaan kuitenkin kymmenen, juuri riittävä määrä täyttämään pienen ruokasalin siinä pienessä asunnossa, jonka nuoret olivat vuokranneet Boëtiekadun varrelta.

Silloin oli hyvin kaunis aamupäivä. Mathieu ja Marianne, jotka eivät olleet tahtoneet edes tässä iloisessa tilaisuudessa esiintyä ilman surupukua, tulivat vihdoinkin iloisemmiksi pienokaisen kehdon ääressä. Alkutalvesta oli uusi onnettomuus kohdannut perhettä. Blaisen pikku Christophe oli kuollut kurkkumätään. Mutta jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä oli Charlotte taaskin raskaana jo neljättä kuukautta, ja ensi ajan suru oli vaihtunut vapisevaan odotukseen. Tämä pieni asumus oli kuin Andréen vaaleanverisen sulon parfymeeraama, kuin päivänpaisteinen Ambroisen voitoniloisesta rakastettavaisuudesta; siinä oli kaunis aviopari, he rakastivat toisiaan, ja käsi kädessä läksivät he valloittamaan maailmaa. Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva ruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin Valentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja Valentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli neljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta tytöltä. Ainoastaan Constance oli ja pysyi vakavana, hänen ohuet huulensa vetäytyivät vaan harvoin pakolliseen hymyyn, mutta silloin tällöin peitti hirveän kärsimyksen varjo hänen kuivettuneet kasvonsa hänen katsoessaan ympärilleen tässä iloisessa pöydässä, jossa uusi tulevaisuuden toivo vastustamattomalla voimalla tahtoi tunkeutua esiin viimeisestä surusta huolimatta. Kello kymmenen aikaan nousi Blaise ylös. Hän ei tahtonut antaa Beauchênen juoda enempää Chartreuseä.

"Hän on oikeassa, hyvät ystävät", sanoi Beauchêne vihdoin myöntyväisesti. "Täällä teidän luonanne on hyvin hauskaa, mutta meidän täytyy välttämättömästi mennä tehtaasen. Ja me otamme teiltä mukaamme Denisin, me tarvitsemme välttämättömästi hänen laveita tietojaan eräässä suunnittelussa. Niin, sellaisia me olemme. Velvollisuus ennen kaikkea muuta!"

Constancekin oli noussut.

"Vaunut ovat tuolla alhaalla; otatko sinä ne?"

"En, me kävelemme, se selvittää ajatuksia."

Oli pilvessä, ja Ambroise, joka oli mennyt ikkunan ääreen, sanoi:

"Te kastutte."

"Äh, sade on ollut tulemaisillaan aamusta asti; me ennätämme kyllä tehtaasen."

Päätettiin, että Constance ottaa Charlotten vaunuihinsa ja kyyditsee hänen pieneen sivurakennukseensa. Valentinellä ei ollut kiirettä; hänellä oli vaan pari askeletta Antinkadulle. Marianne ja Mathieu olivat taipuneet Andréen helliin pyyntöihin ja päättäneet syödä täällä päivällistäkin sekä palata vasta illalla viimeisellä junalla Chanteblediin. Se oli juhlan huippu, nuoret aviokumppanit olivat ihastuksissaan, tanssivat ja taputtivat käsiään.

Mutta toisten lähtiessä sattui pieni seikka, jolle paljon naurettiin, sillä niin iloisia oltiin vielä runsaan aamiaisen vaikutuksesta. Constance kääntyi Denisin puoleen ja sanoi aivan tyyneesti:

"Blaise, ystäväni, anna minulle boani, minä olen varmaankin jättänyt sen eteiseen."

Kaikki nauroivat hänen erehdystään, mutta hän ei itse ymmärtänyt naurun syytä. Ja samalla levollisella äänellä kiitti hän sitten Denistä saatuaan boan.

"Kiitos, Blaise, se oli kiltisti tehty."

Mutta nyt tapahtui kokonainen naururäjähdys, sillä niin hassulta näytti hänen varmuutensa. Mitä se on? Mitä he niin nauravat? Vihdoin alkoi hän aavistaa erehdystään ja katseli tarkemmin tuota nuorta miestä.

"Niin oikein, sehän ei ollutkaan Blaise vaan Denis. Minä erehdyn aina heidän suhteensa, varsinkin kun he pitävät samanlaista partaa."

Lieventääkseen naurussa mahdollisesti ilmaantunutta loukkaavaisuutta muistutti Marianne suvussa kerrottua kaskua, että kun pojat olivat pienet ja makasivat yhdessä, herätti hän heidät voidakseen silmien väristä eroittaa heidät. Sitten olivat Beauchêne ja Valentine vielä hänelle avullisena Constancen rauhoittamisessa, he kertoilivat, mitenkä uskomattoman monta kertaa noitten kaksosten suhteen oli erehdytty, sillä erityisinä päivinä ja erityisessä valaistuksessa olivat he aivan samannäköiset. Sitten erottiin mitä hauskimmalla mielellä, ja jäähyväisiksi vaihdettiin suuteloja ja kädenpuristuksia.

Vaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli ankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen aikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja ajatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli mennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli hän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri nousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä, hänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että lehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin ja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli epäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän seurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta, tätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi. Mutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja silloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen kirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut neljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet sitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään kasvaisi kuihtuneesta oksasta.

Kaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että hän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi, jonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan levossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva äidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen pahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään ajatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat liitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin kaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä aina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti uuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään noin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen huvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä voittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja se olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut vanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä aivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka koetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa pintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä ihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren miehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle ruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi rahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä ehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut suuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet hänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen vieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä ajatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä tuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta, hedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.

Sitten tuli hän ajatelleeksi Denistä. Mitä hänellä oli tekemistä tehtaassa? Tulisiko hänkin varastamaan? Kuitenkin tiesi Constance, että vaikka Denisillä ei vielä ollutkaan mitään paikkaa oli hän kuitenkin kieltäytynyt rupeemasta veljensä avustajaksi, koska hänen mielestään ei siellä ollut sijaa kahdelle. Muuten oli hänellä hyvin laveat tiedot mekaniikissa, hän tahtoi päästä jonkun suuren konetehtaan johtajaksi; hänen tietojensa tähden kysyttiin halukkaasti hänen neuvojaan, kun oli kysymyksessä piirustusten teko jotakin uutta maanviljelyskonetta varten. Mutta häntä ei siis tarvinnut ottaa lukuun, hän oli täällä ainoastaan tilapäisenä vieraana, joka ehkä jo huomenna muuttaa Ranskan toiseen päähän. Mutta Blaisea ei Constance voinut olla ajattelematta, tuo ajatus kiusasi häntä aina, ja äkkiä tuli hänen mieleensä, että jos hän kiirehti kotiin, ennenkuin herrat olivat ennättäneet saapua perille, voisi hän ehkä tavata Morangen yksinään konttoorissa ja saada häneltä tietoja monesta asiasta. Hän, kassanhoitaja, tunsi ehkä yhtiövälikirjan, vaikka se olisikin vasta ehdotuksena. Ja hän innostui, paloi halusta päästä perille ja oli varma siitä, että saavuttaa Morangen luottamuksen, sillä hän luuli voivansa menetellä tuon miehen kanssa mielensä mukaan.

Kun vaunut kulkivat yli Jenan sillan, katsoi hän ikkunasta ulos.

"Jumalani, miten hitaasti me kulemme! Jos alkaisi sataa, lieventyisi ehkä minun päänsärkynikin!"

Hän ajatteli, että hyvän sadekuuron kautta hän saisi enemmän aikaa, ja se pakoittaisi herrat etsimään suojaa jossakin porttikäytävässä. Ja kun he olivat tulleet tehtaalle, pysäytti hän vaunut kyyditsemättä edes seuraajaansa sivurakennukseen.

"Tehän annatte anteeksi, eikö niin? Teidän on tarvis vaan kulkea nurkan ympäri."

Charlotte hymyili, ja kun he olivat tulleet ulos vaunuista, piti hän hetken Constancen kättä kädessään.

"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen satamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä, että minä nyt taas olen tällaisessa tilassa."

Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.

"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia."

"Hyvästi!"

Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli yhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut muulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama velvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti säännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan konttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu istahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja tytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja kunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän, joka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa, huomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä uudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka pyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi vuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli saanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta ei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren huostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen kamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui näihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän tämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten ainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä näihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli palvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä nämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange niitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka kasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa frankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä, jotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada kiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen frankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen suuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani? Minkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän niitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen aivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli konttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa säännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä tuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä jättänyt.

Jonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen välillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen palaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää sääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän sääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä suhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta Constance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata Morangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa. Suuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän sitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan suruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä sellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään muulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat keskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan yhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä ystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen asioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti kuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti, tekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada kassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi häntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä. Sentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään Morangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.

Hän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen konttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.

"Joko ristiäiset ovat päättyneet?" kysyi Morange kummastuneena.

"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä päänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin ajattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän kanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!"

Hän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt, olivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan kamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta Constance esti sen.

"Minulla ei ole muita kuin te, ystäväni. Kaikki ihmiset hylkäävät minun, kaikki ihmiset ovat minua vastaan. Minä tiedän sen, ne saattavat minun vararikkoon, ne valmistavat minulle perikatoa, aivankuin minä en vielä olisi menettänyt kaikkea menettäissäni lapseni. Ja koska te olette ainoa, joka minulla on jälellä, ja te ymmärrätte minun suruni te, joka olette kadottanut tyttärenne, niin täytyy teidän olla minun puolellani! Sanokaa minulle totuus. Silloin voin minä ainakin puolustaa itseäni."

Kun Morange kuuli Constancen puhuvan tyttärestään, alkoi hänkin itkeä. Ja nyt voi Constance tehdä kysymyksiä, Morange oli vastaava, sanova kaikki, sillä hänellä ei ollut voimia silloin, kun Constance muistutti heidän yhteisestä surustaan. Hän kertoi siis Constancelle, että Blaise ja Beauchêne todellakin rupeisivat liikekumppaneiksi tai ainakin oli jotakin sentapaista tekeillä. Beauchêne oli salaisiin menoihinsa ottanut kassasta melkoisia summia; kysymyksessä oli luultavasti joku kiristysjuttu, erään pienen tytön äiti uhkasi häntä kuritushuoneella. Beauchênen oli täytynyt uskoa salaisuutensa Blaiselle ja antanut hänelle toimeksi hankkia jonkun lainanantajan; silloin oli tuo nuori mies lainannut itse hänelle rahat, jotka varmaankin olivat hänen isänsä, Mathieu Fromentin, joka oli iloissaan siitä, että sai panna liikkeesen rahoja poikansa nimeen. Asian järjestämistä varten oli nyt päätetty jakaa liikkeen varat kuuteen osaan ja antaa näistä yksi Blaiselle maksuksi rahoistaan. Blaisesta oli siis tuleva liikkeen kuudennen osan omistaja, ell'ei Beauchêne määrätyn ajan kuluessa ostaisi tätä kuudetta osaa takaisin. Mutta suurin vaara oli siinä, että Beauchêne, sen sijaan että koettaisi päästä velattomaksi, joutuisi kiusaukseen myydä muutkin osat, yhden kerrallaan, sillä hän oli todellakin kaltevalla pinnalla.

Constance oli kuulustellut kalmankalpeana ja vapisten.

"Onko kauppakirja allekirjoitettu?"

"Ei, ei vielä. Mutta paperit ovat valmiit, ne allekirjoitetaan minä päivänä tahansa. Se on muuten järjellistä ja aivan välttämätöntä asiain järjestämiseksi."

Mutta nähtävästi ei Constance ollut samaa mieltä, koko hänen sisäinen ihmisensä nousi tätä vastaan, ja hän koetti keksiä esteitä ja sivuteitä tämän häpeän välttämiseksi.

"Jumalani, mitä minun pitää tekemän? Mihinkä minä nyt ryhtyisin?"

Ja suutuksissaan siitä, ett'ei hän keksinyt mitään keinoa, että hän huomasi itsensä voimattomaksi, pääsi häneltä huudahdus:

"Oh, sitä viheliäistä Blaisea!"

Tuo hyväntahtoinen Morange tuli hyvin liikutetuksi. Hän ei ollut vielä ymmärtänyt mitään. Hän koetti rauhoittaa Constancea, sanoi, että Blaise oli kunnon mies, että hän tässä asiassa oli menetellyt moitteettomasti, koettanut estää häväistystä, vieläpä osoittautunut olevansa hyvin omaa etuaan katsomaton. Tyytyväisenä siitä, että oli saanut tietää, mitä tahtoi, ja haluten päästä pois, ennenkuin herrat saapuisivat, nousi hän tuoliltaan; kassanhoitajakin nousi ylös ja saattoi Constancea galleriaan, jonka kautta hänen täytyi kulkea päästäkseen omiin huoneisiinsa.

"Minä panen kunniasanani panttiin siitä, että tuolla nuorella miehellä ei ole ollut mitään alhaisia tarkoituksia. Kaikki paperit käyvät minun kätteni kautta, kukaan muu ei tiedä asioita paremmin kuin minä. Ja jos minä olisin epäillyt jotakin salajuonta, niin olisin siitä ilmoittanut teille, joka olette ollut niin hyvä minua kohtaan."

Mutta Constance ei kuunnellut, vaan koetti päästä erilleen Morangesta. Samassa puhkesi kauvan odotettu sade, ja vesipisarat pieksivät raivokkaasti ikkunoita. Taivas oli tullut niin mustaksi, että oli melkein pimeä, vaikka kello oli vasta tuskin neljääkään. Ja Constance tuli ajatelleeksi: tällaisessa rankkasateessa täytyy noitten kolmen herran ottaa vaunut. Hän kiirehti askeliaan, ja kassanhoitaja yhä seurasi häntä.

"Minä tahdon mainita teille yhden esimerkin", jatkoi Morange. "Kun oli kysymyksessä välikirjan laatiminen..."

Äkkiä vaikeni hän, huudahti käheällä äänellä, pysähdytti Constancen tuuppaamalla hänen kauhistuttavalla liikkeellä taaksepäin.

"Varokaa!"

Syvyyden kuilu oli ammollaan heidän edessään. Gallerian päässä, ennenkuin tultiin käytävään, joka yhdisti konttoorihuoneuston asuinhuoneisiin, oli höyryn voimalla käypä hissi, josta laskettiin alas erityisiä koneosia alahuoneisiin. Muuten ei sitä käytetty joka päivä. Siinä oleva suuri luukku oli tavallisesti sulettuna, ja kun hissi oli käynnissä, oli siellä aina erityinen vahti pitämässä vaaria, ett'ei kukaan olisi kulkenut tätä tietä ja pudonnut luukusta alas.

"Varokaa! Varokaa!" huusi Morange uudestaan kauhusta aivan mieletönnä.

Hissin kori oli alhaalla, mittaamaton syvyys ammoitti heidän edessään. Ei kaidepuita, ei mitään, mikä olisi voinut heitä varoittaa tai estää tekemästä kauhean kuperkeikan. Sade pieksi yhä ikkunoita, pimeys käytävässä tuli täydelliseksi, niin että heidän täytyi kulkea umpimähkään eivätkä nähneet muutamia kyynäriäkään eteensä. Askel vielä, ja he olisivat vaipuneet syvyyteen. Se oli oikein ihme, että kassanhoitaja oli aavistanut tämän ammottavan kuilun olemassa oloa.

Constance, joka ei vielä ymmärtänyt mitään, tahtoi päästä irti Morangesta, joka oli tarttunut häneen.

"No, ettekö te näe...?" huudahti Morange.

Hän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse. Kuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti aivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi vielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli. He vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.

Mutta nyt suuttui Morange.

"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele ohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen, joka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä hän on? Mitä hän tekee?"

Hän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:

"Bonnard!"

Ei kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä äänettömyys sai hänen raivoon.

"Bonnard! Bonnard!"

Ei vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea hengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.

Silloin teki hän päätöksen.

"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me olisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea luukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?"

Morange oli jo pienen matkan kulkenut alas kierreportaita, jotka veivät kaikkein kerrosten läpitse hissin vierestä; silloin huusi hän etäisyyden hieman vaimentamalla äänellä:

"Jumalan tähden, rouva, odottakaa minua, jääkää sinne ja varoittakaa, jos joku tulee!"

Constance oli yksin. Sade pieksi yhä ikkunanruutuja, mutta sitä mukaa tuli ilma yhä valoisammaksi mitä enemmän tuuli ennätti hajoitella pilviä. Äkkiä ilmaantui Blaise käytävän toiseen päähän ja tähän hämäryyteen. Hän oli äsken saapunut kotiin, hän jätti hetkeksi toiset mennäkseen alas tehtaasen pyytämään erästä tietoa, jota hän tarvitsi. Hajamielisenä, mieli tykkänään työssä, joka nyt taas oli valloittanut hänen ajatuksensa, kulki hän vakavin askelin ja pää hieman kumarassa. Kun Constance näki hänen, tunsi hän ainoastaan vihan kiehuvan sydämessään, ja se oli yhä kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän oli äsken saanut kuulla välikirjasta, joka allekirjoitettaisiin ehkä jo huomenna ja murskaisi hänen toiveensa. Blaise oli vihollinen, jonka Constance olisi sisällisen pakoituksen vaikutuksesta tahtonut ajaa talostaan ja tuhota kuin petollisen ja valheellisen vallananastajan.

Hän lähestyi. Constance seisoi pimeässä varjossa seinän vieressä, niin että Blaise ei voinut nähdä häntä. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin näki Constance hänen harmaassa valaistuksessa. Ja äkkiä hämmästyi hän ja loistavan selväksi kävi hänelle se tosiasia, että Blaise kulki aukkoa kohden huomaamatta sitä, että hän syöksyisi siitä alas, ell'ei Constance häntä estäisi. Aivan äsken oli Constance itse niinkuin hänkin, tullut tuolta, hän olisi pudonnut alas, ell'ei ystävän käsi olisi häntä pidättänyt, ja hän tunsi vieläkin hirveän vapistuksen ruumiissaan, hän näki yhä tuon mustan, ammoittavan kidan ja siellä pohjalla pienen lyhdyn. Ja hänen kauhistuksensa sai määrätyn muodon, maa, joka katoaa jalkain alta, putoominen, huuto, ruumis verisenä riepuna.

Hän lähestyi. Mutta sellainen oli mahdotonta. Constance pidättäisi hänen, siihen tarvittiin vaan pieni käden liike. Kun Blaise saapuu hänen luokseen, niin silloin ennättää hän kyllä ojentaa kätensä. Mutta eräästä hänen sydämensä mustasta kolkasta kohosi selvä, kylmä ääni, joka lausui muutamia lyhyitä sanoja, jotka hän kuuli aivankuin torvi olisi toitottanut ne hänen korviinsa. Jos Blaise kuolee, niin ei hän koskaan saisi tehdasta. Constancen, joka oli epätoivoissaan siitä, ett'ei voinut sitä estää, piti ainoastaan antaa kohtalon ratkaista asian. Ääni lausui uudestaan kimakan terävästi samat sanat. Sitten olisi kaikki hyvin. Sitten olisi jälellä ainoastaan murskautunut, tieltä pois saatettu mies, pimeä, veren tahraama kuilu; ja enempää ei Constance nähnyt, enempää ei hän ajatellut, ei välittänyt seurauksista. Mitä tapahtuisi huomenna? Sitä ei hän tahtonut tietää, huomenna ei edes tapahtuisikaan mitään. Ainoastaan tätä raakaa, välitöntä työtä vaati ääni hänen tekemään. Kun Blaise on kuollut, olisi kaikki mennyttä, hän ei voisi koskaan saada tehdasta.

Hän lähestyi. Kauhea, sisällinen taistelu raivosi Constancen sydämessä. Kauvanko se kesti? Päiviäkö vai vuosia? Luultavasti tuskin kauvemmin kuin muutamia sekunteja. Hän oli itse yhä varmana siitä, että hän pidättää Blaisen, että hän voittaa hirmuisen ajatuksensa, kun se hetki on lähestynyt, jolloin hän voi tehdä pelastavan liikkeen. Mutta ajatus voitti hänet itse, se muuttui fyysilliseksi tarpeeksi, janoksi, näläksi. Hän janosi sitä, hän kärsi siitä, syntyi sellainen hiljaisuus, joka siittää rikoksia, saa ihmisen ryöväämään ja murhaamaan ohitsekulkijan kadunkulmassa. Hänestä tuntui, että ell'ei hän saa tyydyttää haluansa, maksaa se hänen oman henkensä. Palava halu, villi himo saada tappaa tuo mies valtasi hänet sitä enemmän, mitä lähemmäksi Blaise tuli. Hän näki nyt paremmin Blaisen, ja se kiihoitti häntä yhä enemmän. Blaisen otsa, hänen silmänsä, hänen suunsa kiusasivat sanomattomasti Constancea. Vielä askel, vielä yksi, ja Blaise olisi hänen edessään. Vielä askel ja Constance ojentaisi kätensä ja olisi valmis pidättämään häntä.

Hän lähestyi. Mitä nyt tapahtui? Kun Blaise oli Constancen luona ja niin hajamielisenä, että hän kosketti Constancea ilman että hän kuitenkaan huomasi siinä ketään, muuttui Constance kiveksi. Hänen kätensä olivat jääkylmät, hän ei voinut kohottaa niitä, ne olivat liian raskaat. Jäätävä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli kuumeessa. Käskevä, sisällinen ääni esti hänen tahtomasta ja tekemästä mitään. Blaise kuolisi, hän ei saisi tehdasta. Constance oli jäykkänä, hän painautui seinää vastaan, hän ei hengittänyt eikä pidättänyt Blaisea. Hän kuuli Blaisen keveän hengityksen, hän näki Blaisen profiilin ja sitten hänen niskansa. Hän oli kulkenut ohitse. Vielä askel, vielä yksi. Jos Constance olisi huutanut varoitushuudon, olisi hän vielä viimeisessä silmänräpäyksessä voinut muuttaa kohtalon. Hän luuli, että se olikin hänen tarkoituksensa, mutta hän puri hampaansa yhteen niin että ne olivat murtumaisillaan rikki. Vielä askel, ja maa katosi, ja sitten kuuli Constance kauhean huudon, tunsi ilmanlöyhähdyksen, kun Blaise putosi, ja sitten kumean jysähdyksen tuolta alhaalta pimeydestä.

Constance ei liikahtanut. Hetken seisoi hän kivettyneenä, kuunteli, odotteli. Mutta syvyydestä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi vaan syvä hiljaisuus. Hän kuuli sateen pieksevän uudella vimmalla ikkunoita. Silloin pakeni hän, palasi salonkiinsa. Siellä tuli hän taas tajuunsa ja tutkisteli itseään. Oliko hän tahtonut tätä kauheaa onnettomuutta? Ei, hänen tahtonsa oli ollut kuin halvattuna, kykenemätön toimimaan. Kaikki oli tapahtunut hänen ulkopuolellaan, hänen poissa ollessaan. Tämä ajatus rauhoitti häntä. Hän iski siihen kiinni, ajatteli sen yhä uudestaan. Niin, niin, niinhän se oli, hän oli ollut poissa. Hän näki koko elämänsä, jossa ei ollut harha-askelta eikä huonoa tekoa. Hän ei ollut koskaan tehnyt syntiä, tähän päivään asti ei mikään tahallinen huono teko ollut hänen omallatunnollaan. Hän oli rehellinen nainen, hän oli kunnioitettava miehensä hurjasteluista huolimattakin. Aina poikansa kuolemasta asti oli hänen elämänsä ollut raskaan ristin kantamista. Ja ainoastaan Mauricen muisto herätti hänet hetkeksi tunnottomasta tilastaan, niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; siinä oli syy hänen hulluuteensa, selitys rikokseen, jota hän itse turhaan itsestään etsiskeli. Ja taas valtasivat houreet hänen: hänen oma poikansa oli kuollut, toinen isäntänä hänen sijallaan, koko tuo sairaalloinen halu pitää ainoastaan yhden lapsen, koko tämä myrkyttävä, kiehuva raivo pojan kukistumisen johdosta valtaistuimelta ... oh, nämät seikat tekivät hänen teoistaan vastaamattomaksi, ajoivat hänen mielettömyyteen ja murhaan. Olivatko nämät tunteet jo vaikuttaneet hänen aivoihinsa? Yksi ainoa veriaalto on kylliksi pimittämään omantunnon. Mutta hän ajatteli itsepintaisesti olleensa sieltä poissa, hän nieli kyyneleensä ja pysyi jääkylmänä. Ei minkäänlaisia omantunnon vaivoja kuulunut. Työ oli tehty, ja se oli paras, mikä oli tapahtunut. Sen oli täytynyt tapahtua. Constance ei ollut tuupannut Blaisea, hän oli itsestään syöksynyt syvyyteen. Ja vaikka hän ei olisi seisonutkaan siellä, olisi Blaise sittenkin pudonnut. Siis, koska hän ei ollut siellä, koska hänen sydämensä ja aivonsa eivät olleet mukana teossa, niin se ei kuulunut häneen. Ja hän kuuli alituisesti saman vapauttavan, voitosta riemuitsevan äänen huutavan: Blaise oli kuollut, hän ei voi saada tehdasta.

Constance seisoi keskellä salongin lattiata ja kuunteli. Miksi hän ei kuullut mitään? Mitenkä hitaita ihmiset ovat, kun eivät mene nostamaan häntä ylös! Se melu, jota hän odotti, se yhä kasvava kauhistus, joka kuuluisi tehtaasta, raskaat askeleet, karkeat äänet, kaikki ne saivat hänen pidättämään henkeään ja vapisemaan pienimmästäkin äänestä. Mutta hiljaisuus oli loppumaton, hän kuuli ainoastaan äänettömyyttä. Minuutit kuluivat, ja Constance nautti salongin lempeästä hiljaisuudesta. Se oli kuin porvarillisen kunniallisuuden ja loisteliaan arvokkaisuuden pesäpaikka, jossa Constance tunsi olevansa turvassa ja pelastettuna. Hyvin tutut esineet, hajusuolapullo, jossa oli opaali, paperiveitsi, jonka pää oli oksideeratusta hopeasta, rauhoittivat hänet tykkänään. Hän näki ne, kummastui, tuli liikutetuksi nähdessään ne, aivankuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen. Sitten pöyristytti häntä, hän huomasi kätensä jääkylmiksi. Hän hieroi niitä hiljaan, hän tahtoi saada ne lämpimiksi. Minkätähden tunsi hän itsensä niin väsyneeksi? Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut pitkältä matkalta, että hän oli kärsinyt jonkun onnettomuuden, että häntä oli lyöty, että hän oli aivan ruhjottu. Ja kun väsymys yhä enemmän valtasi ja lamautti hänen, ei hän toivonut mitään, hän ainoastaan kummasteli itsekään tietämättään mitä. Kuitenkin oli hän taas alkanut kuulustella, ja hän tuli siihen päätökseen, että jos tämä kauhea hiljaisuus jatkuu, istahtaisi hän, sulkisi silmänsä ja nukkuisi. Ja hän luuli nyt hyvin kaukaa kuulevansa pientä melua, heikkoa kuin tuulahdus.

Mitä se oli? Ei vielä mitään! Ehkä oli hän vaan uneksinut kaikkia näitä kauheuksia, miehestä, joka lähestyi, ammoittavasta syvyydestä, hirveästä parkaisusta. Ehkä ei ollutkaan mitään tapahtunut, koska hän ei mitään kuullut. Mutta nyt kuuli hän taas tuon kaukaisen melun, ja nyt se lähestyi. Se ei ollut mikään kansanjoukko, luultavasti vaan yksinäinen mies, joka käveli kadulla. Mutta ei, ääni kuului tehtaasta, nyt sen kuuli aivan selvästi, ensin kapusi se portaita ylös, sitten lähestyi se käytävää. Askeleet tulivat nopeammiksi, Constance kuuli läähättävää hengitystä, ja nyt ymmärsi hän, että kauhea hetki oli tullut. Ovi aukeni vimmatun nopeasti.

Morange tuli sisään. Hän oli yksin, liikutettu, kuolonkalpea ja änkytti puhuessaan.

"Hän hengittää vielä, mutta pääkallo on murskana; hän on mennyttä."

"Mitä?" kysyi Constance. "Mitä on tapahtunut?"

Morange katseli häntä suu ammollaan. Hän oli juossut tänne ylös saadakseen Constancelta selityksen. Sillä hän ei itse ymmärtänyt vähääkään, mitenkä tämä onnettomuus oli saattanut tapahtua. Constancen näennäinen tietämättömyys ja levollisuus lisäsi vielä Morangen hämminkiä.

"Mutta", huudahti hän sitten, "minähän jätin teidän hissin luokse."

"Aivan oikein. Te lähditte alas, ja minä tulin suoraan tänne."

"Mutta ennenkuin minä tulin alas", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla, "pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa, jotta kukaan ei putoisi siitä alas."

"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä ymmärtänyt mitään."

Morange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen valehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen äänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne kysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä miestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta. Jäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari sanaa:

"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja musersi pääkallonsa."

Constance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:

"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!"

Mutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului lähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi. Portailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas, varovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.

"He kantavat hänen siis tänne!" sanoi Constance kalveten, ja tämä epähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan kassanhoitajan varmuuteen. "He kantavat hänen tänne!"

Mutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt tästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot vääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman äkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.

"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä tapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme kantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja sanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen kuolevan miehensä -- hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut muutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös."

Hän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä antavan komentosanoja.

"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita..." Tämä kamala kulkue tuli salonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan. Kalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen veljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä, tehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi saatu sijaa tälle surulliselle taakalle.

Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.

"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky, nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki sänkyyn."

Se oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja jonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan, oli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa muistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta mitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta samassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?

Tämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen ristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen olemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian pakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja tahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen pieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen keltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen suupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi hän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä oli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan olevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.

Mutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat poistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko Moineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan tohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen matkallaan.

"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla alhaalla", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä. "Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin selvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen."

Mutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään käteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän silmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli hänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän hänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä yhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän ainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut mitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:

"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun vanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne vielä jäähyväisille."

"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?" kysyi Beauchêne.

"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta sitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä onnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle. Saammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema niin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!"

Hän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti keveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja lähti.

Constance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi haaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen päältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa puhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten aikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei voinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.

"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi liukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard suuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa, päättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin vuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta vastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän itkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan."

Mutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:

"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli jättänyt sinun hissin luokse."

Constance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen suupielensä värähteli vaan hieman.

"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin."

Morangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän ääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin kylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli murhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän tarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.

"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi eikä menemään minnekään", jatkoi Beauchêne.

"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä", vastasi Constance kylmästi. "Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin kuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?"

Ja hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut minulle mitään, ja minä jatkoin matkaani."

Morange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin koko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus. Voiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli näkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin itsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli aivan pyörällä. Hän änkkäsi:

"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän se sitten lienee, koska se ei muuten voi olla."

Hän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta väsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän halun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän ei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.

Oi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa Denis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan puhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä mukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt kylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän epätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin eivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut. Kaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä Mauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama haudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat kylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei yhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin tämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut. Heidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen hiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat olivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan palvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa löytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta jääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.

Blaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa vieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen tykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään, voi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:

"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen viimeistä hengähdystään."

Ja surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita huulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä leyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän Blaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut äkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin taas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä muistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä järkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän pelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi onnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän Rosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että saavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt kun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän Blaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen kohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen vuoro.

Mathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät. Constance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä. Aivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut Mauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona salongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat pidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti turhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli ruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta sydämestään veljensä otsaa.

"Istukaa ja jatkakaa!"

Constancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut silloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran ruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin istahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta. Eikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi noilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja nyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä tehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä ei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän oli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi kuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin hyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä vetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.

"Siinä on tiedonanto työväelle", sanoi Beauchêne. "Me naulaamme sen porttiin."

Constance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:

"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?"

Hän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli kuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: "Blaise, minne minä olen pannut boani?" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli Blaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois yhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään paikkaan.

Mutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän näköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.

"Minä menen alas", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen kuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. "Minä tahdon puhutella Charlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän ei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla."

Mutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää häneltä tämän uuden koettelemuksen.

"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse."

Leppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.

"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on kyllä voimia siihen."

Mutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin sohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja hänelle tuli ankara oksennuskohtaus.

Kun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen tämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean laidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.

"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin. Tässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään, emmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni, hän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt vaan itse murtuisi sen alle!"

Suuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän nyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen sijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja ehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta. Ja hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli korjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen voimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet, tuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta olisi lakaissut pois hänen itsensä.

V

Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis, joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen. Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.

Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala palalta kukistuvan.

Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen, josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen, hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä, vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa päivänpaisteessa.

Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi. Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana, joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.

Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.

"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"

Charlotte hymyili hieman hämillään.

"Niin, yllätys, saattepa nähdä."

Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.

Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise, Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan yhdenikäinen Guillaume.

"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."

Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen käsissään.

"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on uudestaan herännyt."

Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa, vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu. Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä. Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään. Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.

"Ole varovainen, kätke akvarellisi", sanoi Mathieu. "Tuolla tulevat Gervais ja Claire."

Yhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin ja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja suuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki, hedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa ja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa alotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän odotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko maanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen avuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja tarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi toisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon. Aina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti seitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei kaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä sisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä perheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.

"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?" sanoi Gervais. "Silloin täytyy minun antaa niittää tästä ruoho."

Claire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän rakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut Frédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä, mitä olisi tehtävä.

Rosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut jättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin kanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut. Viimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän oli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut menetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin ei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli murehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta sitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat vahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat pitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että Frédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.

Mutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen alla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.

"Kuulkaahan", huusi Louise, "ei ole yhtään ruusuja!"

"Ei ole", yhtyi puheesen Madeleine, "ei ainoatakaan valkeaa ruusua!"

"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista", sanoi Marguerite. "Ei ainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!"

Kolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen Louise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui tuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso nenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin käsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka olivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että vihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei ainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä nyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?

Kolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen näköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis keksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa todistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä näytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja huusi kiusoittaakseen heitä:

"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!"

"Missä sitten?" kysyi Mathieu.

"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan täynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät."

Sitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä ankaran näköisenä ja sanoi:

"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen sen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla siellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja."

"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse."

"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis hankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin ihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi."

Mutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen, kolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen vaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja jauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin lapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana paikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.

"Kuuletko", sanoi Mathieu, "minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä Thérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne sinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen kuullut."

Se oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta taudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli hän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen sinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan elämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä tekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut vihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä vastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta sivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän paikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin voimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla Mailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin kun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen lähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja korvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu perheonni.

Mathieu jatkoi vihaisella äänellä:

"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset! Mitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada asiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan yksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on toteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on samanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä sitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo myydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly sitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä raunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun viljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut mitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme voisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan kunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi siellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen rautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi."

Grégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt toisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä, ett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:

"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat, ja siitä tulee oikein kaunista."

Silloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:

"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän verta."

Marianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului taaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli taluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He sopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä huoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet pojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät, huusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja juosseet noutamaan äitejä.

"Mamma!" huusi Nicolas. "Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano."

"Mamma, mamma!" sanoi Berthe. "Guillaumen on jano, tule pian, hänen on kiire!"

Marianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän unohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä nyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.

Oi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän häät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan yksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin että he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki Chantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä hänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa Andrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin, sillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten pesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät kokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten ei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine sekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme pienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli viidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat rintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana juhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan. Tilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi tusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja kesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana heinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja pienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän vihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä rattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein läsnä olevain malja.

Sillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi Séguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu näyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana puhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia työhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti Beauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun alle.

Navetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä pihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä ihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt viljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan pensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen aaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli sellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa kokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut käyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset hiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys lisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin, jotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa aukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen elämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti nauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut katkeraksi:

"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut."

Sitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui elinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia kotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa uusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän, valloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.

Tallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän puhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili eräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti erinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein oli ollut puhetta, sanoi hän:

"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että 'lisääntykää ja täyttäkää maa'."

Valentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko tätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti kävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin moittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista periaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen panemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka kaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei tapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati tähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi kuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla kaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden ja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli kiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja tästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki, köyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä taas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he yhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa olevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu seura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet hienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä tuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä aikakautta, se tulee liian hitaasti.

"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi naisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin silloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi maailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen katoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja kehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten siittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse olen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos kuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä itse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin, että upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien puolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P. Ursulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni."

Mathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin. Ennen olivat sellaiset puheet --sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä vastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä -- saaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella omaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja varmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan hieman ilkkuvalla äänellä:

"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?"

"Äh, Andrée...!" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei otettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.

Valentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he olivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään yhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä raakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä vaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän voi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa suhteen.

"Niin", myönsi Séguin, "meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei oteta lukuun."

He lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan puhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset asiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli kysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua lapsellisella varmuudella:

"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa hyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo syntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän kysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään ole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi niitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma asiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen."

Ja hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä tästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä olla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin määrätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja kaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon lapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on toivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi isäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka jakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli aivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an avomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian suurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.

Hänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti puhuvansa omista asioistaan.

"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun meillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme. Mutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla tavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas rahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse parahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi isänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla lapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme jälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen ollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole ainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen tie onneen!"

Syntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään. Beauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.

"Minä esimerkiksi..."

Constance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä saarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui vieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan pitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.

"Alexandre!"

"Mitä nyt, rakas ystäväni?"

Beauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän, joutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin sanoa viimeisen sanan.

"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät kumoa sääntöä, periaate on aina periaate."

Taas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut nurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen oli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli kieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän tahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan pyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan, olisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa itsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu oli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista mielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko näkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se sellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että Mathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä tahtomatta:

"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa, kaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä pitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on tervettä ja ihanaa!"

Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria kuin kaalinpäät.

"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla, "pappa ei sano niistä mitään."

Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken, niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.

"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta. Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen siitä, että tein sen!"

Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian, Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.

"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään, minä tulen kuitenkin imettämään."

Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin, miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori, hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden jumalallisuus.

Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:

"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"

Marianne purskahti nauruun.

"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."

Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:

"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"

"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi seurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä, ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."

Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki lapsensa kokoontuneina ympärilleen.

"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."

Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.

Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys, joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan, jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi, suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista, siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.

Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.

Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa kelpo tavalla vaimoaan.

"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki tekisivät niinkuin sinä!"

Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta, katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.

Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.

KUUDES KIRJA

I

Eräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä huolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he liimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin saapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja kauhusta.

Tähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä heillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa sopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he asuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa, valoisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen poika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat yhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti Cécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja nämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten. Norine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt äidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen vuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä intohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.

Kello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he avasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias nuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät vaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä musta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.

"Anteeksi", sanoi hän, "asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat kartongityöntekijöitä?"

Norine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä vastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi, aivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha vaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen elämänsä olisi vaarassa.

"Kyllä he täällä asuvat", vastasi hän.

Tuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen huoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa varallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten sattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt vieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen tuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli levottoman näköisenä tulijaa.

"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla", sanoi hän. "Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi sanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä paljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne."

Hän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan vakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se, jota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen vavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai vieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:

"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun nimeni on Alexandre Honoré."

Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella, hän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli niin Beauchênen näköinen -- petolinnun silmät, suuri leuka --että Norine ihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään. Ja Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.

"Te olette siis se, jota etsin", sanoi Alexandre aivan levollisesti.

Kun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo kuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman lohduttelemaan.

"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä mitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta kun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta hauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin, että teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten, että minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun minä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä nälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua haluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta jotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät pojaltaan ruoka-aterian."

Kyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo poika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti häntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut viekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:

"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän tekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On hauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän en nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle tuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa."

Kun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse, alkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi nähdessään molempain äitiensä surun.

"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?"

Äkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto olisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla epäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän joutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja vihamielisyyttä.

"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne ... mutta se on niin ikävää ... enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua ... me emme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja muuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette."

Alexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.

"Minä näen sen. Ja minun isäni ... ettekö voi sanoa minulle hänen nimeään?"

Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi puhettaan:

"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää lastaan kadulle tällä tavalla."

Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena, jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään ajatuksen.

"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."

Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.

"Sitten saan minä kuolla nälkään!"

Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon, otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:

"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme. Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti, mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää työtä."

Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan. Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.

Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:

"Ettekö tahdo suudella minua?"

Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut. Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.

"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä, emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."

Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys; hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin puhua.

"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."

"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä, tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän, tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa päällemme."

Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada sanaa sanotuksi.

"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta! Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"

Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa vasten.

"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus! On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi vastaisista ikävyyksistä!"

Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen, kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä, lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä, kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.

Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.

"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata! Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen näkemisensä on liian katkerata."

Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili, ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.

"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."

Norine oli samaa mieltä:

"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"

Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää nuorukainen kohtalonsa valtaan.

"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa tänne."

"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni mennyttä!"

Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli. Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä, laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan, pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa, mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.

Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi, ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia, sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja. Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia, uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset, hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti, että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä muuttui helvetiksi.

Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Féderationkadun varrella tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud, joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja, isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon, turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.

Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen; hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä, hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha, joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän itse ei polttaisi nenäänsä.

Mutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli hajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla, sillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno nainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor oli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa orjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti. Hän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli edessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja voimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään päivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään nälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli välttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut niin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt antautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt liikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli kuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta haudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli kuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen annettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä kuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta puolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme lastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard, hänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina siitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he, ajoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut täynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa kahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin. Kun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan erään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa kantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat katuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku likaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana vuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen vaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui siltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu ja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin historiasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka katuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat kohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä jossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä siellä oli kalkkiuuneja.

Eräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin, joka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman soun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat pian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon. Alexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten luokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen jättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten sai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei tuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat korvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi ollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja heidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta pakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat illalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan itselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä prostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti heidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten alkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen vakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko nukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa, milloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät läpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän ryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa bulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla, kaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma villejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi tiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät vuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!

Sellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman hoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen turmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet, jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.

Kun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän rosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon oveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei sanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen kidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre tulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä äänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä tyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä estää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja, pyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut juosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen masentuneina ja itkien.

Talvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset olisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa -- jolla kaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin -- ell'eivät he olisi saaneet säännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä vaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli valvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei ollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se, että hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä frankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa hänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he siitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti köyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva Angelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa elämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten pienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä hyviä lahjoja.

Eräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin istumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin alkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa hänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud istui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli Moineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle vanhukselle kuukautisen apurahan.

"Mutta", sanoi hän, "jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa köyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän heidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten joukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka elävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä perunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat syöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat vankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole keuhkotautiin!"

Häntä puistutti ja hän sulki silmänsä aivankuin olisi tahtonut päästä näkemästä noita kurjuuden, häpeän ja rikoksien näytelmiä, joita hän ehtimiseen näki kulkiessaan köyhäin äitien maailmassa. Hän palasi sieltä takaisin kalpeana ja mykkänä, ei tohtinut kertoa kaikkea, kun hän oli tunkeutunut inhimillisen kurjuuden kuilun pohjaan asti. Väliin ajatteli hän, eikö joku kostava maanjäristys niele tätä Jumalan kiroomaa kaupunkia.

"Ah", huokasi hän, "he kärsivät niin hirveästi, että täytyy antaa anteeksi heidän hairahduksensa."

Moineaud kuunteli tylsän näköisenä ja ymmärtämättä. Hän otti vaikeasti piipun suustaan, tämä liike vaati häneltä melkoista ponnistusta, häneltä, joka viisikymmentä vuotta oli käsitellyt moukaria ja alasinta.

"Kunniallinen ja siveellinen elämä on pääasia", sanoi hän värähtelevällä äänellä. "Työ palkitsee tekijänsä."

Mutta kun hän taas tahtoi panna piipun suuhunsa, ei hän voinutkaan sitä tehdä. Hänen raskaitten työkapineitten lamauttama kätensä vapisi liian paljon. Ja Norinen täytyi nousta auttamaan häntä.

"Isä parka!" sanoi Cécile, joka ei ollut keskeyttänyt työtään, pahvin leikkelemistä. "Mihin hänkin olisi joutunut, ell'emme me olisi ottaneet häntä hoitoomme? Irma hattuineen ja silkkileninkeineen ei todellakaan olisi tahtonut häntä luokseen."

Norinen pieni poika oli sillä välin asettunut rouva Angelinin eteen, sillä hän tiesi, että niinä päivinä kuin tuo kiltti rouva oli käynyt heidän luonaan, sai hän jälkiruokaa päivälliseksi. Hän hymyili, ja hänen kirkkaat silmänsä sädehtivät vallattomien, vaaleain suortuvain alta. Kun rouva Angelin näki, miten huvitettuna poika odotteli, että hän avaisi laukkunsa, tuli hän liikutetuksi.

"Tule suutelemaan minua, pikku ystäväni!"

Rouva Angelin ei tuntenut suloisempaa palkintoa kuin suutelot köyhäin kotien lapsilta, joille hän tullessaan toi aina vähän iloa. Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun pienokainen heittäytyi hänen kaulaansa, ja lapsen äidille sanoi hän:

"Älkää surko; on onnettomampiakin naisia kuin te. Minä tunnen erään, joka, jos hän saisi omakseen tämän pikku lemmikin, mielellään eläisi teidän köyhyydessänne, teidän kartonkityöllänne aamusta iltaan ja suletussa elämässä tässä ainoassa huoneessa, jonka pienokainen täyttää päivänpaisteellaan. Ah, Jumalani, jos te tahtoisitte, jos te voisitte vaihtaa!"

Hän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen parantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot vanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa pienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan palkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista, jotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen maalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka hänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan kotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei voinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa lapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin oli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha, viidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä pitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin kadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden, hän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn invaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.

"Älä kiusaa rouva Angelinia", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä, että näki rouvan noin liikutettuna. "Mene leikkimään!"

Mathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän tunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki hänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva Angelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä kasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.

"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin."

"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!" huudahti rouva Angelin ja hänen onnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. "Hän päinvastoin ilahuttaa minua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!"

Sitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.

"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon juoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa teille..."

Mutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin nyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut Alexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi, jatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen. Hänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin hän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä, ei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän viereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten poispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla vastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan jatkoi hän:

"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä lupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se on se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo muistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta tokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin paljon!"

Hänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli niellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin aarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä äänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen ketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.

"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa", sanoi hän. "Minä tulen aivan varmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni. Mutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun miesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja tehkää ahkerasti työtä!"

Norine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle. Siellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä rouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet sisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli jotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt vaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden frankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi aikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa rahoineen vihellellen erästä renttulaulua.

Seuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven sateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli asumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli tämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja, toisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä sateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti peitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän odotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin säälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä petoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet Marskenttää kohden.

Tunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti niin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän hänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki kiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja tähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi mustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti vesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.

Toinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä merkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse pienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun kiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti alkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta asumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.

Rouva Angelin pysähtyi kummastuneena.

"Mitä on tapahtunut, lapseni?"

"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa."

"Pudonnutko? Mistä?"

"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole kotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille ja taittoi sitten jalkansa."

Tyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo siinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa. Sillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja valittavammiksi.

Rouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.

"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi mitenkään auttaa."

"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu. Tulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin saada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada."

Nyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä. Hänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen rohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa olevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään repaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.

"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on tuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me olemme perillä."

Sitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat olleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva Angelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred, joka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa olevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre, joka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva Angelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli ainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa. Mutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi hirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat hälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu. Alexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard tukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he solmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän ei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun, jättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä lähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen ajettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.

Kun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi kauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu tunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla tontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret asuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti epäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa ovea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli sairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi kauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin, Alexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja kuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken. Muuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina, joka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä nenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen nimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän, että poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.

Mathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva Angelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla Janvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen piilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa kuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti rangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin on tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka oli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen onnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään sokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa saadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi jääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa kuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset päivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!

"Me teimme siinä oikein", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, "kun salasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä! Meidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!"

Norine vavahteli.

"Älkää pelätkö! Minä kuolen mieluimmin kuin sanon hänelle sen."

Kuukausia ja vuosia kului, mutta selville ei saatu, kuka oli murhannut pientä laukkua kantavan naisen. Vuosikausia vavahteli Norine kuullessaan jonkun vähän kovemmin naputtavan ovelle. Mutta Alexandre ei näyttäytynyt enään, hän pelkäsi luultavasti Fédérationkatua, näytti siltä kuin Pariisin pimeä, pohjattoman syvä valtameri olisi niellyt hänen.

II

Niinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe komeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan kuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia lapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä valloituksiin voimakas suku.

Ensin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan maanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen tytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu komentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin Pariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä yhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen onnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja tämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja ennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja kunnollisuutensa taloustoimissa.

Sitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric Berthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja kulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen kyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö tuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin kohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina Frédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään rikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen ystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he vieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran eteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä; hänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja luotettava aviomies.

Nyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli viidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan pojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli täällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut hänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen sydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi, hänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat jatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän, antaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita, ottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa. Samoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli vahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen peräänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat avioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan mahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään riitaisuuksia heidän välillään.

Mutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän kuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja kysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu tilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa kanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella kunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että saivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan Denis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran Pariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja Marguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan nuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki nämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja odottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä kantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain lastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa äidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen osuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä tauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän iloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän hääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin ensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin, ja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän äidiksi.

Neljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen näytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire oli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka, jolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli hän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin keskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli tullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään ammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut tuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella lähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta hän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se, että koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli taaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja että heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla Yeusen rannalla.

Eräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan, oliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet ylämaan metsään, sanoi Mathieu:

"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi käsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme, jotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet luvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se on kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären kanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?"

Grégoire nauroi aivan huolettomasti.

"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä ystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle ensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja muistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan Denisin häihin."

Hän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän retkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa oli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus näytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista muistoista.

"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun välilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin Vieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän likasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme toisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka me väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?"

Mathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika puolusteli itseään.

"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta sanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne vyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan ruohostossa ja tutkivan tähtiä."

Kun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu vakavammalla äänellä:

"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini poliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä noitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin iloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden heille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa."

"Oh, minä olen kyllä varuillani", huudahti nuorukainen. "Tyttö parka! Hän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen isälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on vastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle."

"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?"

He kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn poikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan runsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti. Molemmat ajattelivat.

"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät", alkoi Mathieu. "Älä luule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja että minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön. Meidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut myötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä naimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun renkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä, luulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä."

"Niin, eikö se olekin totta, isä?" keskeytti Grégoire nopeasti. "Ja jos sinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän on kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo tehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä."

Mathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.

"Ei, en minä heidän myllyään halveksu", jatkoi hän mietteissään. "Sen miehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta, hänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä asti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon tällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän vaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa itsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen Janvillen asemalle."

Hän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen sekä näytti ottavan asian leikiksi.

"Siis, isä", sanoi hän vihdoin, "koska sinä tahdot, että minä valitsen jonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä rupean mylläriksi."

"Ei, ei", huudahti Mathieu hämmästyneenä, "minä vaan tässä muuten pakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle vielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla rauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana Lepailleurein puolelta."

He olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi Mathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi. Mutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.

Mutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen tyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään äitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle. Mutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna Grégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen maatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen, jossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut suuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä; hän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli pakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle tähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman lapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet hulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei ollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut Grégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea. Hän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet Vieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista ja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään aamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä Thérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja vaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin käsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt kirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä taaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen ja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä kahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän tekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut näyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa hän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja väitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan, Thérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja koko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta myllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa tuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.

Viisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin pahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur aivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi seisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja. Mathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada hillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään. Kun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.

"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää", sanoi hän vaimolleen, kun he menivät maata. "Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa. Ainoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme noitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö niin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän asian tulla selvitetyksi."

Maanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä odotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur ja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla kuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen tähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän naisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita kirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa, niin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat. Likaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja ja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse työssä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta syntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan. Sitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee kotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn rattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi maaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin koiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa piirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi häntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi ollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä kutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin Mathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi miehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi laata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin paljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.

Lepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi voinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän oli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun tulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen ilkkumaan hänelle.

"Kas niin, naapuri", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, "koettakaamme nyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana ... tehän olitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut mitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on korjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me pitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?"

Hämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur osannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän ei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki Fromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei tainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika vävykseen.

"Häitäkö!" sanoi hän. "Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan sidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä heidän sydänverensä!"

Hän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa keskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.

"Mitä sinä tahdot?"

"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille."

"Anna tänne."

Poika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta sitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia. Mutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä oli ainoastaan kolme sanaa: "Sinun poikasi kuollut." Tässä harvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin arastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti musertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta niinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti iskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen uudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän vannoi karkean valan.

"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee päin helvettiä!"

Sitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui tuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: "Sinun poikasi kuollut ... sinun poikasi kuollut..." aivankuin hän olisi etsinyt sellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen kuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän kuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello kymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla Batignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman kello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut poikansa kuolleena.

"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se ihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy minun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian paljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!"

Lepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että säälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi hän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin. Mutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana nähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.

"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä ... mitä te sanoitte, ettäkö me antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette, että minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te valitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en vastaa teoistani!"

Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista, että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur, joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.

"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne, sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"

Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi. Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.

"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä ulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!"

Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä. Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:

"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."

Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen. Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.

Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle, veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa, mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus, jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.

Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa. Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat, meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.

Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa, Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan, Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui, haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen metsä.

Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö, Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte, joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa. Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä, juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.

"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä, "vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan tule tyhjyyttä!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me emme koskaan jää yksin!"

Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas, nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään, rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan, eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse päätöksensä.

Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni, ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan, sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.

Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle. Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa, jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren, ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin. Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero, jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat, kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa, poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen, hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen, koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa, vaikka heidän sydämensä vuoti verta.

"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken maailman."

Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!

Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti. Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna äitinsä polvilla.

"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet takaisin?"

"En koskaan, pikku Benjaminini."

"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule, tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"

"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en koskaan!"

Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.

"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"

Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan Benjamin jälellä pesässä.

III

Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.

Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas, vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.

Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa, ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta, joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.

Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää, kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.

Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi, että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui osoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He eivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä sivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa isäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli raivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta, sitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat hänelle kukkia.

Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan, mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset ehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä suoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä, että kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä järkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.

Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"Ei, ystäväni, ei mitään."

"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia päiviä."

"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."

Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta ilosta.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."

"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette odottanut?"

"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."

Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:

"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne. Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä olisi ihmetyö!"

Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki, että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle; ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan, epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.

Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida, sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei siitä tietänyt.

Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen. Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä, joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt, kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.

Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi Hortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän. Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan, vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.

"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen", sanoi hän lopulta.

Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana, takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.

"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne. Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä minulle sen palveluksen."

Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli kummastuneena häntä.

"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan kaikki, mitä te tahdotte."

"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ... onhan teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun järkähtämätön tahtonikin."

Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan, ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.

"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies on?"

Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli asiaa.

"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä -- oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta -- Norine Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"

Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään, äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä vapaasti lausua:

"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"

Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti Morangea.

"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki, kuuletteko te!"

Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan viemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli myöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi senkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta elämää Pariisissa.

"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.

Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.

"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."

Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen. Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana välikappaleenaan.

"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"

Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli hän sattumalta keksinyt pojan.

"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna, jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin, kun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta oli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!"

Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli ottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin mieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien sulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen Alexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen ja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden päivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra. Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä, hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään, sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle asiasta.

"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan! Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä minä tahdon."

Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen, mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja Sérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.

Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.

"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä edes jonkunlainen käsiala?"

"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni."

Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja järkevästi.

"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä auttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin tarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te vaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa kaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?"

Pettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman mahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen kokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.

"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon nuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi täällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä mielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten rakennusta."

Constance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi ylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan kasvoihin:

"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei ole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut omaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa ulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan."

Se oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti ennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän, sen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika tavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli ollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance äpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.

"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa? Sitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa niitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on, ett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi emme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri pahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä nuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina tehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen sekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin viimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut suunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli Constancen sanovan kiivaalla äänellä:

"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi asiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni kuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!"

Hän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi, ja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset saisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin, joka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla. Antaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän kertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen, hirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin hänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti tuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen katseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he herkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon ammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma jäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei sanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen lujan tahdon alaiseksi.

"Se on siis päätetty, ystäväni", sanoi Constance leppeämmällä äänellä, "te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua häneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on tullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun välittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii teille."

"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us